Kaarna

Tommi Kinnunen: Kaarna

WSOY 2024

kansi: Martti Ruokonen

Tommi Kinnusen uusinta romaania Kaarna ei voi kuin kehua. Eri vuosikymmenillä liikkuen ja useamman henkilön muistoja ja mielikuvia kuvaten muodostuu pysäyttävä kokonaisuus, joka kertoo lukijalle paljon sellaista, mikä jää yksittäisiltä hahmoilta itseltään piiloon.

Martti, Eeva ja Marja ovat sisarukset, jotka aika ja olosuhteet ovat etäännyttäneet toisistaan kenties lopullisesti. Heidän äitinsä laina on jo vuosia ollut muissa maailmoissa. Kuolemaa tekevän äidin sairaalavuoteen viereen kokoontuminen nostaa pintaa monenlaisia tunteita. Muistot ja kokemukset äidistä erottavat heitä, vaikka äidin sairaalavuode kokoaakin heidät vielä yhteen.

Vaikka Laina-äiti onkin jo muissa maailmoissa, lukija oppii tuntemaan hänen mielenmaisemaansa paremmin ja todemmin kuin hänen lapsensa koskaan. Kirjassa liikutaan 2000-luvulta taaksepäin kohti kesää 1944, jolloin partisaanien hyökkäys muutti Lainan pysyvästi. Kaiken aiemmin kerrotun taustalla on aina se koteloitunut kipu, jota ei koskaan saanut puhutuksi, ja kysymykset, joihin ei koskaan tullut vastausta. Koska lapset eivät tiedä, he eivät voi ymmärtää äkkipikaista äitiään.

"Miehet puhuivat sodasta omanaan, miesten sotana, ja niille pahuuden mittareina on kaatuminen tai silpoutuminen. Naisten sodasta ei puhuta, eikä heidän pelostaan, ei pommituksista, ei nälkään tai sairauksiin kuolleista vastasyntyneistä vauvoista - saati sitten pahemmista. Ikään kuin sota olisi tapahtunut vain niille, jotka saivat turvakseen kiväärin." (s. 87)

Kinnusella on taito luoda henkilöhahmoja, joita voi olla vaikea ymmärtää, mutta jotka kuitenkin ovat syvästi inhimillisiä. Tässäkin kirjassa se näkyy, ja mielestäni Kaarnan henkilöhahmot menevät Kinnusen parhaiden joukkoon. Pidin sisaruksistaan erilleen jäävän Martin hahmosta ja etenkin loppuvaiheilla Lainakin sai osakseen ymmärrystä.

Kaarna olisi nopealukuinen kirja, jos ei olisi niin rosoinen ja raskas, että vaatii pieniä hengähdystaukoja. Minulle tämä oli todella vaikuttava lukukokemus ja luultavasti palaan tähän kirjaan vielä joskus uudelleen.

Kiltti tyttö, kohta kuollut

Holly Jackson: Kiltti tyttö, kohta kuollut

Kiltin tytön murhaopas, osa 3

Otavan äänikirja 2024

alkup. As Good as Dead

suomentanut Leena Ojalatva

äänikirjan lukijoina Mimosa Willamo, Valtteri Lehtinen ja Yasmine Yamajako

Huhhuh mikä päätös Kiltin tytön murhaopas -trilogialle! Jokainen osa on ollut hyvä ja jännitys on sarjan edetessä vain tiivistynyt, mutta kyllä Kiltti tyttö, kohta kuollut räjäyttää pajatson. Nyt loksahtaa kohdalleen moni sellainenkin asia, joka on aiemmin sarjassa jäänyt kunnollista selitystä vaille. En olisi etukäteen mitenkään uskonut millaisia käänteitä tämä kirja pitää sisällään.

Pip on itseoppinut etsivä, joka on selvittänyt jo kaksi poliisilta selvittämättä jäänyttä tapausta. True crime -podcastissaan Pip on kertonut tutkimistaan tapauksista, mikä on johtanut myös ikäviin lieveilmiöihin, kuten häirintään ja jopa tappouhkauksiin. Kun joku alkaa lähettää hänelle säännöllisesti viestiä "Kuka etsii sinua, kun sinä katoat?", alkavat niin Pip kuin Ravikin huolestua, etenkin kun samaan aikaan kotipihaan alkaa ilmestyä päättömiä lintuja ja omituisia liitu-ukkoja.

Pip on varma, että joku seuraa häntä tosielämässä, mutta ei-niin-yllättäen paikallinen poliisi pitää kaikkea lähinnä sattumana. Melko pian Pip huomaa yhtäläisyyksiä vainoajansa ja 6 vuotta aikaisemmin kohahduttaneen sarjamurhaajan välillä. Jesaritappaja saatiin kiinni ja vangittiin, mutta Pip ei voi olla pohtimatta onko telkien takana väärä mies. Hänen on selvitettävä totuus ennen kuin hänestä itsestään tulee uhri.

Tämä kirja on niin huikea! Niin looginen, niin oivaltava, ja silti niin jännittävä ja yllättävä, että ei voi kuin ylistää. Suosittelen tätä trilogiaa kaikille, jotka haluavat lukea hyviä jännäreitä. Vinkkinä, että nämä pitää ehdottomasti lukea järjestyksessä, jotta jännite säilyy loppuun asti.

Kierrätystä ja kirsikankukkia

Inkku Kärkkäinen: Kierrätystä ja kirsikankukkia

Kirsikankukkia 1

Myllylahti 2024

Inkku Kärkkäisen esikoisromaani Kierrätystä ja kirsikankukkia osoittautui varsin virkistäväksi tulokkaaksi viihdekirjallisuuden saralla. Niin paljon kuin pidänkin maaseudulle sijoittuvista viihdekirjoista, oli vaihteeksi mukavaa lukea kaupunkiympäristöön sijoittuvaa viihdettä.

Minna Mattila on ammattijärjestäjä, joka kohtaa työssään hyvin erilaisia koteja ja perheitä. Työssä tapahtuvien kohtaamisten kautta peilataan myös Minnan omaa elämää. Hän nauttii omasta rauhasta ja omista rakkaista esineistään, mutta äidin mielestä Minnan olisi syytä jo järjestää omakin elämänsä oikeille urille, siis löytää puoliso ja perustaa perhe.

Minna on mielestäni jotenkin tosi kiva hahmo. Älykäs, tunnetaitoinen ja sopivan itsenäinen. Hän pohtii valintojaan ja tulevaisuuttaan aikuisen ja itsensä kanssa sinut olevan ihmisen tavoin, vaikka äidin tapa puuttua hänen asioihinsa saakin hänet helposti kiihtymään. Jollakin tavalla samaistuin Minnaan, sillä hän tuntui monessa kohtaa pohtivan juuri samanlaisia asioita kuin mitä itsekin olen joskus pohtinut: elämänvalintoja, parisuhdetta, ympäristöstä kumpuavia toiveita ja erillisyyttä suhteessa muihin.

Kierrätystä ja kirsikankukkia on kiva, nopealukuinen kirja. Teksti on sujuvaa ja oli aika hauska valinta upottaa siihen tekstailua/viestittelyä ihan viesti-ikkunoina eikä tavan dialogina. Pidin myös siitä, että Minnan ammatti oli isossa roolissa, ja vieläpä näin mielenkiintoisen erilainen ammatti. Viime vuosina konmaritus, karsiminen ja järjestäminen sekä oman ostokäyttäytymisen tarkkailu ovat olleet paljon pinnalla, joten valinta on onnistuneesti ajankohtainen. Työn kautta esille nousevia asioita peilataan Minnan elämään niin, että ei jää väkisin väkertämisen maku.

Minä jotenkin kovasti toivoisin, että mahdollisimman moni viihteen ystävä löytäisi tämän kirjan, sillä itselleni jäi tästä sen verran kiva olo.

Lukupiirikirja: Sydämenlyönneissä ikuisuus

Jan-Philipp Sendker: Sydämenlyönneissä ikuisuus

Gummerus 2016

alkup. Das Herzenhören, 2002

suomennettu englanninkielisestä uudistetusta laitoksesta The Art of Hearing Heartbeats

suomentanut Anuirmeli Sallamo-Lavi

Lukupiirimme jää kesätauolle ja halusin kevään viimeistä kokoontumista varten luettavaksi jotain ihanaa. Valitsin Jan-Philipp Sendkerin Sydämenlyönneissä ikuisuus, jota olin kuullut kehuttavan, mutta joka silti yllätti minut melko totaalisesti. Itse asiassa sain tämän kirjan alunperin ennakkokappaleena blogin myötä, mutta lukematta jäi ja lopulta se päätyi poistoon kirjahyllystäni. En olisi arvannut, että kyseessä on näin mukaansatempaava ja hieman jännittäväkin tarina!

