Maailman paras Pekka Töpöhäntä

Knutsson, Gösta: Maailman paras Pekka Töpöhäntä

398 s., Gummerus 2009, yhteisniteen 1. p.

suom. Terttu Liukko

Alkuteokset: Pelle Svanslös klarar sig, 

Pelle Svanslös och taxen Max

Heja Pelle Svanslös

Pelle Svanslös och Maja Gräddnos

Trillingarna Svanslös

Onpas varsin kesäiseltä vaikuttava teos tämä Maailman paras Pekka Töpöhäntä. Noh, ei anneta kannen hämätä. Kuten kerroin puolivuotispäivityksessäni, Pekka Töpöhäntä on mielestäni sympaattisin satuhahmo. Muistan jo pikkulikkana katselleeni Pekka-piirrettyjä, mutta näihin varsinaisiin "lastenromaaneihin" olen tutustunut vasta nyt aikuisiällä. Lapsena luin Pekka-kuvakirjoja, joten pääpiirteissään tarinat ovat tuttuja.

Maailman paras Pekka Töpöhäntä on yhteisnide, joka sisältää viisi tarinaa: Pekka Töpöhäntä pääsee pälkähästä; Pekka Töpöhäntä ja Mauri Mäyräkoira; Kiri, kiri Pekka Töpöhäntä; Pekka Töpöhäntä ja Maija Maitoparta sekä Pekka Töpöhännän kolmoset. Eniten pidin ehkäpä Pekka Töpöhäntä ja Mauri Mäyräkoira -teoksesta, koska mielestäni Mauri on yhtä sympaattinen kuin kaverinsa Pekka: korvapuoli kiltti pikkuinen, jota kiusataan.

Luin joulun aikoihin toisen Pekka Töpöhäntä yhteisniteen ja sitä lukiessani kaipasin kovasti yhtä merkittävää hahmoa: Maija Maitopartaa. Nyt oli kiva lukea Maijan ilmestymisestä kuvaan. Mielestäni kuitenkin yhteisniteen viimeinen teos oli kamala siinä mielessä, että Pekka ei asunutkaan enää kotona. Minä tietysti kissojenystävänä rupesin heti murhetimaan, että miltä Pekan perheestä tuntuu, kun Pekka ei asu enää kotona. Perhe katosi kuin kaste maan päältä, joten olisin kaivannut hieman tarkempaa selitystä sille, miksi Maijakin ei voinut muuttaa Pekan kotiin. Tietysti kyseessä on lastenkirja, joten selityksiä ei ehkä niinkää kaivata, mutta silti se jotenkin kirpaisi minua.

Tämän yhteisniteen teokset ovat taattua Töpöhäntää: Monni kiusaa Pillin ja Pullan kanssa ja lopuksi Pekka aina vetää pitemmän korren ja Monni jää nuolemaan tassujaan. Pidän siitä, että oikeus toteutuu, mutta silti välillä tuntuu siltä, että eikö Monni ikinä lopeta. Pekkaa käy sääli. Lisäksi mielestäni viimeisessä teoksessa oli kamalaa se, mitä kaikkea Monni teki Pekan ja Maijan jälkikasvulle eikä se mielestäni enää ollut hauskaa ja lastenkirjaan sopivaa.

Knutsson kirjoittaa humoristisesti ja luo uskoa valoisampaan huomiseen, koska oikeus toteutuu aina lopuksi. Pekka on juuri sellainen kissa, josta lukee mielellään lisää ja lisää ja hänelle toivoo vain hyvää. 

♠♠♠½

Puoli vuotta blogia!

Miten nopeasti aika on mennytkään, sillä Kirjakaapin avain täyttää tänään jo puoli vuotta! Bloggerin mielestä olen tosin ensimmäisen päivitykseni tehnyt 29.12. kahden aikaan yöllä, mutta se ei pidä paikkaansa. :D Lukijoitakin on tullut "virallisesti" jo 29, mikä on todella hienoa. En olisi aluksi uskonut, että niinkin moni rupeaa kirjoituksiani lukemaan. :)

Juhlapäivän lisäksi ilmoitan kaikille asiaa ihmetteleville, että kirjekaverini Elina ei enää jatka tässä blogissa. Mitään suurta draamaa ei tähän ei kuitenkaan liity (:D), sillä hän itse halusi lopettaa vietettyään jo muutenkin hiljaiseloa blogin kohdalla. Siispä blogi on tästä lähtien vain meikäläisen hallinnoima ja oma.

