Helmikuun kirjahankintoja ja vähän muutakin

Nyt sitten taas aina kuun loppuun lupaamani päivitys kirjahankinnoista. Tällä kertaa löysin vain kolme kirjaa, vaikka täytyy sanoa, että Suomalaisen kirjakaupan "kolme pokkaria kympillä"-kampanja houkutteli aika lailla. ;)

SPR:n kirppikseltä löysin eurolla Vikas Swarupin Slummien miljonäärin. Oli aikamoinen sattuma, että löysin sen heti lisättyäni sen lukulistalle. Kiinnostuin kirjasta katsottuani kyseisen elokuvan kuun alussa.

Niin ikään samaiselta kirppikseltä löysin Eira Pättikankaan Puhelinpylväiden varjossa valtatien. En ole ennemmin lukenut Pättikangasta, mutta ajattelin nyt kokeilla. Hintakaan ei päätä huimannut, vain 2,5 euroa ja teos on kuin uusi.

Kirjaston kirjamyynnistä bongasin Michael Cunninghamin Tunnit eurolla. Tämä teos on keikkunut lukulistalla iät ja ajat, jotenkin se vaan on aina jäänyt. Olin kyllä aika onnessani löydettyäni sen, sillä teos vaikuttaa hyvin mielenkiintoiselta.

Lopuksi vielä haluan toivotella kaikille oikein aurinkoista ja ihanaa kevättä! Olen ihan innoissani, kun linnut laulaa, aurinko paistaa ja vesipisaroita tippuu räystäiltä.

Meinasin eilisen Kalevalan päivän kunniaksi haastaa itseni lukemaan Kalevalan tämän vuoden loppuun mennessä. Pidän sitä kuitenkin liian suurena haasteena, sillä teos on jo kahdesti jäänyt kesken parin ensimmäisen runon jälkeen. Siksipä haastan itseni joko kuuntelemaan äänikirjan, lukemaan Lasten Kalevalan tai sitten ihan oikean Kalevalan tämän vuoden loppuun mennessä. Katsotaan kuinka käy. ;)

Layla

Tervo, Jari: Layla

362 s., WSOY 2011

Jari Tervon teoksilla on ollut tapana saada melko ristiriitaisia arvosteluita: niistä joko pitää tai sitten ei. En ollut aiemmin lukenut Tervoa, joten sinänsä en tiennyt mitä odottaa. Päätin sulkea kaikki kuulemani arvostelut mielestäni ja vain antaa kirjan viedä. Täytyy sanoa, että se kannatti.

Tiesin, että Layla -teosta on arvosteltu esimerkiksi siitä, ettei Tervo ole tehnyt taustatyötä kunnolla. En itse huomannut mitään sellaista, mutta toisaalta pidin kiinni linjastani olla miettimättä arvosteluja. Tunnustan kuitenkin, että välillä tuli sellainen tunne, että "hei tää Tervohan osaa kirjoittaa hyvin". Tuskin voisin ajatella niin, ellei pinnan alla olisi kuitenkin kytenyt jonkinlaista epäluuloa Tervon kirjoittajantaitoja kohtaan.

Layla kertoo kurdityttö Laylasta, joka joutuu lähtemään pakoon omaa sukuaan, koska hän ei vuotanut verta hääyönään. Laylaa syytettiin huoruudesta ja se oli anteeksi antamatonta ja suvun nimen tahraavaa. Suku voisi taas olla arvossa, kun kunnia olisi palautettu eli toisin sanoen Layla tapettu. Perinteet määräävät toimimaan niin.

Pakomatka käy halki Euroopan aina kylmään Finlandiyaan asti. Layla kokee monenlaisia vaiheita, joista en halua sen enempää paljastaa, jotta jokainen voi itse lukea ne puhtaalta pöydältä. Sanon nyt kuitenkin, että teoksessa kuvataan esimerkiksi naisten asemaa kurdiyhteisössä sekä päähenkilön oman identiteetin rakentamista. Kurdiyhteisöä ei ole kuvattu mairittelevassa valossa, ja jäin jopa pohtimaan voiko sen toiminta todella olla niin rajua vielä nykypäivänäkin. Tärkeää tarinassa on mielestäni se, että se paljastaa mikä todella merkitsee.

