Häräntappoase

Härkönen, Anna-Leena: Häräntappoase

316 s., Seven 2008, 6. p.

1. p. Otava 1984 

Anna-Leena Härkösen esikoisteos Häräntappoase on kuulunut suosikkikirjoihini jo vuosia, aina siitä lähtien kun 15-vuotiaana sen ensimmäisen kerran luin. Olen lukenut tämän kirjan useampaan otteeseen ja nähnyt siitä tehdyn tv-sarjankin monesti (ja taidankin sen lainata taas kirjastosta).

Häräntappoase kertoo Allusta, joka joutuu kesälomallaan rengiksi Torvenkylään sukulaistensa Takkisten heinäpelloille. Allu on hyvin pessimistinen kaiken maalaiselämään liittyvän suhteen, mutta hän löytääkin Torvenkylästä jotakin odottamatonta: rakkauden.

Pidän teoksesta erityisen paljon sen rikkaan ja hauskan kielen vuoksi. Härkönen on onnistunut luomaan hyvin onnistuneen minäkertojahahmon, jonka ajatuksiin on helppo upota. Minäkertoja Allun ironisuus, ivallisuus, pessimistisyys ja silti samanaikainen pehmeys ovat hykerryttävä yhdistelmä. Allun ajatukset saavat nauramaan väkisinkin. Härkönen käyttää hauskoja sanavalintoja ja kuvailee hyvin.

Ainoa asia, mistä en hirveästi teoksessa pidä on se, että loppuosa kirjasta alkaa edetä huimaa vauhtia ja tapahtumissa viipyy kummallinen lopullisuuden tuntu: samalla tavalla kuin syksyllä tajuaa kesän jääneen taakse. Loppuratkaisu ei myöskään hirveästi iske, mutta toisaalta se on uskollinen kirjan "yllättävyydelle" ja ehkä joka ironiseksi luonnehdittavalle asetelmalle: aluksi Allu ei halua maalle ja sitten ei halua sieltä enää pois.

Pystyn näkemään terävästi tapahtumien miljöön eikä se tunnu lainkaan kaukaiselta, vaikka tapahtumat sijoittuvatkin 1980-luvun alkupuolelle, jolloin minusta ei ollut tietoakaan. Mainittakoon myös, että minusta filmatisointi on sangen onnistunut ja tapahtumien puolesta hyvinkin uskollinen teokselle.

♠♠♠♠♠

Elokuu

Sillanpää, F.E.: Elokuu

136 s., Otava 1963, 1. p. 1941

Olen oikeastaan jo hyvin pitkän aikaa pitänyt F.E. Sillanpään tuotannosta, mutta olen lukenut sitä sangen harvakseltaan. Jotenkin hänen kirjoissaan on kiehtovuutta, vaikka niissä ei mitään ihmeempiä tapahtuisikaan. Ehkä ne kiehtovatkin juuri siksi: yksinkertainen asia on maalailtu niin taitavasti ja monisyisesti, että niissä on jotakin hyvin mielenkiintoista.

Elokuu kertoo yhdestä elokuun päivästä, jolloin nousee ukkosmyrsky. Tapahtumat sijoittuvat lähinnä Kanavan vartijan taloon ja sen lähiympäristöön, kaikilla ihmisillä on jonkinlainen kosketus taloon ainakin välillisesti. Päähenkilöä en pysty nostamaan esiin, koska kaikkia on kuvattu hyvin yhtäläisesti. Monet eri ihmistarinat kulkevat rinta rinnan ja siinä onkin toinen asia mikä kiehtoo: se on erilaista, useinkaan ei moiseen törmää, vaan on olemassa yksi (tai useampi) päähenkilö.

Sillanpää on luonut ukkosmyrskystä hyvin keskeisen elementin teokselleen ja hän kuvailee sitä taiten osana tarinaa. Tätä teosta lukiessa tuli hyvin puhdistunut olo, samanlainen kuin oikean ukkostamisen jälkeen, niin hyvin Sillanpää kuvailuissaan onnistuu. Myrskyn ja sen jälkeisen raikkauden pystyy aistimaan.

Pidin tästä teoksesta paljonkin, se on yksinkertaisuudessaan monipuolinen teos.

♠♠♠♠

Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike

Kyrö, Tuomas: Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike

130 s., WSOY 2012

Kyllä minä niin mieleni ilahdutin, kun kirjastosta ilmoitettiin noudettavissa olevasta varauksesta. Ja niin sain käsiini Tuomas Kyrön luomasta mielensäpahoittajasta kertovan teoksen Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike. Odotukset tämän teoksen kohdalla olivat korkeat, sillä olin aikaisemmin lukenut Mielensäpahoittajan ja Miniän. Aina vain mielensäpahoittajan ajatukset jaksoivat naurattaa ja laittoivat miettimään.

