Huhtikuun luetut

Huhtikuuni tuntuu olleen jotenkin hyvin toimintapainotteinen ja kiireinen, vaikka ehdinkin lukea todella paljon verrattuna koko alkuvuoteen. Tuntuu hienolta, että olen taas löytänyt paremmin aikaa ja tilaisuuksia nauttia hyvistä kirjoista, sillä alkuvuosi on ollut kyllä nahkea, vaikka luettuakin on tullut.

Lukemisen lisäksi olen huhtikuussa tavannut kavereitani, sisustanut kotia kevääseen ja riemuinnut ihanista kevätilmoista. Olen myös vihdoin aloittanut opinnäytetyöni kirjoittamisen, mikä kyllä on nostanut painon harteiltani! Halusin tehdä muut koulujutut ensin pois alta, jotta voin nyt muutaman viikon keskittyä pelkästään oppariin. Teoriaosuuden tulee olla valmis ja palautettu ohjaajalle 15.5., mihin kyllä uskon pystyväni. Syksyllä paneudun sitten empiriaan, sillä aineistonkeruu on vielä kesken. Kesällä aion vain nauttia hyvistä kirjoista ja olla liikoja miettimättä opparia.

Luin huhtikuussa laskutavasta riippuen 11 kirjaa. Lukukuuni oli melkoisen runopainotteinen, samoin dekkareita luin peräti kaksi. Kyllä huomaa, että kesä lähestyy, kun dekkarit alkavat vähitellen ilmestymään luettuihini. Myös laadullisesti lukukuuni oli mielestäni hyvä, sillä yhdenkään kirjan lukeminen ei ollut tervassa tarpomista.

Kuukauden luettuni:

Anna-Mari Kaskinen: Sinulle laulavat linnut 

Alexander McCall Smith: Naisten etsivätoimisto nro. 1 

Kaarlo Sarkia: Kahlittu & Velka elämälle, Unen kaivo, Kohtalon vaaka

Heikki Turunen: Tie, totuus ja elämä 

Sirpa Kähkönen: Lakanasiivet 

Mervi Heikkilä & Jussi Matilainen: Kummajaisten kylä 

Leena Lehtolainen: Luminainen 

Anna-Leena Härkönen: Takana puhumisen taito 

Tiina Hietikko-Hautala: Kivikkosaaren kummitus - seikkailu saaristossa 

Toukokuussa olen jälleen vapailla vesillä lukuvalintojeni suhteen, sillä kirjallisuuspiiri jäi tauolle maanantain kokoontumisen jälkeen. Kirjastosta lainattuja kirjoja on hyllyssäni pitkä rivi, samoin omassa hyllyssä on ihan liikaa lukemistaan odottelevia teoksia. En aseta itselleni mitään tavoitteita tai suunnitelmia siitä, mitä tulen lukemaan. Nyt menen entistä puhtaammin fiiliksen pohjalta!

 

Hyvää vappua ja ihanaa kevättä kaikille, lukemisiin! :)

Kivikkosaaren kummitus

Tiina Hietikko-Hautala: Kivikkosaaren kummitus - Seikkailu saaristossa

38 s., Österbottens hantverk rf 2014

kuvittanut Suvi Kari

pyytämätön arvostelukappale

Tällä viikolla postilaatikkooni oli kolahtanut arvostelukappale Tiina Hietikko-Hautalan lastenkirjasta Kivikkosaaren kummitus. Ilahduin kirjasta kovasti, sillä muistin lukeneeni lehdestä tällaisen kummituskirjan ilmestymisestä, mutta sittemmin olin unohtanut asian. Tiina Hietikko-Hautala on kummitustarinoita sisältävien Aaveiden kaupunki: Kummitustarinoita Vaasasta ja Aaveiden Pohjanmaa: Kummitustarinoita mailta ja meriltä kirjoittaja, joten ajatus lasten kummituskirjasta kuulosti todella hyvälle.

Kivikkosaaren kummitus: Seikkailu saaristossa kertoo Saagasta ja Veikosta, jotka pääsevät veneretkelle Kivikkosaareen. Tuon saaren vanhoista kivirakennelmista kerrotaan mitä jännittävempiä tarinoita ja retkellä tapahtuukin kaikenlaista outoa. Kivikkosaarella Veikko ja Saaga vakuuttuvat siitä, että kummitus on asialla, mutta eihän kummituksia ole. Vai onko sittenkin? Ja mitä se haluaa?

Veikon ja Saagan retkellään kohtaamat omituiset ja yliluonnolliset tapahtumat on kuvattu jännittävästi, mutta samalla kertaa leppoisasti. Kummitusjahti ei ole kirjan ainoa pääasia, vaikka se onkin eittämättä juonen kannalta teoksen tärkein mauste. Yhtä merkittävää mielestäni on myös saariston kuvaus, vaikka se lähinnä tarjoaakin vain tapahtumapaikan tarinalle.

Pidin kirjan tunnelmasta paljon. Se on jotenkin niin kesäisen rento ja houkutteleva, että retkelle on ilo lähteä mukaan, vaikken meri-ihmiseksi tunnustaudu sen enempää livenä kuin kirjojenkaan maailmassa. Kummitushahmo on tässä teoksessa mielestäni lähes koskettavan inhimillinen levoton sielu, mikä tuo tunnelmaan hitusen mystisyyttä ja eräänlaista kansanperinteen romanttista vivahdetta. Tunnelman muodostumiseen vaikuttaa paljon myös Suvi Karin loihtima kuvitus. Se on mielestäni aivan ihana: värikäs, pirteä, jännittävä ja kaikkea sitä, mikä tarinaan sopii.

Tarinan ohella teoksessa on myös erilaisia tehtäviä, kuten miten rakentaa kaarnalaiva tai mehupilleistä himmeli. Ne ovat ihan kiva lisä kirjaan, mutta mielestäni ilman niitäkin olisi toimeen tultu. Tehtävät kuitenkin liittyvät tarinan tapahtumiin, joten sinänsä niiden mukana olo on ymmärrettävää. Lukukokemuksesta voisi siis muodostaa hyvin aktiivisen kokonaisuuden, jos vain aikaa riittää, sillä kaikkia tehtäviä ei voi tehdä ihan hetkessä. Tehtävien mukanaolo ei minua henkilökohtaisesti ihan hirveästi häirinnyt, mutta niiden vuoksi lukukokemuksesta uhkasi tulla hieman rikkonainen.

