Menneen talven lumi

Tanja Kaarlela: Menneen talven lumi

251 s., Torni 2014

kansi: Mervi Kattelus

Tanja Kaarlelan nuortenkirja Menneen talven lumi on kevään aikana saanut melkoisen paljon blogihuomiota, joten päätin itsekin ottaa selvää millaisesta kirjasta oikein on kyse. Aloitin lukemaan tätä eilen vapaapäivän kunniaksi ja tässä jo ollaan kuvailemassa lukukokemusta, sillä Menneen talven lumi on hyvin otteessaan pitävä ja sujuvasanainen nuortenromaani.

Menneen talven lumi kertoo maaseutukylän nuorista, jotka havahtuvat horrokseen vaipuneen autioituvan kylän tilanteeseen, kun kylälle muuttaa uusi asukas. Antti saa yhdeksäsluokkalaiset nuoret ajattelemaan yhteiskunnallisia asioita, mikä johtaa välillä jopa suuriinkin ylilyönteihin ja hankaluuksiin. Aikuistuvien nuorten elämässä vakaan viitekehyksen tarjoaa autioituvan maalaiskylän miljöö, joka herättää monenlaisia ajatuksia. Nuorten elämässä pohdituttaa kuitenkin myös muut asiat, kuten suru vaarin sairastumisesta, suhteet vanhempiin, ystävyys ja mikäpä muukaan kuin tuo ah niin ihana ihastuminen. Kaikki nuortenkirjan ainekset ovat siis kasassa, ja Kaarlela kyllä tosiaan kokoaa niistä onnistuneen teoksen.

Teoksen alussa jouduin muistuttamaan itseäni moneen kertaan teoksen kohderyhmästä, sillä uhkasin taas lipsahtaa liiallisen kriittisyyden puolelle: ei se nyt tuollaista ollut, aika kärjistävää, joo varmaan. En kuitenkaan täysin päässyt irti siitä ajatuksesta, että Kaarlela kyllä tosiaan tekee aikuishahmoista hitusen liian stereotyyppisiä, mutta kokonaisuutena hahmokaarti on värikäs ja onnistunut. Siinä on monia tyyppejä, jotka todella tuovat tarinaan lisämaustetta ja potkua, huumoriakin. Päähenkilöt Mari ja Henna, etenkin Mari, tuntuvat välillä auttamattoman lapsellisilta, mutta toisaalta realistisilta. Ei 15-vuotiaalta voi aina odottaakaan kovin aikuismaista käytöstä.

Pidin paljon Kaarlelan kielestä, joka on nokkelaa, mutta ei kuitenkaan liian kikkailevaa. Siinä on ponnekkuutta ja väriä, se ei ole lainkaan yksitotista. Sitä lukee oikein mielellään, etenkin kun niin teksti kuin juonikin soljuvat vaivatta eteenpäin. Kaarlela käsittelee hienosti ystävyyteen, ihastumiseen ja mielipiteiden rakentumiseen liittyviä seikkoja ja valitsee sanansa hyvin. Erityisen ihastunut olin sivun 230 katkelmaan "Katso, naisen järki ja tunteet eivät kulje käsi kädessä, ja siksi on olemassa hyvät ystävät, jotka toimivat aivokapasiteettina silloin, kun oma aivotoiminta hyytyy --". Mielestäni se on myös hyvä näyte Kaarlelan verbaalisesta kyvykkyydestä.

Kokonaisuutena Menneen talven lumi on onnistunut teos ja uskon, että Kaarlelalta on lupa odottaa paljon myös jatkossa. Täytynee jossain vaiheessa tutustua hänen esikoisteokseensa Saara (2013), sillä Kaarlela todella teki vaikutuksen.

♠♠♠♠½

Herkkä, hellä, hehkuvainen: Minna Canth

Minna Maijala: Herkkä, hellä, hehkuvainen - Minna Canth

431 s., Otava 2014

kannen suunnittelu: Tiia Javanainen

Kun kuulin Minna Canthista julkaistavan uuden elämäkerran, tiesin heti haluavani lukea sen. Canth on yksi suosikkikirjailijoistani ja kiistatta myös yksi niistä kirjailijoista, jotka persoonina ovat vaikuttaneet minuun, minkä olen myös aiemmin tuonut blogissani ilmi. Teoksen lukeminen oli kuitenkin hidasta jopa siinä määrin, että laina-aika umpeutui ja kirjastosta tuli palautuskehotus kotiin. Täytyy kyllä sanoa, että ne jotka varausjonossa tätä innolla odottavat ja manaavat teosta yliaikaa pitävää lainaajaa, tulevat kyllä huomaamaan miksi palauttaminen on venähtänyt.