Oikeastaan voisin heti aluksi sanoa, että en pitänyt tästä teoksesta niin paljon kuin kahdesta edellämainitusta, mutta pidin kumminkin. Mielensäpahoittajalla on oivallisia ajatuksia maailman menosta ja "menu:sta" ja hahmonahan tuo äreä papparainen on hykerryttävä. Jotenkin tuntuu vain siltä, että teoksessa olisi voitu keskittyä muuhunkin kuin ruokaan. Jotenkin tuntuu myös siltä, teoksessa oli hieman aistittavissa "lopun tuntua", tuuditusta siihen, että tästä eteenpäin ei mielensäpahoittajasta kuulla ja siellä hän nyt keittelee sörsseleitään ja voi hyvin tästä eteenpäin ja hei hei. Toki Miniässä hän vielä esiintyy, mutta silti teoksesta tulee sellainen tunne.

En oikein osaa sen kummempia tästä kirjasta jutella, sillä olen lukenut siitä niin paljon hyviä ja tyhjentäviä blogimerkintöjä. Lukekaa niitä, jos haluatte lukea vielä jotakin enemmän, itse en enää mitään painavaa sanottavaa keksi. Muuta kuin sen, että se joka tykkää Mielensäpahoittajasta, tykkää taatusti myös tästä.

♠♠♠♠

Yösyöttö

Hietamies, Eve: Yösyöttö

383 s., Otava 2010

Olen myyty. Eve Hietamiehellä on samanlainen sanankäytön taito kuin äidillään Laila Hirvisaarella ja olen todella vaikuttunut. Pidin Yösyötöstä paljon, se on ihanan vaivatonta luettavaa. Henkilöhahmot on luotu samanlaisella otteella kuin Hirvisaarenkin kirjoissa, ja jokaisessa hahmossa on jotakin mieleenpainuvaa.

Yösyöttö kertoo nelikymppisestä Antti Pasasesta, joka jää yksin huolehtimaan vastasyntyneestä pojastaan. Pojan äiti ottaa hatkat ja kärsii psykoosista. Sillä välin Antti yrittää opetella lastenhoitoa ja päntätä päähänsä tietoja lastentaudeista, vaatetuksesta ja muusta oleellisesta. Seurauksena on hulvattomia kommelluksia, kun Antti vähitellen kehittyy taidoissaan. Kirja on sikäli mieleenpainuva juoneltaan, että tässä nainen jättääkin lapsen, sillä yleensähän mies kuvataan jättäjän roolissa.

En oikein osaa tarkasti määrittää mistä pidin teoksessa eniten vai pidinkö kaikesta yhtä paljon. Kielellinen ilmaisu on ensinnäkin omaa luokkaansa, se todella herättää mielikuvia ja ajatuksia. Minua huvitti suunnattomasti ajatus siitä, että pikkulapsi "rähisi". En aikaisemmin mieltänyt sitä termiä pikkulapseen, joten se tuntui hauskalta. Huumoria on käytetty taitavasti eikä vakavaa aihetta ole löyty leikiksi. Sillä aihehan on sinänsä vakavahko: toinen vanhempi jättää lapsen ja puolison. Huumorin ansiosta kirjasta ei muodostu painavaa ja uuvuttavaa luettavaa.

Minusta tuntuu, että Eve Hietamies lunasti tällä teoksellaan paikkansa suosikkikirjalijoitteni joukosta. Mainio tarinankertoja kerrassaan.

♠♠♠♠♠

Nukkuu lapsi viallinen

Enoranta, Siiri: Nukkuu lapsi viallinen

165 s., Robustos 2010

Kamala ja typerä. Kamalantyperä. Siinäpä sanat, jotka ensimmäisinä tulevat tästä Siiri Enorannan teoksesta mieleen.

Teoksen päähenkilö on 10-vuotias Sonia, joka sairastuu tuberkuloosiin. Hän ei kerro sairaudesta kenelläkään, vain isoveli Topias tietää. Hän ei halua huolestuttaa äitiä, joka on ollut sotien jälkeen murheissaan eikä hän halua itsekään uskoa sen olevan mitään vakavaa. Yskä johtuu vain siitä, että hän on saanut ehdot laskennosta.

Oikeasti en usko, että on olemassa yhtäkään äitiä, joka ei saman katon alla asuessaan tajua, että tyttärellä on paha yskä ja tuberkuloosi. Tai ylipäätään, että kukaan talon aikuisväestä ei tajua missä mennään: saman katon alla asuu Topiaksen ja Sonian lisäksi isä, äiti ja setä. Asetelmassa on jotain sangen mielenkiintoista kylläkin, olin lukevinani rivien välistä hieman muuta kuin annetaan suoraan näkyä.

Enkeli hakee Sonian ja tyttö siirtyy välitilaan, matkaa kuolemanenkelin mukana noutamaan kuolevia lapsia. En pidä kuvasta, jonka Enoranta maalaa enkeleistä ja kuolemasta. Kaikki on liian ankeaa tai muuten vain typerää. Toisaalta mikä minä olen sanomaan, että joku aiheeseen liittyvä on typerää, kun ei kukaan tiedä siitä faktoja. Mutta se silti tuntuu minun näkökulmastani väärältä ja typerältä.

