Huhtikuun luetut ja hyvää vappua!

Tuntuu taas, että kuukausi meni ihan tavattoman nopeasti. Minusta on tainnut tuntua siltä joka kuukausi, mutta tässä kuussa oikein erityisesti. Huhtikuun alkupuoli oli hyvin kiireistä aikaa, mikä verotti lukuaikaa ja myös lukuintoa. Lukuinnon pieneen hiipumiseen saattoi vaikuttaa myös maaliskuussa luetut monet "pakkokirjat", mutta nyt kuun lopussa alkaa taas tuntua oikein kirja-intoiselta.

Huhtikuu oli kiireisyydestään huolimatta oikein kiva kuukausi: lumet sulivat, pääsin kuokkimaan kukkapenkkejä, näin ensimmäiset leskenlehdet (kai se kesä sieltä on todella tulossa vihdoin!) ja sain myös kaksi kesätyöpaikkaa, jippijei! Pahimmat koulukiireet helpottavat tässä pikku hiljaa, esseitä on tekemättä, mutta koulupäiviä on enää 2 (kahdella seuraavalla viikolla yksi koulupäivä).

Lukukuukautena huhtikuu oli hyvin poikkeuksellinen, sillä luin paljon ulkomaisia kirjoja, kokonaista 5 kappaletta. Aluksi näytti siltä, että en oikein saa luettua mitään, mutta nyt loppukuussa into tosiaan palautui ja se näkyi kyllä täällä bloginkin puolella. Sain vietyä haasteita eteenpäin mukavasti lukemillani kirjoilla: eteenpäin menivät kaikki haasteeni, mikä on myös hyvin poikkeuksellista. Luin melko monta järkälettä, erikoista sekin. Yhteensä luin 12 kirjaa.

Tästä en blogannut:

Raija Jormakka ym.: Laskentatoimen perusteet

Näistä bloggasin:

Anneli Toijala: Myrskylintu

Charles Dickens: Suuria odotuksia

Bernhard Schlink: Lukija

Ulla-Lena Lundberg: Marsipaanisotilas

Saima Harmaja: Elämä on kaunis

Bram Stoker: Dracula

Nikolai Gogol: Pietarilaisnovelleja

Arto Mustajoki: Kevyt kosketus venäjän kieleen

Milla Paloniemi: Tassutellen

Joanne Harris: Appelsiinin tuoksu

Tove Jansson: Muumipappa ja meri

Huhtikuussa hankin myös pari kirjaa: kirppikseltä tänään Harrisin Kesäviiniä eurolla, kirjaston poistomyynnistä Aulikki Oksasen Kirsikkavarkaat eurolla ja kolme Linda Olssonia postareita vastaan kanssabloggaajalta. Niissä olisikin sitten luettavaa, odotan jo niiden lukemista ihan intoa täynnä. ;) Tuolla kirpparilla tänään bongasin myös Harry Potter ja liekehtivä pikari -kirjan, joka oli kirjaston poistomyynnistä ostettu. Arvatkaapa mikä oli laitettu kirpparilla hinnaksi. Kahdeksan euroa. Kyllä, kahdeksan! Ja kirjastosta ostettu 50 sentin hintaan. Tuo on ainut minulta puuttuva Potter ja oli vielä hyväkuntoinenkin, mutta en kyllä ruvennut siitä noin kovaa hintaa pulittamaan. :o

Toukokuussa aion lukea ihan mitä mieli tekee. Pari tietokirjaa pitää koulun vuoksi lukea, mutta muuten saan valita vapaasti kaiken. Ihana tunne pakkokirjojen jälkeen, huih. :) Tulen lukemaan mitä luultavimmin ainakin Laila Hirvisaarta ja jonkin dekkarin, mutta en vielä lyö mitään lukkoon, että ei tule kuristavaa pakon tunnetta. Muita suunnitelmia on jääkiekon mm-kisojen seuraaminen Suomen pelien osalta ja töiden aloittaminen kukkamyyjänä joskus kuun puolivälissä.

Palaillaan siis toukokuussa uusien kirjojen kanssa ja nyt HYVÄÄ VAPPUA KAIKILLE! :)

(Tippaleipiä a'la äiti! Mun suurinta vappuherkkua, joiden pitää olla paksuja ja pehmeitä. :)

Muumipappa ja meri

Tove Jansson: Muumipappa ja meri

186 s., WSOY 2010, 24. p.

alkup. Pappan och havet 1965

suom. Laila Järvinen

grafiikka: Jukka Aalto

Sain vihdoin ja viimein aikaiseksi lukea viimeisen lukematta olleen Tove Janssonin alkuperäisen muumikirjan. Edellisen kerran olen tainnut Janssonia lukea marraskuussa, joten tämä Muumipappa ja meri sai odotella vuoroaan verrattain kauan. Yksi syy siihen on se, että olen kyylännyt kirjastoon saapuvaksi tätä uudempaa painosta ja toinen syy on se, että en ole yksinkertaisesti ollut kovin kiinnostunut tästä kirjasta. Meri aiheena ja elementtinä ei kiehdo minua, en ole meri-ihminen.

Muumipappa ja meri kirjan tapahtumat olivat minulle tuttuja jo animaatiosarjasta, jossa niitä tosin on mukailtu hieman toisenlaisiksi. Muumipappa kaipaa vaihtelua elämäänsä, joten koko perhe (Muumipappa, Muumimamma, Muumipeikko ja Pikku Myy) lähtevät purjehtimaan kohti kaukaista saarta, jota Myy tosin epäilee vain kärpäsenliaksi. Perille päästyään Muumipappa kohtaa odottamattomia haasteita: majakan valo ei pala ja se pitäisi saada syttymään, meri käyttäytyy perin kenkusti ja lähin naapuri on mykkä ja nyreä kalastaja. Sosiaalinen ja onnistumisen elämyksiä kaipaava Muumipappa on hieman pettynyt tajutessaan, että onhan se arki majakkasaarellakin.

Luin tätä kirjaa melko suurella mielenkiinnolla ottaen huomioon, että tarinan miljöö ei ole minua kiinnostava. Olen joskus aikaisemminkin kirjoittanut, että jopa pelkään suuria vesimassoja ja niiden voimaa enkä ole ikinä päässyt tutustumaan perinteiseen saaristolais- tai "meri"kulttuuriin, joten aihe on siinäkin mielessä minulle hieman vieras. Majakka tapahtumien pääasiallisena näyttämönä ja kaiken keskuksena on mielenkiintoinen valinta, sopii hyvin muumien henkeen ja tuo kirjaan hieman jännitystä ja erilaisuutta. Muumiperheen elämää saarella on ihan hauskaa seurata ja erityisesti Pikku Myyn kommentit ja tempaukset pitävät mielenkiintoani yllä, sillä Myyssä on särmää ja hän on hauska. Etenkin tässä kirjassa Myy tuntuu saavan erityisen paljon ääntään kuuluviin, mikä parantaa tätä kirjaa huomattavasti lähtöasetelmista.

Kirja on sujuvasti kirjoitettu ja siinä on muumikirjoille ominaista filosofiaa ja mielikuvituksekkuutta, mikä kyllä tehoaa aikuseenkin lukijaan hyvin. Tätä lukiessani mietin, että monikohan lapsi tämän loppujen lopuksi jaksaa lukea, sillä tämä on aika hidastempoinen ja monelle mielikuva animaatiomuumeista on piirtynyt vahvana mieleen, minullekin kyllä. Tämä ei ole mielestäni Janssonin paras muumikirja, mutta on tämä silti hyvä lukukokemus ja nyt voin sanoa, että olen muumit lukenut!