Lisäksi tämän suuren juhlapäivän kunniaksi ajattelin paljastaa itsestäni 11 satunnaista asiaa taannoisen monessakin blogissa liikkuneen haasteen (vai miksikä sitä sanoisi) kirjaimenjäljillä. :)

1. Lempijäätelöni on vanilia. Tiedän kyllä, että sitä ei kirjoiteta noin, mutta minäpä kirjoitan sen niin kuin sen sanon. Vanilia siksi, että sen kanssa sopii kaikki. Lapsena piti aina sanoa jotakin muuta, koska muiden mielestä se ei maistunut miltään. Kissanviikset!

2. Kerään Happy Cat -viinipulloja. Minulla on jo 16 eriväristä pulloa. Olen halukas ostamaan, jos jollakulla on turhana nurkissa sellaisia pulloja, joita minulta puuttuu. ;)

3. Sympaattisin satuhahmo on mielestäni Pekka Töpöhäntä. Hän muistuttaa nuorempaa kissaani, jonka hännästä niin ikään puuttuu pala (noin 10 cm) ja luonteeltaankin molemmat ovat yhtä suloisia.

4. Sukunimeni on kunta Suomessa. En kerro mikä. ;)

5. Lempivärini vaihtelee vuodenaikojen mukaan. Syksyllä iskee punaisen sävyt, kesällä kaikki kirkkaat värit ja niin edelleen. Tällä hetkellä pidän erityisesti vaaleansinisestä.

6. Tykkään kierrellä kirpputoreilla. Etsin niistä yleensä jotakin sisustusjuttuja ja kirjoja, mutta olen kyllä valitettavan laiska penkomaan ylitsepursuavien pöytien alatasoja.

7. En ole kasvissyöjä, mutta siitä huolimatta syön mahdollisimman vähän lihatuotteita. Ne eivät vain enää maistu.

8. Olen verenluovuttaja ja käyn säännöllisesti luovuttamassa verta, en kuitenkaan useammin kuin kolmesti vuodessa. Siitä tulee hyvä mieli! Suosittelen kaikille, joiden terveydentila sallii luovuttamisen.

9. Suosikkikirjailijoihini lukeutuvat mm. Anna-Leena Härkönen, Laila Hirvisaari, Väinö Linna, F.E. Sillanpää, Sofi Oksanen ja Agatha Christie. Tästä voi päätellä, että pidän erityisesti kotimaisesta kirjallisuudesta, mutta myös ulkomaisesta.

10. Olen käynyt "vain" kerran ulkomailla, Tukholmassa. Kyllä, se lasketaan ulkomailla käymiseksi, koska olin siellä muutaman päivän eikä Tukholma ole Suomen rajojen sisäpuolella. 

11. Pidän puutarhanhoidosta. Ei minulla tosin paljon mitään tuossa pihalla ole, parit amppelit ja ruukut sekä kaksi kukkapenkkiä, mutta riittävästi minulle. Vielä reilu vuosi sitten inhosin puutarhanhoitoa. Niin vain mieli muuttuu, kun huomaa miten kiva on katsella omaa kädenjälkeään ja seurata kukoistusta.

Hauskaa kesänjatkoa kaikille!

Solveigin laulu + haaste valmis!

Sinkkonen, Lassi: Solveigin laulu

248 s., WSOY 1970, 3. p.

Ihan ensiksi teen tällä päivämäärällä tiettäväksi, että olen nyt saanut valmiiksi Morren haasteen Kuusi kovaa kotimaista. Tätä haastetta varten olen lukenut sekä hieman uudempaa kirjallisuutta että vanhempia klassikoita. Minun listani voit tsekata haasteistani.

Solveigin laulu kertoo Solveigin tarinan pikkutytöstä aikuisuuteen ja oman elämän aloittamiseen asti. Solveig syntyy vasten äitinsä tahtoa ja hänen elämänsä tukipilariksi muodostuu isänäiti famu. Solveigin tarina on kaikkea muuta kuin ruusuinen, sillä äiti Saara on varsinainen riivinrauta ja kotona on kamalaa.