Suoraan sanoen en pitänyt teoksesta enkä löydä siitä oikeastaan mitään hyvää. Paitsi ehkä sen, mitä olin rivien välistä lukevinani. Odotin tältä teokselta jotain muuta eikä se vain kolahtanut.

♠

Alkemisti

Coelho, Paulo: Alkemisti

185 s., Bazar 2006, 7. p., 1. p. 2002

suom. Sanna Pernu

alkup. O Alquimista 1988

Lukulistallani on jo pitkään keikkunut Paulo Coelhon Alkemisti. Elina sitä taisi alunperin suositella ja muutenkin olen kuullut siitä niin paljon, että pakkohan kirjaan oli itsekin tarttua. Piste i:n päälle oli se, että löysin sen eurolla seurakunnan järjestämästä myynnistä.

Jotenkin tuntuu, etten osaa sanoa teoksesta oikein paljon mitään. Se on syvällinen, mutta silti hyvin yksinkertainen juoneltaan. Siitä pystyy kyllä löytämään olennaisen sanoman, mutta jotenkin tämä kirja meni yli hilseen. Se on jotenkin liian taiteellinen tai oikeammin kaunopuheinen. Ehkä minun tulee lukea tämä teos vielä joskus uudelleen, jotta ymmärtäisin sitä vielä paremmin. 

Alkemisti kertoo lammaspaimen Santiagosta, joka näkee unessa aarteen. Hän matkaa aarteensa perässä ja kohtaa matkalla vaikeuksia, mutta hän oppii niistä aina jotakin uutta. Todellisena aarteena voidaan kuitenkin pitää juuri näitä hänen matkallaan oppimiaan asioita ennusmerkeistä ja sydämen kuuntelemisesta sekä totuudellisuudesta ja sitkeydestä.

♠♠♠½

Niin paljon parempi mies

Istanmäki, Sisko: Niin paljon parempi mies

184 s., Kirjayhtymä 1991

Niin paljon parempi mies on Sisko Istanmäen esikoisromaani, joka kertoo äidin ja pojan tarinaa jatkosodan aikaan. Perheen isä kuolee ratatyömaalla ja äiti joutuu yksin vastaamaan kolmesta pojastaan, joista tarinan keskiössä on Viljo.

Jatkosodan aikaan kaikesta oli pulaa ja mustanpörssin kauppa rehotti. Viljokin sotkeentuu pörssikauppaan, jolloin punnitaan äidin moraalia kasvattajana. Viljoa kiusataan koulussa ja hän kantaa suurta vastuuta kotona, hän ottaa isän kuoltua miehen roolin itselleen ja pyrkii huolehtimaan äidistä ja veljistä. Mikään ei ole niin kuin ennen.

Teos kuvaa hyvin äidin kipeitä valintoja ja yksinoloa kasvattajana poikkeuksellisissa olosuhteissa. Hyvin kuvataan myös äidin ja pojan suhdetta, sitä kuka on auktoriteetti ja kuka ei, kenelle kuuluu vastuu ja milloin lapsella on taas mahdollisuus olla lapsi. Teoksessa on esitelty hyvin kipeitäkin asioita, joita lapsi joutuu kohtaamaan ja sitä miten hän niihin suhtautuu. Hän ei anna äidin olla hoivaaja, hän haluaa itse olla vahva.

Tämä teos on ensimmäinen, jolla osallistun Sinisen linnan kirjaston Kirjallisuuden äidit -haasteeseen. Jos nyt kategorioisin tämän teoksen, se menisi kategoriaan "äitejä ja poikia".

♠♠♠½

Ihan tavallisena päivänä

Atkinson, Kate: Ihan tavallisena päivänä

295 s., Shildts 2011

suom. Kaisa Kattelus

alkup. Case Histories 2004

Minun on pakko todeta, että olin hyvin ennakkoluuloinen tarttuessani Kate Atkinsonin teokseen Ihan tavallisena päivänä. Kyse ei ollut niinkään siitä etteikö teos olisi houkutellut, vaan siitä että olin lukenut aikaisemmin Atkinsonin Museon kulisseissa enkä kauheasti tykännyt siitä.

Lukiessani ennakkoluuloni musertuivat täysin. Ihan tavallisena päivänä on todella mukaansatempaava ja mielenkiintoinen teos. Kiinnostavan siitä tekee se, että juoneen on punottu rinnakkain kolme rikosta, jotka etsivä Jackson Brodien pitäisi selvittää. Kolmen erillisen rikoksen kuljettaminen mukana ja vieläpä kietominen yhteen vaatii kirjoittajalta todellista taitoa.

En oikeastaan osaa ajatella tätä teosta jännityskirjallisuutena tai dekkarina, minusta se on enemmänkin sukellus vastauksia vaille jääneiden elämään ja heidän tunteisiinsa: minne katosi 3-vuotias Olivia ja kuka tappoi Lauran? Tuntemuksia on käsitelty realistisesti ja käsinkosketeltavasti. "Olivian tapauksesta" tulee mieleen tosielämän tapaus pikkusesta Madeleine McCannista, vaikka kirjan ilmestyessä Madeleinea ei vielä ollutkaan kidnapattu. Koskettavaa ja sydäntäriipaisevaa siis myös.