En anna tälle teokselle nyt erillistä arvosanaa, koska tuntuisi epäreilulta arvostella numeroin teosta, johon minulla ei ole oikeastaan mitään vertailukohtaa. Pidin kuitenkin itse tarinasta, vaikka se jäikin hienosta tunnelmasta huolimatta mielestäni hieman liian kevyeksi. Uskoisin kuitenkin, että lapset pitävät tästä kirjasta varmasti ja tämä on sopii myös pienemmille lapsille, koska jännitystä ei ole liikaa. 

***

ps. tämä on 400. blogitekstini!

Takana puhumisen taito

Anna-Leena Härkönen: Takana puhumisen taito

156 s., Kirjakauppaliitto 2014

kansi: Eevaliina Rusanen

Otin tänä vuonna ensimmäistä kertaa osaa Kirjan ja ruusun päivän tempaukseen, sillä kaupanpäälliskirja vaikutti sen verran houkuttelevalta, että en voinut tilaisuutta ohittaa. Härkönen on yksi suosikkikirjailijoistani ja pidän erityisesti hänen nasevista kolumneistaan, joten Takana puhumisen taito oli pakko saada omaksi. Sitä paitsi en halunnut, että minulle käy samoin kuin Tuomas Kyrön Miniän kohdalla: jahtasin sitä kissojen ja koirien kanssa melkein kaksi vuotta, kunnes sen omaan hyllyyni tavoitin!

Takana puhumisen taito sisältää hieman yli 30 nasevaa kolumnia, joissa Härkönen ottaa kantaa mm. kauneuskirurgiaan, avioeroihin, Facebookiin ja moneen muuhun arkiseen ja tuttuun asiaan. Hänen kolumneissaan on pilkettä silmäkulmassa, mutta niissä on myös paljon totuutta ja hyviä huomioita ihmisistä ja heidän käytöksestään. Härkösellä todellakin on taito kirjoittaa mieleenpainuvia lyhyitä tekstejä sopivan rennolla otteella, mutta samalla ehkä myös herätellä ajatuksia.

Härkönen osaa teksteillään iskeä nauruhermoon. Hänen tekstinsä on lennokasta ja sujuvaa, siinä on paljon hyvä sanavalintoja. Tilanteet, joita hän maalailee lukijansa silmien eteen, ovat usein hykerryttäviä. Härkönen on mielestäni verbaalisesti todella lahjakas ihminen, enkä voi kuin ihailla sitä, miten raikkaasti hän kirjoittaa.

Takana puhumisen taito on taattua Härköstä: viihdyttävää, suoraa ja reipasotteista. Olen iloinen siitä, että päätin kuluttaa 10 euroa kirjoihin saadakseni tämän kirjan. Tulen varmasti vielä joskus palaamaan tämän teoksen pariin, sillä Härkösen kolumnit ovat todellakin "kulutusta kestäviä", jos niin voi sanoa. Ainut harmistukseni kirjan suhteen oli se, että olin olettanut sen käsittelevän enemmän nimensä mukaista aihetta, mutta onneksi sisältö oli ostosten arvoinen kuitenkin myös tällaisenaan!

♠♠♠♠½

ps. kirjan saamiseksi ostin kaksi Muumi-pokkaria 12 euron hintaan. Nuo pokkarit ovat Taikatalvi (no yllätys, Muumisuosikkini!) ja Vaarallinen juhannus.

Kohtalon vaaka

Kaarlo Sarkia: Kohtalon vaaka

yhteisniteessä Runot, WSOY 1964, 8.p.

Nyt alan olla loppusuoralla Kaarlo Sarkian runoihin tutustumisessa, sillä olen käynyt läpi suurimman osan Sarkian runoista tai näin ainakin oletan kokoelmien perusteella. En tiedä oliko loppujen lopuksi niin kovin viisas ajatus lähteä tutustumaan heti kerralla lähes kaikkiin hänen runoihinsa ja vieläpä aika nopealla tahdilla, sillä ainakin minä turrun runoihin yleensä melko nopeasti. Kohtalon vaaka sisältää monta sellaista runoa, joista en saanut juuri mitään irti, koska en jaksanut kunnolla keskittyä niihin. Etenkin pitkät ja moniosaiset runot väsyttivät ja heikensivät keskittymistä, mutta toisaalta tässä kokoelmassa on myös paljon runoja, jotka puhuttelivat minua.

Kohtalon vaaka sisältää runsaasti sellaisia runoja, jotka käsittelevät jotenkin elämän varjoisampia puolia, kuten sotaa ja Sarkian sanoin "rumuutta" eli siis ikävempiä tunteita ja kokemuksia. Sotaa kommentoivat runot olivat mielestäni mielenkiintoisia, niistä välittyy selkeästi Sarkian oma ajatus sodasta ja pohdinnat siitä, mitä järkeä missään on, jos sota kuitenkin niittää kaiken mukanaan. "Rumuusrunoista" en erityisemmin innostunut, sillä en jaksanut ruveta niitä kovinkaan syvällisesti tulkitsemaan. Myöskään ulkomaille sijoittuvat runot eivät antaneet minulle yhtään mitään.

Lempirunoni tästä kokoelmasta on Kurjet muuttavat. Mielestäni kyseinen runo on kaunis, siinä on hyvä rytmi ja tunnelma. Runo on nähdäkseni myös sangen monitulkintainen, kun sitä oikein ajatuksen kanssa tutkailee. Samoin teoksen osa Sielun kukat sisältää hyviä runoja, ne kuvaavat sopivan herkästi erilaisia tunteita ja niissä on sisältöä. Erityisesti näistä runoista sykähdyttivät Kyynel, Sydän ja Vala. Tämän osion runot olivat myös sopivan mittaisia, ne eivät vaatineet ihan hurjaa keskittymistä tulkintojen syntymiseksi, vaan aukesivat ja jäivät hyvin mieleen.