Minna Maijalan kirjoittama Canthin elämäkerta on hyvin monipuolinen kokonaisuus, jossa mennään kunnolla pintaa syvemmälle. Hän kuvaa Canthin elämänvaiheita, analysoi teoksia ja Canthia kirjailijana sekä nostaa esiin Canthin arvomaailmaa, ajatuksia ja aatteita. Läpileikkaus on moniulotteinen ja kattava, mutta välillä tuntuu, että liiankin kattava. Samaan asiaan palataan useampaan otteeseen esimerkiksi tuotannosta kirjoitettaessa ja aatteita valotettaessa. Etenkin tarkka luotaus Canthin tuotantoon pitkästytti minua, vaikka toki myös kiinnosti. Maijalan ote tähän oli kuitenkin jotenkin liian tutkijamainen, jotta kyseinen osio olisi teoksessa saanut nostetta.

Maijala on ottanut teokseensa mukaan runsaasti lainauksia Canthin kirjeistä sekä monen muun kertomuksista koskien tämän persoonaa ja elämää. Se antaa toisaalta autenttisuutta, tuo mukaan aikalaisnäkökulmaa ja syventää kuvaa Canthista, mutta samalla teos venyy ja vanuu. Välillä tuntuu, että saman asian olisi voinut sanoa lyhyemminkin, sillä koin Maijalan välillä tehostavan tekstiä hieman liikaakin sitaatein. Toisinaan koin myös, että sama asia tuli sanottua kahdesti: Maijalan kertomana ja sitaattina.

Elämäkerta ei muuttanut sitä kuvaa, joka minulla Minna Canthista on. Pidän häntä edelleen vahvana, määrätietoisena ja sanavalmiina naisena, mutta Maijala onnistuu kuitenkin herättämään myös muita ajatuksia: Canth oli kirjailijakuvansa takana äiti, kauppias ja innokas keskustelija, hänellä oli henkilökohtaisia tunteita ja vaikeuksia siinä missä ilojakin. Elämäkerran lukemisen myötä Canth jotenkin inhimillistyi silmissäni, vaikka yleiskuva hänestä säilyi samana.

Kaiken kaikkiaan pidän tätä teosta hyvin mielenkiintoisena pakettina, mutta ongelmana on vain se, että se on kovin tiivis. Se ei anna aikaa ja tilaa lukijan omille ajatuksille, sillä Maijala kuvaa asioita hyvin tarkasti ja monipuolisesti. Maijalan teksti ei nosta Minna Canthin saagaa kunnolla eloon ja myöskään hänen kerrontatapansa ei kerta kaikkiaan iske minuun. Maijala on asiallinen ja kirjoittaa hyvää kieltä, kuten kunnon tietokirjassa kuuluukin, mutta kuitenkin lopullinen mielikuva tästä teoksesta on tylsähkö ja lattea. Ei siis ihme, että lukeminen oli hidasta. Odotin tältä kirjalta teoksena paljon enemmän, vaikka sainkin tästä sen mitä eräällä tapaa hainkin: vahvistuksen sille, millainen ihminen Minna Canth todella oli.

♠♠♠½

Tuulisen saaren kirjakauppias

Gabrielle Zevin: Tuulisen saaren kirjakauppias

239 s., Gummerus 2014

alkup. The Storied Life of A. J. Fikry

suom. Tero Valkonen

ennakkokappale kustantajalta

Viime viikolla postilaatikkoon kolahti elämäni ensimmäinen ennakkokappale, sillä Gummerus oli halunnut tarjota minulle luettavaksi Gabrielle Zevinin Tuulisen saaren kirjakauppiaan. Ja voi ja oijoi miten ihana ja viihdyttävä lukukokemus tämä teos oli! Olen hyvin iloinen ja ylpeä siitä, että pääsin ihan ensimmäisten joukossa lukemaan ja kirjoittamaan tästä kirjasta. Kovakantinen kirja tulee myyntiin viikolla 24.

Tuulisen saaren kirjakauppias kertoo A. J. Fikrystä, leskeksi jääneestä alle 40-vuotiaasta kirjakauppiaasta, joku menetti vaimonsa myötä myös elämänilonsa. Hänen kirjakauppansa sinnittelee saarella lomalaisten ostosten turvin, mutta vaimon poismenon jälkeen kauppakaan ei ole ollut entisensä. Sattuma paiskaa Fikryn tielle kuitenkin jotakin odottamatonta, mikä saa miehen tarttumaan jälleen elämänsyrjästä kiinni.