♠♠♠

Appelsiinin tuoksu

Joanne Harris: Appelsiinin tuoksu

476 s., Otava 2002

alkup. Five Quarters of the Orange, 2001

suom. Sari Karhulahti

Kyselin taannoin erään postaukseni yhteydessä mitä kannattaisi Harrisilta lukea, sillä minun pitää jokin hänen teoksensa lukea huomiseen kirjallisuuspiiriin. Minulle ehdotettiin Herrasmiehiä ja huijareita, Karamellikenkiä ja Sinisilmää (Pienen suklaapuodin olen lukenut muutama vuosi sitten), mutta kirjastossa heti houkuttelevimmalta ja omimmalta tuntui Appelsiinin tuoksu. Valitsin ilmeisesti oikein, sillä luin tämän parissa päivässä enkä olisi malttanut laskea kirjaa käsistäni.

Appelsiinin tuoksu sijoittuu toiseen maailmansotaan, pieneen ranskalaiseen kylään, jossa asustaa Dartigenin perhe. Isä on kuollut sodassa ja kontrollifriikki äiti kasvattaa lapsiaan ankaruudella ja kovuudella uhraten kaiken rakkautensa ja huolenpitonsa vain puutarhalleen ja ruoilleen. Lapset Cassis, Reinette ja Framboise kaipaavat epätoivoisesti lähelleen aikuista ihmistä, jolle kertoa suurista saavutuksistaan ja jonka kanssa jutella. Sellaisen he saavat nuoresta saksalaisesta sotilaasta Tomasista, joka tuo lapsille tietoja vastaan milloin mitäkin hienoa tai hyvää: suklaata, kahvia, lehtiä, kosmetiikkaa tai appelsiineja.

Loppujen lopuksi kaikki kääntyy kamalaksi murhenäytelmäksi, jonka uhreiksi joutuvat viattomat sivulliset ja Dartigenin perhe lähtee kotikylästään pois. Vasta aikuisena, palattuaan kotitaloonsa ja luettuaan äitinsä muistikirjaa, Boise alkaa ymmärtää millainen ihminen Mirabelle Dartigen oikein oli ja miksi hän toimi niin kuin toimi. Oma lapsuudenkoti on Boiselle ihmeellinen voimanlähde, josta hän saa varmuutta ja oivallusta.

Tämä kirja on kirjoitettu uskomattoman sujuvasti ja houkuttelevasti, se on todellista "aistien juhlaa", kuten Literary Reviewiä on siteerattu takakannessa. Kuvaukset hajuista, tuoksuista ja mauista tuovat kirjan tunnelman uskomattoman lähelle lukijaansa. Appelsiinien tuoksu on yksi tämän teoksen vahvimpia elementtejä. Miljöön kuvaus on toteutettu onnistuneesti, se antaa lukijalle tilaa, mutta myös luo vahvat raamit ajalle ja paikalle. Teksti on niin vaivatonta, että yhtäkkiä huomaa uppoutuneensa kirjaan ihan täysin ja lukeneensa sata sivua tuosta vain.

Juonen kuljetuksessa ainut miinus on se, että välillä pompahdetaan liian äkkinäisesti menneeseen tai nykyisyyteen, ikään kuin ei anneta tarpeeksi tilaa viipyä tietyssä tunnelmassa, vaan syöksytään päätä pahkaa eteenpäin. Toisaalta se ei haittaa, koska muuten siirtymät on toteutettu sujuvasti, välillä vain toivoisi saavansa kuulla lisää kaiken alusta ja sitten palataankin nykyisyyteen liian nopeasti. Kahden ajan kuljetus rinnakkain on kuitenkin hyvä ratkaisu, koska silloin on helpompi ymmärtää menneisyyttä ja nykyisyyttäkin, on helpompi ymmärtää eri ihmisten ratkaisuja.

En osaa kuvailla juonta kovin hyvin paljastamatta siitä liikaa, mutta voin sanoa sen verran, että kaikki ei ole sitä miltä näyttää. Onko mikään loppujen lopuksi vilpitöntä, onko mikään puhdasta ja aitoa? Loppu on todellinen yllätys, odotin menneisyydestä paljastuvan jotakin muuta. Ratkaisun hetkillä kuitenkin jo oivalsin miten tulee tapahtumaan, mutta se ei onneksi latistanut tunnelmaa. Tämä on hieno kirja, jota suosittelen vilpittömästi. Pidin tästä paljon enemmän kuin aikoinaan Pienestä suklaapuodista, ja mielestäni tämä ansaitsiskin saada Harrisin tuotannosta suurempaa näkyvyyttä. Pisteet ovat nyt kumminkin näin:

 ♠♠♠♠½

Tassutellen

Milla Paloniemi: Tassutellen

64 s., Otava 2007, 2.p.

Olen viime aikoina painanut tukka putkella enimmäkseen klassikoiksi luokiteltavien tai muuten vain vähän "raskaampien" kirjojen sivuilla, joten päätin tähän väliin tarttua sarjakuvateokseen. Samalla saan myös jatkettua sarjakuvahaastetta, joka on nyt pari kuukautta odotellut seuraavaa arviotaan. Milla Paloniemen Tassutellen on mielestäni ehkä kaikkien aikojen hauskin sarjakuvateos ja olen lukenut sen useaan otteeseen. Siihen ei kyllästy ikinä. Minua hieman harmittaa, että tämä on ainoa Tassutellen -kokoelma eikä Paloniemi jatkanut sen piirtämistä. Mielestäni tämä on kyllä parempi sarjakuva kuin Kiroileva Siili, josta myös pidän.

Tassutellen -kokoelman sarjakuvat kertovat kissan ja koiran arjesta, ja innoittajana ovat toimineet Paloniemen omat lemmikit. Ehkä siksi tämä onkin niin mainio kokoelma: tämä on niin aito ja elävä, että jokainen kissan- tai koiranomistaja voisi kuvitella lemmikkiensä ajattelevan juuri näin kuin nämä kaverukset ja jokainen lemmikin omistava ihminen kyllä löytää näistä sarjakuvista hauskoja yhtymäkohtia omaan ja lemmikkiensä arkeen. Itselläni on kaksi kissaa, jotka kyllä ovat välillä juuri niin kuin tämän sarjakuvan tähdet.

Paloniemen piirrostyyli on verrattain yksinkertainen, mutta hän saa pienilläkin asioilla kuviinsa valtavan paljon sisältöä. Eläinten ilmeet, niiden keskinäinen jutustelu ja emännän sivukommentit ja kiellot luovat hauskan kokonaisuuden, jolle ei voi olla nauramatta ääneen. Itse rupean heti nauramaan, kun tietyt sivut osuvat silmiini, on tämä vain niin osuva ja hauska sarjakuva. Lempparini löytyvät sivuilta 14, 20-22, 28, 34, 44, 46 ja 60, jos jotakuta sattuu kiinnostamaan, mitkä minua naurattavat eniten.

Tämä teos on kokonaisuutena hauska ja mielikuvituksekas kurkistus ihmisen parhaiden ystävien, heidän lemmikkiensä, ajatuksiin. Tämä jokaisen kissan- tai koiranomistajan pitäisi lukea.

♠♠♠♠♠

Kevyt kosketus venäjän kieleen

Arto Mustajoki: Kevyt kosketus venäjän kieleen

275 s., josta 221 s. varsinaista tekstiä

Gaudeamus 2012

Olen viime päivinä lukenut ahkerasti Arto Mustajoen mielenkiintoista tietokirjaa Kevyt kosketus venäjän kieleen. Minulla oli tiistaina venäjän tentti, joten tämä sopi hyvin rinnalla luettavaksi.

Mustajoki toteaa heti kirjansa alussa, että tässä ei ole nyt tarkoitus opettaa venäjää sitä taitamattomille ja että kielen tuntemusta ei tarvita. Minun nähdäkseni edes alkeiden osaamisesta on tätä kirjaa lukiessa huomattavaa hyötyä, sillä alkuosa on mielestäni todella sekava ja tuntuu siltä kuin siinä yritettäisiin jotakin opettaa. Tietysti kielestä on vaikea puhua kuvaamatta sen perussääntöjä, mutta uskoakseni sen olisi voinut tehdä helpomminkin.