Tervon kieli on kirjallisesti hyvää ja kiehtovaa ja sitä on mukavasti maustettu kurdien kielellä. Itseäni kyllä jonkin verran häiritsi prostituutiosta ja parittamisesta käytetyt suomen slangisanat, kuten prosti kaikkine johdannaisineen sekä pimppaaminen. Luulisi, että tilalle olisi keksitty jotain muutakin, sillä ne tuntuivat mielestäni jotenkin huonosti istuvilta tekstiin.

Tervo on rakentanut teoksensa juonen mielenkiintoisen monisyiseksi, mutta itse ainakin pystyin ennalta arvaamaan melko paljon tulevista vaiheista. Jotenkin ne ainakin minulle paistoivat päivänselvinä läpi. En kuitenkaan syventynyt ennakko-aavistuksiini liiaksi, joten sinänsä se ei haitannut liikaa. Pidin siitä, että Tervo oli mielenkiintoisesti punonut kaikkien keskeisten henkilöhahmojen elämät toistensa lomaan, ja joskus ne tulivat hieman yllättäenkin ja sai kokea oivalluksen. Pidin myös kertojanäkymän vaihteluista: välillä kerrottiin Laylan silmin, välillä Armonlahden, välillä kertoja oli ulkopuolinen.

♠♠♠♠

Viha, ystävyys, rakkaus

Munro, Alice: Viha, ystävyys, rakkaus
398 s., Tammi 2002
suom. Kristiina Rikman
alkup. Hatership, Friendship, Courtship, Loveship, Marriage 2001

Noniin, sainpas tämän vihdoin luettua. Tämäkin kirja on odotellut sitkeästi yöpöydällä, että ottaisin sen uudelleen hyppysiini. Hitaaseen lukutahtiin ei ole syynä kuitenkaan se, että teos olisi huono, en vain yleensä lue novelleja. Ja jos luen, niiden pitää olla lyhyitä, joten tämä ei siinä mielessä ole normaalia lukemista minulle.

Alice Munron novellikokoelmassa on yhdeksän novellia, joille on yhteistä jokin salaisuus tai arkielämän kulissien romahtaminen. Novellit kertovat erilaisissa elämäntilanteissa olevista ihmisistä: vanhapiiasta, opiskelijasta, aviopareista, eronneista... Kaikkien novellien tapahtumat sijoittaisin itse ehkä jonnekin 1970-luvulle, mutta suoraan tapahtuma-aikoja ei sanota.

Katsoessani novellien nimiä näin lukemisen jälkeen, en oikein osaa yhdistää kaikkia otsikoita kertomuksiinsa. Esimerkiksi en tajua viimeisen novellin nimeä "Karhu tuli vuoren takaa", sillä en löytänyt sille varsinaista yhtymäkohtaa kertomukseen. Ehkäpä se oli vain niin taitavasti rivien väliin sijoitettu, että se ei auennut minulle.

Takakannessa novelleista sanotaan, että "Kerroksisuudessaan ne ovat monesti lähempänä pienoisromaania kuin novellia" (Leena Tuomela, Ilkka). Olen kyllä samaa mieltä tästä, sillä aiheet oli käyty läpi niin monisyisesti, että niitä saattaisi hyvinkin sanoa pienoisromaaniksi. Silti kertomukset täyttävät novellien tunnusmerkit, eivätkä ne paljasta liikaa tai sorru laajoihin kuvailuihin.

En pidä Munron kieltä mitenkään erityisenä, mutta sitä luki silti mielellään ehkäpä sen sujuvuuden vuoksi. Kunniaa siitä täytyy varmasti antaa myös onnistuneelle suomennokselle. En näe varsinaista syytä sille, miksi teoksen nimi on lyhennetty suomennokseen, mutta toisaalta se ei ehkä olisi niin myyvä tai iskevä pidempänä.

En halua käydä tässä läpi jokaisen novellin tapahtumia, jokainen selvittäköön ne itse. Tätä voin suositella vähemmänkin lukevalle ihmiselle, sillä novellikokoelmassa ei haittaa, vaikka se hetkeksi jäisi kesken: jokainen novelli on oma tarinansa.