Tämä kokoelma pitää siis sisällään mielestäni melko erityyppisiä runoja: herkkiä, kaipaavia ja jollain tapaa tulevaisuudenuskoisia, mutta samalla myös epätoivoisia, synkkiä ja raadollisia runoja. Koska ne ovat niin erityyppisiä ja minua puhuttelee lähinnä ensiksi mainitun kaltaiset runot, minun on hyvin vaikea antaa mitään lausuntoa kokoelmasta kokonaisuutena. Jos sanon henkilökohtaisen mielipiteeni, niin siinä on niin hyvää kuin heikompaakin ainesta. Toisaalta runouden lukeminen on niin tulkinnanvarainen kokemus, että on paha mennä sanomaan mikä on hyvää ja huonoa, joten puhun lähinnä omasta näkökulmastani.

Luminainen

Leena Lehtolainen: Luminainen

352 s., Tammi 1996

kansi: Markko Taina

Minun piti lukea kirjallisuuspiiriin (joka tosin on vasta viikon päästä maanantaina) jokin kotimainen dekkari. En lähtenyt mitään uutuuksia tavoittelemaan, kun en niitä kuitenkaan olisi ehtinyt saada, joten vilkaisin TBR100 -listaani ja valitsin luettavakseni Leena Lehtolaisen Luminaisen. Olen aikaisemmin lukenut sarjaan kuuluvan Kuolemanspiraalin, josta en erityisemmin pitänyt. Listalle Lehtolainen kai päätyi alunperin siksi, että halusin antaa hänelle toisen mahdollisuuden, sillä Maria Kallio -dramatisoinneista olen pitänyt kovasti ja katsonutkin ne moneen kertaan.

Luminaisen tarina on myös dramatisoinneista tuttu, joten sinänsä dekkarin lukemisesta ei muodostunut jännittävää: tiesin kuka on syyllinen, miksi hän teki niin kuin teki ja niin edelleen. Tapaus siis käsittelee nuuksiolaisen terapiakeskuksen johtajattaren katoamista ja kuolemaa. Epäiltyjen listalle kuuluvat niin uhrin, Elina Rosbergin, miesystävä kuin terapiaryhmän osanottajat. Vaikka itse tapaus oli minulle jo entuudestaan tuttu ja dramatisointi vieläpä pääosin seuraa kirjan juonikuviota, niin Maria Kallion oman elämän kuviot ovat hieman erilaiset kuin televisiossa on esitetty.

Olen elänyt hieman harhaluulossa, sillä kuvittelin Kuolemanspiraalin olleen ensimmäinen Maria Kallio -dekkari ja Luminaisen sen jatko-osa. Kävi ilmi, että Luminainen on neljäs osa ja Kuolemanspiraali sitten ilmeisesti viides, joka tapauksessa kuitenkin myöhempi osa. Lukemista ei kuitenkaan yhtään haitannut se, että olen tutustunut sarjaan epäjärjestyksessä, mutta toisaalta se voi johtua myös siitä, että Kallion elämä on todellakin jo telkkarista tuttu minulle.

Kuolemanspiraali oli mielestäni jotenkin ankea ja harmaa lukukokemus, sen muistan vuosienkin takaa. Tarina ei oikein kulkenut ja lukeminen takkusi. Siksi olinkin positiivisesti yllättynyt, kun Luminainen tuntui oikeinkin sujuvalta luettavalta ja tajusin viihtyväni Maria Kallion parissa. Hänen hahmossaan on paljon rasittavia piirteitä, kuten yltiöpäisyys ja tietynlainen itsekkyys, mutta toisaalta hänessä on potkua. En kuitenkaan voinut olla pitämättä hänen käytöstään välillä lapsellisena, mikä söi hänen hahmonsa uskottavuutta silmissäni melko paljonkin. Maria Kallio on kuitenkin mieleenpainuva hahmo, ehkä jälleen kerran osittain dramatisoinninkin takia.

Luminainen oli mielestäni sujuvasti kirjoitettu kirja, johon mahtui sopivasti niin poliisin työtä kuin ihan tavallista yksityiselämääkin. Lehtolainen on onnistunut tasapainottamaan kokonaisuuden hyvin, mutta olen edelleen sitä mieltä, että hänen dekkarinsa eivät ole minua varten. Sarja kyllä sinänsä kiinnostaa, mutta loppujen lopuksi jään kaipaamaan jotakin lisää. En tiedä johtuuko se pelkästään kirjoista vai onko tv-sarja luonut minulle jonkin tietyn kuvan, jonka täydentymistä odotan kirjoilta. Vaikea sanoa, mutta niin tai näin, lopputulos on kuitenkin sama.

♠♠♠½

Unen kaivo

Kaarlo Sarkia: Unen kaivo

149 s., WSOY 1936

Kuten aiemmin Sarkian runoista kirjoittaessani totesin, halusin tutustua hänen runouteensa vielä lisääkin. Otin käsittelyyni Unen kaivon, sillä se oli loogisesti seuraavana yhteisniteessä ja lisäksi lainasin myös erillisniteen vahingossa: kaikki puhui Unen kaivon puolesta. Täytyy sanoa, että runot itsessään eivät minulle puhuneet sen enempää Sarkian taitojen kuin itsensäkään puolesta.

Unen kaivon runot ovat minun makuuni jotenkin liian mahtipontisia, sillä yleensä minua runoissa puhuttelee herkkävireisyys ja -vaistoisuus. Tämän kokoelman runot tuntuvat voimakkailta, vimmaisilta ja jopa hyvin armottomiltakin. Minun on jotenkin vaikea löytää tästä kokoelmasta sitä samaa tunnetta, josta kirjoitin Kahlittu & Velka elämälle -yhdistelmästä. Toisaalta Unen kaivo osoittaa, että Sarkialla on kykyjä kirjoittaa erityyppistä runoutta, herkkää ja voimakasta. En kuitenkaan voi mitään sille, että tämä kokoelma oli minulle pettymys.

Tässäkin kokoelmassa on mukana kaipaavia ja surumielisiäkin runoja, mutta päällimäiseksi kuvaksi kokoelmasta jää voimakkuus. En tiedä johtuuko se joistakin tietyistä runoista vai mistä, sillä kun selailen tässä samalla tätä kokoelmaa, niin en voi ymmärtää tuota tunnetta. Runoissa käsitellään monen muun asian ohella myös herkkiä tunteita, joiden pitäisi kaiketi pehmentää kokonaisvaikutelmaa. Ehkä Unen kaivon runot ovat kuitenkin suorempia ja lopullisempia aiheiltaan, sillä kuolema on myös läsnä useammassakin runossa. Kokoelmasta tekee myös melko raskaan se, että siinä on suhteellisen paljon pitkiä, useiden sivujen mittaisia runoja. En ole milloinkaan pitänyt kovin pitkistä runoista, mikä tietysti saattaa osaltaa estää runojen tulkintaa kohdallani.

