lauantai 28. kesäkuuta 2014

Alvar-kuvakirjat

Leena Laulajainen: Alvar avaruusjänis
kuvittanut: Kristiina Louhi
Gummerus 1988
ulkoasu: Tuula Solasaari-Pekki
***
Laulajainen: Alvar ja varjo
kuv.: Louhi
Tammi 1989
***
Laulajainen: Alvar ja salaisuus
kuv.: Louhi
Tammi 1991
ulkoasu: Tiina Heikkonen
 
Ostin kesällä kaksi vuotta sitten kirjaston poistomyynnistä Alvar avaruusjäniksestä kertovia kuvakirjoja, mutta en ole aiemmin niihin jostain syystä tutustunut. Kuvakirjat tarttuivat matkaani, sillä onhan ne kuvittanut yksi suosikeistani, Kristiina Louhi.
 
Leena Laulajaisen luoma hahmo ei olekaan mikään ihan tavallinen jänis, vaikka syntyykin tavalliseen metsäjänöperheeseen: Alvar on vaaleanpunainen eikä harmaa kuten asiaan kuuluisi. Lähdettyään etsimään paikkaansa maailmassa, Alvar saa tietää olevansa avaruusjänisten sukua, vaikka onkin metsäjänöemon poikanen.
 
Alvar on mielestäni äärimmäisen hellyyttävän suloinen hahmo, oikein sympaattinen. Jo hahmon ulkoinen olemuskin riittää voittamaan lukijan hänen puolelleen. Näissä kirjoissa on kuitenkin aina jotakin sellaista, mikä menee minusta hieman liikaakin jo yli ymmärryksen. Tietysti nämä ovat satuja, mutta jotenkin en vain kyennyt aina ymmärtämään, että "miten tuo muka on mahdollista yhtäkkiä". En osaa perustella tätä väittämääni alkuunkaan, mutta silti näissä oli jotain sellaista, joka mielestäni rikkoi niiden eheän saturakenteen.
 
Teoksessa Alvar avaruusjänis pieni jänöpoika joutuu alituisiin vaaroihin värinsä puolesta, sillä vaaleanpunaisen jäniksen on luonnollisesti hyvin vaikea piiloutua metsään. Lisäksi Alvaria kiusataan erilaisuutensa vuoksi, joten Alvar päättää lähteä etsimään omaa paikkaansa maailmassa, vaikka lupaakin suloiselle tyttöpupulle palaavansa takaisin.
 
Minulle tuli tästä ensimmäisestä teoksesta mieleen, että siinä varmasti vertauskuvallistettiin jänisten avulla erilaisuutta ihmisten keskuudessa. Koin teoksen ikään kuin viestinviejänä siitä, että kukaan ei värilleen mitään voi, mutta omalle käytökselleen kyllä. Teos on ilmestynyt vuonna 1988, jolloin erilaiset etniset taustat eivät olleet Suomessa vielä niin näkyvästi edustettuina kuin nykyään, joten ehkä tämä teos on syntynyt osittain tarpeesta edistää ja "opettaa" suvaitsevaisuutta.
 
Teos Alvar ja varjo on itsenäinen kertomus jo tutuksi tulleesta avaruusjäniksestä. Tässä teoksessa Alvar ihmettelee varjon olemusta, kadottaa sen välillä kokonaan ja välillä hänen varjonsa jopa pääsee vaihtumaan toiseen. Varjo on tässä teoksessa saanut runsaasti inhimillisiä piirteitä, mikä minua ehkä hieman häiritsi. (En tiedä mikä muinaismuisto oikein alan olemaan, kun jotenkin vaan löydän tästäkin sadusta jotain liian "epätodellista", vaikka sehän on juuri satujen perusominaisuus.) Varjo on kuitenkin sellainen asia, joka pikkulapsia eittämättä kiinnostaa. Ainakin itse muistan miten mielenkiintoista oli ihmetellä omaa varjoaan ja yrittää saada se kiinni!
 
Alvar ja salaisuus kertoo siitä kuinka Alvar lähtee kiertämään maailmalle salaisuuden löytääkseen. Jälleen kerran Alvar heittää hyvästit suloiselle tyttöpupulle ja lähtee matkaan. Alvar kiertää ympäriinsä ja kohtaa matkallaan paljon kaikenlaista, hän muun muassa rakentaa padon majavan kanssa. Mutta yhtä asiaa Alvar ei kuitenkaan löydä: salaisuutta. Loppujen lopuksi Alvar tajuaa oman hupsun salaisuutensa ja palaa kotiin.
 