♠♠♠½

ps. opin vihdoin lataamaan kuvia kännykästä tietokoneelle, tästä lähin saatte parempilaatuisia kuvia kirjoista. :)

Vadelmavenepakolainen

Nousiainen, Miika: Vadelmavenepakolainen
270 s., Otava 2007

Tartuin Vadelmavenepakolaiseen oikeastaan ilman minkäänlaisia ennakko-odotuksia. Tiesin siitä vain sen, että se on puhuttu ja melko suosittukin teos. Päätin lukea tämän Kuusi kovaa kotimaista -haasteeseen.

Vadelmavenepakolaisella on kirjana ihanalta ja houkuttelevalta kalskahtava nimi: olen hulluna vadelmiin. Kun aloitin lukemaan teosta, en oikeastaan tahtonut päästä siihen sisälle. Lopulta onnistuin ja huomasin, että teos on hauskahko. Vadelmavenepakolainen kertoo suomalaismiehestä, joka tahtoisi olla ruotsalainen. Kirja käsittelee suomalaisten ja ruotsalaisten välisiä kulttuurieroja koomisessa valossa. Kieli on värikästä ja kuvailevaa, väkisinkin suupielet vääntyvät hymyyn.

Juonessa on hätkähdyttäviäkin tapahtumia tyylillä "tarkoitus pyhittää keinot". Niinpä niin. Mielestäni osa kohtauksista oli järkyttäviä tai ahdistavia, sillä suomalaismies Mikko on todella fanaattinen päämääräänsä pyrkiessä. Mielestäni se rikkoo teoksen tunnelmaa ja huonontaa juonta. Tietysti teos kuvastaa samalla sitä, että loppujen lopuksi huomaa mikä onkin tärkeintä/hienointa/parasta, mutta silti teos on jotenkin hienotunteisella tavalla brutaali.

Rakenteellisesti on mielenkiintoista seurata vuosien ajan päähenkilön matkaa ruotsalaiseksi. Teos ilmestyi vuonna 2007, mutta juonikuviot jatkuvat vuoteen 2010 asti. Olisi mielenkiintoista tietää, olisiko juoni erilainen jos se olisi kirjoitettu vasta pari vuotta sitten; ehkä tarina olisi saanut lisämausteita esimerkiksi kruununprinsessa Victorian häistä.

Teos on mielenkiintoisella tavalla erilainen, mutta enpä olisi mitään menettänyt, vaikka se olisi lukematta jäänyt.

♠♠½

Jäämeri, jäähyväiset ja minä

Rannela, Terhi: Jäämeri, jäähyväiset ja minä
216 s., Otava 2010

Valikoin Rannelan teoksen kirjaston hyllystä, koska olen lukenut trilogian aiemmat osat ja pitänytkin etenkin ensimmäisestä osasta. Jostakin syystä X olen tämän unohtanut, enkä voi sietää sitä, että jokin sarja jää "kesken", jolloin en saa tietää mitä sitten lopulta tapahtui.

Jäämeri, jäähyväiset ja minä kertoo 17-vuotiaasta Ilarista, joka lähtee roadtrip-matkalle Lappiin ja Norjaan. Matkaseurana on Valtteri-veli sekä ystävä Mira tyttöystävänsä Kertun kanssa. Trilogian ensimmäinen osa etenee Kertun ja toinen Miran näkökulmasta.

Roadtripin tarkoitus on mennä tapaamaan Ilarin netti-ihastusta Hetaa. Matkalla on myös muita tarkoituksia: silittää poroa, kalastaa Jäämerellä ja nähdä maailmaa. Matkaan lähdetään Tampereelta, Valtteri ajaa ja toimii myös Ilarin avustajana, sillä hän on pyörätuolissa. Kilpisjärveltä mukaan otetaan myös Heta. Matka ei ole pelkkää auvoista lomanviettoa, vaan mukaan mahtuu riitoja, rahapulaa ja autostakin puhkeaa rengas. Lisäksi kyydissä on myös yksi salaisuus..