Teoksen vakava ilmapiiri on höystetty huumorilla joka toimii. Ilman huumoria teos voisikin tuntua ehkä hieman raskaalta, sillä niin hyvin perheiden epätoivo ja epätietoisuus on kuvattu. Teoksessa on hyvää myös se, että kertoja vaihtelee kappaleittain. Se auttaa yhdistelemään lankoja ja tulkitsemaan joidenkin käytöstä. Lisäksi on hauskaa, että etsivän omaakin perhe-elämää on kuvattu ja hänet on linkitetty hyvin kertomukseen muunakin kuin vain ulkopuolisena tutkijana. Pieni ennalta-arvattavuus teosta kuitenkin vaivaa, mutta annettakoon se anteeksi.

Kaiken kaikkiaan tämä on sellainen teos, joka jokaisen pitäisi lukea. Jotkut eivät tykkää dekkareista, mutta tämä voisi muuttaa heidän käsityksiään: dekkareiden ei tarvitse olla aina "perinteisiä" toimiakseen, tämä poikkeus todistaa sen. Suosittelen ihan jokaiselle. Ottakaa selvää mitä tapahtui.

♠♠♠♠♠

Laulaisin sinulle lempeitä lauluja

Olsson, Linda: Laulaisin sinulle lempeitä lauluja

331 s., Gummerus 2009

suom. Anuirmeli Sallamo-Lavi

alkup. Let me sing you gentle songs 2005

Linda Olssonin Laulaisin sinulle lempeitä lauluja on ollut minulle niin voimakas lukuelämys, että tarvitsin jonkin aikaa sen sulattelemiseen. Tässäpä on sellainen kirja, joka pitää otteessaan ja sitä vain haluaa lukea eteenpäin: kertakahmaisulla reilut 100 sivua.

Laulaisin sinulle lempeitä lauluja kertoo kolmekymppisestä Veronikasta ja lähes 80-vuotiaasta Astridista. Veronika  muuttaa ruotsalaiseen kylään voidakseen työstää rauhassa kokemaansa suurta menetystä ja viimeistellä uutta romaaniaan. Veronika kuitenkin huomaa, ettei kaikki ole niin yksinkertaista. Astrid asuu Veronikan naapurissa vanhassa talossaan lähes erakkona. Astridinkin elämässä on asioita, joista hän on vaiennut koko ihmisiän.

Koukuttavinta minusta tässä kirjassa on sen herkkävaistoisuus ja oivaltavuus, se miten kaksi naista tukee toinen toistaan elämässä. Vaikka ikäeroa on kymmeniä vuosia, silti he ymmärtävät toisiaan. Molemmat naiset opettavat toisilleen jotakin olennaista elämästä ja jakavat samalla omat salaisuutensa ja muistonsa toinen toisilleen.

Pidin kovasti kertojan vaihteluista. Välillä teoksessa on kaikkitietävä kertoja, välillä taas Astrid tai Veronika toimii minäkertojana. Eniten pidin juuri minäkertoja-osioista, sillä janosin saada tietää mitä naisilla on kerrottavanaan. Jotkut asiat jätettiin ikään kuin ilmaan roikkumaan, palaset loksahtivat kohdilleen teoksen edetessä. Joitakin asioita ei ollenkaan suoraan sanottu, mutta ne oli pääteltävissä teoksesta.Olisin ehkä toivonut selityksiä, mutta toisaalta tyyli on uskollinen kirjan herkkyydelle.

♠♠♠♠½

Rebekka: mansikoita ja morsiusneitoja

Lehtinen, Tuija: Rebekka: mansikoita ja morsiusneitoja

222 s., Otava 2011

Tuija Lehtinen on aina jostakin syystä jäänyt minulle hieman vieraaksi kirjailijaksi. Olen toki lukenut esimerkiksi koko Laura- ja Rebekka-sarjat sekä pari muuta teosta, mutta en ole koskaan erityisesti odottanut uutta teosta tai muutenkaan aivan into piukassa ollut hänen kirjojensa perään. Ovathan ne viihdyttäviä ja piristäviä, mutta moni muu kirja on vain kiilannut hänen teostensa edelle.

Rebekka: mansikoita ja morsiusneitoja on sarjan kuudes osa. Sarja kertoo yläasteikäisestä Rebekasta, joka asuu perheensä kanssa vanhassa pappilassa. Rebekka harrastaa piirtämistä ja vaatteiden suunnittelua/ompelua ja koirien kanssa touhuamista. Eli aika tavallinen tyttö on kyseessä. Rebekan elämässä kuitenkin sattuu ja tapahtuu hieman keskimääräistä teinityttöä enemmän: tuskin kovin monella on Kiinasta adoptoituja siskoja, jotka perustavat morsiusneitopalvelun tai tuskin kovin moni lähtee vaellusriparille Lappiin?