Burmasta kotoisin oleva juristi Tin Win katoaa lähdettyään aivan tavalliseen tapaan töihin kotoaan New Yorkista, mutta ei koskaan saavu työpaikalleen. Se aamu on viimeinen kerta, kun perhe kuulee hänestä mitään. Neljä vuotta myöhemmin tytär Julia saa käsiinsä vanhan rakkauskirjeen, jonka hänen isänsä on kirjoittanut jollekin burmalaisnaiselle. Epätietoisuus isän kohtalosta vaivaa Juliaa siinä määrin, että hän päättää pakata matkalaukkunsa ja matkustaa kirjeessä mainittuun burmalaiskylään ottaakseen selvää isästään.

On oikeastaan hyvä, että tämä kirja säästyi minulla luettavaksi vasta nyt, sillä en ole lainkaan varma olisinko 8 vuotta sitten ymmärtänyt tarinan kauneutta tällä tavalla. Teksti on todella kaunista, mistä kuuluu kiitos myös suomentajalle. Kerronnassa on herkkyyttä, mutta se ei missään kohtaa johda kovasti kavahtamaani tekotaiteellisuuteen. Tin Winin nuoruudessaan kokema rakkaustarina, ja olosuhteet joissa se versoi, vievät mukanaan.

Sydämenlyönneissä ikuisuus välittää kuvan Burmasta, jossa uskotaan ennustuksiin ja astrologiaan. Juuri tuo usko tuo monelle lohtua, mutta myös johtaa siihen, että ihmisille tulee pakonomainen tarve puuttua oletettuun kohtaloonsa. Mistään muusta välittämättä ihmiset ovat valmiita tarttumaan ties minkälaisiin konsteihin, jotka uskovat pelastusrenkaikseen. Astrologia vaikuttaa myös Tin Winin elämänpolkuun monessa kohtaa, mutta ei koskaan hänen omasta tahdostaan.

Sydämenlyönneissä ikuisuus on lumoava tarina. Haluan lukea myös Burma-trilogian kaksi myöhempää osaa, jotka toivottavasti ovat yhtä hyviä kuin tämäkin.

Kartanonrouva

Enni Mustonen: Kartanonrouva

Rouvankartanon tarinoita 2

Otava 2024

Enni Mustosen sarja Rouvankartanon tarinoita jatkuu. Päähenkilö Hedda Noora on ehtinyt olla avioliitossaan jo yli 10 vuotta ja tuona aikana on syntynyt liuta lapsia, jotka vilistävät kartanossa ja sen mailla. Lähes kaikki ensimmäisestä osasta tutut hahmot ovat yhä mukana Kartanonrouvan matkassa.

Enni Mustonen on yksi suosikkikirjailijoistani, mutta valitettavasti on pakko sanoa, että tämä sarja ei nyt oikein lähde. Pidin jo Kasvattitytärtä hieman laimeana, vaikka tarinankuljetus olikin ihan sujuvaa. Siinä missä Kasvattitytär oli hieman laimea, on Kartanonrouva ihan oikeasti laimea. Tarina ei tunnu saavan minkäänlaista lakipistettä tai merkittävää käännekohtaa, vaan tapahtumissa tuntuu vuorottelevan lähinnä synnyttäminen ja sotiminen. Kumpaankin liittyy välillä dramatiikkaa, mutta se ei välittynyt ainakaan minulle lukijana. Hahmot jäävät etäisiksi eikä tarina vie mukanaan.

Minä toivoin, että tämä sarja jatkuisi avausosaa vahvempana, ja toivon sitä edelleen. Ehkä 1800-luvulle tultaessa Mustonen pystyy tekemään historiasta taas elävämpää ja sitomaan päähenkilönsä vaiheet paremmin tapahtuma-aikaan, sillä tapahtuuhan heti vuosisadan alussa vaikka mitä, mihin voisi tarttua.

Kuningatarlaiva

Johanna Valkama: Kuningatarlaiva

Ilkkalan Susanna, osa 2

Otavan äänikirja 2022

lukijana Elina Varjomäki

Ilkkalan Susanna eli Susanna Katariina Weck on selviytynyt nuijasodan jälkimainingeista aina Tukholmaan asti ja perustanut oman kauppaverkostonsa, mutta helpolla mikään ei ole hänelle tullut. Kun hänen liikekumppaninsa menehtyy, joutuu Katariina käymään sinnikästä taisteluaan entistä taitavammin, jotta pystyy edelleen toimimaan asemansa mukaisesti. Onneksi kuningas rakennuttaa parhaillaan uutta lippulaivaa, johon tarvitaan tervaa - ja sitä Katariina pystyy heille toimittamaan.

Oli mielenkiintoista päästä kurkistamaan tämän kirjan kautta 1600-luvun Tukholmaan, joka oli monelle toiveiden kaupunki. Sieltä toivottiin löytyvän lupaus paremmasta, vaikka köyhyys ajoi ihmisiä kerjäämään ja varastelemaan. Vasa-laivan rakentamista oli myös kiinnostavaa seurata, etenkin kun jossain kohtaa oivalsin, että tässähän puhutaan juuri siitä kovaonnisesta laivasta, joka upposi heti alkuunsa. Valkama onkin poiminut teoksen tapahtuma-ajasta mielenkiintoisia asioita ja ilmiöitä, joilla kehystää päähenkilömme elämänvaiheita.

Katariina esiintyy Kuningatarlaivassa yhtä vahvana kuin Katariinanpyörässäkin, mutta on samalla sisimmässään monta kertaa epävarma. Halu pitää huoli niin ottolapsista kuin Ilkkalaan jääneistä jo aikuisiksi varttuneista pojistakin on vahva, heidän eteensä Katariina tekisi mitä vaan. Harmi vain, että ottolapset eivät aina tunnu oikein ymmärtävän miten kaukonäköisesti Katariina luotsaa kauppahuonettaan ja mitä se vaatii myös hänen huonekunnaltaan. Maine on tärkeä, jos mielii menestyä.

Odotan mielenkiinnolla mitä trilogian päättävä Tervahovi tuo tullessaan, sillä viimeistään nyt on pakko ottaa selvää siitä, miten Katariinan ja kauppahuoneen käy.

Annan unelmavuodet

L.M. Montgomery: Annan unelmavuodet

Anna-sarjan 3.osa

SAGA Egmontin äänikirja 2019

alkup. Anne of the Island, 1915

suom. Toini Kalima

lukijana Maija Rissanen

Anna-sarja sen kun paranee vaan. Olen oppinut todella pitämään Annasta näiden kolmen kirjan aikana, sillä hänen sydämellisyytensä, oikeamielisyytensä ja päättäväisyytensä tekevät hänestä mukavan hahmon. Annan unelmavuodet kertoo Annan opiskeluajasta Redmondissa ja rakkaassa Vihervaarassa vain vieraillaan lomilla.

Annan unelmavuodet tuo esiin huomattavasti aikuisemman oloisen Annan kuin mitä hän oli edellisessä osassa Anna opettajana. Vaikka hän edelleenkin tavoittelee tosissaan tutkintoa ja opettajan ammattia, hän ymmärtää nyt paremmin ystäviään, joiden haaveet koskevat enemmän avioliittoa ja perhettä. Annakin kokee omat rakkausjuttunsa ja häntä jopa kositaan monet kerrat. Tietynlainen lapsen viattomuus alkaa olla lopullisesti karissut, mutta Anna on silti edelleen sama kiivas mutta sydämellinen ihminen kuin ennenkin.

Mielestäni tämä kirja on sujuvaa kuunneltavaa, kuten sarjan aiemmatkin osat ovat olleet. Oli kiinnostavaa seurata Annan sosiaalista elämää uusissa ympyröissä, vaikka samalla vähän kaipasinkin Avonlean miljööseen. Siihen tunteeseen saan kai tottua, sillä seuraavakin osa sijoittuu pitkälti muualle kuin Avonleaan. Sitä ei myöskään ole äänikirjana, joten lienee aika tarttua oikein painettuun kirjaan ensimmäistä kertaa tämän sarjan osalta.

Se on sitten kevät

Marja-Liisa Vartio: Se on sitten kevät

Otava 2009

Teos ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1957.

En oikein tiedä mistä, mutta Marja-Liisa Vartion nimi nousi yhtäkkiä jostakin tietoisuuteeni muutama viikko sitten. Nimi oli toki kirjallisuudenhistoriasta jollakin tasolla tuttu, mutta mitään en ollut häneltä lukenut. Päädyin googlailemaan hänestä lisää tietoa, ja yllätyin siitä, miten traagisia sävyjä hänen elämässään oli. Vartio kuoli varhain, mutta jätti jälkensä kirjallisuuteemme. Kevään korvalla tuntui luontevalta valita luettavakseni Vartion esikoisromaani Se on sitten kevät, joka kertoo kahden aikuisen ihmisen varsin arkisesta rakkaussuhteesta.