Minua ehkä jopa järkytti se miten paljon teos sisältää väkivaltaa. Saara hakkaa Solveigia, Börje (isä) hakkaa Saaraa, kaikki huutavat ja haukkuvat, ammutaan aseella ja ilmapiiri on yleisen vihamielinen. Ainut täysin Solveigin puolella oleva henkilö on famu. Teoksen ilmapiiri on minusta todella ahdistava ja tuntuu kauhealta ajatella että edes fiktiivinen hahmo on joutunut viettämään elämäänsä moisessa ympäristössä. Saara on niin kamala ja ärsyttävä hahmo, että en ihmettele miksi Börje käytti häntä kohtaan väkivaltaa: miten muutenkaan tukkia hänen suunsa. Silti on jotenkin surullista, että tilanne kärjistyy moisiin tekoihin asti.

Solveig on hahmona jotenkin kaksijakoinen: toisaalta hän sietää kuraa niskaansa paljonkin, mutta samalla hänellä on oma tahto ja kyky sanoa takaisin. Solveigin kehitystä on mielenkiintoista seurata ja mielestäni Solveigin ja famun välinen vahva yhteys ja ystävyys on todella teoksen lähes ainut kaunis asia.

Minussa tämä teos herätti vahvoja tunteita, ehkä hieman samanlaisia kuin aikoinaan Jotunin Huojuvaa taloa lukiessani. Mietin sitä, että todella jonkun elämä on voinut (ja on varmasti ollutkin) juuri sellaista kuin teoksessa kuvataan. Mietin myös sitä, että onko jonkun elämä vielä tänäpäivänäkin samanlaista. Toivon että ei ole.

♠♠♠♠

Minä, Marie Antoinette

Erickson, Carolly: Minä, Marie Antoinette

403 s., Atena 2012

suom. Taina Wallin

alkup. The Hidden Diary of Marie Antoinette 2012

Olen jo usemman vuoden ajan ollut kiinnostunut Ranskan kuuluisimman kuningattaren Marie Antoinetten elämästä. Kiinnostus lähti liikkeelle "Marie Antoinette" -elokuvasta, joka kuuluukin suosikkielokuviini. Siksi oli mielenkiintoista lukea tämä teos.

Ensituntumani teoksesta ulkoasun perusteella oli ehkä hieman kepeä. Kuvan naissiluetti ja helminauha tuo mieleen hovielämän loistoa, mutta teos paljastaa mielenkiintoisesti sen, että kaikki ei aina ole sitä miltä näyttää. Samaten kirjan nimi "Minä, Marie Antoinette" on hyvin ovela suomalaisen näkökulmasta. Olisihan suomennokselle voinut laittaa alkuperäisteosta mukaillen nimeksi vaikkapa "Marie Antoinetten päiväkirja" tai muuta vastaavaa, mutta mielestäni tämä nimi on ollut hyvin tietoinen valinta. Minusta tuntuu, että nimellä on haluttu luoda tiettyä sisaruutta Laila Hirvisaaren teokseen "Minä, Katariina". Molemmat kertovat suurnaisista, siispä hyvin oivallinen linkki.

Ericksonin teos on oikeasti kaikkea muuta kuin kepeä. Se tuo vihatusta kuningattaresta esiin hyvin inhimillisiä puolia ja kuvastaa sitä miten yksinäinen ja väärinymmärretty tuo itävaltalainen prinsessa onkaan ollut Ranskan hovissa. Teos on siis hyvin raskas, sillä kirjailija on hyvin pystynyt luomaan kouriintuntuvia tunteita. Kaikki epäkohdat ja epäonnistumiset käännettiin aina Marie Antoinetten syyksi ja hänen olisi pitänyt jo 15-vuotiaana synnyttää kruununperillinen. Nykyajan mittapuussa se on järjetöntä.

Pidän kovasti teoksen päiväkirjamuotoisesta kerronnasta, koska se tuo esiin nimen omaan päähenkilön näkökulman, tunteet, kokemukset ja muistot. Se inhimillistää Marie Antoinetten niin, että teoksen mukaan on helppo tempautua.  Mielestäni kirjailija on onnistunut tavoitteessaan saada "Antoinetten ja hänen lähipiirissään eläneiden ihmisten kauan uinuneet henget heräämään lukijoitteni mielessä uudelleen eloon".

Vaikka pidinkin lukemastani, minua häiritsi se miten paljon teokseen on liitetty fiktiota. Odotin ehkä hieman enemmän faktoissa pidättäytyvää kertomusta. Lisäksi minua ärsytti se, että ajalliset aukot oli täytetty joka kerta siten, että päiväkirja katosi tai sitä ei voinut pitää, koska sitä luettiin salaa. Se on jotenkin typerä selitys, koska ainahan olisi voinut hankkia uuden päiväkirjan.