En oikeastaan edes tiedä mitä kirjoittaa Unen kaivosta, sillä kuten huomata saattaa, se jätti minut sangen ristiriitaisten tunteiden valtaan. Selailin jo yhteisniteestä Kohtalon vaaka -kokoelman runojen nimiä. Ne vaikuttavat lupaavammilta, mutta yritän nyt olla luomatta liian suuria ennakko-odotuksia minkään suhteen, ettei taas kävisi niin kuin nyt. Unen kaivo ei ehkä puhutellut minua erityisemmin myöskään siksi, että odotin siltä jotain samaa kuin aiemmin lukemiltani Sarkian runoilta.

Kummajaisten kylä

Mervi Heikkilä & Jussi Matilainen: Kummajaisten kylä

kuvitus: Miranda Koskinen

141 s., Haamu 2014

pyytämätön a-kappale

Kun eilen postilaatikkoon oli saapunut Mervi Heikkilän ja Jussi Matilaisen yhteistyön tuloksena syntynyt teos Kummajaisten kylä, en kerrassaan millään malttanut olla siihen heti tarttumatta. Kyseinen kauhulla maustettu jännityskirja on suunnattu niin lapsille kuin nuorillekin, ja mielestäni siinä on kyllä onnistuttu hyvin.

Teos sijoittuu Korpikylään, jossa tuntuu tapahtuvan toinen toistaan kummempia sattumuksia. Viides- ja kuudesluokkalaiset päähenkilöt Sara, Sampo, Otto, Niko, Aino ja Karri ovat milloin minkäkin jännittävän legendan jäljillä tai kohtaavat hiuksianostattavia tapauksia. Joskus sattumuksille löytyy ihan luonnollinen selitys, toisinaan taas siitä ei voi olla ihan varma... Näiden kauhistuttavien ja jännittävien tapahtumien rinnalla mukana kulkevat tavalliset arkipäivän rutiinit ja tunteet: koulupäivät, läksyt, leikki, ihastuminen, ystävyys ja välillä myös vihastuminen.

Luin viime viikolla (9.4.2014) Eparista tästä kirjasta kertovan artikkelin, josta käy ilmi, että kumpikaan kirjailija ei ole enää täysin varma mitä kumpikin on kirjoittanut, sillä prosessin aikana ideat ovat vaihdelleet puolin ja toisin. Teksti onkin mielestäni hyvin tasalaatuista ja tarina etenee jouhevasti, joten kahden kirjoittajan olemassaoloa ei huomaa siitä lainkaan. Teosta voi mielestäni lukea myös novellimuotoisesti, vaikka tapahtumat seuraavat toisiaan kronologisesti, sillä jokainen luku sisältää oman tarinansa.

Mielestäni teksti ansaitsee erityisen kiitoksen siitä, että se tuntuu ikäneutraalilta. Paitsi että hahmojen puhekieli kuulostaa näiden ikään sopivalta, niin myös muuten teksti tuntuu monen ikäiselle sopivalta: nuori (tai aikuinen!) ei varmasti pidä sitä liian lapsellisena, mutta samaan aikaan teksti on helppotajuista ja varmasti sitä myöten pitää myös nuoremman lukijan mielenkiintoa yllä. Kieli on myös sopivan värikästä ja nokkelaa, sillä ajoittain mukana kulkee selkeästi eri tasoja, mikä varmasti osaltaan tekee teoksesta niin monen ikäiselle sopivan.

Miranda Koskisen kuvitus ei ole tyyliltään sellaista, joka minun silmääni ensimmäisenä miellyttäisi. Tähän teokseen kuvitus kuitenkin mielestäni sopii, sillä sen eräänlaisessa groteskiudessa on jotakin sellaista, joka täydentää tekstin luomaa jännittävää tunnelmaa hyvin. Mielestäni tyyli myös jotenkin sopii kirjaan, joka kuvaa Korpikylä -nimistä paikkaa. Kuvitus on myös useissa kohdissa omiaan luomaan hieman kauhistuttavaa ilmapiiriä, sillä aina luvun alkuun sijoitettu kuvituskuva luo jo mielikuvia tulevista tapahtumista.

Voin sanoa, että minä viihdyin tämän teoksen parissa erittäin hyvin. Erityisesti teoksen kieli ilahdutti minua, mutta myös sisältö tottakai ratkaisee. Kummajaisten kylä onnistui saamaan minut jännittyneeseen vireeseen ja uteliaisuuttani kutkutti kovasti, kun halusin tietää mitä yliluonnollista seuraavaksi tapahtuu ja onko sille sittenkin luonnollinen selitys. Täytyy sanoa, että Heikkilä ja Matilainen ovat luoneet erinomaisen kekseliäästi jännittäviä tapahtumia ja selittäneet ne samoin tein yhtä nokkelasti. Teos ei mene missään vaiheessa liian pelottavaksi, mutta ruokkii ihmisen luontaista jännityksen ja kauhun nälkää tehokkaasti.

♠♠♠♠♠

Lakanasiivet

Sirpa Kähkönen: Lakanasiivet

398 s., Otava 2007, 4.p.

kannen alkuperäinen kuva: Eino Mäkinen

kannen suunnittelu: Piia Aho

Vihdoin pääsin taas palaamaan Kähkösen ihanan Kuopio-sarjan pariin, joten tässä tulee ajatuksiani neljännestä osasta. En ollut tästä aivan yhtä vakuuttunut kuin kolmesta aiemmasta teoksesta (Mustat morsiamet, Rautayöt, Jään ja tulen kevät), mutta toisaalta teoksen rakenne on ratkaisevasti erilainen. Lakanasiivet on yhdenpäivänromaani, mikä vaatii ehkä hieman sulattelua ja totuttelua, kun on tottunut aiemmissa osissa seuraamaan jo tutuiksi tulleiden hahmojen elämää hieman pidemmällä aikavälillä.