Anni ja Napoleon ovat kumpikin avioliitoissaan epäonnistuneita, hieman irtonaisia ihmisiä. Kumpikin kulkee työn perässä, ei oikein juurru mihinkään. He kohtaavat, kun Anni saapuu karjakoksi tilalle, jossa myös Napoleon satunnaisesti työskentelee. Kummallakin on omat huoneet tilan sivurakennuksessa, mutta kuin vaivihkaa heidän arkensa kietoutuvat yhteen.

Annin ja Napoleonin tarinassa sitä välillä luuli tietävänsä, miten kaikki tulee päättymään. Napoleon on omia teitään kulkeva ja melko impulsiivisen oloinen mies, jolla monesti puheet tuntuvat tekoja suuremmilta. Anni taas on tunnollinen työihminen, joka tarkkanäköisesti havainnoi niin miestä kuin muitakin ympärillään, ja sopeuttaa toimensa sen mukaan. Miten kahdesta niin erilaisesti voisi kehittyä mitään pysyvää? Vartio onnistuu yllättämään, kun tasaiseen juoneen lisätään dramaattinen käänne. Minulle se osui erityisen vaikuttavaan kohtaan, sillä olin sattumalta lopettanut lukemisen juuri ennen sitä. Kun avasin kirjan seuraavana päivänä, en ollut uskoa lukemaani.

 

Kirjan alussa ajattelin ensin, että en saa lukemisen tahdista kiinni. Kävi kuitenkin niin, että Vartion teksti kuljetti minua lopulta eteenpäin kuin tyyni ja tasainen virta, kunhan ensin totuin hänen vähäeleiseen kerrontaansa. Vartiosta puhutaan proosan uudistajana ja vaikka en voi sanoa tuntevani kirjallisuudenhistorian joka käännettä, niin kyllä tämä tyylillisesti tuntui omaleimaiselta. Minä pidin tästä ja aion lukea Vartion tuotantoa lisää. Tähän painokseen on lisätty Elise Nykäsen kirjoittamat jälkisanat, joissa avataan niin tätä teosta kuin Vartion merkitystä laajemminkin. Jälkisanojen otsikko "Elämästä niukasti ja eleettä" kiteyttää Vartion tyylin hyvin.

Viimeiseen uneen: Surukirja lemmikkinsä menettäneille

Pia Puheloinen: Viimeiseen uneen - Surukirja lemmikkinsä menettäneille

omakustanne 2020

Lemmikin saatteleminen viimeiselle matkalleen on aina hirveän vaikea prosessi, johon liittyy suurta surua ja tuskaa. Ne ovat hinta siitä rakkaudesta, jota on lemmikiltään saanut ja lemmikilleen antanut. Aihe on omassa elämässäni ajankohtainen, sillä rakas kissamme Sulevi saateltiin viimeiselle matkalleen huhtikuun alussa. Sulevi eli miltei 16-vuotiaaksi, mikä on paljon, ja samaan aikaan ihan liian vähän. Ehdin viettää Sulevin kanssa lähes puolet tähänastisesta elämästäni ja meidän välille kehittyikin aivan erityinen side.

 

Olen menettänyt lemmikin useampaan kertaan, mutta se on sellainen asia, johon ei koskaan voi tottua. Joka ikinen kerta se sattuu yhtä paljon. Sanotaan, että lemmikin menettämisen tuskan voi todella ymmärtää vain sellainen ihminen, joka on kokenut saman. Siksi Pia Puheloinen on koonnut surukirjan vertaistueksi lemmikkinsä menettäneille. Viimeiseen uneen sisältää pieniä tarinoita lemmikkinsä menettäneiltä.

 

Valmistauduin etukäteen kyyneltulvaan ja surun purskahduksiin, mutta Viimeiseen uneen jäikin hieman etäämmälle. Se on oikeastaan vain hyvä asia, sillä pystyin keskittymään paremmin tarinoihin, joista tunnistin monta omista tuntemuksistani. Päätöksen teon vaikeus ja sitä seuraava nurkan takana odottava pian puhkeava suru, uuteen arkeen totuttelu ja kodin hiljaisuus sekä halu uskoa jälleennäkemiseen ajan tuolla puolen, kaikki ne ovat niin tutulta tuntuvia asioita. Myös se, että lemmikin menetystä seuraa ikuinen kaipuu, vaikka suurin suru aikanaan väistyykin.

 

Sulevi oli uskomattoman hieno kissa, niin kiltti ja tottelevainen. Sillä oli upea luonne ja maailman kauneimmat vihreät silmät, joiden lempeä katse on jäänyt ikuisesti sydämeeni. Koti tuntuu todella tyhjältä. Olavi etsii isoveljeään ja on ensikertaa ilman lajitoveria nyt 8-vuotiaana. Sekin surettaa, kun toinen jäi yksin. Lohdullista kaikessa kuitenkin on, että Sulevilla ei enää ikinä tule olemaan mitään hätää. Haluan uskoa, että äitini pitää Sulevista huolta siellä jossakin, sillä he olivat hyviä kavereita jo eläessään.

 

Suosittelen tätä kirjaa erityisesti niille, joilla ei välttämättä ole lähipiirissä vertaistukea saatavilla. Näitä kirjoja ei turhan paljoa ole olemassa, mutta toinen hyvä on Heidi Holmavuon ja Kyöstin äidin kirja Kyösti: Asioita elämästä ja surusta.

Sitruunakevät

Maija Kajanto: Sitruunakevät

Kahvila Koivu, osa 4

WSOY 2024

kansi: Kaisu Sandberg

Maija Kajannon viihteellinen Kahvila Koivu -sarja on edennyt neljänteen osaansa, jota aiemmin markkinoitiin sarjan viimeisenä. Tulossa on sittenkin vielä viimeisenä herkkupalana Kardemummajoulu, jota kyllä Sitruunakevään jälkeen odotan kovasti. Sitruunakevät oli nimittäin juuri sellainen kirpeänmakea lukukokemus, joka samaan aikaan viihdytti mutta nosti myös välillä kyyneleet silmiin. En Sahramisyksyssä oikein pitänyt siitä, mihin suuntaan sarja tuntui olevan menossa, joten Sitruunakevät oli positiivinen kokemus sen jälkeen.

Krisse ja Tommi ovat palaamassa Kroatiassa viettämänsä vuoden jälkeen takaisin Pyhävirralle. Omakotitaloprojekti on edennyt heidän poissaolonsa aikanakin ja moni asia on muuttunut. Kahvila Koivun tiloissa pyörii pitseria eikä kahvilatoiminnan jatkosta ole tietoa. Itse kunkin on kuitenkin yritettävä katsoa rohkeasti tulevaisuuteen ja kohdata siihen liittyvät toiveet ja odotukset, vaikka niihin liittyisi pelkoa ja epävarmuutta.

Pidin Sitruunakevään tunnelmasta. Tekee mieli sanoa, että siitä tuli valoisa olo, vaikka teoksessa käytiin läpi myös raskaita aikoja. Ehkä se valoisuus tulikin juuri siitä, että raskaiden aikojen jälkeen elämä tuntui kuitenkin jatkuvan. En halua spoilata juonenkäänteitä keneltäkään, mutta kirjassa käytiin läpi sellaisia asioita, jotka tulivat minua lähelle, ja samaistuin vahvasti Krissen läpikäymiin tunteisiin. Menetyksen käsitteleminen ja kaikki siihen liittyvä käytännön työ on kuvattu uskottavalla tavalla. Mielestäni Sitruunakevät on koskettavuudessaan sarjan parasta antia.

Ronja, ryövärintytär

Astrid Lindgren: Ronja, ryövärintytär

WSOY 2015

alkup. Ronja Rövardotter, 1981

kuvittanut Ilon Wikland

suomentanut Tuula Taanila

Olen lukenut Ronja, ryövärintyttären kerran aikaisemmin ja silloinkin jo aikuisiällä. Halusin lukea kirjan uudelleen ennen kuin kävin katsomassa kirjasta tehdyn näytelmän Seinäjoen kaupunginteatterissa. Teatterilippu oli synttärilahjani ja idea oli kyllä tosi kiva. Pidin näytelmästä, siinä oli hienot lavasteet ja hyviä roolisuorituksia. Erityisesti pidin Ronjan (Kaisla Ollila), Matiaksen (Jukka Puronlahti) ja Kalju-Pietun (Timo Luoma) roolisuorituksista, jotka olivat ilmeikkäitä ja eläväisiä.