Kristiina Louhen kuvitus on näissä teoksissa yhtä sympaattista kuin aina muulloinkin. Kuvilla on suuri asema näissä teoksissa, onhan kyse kuvakirjoista, mutta samalla näissä kaikissa on myös paljon tekstiä pitkissä pätkissä. Ainakin näissä on siis sisältöä ja kunnon tarina, vaikka välillä olisin toivonut hieman ripeämpää juonenkulkua. Alvar on kuitenkin hahmona niin ihana, että viihdyin näiden parissa melkoisen hyvin!

keskiviikko 25. kesäkuuta 2014

Kuinka monta iltaa

Eira Pättikangas: Kuinka monta iltaa
320 s., Karisto 2014

Olen aikaisemmin lukenut kaksi Eira Pättikankaan teosta, joista ensimmäinen ei oikein vakuuttanut, mutta toinen jo nosti Pättikankaan arvostusta silmissäni. Pättikangas on etenkin Etelä-Pohjanmaalla hyvin suosittu kirjailija, joten tästä syystä olen halunnut hänen tuotantoonsa tutustua. Uutuusteos Kuinka monta iltaa löi minut ällikällä, sillä kahden aiemmin lukemani teoksen perusteella en odottanut mitään erityistä. Ei tämä vieläkään ole mitään erityisen ihmeellisen loisteliasta, mutta oikein toimiva ja otteessaan pitävä, viihdyttävä teos kumminkin. Ja se on paljon se!

Kuinka monta iltaa on mielestäni jotenkin saippuaoopperamaisempi ja kevyempi kuin aikaisemmin lukemani Pättikankaan teokset, mikä ei suinkaan ole paha asia. Tähän teokseen mahtuu paljon tunteita, käännekohtia ja mylläköitä, jotka kirpaisevat joskus pahastikin. Tarinan keskiössä on 1950-luvun pohjalaiskylän naiset aina nuorista tytöistä keski-ikäisiin emäntiin asti. Pättikangas kuvaa elämäntyylien ja maailman muuttumista heidän kauttaan, ja mielestäni hän tekee sen hyvin. Pättikankaan luoma läpileikkaus siitä, miten muutokset myös ihmisiä muuttivat, on mielestäni onnistunut, mutta eniten pidin siitä, millaisia tunnemyrskyjä ja kipeitäkin tunteita hän on hahmoihinsa upottanut. Taka-Mäkkin katkeroitunut Tyyra, kauppiaan haaveileva Lilli-tytär ja vähään tyytyväinen ompelijatar Sannu paljastuvat paljon enemmäksi, kuin voisi alunperin kuvitella.

Pättikankaan tarinassa on mitä tunnesolmuihin tulee paljon tuttuja vanhanaikaisia käänteitä, mutta myös todellisia jymy-yllätyksiä. En olisi osannut aavistaakaan mitä hän laittaa hahmonsa kokemaan ja tuntemaan ja tekemään, välillä jopa oman ja jonkun toisen onnen kustannuksella järkisyistä. On hienoa, että Pättikangas tuo tarinaansa yllätyksellisyyttä, sillä se tosiaan pitää mielenkiintoa yllä. Lukija ei voi tuudittautua siihen, että "no nyt kaikki selviää".

Erityiskiitosta tämä teos ansaitsee myös ulkoisista puitteista, siis tekstin koosta lähinnä. Olin hyvin positiivisesti yllättynyt, kun huomasin tekstin olevan melko suurta. Pättikankaan pääsääntöinen lukijaryhmä on käsittääkseni hieman ikääntyneempi väestö eli toisin sanoen ikänäön tuomia ongelmia voi olla. Tässä on upeasti otettu se huomioon, ja ilahduttaapa se kyllä nuortakin lukijaa! :)

♠♠♠♠

tiistai 24. kesäkuuta 2014

Tove Jansson: Tee työtä ja rakasta

Tuula Karjalainen: Tove Jansson - Tee työtä ja rakasta
303 s., Tammi 2013
ulkoasu: Timo Numminen

Tuula Karjalaisen Tove Janssonista tekemä elämäkerta ehti minulla keväällä jo kertaalleen olla lainassa, mutta en tuolloin löytänyt aikaa siihen tutustua. Nyt pääsin siis käsiksi tähän kattavaan pakettiin Tove Janssonin elämästä, taiteesta ja urasta yleensäkin. Jansson on yksi suosikkikuvittajiani ja muumikirjat ovat tehneet minuun vaikutuksen, mutta muuten en ole liiemmin hänen tuotantoonsa tutustunut. Tästä kirjasta sain innostusta tutustua myös Janssonin aikuisille suuntaamaan tuotantoon, josta ainoastaan Kesäkirja on minulle tuttu.