Kevyt kosketus venäjän kieleen ei ole minun mielestäni niin kovinkaan kevyt, vaan tietyllä tavalla hyvin syväluotaava ja hieman raskas luettavakin. Tämä on hyvin kattava teos, jossa käsitellään paitsi kirjaimistoa ja äänteitä sekä kielioppia myös sanojen käyttöä, niiden alkuperää ja kielen taustoja. Monipuolisuus tekee tästä mielenkiintoisen, vaikka kieliopin olisi mielestäni voinut jättää vähemmälle. Tämä kirja ikään kuin jakaantuu kahteen osaan, ensin on se teoriapainotteinen osa ja lopussa humanistisempi ja kulttuuripainotteisempi osa.

Minua on kiinnostanut venäjän kieli jo jonkin aikaa, ja viime syksynä valitsin alkeiskurssin yhdeksi vapaavalintaisten opintojeni kurssiksi. Mielenkiintoa riitti niin paljon, että valitsin myös tarjolla olevan kakkoskurssin, jonka tentti toissapäivänä oli. Minua kiinnostaa yleisesti ottaen kielissä se, mistä niiden sanat ovat tulleet, millaisia erilaisia sanontoja on ja niin edelleen. Odotin tältä kirjalta enemmän sellaisia hauskoja vertailujuttuja sanontojen ja tapojen suhteen, mutta tämä olikin todella teoreettinen ja yksityiskohtainen, keskittyi todella paljon kielioppiin. 

Kieliopin runsaus ei minua loppupeleissä haitannut, koska välissä oli mausteena erilaisia juttuja sanastosta ja niihin liittyvistä mielikuvista ja käsitteistä. Silti kuitenkin tästä kirjasta jäi loppukuvaksi teoreettisuus ja opettavaisuus, vaikka tämä olikin hyvin mielenkiintoinen, monipuolinen ja hyvin koottu kokonaisuus. Suosittelen tätä siis ennen kaikkea niille, joille venäjän alkeet tai edes kyrillinen kirjaimisto ovat tuttuja, sillä lukeminen helpottuu huomattavasti. Lisäksi lukijalla täytyy olla aitoa kiinnostusta tätä kieltä kohtaan, koska muuten alkuosan teoreettisuus voi lannistaa lukijan jo heti alkuunsa.

Tässä pieniä makupaloja parhaista kohdista:

"-- Oikeastaan ne ovat venäläisittäin ilmaistuna "haudutettua naurista helpompi" asia eli amerikkalaisittain vain 'pala kakkua'". (s. 20)

"Eläinmaailmaan viitataan venäjässä myös silloin kun puhutaan asiasta, jonka Erkkikin tietää. Venäjässä tämä "Erkki" on siili, yleensä pikku siili --." (s. 63 + takakansi)

"Venäläisten sukunimien taustalla on kaikenkarvaisia eläimiä. -- Siivekkäisiin voidaan liittää vielä Komarov. Vastaava Suomen eläin hyttynen olisi muodoltaan suoraan sukunimeksi kelpaava, mutta eipä ole Suomessa yhtäkään Hyttystä. Voisi kuvitella, että venäläisen Komarovin esi-isien joukossa ei ole ollut jykeviä voimamiehiä." (s. 181)

Kuinkakohan paljon jääkiekkoilija Leo Komaroville on kuittailtu hänen pelatessaan Venäjällä? :D

♠♠♠½

Pietarilaisnovelleja

Nikolai Gogol: Pietarilaisnovelleja

124 s., Otava 1972

suom. Esa Adrian

sis. novellit Nenä (1836), Päällystakki (1842) ja Hullun päiväkirja (1835)

Meidän pitää koulua varten lukea Nikolai Gogolin novelli Nenä, mutta päätin sitten lukea nämä kaikki tästä painoksesta löytyvät novellit kerralla. Olen positiivisesti yllättynyt näistä novelleista, vaikka ensimmäinen niistä onkin perin vaikeaselkoinen eikä siitä tunnu löytyvän kunnon syy-seuraussuhdetta. Yllätyksen aiheutti se, että kerrankin löytyy luettavaksi venäläistä kirjallisuutta, jossa lauseet eivät ole tuhottoman pitkiä eikä henkilöhahmojen määrä aiheuta harmaita hiuksia lukuisine eri nimineen per henkilö. Toki novelli on erilainen kirjallinen teos kuin laaja romaani, mutta kumminkin. Mainittakoon vielä, että en voi ilmoittaa novellien alkuperäisiä nimiä, koska en löytänyt niitä mistään.

Näille kaikille kolmelle novellille on yhteistä omanlaisensa hulluus tai oikeammin omalaatuisuus, niissä ei välttämättä ole kauheasti päätä eikä häntää, vaikkakin etenkin Päällystakissa juonen kulku on selkeää ja helposti ymmärrettävää syy-seuraussuhteen kannalta. Nenän juonen kehitys tuntuu olevan lähinnä "hups, päädyin tähän, hmm, parempi lopettaa nyt". Hullun päiväkirja sen sijaan kehittyy nimensä mukaisesti melko hulluksi yhtäkkiä, tosin siinäkin on jonkinlainen aavistus siitä miksi mitäkin tapahtuu ja sitä on helppo seurata. Oikeastaan näitä kaikkia on helppo seurata, vaikka Nenän syvin tarkoitus tuntuu jäävän hieman hämärän peittoon.

Näistä kolmesta novellista huokuu yhteiskunnallisen epätasa-arvoisuuden arvostelu ja tietynlainen kapinointi. Kuten suomentaja Esa Adrian toteaa, tuon ajan Venäjällä alkoi syntyä demokratian kaipuuta, joka heijastuu myös Gogolin novelleihin. Gogol on muutenkin luonut omanlaisensa ajankuvan 1800-luvun alkupuoliskon Venäjästä, johon myös Suomi kuului. Pietari säätyeroineen, virastoineen ja byrokratioineen on hänen novelliensa keskiössä ja hän kuvaa niitä haaveita, jotka ajavat ihmisen epätoivon partaalle saavuttamattomuudessaan.

Minulle jäi jotenkin hyvin positiivinen olo näistä novelleista siinä mielessä, että löysin kirjailijan, jonka tuotantoon voisin haluta tutustua vielä laajemminkin. Näissä on ajatusta ja hulluttelevuutta, näitä novelleja lukee oikein sujuvasti ja mielenkiinnolla. Myös suomennos on onnistunutta. En oikein tiedä mitä antaisin tälle kokoelmalle pisteiksi, sillä ihan täysin nämä eivät kuitenkaan vakuuttaneet tai aiheuttaneet "wow!" -efektiä. Tämä lienee aika lähellä oikeaa:

♠♠♠½

Dracula

Bram Stoker: Dracula

566 s., Otava 2007

alkup. Dracula 1897

suom. Jarkko Laine

grafiikka: Tiina Palokoski

Luin Draculan ensimmäistä kertaa keväällä 2011. Tuolloin ajattelin, että nyt se on luettu ja klassikkotuntemusta kartutettu ja enää ei ikinä tarvitse tähän kirjaan tarttua. En nimittäin erityisemmin pitänyt tästä, juoni oli niin pitkäveteinen ainakin keskivaiheilta ja muutenkin jokin tökki. No kuinkas kävikään: world literaturessa arvottiin ryhmittäin maa, jonka kirjasta pitää tehdä vinkki ja essee. Saimme maaksi Irlannin ja kaksi vaihtoehtoa, toinen oli Dracula ja toinen oli jokin James Joycen omaelämänkerrallinen teos. Dracula tuli valituksi ja tarvoin läpi tämän teoksen uudelleen. Nyt ehkä ymmärrän paremmin tätä teosta, kun olen siitä keskustellut koulukavereiden kanssa ja pystyn tarkemmin erittelemään teemoja, hahmoja, juonen heikkouksia ja hyviä puolia ja niin edelleen. Silti pidän edelleen enemmän viime vuonna ilmestyneestä novellikokoelmasta Draculan vieras ja muita kauhukertomuksia. 