Rannela kirjoittaa eloistasti ja kirjan painosasu on hyvä. Pidän kovasti siitä, että teokseen on liitetty kartta, sisällysluettelo ja soundtrack. Ne tekevät kirjasta erilaisen ja mieleenpainuvamman. Myös tarinan henkilöt ovat omaa luokkaansa, en esimerkiksi tiedä tai muista ketään muuta kirjailijaa, joka olisi kirjoittanut pyörätuolissa istuvasta nuoresta. Seksuaalinen suuntautuminen (Kertun ja Miran lesbous) sen sijaan ei ole niin uutta, mutta hän tuo sen esiin painottamatta sitä liikaa, mikä on hyvä asia. Juoni etenee joutuistasti, mutta kuitenkin kaikki tarinan kannalta oleellinen on mukana.

Kirjan nimeä en täysin ymmärrä. Kukaanhan ei loppujen lopuksi jätä jäähyväisiä eikä minulle oikein tule edes sellaista tunnetta, että joku tekisi niin. Ehkä jotain pientä kaihoa on havaittavissa, mutta ei kuitenkaan lopullisia jäähyväisiä ole ilmassa.

♠♠♠

Myrsky

Tiilikka, Elina: Myrsky
249 s., Gummerus 2011

Elina Tiilikka kohahdutti vuonna 2010 ilmestyneellä osittain omakohtaisella teoksellaan Punainen mekko. Teos jakaa mielipiteitä, osa pitää siitä ja osa inhoaa sitä syvästi. Olen itsekin lukenut teoksen, ja täytyy sanoa, että pidin siitä kovasti. Itkin jopa sitä lukiessani, tosin en päähenkilön vaan hänen kissansa vuoksi. Noh, odotukseni siis olivat kohtalaiset Myrskyn suhteen eikä se lunastanut niitä.

Myrsky kertoo maanisdepressiivestä nuoresta naisesta, jolla on taipumus joutua hankaluuksiin. Päähenkilö Myrsky tapaa tarttua toimeen, mutta into lopahtaa yhtä nopeaa kuin alkaakin. Hän opiskelee taidetta, mutta ei sekään tahdo sujua. Luottotiedot menevät, kun hän intoutuu tilailemaan netistä kaikkea turhaa. Myrsky ei tarkoita kenellekään pahaa, mutta aina hän kuitenkin jollakin tavalla sotkee asiat.

Teos yrittää luoda päähenkilöstä kuvan, jonka mukaan hän on vain eksynyt tyttönen joka kaipaa apua. Minun ensimmäinen mielikuvani oli ärsyttävä, huomionhakuinen, lapsellinen ja moraalisesti rappiolla oleva kakara. Ensivaikutelma ei pettänyt tällä kertaa, sillä käsitys säilyi samana läpi koko teoksen.

Myrsky varastaa, vetää huumeita, käyttäytyy itsetuhoisesti ja väkivaltaisesti. Jotenkin nämä tapahtumat jäävät vain toteamuksen tasolle, sillä en löytänyt tekstistä sellaista syvyyttä tai tunnetta, joka olisi puhutellut tai koskettanut. Elämä on muka niin jännittävää, mutta silti tapahtumat eivät tunnu jännittäviltä, ei tule sellaista "apua, mitä nyt tapahtuu" -tunnetta. Myrsky ei oikeastaan joudu edes kohtaamaan elämänsä sotkuja, sillä aina hän onnistuu livahtamaan pakoon tai joku huolehtii hänestä.

Jotenkin minun on aina kauhean vaikea suvaita ihmisiä, jotka eivät edes yritä mitään asioiden muuttamiseksi ja kerjäävät huomiota tai sääliä. Joskus asioita ei toki ole mahdollista muuttaa ja sairaus vaikuttaa asioihin, mutta jotenkin en pysty ajattelemaan Myrskyä "henkisesti sairaana". Minusta tuntuu, että Tiilikka ei onnistunut välittämään ajatusta tekstin tasolle. Mielestäni myös teoksen loppuratkaisut ovat ärsyttäviä ja kuitenkin jotenkin mitäänsanomattomia.