Karjalaisen kokoama elämäkerta on kyllä aikamoisen tuhti annos Tove-tietoutta, mutta toisaalta se ei jätä aukkopaikkoja ja avoimia kysymyksiä. Tove Janssonin elämästä saa tietää kutakuinkin kaiken oleellisen, kun vain lukee tämän kirjan. Toisaalta mielestäni välillä paneudutaan hieman liiankin yksityiskohtaisesti esimerkiksi Janssonin seksuaaliseen suuntautumiseen sekä siitä etsitään ihan valtavasti viitteitä Janssonin taiteeseen ja kirjallisiin teoksiin. Teoksesta tulee hieman sellainen olo, että lesbous olisi määritellyt Janssonin elämää hyvinkin kokonaisvaltaisesti jokaisella osa-alueella, mikä ei varmaankaan voinut ainakaan elämäkerrassa esitetyissä määrin pitää paikkaansa.

Karjalaisen työ ansaitsee kuitenkin kiitosta, sillä hän on selkeästi paneutunut Janssonin elämään tarkasti. Hän käsittelee myös Janssonin taidetta ja kirjallista uraa tarkkaan, ja hän on analysoinut Janssonin tuotantoa huolellisesti niin kuvataiteen kuin kirjallisten töidenkin suhteen. Janssonin koko urasta jää lukijalle selkeä kokonaiskuva, jonka vaiheista löytyy kyllä kasapäin yhtymäkohtia Janssonin omiin elämänvaiheisiin. Ne osoittavat entistä konkreettisemmin, että Janssonin ura ei syntynyt tyhjästä, vaan taustalla oli todellisia tunteita ja tuiskuja.

Teosta on kuvitettu runsaasti Janssonin omin piirroksin ja maalauksin. On hienoa, että tekstissä analysoituja teoksia on tuotu lukijan silmien eteen, mutta hieman enempikään kuvitus ei olisi haitannut yhtään. Itse asiassa tuhtia tietopakettia olisi voinut hieman tasapainottaa vieläkin runsaampi kuvitus, sillä sen (lukijakohtainen) tarkastelu olisi voinut luoda vielä syvemmän mielikuvan Janssonista persoonana. Samalla lukija olisi saanut tilaa sulattaa lukemaansa, vaikka tietysti onnistuuhan se lukemista tauottamallakin.

Suosittelen tätä teosta kyllä kaikille Janssonin elämästä ja tuotannosta kiinnostuneille, mutta kannattaa silti ehkä tarkastella lukemaansa hieman kriittisessä valossa esimerkiksi tuon lesbous-asian suhteen. Karjalaisen työ on kuitenkin ansiokasta ja myös kielellisestä sujuvuudesta hän ansaitsee kiitoksensa.

♠♠♠♠

sunnuntai 22. kesäkuuta 2014

Yön sydän on jäätä

Virpi Hämeen-Anttila: Yön sydän on jäätä - Kolme viikkoa Karl Axel Björkin elämässä maaliskuussa 1921
349 s., Otava 2014

Luin Virpi Hämeen-Anttilan Railon viime syksynä ja pidin siitä kovasti, vaikka alkuun olinkin epäilevällä kannalla. Positiivisesti yllätyttyäni totesin haluavani lukea lisääkin hänen tuotantoaan, joten nyt lukuvuoroon valikoitui uutuusteos Yön sydän on jäätä, joka on Hämeen-Anttilan ensimmäinen dekkari.

Yön sydän on jäätä on historiallisen dekkarisarjan avausosa, joka sijoittuu 1920-luvun alun Helsinkiin. Pääosassa on Karl Axel Björk, joka tekee päivätyönsä sisäasianministeriössä ja hakee elämäänsä jännitystä tekemällä salapoliisin hommia poliisin apuna. Björk saa tällä kertaa ratkaistavakseen ensimmäisen suuremman tapauksensa, murhan, johon liittyy niin poliittista juonittelua kuin muita laittomuuksia huumekaupoista alkaen.