Lakanasiivet kuvaa vuoden 1941 sotakesään sijoittuvaa ainoata päivää, jolloin Kuopiota pommitettiin. Teoksen keskeisessä roolissa ovat naiset, sillä kaikki kynnelle kykenevät miehet ovat sotarintamalla. On koskettavaa lukea miten kaupunkilaisten, niin naisten kuin jäljelle jääneen miesväestönkin, ajatukset kaupungin turvallisuudesta murtuvat vähitellen. Vielä jaksetaan uskoa, että syksyllä tulee rauha. Tuon uskon turvin arki on pysynyt jotenkuten kasassa, mutta silti elo kaupungissa on jatkuvan paineen alla. Kukin kipuilee tavallaan: Annaa ja Helviä kaihertaa ikävä lapsiensa luo, Hilda miettii olisiko sittenkin pitänyt elää hieman rennommin. Pommitus ei tuo kuitenkaan mukanaan vain raunioita ja epävarmuutta, sillä se myös hitsaa sen kokeneet ihmiset tiiviimmin kiinni toisiinsa.

Tässä teoksessa tarkastellaan yhä useamman henkilön elämää tuttujen hahmojen lisäksi. Ratkaisu on sinänsä ymmärrettävä, sillä jos teos kuvaa yhden päivän tapahtumia, niin muutaman naishahmon päivä tuskin riittäisi luomaan näin kattavaa ja monipuolista kuvaa siitä hälinästä, jonka aivan tavallisena kesäpäivänä äkillisesti alkanut pommitus sai aikaan. Jotenkin kuitenkin ehkä kaipasin sitä kotoista pientä piiriä, joka oli aikaisemmista kirjoista tuttu. Kerronnasta on kyllä pakko sanoa sellainen mainitsemisen arvoinen seikka, että Kähkönen onnistuu luomaan hyvin kiireettömän tunnun kirjaan: hänellä ei ole tarvetta typistää yhtä päivää pieneen tilaan, vaan hän antaa hahmoille tilaa ja tietyllä tavalla myös aikaa.

Kaikki aikaisemmat osat ovat näyttäytyneet silmissäni jonkinlaisina värisekoituksina. Jouduin hetken pohtimaan, että mikä kuva minulle Lakanasiivistä jäi, mutta sitten se piirtyi silmieni eteen hyvin selkeänä. Lakanasiivet jätti minulle kuvan hyvin hyvin kuuman kesäpäivän valosta, jolloin kaikki tuntuu väreilevän auringon kuumuudessa. Kaiken ympärillä on lämmin autere, mutta samalla ilmassa on jotain hyvin painostavaa. On yhä edelleen mielenkiintoista huomata se, että Kuopio-sarja luo silmieni eteen visuaalisia ilmiöitä ilman, että Kähkösen tarvitsee niitä erityisesti esiin maalailla.

♠♠♠♠

Haastevastauksia

Sain Kirjakaapin kummitus -blogin Jonnalta haasteen (kiitos!:), jonka säännöt ovat seuraavat:

1. Jokaisen haastajan pitää kertoa 11 asiaa itsestään.
2. Pitää vastata saamiinsa 11 kysymykseen.
3. Haastetun pitää keksiä 11 kysymystä uusille haastetuille.
4. Haaste tulee laittaa eteenpäin 11 bloggaajalle, joilla on alle 200 lukijaa.
5. Postauksessa tulee kertoa, ketkä on haastettu.
6. Ei takaisin haastamista.

Itse en taida nyt ketään haastaa, mutta vastailen kuitenkin kaiman kysymyksiin ja ensin kerron 11 asiaa itsestäni.

1. Nimessäni on yhteensä 20 kirjainta.
2. Juon nykyään teeni mustana.
3. Pidän ikkunanpesusta.
4. Menen taas toukokuussa kukkamyyntiin töihin.
5. Paras irtokarkki on vadelma-salmiakkipääkallot.
6. Haluan opetella kesällä jonkin uuden taidon, ehkäpä porakoneen käytön.
7. En ole vielä aloittanut opinnäytteeni kirjoittamista, vaikka teoriaosuuden pitäisi olla valmis toukokuun puoliväliin mennessä.
8. Opparin teoriaosuuden materiaalit olen kuitenkin jo kerännyt.
9. Minulla on hammaskoru.
10. Autoni on bemari vuosimallia 1995.
11. Kirjoitan taas nykyään jonkinlaista päiväkirjaa.

Sitten Jonnan kysymysten pariin:

1. Päivän paras hetki? Päivän paras hetki on varmaankin se, kun kaikki arkiaskareet on tehty ja saa vain rentoutua ja rauhoittua iltaan.
2. Mikä sinusta piti tulla isona? Ala-asteella ajattelin ryhtyväni opettajaksi, yläasteella harkitsin pintakäsittelijän ammattia ja ensimmäisen TET-jakson jälkeen tajusin haluavani kirjastonhoitajaksi. Ja sehän minusta nyt on tulossa. :)
3. Millaisista asioista innostut? Kirjallisuuteen liittyvistä nyt ainakin! Ja aurinkoisista päivistä mihin vuodenaikaan tahansa, mukavista uutisista, hyvästä ruuasta, juttelusta, kirjoneuleiden kuvioinneista...
4. Mistä et pidä? Ampiaisista, aiheettomasta syyttelystä, koulun ryhmätöistä (vaikkakin niihin kykenen), muurahaisista keittiössäni, tulostinmusteen ainaisesta loppumisesta... Miksi näitä onkaan niin paljon helpompi keksiä kuin innostavia ja kivoja asioita? :P
5. Jos sinulla olisi aikaa ja rahaa rajattomasti, mihin matkustaisit? Irlanti on kiehtonut minua jo pitkään, samoin monet Euroopan kaupungit. Ehkäpä lähtisin siis kiertämään niitä paikkoja, joihin olen halunnut matkustaa. Eräänlainen reilireissu siis!
6. Ketä ihailet? Jos joku tietty henkilö pitää sanoa, niin sitten Minna Canth, hänessä kun tosiaan oli kanttia!
7. Mitä osaat erityisen hyvin? Hoitaa kissoja, keksiä uusia ruokakokeiluja ja pestä ikkunat.
8. Mistä haaveilet? Tällä hetkellä eniten kirjastonhoitajaksi valmistumisesta ja alan töiden löytämisestä. Ja rakkautta kai kaipaa jokainen! :-)
9. Mitä olisit, jos olisit kasvi/rakennus/tuoksu/kuuluisuus/säätila? Kasvina olisin varmaan paju: sitkeä kuin mikä. Rakennuksena puutalo: perinteinen ja tavallinen, mutta samalla omanlaiseni. Tuoksuna puhtaus ja raikkaus: "siisti täytyy aina olla", lisäksi olen aika pirteä tapaus yleensä. Kuuluisuus, jaa-a, joku kirjailija varmaan! Säätilana aurinkoinen ja lämmin: sellainen kun yleensä olen. :)
10. Elämäsi tähtihetki? Ainakin ylioppilaaksi pääsy ja äikän laudatur, josta olen kyllä sangen ylpeä.
11. Mikä on kaunista? Rakkaus, välittäminen, kevät, kissat, rehellisyys, vanhan kunnioittaminen, pyyteetön auttaminen, pelargoniat... Näitä voisi luetella vaikka kuinka paljon.