Kaiken kaikkiaan tämä on hyvää ja mukaansatempaavaa historiallista kirjallisuutta, jota suosittelen kaikille aiheesta kiinnostuneille. Lisäksi toivotan nyt samalla lukijoilleni hyvää juhannusta!

♠♠♠♠

Hitsaaja

Kettu, Katja: Hitsaaja

348 s., WSOY 2008

Kaikki jotka ovat lukeneet Katja Ketun menestysteoksen "Kätilö" tietävät, että häneltä on lupa odottaa paljon. Minä kuitenkin olin sangen skeptinen edelleen, sillä vaikka pidinkin Kätilöstä hyvin paljon, niin en hänen esikoisteoksestaan Surujenkerääjä kauhesti pitänyt. Voisin sanoa, että arvoasteikolla Hitsaaja sijoittuu näiden kahden teoksen välimaastoon: varsin kelpo suoritus.

Hitsaaja sijoittuu loppuvuoteen 1994 ja tapahtumat saavat alkunsa matkustaja-alus Estonian uppoamisesta ja sitä seuranneesta vyyhdestä. Teoksessa on monta eri tarinaa punottu taitavasti yhteen: on Niila, joka tuntee syyllistyyttä Estonian uppoamisesta; on Mirka, jonka veljen epäillään olleen laivalla, on poliisikomisario ja Kaisu, Niilan vaimo. Nämä henkilöt ovat teoksen kertojia, joten teoksessa nousee esiin pala palalta asioita, jotka loksahtavat kohdalleen. Näin jälkikäteen voi sanoa, että tämä teos tuo jo monisyisyydessään esimakua Ketun kirjailijankyvyistä, jotka puhkeavat täyteen kukkaan Kätilössä.

Jos nyt vielä kerran vertaan Hitsaajaa Kätilöön, niin voin sanoa, että Hitsaajan kieli ei ole niin rehevää tai mukaansatempaavaa kuin Kätilön. Itse asiassa välillä lapin murre jopa ärsytti, koska minusta se ei istunut joka tilanteeseen kovin hyvin. Hitsaaja on melko raskas teos, jo alkumetreillä tuntui tukahduttavalta: niin hyvin tuntemuksia on kuvattu. Silti minulle jäi teoksesta jotenkin kolkko jälkimaku. Lisäksi teosta oli aluksi vähän vaikea seurata, kun ei oikein vielä tiennyt kuka on kuka. Mutta kuten sanottu: varsin kelpo suoritus. En oikein osaa sanoa antaisinko tälle teokselle arvosanaksi 3½ vai 4, mutta ehkä vaakakuppi kallistuu aavistuksen paremmalle puolelle. Siispä:

♠♠♠♠

Kuolema ilmoittaa lehdessä

Christie, Agatha: Kuolema ilmoittaa lehdessä

339 s., WSOY 1991, 7. p.

suom. Eila Pajastie

alkup. A murder is announced 1950

Agatha Christien Kuolema ilmoittaa lehdessä on yksi hänen miss Marple -dekkareistaan. Täytyy sanoa, että en ole ikinä pitänyt Marplesta läheskään niin paljon kuin Poirotista. Aikaisemmin olen lukenut vain yhden Marplen, sen ensimmäisen "Murha maalaiskylässä". Elokuvia olen nähnyt useampiakin ja pitänyt niistä silloin, kun Marplen näyttelijä ei ole ollut liian vanha höpsähtänyt kääkkä, vaan hahmoon on saatu uutta raikkautta.

Kuolema ilmoittaa lehdessä on sangen ovelasti ja taitavasti rakennettu mysteeri, joka rakentuu erään illan ympärille. Paikallislehdessä on ilmoitus murhan tapahtumisesta ja uteliaat naapurit pitävät sitä kutsuna murhaleikki-iltamaan, mutta yllättäen tapahtuukin ihan oikea murha eikä kukaan tunnu tietävän kuka laittoi ilmoituksen lehteen. Tällöin kuvaan astuu miss Marple.

Suomentajan työstä voin antaa heti tunnustusta, hän oli mainiosti ratkaissut työssään ne paikat, missä suomen ja englannin kielet törmäävät: siis she:t ja he:t ja muut vain englannin kielessä ilmenevät olennaiset seikat jutun ratkaisemiseksi. Siksi tuntuikin mielekkäämmältä seurata teosta.

Kaiken kaikkiaan hyvin taattua Christietä ja ainakin parempi kuin aikaisemmin lukemani Marple!