En oikein tiedä mitä tänne tästä kirjoittaisin, kun olen tästä jauhanut suuni puhtaaksi jo useammallekin henkilölle. Dracula lienee perusjuoneltaan kaikille tuttu kauhukertomus, jossa kreivi Dracula aiheuttaa epäjärjestystä ja pahoja asioita. Lyhyesti voisin luonnehtia juonta vaikkapa näin: brittiläinen Jonathan Harker matkustaa Transilvaniaan kreivi Draculan linnaan, sillä kreivi on lähettänyt kirjeen ja ilmaissut olevansa halukas ostamaan asunnon Lontoosta. Kaikki alkaa vaikuttaa kummalliselta, kun kylän väki tuntuu haluavan joka tavalla suojella ja siunata Harkerin ennen kuin tämä matkustaa kreivin linnaan. Mikä tuossa miehessä on niin outoa? Outouden Harker huomaa itsekin saavuttuaan isäntänsä linnaan, mutta silloin alkaa jo olla liian myöhäistä. Siitä saa alkunsa monet mutkikkaat vaiheet, jotka lopulta päättyvät ajojahtiin Transilvaniassa.

Nyt toisen lukukerran jälkeen ja muiden kanssa keskusteltuani oivalsin, mikä tässä kirjassa tökki jo ensimmäisellä lukukerralla. Se on kirjan keskivaihe, joka vaiherikkaan alun jälkeen valuu jonkinlaiseen "seesteisyyteen" eikä siinä tapahdu paljonkaan mitään, mutta onneksi välillä sentään saadaan jotain toimintaa virkistämään lukijaa hetkeksi. Keskivaihe on liian monipolvinen, puolet siinä sepustetuista asioista olisi voinut ihan huoletta jättää pois ilman että mitään olennaista puuttuisi. Loppua kohden tarina alkaa taas nousta ja siihen tulee jännitystä, joka ei tosin toisella lukukerralla tuntunut yhtä huikaisevalta kuin ensimmäisellä.

Tässä kirjassa on mielenkiintoista se, miten paljon tässä on kertojia. Kertojien runsaus toisaalta tuo monipuolisen kuvan tilanteesta ja erilaisia näkökulmia nousee esiin, mutta juuri se samalla tekee pitkäveteisen tunnelman. Tarina ei etene, kun spekuloidaan ja oikein tarkasti kuvataan joka pienikin asia. Kertojia on siis ehkä liikaakin tai heidän osuutensa ovat liian pitkiä.

Tämän teoksen teemat ovat aikalailla ikiaikaisia, vaikkakin niiden käsittely-ympäristö on mielikuvituksen luoma ja kauhun piirteillä höystetty. Hyvän ja pahan taistelu ja kristinusko versus vanhat uskomukset ovat niitä ikiaikaisia teemoja, mielikuvituksellisempiin lukeutuu vampyyrit vastaan ihmiset -teema, jonka kyllä voi upottaa hyvän ja pahan taisteluunkin. Stoker käyttää erinomaisesti yksityiskohtia, jotka korostavat teemojen vaikuttavuutta ja tuovat niitä esiin.

Kuten totesin, ymmärrän tätä teosta hieman paremmin kuin ensimmäisellä lukukerralla. Ei tämä silti noussut suosikkieni joukkoon, mutta kokemus oli kuitenkin avartava. Ehkä joskus onkin ihan hyvä joutua tarttumaan uudelleen johonkin inhokkikirjaan, sillä voi olla hyvin mielenkiintoista huomata miten itse on lukijana kehittynyt huomaamaan erilaisia asioita.

♠♠½

Elämä on kaunis

Saima Harmaja: Elämä on kaunis

59 s., Minerva 2013

kuvitus: Sinikka Hautamäki

sisältää runoja Harmajan eri kokoelmista

 

Runoilija Saima Harmajan syntymästä tulee tänä vuonna kuluneeksi 100 vuotta. Lehdistä ja vähän joka puolelta on saanut lukea tämän asian huomioineita juttuja, ja siksi minä päätin vihdoin tutustua Harmajan tuotantoon. Kirjastossa minua kohtasi iloinen yllätys: löysin hyllystä upean ja uudenkarhean kokoelman Saima Harmajan runoja, jotka Sinikka Hautamäen tunnelmallinen akvarellikuvitus tuo aivan uudenlaiseen arvoonsa.

Yleensä minä en pidä akvarellikuvituksesta, se on jotenkin liian epämääräistä ja rajatonta minun makuuni: selkeät ääriviivat ja vahvat värit viehättävät enemmän. Siitä huolimatta Sinikka Hautamäen kuvitus teki minuun vaikutuksen, katsokaa nyt miten pienillä asioilla ja "epäselvillä" kuvilla saa luotua upean tunnelman, joka sopii aukeamalla olevaan runoon. Tuo aukeama, mistä löytyy runo Krookus, oli ehkä suosikkini koko kokoelmasta. Samoin runot Rannalla ja Kieloniityllä olivat ihania ja kuvitus täydensi tunnelmaa oivallisesti, Rannalla saattaa olla jopa paras runo kokoelmassa.

 

Saima Harmajan runoista tulee heti esiin luonto ja sen kuvaus ja kauneus. Oikein pystyy näkemään silmiensä edessä kukat, vihreyden ja auringon, joita jokainen kai kaipaa tässä vaiheessa kevättä. Luin tämän kokoelman ensin kauniina aurinkoisena päivänä ja olin niin täynnä kevätriemua, että ei ole tosikaan. Nyt sateen hakatessa kattoa ja tulvavesien noustessa yhä korkeammalle tartuin tähän uudestaan paitsi siksi, että voisin tästä blogata, myös siksi että halusin saada kosketuksen siitä valosta ja kauneudesta, jota on odotettavissa. Vaikka tähän kokoelmaan valitut Harmajan runot ovatkin usein hieman haikeita ja herkkiä, ne antavat valtavasti voimaa. Nämä ovat rakkausrunoja oikeastaan kaikki tai ainakin aiheena on rakkaus, mutta suurinta osaa näistä voi lukea myös luontorunoina. Siksi ehkä niin moni pitääkin Harmajan runoista, kun ne ovat niin monipuolisesti tulkittavissa.

 

Itse olen mitallisen ja perinteisen runon ystävä, joten siksikin Harmajan runot kolahtivat. Ehkä olisin kaivannut vielä hieman enemmän vahvuutta ja vähemmän haaveellisuutta, mutta toisaalta haaveethan ovat aina hyväksi. Harmajan elämäntarinaa tuntien ei ole ihme, että hän halusi kirjoittaa haaveellisesti ja pitää kiinni unelmista. Haluan vielä jossakin vaiheessa lukea lisääkin Harmajaa, mutta tämän kokoelman tunnelmasta irtautuminen voi viedä aikaa ja saattaa tuntua nihkeältä tarttua johonkin vanhaan painokseen tämän uuden ja upean jälkeen.

 

♠♠♠½

Marsipaanisotilas

Ulla-Lena Lundberg: Marsipaanisotilas

496 s., Gummerus 2001

alkup. Marsipansoldaten

suom. Leena Vallisaari

Olen viime päivien aikana löytänyt lopultakin aikaa uppoutua Ulla-Lena Lundbergin Marsipaanisotilaan maailmaan. Tämä on odottanut lukemistaan jo tammikuusta lähtien, mutta jotenkin olen vain aina tarttunut johonkin ohuempaan kirjaan eikä ole oikein ollut aikaa lukea näin paksua kirjaa. Lisäksi minun mielestäni kirjan ulkoasu ei ole järin houkutteleva: toisaalta siinä on sitä jotain, toisaalta se on jotenkin liian synkkä ja epämääräinen. Lisäksi kirjan nimi on aika "harjaanjohtava". Ennen kuin lainasin tämän kirjastosta, olin kuvitellut tämän aiheeltaan paljon kepeämmäksi ja "pinkimmäksi", vaan sitä tämä ei ollut.