Hauskaa päivää kaikille!

Tie, totuus ja elämä

Heikki Turunen: Tie, totuus ja elämä

509 s., WSOY 2012

kansi: Seppo Polameri

Kuten aikaisemmin tulin maininneeksi, kirjallisuuspiirin seuraavalle kerralle pitää lukea maaseutukuvaus. En oikeastaan tiennyt mitä olisin lukenut, joten valitsin listalta jonkin kirjailijan eli Heikki Turusen ja hänen kirjoistaan jonkin aihepiiriin sopivan vähän kuin arpomalla. Piiri kokoontuu huomenna, joten pelkäsin etten ehdi tätä tiiliskiveä siihen mennessä lukemaan, mutta toisin kävi. Tie, totuus ja elämä piti minua yllättävän hyvin otteessaan, mitä en osannut laisinkaan odottaa.

Tie, totuus ja elämä kertoo pienen maalaiskylän elämästä Savon sydänmailla. Naapurisopu ei ole todellakaan kylällä kukoistuksessaan, sillä ikiaikaiset kaunat ja riidat ovat voimissaan vielä vuosikymmenienkin jälkeen. Kun kylälle aletaan puuhata uutta tietä 1970-luvulla, vaikuttaa vuoden 1918 sodan aikaiset arvet edelleen. Riidoilta ja kateudelta ei vältytä nytkään, mutta loppujen lopuksi tien teon tuoksinnassa tehty karmea löytö paljastaa kaunan synnyttäneestä tapahtumasta totuuden: ja johtaa jonkinlaiseen sopuun. Kaikilla on ylpeytensä, ennakkoluulonsa, oma totuutensa ja kateutensa, joista heidän on luovuttava, jotta kylä voi kehittyä tuona maaltamuuton aikana.

Turusen henkilöhahmot ovat monenkirjavia kaikin puolin. Oikeastaan kaikkien ulkoisesta olemuksesta voidaan erottaa jotain hahmolle omaa, samoin kuin luonteestakin. Kylällä on edustettuna useita uskontokuntia, "joka talolla on oma uskontonsa" kuten kirjassa sanotaan. Se on yksi ristiriitoja aiheuttava tekijä, mutta se ei kuitenkaan ole olennaisinta, vaikka uskonnolla ja uskolla onkin teoksessa vahva asema. Uskonnon ulkoisista tunnusmerkeistä ja hurskaista käytöstavoista saadaan kuitenkin joidenkin hahmojen suulla revittyä sangen rikasta huumoria, joka ei mielestäni ole kuitenkaan ilkeämielistä. Hahmojen välinen sanailu onkin mielestäni yksi teoksen parhaista puolista, sillä siinä on terävyyttä ja oivallisia sanavalintoja.

Vaikka dialogi onkin tehokasta ja iskevää, on teksti mielestäni muuten aika vaikeaselkoista. Siinä on omituisia lauserakenteita, jotka tekevät tekstistä melko hidaslukuista ja sekavaa. Välillä minun piti lukea jokin lause pariin kertaan, että pääsin selville siitä, mitä sillä ajettiin takaa. Samoin hahmojen useat lempinimet, joita lähes jokaisella on vähintäänkin yksi, vaikeuttaa lukemista, kun hahmoja on muutenkin paljon. Nämä seikat hieman himmentävät lukunautintoa, mutta kun tarinaan vain pääsee kunnolla kiinni ja kerrontatapaan tottuu, Turusen luoma tarina jaksaa viihdyttää, huvittaa ja välillä jopa nostattaa jännitystä ilmaan.

♠♠♠♠

Kahlittu & Velka elämälle

Kaarlo Sarkia: Kahlittu ja Velka elämälle

yhteisniteessä Runot, WSOY 1964, 8.p.

Kaarlo Sarkia on minulle uusi runoilijatuttavuus. Olen jo jonkin aikaa halunnut tutustua hänen runoihinsa, sillä sain siihen kipinän syyskuussa luettuani Haltiakuusen alla - suomalaisia kirjailijakoteja -teoksen. Jos oikein muistan, siinä oli Sarkian kodin esittelyn yhteydessä käytetty jotakin hänen runoistaan, ja vaikken muistakaan mistä runosta oli kysymys, niin siitä ajatus alunperin lähti. Meidän kirjastosta löytyi ainoastaan yksi teos Sarkialta, yhteisnide Runot. Niteen ensimmäinen osa on Kahlittu ja Velka elämälle, siis kahden kokoelman yhdistelmä. En ole siis täysin varma miten yhdistely jakaantuu, joten bloggaan niistä yhtenä kokonaisuutena.

Sarkian runot ovat perinteistä loppusoinnullista runoutta. Hänen runoissaan käsitellään paljon luontoa, mikä on minulle kyllä hyvin mieluisa aihe. Hän kuvaa runoissaan myös tunteita ja sitä kautta ihmissuhteita, vaikkakin päällimmäisenä elementteinä niissä on kaipaus kuin menetettyä rakkautta kohtaan. Runoissa on siis haikeutta, mielestäni jopa suurimmassa osassa niistä. Se ei liene mikään ihmetyksen aihe, kun tietää hieman Sarkian taustaa, sillä hän sairasti tuberkuloosia. Vakava sairaus varmasti heijastuu runoihin. Samaten Sarkian homoseksuaalisuus aikana, jolloin siitä saattoi saada jopa vankeusrangaistuksen, on varmasti heijastunut hänen töihinsä ehkäpä juuri kuin menetetyn rakkauden kuvauksena.