Mutta sitten kirjaan. Ronjan perusjuoni lienee monelle tuttu. Ronjan isä on ryöväri Matias, jonka ryövärijoukko asuttaa omaa linnaansa ryövärivuorella. Samalla alueella on toinenkin kilpaileva ryövärijoukko, jota johtaa Matiaksen vihollinen Borka. Ronja kuitenkin tutustuu Borkan poikaan Birkiin, jonka kanssa salaa ystävystyy. Kirja on kuvaus ystävyydestä ja yhteistyöstä, ja vähän myös jääräpäisyydestä ja periksiantamisestakin. Kaikkea ympäröi luonto, joka osaa kauneudestaan huolimatta olla pelottava ja vaarallinen, mutta jota Ronja yhtä kaikki rakastaa.

Nyt toisella lukukerralla olin yllättynyt siitä, miten raju ja väkivaltainen tämä tarina paikoitellen on. Ehkä kuitenkin tarkastelen asiaa turhankin kriittisillä aikuisen silmillä, sillä tiedän tarinan ihastuttavan monia lapsia. Pidän itsekin tarinasta ja Lindgrenin kyvystä kuvata lapsen tunteita lämmöllä, joten ne ovat varmasti lapsilukijoihinkin vetoavia asioita. Aika on myös kovin eri kuin kirjan ensikertaa ilmestyessä. Nykyään tuskin menisi kovin äkkiä läpi kirja, jossa systemaattisesti haukutaan muita paskapäiksi. Jotain ikiaikaista ja ihanaa näissä Lindgrenin klassikoissa kuitenkin kautta linjan on, ja siksi niistä ei lopulta muuttaisi mitään.

Kalvot

Chi Ta-Wei: Kalvot

Hertta Kustannus Oy 2024

kiinankielinen alkuteos 1996

suomentanut Rauno Sainio

kansi: Satu Enstedt

Kun 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä -blogin Mari ennusti Instagram-tilillään Chi-Ta Wein Kalvojen olevan kevään kirjatapaus, laitoin kirjan itsekin lukulistalleni. Ilman noin vahvaa suositusta olisin todennäköisesti sivuuttanut tämän oman kirjamakuni ulkokehälle jäävän kirjan, joten olen iloinen suosituksesta.

 

Tästä kirjasta tuntuu vaikealta kirjoittaa, sillä en halua paljastaa sisällöstä liikaa, jottei sen yllättävyys mene keneltäkään pilalle. Kalvot on yllättävä kirja, jossa moni asia kääntyy alkuolettamista päälaelleen. En oikein osaa kuvailla tätä muuten kuin sanoilla oivalluttava ja todella metka!

Kalvot sijoittuu tulevaisuuteen. Maailmassa eletään vuotta 2100 ja ihmiskunta on joutunut otsonikadon vuoksi väistymään maan pinnalta ja asettunut elämään merenalaisiin kaupunkeihin. Päähenkilö on kolmekymppinen ihonhoitospesialisti Momo, joka pyörittää omaa kauneushoitolaansa ja käyttää työssään apuna alan mullistaneita keksintöjä.

Kalvot on nopealukuinen kirja, mutta siinä on monta isoa teemaa ympäristökatastrofeista seksuaalisuuteen. Kaikkein isoimmat teemat ovat mielestäni ihmisyys ja inhimillisyys, jotka monesti elämän vaikeissa tilanteissa eritoten punnitaan. Suosittelen tutustumaan. Kannattaa myös lukea Marin postaus täältä, sillä hän osaa sanoittaa lukemaansa paljon paremmin kuin minä.

Häivähdys purppuraa

Alice Walker: Häivähdys purppuraa

WSOY 2021, 1. suomenkielinen painos 1986

alkup. The Color Purple, 1982

suomentanut Kersti Juva

 

Alice Walkerin klassikon asemaan noussut teos Häivähdys purppuraa yllätti minut. Kiinnostuin tästä, kun näin alkuvuonna trailerin tuoreesta elokuvaversiosta, mutta en silti osannut odottaa mitään tällaista. Kirjeiden muotoon kirjoitettu ja pitkälti hyvin puhekielinen teos hätkähdytti voimakkailla henkilöhahmoillaan ja sivuilta ulos puskevalla ajankuvallaan.

Häivähdys purppuraa sijoittuu pääasiassa Yhdysvaltain etelävaltioihin. Tarina alkaa 1930-luvun loppupuolelta, jolloin etelävaltioissa oli edelleen voimassa rotuerottelulait. Päähenkilö Celie on nuori tummaihoinen nainen, joka varttuu aikuiseksi rasismin ja riiston ilmapiirissä monin tavoin hyväksikäytettynä. Äitinsä kuoleman jälkeen Celie haluaa tehdä kaikkensa suojellakseen pikkusiskoaan Nettietä samanlaiselta kohtalolta.

 

Teoksen teemoissa pureudutaan rasismiin ja esille nousee myös taloudellinen eriarvoisuus, mutta minä koin tämän ennen kaikkea yhden naisen rohkeana kasvutarinana, jossa varsinaiset teemat jäävät jopa hieman taka-alalle.

Pidin Celien hahmosta paljon. Hänet on kuvattu uskottavasti, ja mielestäni tekstin keinoin tuota uskottavuutta on onnistuttu vahvistamaan hienosti, sillä Celien kirjeet ovat sanavalintoineen ja yhdyssanavirheineen juuri sellaisia kuin hänen taustastaan tulevalta kouluja käymättömältä ihmiseltä voisi olettaakin.

Häivähdys purppuraa on mielestäni kaunis nimi kirjalle. Tarinassakin on oma kaunis puolensa, kun Celie lopulta löytää sen verran rohkeutta, että uskaltaa nousta alistajiaan vastaan. Paljon hän kuitenkin joutuu kokemaan alistumista, kurjuutta ja epäoikeudenmukaisuutta ennen kuin pystyy nousemaan, mutta se nousu on sitten sitäkin uljaampi. Teoksessa on myös paljon rakkautta ja ilon pisarointia, mikä itse asiassa elokuvan trailerissa kiinnittikin huomioni.

Lukupiirikirja: Islantilainen voittaa aina

Satu Rämö: Islantilainen voittaa aina - Elämää hurmaavien harhojen maassa

WSOY 2015

Luimme huhtikuun lukupiirikirjana Satu Rämön teoksen Islantilainen voittaa aina - elämää hurmaavien harhojen maassa. Kirjassaan Rämö kertoo islantilaisesta yhteiskunnasta ja ihmisistä sekä tietenkin siitä millaista elämä on Islannissa ollut. Sain lukiessani aika nopeasti huomata, että en todella tiennyt Islannista juuri mitään. Kaikki uusi tieto ja mielenkiintoiset yksityiskohdat virittivät lukupiirissämme vilkkaan keskustelun, jossa nostettiin esille myös teoksen kirjalliset ansiot. Teksti on miellyttävää luettavaa ja kokonaisuus on hyvin jäsennelty, joten lukeminen oli ilo.

Rämö kertoo elämästä Islannissa eri osa-alueiden kautta, mutta kuitenkin yhtenäisenä kokonaisuutena. Hän kuvaa ihmisiä ja sosiaalisia normeja, työkulttuuria ja yhteiskuntaa, taloutta, luontoa ja vapaa-aikaa. Minusta oli hyvin kiinnostavaa kuulla, että Islannissa kirjallisuudella on vahva asema ja muihin taiteisiin nähden jopa jonkinlainen erityisasema. Siinä missä Suomessa kirjakauppaverkko sen kuin harvenee, on Islannissa ainakin kirjan kirjoitusaikaan kirjakaupat olleet tyypillisesti auki jopa iltakymmeneen. Kirjastot mainittiin lähinnä sivulauseessa ja olisikin ollut mielenkiintoista kuulla millainen on kirjastolaitoksen rooli Islannissa.

Kirjasta piirtyy kuva Islannista maisemallisesti upeana kohteena, mutta samalla myös vaarallisena. Tulivuorenpurkaukset harvemmin aiheuttavat isompia ongelmia, mutta jyrkänteiset kalliot ja arvaamattomat jäätiköt voivat koitua kokemattoman retkeilijän kohtaloksi. Yllättävää kyllä Islannin pelastustoimi on kokonaan vapaaehtoisvoimin järjestetty eikä valtion ja kuntien järjestämä, sillä harvaan asutussa maassa sellainen kävisi liian kalliiksi.