Tuulisen saaren kirjakauppias on todellakin osuva teos jokaiselle kirjanystävälle, sillä se sisältää lukemattomia viittauksia kirjallisuuden maailmaan. Lukija todella tuntee olevansa kuin kotonaan lukiessa kirjaa rakkaudesta kirjoihin ja lukemiseen, vaikka teos käsitteleekin myös (muita) suuria asioita, kuten menettämistä, muutoksia ja ihmissuhteita sekä vaiettuja kaikuja vuosien takaa. Perustunnelmaksi tästä kirjasta minulle jäi lämmön ja välittämisen ilmapiiri, jossa on mukana kuitenkin myös särmää ja rosoa. Teoksesta ei muodostu missään vaiheessa latteaa ja söpöstelevää, vaan siinä on puhtia.

Teos etenee ikään kuin kirja kerrallaan. Jokaisen kappaleen alussa nostetaan esille jokin tietty teos, josta Fikry on kirjoittanut kommentin, vaikka muuten kerronta tapahtuu ulkopuolisen kertojan kautta. Kaikki kappaleet on myös otsikoitu jonkin kirjan mukaan, mikä entisestään tehostaa "kirjallista" meininkiä. Mielestäni se on onnistunut ratkaisu, sillä se korostaa sitä miten tärkeitä asioita kirjat päähenkilön elämässä ovat. Juonellinen eteneminen on aika ripeää eikä yksityiskohtiin takerruta, vaikkakin teos siitä huolimatta vilisee kirjallisia yksityiskohtia. Zevin kuvaa suuria linjoja ja merkittäviä tapahtumia elämässä, mutta vaikka teos etenee vauhdilla, siinä on helppo pysyä mukana.

Minua hieman harmittaa se, että en millään tahdo löytää juuri oikeita sanoja kuvaamaan tätä hienoa teosta. Pidin lukemastani heti ensimmäisiltä sivuilta lähtien. Kirjallinen maailma, omalla tavallaan hyvin tunnelmallinen kirjakauppamiljöö ja A. J. Fikryn hahmo ovat omiaan pitämään lukijan teoksen äärellä. Zevinin luomat henkilöhahmot ovatkin kautta linjan mielenkiintoisia ja eloisia ja juuri heihin kätkeytyy aiemmin kiittämäni särmät ja rosot. Tässä on kerta kaikkiaan onnistunut teos, ja voin ihan vilpittömästi suositella tätä kaikille kirjanystäville, sillä ainakin minuun tämä teki vaikutuksen. Mainiota!

♠♠♠♠♠

Haastevastauksia!

Sain Matkalla Mikä-Mikä-Maahan -blogin Annalta haasteen, jossa minun tulisi kertoa 11 asiaa itsestäni, vastata Annan esittämiin kysymyksiin ja keksiä 11 uutta kysymystä ja laittaa haaste eteenpäin. Vähän oikaisen ja vastaan vain Annan kysymyksiin, sillä olen joskus aiemmin keväällä haasteeseen vastannut. :)

1. Mikä/mitkä oli(vat) lempiaineesi koulussa? Historia oli ykkössuosikkini, kuten varmasti lukumieltymyksistäni voi päätellä.  Pidin myös äikästä, yhteiskuntaopista ja uskonnosta. Lukiossa pidin miltei kaikista humanistisista aineista, mutta historia on aina ollut ykkönen.
2. Oletko aina ollut kova lukemaan vai missä vaiheessa elämää lukuharrastuksesi on syttynyt? Olen aina pitänyt lukemisesta enkä osaa tarkalleen ottaen sanoa, koska lukuharrastukseni on erityisesti syttynyt. Kirjastonkäyttäjä olen ollut aina, mutta muistaakseni joskus viidennellä tai kuudennella luokalla aloin aktiivisemmin lainaamaan ja lukemaan, joten kai voin sanoa, että lukutoukka minusta tuli viimeistään silloin. :)
3. Mitä luulet kirjahyllysi sisällön kertovan sinusta? Kyllä se aika suoraan kertoo, että kotimaisen ja historiallisen kaunokirjallisuuden ystävän hyllystä on kyse. Kirjojen esillepano kertoo järjestelmällisyydestä, sellaisen kommentin olen itse asiassa saanutkin. Kirjastonhoitajansieluni vaatii kirjojen järjestyksessä olemista. :D
4. Oletko sosiaalisesti enemmän ujo vai rohkea? Rohkea, sillä olen yleisesti ottaen ulospäinsuuntautunut ja puhelias.
5. Lempivaatteesi? Farkut tai jotkut vastaavat housut yleisesti. Jos joku tietty vaate pitää valita, niin ainakin keväällä hankkimani keinonahkatakki on aivan ihana, mutta nyt se on liian kuuma käytettäväksi.
6. Millainen on kaunein maisema mitä voit kuvitella? Järvimaisema oikeastaan joka säällä, mutta etenkin kesällä auringonlaskun aikaan.
7. Jos saisit käteesi taikasauvan ja tehtäväksesi heilauttaa sitä kerran paremman maailma puolesta, minkä muutoksen tekisit maailmaan? Haluaisin estää kaikki sodat, minkä seurauksena toivoisin ihmisten elinolojen kohentuvan.
8. Suurin ruokapaheesi? Mielitekosyöminen on kyllä suuri paheeni, mutta erityistä ruokapahetta en keksi.
9. Mitä maata äänestit/olisit äänestänyt tämän vuoden Euroviisuissa ja miksi? En seurannut Euroviisuja, joten en osaa vastata tähän.
10. Mihin muumien hahmoon samaistut eniten? En oikeastaan osaa sanoa. Ehkä ajatuksiltani Pikku Myyhyn, vaikka ulkoisesti muistutankin enemmän Niiskuneitiä. Eräs kaverini tosin totesi, että olen kuin Muumimamma. :D
11. Mitä kivaa aiot tehdä tänä kesänä? Tavata kavereita, viettää rentoa elämää kesätöiden lomassa, ulkoilla, lukea, elää täysillä! :)