♠♠♠♠

ps. dekkareista on hirveän vaikea kirjoittaa ja niitä on vaikea pisteyttää

Jojo + kuulumisia

Parras, Tytti: Jojo

223 s., Otava 1969, 6. p.

Tytti Parraksen Jojo tuli tietoisuuteeni Kotimaisen kirjallisuuden kurssin ansiosta. Opettajan puheiden perusteella laitoin teoksen myös TBR100 -listalleni. En kauheasti löydä kirjasta mitään itua, mutta onpahan luettu.

Jojo herätti ensi kerran ilmestyessään suurta kohua, koska se sisältää hieman järkyttäviäkin tapahtumia: veli esimerkiksi tekee sisarelleen abortin, kun tämä on raskaana serkulleen. En silti pidä teosta millään tavalla shokeeraavana. Jotenkin ehkä yritystä järkyttämiseen tai kohun nostattamiseen oli liikaa.

Lukeminen tuntui jotenkin vaivalloiselta, ja minusta tuntuukin ettei kirjailija ollut kuullutkaan pilkuista tai muista sellaisista pikkuseikoista. :)) Päähenkilöä ei kuvailtu millään tavalla, vaan yksityiskohdat sai onkia muun tekstin joukosta. Päähenkilö vain oli, ei esimerkiksi juuri ottanut osaa keskusteluihin, mutta silti hänestä paljastui yllättävän paljon kaikenlaista: kiintymyssuhde veljeensä, suhtautuminen muihin ihmisiin, tunne-elämän säröisyys.

Loppuviimein en pidä tätä teosta mitenkään ihmeellisenä, mutta tokihan sen lukemista voi suositella kirjallisuuden tuntemuksen nimissä.

♠½

Ja sitten hieman kuulumisiani. Olen ollut viime aikoina hyvin kiireinen, tämäkin kirja on odotellut bloggaamista iät ja ajat. Olen töissä kukkamyyjänä 8 tuntia päivässä + lauantaisin 5, joten olen ymmärrettävästi aivan naatti. Jotenkin tuntuu, että vuorokaudesta loppuu tunnit kesken, kun pääsee töistä viideltä. Töiden jälkeen haluaisin lähinnä vain lojua katselemassa jotakin dvd:tä, ja olenkin viettänyt muutamia Sinkkuelämää -maratoneja. :D Muutenkin luin niin paljon kuun vaihteessa, että nyt tuntuu hyvältä hieman hidastaa tahtia ja tehdä välillä jotakin muuta, vaikkakin nytkin on dekkari meneillään. Täällä siis ollaan, vaikka olenkin viettänyt blogihistoriani pisimmän hiljaisuuden. ;)

Helmeilevä kuolema

Christie, Agatha: Helmeilevä kuolema

158 s., WSOY 1985, 3. p., 1.p. 1959

suom. Eero Ahmavaara

alkup. Sparkling cyanide 1945

Minäkin lukeudun niihin ihmisiin, joiden täytyy kesällä saada lukea dekkareita. Minulle dekkaristien ehdoton ykkösnimi on kukapas muukaan kuin Agatha Christie. En välttämättä lue kuin pari-kolme dekkaria kesällä, mutta vähintään yksi on aina Christien. Eniten hänen teoksistaan pidän niistä, joissa on Hercule Poirot. 

 Helmeilevä kuolema lähtee liikkeelle Rosemary Bartonin vuoden takaisesta kuolemasta, joka kirjattiin itsemurhaksi. Aviomies kuitenkin rupeaa pohtimaan murhan mahdollisuutta ja siitä alkaa varsinainen mysteerin selvitys.

Mielestäni Helmeilevä kuolema ei ollut niin hyvä ja iskevä teos kuin muut Christieltä lukemani. Toki siinäkin on pitkälti kehitelty juoni, joka paljastaa aina yllätyksen toisensa jälkeen, mutta minua vaivasi salapoliisin puuttuminen. Ei miss Marplea, ei Hercule Poirotia=outoa. Ehkä juuri erilaisuus vaikutti siihen miten teoksen koin. Toisaalta pidän kovasti Eikä yksikään pelastunut -teoksesta, eikä siinäkään ole Marplea tai Poirotia.

Mainittakoon nyt myös se, että suomennos on mielestäni ontuva. Tai vaikeaselkoinen olisi ehkä parempi ilmaus, eikä se johdu sanojen vanhahtavuudesta vaan kököstä ilmiasusta. Ehkä sekin vaimentaa dekkarin mukaansatempaavuutta.