Islantilaiset ovat ihmisinä kovin toisenlaisia kuin suomalaiset ainakin siinä, että heillä on rajaton usko onnistumiseen ja omiin kykyihinsä, kun taas suomalaisten peruspessimistisyys laittaa epäilemään vähän kaiken sujumista. Islantilaiset ovat lapsirakasta kansaa ja lapset kulkevat mukana melkein missä vaan, kun taas Suomessa on ehkä hieman maltillisempi suhtautumistapa. Islantilaisten vanhempainvapaat ovat yhteiskunnallisesti kiinnostavia, sillä niillä on työmarkkinoihin tasa-arvoistava vaikutus: lapsen syntymää seuraa pakollinen 3 kuukauden mittainen isyysloma siinä missä äitiyslomakin. Ei ole siis sen suurempi riski palkata hedelmällisessä iässä olevaa naista kuin ihan minkä tahansa ikäistä miestäkään. Aika metkaa!

Näiden lisäksi kirjassa oli monta muutakin mielenkiintoista faktaa, joten suosittelen kyllä tämän kirjan lukemista. Itse ainakin aion lukea seuraavatkin islantilaista elämää kuvaavat kirjat Islantilainen kodinonni ja Talo maailman laidalla.

Olipa kerran

Kiyash Monsef: Olipa kerran

WSOY 2023

Once There Was, 2023

suomentanut Riina Vuokko

Nappasin viime syksynä lainalle Kiyash Monsefin fantasiakirjan Olipa kerran, mutta lukeminen sai odottaa maaliskuulle asti. Ilmeisesti Olipa kerran on saanut hyvän vastaanoton maailmalla ja sitä on kehuttu paljon, minkä saatoin aluksi allekirjoittaa. Tarina lähti viemään mennessään, mutta jossain kohtaa juoni alkoi tuntua hiukan sirpalemaiselta.

15-vuotias Marjan perii isältään eläinlääkäriaseman ja liudan salaisuuksia. Isän kuolema on todettu murhaksi, mutta syyllisen jäljille ei tunnuta pääsevän millään. Etäiseksi jäänyt eläinlääkäri-isä tuntuu olleen tekemisissä mitä erikoisimpien tyyppien kanssa. Pian Marjan saa kutsun samanlaisiin tehtäviin, siis auttamaan erilaisia yliluonnollisia olentoja, vaikka ei hänellä ole minkäänlaista eläinlääkärin koulutusta.

Salaisuuksia, kaksi outoa ja toisistaan epämääräisen kuvan antavaa tahoa sekä mitä erikoisempia olentoja sijoitetaan reaalimaailmaan, jossa 15-vuotias Marjan asuu yksin holhoojanaan lähinaapuri. Koulunkäynnin kanssa on ollut isän kuoleman jälkeen vähän niin ja näin, mutta eläinlääkäriaseman asiat hän on pyrkinyt hoitamaan kirjanpitäjänsä tuella. Marjan on hahmona ihan kiva ja neuvokas, mutta minua häiritsi valtavasti hänen asemansa epärealistisuus. Kun tässä kuitenkin eletään ihan todellisessa yhteiskunnassa, ei tuollainen tunnu missään määrin realistiselta. Toki eiväthän yliluonnolliset olennotkaan ole todellisia, mutta tosiasioihin kaipasin realismia.

Juonessa kuljetaan vinhaa vauhtia sinne ja tänne. Välillä palataan isän kertomiin vanhoihin tarinoihin, jotka olivat mielestäni kiinnostavia ja sidottu hyvin pääjuoneen. Sen sijaan edestakaisin liikkuminen, jatkuvat epäilykset ja salaisuuksien verkko saivat kokonaisuuden tuntumaan kovin sirpalemaiselta. Tässä yksinkertaisesti tuntui olevan hieman liikaa kaikkea, vaikka ideana yliluonnollisia eläimiä hoitava eläinlääkäri on kyllä mainio.

Mustissa vesissä

Minna Mikkanen: Mustissa vesissä

Lind & Co:n äänikirja, 2023

lukija: Hannamaija Nikander

Olin tallentanut äänikirjasovellukseni kirjahyllyyn odottamaan Minna Mikkasen jännärin Mustissa vesissä. Valitsin sen kuunneltavakseni, vaikka sovelluksen kommenttikenttä antoi aika karua kyytiä tälle kirjalle. Alun perin tämä kirja on ilmestynyt Reunan kustantamana vuonna 2022.

Pihla ja Henri ostavat kesämökin idylliseltä vaikuttavasta pikkukylästä lammen rannalta. Mökki on Pihlan unelmien täyttymys, jonka laittamiseen oman maun mukaiseksi hän tarttuu innolla. Henri suhtautuu asioihin varovaisemmin, varsinkin kun käy ilmi, että mökkinaapurina heillä on häiriötä aiheuttava lihaskimppu. Kylällä asuva Aliina-mummo vihjaisee yli 20 vuoden takaisista synkistä tapahtumista, mutta ei sano enempää. Pian Pihlakin saa huomata, että alue ei tosiaankaan ole ihan niin idyllistä kuin hän haaveissaan luuli. Viimeisetkin luulot rapisevat erään hillaretken jälkeen, kun alueesta tulee yhtäkkiä rikostutkinnan keskus.

Miljöön idyllinen kesämökki, maalaismaisema ja luonto oli kuvattu mielestäni hienosti. Mukana oli sopivasti arvoituksellisuutta ja oikeasti jännittäviä ja hyytäviä käänteitä. Miljöön ja ydinjuonen puolesta tämä onkin varsin kelpo kesädekkari, mutta valitettavasti päähenkilö vie aika paljon huomiota kaikista ansioista. Päähenkilö Pihla on juuri niin typerä ja ajattelematon kuin mitä äänikirjasovelluksen kommenttikenttä antoi ymmärtää. Hän tunkee nenänsä joka asiaan ja vaikuttaa useimmiten lähinnä hysteeriseltä. En voi sanoa pitäneeni hänestä, mutta muut hahmot sentään jättivät neutraalimman maun.

Minna Mikkaselta alkaa tänä vuonna ilmestyä uusi maalaisromanttinen Sydänmaalaiset-sarja, jolta uskallan miljöön puolesta odottaa hyvää, mutta henkilöhahmojen puolesta epäilyttää. Toivottavasti ne ovat onnistuneempia kuin tässä, sillä silloin lopputulos on luultavasti sangen hyvä.

Vapaaherratar

R.M. Rosenberg: Vapaaherratar

Hakoisten naiset 2

Tammen äänikirja 2024

lukija:  Sanna Majuri

Hakoisten kartanon tarina jatkuu Vapaaherrattaressa, joka on Hakoisten naiset -sarjan toinen osa. Kuten Hakoisten Annaa kuunnellessani, hurmioiduin myös Vapaaherrattaren seurassa vetävästä juonenkuljetuksesta ja hienosta ajankuvasta. Vapaaherrattaren mukana pääsemme kurkistamaan 1700-1800-lukujen taitteeseen, jolloin sota jälleen kerran kosketti suomalaisia.

Tarinan keskiössä on vapaaherratar Helena von Burghausen, jonka puoliso Erik Leijonhufvud palaa syksyllä 1790 kotiin Kustaan III:n sodasta muuttuneena miehenä. Kun Erik päättää ostaa Hakoisten kartanon ja suunnittelee sen myötä myös tulevaisuutta, Helena toivoo ja uskoo uuteen alkuun. Aika jossa he elävät on kuitenkin armoton. Idän suunnalta nousee uhka, joka tempaisee perheen ainoan pojan mukaan sotaan. Kotona Helena hoitaa omaisuuttaan määrätietoisesti ja pyrkii turvaamaan niin poikansa tulevaisuuden kuin myös omansa ja tyttäriensä, joita Leijonhufvudeille on siunaantunut neljä.

Tämän teoksen ajankohta on historiasta minulle paljon tutumpi kuin ensimmäisen osan, siitä on pitänyt etenkin Hovimäki-sarja hyvää huolta. Nautin, kun sain uppoutua Suomen historian pyörteisiin ja  kartanomiljööseen. Rosenberg on jälleen poiminut ajankuvaansa herkullisia yksityiskohtia muotisuuntauksista, lääketieteestä, seuraelämästä ja uusista hienouksista, joista yksi on perheen lemmikkilintu Papegoja-papukaija.

Vaikka Vapaaherratar on kaunokirjallisuutta, ovat sen keskeiset henkilöt todellisia ihmisiä ja olennaisimmat käänteet heidän elämässään tosia. Oman kiinnostavan säväyksensä antaa Rosenbergin kotikartanostaan Janakkalan Hakoisista sattumalta löytämät kirjeet, jotka on osoitettu Helena von Burghausenille hänen lapsiltaan. Niiden kirjeiden suomennoksia Rosenberg siteeraa teoksessaan suoraan. Ylen verkkosivuilla julkaistu uutinen näistä kirjeistä toimi itse asiassa minulle kimmokkeena näihin kirjoihin tutustumiseen.