Kyseessä on siis klassinen dekkaripohja yksityisetsivineen, välillä jopa liiankin klassinen jos tiettyjä juonikuvioita ajattelee. Mutta täytyy sanoa, että mielestäni Hämeen-Anttila luo uskottavan miljöön, jossa sisällissodan repimä Helsinki näyttää niin parhaat kuin kurjimmatkin puolensa. Poliittiset detaljit on istutettu kokonaisuuteen "itsestäänselvinä" asioina, mikä mielestäni lisää uskottavuutta ajankuvan suhteen. Hämeen-Anttila ottaa mukaan riittävästi ajankuvaa, mutta ei kuitenkaan siirrä huomiota pois olennaisesta, joka dekkarissa on tietysti rikos. Tarinalla on siis selkeä kehys, joka on rakennettu yhtä huolella kuin itse tutkittava rikos ja kaikki henkilöhahmotkin. Pidin siitä, että vaikka itse tapaus saa paljon tilaa, myös poliiseista ja etenkin harrastelijaetsivä Björkistä ja hänen lähipiiristään saadaan paljon tietoa. Tarinaan tuo mukavaa syvyyttä se, että hahmot aina rikollisia myöten saavat kunnollisen taustan, jolloin mukaan tulee hieman psykologistakin kuvaa.

Mielestäni Yön sydän on jäätä on mielenkiintoinen avaus dekkarisarjalle. Ehkä tämä oli minun makuuni hieman liian hidastempoinen dekkari, vaikka toisaalta kyllähän tässä kolmeen viikkoon ehti tapahtua kaikenlaista. Kerronta ei kuitenkaan ollut järin mukaansatempaavaa siinä mielessä, että tapahtumien tempo olisi välittynyt kovin selkeästi tai nostanut jännitystä huippuunsa. Kun sitä hieman parantaisi, niin varmasti viihtyisin vieläkin paremmin Björkin tutkimusten parissa.

♠♠♠♠

torstai 12. kesäkuuta 2014

Lapsenpiika

Enni Mustonen: Lapsenpiika
368 s., Otava 2014
kannen suunnittelu: Timo Numminen
kannen kuva: Björn Cederhvarf

Enni Mustosen Lapsenpiika on yksi eniten odottamani kevään uutuuskirja, jonka onnistuin varaamaan kirjastosta ajoissa ja sainkin tämän luettavakseni ensimmäisenä. Täytyy sanoa, että odotus palkittiin todella hyvin, sillä Lapsenpiika jatkaa vakuuttavasti sarjaa avausosan, Paimentytön, jälkeen. Lapsenpiika oli tunnelmaltaan sellainen teos, että ihan harmittaa, kun kirja loppui.

Lapsenpiika kertoo nyt 18-vuotiaaksi varttuneen Idan elämästä Aino ja Jean Sibeliuksen perheen lastenhoitajana, jonka vastuulla on paitsi lapset usein myös muut taloustyöt. Idan elämä on nyt valoisampaa ja siinä on vähemmän vastoinkäymisiä, mutta nuori nainen kokee edelleenkin olevansa ulkopuolinen, syrjästäkatsoja. Sibeliusten mukana Ida asuu ensin Helsingissä ja myöhemmin Keravalla, jonne perhe muuttaa halvemman kortteerin ja lapsille sopivan ympäristön perässä.

Mustonen kuvaa jälleen hienosti yhteiskunnan kerrostuneisuutta, jossa keskiöön nousee yksinäinen piikatyttö ja tunnettujen kulttuurivaikuttajien sivistyneistö, jonka elämä ei välttämättä ole kovinkaan helppoa, kuten Ida saa huomata. Kaksikerroksisuus antaa tällekin romaanille syvyyttä samalla tavalla kuin Paimentytöllekin. Sibeliusten koti ja perheenjäsenet on kuvattu yhtä uskottavasti kuin Idakin. Hahmoihin kiintyy, sillä Mustonen on luonut heistä hyvin eläviä ja aitoja. Erityisesti pikkuinen Ruth jäi suosikikseni. Hahmojen tunnetilat välittyvät lukijalle hyvin, samoin kuin miljöökin. Mustonen tosiaankin osaa kuvata asioita selkeästi, mutta jättäen lukijalle tilaa kuvitella myös itse.

Pidin paljon siitä, miten Idan henkilökohtainen elämä työn ulkopuolella on kuvattu. Ida ei jää pelkäksi piiaksi, vaan hänestä tulee enemmän itsenäinen yksilö. Paimentytössä Ida oli toki nuorempi kuin nyt, joten hahmon kasvu itsenäisemmäksi on hyvin ymmärrettävää. Muutos on positiivinen, sillä vapaa-ajalla kohdattu tavallinen kansanelämä on virkistävää vaihtelua Idan ainaiselle työnteolle sivistyneistöperheessä. Romanttinen sivuväre, joka Idan elämään tulee, on jotenkin todella piristävä: Mustonenhan tunnetusti taitaa romantiikan siinä missä historiankin, joten siitä tulee todella oivallinen lisämauste tähän kirjaan.