Kirjassa on paljon hauskoja sattumuksia, joita erityisesti siskojen tempaukset ovat omiaan luomaan. Hieman vaikeampia aiheita kuvaa sitten esimerkiksi poikaystävän muutto toiselle paikkakunnalle. Vaikka Lehtinen kirjoittaakin hyvin ja se iskee nuoriin lukijoihin lähes poikkeuksetta, huomaan itse ajattelevani hieman toisin. Jotenkin tuntuu, että teoksessa on kaikki hieman liian erilaista ollakseen kovin uskottavaa. Rebekka on muka aina pirteä ja touhukas, varsinainen reipas papintytär. Hän onnistuu aina ja on olevinaan hyvinkin aikuismainen ja vastuullinen. Rebekka on siis oikea tähtityttö, ja sitä on vaikea uskoa. Eikö jokainen joskus suutu tai epäonnistu?

Kaiken kaikkiaan tämä oli kuitenkin ihan hauska kirja luettavaksi näin kesän korvalla ja varmaankin tulen lukemaan lisää Rebekka-kirjoja, jos niitä vielä tulee. En voi vaan jättää sarjaa kesken, haluan tietää mitä seuraavaksi tapahtuu. Osaa Lehtinen siis vangita parikymppisenkin lukijan huomion.

♠♠♠

Kun taivas repeää & Taivas sinivalkoinen

Manninen, Kirsti; Onttonen, Markku: Kun taivas repeää

352 s., Gummerus 1998

***

Manninen, Kirsti; Onttonen, Markku: Taivas sinivalkoinen

416 s., Gummerus 2001

Nyt tuli luettua toisen kerran yksiin ihanimpiin tv-sarjoihin perustuvat kirjat Kun taivas repeää ja Taivas sinivalkoinen. Mun on oikeasti hirveän vaikea arvioida näitä kirjoja objektiivisesti, koska olen ihan hurahtanut sarjaan. Näille teoksille olen valmis antamaan anteeksi paljon sellaista, mitä muille en olisi.

Kerron nyt hieman minun ja sarjan yhteisestä taipaleesta. Eli siis jo ihan pikkulikkana tuli tv:stä katsottua sarjaa, tosin muistan lähinnä Taivas sinivalkoinen -sarjan. Tykkäsin niistä jo silloin, mutta sitten sarja unohtui. Pari vuotta sitten olin kirjastossa töistä ja löysin tämän  dvd-hyllystä. Pakkohan se oli lainata ja sarja vei mennessään niin pahasti, että katsoin sen kahdesti alle viikossa. Sen jälkeen lainasin kirjat ja luin ne. Ja sitten en enää tiedäkään montako kertaa olen sen jälkeen dvd:t katsonut. Etsin kissojen ja koirien kanssa dvd:tä omaksi ja löysinkin. Tammikuussa löysin kirjaston poistomyynnistä nämä kirjat ja tokihan ne piti ostaa, niistäkin kun olin haaveillut. :)

Sitten itse tarinaan. Molemmat teokset kertovat Ainon ja Laurin rakkaustarinaa. Luvut on jaettu siten, että joka toisen kertoo Aino ja joka toisen Lauri. Kun taivas repeää kertoo Ainon ja Laurin vaiheista syksystä 1943 lähtien kesään 1944 saakka. Aino on lääkintälottana kenttäsairaalassa ja Lauri on kaikkien tuntema sissipäällikkö ja sankari. Paljon tapahtuu ja sota ja kuolema ovat vahvasti läsnä tässä teoksessa, mutta niin on rakkauskin.

Taivas sinivalkoinen jatkaa nuoren parin tarinaa siitä mihin edellinen osa jäi. Sota loppuu ja viipurilaiselta Laurilta menee kaikki. Aino pysyy sitkeästi miehen rinnalla, vaikka kaikki on aloitettava tyhjästä eikä sotainvalidin kanssa ole aina niin helppoa. Rakkaus kantaa ja saa jaksamaan. Myös tämä teos on rakennettu vuoroin Laurin ja vuoroin Ainon kertomaksi.

Molemmat kirjat kuvaavat suunnatonta sitkeyttä ja peräänantamattomuutta, uskoa ja toivoa paremmasta kansakuntamme vaikeina aikoina. Itse pidän Taivas sinivalkoinen -teosta koskettavampana kuin edeltäjänsä, jotenkin koen sen vahvemmin, vaikka toisaalta pidänkin edeltäjästä enemmän. Kerronnallisestihan nämä teokset eivät ole mitenkään kovin huikaisevia, mutta tarina vie mukanaan.

Teosten välillä on selkeitä asiaristiriitoja, mutta yritän kovasti jättää ne huomiotta, sillä haluan vain nauttia tarinasta. Jos vertaan kirjoja ja alkuperäistä sarjaa, kirjat valottavat asioita paljon enemmän. Niin Laurin kuin Ainonkin äidit vaikuttavat huomattavasti inhimillisemmiltä kuin sarjassa, samoin itse päähenkilöiden mielenliikkeet valottuvat paremmin.