Vapaaherratar on mielenkiintoinen ja todellisen kuunteluflow'n nostattava teos, jonka lukijana Sanna Majuri on kyllä aivan mainio. Odotan mielenkiinnolla millainen seuraava osa tulee olemaan. Siitä tulee ilmeisesti päätösosa trilogialle, mutta toivon todella Rosenbergin kirjoittavan vielä paljon lisää historiallisia romaaneja.

Itki toisenkin

Merja Mäki: Itki toisenkin

Otava 2024

arvostelukappale kustantajalta, kiitos!

Merja Mäen Ennen lintuja on romaani, joka jäi sydämeeni. Se kosketti minua, nauratti ja itketti. Oli siis selvää, että halusin lukea kovasti odottamani Mäen uutukaisen Itki toisenkin, josta sain kustantajalta arvostelukappaleen. Kun on pitänyt jostakin kirjasta kovasti, asettaa väkisinkin kovia odotuksia seuraavalle teokselle, ja ne odotukset Itki toisenkin lunastaa kirkkaasti.

Itki toisenkin sijoittuu Aunuksen Karjalaan, Suurimäkeen. Larja on toiminut kotikylänsä arvostettuna opettajana, mutta kun suomalaiset joukot saapuivat alueelle, lähetetään Larja kanta-Suomeen opettajaleirille oppimaan uusia tapoja opettaa. Larjan palatessa kotikyläänsä kesällä 1942 on rakas isoäiti, Matja-buabo, kuolemansairas. Aiottu jatkoleiri saa jäädä, sillä Larjaa tarvitaan kotona, etenkin kun pikkusisko Polalla on omat tehtävänsä.

Niin Larjalta kuin muiltakin suurmäkeläisiltä vaaditaan monenlaista sopeutumista. Epävarmuutta lisää, kun ei oikein tiedä kuka oikein on vihollinen ja mihin he kuuluvat, tuleeko vihollinen idästä vai lännestä. Se tuntuu hieman riippuvan siitä, mistä suunnalta asiaa katsoo. Larja elää läheisissä kosketuksissa kanta-Suomen väestöön, onhan hän ollut opettajaleirillä ja nyt saanut apulaisen paikan entiseltä koulultaan suomalaisten opettajien keskuudesta. Sotaväen postiautoa ajava Tuomas tuntuu ymmärtävän Larjaa paremmin kuin moni muu.

Mäki avaa romaanissaan erilaisen näkökulman sota-aikaan, sillä Larjan elämä on kirjaimellisesti tasapainoilua vanhan ja uuden rajalla. Kotikylässä suomalaisjoukot ovat miehittäjiä, joiden tapoihin on sopeuduttava. On riskinsä olla liian liki suomalaisia, sillä venäläiset joukot eivät saapuessaan katsoisi sitä hyvällä. Tämä on puoli, jota harvoin nostetaan esille historiankirjoituksessa, enkä itsekään ollut koskaan osannut ajatella asiaa niin pitkälle. 

Larjan sydämessä on myös kipeä epätietoisuus niin omien vanhempien kohtalosta kuin elämänkumppani Misan olinpaikastakin. Ammatillisestikin puhaltavat uudet tuulet. Matja-buabon jalanjäljissä Larjasta odotetaan itkijää, mutta hän ei ole varma onko hänestä sellaiseen tehtävään, sillä hän on kasvanut rooliinsa opettajana. Vastakkain ovat tunne- ja järkiroolit.

Merja Mäki kuvaa kyläläisten elämää koskettavalla tavalla, ja liikutuin ihan kyyneliin asti elämän epäreiluuden edessä. Nautin soljuvasta kielestä ja juonenkuljetuksesta niin, että olisin voinut kääntää sivuja vauhdilla, mutta samaan aikaan halusin lukea hitaasti ja jarrutellen, viipyillä miljöössä ja ihmisten parissa. Karjalan kunnaat kuvastuvat kotoisina ja kauniina. Minulle tuli tästä monella tavalla mieleen Laila Hirvisaaren tuotanto, josta niin ikään pidän kovasti.

Hukkareissu

Beth O'Leary: Hukkareissu

WSOYn äänikirja 2023

alkup. The no-show, 2022

suomentanut Heli Naski

lukijoina Kati Tammensola, Karoliina Niskanen, Usva Kärnä ja Ilkka Villi

Olen kuunnellut jokaisen Beth O'Learyn kirjan. Osa niistä on ollut vahvempia, joku taas jätti hieman kylmäksi. Kaava on ollut pääsääntöisesti sama, tarina on edennyt kahden kertojan vuoropuheluna samoista tapahtumista. Hukkareissu onnistuu yllättämään nostamalla kertojiksi kolme naista, joille sama mies tekee oharit ystävänpäivänä.

Kolmea keskenään varsin erilaista naista, Shiobania, Mirandaa ja Janea, yhdistää pieleen menneet ystävänpäivätreffit. Joseph Carter tekee oharit kaikille kolmelle, joten heti herää kysymys kuka hän oikein on miehiään. Miksi hän sopii treffit kolmen eri naisen kanssa samalle päivälle tai miten hän ylipäätään edes ehtii pyörittää kolmea naista yhtä aikaa? On ilmeistä, että kovin kunnolliselta vaikuttavalla Josephilla on salaisuuksia.

Hukkareissu vaikuttaa aluksi aika klassiselta tapaukselta, mutta jossain vaiheessa palaset alkavat loksahdella kohdilleen ja kirja onnistuu jopa yllättämään. Teos osoittautui paljon syvällisemmäksi kuin osasin odottaa, vaikka O'Learyn kirjoissa monesti tapahtuukin henkistä kasvua ja henkilöt oivaltavat uutta, esimerkiksi laskevat suojaustaan ja oppivat antamaan anteeksi. Hukkareissussa kolmen naisen tarinat kohtaavat tavalla, jota pystyy jossain kohtaa jo hieman ennakoimaankin, mutta mielenkiinto säilyy kuitenkin koko ajan. Lopuksi ääneen pääsee itse Joseph, mikä sinetöi tarinan. Mielestäni tämä on O'Learyn parhaita.

Elolliset

Iida Turpeinen: Elolliset

S&S 2023

Lepää rauhassa stellerinmerilehmä. Levätkää rauhassa kaikki te muutkin lajit, jotka ihmisen toimien vuoksi olette kadonneet.

Iida Turpeisen esikoisromaani Elolliset on valtavan hieno kirja. Ja mikä lukusukkula tämä olikaan! Halusin vain lukea lisää ja lisää, vaikka tämä kirja sai minut monta kertaa surulliseksi. En osannut odottaa, että juuri tämä kirja veisi näin mennessään ja tekisi näin syvän vaikutuksen, vaikka aihepiiri toki ennalta kiinnostikin. Kun joku kirjoittaa tieteestä ja onnistuu kuitenkin koskettamaan kertomuksellaan, on hän tehnyt jotain erityisen hienoa.

Elolliset on kolmelle vuosisadalle sijoittuva romaani. Vuosisadat sitoo yhteen merten lempeä jättiläinen stellerinmerilehmä, jonka luonnontieteilijä Georg Wilhelm Steller löysi haaksirikkoisen laivamatkan seurauksena vuonna 1741 ja joka kuoli sukupuuttoon alle 30 vuoden kuluttua löytymisestään. Teoksessa käsitellään luontokatoa myös laajemmin.

Kirjan ensimmäisessä aikatasossa keskiössä on luonnontieteilijä Steller, joka osallistuu pohjoiselle tutkimusretkelle kapteeni Beringin seurueessa. He pyrkivät löytämään uuden meritien Aasiasta Amerikkaan, mutta epäonnistuvat ja haaksirikkoutuvat autiolle saarelle, jossa vilisee vain saukkoja ja naaleja. Olosuhteet ovat äärimmäisen ankarat ja miehistön jäsenet yksi toisensa jälkeen sairastuvat, mutta juuri siellä Steller tekee uransa merkittävimmän löydön, joka myöhemmin nimetään hänen mukaansa stellerinmerilehmäksi.

Vuonna 1859 stellerinmerilehmää ei enää ole, kuten me tiedämme, mutta tuolloin se on pelkkä uskomaton huhu. Venäjän Alaskan kuvernööri Furuhjelm on luvannut yrittää löytää eläimen luurangon keisarillisen yliopiston kokoelmiin, ja lähettää miehiä etsimään sellaista. Uskomattoman sattuman kautta miehet todella löytävät juuri sen luurangon, jonka jo Steller aikoinaan olisi halunnut kuljettaa mukanaan, kun he lopulta pääsivät lähtemään saarelta.