Mielestäni Sarkia käsittelee aihepiirejään kauniisti. Suomalainen luonto ja maisemat piirtyvät silmien eteen hienosti, saunanpiipuista nousevat savut saattaa miltei haistaa ja lintujen laulun kuulla, puhumattakaan silmien eteen piirtyvästä visuaalisesta puolesta. Luonto on kuvattu jotenkin niin puhtaasti ja arvostavasti, kuin juuria kunnioittaen, että sitä ei voi kuin ihailla. Yhtä herkkävireisesti hän käsittelee suuria tunteita ihmisten välillä. Niissä on paljon saavuttamattoman kaipausta ja ikävää, mutta myös menetyksen surua. Mukaan mahtuu lisäksi ylistyssanoja rakkaimmalle, kuten joitakin runoja luonnehtisin. Osassa runoista Sarkia myös ottaa kontaktia lukijaan puhuttelemalla häntä suoraan.

Kaikenkaikkiaan luonnehtisin Sarkian runoja tietyllä tavalla ajattomiksi. Ainakin minun kauneudentajuani hänen luontorunonsa edelleen puhuttelevat, samoin tunteita kuvaavat runot ovat edelleen ajankohtaisia ja käsittelevät tunteita, jotka pysyvät samanlaisina ajasta toiseen. Aion ehdottomasti lukea lisää runoja Sarkialta, sillä niitähän tässä yhteisniteessä riittää!

Naisten etsivätoimisto nro 1

Alexander McCall Smith: Naisten etsivätoimisto nro 1 - Mma Ramotswe tutkii

302 s., Otava 2003

alkup.The No 1 Ladies' Detective Agency 1998

suom. Jaakko Kankaanpää

Päätin vihdoin tarttua johonkin oman hyllyn kirjaan, joten valitsin luettavakseni Alexander McCall Smithin huippusuositun dekkarisarjan avausosan. Mma Ramotswe etsivätoimistoineen edustaa pehmeämpää dekkari, jossa jutut tuntuvat ratkeavan kuin itsestään teen siemailun ja päättelyn lomassa. Mma Ramotswessa on jotain sellaista, mitä Agatha Christien Poirotissa tai Marplessa. Teoksessa ei priljeerata rikosteknisillä yksityiskohdilla tai laintuntemuksella, vaan ratkotaan tapauksia puhtaasti oman älyn varassa.

Olen hieman pettynyt, sillä odotin tältä kirjalta paljon sen perusteella, miten suosittu sarja kokonaisuudessaan on. Tämä ensimmäinen osa ei mielestäni ollut kummoinen ainakaan sen valossa, millaiseksi dekkarin kuvittelen. Naisten etsivätoimisto nro 1:ssä keskitytään mielestäni turhan paljon päähenkilön menneisyyden ja yleisen yksityiselämän kuvaamiseen eikä itse rikoksiin ja etsivän työhön, jotka toki saavat kapean siivunsa teoksesta. Lisäksi Mma Ramotswe on jotenkin liian amatöörimäinen ja epäuskottava rooibos-teekupposineen ja leppoisine jutusteluineen, vaikka hänestäkin löytyy se piinkova puoli, joka edesauttaa tapausten ratkomista.

Jos Mma Ramotswea ei ajattele etsivänä, niin hän on kerrassaan valloittava hahmo: valoisa, elämäniloinen, rento nainen, joka osaa laittaa asiat oikeisiin mittasuhteisiin. Myös teoksen tapahtumapaikka, Botswana, on mielestäni hienosti kuvattu, vaikka siihen ei keskitetäkään kovin paljon huomiota. Se on kuitenkin omiaan tekemään tästä teoksesta erilaisen muihin dekkareihin nähden, mikä on hyvä asia.

McCall Smith kirjoittaa melko sujuvasti, mutta välillä hän sortuu mielestäni liialliseen toistoon. Esimerkiksi rooibos-teestä ja Ramotswen valkoisesta pakettiautosta höpötetään ihan liikaa, mutta toisaalta ne ovat tunnusomaisia tälle kirjalle, joten niiden toisto on periaatteessa ihan ymmärrettävää. Ei se silti muuta sitä seikkaa, etteikö se olisi välillä ärsyttävää, etenkin autosta puhuttaessa: teelaatu voisi periaatteessa välillä vaihtua, auto tuskin yhtä todennäköisesti. Mielestäni hänen olisi lisäksi ehkä kannattanut jättää Ramotswen henkilöhahmon syväluotaamisen osia myös myöhempiä kirjoja varten, vaikka toisaalta näin päähenkilöstä tulee välittömästi tuttu. Mutta kuten sanottu, teoksessa keskityttiin liikaa Ramotswen hahmoon, siitä ei pääse mihinkään.

Kokonaisuutena tämä oli ihan leppoisa kirja, joka antaa mielenkiintoista kuvaa afrikkalaisesta elämänrytmistä ja tavoista. Dekkariksi tämä on todella kevyt, mutta toisaalta samalla miellyttävä luettava. En tiedä tulenko lukemaan jatko-osia, sillä ei tämä nyt minua ihan vakuuttanut, vaikka ansionsa tälläkin teoksella toki on.

♠♠♠½

Sinulle laulavat linnut

Anna-Mari Kaskinen: Sinulle laulavat linnut

kuvitus: Minna L. Immonen

48 s., Kirjapaja 2011

 

Kävin taannoin kirjaston runohyllyllä tutkimassa, jos jotain mielenkiintoista osuisi silmiin. Södergranin runoista kirjoitin jo maaliskuussa, joten nyt on vuorossa toinen löytöni, Anna-Mari Kaskisen ihanan valoisa ja keväinen runokokoelma Sinulle laulavat linnut. Kokoelman on jälleen kerran kuvittanut Minna L. Immonen, jonka hempeiden kuvien tunnelmat täydentävät runoja hienosti. Kaskiselta tuntuu kyllä löytyvän runokokoelmia jokaiseen hetkeen ja tilanteeseen!