♠♠♠♠½ 

Lapualaisooppera

Salo, Arvo: Lapualaisooppera

129 s., Tammi 1967, 2. p.

Meillä koulussa kotimaisen kirjallisuuden tunneilla puhuttiin Arvo Salon Lapualaisoopperasta ja siitä miten kohuttu näytelmä se on ollut. Moinen herätti luonnollisesti mielenkiintoni ja listasinkin teoksen TBR100-listalleni. Jotenkin kaikki kuulemani seikat saivat minut odottamaan tältä teokselta paljon enemmän kuin mitä sillä loppujen lopuksi oli annettavanaan.

Lapualaisooppera puolustaa yksilön vapautta ja tasaveroisuutta kaikkien kansalaisten kesken. Demokratia on keskeinen asia näytelmän juonen kannalta. Salo itse sanoo, että teoksen tapahtumilla tai henkilöhahmoilla ei ole mitään yhteyttä todellisiin tapahtumiin. Sanoipa kirjailija mitä tahansa, minusta ainakin on hyvin selvää, että tapahtumat linkittyvät vahvasti lapuanliikkeen johtohahmoihin ja toimintaan. Tästä toisesta painoksesta on poistettu osia ja tekijä on sitä korjaillut ilmeisesti alkuperäistä maltillisemmaksi, mutta silti yhteys on edelleen vahva.

Itse pidin näytelmää jokseenkin sekavana varsinkin aluksi. Silloin ei vielä ollut päässyt hahmoihin sisälle ja kieli tökki. Välillä näytelmä etenee tavallisena puheenomaisena dialogina, mutta välillä astuu esiin runollisuus ja oopperamaisuus. Jotenkin koin tällaisen "tyylivaihtelun" uuvuttavana ja hankalana. Mielestäni myöskään tapahtumien oikea kammottavuus ei avaudu kovin hyvin teosta lukiessa. Uskon tämän näytelmän olevan paljon parempi esitettynä ja siitä onkin olemassa äänikirja. Sen kun saisi jostain käsiinsä, voisi ehkä muodostaa varmemman käsityksen teoksesta.

♠½

Grand hotel

Hirvisaari, Laila: Grand hotel

549 s., Otava 2007

Laila Hirvisaaren Grand hotel on hänen Imatra -sarjansa kolmas osa. Tässä osassa elämä keskittyy pääasiassa Imatralle Valtionhotelliin, mutta päähenkilö Julia kulkee myös raja-Karjalan kylissä. Muiden henkilöiden kautta päästään kulkemaan myös Narvaan.

Julia on hyvin itsepäinen, itsevarma ja oikeudenmukainen. Hän ei voi sitää sitä, miten Venäjä sortaa suuriruhtinaskuntaansa Suomea. Julian kärkkäät mielipiteet antavatkin jälleen lisämausteensa teokselle. Julian oma elämä on muuttunut, hän on ikään kuin hieman seestynyt, mutta silti hän on tulta ja tulikiveä, jos hän kokee suomalaisten oikeuksia loukattavan.

Tässä teoksessa Ritikanrannan työväestö ei saa suurta huomiota, mitä olisin ehkä hieman kaivannut. Toisaalta raja-Karjalan kuvaukset tuovat työväestön asemaa esiin. Valtionhotellin tapahtumat antavat teokselle lisäjännitystä ja toimintaa, mikä oli hyvin virkistävää melko rauhallisen kerronnan lomassa. Jälleen kerran taattua Laila Hirvisaarta, mitä muuta voisinkaan sanoa?

♠♠♠♠

Mielensäpahoittaja

Kyrö, Tuomas: Mielensäpahoittaja

130 s., WSOY 2010, 6. p.

Vihdoin minäkin pääsin Mielensäpahoittajan pariin, vaikka täytyy todeta, että huomioin koko teoksen vasta "hieman" jälkijunassa. Aikaisemmin olen lukenut Miniän, josta pidin valtavasti. Ei tämäkään teos ollut pettymys, päin vastoin, mutta silti ehkä pidin Miniästä rahtusen enemmän.

Mielensäpahoittaja kertoo 80-vuotiaasta miehestä, jolla on vahvoja mielipiteitä asioista: ja kaiken lisäksi hän on aina oikeassa. Mielensäpahoittaja todella pahoittaa mielensä kaikesta: aurinko paistaa, jouluna saa kinkun sijasta kalkkunaa ja moottoriteitäkin rakennetaan turhaan.

Vaikka mielen pahoittavat asiat on verhottu huumoriin, ovat ne suurimmaksi osaksi täyttä asiaa. Ne ihan oikeasti välillä laittoivat ajattelemaan, että totta tuokin.

Mielensäpahoittaja ei pahemmin aikaile ilmaista ajatuksiaan, mutta silti hänestä ei jää äreä kuva. Ehkä hauskinta tämän persoonassa on se, että hän ei edes ymmärrä olevansa hauska. Mutta on tuo 80-vuotias papparainen myös hieman surullinen hahmo: asuu yksin, ystävät ovat kuolleet, vaimo on hoitolaitoksessa ja lapset asuvat kaukana. Onneksi mielensäpahoittaja on keksinyt ajankulun: valittamisen.