♠♠♠

Brooklyn

Tóibín, Colm: Brooklyn

313 s., Tammi 2011

suom. Kaijamari Sivill

alkup. Brooklyn 2009

Olen lukenut Colm Tóibínin Brooklynista pelkkää hyvää ja siksi odotinkin melkoisen innolla teoksen lukemista. Yleisesti ottaen pidän kirjoista, jotka liittyvät jollakin tavalla Irlantiin. Pidin tästäkin teoksesta, mutta en niin paljon kuin ennakolta oli aavistellut. Varoitan, että teksti pitää sisällään juonipaljastuksen.

Brooklyn kertoo Elisistä, joka lähteen kotoaan Irlannista Brooklyniin työn perässä. Hänellä kestää aikansa sopeutua amerikkalaiseen elämänmenoon, mutta sitten koti-ikävä alkaa hellittää. Tällöin kuitenkin tulee kotoa pysäyttävä viesti Rose-sisaren äkillisestä poismenosta. Ja siinä vaiheessa alkaa tökkiä. Mielestäni Rosen kuolema ei vain yksinkertaisesti ole uskottava. Ei kukaan nuori ihminen sairasta kertomatta kenellekään ja sitten vain kuole pois. Tai ainakin se oli kuvattu jotenkin omituisen töksähtäen ja ylimalkaisesti.

Sitten Eilis palaa Irlantiin, tosin vain väliaikaisesti. Siellä hän kokee jäävänsä kahden maailman väliin: Amerikan ja Irlannin. Jotenkin hänen jahkailunsa ja käytöksensä Irlannissa pistivät vihaksi, en pitänyt siitä millaiseksi kunnon tyttö muuttui palattuaan kotiin. Loppu jotenkin venyi ja paukkui ja oli painostava, odotin jännityksellä mikä on loppuratkaisu. Lisäksi ärsyynnyin Eilisin äidin vuoksi, joka tuntui ajattelevan vain itseään ja odotti Eilisin jäävän.

Teos on melko viihdyttävä ja mukava luettava, mutta silti en voi antaa sille kovin paljon pisteitä edellä selostettujen seikkojen vuoksi. Lisäksi haluan todeta, että mielestäni suomennos on paikka paikoin kankeaa ja estää teoksen tunnelman välittymistä. Ehkä englanniksi luettuna voisin ajatella kirjasta hieman eri tavalla tai kokea sen vahvemmin.

♠♠♠

Puolinainen

Hietamies, Eve: Puolinainen

318 s., Otava 2002

Joku ehkä muistaakin, että tuossa jokin aika sitten hehkutin Eve Hietamiehen Yösyöttöä. Siksi tartuinkin melko kovin odotuksin tähän Puolinainen -teokseen, jonka luin Sinisen linnan kirjaston Kirjallisuuden äidit -haasteeseen.

 Teos kertoo liki nelikymppisistä Ilonasta ja Iivarista, joilla tuntuu nyt olevan kaikki, vain lapsi puuttuu. He kokevat pettymyksen toisensa jälkeen ja molemmat käsittelevät niitä eri tavoilla: vaikka suru on yhteinen, se lyö kiilaa heidän välilleen.

Ensiksi voin todeta, että en pitänyt tästä teoksesta läheskään niin paljon kuin Yösyötöstä. Ehkä se johtuu siitä, että tämän teoksen aihe on raskaampi: lapsettomuus ja keskenmenot, naisen kaipuu tulla äidiksi. Tätä teosta ei ole sävytetty huumorilla samalla tavoin kuin Yösyöttöä, mutta sen kyllä ymmärtää, kun miettii aihetta.

Mielestäni tämä teos ei myöskään tekstin kannalta soljunut eteenpäin yhtä vaivattomasti kuin Yösyöttö. Se jotenkin junnasi paikoillaan ja kelasi samoja asioita koko ajan: lukuisia keskenmenoja. Toisaalta se tuo menetyksen ja kaipuun tuskalle lisää pontta ja vaikutusta, mutta silti olisin toivonut hieman jotakin tempoa teokseen.

Keskenmenot ovat aina kamala asia koko lähipiirille, niin kuin tässäkin teoksessa on. Silti aiheesta ei kauheasti puhuta, tai ei ainakaan teoksen ilmestymisaikaan puhuttu. On hienoa, että Hietamies on ottanut vaikean ja kipeän aiheen käsittelyyn.

 

♠♠♠