Stellerinmerilehmien luurangot ovat harvinaisia jo vuonna 1952, jolloin Helsingin luonnontieteellisessä museossa preparaattori Grönvall saa tehtäväkseen kunnostaa luurangon, jonka Furuhjelmin miehet löysivät sata vuotta aikaisemmin. Se löytyy edelleenkin Luonnontieteellisestä museosta ja tahtoisinpa päästä sen joskus näkemään!

Elolliset on paikoitellen jopa jännittävä kuvaus tieteestä. Usealle vuosisadalle ulottuva kertomus osoittaa, että tieteellä on ollut hintansa ja se hinta on ollut korkea, sillä niin moni laji on jo kadonnut. Samalla se osoittaa, että ajattelutavoissa on tapahtunut uusien tutkimusten myötä edistystä ja ihmisen toiminnan vaikutukset muihin lajeihin on alettu ymmärtää. Luontoa on havahduttu myös suojelemaan eikä tiede saa enää pyhittää keinoja. Turpeinen kirjoittaa niin kauniisti ja ajatuksia herättävästi, että ihan harmittaa kun en merkinnyt erityisiä kohtia itselleni ylös.

Tämä on huikean hieno tarina tieteestä, mutta myös taiteesta, joka kulkee luonnontieteen mukana piirroksina ja täytettyinä eläiminä tai kunnostettuina löytöinä. Taiteella on merkittävä tukirooli luonnontieteen tutkimuksessa samoin kuin kokoelmien hoitajillakin. Kuvernöörin sisar Constance pääsee silloin parrasvaloihin, samoin luonnontieteellinen piirtäjä Hilda Olson. He ovat mielenkiintoisia naisia, jotka osoittavat, että tiedemiehet ovat jo aikoinaan tarvinneet rinnalleen osaavia avustajia eikä osaaminen ole ollut silloinkaan sukupuolikysymys.

Kiitos tästä kirjasta, Iida Turpeinen!

Väärän auton kyytiin

Päivi Hannula: Väärän auton kyytiin

Tammi 2024

MTV:n uutispäällikkö ja rikostoimittaja Päivi Hannula on koonnut suomalaisia katoamistapauksia käsittelevään kirjaansa Väärän auton kyytiin mysteeriksi jääneitä kohtaloita. Poikkeuksen tekee Ilpo Härmäläisen tapaus, joka luo uskoa siihen, että ehkä muidenkin kohtalot voisivat vielä selvitä, ehtihän Härmäläinen olla kadoksissa lähes 30 vuotta ennen läpimurtoa. Kaikkia tapauksia yhdistää se olettama tai fakta, että henkilöt ovat nousseet väärän auton kyytiin kohtalokkain seurauksin.

Väärän auton kyytiin on laadukas teos. Siitä näkee, että kirjoittaja on asiantunteva rikostoimittaja. Toisinaan tuli olo kuin lukisin laajaa laadukasta reportaasia tai artikkelia, mutta se ei ole suinkaan huono asia. Pidin siitä, että Hannula ei hae lisädramatiikkaa tai keksi villejä teorioita, vaan pohjaa tekstinsä saatavilla olleisiin poliisin asiakirjoihin ja tekemiinsä haastatteluihin. Hän on pureutunut myös tapausten uutisointiin lähinnä poliisitiedotuksen näkökulmasta.

Hannula on kriittinen tutkija, joka kysyy ja kyseenalaistaa eikä pelkää nostaa esiin virheitä, joita poliisityössä on tehty ja jotka ovat olleet ratkaisevia tapausten pimeäksi jäämisessä. Oli pysäyttävää todeta miten monen tapauksen kohdalla poliisi on kuitannut omaisten hädän lähinnä kohauttamalla olkiaan ja toteamalla "kyllä routa porsaan kotiin ajaa". Näin on hukattu ratkaisevia ensimmäisiä tunteja ja päiviä, jolloin kadonneen jäljet ovat päässeet kylmenemään. Edes kadonneen löytyminen ei ole välttämättä tuonut selvyyttä tapahtumien kulusta saatikka syyllisestä.

Vaikka Hannula nostaa esiin epäkohtia, niin ei hän unohda myöskään onnistumisia. Ilpo Härmäläisen tapaus on hyvä esimerkki siitä, että jo varsin epätoivoiselta näyttänyt tapaus ratkesi alun virheistä huolimatta. Myös aikanaan tehdyt viisaat valinnat voivat myöhemmin tuoda apua, vaikka juuri sillä hetkellä ratkaisua ei löytyisikään. Hannula kiittää myös yksittäisiä tutkijoita tai tutkinnanjohtajia, kun he sen ansaitsevat.

Väärän auton kyytiin on mielestäni true crimea parhaasta päästä. Esiin pääsee myös suurelta yleisöltä hieman tuntemattomammiksi jääneitä tapauksia, mikä lisäsi ainakin omaa mielenkiintoani tätä kirjaa kohtaan. Suosittelen kaikille genrestä kiinnostuneille ja myös niille, jotka arvostavat laadukasta toimittajantyötä.

Lukupiirikirja: Vanikan palat

Hannu Väisänen: Vanikan palat

Antero-sarja, osa 1

Otavan äänikirja 2021, alkup. 2004

lukijana Juha Danson

Luimme maaliskuun lukupiirikirjana Hannu Väisäsen Antero-sarjan avausosan Vanikan palat. Väisäsen tuotanto oli piiriläisten toivelistalla, joten valitsin tämän meille, vaikka etukäteen olinkin aika varma, että hänen tuotantonsa ei ole ehkä ihan minua varten. Olin oikeassa, mutta silti tässä oli jotain sellaista, mistä myös pidin. Ehkä tunnelmassa, ehkä kerronnassa, en edes tiedä.

Päätin kuunnella tämän äänikirjana, sillä pikaselailun jälkeen totesin, että en välttämättä saa tätä itse luetuksi. Meinasi kyllä tulla äänikirjankin kanssa seinä vastaan, sillä aluksi lukija Juha Danson ärsytti minua valtavasti. Lopulta saatoin kuitenkin todeta, että hän ei itse asiassa niinkään lue vaan pikemminkin ääninäyttelee tämän kirjan, ja sen hän tekee valtaosin onnistuneesti.

Etenkin kirjan alussa tämä tuntui todella tyl-säl-tä ennen kuin pääsin kiinni tarinankerronnan tahtiin. Vanikan palat on aika hillitysti kuvattu kasvutarina lapsuusvuosilta. Antero on kirjailijan oma alter ego. Hän on taiteellinen ja mielikuvitukseltaan vilkas, mutta hyvin kurinalainen lapsi, joka varttuu veljessarjan kanssa kasarmialueella pääasiallisena kasvattajaan upseeri-isä ja vaihtuvat äitipuolet. Antero olisi varmasti tarvinnut enemmän tilaa ihmetellä ja olla luova, mutta monenlaista ehtii kasarminkin lapset toteuttaa aikuisten silmien välttäessä.

Miljöö eli 1950-luvun kasarmialue oli ihan kiinnostava erilaisuudessaan. Sotavuosista ei ole vielä kovin pitkä aika, mikä näkyy paitsi perheissä myös elämässä laajemmin. Kuitenkin lapset ovat lapsia ja löytävät vallitsevista olosuhteista omat mieleenpainuvat leikkinsä, jotka joskus kyllä lukijana hieman pöyristyttivät: onkohan jossain oikeasti leikitty näin. Siinä missä aikuisten keskuudessa vallitsee tietty kasarmialueen hierarkia, on se nähtävissä myös lasten keskuudessa. Ei välttämättä vanhempien aseman mukaan, vaan enemmänkin iän ja luonteen sanelemana.

Ilman lukupiiriä en olisi tarttunut tähän kirjaan varmasti koskaan. Vaikka ensivaikutelma vaihtui kirjan edetessä ja tämä oli lopulta ihan ok kirjakokemus, en aio jatkaa sarjan parissa. Mukavuusalueelta poistuminen on usein ihan virkistävää, ja jälleen kerran saan kiittää siitä juuri lukupiiriä, mutta vielä kivempi on palata mukavuusalueelleen.

Kasvatti

Claire Keegan: Kasvatti

81 s., Tammi 2024

alkup. Foster, 2010 & 2022

suomentanut Kristiina Rikman

Claire Keeganilta ilmestyi ensimmäinen suomennos loppuvuodesta 2023 ja jo nyt muutaman kuukauden kuluttua saimme lisää luettavaa. Kasvatti on vielä tiiviimpi kertomus kuin Nämä pienet asiat, mutta jättää vähintäänkin yhtä vahvan jälkimaun.