 

Sinulle laulavat linnut kuvaa pääosin luonnon keväistä heräämistä ja minun tulkintani mukaan myös niitä tunteita, joita ihmisissä keväisin yleensä herää: innostusta, ihastumista, iloisuutta. Hän kuvaa lähes kaikkia näitä asioita luonnon kautta, mutta minua useampikin runo puhutteli tällä tavalla ikään kuin kaksitasoisesti. Kaskisen runot ovat pääosin perinteisiä ja loppusoinnullisia, niin kuin luontorunojen pitää mielestäni ollakin. En tiedä miksi minulle luontoruno on minulle mieluisa loppusoinnullisena, niin vain on. Ehkä on kyse perinteikkyydestä ja siitä, että luonto herää keväisin vuosi toisensa jälkeen: niin on ollut jo satoja vuosia.

 

Kokoelman runoissa on raikkautta, herkkyyttä ja voimaa samaan aikaan. Niissä on myös jotakin hyvin kunnioittavaa, ikään kuin nöyrtymistä luomakunnan edessä. Se on mielestäni kaunista, sillä Kaskinen ei vie tuota nöyryyttä nöyristelyksi. Immosen kuvitus mielestäni täydentää tätä mielikuvaa hyvin, sillä kuvitus ei yritä vetää huomiota itseensä. Välillä kuvat puolestaan auttavat avaamaan uutta tulkintaa runosta, jonka kanssa se on samalle aukeamalle sijoitettu.

 

Kaskinen on jo lunastanut paikkansa suosikkirunoilijoideni joukossa, siitä ei pääse mihinkään. Olen aikaisemmin lukenut häneltä neljä kokoelmaa, joista kolmesta olen kirjoittanut tänne blogiini. Mielestäni on hienoa, että Kaskinen hallitsee aiheita niin laaja-alaisesti ja osaa vieläpä tuoda ne esiin sujuvasti. Kaskisen runoissa sanat eivät välttämättä ole hienoja tai monimerkityksisiä, mutta kokonaisuutena niistä muodostuu mielenkiintoinen verkko. Lainaisin tähän loppuun jotakin ihanaa keväistä runoa, mutta en osaa valita minkä tahtoisin tähän laittaa. Siispä kehotan teitä tutustumaan kokoelmaan itse, jos ajatus kevätrunoista kiinnostaa.

 

♠♠♠♠

Maaliskuun luetut

Vaikka oikeastaan joka kuukausi toistan itseäni ja sanon "kylläpä kuukausi meni taas nopeasti", niin nyt todella tarkoitan sitä. Maaliskuu tuntuu menneen ohi suorastaan tuplanopeudella, mutta samalla kertaa maaliskuu oli minulle hyvin toimelias kuukausi: sain tehtyä runsaasti koulujuttuja, kerättyä materiaalia opinnäytettäni varten ja myös luettua hyviä kirjoja! Kävin myös pitkästä aikaa pitämässä satutunnin kirjastossamme ja oli kyllä mukavaa taas omaksua tuo tuttu satutädin rooli. Ihanan keväinen ja aurinkoinen kuukausi tuntuu antaneen minulle lisäenergiaa ja aikaa tuntuu riittäneen hyvinkin kaikenlaiseen mukavaan tekemiseen, kuten kaverien tapaamiseen, vaikka on tähän kuuhun mahtunut ikäviäkin asioita. Mutta niitä en jaksa muistella, nyt haluan vain mennä kohti kesää aurinkoisin mielin. :) Bongasin muuten ensimmäisen leskenlehden jo 24.3. eli todellakin poikkeuksellisen aikaisin!

Maaliskuussa päätin siirtyä blogissani uudelle "tasolle" ja vaihdoin profiilikuvakseni oman kuvani. Nyt bloggaaminen tuntuu jotenkin virallisemmalta: en ole enää anonyymi ankkapatsas vaan ihan oikea ihminen, joka antaa kasvot näille ajatuksille ja mielipiteille. Lukijamääränikin on karttunut maaliskuun aikana, mikä on todella mahtavaa. Luku on vihdoin kolminumeroinen, sillä teitä on todellakin siellä jo huikeat 101 lukijaa (tekisi mieli vitsailla ja sanoa "dalmatialaista" :D)! Tervetuloa siis kaikille uusille lukijoille! Lupailin joskus, että järjestän arvonnan sitten kun 100:n lukijan raja menee rikki. Sen aion edelleen tehdä, mutta joskus kesällä vasta: en ole vielä keksinyt edes mitä laittaisin palkinnoksi, sillä tämä tuli niin yllättäen. :)

Maaliskuussa luin seitsemän kirjaa, joista kaksi edustaa genrejä, joita en oikeastaan koskaan lue. Halusin olla ennakkoluuloton ja valita kirjallisuuden genrejen kurssilla luettavaksi sellaisia teoksia, joihin en välttämättä muuten tutustuisi. Valitsin siis luettavakseni kirjat scifin ja kauhun maailmoista. Lisäksi ihan omavalintaisesti luin yhden näytelmän, yhden runoteoksen, yhden omaelämäkerran (kirjallisuuspiiriin), yhden nuortenkirjan ja yhden romaanin, jossa oli piirteitä monista genreistä.

Kuukauden luettuni ovat:

Kirsi Ranto: Ole se valo joka olet - enkeleitä ja villasukkia

Raili Mikkanen: Hopearenkaan taika

George Orwell: Vuonna 1984

Jennifer Egan: Sydäntorni

Minna Canth: Työmiehen vaimo

Edith Södergran: Levottomia unia

Stephen King: Hohto

Lukukuuni tuntuu onnistuneelta, vaikka en taaskaan ehtinyt oman hyllyn kirjojen pariin enkä päässyt lukemaan Pelon Jokapäiväistä elämäämme tai Kähkösen Kuopio-sarjaa. Nyt huhtikuussa minulla on onneksi enemmän valinnanvapautta, vaikkakin kirjallisuuspiiri kokoontuu peräti kaksi kertaa ennen kesätaukoa. Huhtikuussa tulen varmuudella lukemaan siis ainakin jonkin maaseutukuvauksen ja yhden kotimaisen dekkarin, sillä ne ovat piirimme aiheina. En tiedä minkä kirjan pariin ensimmäiseksi lähtisin nyt maaliskuussa, kun omassa hyllyssä edelleen odottaa mielenkiintoisia kirjoja ja kirjastostakin on lainassa vinot pinot! Lähdenkin tästä ratkomaan tuota asiaa, joten ei muuta kuin hyvää lukukuuta kaikille!