Muita kuulumisiani:

Aloitin maanantaina työt kukkamyynnissä ja on kyllä ollut todella kova vilske ja vilinä, hyvä kun ehtii hetken istahtaa juomatauolle ja "heittää huiviin" jotain pikaevästä. Ihoni on palanut paikoitellen pahemman kerran, auts auts. Aurinkovoide suojakertoimella 30 ei ilmeisesti ole ollut riittävän tehokasta. Lähes tauottomien ja kuumien työpäivien jälkeen olen ollut niin väsynyt, että lukeminenkin on ollut hidastakin hitaampaa, mutta kyllä kirjoistakin pian aion taas kirjoittaa. Tällä hetkellä luen Maijalan kirjoittamaa Minna Canthin elämäkertaa ja ennakkokappaleena saamaani Tuulisen saaren kirjakauppiasta. 

Aurinkoisia kesäpäiviä ja hyviä lukuelämyksiä kaikille! :)

Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville

Mary Ann Shaffer & Annie Barrows: Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville

301 s., Otava 2010

alkup. The Guernsey Literary and Potato Peel Pie Society, 2008

suom. Jaana Kapari-Jatta

Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville on houkutellut minua jo pitkään, sillä erikoisen nimen lisäksi kiinnostusta on herättänyt teoksen saama positiivinen palaute ja huomio. Toden sanoakseni tämä onkin ollut minulla kirjastosta lainassa jo useamman kuukauden, mutta nyt opparirumban jälkeen pääsin vihdoin tutustumaan tähän lähemmin. Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville on käsittääkseni lähinnä Mary Ann Shafferin käsialaa, jonka Annie Barrows tätinsä puolesta viimeisteli.

Kyseessä on kirjeromaani, jonka päähenkilö on kirjailija Juliet Ashton, salanimelläkin  kirjoittanut 32-vuotias nainen. Tarinan muodostavat kirjeet on päivätty vuonna 1946, mutta todellisuudessa moni keskeinen tapahtuma on tapahtunut aiemmin jo noin viiden vuoden sisään tästä. Ydintarina saa alkunsa Julietin vastaanottamasta kirjeestä, jossa tuntematon mieshenkilö kertoo ostaneensa Julietille aikoinaan kuuluneen Charles Lambin teoksen. Tästä alkaa kirjeenvaihto, joka poikii kirjeenvaihtoyhteyden Julietin ja usean muun Guernseyn saarella asustavan henkilön välillä. Pala palalta Julietille selviää millaista elämä Kanaalisaarilla oli saksalaissotilaiden miehitettyä sen toisen maailmansodan aikaan. Englannille kuuluvan, lähellä Ranskan rannikkoa sijaitsevan saarirykelmän asukkaat kokivat sodan aikana paljon.