Mietinpä tässä juuri, että miksi ylipäätään kahlasin tämän teoksen loppuun.
♠

Unimaailman viestit

Reid, Lori: Unimaailman viestit - Selvitä nukkuvan mielesi mysteerit
124 s., Karisto 1998
suom. Taija Mård
alkup. The Dream Catcher

Meille annettiin koulussa tehtävä, jota varten minun pitää etsiä tietoa unista. Lori Reidin kirja on yksi lainaamistani teoksista. Täytyy sanoa, että tämä oli mielestäni mielenkiintoinen opus. Oikeasti tätä kirjaa en olisi varmasti ikinä ilman "pakkoa" lainannut, mikä on sääli: tämä on hyvin tehty ja laaja teos unista kiinnostuneille ihmisille.

Olen aina ollut kiinnostunut unista ja uskon esimerkiksi enneuniin. Teos kuitenkin ottaa sellaisen otteen, että unet ovat ehdottoman tärkeitä, ne täytyy muistaa ja että niissä on avain kaikkiin valvemaailmamme asioihin. Jotenkin se tuntui melko painostavalta, sillä itse en pidä unia niin merkityksellisinä enkä etsi jokaisesta unesta symboleja tai universaaleja merkityksiä.

Teos rakentuu kolmesta osasta, joista ensimmäinen käsittelee nukkumisen ja uneksimisen luonnetta, toinen nukkumisen apukeinoja ja kolmas unimaailman symboleja/avaimia. Rakenne on onnistunut ja toimiva, otsikot kertovat hyvin käsiteltävistä aiheista. Vaikka sanonkin että tämä on laaja teos, en tarkoita että yhtä asiaa olisi käsitelty kovin laajasti, vaan pikemminkin sitä, että kirjassa on lyhyesti tietoa kaikenlaisista uniin liittyvistä asioista. Näitä asioita ovat esimerkiksi unitutkimus, unien symbolit aina rakennuksista jalokiviin ja numeroihin sekä nukkumista helpottavat asiat.

Plussaa teokselle annan siitä, että siinä on värikäs ja mielenkiintoinen kuvitus aiheeseen liittyen. Kirjan kannestakin jo näkee (anteeksi kuvanlaatu), että kuvituksella on roolinsa teoksessa. Itse asiassa kirjan kansikin on mielestäni houkutteleva ja siksi valitsinkin sen unista kertovista kirjoista ensimmäiseksi luettavaksi.

Tätä lukiessa sain tietää paljon sellaista, mitä en aikaisemmin tiennyt. En kuitenkaan pidä teoksen argumentteja ehdottomina totuuksina, sillä kyse on kuitenkin rajatiedosta eikä kirjassa ole lähdeluetteloa.

♠♠♠½

Sairas tyttö tanssii

Meriluoto, Aila: Sairas tyttö tanssii
86 s., WSOY 1953, 3. p.

Ne jotka ovat lukeneet arvosteluni Meriluodon Lasimaalauksesta tietävät, että pidin siitä kovasti. Nimesin Meriluodon jopa suosikkirunoilijakseni. Tartuin suurin odotuksin hänen toiseen teokseensa, Sairas tyttö tanssii, mutta jotenkin se ei iskenyt niin kovaa kuin esikoisteos.

Sairas tyttö tanssii -runoteoksen kantavia teemoja ovat usko/uskonto, luonto ja jumaluus. Ehkä juuri nämä teemat ovat syy, miksei tämä kolahtanut niin paljon kuin Lasimaalaus, jonka teemat olivat enemmänkin ihmissuhteissa. Yleensä nimittäin en kauheasti pidä luontokuvauksista runoudessa sen enempää kuin uskonnollisistakaan. Myönnän toki, että runot ovattaitavasti kirjoitettuja ja rakennettuja, niissä on iskevyyttä ja rytmiikkaa. Hän on luonut vahvojakin kuvia sanoillaan, mikä on mielestäni olennaista runoudessa.

Kokoelman runot ovat melko pitkiä, mikä häiristi minua jonkin verrran. Itse pidän hieman lyhyemmistä runoista, kun taas teoksessa runot saattoivat olla usemman sivun mittaisia. Mielestäni vain on ehkä helpompi sisäistää runon sanoma, jos runo on lyhyehkö.

Teos ei sisällä pelkästään Meriluodon omia runoja, vaan myös hänen suomentamiaan Rainer Maria Rilken runoja. Rilke oli itävaltalainen ja kirjoitti saksaksi. Poika -runo oli mielestäni suomennetuista paras, Meriluodon omista runoista parhaat olivat Salaisuus ja Tulipatsas.