Mistä Marsipaanisotilas sitten kertoo? Se kertoo Finlandia-palkitussa Jäässä tutuiksi tulleiden Kummeleiden aikaisemmista vaiheista sodan melskeessä. Pääosassa ovat omalla tavallaan kaikki perheenjäsenet haaveellisesta Charlottesta alistuvaan ja velvollisuudentuntoiseen Petteriin. Kaikkein keskeisin rooli nousee kuitenkin Göranille ja Frejlle, jotka lähtevät sotaan.

Tässä teoksessa kuvataan erittäin mielenkiintoisesti sotaa toisenlaisesta näkökulmasta, siis suomenruotsalaisten kannalta. Mitä suomenruotsalaiset ajattelivat, millaista heidän elämänsä oli tuohon aikaan, millaista oli olla suomenruotsalainen sotilas maassa, jossa vanhan kieliriidan kaunat näkyivät edelleen? Sodan kuvaus on niin erilaista kuin suomalaissa sotaromaaneissa, vaikka toki tämä ei olekaan sotaromaani vaan romaani, jossa käsitellään sotaa. En oikeastaan osaa edes kunnolla selittää sitä, miten erilainen tämä näkökulma on, se vain lähtee jo ihan ruohonjuuritasolta ja ulottuu kaikkeen.

Erilaisen sotakuvauksen tästä tekee sekin, että tässä kuvataan nimen omaan upseerien ja sotaherrojen sotaa, ei rivimiehen metsässä rämpimistä. Radisti Göran ja ilmatorjuntaan erikoistunut Frej tuovat hyvin erilaisen näkökulman sotaan, sen millaista oli muualla kuin metsissä ja soilla ase kourassa. He ovat kaksi täysin erilaista luonnetta, mikä myös nostaa hyvin esille erilaisia ajatuksia sodasta ja sota-ajasta.

Tämä teos ei ole pelkästään sotakuvausta vaan kuvaus myös eräästä avioliitosta, Martha ja Leonard Kummelin, jonka osapuolet eivät voisi olla erilaisempia. Molemmilla on omat ominaispiirteensä ja heidän liittonsa on jokseenkin erikoinen, mutta sodan aikana koetut asiat kuitenkin osoittavat, että heillä on jotakin yhteistäkin: rakkaus lapsiinsa. Martha on perhettä pystyssä pitävä voima, Leonard ikuinen haihattelija ja pösilö, joka innostuu heti ja unohtaa sitten. Näissäkin hahmoissa on kuitenkin toinen puoli: Martha on vaativa äiti, joka ei haluaisi päästää lapsiaan lähtemään pesästä, Leonard taas on joskus jopa yllättävä tuki lapsilleen.

Tässä teoksessa on jotakin kovin vastaansanomatonta ja kiehtovaa, sitä tahtoo lukea eteenpäin ja eteenpäin. Tämä on aito ja uskottava, tässä on lujuutta ja herkkyyttä. Perheenjäsenten erilaisten luonteenpiirteiden paljastuminen ja niiden yhteentörmäykset ovat mielenkiintoista luettavaa, koko ajan heidän hahmonsa saavat syvyyttä ja moniulotteisuutta. Hahmoista Göran on parhaiten rakennettu, hänessä on jotakin koomista: toisaalta se tuodaan esiin ilmeisenä hyväntuulisuutena ja vitsikkyytenä, toisaalta hänen lapsekkuudessaan ja mielihaluissaan. Monta kertaa rupesi ihan hymyilyttämään, kun esiin tuli taas lista mitä Göran tarvitsee ja miksi.

Tässä teoksessa on nokkeluutta ja mielestäni kielikuvia on käytetty oikein mainiosti, tämä siis toimii oikein hyvin ja kuljettaa lukijaansa sulavasti eteenpäin. Tämä ei ole liian synkkä vakavasta aiheesta huolimatta, vaan siinä on myös huumoria ja hyväntuulisuutta. Hieman olin kyllä pettynyt, kun kirjan loppupuolella suomennos alkoi muuttua kököksi. Siinä oli joitakin epäjohdonmukaisuuksia ja kirjoitusvirheitä, joka kyllä pirstaloi muuten eheää kokonaisuutta. Samoin minua häiritsi pitkät saksankieliset keskustelunpätkät, sillä itse en puhu saksaa ja siitä syystä ne olivat hieman turhauttavia, vaikkakin sain niistä sen pääajatuksen selville tunnelmien ja ajatusten kuvausten kautta.

En tiedä onko tämä teos oikeasti hieman ennalta-arvattava vai tuliko tietyt vaiheet jotenkin mieleen ja tietoisuuteen Jään kautta, sillä tietyt asiat kyllä jotenkin aavistin ja ounastelin ennen kuin ne sitten tapahtuivat. Toisaalta tämä ei kuitenkaan haitannut enkä katso mitenkään huonoksi asiaksi sitä, että olin lukenut Jään ennen tätä. Sillä ei ole mielestäni mitään merkitystä, koska kyseessä on kuitenkin kaksi erillistä romaania. Jää oli todella huikea lukukokemus ja kyllä tämäkin lähelle yltää, vaan ei ihan niin korkealle kuin seuraajansa.

♠♠♠♠½

Liebster Award part 2

Tunnustuksen säännöt:

1. Kiitä ihmistä, jolta sait tunnustuksen.

2. Vastaa sinulle esitettyihin 11:een kysymykseen.

3. Keksi 11 kysymystä.

4. Jaa tunnustus 11 blogille, jolla on alle 200 lukijaa.

Sain pari päivää sitten Kirjoihin kadonneelta Aletheialta Liebster Award -tunnustuksen, kiitos siitä! :) Tällä kertaa vastailen vain kysymyksiin enkä keksi uusia ja laita tätä eteenpäin, sillä sen tein jo aikaisemmin, kun sain Pihiltä naiselta tämän tunnustuksen. Aina mieltä lämmittää, kun näitä joku minulle haluaa antaa. :) Ja sitten Aletheian kysymysten kimppuun!

1. Mikä on lapsuutesi suosikki satuhahmo?

Pikku Myy, jota voittanutta ei vieläkään ole! Tuhkimo kuului myös suosikkeihini, sillä Disneyn piirretty on mielestäni aivan ihana.

2. Minkä genren kirjoja luet mieluiten?

Kyllä historialliset kirjat ovat kaikkein rakkaimpia ja kiinnostavat eniten. Siis historia, jota ei aina automaattisesti omana genrenään edes pidetä.

3. Kotimaista vai ulkomaista?

Kotimaista, kiitos. Se vain vetoaa enemmän ja tuntuu omimmalta.

4. Luetko runoja?

Silloin tällöin. Nyt on taas ollut pitkä tauko, mutta juuri tänäänkin lainasin runoteoksen kirjastosta. Katsotaan koska ehdin siihen tutustua.

5. Paras novelli(kokoelma)?

Luen aika vähän novelleja, mutta muistan kokoelmana ainakin Aino Kallaksen Lähtevien laivojen kaupungin tehneen minuun vaikutuksen. Niin ja Tuomas Kyrön mielensäpahoittajathan lasketaan kaiketi novelleiksi, niistäkin tykkään. 

6. Kuinka usein käyt kirjastossa?

Noin kerran viikossa, joskus useamminkin. Riippuu vähän siitäkin, että pitääkö etsiä koulujuttuihin materiaalia kirjastosta.

7. Saako kirjoihin tehdä hiirenkorvia?

Saa ja ei. Vanhoihin kirjoihin voi tehdä (julkaistu esim. 1970-luvulla), jos niitä on niissä jo valmiiksi, mutta ei uusiin. Ennen taitoin aina sivun kulmaa merkiksi, mutta olen siitä tavasta luopunut. Pysyy kirjat siistimpinä.

8. Kierrätätkö kirjoja?

En suuremmin, koska en malttaisi luopua mistään. Viime keväänä vein seurakunnan järjestämään kirjamyyntiin vanhoja kirjojani, myyntituotto meni johonkin kirkon ulkomaanavun tai vastaavan hyväksi.