Petal on köyhän irlantilaisperheen tytär, joka lähetetään kaukaisten äidinpuoleisten sukulaisten hoiviin maatilalle.  Hän ei tiedä kauanko hän tulee sijaisvanhempiensa luona olemaan. Arka ja sulkeutunut lapsi alkaa vähitellen avautua heidän luonaan, sillä nyt hän ensikertaa saa osakseen sellaista hoivaa ja rakkautta kuin lapsen tulisikin saada. Maatilalla Petal oppii, että onni on hauras asia ja vakaakin elämä voi kätkeä alleen suuria suruja.

Kasvatti on mielestäni kaunis kirja. Niin vähäeleistä kuin kerronta onkin, piirtyy miljöö vahvana lukijan silmien eteen. Kuvaukset tytön omasta kodista luovat voimakkaan vastakohdan maatilan siisteydelle ja säntillisyydelle. Maatilan töistä ja monipuolisista askareista, joita Petal pääsee oppimaan, jää runsas mutta kodikas olo. Lapsettomalla pariskunnalla on aikaa tytölle, heillä on halu ja mahdollisuus opettaa hyödyllisiä asioita välittömästi ja välillisesti.

Henkilöhahmot puolestaan ovat miljöötä monisyisempiä, mutta heidänkin suhteensa avautuu uutta ymmärrystä, kun tarina etenee. Alun etäisyydestä huolimatta sijaisvanhemmista alkaa pitää, jopa arvostaa heitä. Kysymyksiäkin jää, kuten että mikä Petalin isä oikein on miehiään. Loppukohtaus jää vahvana mieleen: ketä tyttö tarkoittaa? 

Nollapäivä

Ruth Ware: Nollapäivä

Otava 2024

alkup. Zero Days, 2023

suom. Elina Koskelin

Ruth Ware on suosikkijännärikirjailijani ja hänen uusi kirjansa menee aina oitis lukulistalleni. Hän onnistuu aina kirjoittamaan aivan erilaisen jännitystarinan ja luomaan kiinnostavia miljöitä. Omia suosikkejani ovat Valhepeli ja Lumimyrsky ehkäpä juuri miljöiden ja yllättävien käänteiden vuoksi. Käänteitä riitti myös Nollapäivässä, joka alkoi tiheällä jännityksellä, mutta jonka otteessaan pitävä verkko harveni loppua kohti. Olen aika pettynyt siihen, että tämä osoittautui hyvin ennalta-arvattavaksi.

Aviopari Jack ja Gabe ovat luoneet menestyksekkään uran IT-alalla turvajärjestelmien parissa. Työkseen he testaavat yritysten turvajärjestelmiä ja koittavat löytää tilojen ja tietojärjestelmien mahdollisia heikkouksia. He ovat pitelemätön tiimi niin työssä kuin vapaa-ajallakin. Elämä järkkyy perustuksiltaan, kun Jack saapuu kotiin pieleen menneeltä työkeikalta tavallista myöhemmin ja löytää miehensä surmattuna. Jackin kauhuksi poliisin epäilevät katseet suuntautuvat häneen, mikä saa hänet pakenemaan virkavaltaa. Hänen on pysyttävä vapaana, jotta hän voisi löytää miehensä oikean murhaajan, sillä vankilasta käsin hän ei siihen pystyisi.

Kun aloin lukemaan Nollapäivää, olin aluksi todella innoissani siitä miten huikean jännittävällä tavalla tarina alkoi. Melko pian kuitenkin totesin, että tämä ei missään nimessä ole Waren paras teos. Minua häiritsi aivan valtavasti se, miten Jackin surua ja fyysistä vointia kyllä sanoitettiin, mutta mikään noista tunteista ei välittynyt lukijalle asti. Lisäksi arvasin varsin varhaisessa vaiheessa kuka on sotkeutunut murhaan ja millainen loppukäänne Jackille on luvassa, joten jännityksen tuntu alkoi nopeasti hälvetä. Olen alkanut automaattisesti ladata Waren kirjoille korkeita odotuksia, mutta nyt tuli huti. Plussaa kuitenkin kiinnostavasta aiheesta turvajärjestelmien maailmassa, joka minulle on varsin vieras ala.

Helsingin alla

Maria Turtschaninoff: Helsingin alla

Tammen äänikirja 2022, alkup. 2012

alkup. Underfors

suom. Marja Kyrö

lukijana Sanna Majuri

Olen vuosien varrella lukenut tai kuunnellut Maria Turtschaninoffin koko suomennetun tuotannon eli käytännössä voi sanoa, että koko tuotannon. Olen pitänyt niistä kovasti ja lumoutunut hänen luomistaan fantasiamaailmoista, mutta tätä taustaa vasten Helsingin alla oli hienoinen pettymys. En oikein edes tiedä mistä kiikasti, mutta jotenkin tämä ei nyt vain lähtenyt samalla lailla kuin suurin osa hänen muista kirjoistaan.

Alva on teini-ikäinen tyttö, josta on aina tuntunut hieman siltä, että hän ei ole kuin muut. Hän viihtyy varjoissa mahdollisimman näkymättömänä ja hänellä on sisäsyntyinen tarve kontrolloida ympäristöään pysymällä alati valppaana ja tietoisena niin tilasta kuin ihmisistäkin. Yllättäen Alva tutustuu Nide-nimiseen komeaan nuorukaiseen, joka tuntuu osaavan kertoa mistä Alva oikein oikeasti on syntyjään kotoisin.

Nide johdattaa hänet Helsingin alla olevaan kaupunkiin, jota kansoittavat erilaiset kansanperinteestä tutut olennot, kuten noidat ja peikot. Paikkaa on hallinnut Varjokuningas, joka on syösty vallasta, mutta Varjokuninkaan aarre on jäänyt niille sijoilleen. Alistadissa on tyyppejä, jotka ovat valmiita keinottelemaan vaikka mitä saadakseen sen haltuunsa. Kun Alvan muisti menneisyytensä suhteen alkaa vähitellen palata, on liian myöhäistä perääntyä. Tapahtumien käänteissä on mukana myös Alvaan ihastunut Joel, joka seurasi Alvaa ja Nideä salaa maan alle.

Tässä kirjassa tapahtuu paljon. Ollaan Helsingissä ja sen alla, mutta yhtä lailla piipahdetaan Närpiössä ja matkataan vauhdilla Lapin tuntureille. On petoksia, muistinmenetys ja -paluu, ihastumista ja rakastumista, pahantahtoista taikuutta ja pyrkimys kääntää asiat oikealle tolalle. Kaaosmainen voisi olla yksi termi kuvaamaan sisältöä, vaikka juoni on kyllä ihan looginen ja kerronta selkeää - sisältöä vain on ehkä hieman liikaa enkä erityisesti pitänyt hahmoista.

Erämaa

Stina Jackson: Erämaa

Otavan äänikirja, 2020

alkup. Ödesmark

suomentanut Jaana Nikula

lukija: Pirjo Heikkilä

Stina Jacksonin Erämaa on ollut lukulistallani jo jonkin aikaa, joten päätin napata sen kuunteluun uutta äänikirjaa valitessani. Odotin tältä aika tiivistä jännitystä, mutta en löytänyt tästä sitä oikeastaan ollenkaan. Miljöö ja juonenkäänteet luovat sille hyvät puitteet, mutta jotenkin kerronta jää kuitenkin latteaksi. Kuuntelin kirjan kuitenkin loppuun, vaikka harkitsinkin kesken jättämistä, sillä ei tämä perhesuhteiden kuvauksena huono ollut.

Liv asuu Norlannin syrjäkylillä isänsä ja teini-ikäisen poikansa kanssa. Hän tuntee olevansa kuin puristuksissa, sillä jo teini-iästä saakka hän on halunnut lähteä pois. Isän tiukka ote on pitänyt tyttären kotona aina, kun tämä on yrittänyt lähteä. Vidar-isä tunnetaan paikkakunnalla varakkaana, mutta itarana miehenä, joka on rikastunut muiden kurjuudella ostamalla heiltä metsiä näiden heikkoina hetkinä. Kyläläisten pisteliäät katseet suuntautuvat myös tyttäreen, jonka puristavaa ahdinkoa ei ulospäin näe.

Perhe ei siis ole mitenkään suosittu, pikemminkin päin vastoin. Huhutaan, että Vidar säilyttää suurta omaisuuttaan kassakaapissa omassa vaatehuoneessaan. He olisivat helppoa riistaa, jos joku päättäisi korjata menneet vääryydet. Kun Vidar katoaa, kylillä kohistaan monenlaista. Sitäkin, että Liv olisi kaiken takana, vaikka ei ole. Lukijalle paljastuu jo varhaisessa vaiheessa mitä paikalliset elämäntaparikolliset suunnittelivat, mutta silti loppuratkaisu hieman hätkähdyttää.