Henkilöt, joiden kanssa Juliet käy kirjeenvaihtoa, ovat kirjallisen piirin perunankuoripaistoksen ystäville jäseniä, jotka kuvaavat miten piiri sai alkunsa sattuman oikusta ja mitä siitä seurasi. Jokaisella ihmisellä on sanansa sanottavana ja kaikki tuntuu aina kulminoituvan vangituksi tulleeseen Elizabethiin, joka onkin poissaolostaan huolimatta yksi tarinan keskushenkilöistä. Siinä missä kuvataan Julietin kiintymystä saarelaisiin ja itse saareen sekä sitä miten palava tiedonhalu hänelle saarelaisten sodanaikaista elämää kohtaan syntyi, kuvataan myös hänen suhteitaan manner-Englannissa. Kirjeistä välittyy Julietin muuttuminen henkilönä vahvemmaksi ja ehkä jopa empaattisemmaksi, mitä on ilo seurata. On myös mielenkiintoista lukea kirjeitä, joiden taakse kirjailija(t) on istuttanut mitä erilaisimpia hahmoja, joista lähes jokaisessa on jotakin mieleenpainuvaa.

Kirjeromaanin seuraaminen tuntui aluksi hieman työläältä, mutta kerrontatapaan tottui nopeasti ja siitä alkoi nauttia. Kirjeet paljastavat useista henkilöistä asioita mielestäni syvemmin kuin jollakin muulla kerrontaratkaisulla olisi ollut mahdollista, mikä auttaa pääsemään paremmin tarinan sisään. Eritaustaisten hahmojen käyttäminen kerronnassa tuo teokseen myös eloa, mutta ei liikaa kirjavuutta. Kokonaisuus ei muodostu sekavaksi, vaikka sekin vaara varmasti voisi olla olemassa.

Aluksi pidin kerrontaa jotenkin totisena ja vakavana, mikä tietysti johtuu osittain aiheesta. En tiedä missä määrin Barrows on joutunut tekstiä viimeistelemään, mutta mielestäni 200 sivun jälkeen teos muuttui huomattavasti kevyemmäksi ja teksti jotenkin letkeämmäksi. Viimeisen sadan sivun aikana jopa nauroin ääneen monelle hauskalle ja kekseliäälle sutkautukselle, mistä kiitosta tietysti ansaitsee myös suomentaja. Mielestäni viimeiset 100 sivua etenivät todella miellyttävästi ja etenkin niitä lukiessani viihdyin tämän kokonaisuutenakin toimivan teoksen parissa. Kaiken kaikkiaan tässä on kyseessä sujuvasanainen, monella tapaa rikas teos, jossa vilisee tuttuja nimiä kirjallisuuden maailmasta!

♠♠♠♠½

Kirjojen keskellä: Kirjastonhoitaja kaunokirjallisuuden asiantuntijana

Pirjo Tuomi: Kirjojen keskellä - Kirjastonhoitaja kaunokirjallisuuden asiantuntijana

165 s., Avain 2011

kansi: Jussi Jääskeläinen

Eilen kello 23.27 tapahtui jotakin merkittävää, sain nimittäin opinnäytetyöni teoriaosuuden valmiiksi! Syksyllä paneudun empiriaosuuteen, joten nyt on aika huilata hetken, vaikkakin ohjaajani kommentteja ja korjausehdotuksia vielä odottelen. Tuntuu kuitenkin todella hyvältä, kun tietää saavuttaneensa tavoitteensa ja pysyneensä aikataulussa. Opinnäytetyöni koskee asiakastyytyväisyyttä aikuisten kaunokirjallisuuden osaston suhteen. Materiaalia etsiessäni törmäsin tähän Pirjo Tuomen Kirjojen keskellä: Kirjastonhoitaja kaunokirjallisuuden asiantuntijana -teokseen, joka alkoi välittömästi kiinnostaa minua ammatillisesti muutenkin. Teos pohjautuu Tuomen omaan lisensiaatintutkielmaan vuodelta 2010.

Kirjojen keskellä kuvaa kirjastonhoitajuutta ammattina, alan koulutuksen sisältöjä kaunokirjallisuuteen liittyen, kaunokirjallisuuden asiantuntijuutta sekä niitä asioita, jotka tekevät kokoelmasta onnistuneen ja niitä tapoja, joilla kaunokirjallisuutta kirjastoista haetaan. Tuomi (s. 7) itse määrittelee aiheena olevan "kaunokirjallisuuden asema kirjastokontekstissa ja -- erityisvaatimukset kirjastoammatilliselle osaamiselle", mikä kyllä kiteyttää hyvin tämän kirjan luonnetta. Kyseessä on siis melkoisen tiivis paketti erilaisista asioista kirjastojen ja kaunokirjallisuuden maailmassa.