9. Kuinka paljon kirjoja omistat?

Vaikea kysymys, sanotaan että noin 200 varmaankin. Laskin, että olohuoneen hyllyssä on reilut sata ja nuortenkirjoja on vielä lisäksi aika rieppaasti muualla säilössä.

10. Hauskin kirjamuistosi?

Tämä ei liity varsinaisesti lukemiseen, mutta pienenä oli kivaa käydä äidin kanssa kirjakaupassa. Oli myös huisia, kun sai ekan kerran itse ostaa kirjan. Hauskoja muistoja ovat myös ne, kun äiti luki meille. :)

11. Lempi sarjakuvasi?

Karvinen. Joskus tuntuu, että minä olen kuin Esko ja kissani ovat Karvinen ja Osku. Ainakin lapsukaisteni luonteet ovat hyvin samanlaiset kuin näillä sarjakuvahahmoilla. Myös Simonin kissa on hyvä ja ilmeikäs sarjakuva.

Tälläistä tänään, näkyillään taas! Tällä hetkellä luen nyt sitä Lundbergin Marsipaanisotilasta. :)

Lukija

Bernhard Schlink: Lukija

227 s., WSOY 1998

alkup. Der Vorleser 1995

suom. Oili Suominen

Sanoin aiemmin lukevani Dickensin Suurten odotusten jälkeen Lundbergin Marsipaanisotilaan. Oli kuitenkin pakko ottaa väliin Schlinkin Lukija, josta on muutama vuosi sitten tehty elokuvakin. Lukijan luin maanantaista kirjallisuuspiiriä varten, joten bloggaan vähän jälkijunassa.

Lukija kertoo 15-vuotiaasta koulupojasta, joka rakastuu parikymmentä vuotta itseään vanhempaan naiseen. Suhde tuntuu kehittyvän sattuman oikusta, mutta jotenkin siinä oli mielestäni tietynlaista tarkoituksenmukaisuutta, kuin molemmat olisivat tarkalleen pyrkineet suhteeseen päämääränä. Heillä on seksisuhde, mutta poika myös lukee naiselle ja he keskustelevat kirjoista. Jotenkin minun silmääni nainen vaikutti kovin emomaiselta ja äidilliseltä poikaa kohtaan, vaikka heillä olikin suhde. Ei perverssillä tavalla, mutta kuitenkin se on aika mielenkiintoinen vivahde.

En haluaisi paljastaa juonesta liikaa, mutta sen voinen sanoa, että pari eroaa yhtä äkisti kuin suhde alkoi ja he kohtaavat toisensa vasta vuosien kuluttua oikeudenkäynnissä, jossa nainen on syytettynä ja jota nuoreksi mieheksi varttunut poika seuraa opintojensa vuoksi. Tuo kohtaaminen osoittaa, että tietynlaista velvollisuudentuntoa ja halua auttaa on edelleen olemassa, vaikka samalla suhteen muisto tuntuu hämmentävän "poikaa".

Teoksen tunnelma on jotenkin kiehtova, se vaatii lukemaan eteenpäin. Samalla tunnelma on ehkä hieman pysähtynyt ja tulee tunne paikoillaan polkemisesta, vaikka juoni koko ajan kuljettaa eteenpäin. Kerronta on tasaista ja selkeää, mutta ei siinä määrin että se tappaisi kiinnostuksen kirjaa kohtaan. Miljöön kuvaus on onnistunutta, samoin teemat on valittu hyvin. Ne ovat hieman eri kontekstissa kuin yleensä, joten siksikin tämä oli mielenkiintoinen.

Tämä on todella aidon oloinen ja asioiden pohdiskelevuus on aitoa, ei sellaista tekotaiteellista sieluntuskaa. Lukija laittaa lukijansa pohtimaan erilaisten tekojen oikeutusta eri näkökulmista, se miltei vaatii ottamaan kantaa. Kirjassa pohditaan myös arvoja, sitä onko omien kasvojen säilyttäminen oikeudenmukaisuutta tärkeämpää. Lisäksi pidän siitä miten kirjan nimi on valittu ja siitä miten se ilmenee kirjassa. Juonen yllätyksellisyys takaa sen, että lukija muistaa Lukijan varmasti pitkään. Tämä teos vakuutti minut siitä, että haluan jossakin vaiheessa lukea Schlinkiä lisääkin. En anna nyt täysiä pisteitä, sillä jotakin uuvuttavaa tässä teoksessa oli. Sitä paitsi pitää jättää muille Schlinkin teoksille varaa korottaa rimaa. :)

Vielä ote takakannesta: "Kiihkeä rakkaustarina syvenee kuvaukseksi kokonaisen sukupolven traumasta. Kaipaus ja häpeä, hellyys ja vastuu ovat tämän surumielisen romaanin teemoja. Älykkäästi pohdiskeleva teos on juoneltaan yllätyksellinen ja jännittävä." Mielestäni se on hyvin kiteytetty.

♠♠♠♠

Suuria odotuksia

Charles Dickens: Suuria odotuksia I ja II

309 + 309 s., Karisto 1969, 2. p.

alkup. Great Expectations 1860-1861

suom. Alpo Kupiainen

 

Tulinpas siinä lukeneeksi järkälekirjan, vaikka yleensä en niitä oikeastaan lue. Tämä piti koulua varten lukea, ja täytyy sanoa, että tuskin olisin tähän muuten tarttunutkaan. Minä kuitenkin pidin tästä kirjasta ja olen hyvilläni siitä, että tämä tuli pakkoluettavaksi. TBR100 -listallani on Dickensiltä Oliver Twist, ja tämä ei lainkaan himmentänyt haluani lukea sen, päin vastoin!

 

Kun lainasin tämän kirjastosta, oli suhtautumiseni enemmän kuin nihkeä. Jotenkin kummasti nämä pakkoluettavat ei oikein inspiroi aluksi ja sitten tykkäänkin niistä, heh. Painos on vanha ja ulkoasu (taittoasua myöten) on sen mukainen, mutta teos nappasi heti ensi sivuillaan minut mukaansa ja luin syvällä mielenkiinnolla päähenkilön tarinaa eteenpäin. Kun ensimmäinen osa loppui, ei minua kyllä oikeasti olisi paljon huvittanut tarttua toiseen osaan. Jotenkin olisi ollut kivempi lukea tämä yksien kansien välissä, joten "alusta aloittaminen" turhautti minua. Lisäksi mielestäni tämä loppupuoli ei ollut niin hyvä kuin alkupuoli.

 

Suuria odotuksia kertoo Pip-nimisen pojan vaiheista tämän varttuessa nuoreksi mieheksi. Pipin elämän alkutaipale on ollut kivikkoinen, sillä hän on menettänyt molemmat vanhempansa ja asuu kovakouraisen siskonsa ja tämän lempeän aviomiehen kanssa. Joe, seppä ammatiltaan, on Pipin ainoa ystävä. Pipin lapsenhahmossa on mielestäni jotakin äärimmäisen koomista, tietynlainen alistuneisuus ja sarkastisuus on niin valloittavasti kuvattu ja kirjoitettu, että välillä piti oikein nauraa ääneen. Vaikka Pipin elämä onkin jokseenkin surkeaa, on se kuvattu niin, että lukijalle ei jää pahaa mieltä. Koko ajan on olemassa toivoa.

 

Pip pääsee yllättäen rikkaiden ihmisten suosioon ja hänestä aletaan koulia Lontoossa oikeaa herrasmiestä. Hetkeksi Pip unohtaa mistä on kotoisin ja mikä on tärkeää, hän haluaa vaientaa juurensa. Kuitenkin yllättävien tapahtumien kautta hänessä herää jälleen kunnioitus syntyperäänsä ja kotipaikkaansa kohtaan. Pipin hahmo on myös osoitus siitä, että kun teet toiselle jotakin hyvää, saat siitä palkkion tavalla tai toisella. Hänen tarinansa käänteet osoittavat myös, että ei pidä tuomita tietämättä yksityiskohtia.