♠♠♠

Tulipatsas

Jo tulen kiihkein jaloin/suin mykin silmin puhuvin,/jo tulen vapisevin jaloin/vaan pettämättömin./Kauan paikallani paloin,/nyt irtosin/nyt hulmahdin/ja katso: tulipatsas/ja katso: mulla mulla/on kyky liikkua, siis tulla/ja mennä pois./--

Scarlettin puvussa

kuva: Pietari Posti/Otava
Terhi Rannela: Scarlettin puvussa
208 s., Otava 2011

Kuulin tästä teoksesta alunperin Elinalta, mutta jotenkin unohdin sen. Nyt se palasi mieleen, ja pitihän se sitten tietysti lukea. Kaikille mainittakoon, että Tuulen viemää on yksi lempikirjoistani enkä suostu katsomaan siitä kertovaa leffaa, ettei mielikuvat mene pilalle. ;D

Tarina kertoo 17-vuotiaasta Viivi Lintusesta, joka pitää klassikkoelokuvista, vaatteista ja suosikkinäyttelijästään Vivien Leigh'stä. Vanhojentanssit on ollut Viivin haaveena jo pikkutytöstä asti, mutta sitten kun h-hetki lähenee, asiat alkavat mennä solmuun; tanssipariksi lupautunut on-off poikaystävä Aki menee kihloihin ja tanssii toisen tytön kanssa. Onneksi kuvaan astuu Reko, "paha poika".

Minua häiritsi kirjassa niin moni asia, etten edes tiedä mistä aloittaisin. Aluksi ehkä pitänee mainita nimet, joihin ideaa oli otettu Tuulen viemää -teoksesta. Reko Puttonen oli ilmiselvästi johdettu Rhett Butlerista, Aki Virtanen Ashley Wilkesista ja Viivi Lintunen taas kuvastaa Scarlettin näyttelijä Vivien Leigh'n nimeä. Miksi, oi miksi ei ollut kehitelty jotain muita nimiä? Ehkä tämä ei häiritse niitä, jotka eivät ole Tuulen viemää lukeneet. Täytyy toki muistaa, että kohderyhmä on "nuoret aikuiset", joista kovin moni ei ehkä ole teosta lukeneet.

Sitten ärsytti juonen samantyyppisyys Tuulen viemään verrattuna. Olivia on kuin Melanie, Aki kuin Ashley ja niin edelleen. Tämänkin olisi vielä voinut sulattaa, mutta kun tämä samantyyppisyys ei jää tähän. Reko esimerkiksi kuulee Akin ja Viivin riidan maatessaan sohvalla huoneessa, jonka piti olla tyhjä: ihan samoin kuin Rhett kuulee Ashleyn ja Scarlettin riidan. Tai sitten Reko näkee Viivin ja Akin halaavan asiat sovittuaan ja suuttuu. Niin Rhett kuulee Scarlettin ja Ashleyn tehneen.

Viivillä tuntuu olevan samanlainen ajatusmalli kuin Scarlettilla; ikäviä asioita ajatellaan vasta myöhemmin. Lisäksi Viivin kotitalo uhkaa jäädä kerrostalojen alle ja hän haluaa taistella sen puolesta, ihan kuin Scarlettkin taistelee Taran puolesta. Muutenkin ärsytti ehkä liiallinen Scarlettin tai oikeastaan Vivien Leigh'n ihannointi, joka puolella oli tauluja hänestä ja elokuvakerhokin katsoi nimen omaan hänen leffojaan.

Juonessa ei sinänsä ollut mitään vikaa, ja olen edelleenkin sitä mieltä että Rannela osaa kirjoittaa hyvin. Hänellä voisi olla ihan omiakin aineksia yllin kyllin tämäntyyppisen kirjan tekemiseen, mutta nyt idea mielestäni jotenkin kompastuu liialliseen yhdenmukaisuuteen. Täytyy tosin sanoa, että jos tästä joskus jatko-osa tulisi, lukisin sen varmasti, sillä Rekossa oli melkein jotain yhtä kiehtovaa kuin Rhett Butlerissa.

♠♠½