Kaunokirjallisuus on minulle oikea sydämen asia, kuten varmasti kaunokirjallisuuteen selkeästi painottuvasta blogistani voi päätellä. Kirjastonhoitajuus on minulle toinen tärkeä asia, sillä minulle kirjastonhoitajaksi opiskeleminen on tietynlainen kutsumusammatti. On siis sanomattakin selvää, että teos jossa yhdistyy nämä molemmat minun elämääni merkityksellisesti liittyvät asiat, kiinnostaa minua. Mielestäni tämä oli hyvin avartava lukukokemus, vaikka ei toisaalta minulle antanut ihan hirvittävästi mitään uutta tietoa. Aihepiiri on kuitenkin mielenkiintoinen, sillä se käsittelee myös esimerkiksi aineiston hankintaan ja asiakaspalvelussa ilmeneviin "osaamisvaatimuksiin" liittyvää problematiikkaa. 

Minä näen tämän teoksen eräällä tavalla alan perusteoksena, johon kannattaisi ehdottomasti tutustua niin alan opiskelijoiden kuin ammattilaistenkin. Käsittelen opinnäytetyössäni muun muassa kokoelmatyön merkitystä ja kaunokirjallisuutta kirjastossa, joten olen viime viikkoina tullut huomaamaan, että kaunokirjallisuus ei olekaan mikään kovin simppeli juttu kirjastojen kannalta. Tietysti jokin näkemys tähän on minulla jo ollutkin olemassa työkokemuksen kautta, mutta aiheeseen perehtyessäni olen huomannut "jännittävän" tasapainottelun kaikenlaisten kaunokirjallisuuden kokoelmalle asetettavien vaatimusten välillä. Kirjojen keskellä on toimiva johdatus tähänkin aiheeseen, vaikka käsitteleekin nähdäkseni  enemmän kirjastonhoitajuutta.

Neljäntienristeys

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys

334 s., WSOY 2014

päällys: Martti Ruokonen

Kun Neljäntienristeyksestä alkoi ilmestyä positiivisia ja suorastaan ylistäviä arvosteluita niin blogeissa kuin lehdissäkin, havahduin varaamaan tämän teoksen. En ollut aikaisemmin rekisteröinyt mitenkään erityisesti tämän kirjan olemassaoloa, mutta yhtäkkiä kaikki puhuivat tästä. Ja kyllä voin sanoa, että tämä kirja on suosionsa ansainnut! Heti ensimmäisiltä sivuilta lähtien Neljäntienristeys nappasi minut mukaansa kulkemaan pitkin teitä päähenkilöiden matkassa.

Neljäntienristeys on neljästä eri näkökulmasta kerrottu tarina, joka sijoittuu vahvasti taloon, josta on näkymä neljäntienristeykseen. Ensimmäisenä ääneen pääsee Maria, nuori kätilö, jonka taitoihin suhtaudutaan epäilevästi. Loppujen lopuksi Maria saa arvostusta ja nousee pitäjällä tunnetuksi hahmoksi, mutta samalla Maria on luopunut paljosta. Toisena kertojana nähdään Marian avioton tytär Lahja, joka haluaa elämäänsä kaiken sen, mitä äiti ei ole omaansa tahtonut. Avioliitto Onnin kanssa ei ole sodan jälkeen entisensä, sillä sodasta palattuaan Onni alkaa etsiä kiihkoa ja kosketusta muualta kuin aviovuoteesta. Johanneksen Kaarina-vaimo joutuu kohtaamaan Lahjan katkeruuden ja tiiviin vaikenemisen muurin, kun anoppi hallitsee taloa vahvoin ottein. Viimeisessä osiossa palataan ajassa taaksepäin, jolloin Onni pääsee kertomaan mitä todella tapahtui.

Neljäntienristeys, neljä kertojaa. Jokaisella oma suuntansa valittavaksi. Teoksen nimellä on mielestäni kokonaisvaltaisen onnistunut yhteys kirjan sisältöön, sillä teiden kulkeminen ulotetaan myös kerrontaan. Jokaisen päähenkilön kuvaukset jaetaan katujen mukaan, kuten "Lahja 1911|Helmenpyytäjäntie". On mielestäni oivaltavaa, että ihmisen elämä nähdään polkuina, teinä, joiden kulkeminen vaikuttaa elämän kulkuun, ja tuodaan se kerronnassa näin esille. Mieleenpainuva ratkaisu, joka entisestään vahvistaa tämän kirjan jättämää muistijälkeä.

Mielestäni Kinnunen onnistuu luomaan tarinasta todella eheän, vaikka välillä ajallisesti onkin suuriakin aukkoja. Jo Marian osuudesta muodostuu ehjä kokonaiskuva, vaikka Lahja ei omilla muistoillaan sitä vielä täydennäkään. Kinnusella on taito upottaa isompiin kokonaisuuksiin pieniä yksityiskohtia, joiden avulla lukija voi kuroa aukkopaikat umpeen. Moniäänisyys on siis onnistuneesti toteutettu ja luo hahmoista hyvin mielenkiintoisen kuvan.