Jos vertaan tätä teosta Miniään, minusta tässä oli hitaampi tempo. Jotenkin kerronta oli aivan aavistuksen verran kankeampaa. Tai sitten tunne johtuu siitä, että Miniässä mielensäpahoittajaa kuvataan ulkopuolisen silmin, jolloin hauskuus nousee ehkä vieläkin paremmin esiin. Kielellisesti Mielensäpahoittaja on yhtä kutkuttava kuin Miniäkin, sanavalinnat ovat hauskoja ja kerronta eloisaa.

♠♠♠♠½

Vaarallinen juhannus

Jansson, Tove: Vaarallinen juhannus

140 s., WSOY 1994, 11. p.

suom. Laila Järvinen

alkup. Farlig Midsommar

Muumikirjaprojekti jatkuu taas! Saa nähdä kuinka pitkä aika vierähtää taas tämän muumikirjan jälkeen, mutta tässä nyt on kuitenkin tämä. :)

Vaarallinen juhannus kertoo juhannuksesta, jolloin tulivuorenpurkaus aiheutti hyökyaallon yli Muumilaakson ja Muumiperhe joutui lähtemään kodistaan. Onneksi talon ohi sattui lipumaan hyvin eriskummallinen talo, johon perhe siirtyi asumaan. Mukaan taloon lähtivät myös Myy, Mymmelin tytär, Homssu, Miska ja Niiskuneiti. 

Kelluvassa talossa tapahtuu kaikenlaista omituista ja lopulta uudet asukkaat saava kuulla, että kyseessä on teatteri eikä talo. Kaiken lisäksi Myy joutuu hukkaan ja Niiskuneiti ja Muumipeikko jäävät yksin metsän puuhun, kun teatteri lipuu tiehensä. 

Jansson kertoo teoksessaan hauskasti Muumiperheen sattumuksista ja inhimillisistä erehdyksistä. Teoksella on mielestäni myös se sanoma, että lopulta kaikki kääntyy taas hyväksi, jos vain jaksaa uskoa siihen. Muumikirjat eivät muutenkaan ole pelkkiä lastenkirjoja, niissä on myös totuuden siemeniä elämästä. Tämäkin teos valaa uskoa siitä, että kaikesta voi selvitä.

Kielellisesti teos on yhtä hauskan sutjakas kuin muutkin muumikirjat. Kuvitus on oikein kaunista, ja olikin hauska huomata tuttuja kuvia: niitä kun on käytetty muumimukeihin. Ainut miinus teokselle on se, että Nipsu oli kadonnut kuin tuhka tuuleen. Minne hän on joutunut ja miksei koko Nipsua edes mainita, edellisessä kirjassa kun Nipsukin vielä oli mukana..?

♠♠♠♠

Betonimylläri

Viita, Lauri: Betonimylläri

120 s., WSOY 1975, 6. p.

Tämä toukokuun alku on kyllä ollut hyvin runojen tai lyriikoiden täytteistä. Nyt aion kuitenkin pitää pienen tauon, ja sitä ennen esittelen Lauri Viidan Betonimyllärin.

Betonimylläri on Lauri Viidan esikoisteos, joka ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1947. Teos on siitä erikoinen, että Viita on kirjoittanut osan runoista jo rintamalla ollessaan. Kun teos ilmestyi, sitä pidettiin aikamoisena kirjallisena pommina.

Betonimyllärin runot ovat perinteisiä mitallisia runoja muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta. Runojen kieli on hyvin arkista ja samalla myös helppotajuista. Osa runoista on hyvin lyhyitä, vain muutaman säkeen mittaisia, kun taas toiset runot jatkuvat sivukaupalla. Pidemmissä runoissa kadotin nopeasti punaisen langan enkä päässyt siitä enää perille. Se on sääli, sillä esimerkiksi runo "Mylly" on hyvin oivaltava, mutta jotenkin siinä ei kunnolla jaksanut keskittyä loppuun asti.

Joihinkin kokoelman runoihin olin törmännyt jo lukion äidinkielen tunneilla, ja pidinkin erityisesti jo vanhasta tutusta runosta "Moraali". Pidin myös "Sota" -runosta, se oli oikein sykähdyttävä ja kuvaa hyvin sodanvastaista tunnetta. Yleisesti ottaen runot kuitenkin käsittelevät melko paljon uskonnollisia kysymyksiä, mutta myös arjen kuvausta on kokoelmassa mukana.

♠♠½ 

Kansalliskirja

Hautala, Turkka: Kansalliskirja

112 s., Gummerus 2012

Löysin Turkka Hautalan Kansalliskirjan sattumalta kirjaston uutuushyllystä, ja vaikka olinkin lähtenyt hakemaan jotakin muuta, otin tämänkin mukaani. Lisäksi olen lukenut siitä ihan positiivisia arvioita, joten miksipä ei? No siksi.