 

Mielestäni tämän teoksen juoni on täynnä yllätyksiä ja jännittyneisyyttä, vaikka oikeastaan tässä ei sitten niin hirvittävän paljon tapahdu asioita (nykymittapuun mukaan), vaikka aikaa kuluukin useita vuosia. Henkilöhahmoja taitavasti käyttäen Dickens tuo tarinaan eloa ja erilaisia sävyjä: huumoria, surua, epätoivoa, alistuneisuutta, optimismia ja niin edelleen. Dickens kuvailee hyvin ja eräänlainen musta huumori tai ironia kukkii tässä teoksessa oikein hyvin, ja se sopii teoksen henkeen.

 

Jotkin tapahtumat tai seikat ovat minun mielestäni hieman turhia ja turhauttavia, mutta pääsääntöisesti juoni toimii hyvin eikä siinä ole epäjohdonmukaisuuksia paria pikkuseikkaa lukuun ottamatta. Juoni soljuu eteenpäin hyvin ja mielenkiintoisesti, ja yllättävät tapahtumat vain tehostavat sitä. Pipin henkinen kasvu on mielestäni teoksen yksi parhaista puolista huumorinsävytteisyyden lisäksi, enkä kyllä oikeastaan keksi tästä mitään suurempia moitteita kuin osittaisen pitkäpiimäisyyden ja poukkoilevuuden.

 

Mielestäni tämä teos on selkeästikin suomennettu alkuperäistekstiä kunnioittaen, jopa siinä määrin, että se on jo melkein huono asia. Tässä kaikkia pienetkin sivuhuomautukset on tehty lyhyiksi sivulauseiksi ja pilkkuja vilisee välillä yhdessä lauseessa huima määrä. Yritin ajatella niitä englanniksi ja tulin siihen tulokseen, että alkuperäiskielellä nuo huomautukset toimivat paremmin kuin suomennoksessa, koska lauserakenteessamme/kieliopissamme on eroja. Onneksi tämä asia ei kaada koko kirjaa ja suomennos on kyllä muuten sangen onnistunut.

 

Tämä kirja on ilmestynyt myös suomennettuna nimellä Loistava tulevaisuus (Otava).

 

♠♠♠♠

Myrskylintu

Anneli Toijala: Myrskylintu - Miinu Johnsson (Minna Canth) ja Tampere 19.3.1852-1.4.1853

265 s., Tammi 1994

kansikuva: Matti Kota

Lainasin tämän Anneli Toijalan kirjoittaman Minna Canthin lapsuudesta kertovan nuortenkirjan jo miltei kuukausi sitten. Ajattelin alunperin ottaa tämän mukaan teemapäiviin, mutta en sitten tätä ehtinytkään lukea. Nyt tämä on odottanut bloggaamistaan jo pari päivää, kun en ole tässä ehtinytkään kirjoitella tästä. Ensin ei ehdi lukea ja sitten blogata, hienoa homma, eikös? ;)

Myrskylintu siis todella kertoo Minna Canthin lapsuusvuodesta Tampereella tuolloin 1852-1853. Mielestäni tähän kirjaan ei olisi edes mitään Minna Canthia välttämättä kaivattu, sillä tämä voisi kuvata ihan kenen tahansa tuon ajan lapsen elämää: isä on töissä puuvillatehtaalla ja äiti kotona nuorempien lasten kanssa. Poikkeuksen teki, että Miinun ei tarvinnut itse mennä tehtaalle töihin vaan hän sai olla koulussa. Tästä teoksesta kyllä löytyy viittauksia Canthin tulevien teosten sisältöihin, asenteisiin ja tulevaisuuteen yleensäkin, joten sinänsä henkilön tosipohjaisuus on tarpeen, mutta eri lähtökohdista olisi voinut tehdä samanveroisen teoksen.

Ottaen huomioon, että tämä kertoo 8-9-vuotiaasta tytöstä, on mielestäni tämä oikein sopiva luettava tuota vanhemmille lapsille. Tämä onkin suunnattu nuorille enkä sitä ihmettele, sillä kieli on jotenkin niin sekavaa ja siitä löytyy jatkuvia sivujuonteita (ja asiat on ilmaistu turhan monimutkaisesti), että tuskin tokaluokkalainen kovin helposti pystyisikään tätä seurata. Myös jotkut ilmaisut ovat ehkä joillekin lukijoille vieraita enkä tiedä kiehtoisiko tämäntyyppinen aihekaan niin kovasti lapsia, nuoria enemmänkin. Toisaalta sopii taas pohtia, että onko noin nuoren päähenkilön käyttäminen nuortenkirjassa hyvä asia, koska se voi joskus ratkaista sen lainataanko ja luetaanko kirjaa.

Mielestäni tämä kirja oli kiinnostava, mutta Canth onkin yksi suosikkikirjailijoistani. Minun mielestäni oli oikein mielenkiintoista lukea millaista Canthin lapsuudenkodissa ja -kaupungissa on mahtanut olla. Yleisesti ottaen teos on kuitenkin mielestäni rakennettu sellaiseksi, että suuria massoja se tuskin kiinnostaa. Minä esimerkiksi olen lukenut syvällä mielenkiinnolla esimerkiksi Raili Mikkasen tämäntyyppisiä tosihenkilöistä kertovia nuortenkirjoja, mutta tästä en ollut kuullutkaan. Toki teos on nyt jo aika vanha, mutta on silti jotenkin asiasta kiinnostuneelle oli yllätys, että tällainenkin teos on olemassa.

Kirja siis oli kiinnostava, mutta jotenkin kumminkin tylsä. Ei tässä loppujen lopuksi tapahtunut kauheasti mitään. Lisäksi hieman ihmettelin, että yhtäkkiä tähän tuli mukaan toinenkin päähenkilö, jolle ei syntynyt minkäänlaista sidettä Miinuun. Toisaalta hänen hahmonsa auttoi kuvaamaan kuinka hyvä asema Miinulla olikaan, kun sai käydä koulussa ja vanhemmat olivat terveitä ja niin edelleen, mutta silti ratkaisu oli yllättävä, kun kirjan alaotsakekin sanoo tämän kertovan Miinu Johnsonista eli Minna Canthista. Kiinnostava kirja, mutta sekava ja vähän aihe oli hakusessa: mitä, miksi, kuka ja kenen kanssa. Siksi pisteet:

♠♠♠

Liebster Award -tunnustus

Sain Pihiltä naiselta ihanan tunnustuksen, Liebster Awardin. Kiitos! Kyllä eilen kummasti piristi, kun jaksoin kommentit käydä tsekkaamassa pikaisesti ja tunnustuksen huomasin: flunssa on ottanut musta nyt totaalisen yliotteen ja siksi eilinen päivä oli jokseenkin hirveä. Onneksi illalla rupesi kuume nousemaan, niin se ajaa tämän pöpön pois! Nyt on jo paljon parempi olo eikä kuumetta juuri nyt ole. :)

 

Tunnustuksen säännöt:

1. Kiitä ihmistä, jolta sait tunnustuksen.

2. Vastaa sinulle esitettyihin 11:een kysymykseen.

3. Keksi 11 kysymystä.

4. Jaa tunnustus 11 blogille, jolla on alle 200 lukijaa.

Pihin naisen kysymykset:

1. Onko sinulle kirjallisuusgenreä, jota et lue (esim. novellit, sarjakuva, runous, dekkarit, romantiikka, historialliset romaanit, scifi jne.)?

Scifiä ja kauhua en lue oikeastaan koskaan, kaikkea muuta kyllä enemmän tai vähemmän tulee luettua.

2. Huonoin lukemasi kirja?

Antti Tuurin Rata ja Elina Tiilikan Myrsky tulevat ensimmäisinä mieleen.

3. Oletko lukenut kirjaa, jota sinun tekee mieli hehkuttaa? Jos, niin mikä?

Olen ja montakin! Viime aikaisista ehdottomasti haluan hehkuttaa Paula Havasteen Kolmea käskyä.