Pidin tämän teoksen tunnelmasta aivan valtavasti. En osaa kovinkaan hyvin erottaa niitä asioita, jotka saivat minut viihtymään tämän teoksen äärellä, sillä kokonaiskuva on hyvin tasaisen varma ja kiehtova. Ainakin kerronta vie mennessään, hahmot ovat kiehtovia, heidän unelmansa koskettavia ja rehellisiä, olivat ne sitten suvaittavia tai eivät. Hahmoissa on syvyyttä ja aitoa tunnetta, ja kaikki keskushahmot jäävät mieleen selkeinä. Kinnunen on todellakin saanut aikaan hyvin vahvan muistijäljen jättävän romaanin, jonka lukeminen oli ilo. Häneltä on varmasti lupa odottaa jatkossa vielä paljon!

♠♠♠♠♠

Jokapäiväinen elämämme

Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme

522 s., Teos 2013

graafinen suunnittelu: Camilla Pentti

Löysin vihdoinkin aikaa tarttua Riikka Pelon menestykseksi nousseeseen ja Finlandia-palkinnon voittaneeseen Jokapäiväinen elämämme -teokseen, joka on minun mittapuullani aikamoinen tiiliskivi. Sain tämän vanhemmiltani joululahjaksi aivan kuten olin toivonutkin, joten tuntui hieman ikävältä jättää tämä odottelemaan moneksi kuukaudeksi lukuvuoroaan. Parempi kuitenkin lukea ajan kanssa ja ajatuksella kuin kiireessä ja hätiköiden.

Koen jotenkin hirveän vaikeaksi kirjoittaa tästä kirjasta yhtään mitään. Tässä tapahtuu niin paljon, lukija saa koko ajan uutta pohdittavaa ja henkilöiden tunnetilat tulevat todella lähelle, että en oikein tiedä mitä sanoisin. En tiedä mistä aloittaisin kuvaamaan kokemuksiani tästä kirjasta, kun on monta asiaa, jotka haluaisi sanoa ja silti ei tiedä miten. Jokapäiväinen elämämme oli minulle hyvin vahva lukukokemus, vaikka en kokenutkaan tätä kovinkaan henkeäsalpaavaksi tai huikaisevaksi kirjaksi.

Jokapäiväinen elämämme kertoo venäläisestä runoilijasta, Marina Tsvetajevasta, ja hänen Alja-tyttärestään. Teos sijoittuu kahteen aikaan, vuosiin 1923 sekä 1939 ja 1941. Kerronta on moniäänistä kuvaten asioita vuorotellen Aljan ja Marinan näkökulmista, mikä antaa teokselle syvyyttä ja perspektiiviä. Yleisesti ottaen minua useimmiten epäilyttää moniääniset romaanit, mutta tässä kerrontaratkaisu on onnistunut ja toimiva.

Tarinan keskiössä on pitkälti äidin ja tyttären välit, se miten he kokevat toisensa ja aina kerta toisensa jälkeen ajautuvat toisistaan erilleen. Kummallakin tuntuu olevan ylpeytensä ja he kimmahtavat toisiinsa nopeasti, mutta samalla heillä on yhteys, joka sitoo heidät kaikkia näkyviä siteitä vahvemmin toisiinsa. On menneisyys, jonka tapahtumat repivät railon heidän välilleen. On vaiettuja asioita, joista ei osata puhua: vuosien painolasti, joka painaa heidän jokapäivästä elämäänsä. Ja kaikkien vaatimusten, ilkeiden sanojen ja turhautumien alla on kuitenkin se kaikkein suurin: rakkaus. Sellaisena tarina minulle välittyi, vaikka tulkintoja äidin ja tyttären väleistä on varmasti monenlaisia.

Tarinan keskiössä on myös jo valmiiksi paloiksi jaetun perheen loppullinen tuhoutuminen Stalinin terrorin jaloissa. Se osoittaa miten kovan hinnan ihminen tai kokonainen perhe voi joutua maksamaan menneisyyden valinnoista ja lojaaliudesta, kun oikeudenmukaisuus loppuu ja yksittäinen ihminen sanelee mikä on oikein tai väärin. Kun Alja, Ariadna, pakotetaan tunnustamaan sellaista, mitä ei ole tapahtunut, nousi ainakin minun ihoni kananlihalle: miten vahvasti Pelo kuvaakaan tuota hetkeä, sitä miten ihmisestä puristetaan halutunlainen totuus vaikka millä keinoin.