Kansalliskirja on ensikosketukseni Hautalan teoksiin, enkä kyllä välttämättä tule kovin vapaaehtoisesti tarttumaan niihin enää. Olen kyllä lukenut muistakin teoksista positiivisia arvioita, mutta jotenkin Kansalliskirjasta jäi sen verran hapan maku suuhun, että enpä tiedä. Odotin Kansalliskirjan pureutuvan hauskan ironisesti suomalaisuuteen, minkä se kyllä tekikin: se ei  kuitenkaan vain kerta kaikkiaan kolahtanut mun huumorintajuuni. Tunnistin siis odottamani piirteet kirjasta, mutta ei se silti iskenyt.

Tarinat ovat pääsääntöisesti kirjoitettu siten, että niistä tajuaa pointin, mutta joitakin lukiessa en löytänyt pääasiaa sieltä millään. En oikeastaan edes jaksanut sen kummemmin pohdiskella tarinoita, jos ne eivät kerrasta auenneet: teos ei laittanut minua pohtimaan ja vaivaamaan mielen pohjia. Hautala kirjoittaa kuitenkin sujuvaa kieltä, mikä nyt on tietysti hyvä.

Oikeastaan pidin teoksessa vain muutamasta tarinasta. "Rannassa miesten kesken" ja molemmat Riipisen listat olivat hyviä, etenkin ensiksi mainitusta pystyin tavoittamaan hyvin tunnetta ja astumaan sisään tilanteeseen. Riipisen listat jopa hieman huvittivat. Suurin ongelmani teosta lukiessa olikin varmasti se, että en pystynyt tavoittamaan tarinoista tunnetta, joten ne jättivät kylmäksi. Lisäksi toisinaan pointin hankala löytäminen esti tarinan tunteen välittymistä.

♠½

Vääränlainen mies: lauluja

Härkönen, Anna-Leena: Vääränlainen mies: lauluja

55 s., Otava 2010

Anna-Leena Härkönen on tullut tunnetuksi erityisesti romaaneistaan, mutta hän on kirjoittanut myös lauluja. Tämä on hänen toinen lyriikkateoksensa, ensimmäisen bloggasin pari päivää sitten. Täytyy sanoa, että pidin tästä teoksesta paljon enemmän kuin Jos joku kysyis multa -teoksesta.

Vääränlainen mies -teoksessa laulut ovat aiheiltaan kevyempiä ja humoristisempia kuin edellisessä lyriikkateoksessa. Yhteistä teoksille on kuitenkin se, että molemmissa on yhtä suorasukaista kieltä ja tunteenilmaisua. Näissäkin lyriikoissa rakastetaan ja vihataan avoimesti ja kainostelematta. Nämä lyriikat maalailevat eri ikäisten naisten sielunmaisemaa ja elämää. Miehetkin ovat vääränlaisia ja jokaiseen vaivaan on keksitty laastari. 

Teoksen lyriikoita on helppo lukea, niissä on sopivasti rytmitajua eikä sanomaa tarvitse etsimällä etsiä. Toistoa ei myöskään ole liikaa, vaikka kyseessä onkin laulunsanat. Itse pidin erityisesti laulusta "Ystävälle". Se iski suoraan hermoon  ja toi mieleeni yhden ystäväni, vaikka lyriikan naiset ovatkin jo vanhempia ihmisiä. Silti teos sopii mielestäni monenikäisille ystäville. En ota kuitenkaan siitä lainausta, sillä se pitää mielestäni lukea kokonaisena.

♠♠♠½

Jos joku kysyis multa: lauluja

Härkönen, Anna-Leena: Jos joku kysyis multa: lauluja

55 s., Otava 1991

 Härkösellä on taito luoda sykähdyttäviä tekstejä, hän osaa kirjoittaa vakavasti ja hauskasti. Tämä teos on mielestäni näiden kahden ääripään rajamailla. Lauluissa on huumorinpilkahduksia, vaikka aihe olisikin vakavampi. Teoksen lyriikat kertovat "rakkaudesta, läheisyydestä, yksinäisyydestä, ikävästä", kuten takakannessa sanotaan.

Lyriikat ovat loppusoinnullisia ja niitä on helppo lukea, koska niissä ei ole laululyriikoille ominaista kertosäkeiden toistoa. Laulut kertovat tarinaa, useimmissa niistä on eteenpäin kuljettava juoni. Ne ovat myös hyvin suorasukaisia, ne kertovat asiat niin kuin ne ovat eivätkä verhoudu perinteiseen runokuvallisuuteen. Laulujen henkilöt tuntevat avoimesti, he vihaavat tai rakastavat.

Oma suosikkini teoksen lyriikoista on "Vaimon laulu", minusta siinä on parasta rytmiä ja sanomaa. Mielestäni siitä välittyy parhaiten tekstin tunne. Oli myös mielenkiintoista lukea Häräntappoaseen teatteriesityksiä varten tehtyjä lauluja, jotka löytyvät omasta osiostaan teoksesta. Niistä pystyi helposti tunnistamaan Häräntappoaseen tunnelmia ja henkilöhahmoja.

♠♠♠