4. Luetko ennemmin ohuen kirjan vain ns. järkäleen?

Yleisesti ottaen pyrin ajattelemaan, että kirjan paksuudella ei ole merkitystä lukukokemuksen kannalta: ohutkin kirja voi olla sisällöltään valtava ja päin vastoin. Täytyy kumminkin tunnustaa, että mieluumin kirjastosta lainaan jonkun keskimittaisen (noin 300 sivua minun mittapuullani) tai vaikka ohuen kirjan ja järkäleet jäävät hyllyyn odottamaan muita lukijoita.

5. Harrastatko jotakin muuta lukemisen ja bloggaamisen lisäksi?

Kyllä, lenkkeilyä ja kirjeenvaihtoa.

6. Tykkäätkö lukea tietokirjoja vai pysytteletkö kaunokirjallisuudessa?

Olen oikeastaan vasta alle vuoden sisällä alkanut löytää tietokirjallisuudesta mielenkiintoisia teoksia. Luen niistä sellaisia, jotka ovat jollakin tavalla juonellisia, en esim. mitään kasvikirjaa, jotka esittelevät aina yhdellä sivulla faktoja yhdestä kasvista/asiasta. Kaunokirjallisuutta luen kuitenkin enemmän.

7. Onko laukussasi aina mukana kirja vai luetko yleensä vain kotona?

Luen yleensä vain kotona, koska silloin pystyn keskittymään paremmin.

8. Oletko lukenut koko ikäsi vai aloittanut aktiivisen lukuharrastuksen vasta aikuisiällä?

Aktiivisesti olen lukenut oikeastaan aina, etenkin ala-asteen viimeisiltä luokilta lähtien. Nyt aikuisena luettujen kirjojen määrä on kasvanut huomattavasti ja olen ehkä tietyllä tavalla aktiivisempi lukija kuin ennen.

9. Paras kuuntelemasi äänikirja?

En ole ikinä kuunnellut yhtäkään äänikirjaa.

10. Kirja, joka on saanut sinut nauramaan?

David Safierin Huono karma ja Happy family sekä Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja jatko-osineen. Nyt luen Charles Dickensin Suuria odotuksia, joka kyllä välillä naurattaa myös sutjakoilla huomautuksillaan.

11. Minkä kirjan aiot lukea seuraavaksi?

Tällä hetkellä on tosiaan tuo Suuria odotuksia kesken koulua varten, sen jälkeen ehkä Ulla-Lena Lundbergin Marsipaanisotilaan.

Tunnustuksen annan seuraaville blogeille:

Kotikolo 

Elegia

The Wonderful World of Books

Sinisen linnan kirjasto

Ajatuksia kirjamaasta

Matkalla Mikä-Mikä-Maahan

Lukutuulia

Luettua

Sonjan lukuhetket

Kannesta kanteen

Olipa kerran kirjablogi

Kysymykseni tunnustuksen saajille:

1. Kuka on suosikkisatuhahmosi?

2. Mitä kirjaa lukiessasi olet itkenyt?

3. Mikä on mielestäsi paras kirjasarja?

4. Minkä kirjan olet lukenut useaan otteeseen?

5. Minkä kirjan lukemista odotat tällä hetkellä eniten?

6. Mikä on suosikkisarjakuvasi?

7. Onko sinulle merkitystä sillä onko kirja kovakantinen vai pokkari?

8. Luetko näytelmiä?

9. Mikä on lapsuutesi rakkain kirja?

10. Kuka on lempikuvittajasi?

11. Luetko kirjoja muilla kielillä kuin suomeksi?

Noin, olkaattepa hyvät! :)

Maaliskuun luetut

Taas olisi aika listata kuukauden luetut. Minne se maaliskuukin nyt niin yhtäkkiä hurahti? Kuten kirjoittelin tuossa pari päivää sitten, olen viime kuussa joutunut lukemaan aika paljon kirjoja koulua varten. Lainahyllyssä odottelee monta mielenkiintoista kirjaa, joiden lukemista odotan. Toivottavasti tässä kuussa pääsen tarttumaan edes noihin lainattuihin, toukokuussa luen sitten omasta hyllystä. :)

 

Maaliskuu oli minulle oikein mukava kuukausi niin kirjojen kuin muidenkin asioiden suhteen. Sain kesätyöpaikan, lumi on alkanut sulaa ja kevätfiilis nousee, äiti ompeli mun keittiöön uudet verhot, söin kevään ekan pehmiksen ja opin tekemään nutturan! Tuosta nutturan tekemisestä oon niin kauan haaveillut, että se ei ole ihan mikään mitätön juttu. :D Lisäksi tapasin sellaisia kavereita, joita en ollut nähnyt noin vuoteen. Oli kivaa, kun vanha lukioporukka oli taas koossa. :)

Lukukuukauteni muodostui loppujen lopuksi yllättävän monipuoliseksi, vaikka tuntuu, että koulua varten piti lukea niin kaaamalan paljon. Luin aika paljon näytelmiä, kuten povasinkin kuun alussa tekeväni, ja blogissani oli ensimmäiset teemapäivät aiheenaan Minna Canth. Lastenkirjallisuus on nyt todellakin saanut hieman väistyä, kun helmikuussa luin sitä niin paljon, ja haasteita sain vietyä eteenpäin todella hyvin. Erityisesti 1800-luvun kirjoja sain luettua paljon, mutta myös maakuntahaaste meni eteenpäin ja TBR100 -listakin lyheni yhdellä teoksella. Poikkeuksellista maaliskuun luetuille oli se, että luin jopa 5 ulkomaista kirjaa, sillä blogiani pidempään seuranneet tietävät, että yleensä luen lähinnä kotimaista kirjallisuutta. Loppusaldo kuukaudelle on 16 kirjaa, joista yksi on yhteisnide, joten voi sanoa, että luin 20 teosta.

Näistä en kirjoittanut blogiini:

Raisa Alameri-Sajama (toim.): Nuortenkirjastotyön käsikirja

Heikki Poroila: Tekijänoikeus ja kirjastot - käytännön ohjeita kirjastoalan ammattilaisille

Jack Kerouac: Matkalla

Näistä kirjoitin:

Hella Wuolijoki: Niskavuoren tarina (sis. kaikki Niskavuori -näytelmät)

Terhi Rannela: Korkealle ja kovaa

Sisko Istanmäki: Liian paksu perhoseksi

Anna-Leena Härkönen: Laskeva neitsyt ja muita kirjoituksia

Mark Twain: Huckleberry Finnin seikkailut

Sari Peltoniemi: Kuulen kutsun metsänpeittoon

Paula Havaste: Kolme käskyä

Minna Canth: Roinilan talossa

Minna Canth: Anna Liisa

Emily Brontë: Humiseva harju

Arthur Conan Doyle: Sherlock Holmesin muistikirja

Milja Kaunisto: Synnintekijä

Mary Shelley Frankenstein

Kuukauden suosikkikirjaksi nostan ehdottomasti Paula Havasteen Kolme käskyä, jolta uskalsin odottaakin paljon. Kuukauden positiivisimmat yllättäjät puolestaan olivat Mary Shelleyn Frankenstein ja Sisko Istanmäen Liian paksu perhoseksi. Rakkaita tuttuja kirjoja minulle jo olivatkin Humiseva harju ja Anna Liisa, joiden lukeminen uudelleen ei muuttanut käsityksiäni niistä.

Nyt huhtikuussa luen edelleen koulua varten kirjoja, mutta nyt alan jo toivottavasti päästä lukemaan omien mieltymysteni mukaan. Tiedän jo, että tämän kuun nihkein luettava tulee olemaan Stokerin Dracula, jonka olen jo kerran lukenut ja nyt on pakko virkistää muistia. Kirjallisuuspiiri kokoontuu tässä kuussa kaksi kertaa ja jää sitten tauolle. Ensimmäiselle kerralle pitää lukea alkuperältään saksankielinen kirja ja viimeiselle kerralle Joanne Harrisin teos. Häneltä olen lukenut aikaisemmin vain Pienen suklaapuodin, joten heittäkää toki suosituksia mitä kannattaisi lukea! :)