Pelo kirjoittaa sujuvaa kieltä, mutta jotenkin teos jäi siitä huolimatta mielestäni latteaksi. Henkilöiden tunnetilat tulevat usein lähelle lukijaa, mutta toisaalta he ovat jotenkin eleettömiä, ihan kuin heidät kaikki olisi isketty lasipallon sisään ja lukija tarkastelisi heitä jostain ulkopuolelta, katsoisi heidän pyristelyään ahdistuneena ja samalla toivorikkaana. Koin vaikeaksi päästä lähelle hahmoja itsejään, vaikka heidän tunteensa välittyivätkin tehokkaasti. Samaten muutama kohtaus oli todella käsinkosketeltavasti kuvattu, mutta se ei pelasta muuten eleetöntä kokonaiskuvaa. Lisäksi teoksen tunnelmassa on jotakin pysähtynyttä, joka tuo minulle mieleen venäläiset klassikkoteokset. Se ei välttämättä ole huono asia, mutta mielestäni teoksen tapahtumat olisivat kaivanneet hieman enemmän kiihkoa ja rytmiä.

Kokonaisuutena Jokapäiväinen elämämme on toimiva kirja, hyvin rehellinen ja ajatuksia herättävä. Ymmärrän kyllä miksi tätä teosta on kehuttu paljon, mutta en voi täysin liittyä ylistyslauluun, sillä mielestäni kaikki palaset eivät loksahtaneet kohdilleen. Kyseessä on kuitenkin ehdottomasti lukemisen arvoinen teos!

♠♠♠♠

Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä

Sari Pöyliö: Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä

166 s., Atena 2014

kansi: Elina Warsta

Olen muutamana viime päivänä näpytellyt melko ahkerasti opinnäytetyötäni, joten aloin kaivata vastapainoksi jotain kevyttä lukemista. Minulla on kesken Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme, mutta sitä ei voi kovinkaan kevyeksi luonnehtia. Niinpä nappasin omasta hyllystäni taannoisen arpavoittoni, Sari Pöyliön novellikokoelman Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä. Tämä toimi kuin toimikin erinomaisesti välipalakirjana, mutta en kyllä tätäkään siitä huolimatta kevyeksi kirjaksi luonnehtisi novellien aiheiden puolesta.

Pölynimurikauppias on Pöyliön esikoisteos, joka käsittelee erilaisia äitityyppejä. Kahdeksan novellia sisältävä kokoelma pitää sisällään kaikenlaisia äitejä: vastuullisia, vastuuttomia, komentelevia, sievisteleviä, itsekkäitä ja niin edelleen. Novelleissa esiin marssivat myös heidän tyttärensä. Novelleissa kuvataan pääosin vanhemman ja lapsen roolien kääntymistä päälaelleen sekä heidän välisiä suhteitaan.

Pöyliön novellit ovat hyvin sujuvia luettavia, niistä näkee selkeästi, että esikoiskirjailijuudestaan huolimatta toimittaja Pöyliö ei ole mikään kirjoittamisen keltanokka. Hän kirjoittaa selkeää kieltä, jonka vietäväksi on helppo heittäytyä. Novellit ovat myös rakenteeltaan selkeitä ja johdonmukaisia, ja pitävät sisällään päähenkilöidensä kannalta oikeastaan kaiken olennaisen. Novellit ovat myös kekseliäitä ja mieleenpainuvia, jokaisessa tarinassa, äidissä ja tyttäressä on jotain sellaista, jonka kyllä muistaa. En tiedä miksi viimeinen novelli, joka on ikään kuin kaikkien aiempien koonti äitien näkökulmasta, rikkoo mielestäni muuten mielenkiintoisen kokonaisuuden.

Kokoelman novelleissa on paljon absurdeja ja ravistelevia tapahtumia, jotka välillä huvittivat ja myös kieltämättä pöyristyttivät minua. Äitien tai tyttärien vastuuttomuus, voimattomuus tai vaativuus olivat välillä kerrassaan ahdistavia, samoin tilanteet joihin päähenkilöt joutuivat: yksi pieni asia, kuten imurointi pallo-Hooverilla, voi muuttaa koko tulevaisuuden. Tästä syystä en pidäkään kokoelmaa kovin kevyenä aiheidensa puolesta. Kokoelmassa on kuitenkin myös paljon kauniita asioita, kuten pyyteettömyyttä, välittämistä ja kiintymystä. Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä on siis monipuolinen kokonaisuus. Toivon, että Pöyliö jatkaa novellistina, sillä hänen tarinoissaan on aineista!

♠♠♠♠