Teos kulkee sujuvasti eteenpäin niin juonensa kuin kielensäkin puolesta. Lisäksi tässä kirjassa on oikeasti todella miellyttävä tunnelma, jonka parissa viihtyy helposti tovin jos toisenkin. Lapsenpiika on kokonaisuutena onnistunut romaani, jonka jatko-osan tulen ihan varmasti lukemaan. Silloin tapaamme Idan ilmeisesti Albert Edelfeltin palkollisena. Odotan, että Ida ottaisi tuolloin oman elämänsä kulun vielä vankemmin omiin käsiinsä kuin lapsenpiikana ollessaan.

♠♠♠♠½

maanantai 9. kesäkuuta 2014

Iso

Pekka Hiltunen: Iso
414 s., WSOY 2013

Pekka Hiltusen lihavuutta ja yhteiskunnan suhtautumista ylipainoon käsittelevä romaani Iso saavutti nopeasti suosiota ja sai mielestäni runsaasti huomiota niin blogeissa kuin muissakin medioissa. Isoa kehuttiin muun muassa siitä,  miten se nostaa vaietun asian esiin rohkeasti. Hiltunen on romaanillaan todellakin painavalla asialla, jos sellaista vertausta tässä on sopivaa käyttää. Isossa on isosti asiaa ja romaani vaatii sulattelemista, mutta jotenkin siltikin tämä jätti minut hieman kylmäksi.

Ison päähenkilö on 37-vuotias Anni Kantto, mitoiltaan 168 cm ja 138 kg. Anni tituleeraa itseään toisineläjäksi, hän ei edes aio laihduttaa. Hän päättää nousta läskihysteriaa vastaan ja näyttää, että myös lihava voi olla terve ihminen. Elämässään monia pettymyksiä ja koostaan johtuvaa vähättelyä kokemaan joutunut nainen antaa ikään kuin kasvot kaikille niille, jotka ovat joutuneet kokemaan samaa. Sillä surullista kyllä, moni Annin kokema asia on ihan totisinta totta.

En oikeastaan osaa eritellä mitään tarkkaa syytä sille, miksi Iso jätti minut jokseenkin kylmäksi. Ehkä siksi, että moni Isossa lihavuudesta tai lihavuuteen liittyen esitetty asia oli minulle jo tuttu. Ajatus siitä, että lihavakin voi olla terve ja onnellinen, oli täysin päivänselvä. Tämä romaani ei antanut minulle mitään uutta ja ihmeellistä ajateltavaa. En ole itsekään mikään pieni ihminen (enkä kyllä suuren suurikaan), mutta olen laihtunut noin 20 kiloa siitä, mitä enimmilläni olen painanut. Minulla on kokemusta isoudesta. En ole oikeastaan koskaan joutunut kohtaamaan nimittelyä ja sitä vähäistäkään en kokenut mitenkään erityisen pahasti, sillä koin olevani sellaisen yläpuolella. En kokenut alemmuutta ulkonäköni suhteen kuin ehkä hetkittäin, hyvin ohimenevästi. Ehkä juuri siksi Iso jäi minulle etäiseksi, sillä en kyennyt ymmärtämään kaikkia Annin tuntemuksia oman ajatusmaailmani valossa.

Voisin kirjoittaa omasta ylipainohistoriastani paljonkin, mutta jätän sen nyt väliin. Sen sijaan haluan keskittyä tähän kirjaan, jonka erinomaisuutta en kykene näkemään. Tämä on eittämättä sujuvasti kirjoitettu teos, joka paikoin naurattikin ihan todella. Hiltunen taitaa mustan huumorin, osaa heittää vakavan aiheen hieman letkeäksi välillä, jottei teos muutu liian paatokselliseksi. Teoksessa oli kuitenkin todella paljon faktatietoa ja perustelua siitä, miten lihavakin voi olla terve tai että miten väärin ja armottomasti ihmisiä joskus kohdellaan. Ehkä minua hieman häiritsi se, miksi piti perustella niin tarkkaan: tietenkin lihava voi olla terve ja se siitä, tietenkin on väärin arvottaa ihmisiä ulkonäön perusteella, mutta ihmiset osaavat olla armottomia.

Kuten huomaatte, Iso herätti kyllä ajatuksia, sillä juttua minulla piisaisi tästä vaikka millä mitalla. En kiistä, etteikö Hiltunen olisi tässä tärkeällä asialla, herättämässä keskustelua tasaveroisuuden nimissä, mutta ehkä hieman pienemmässäkin mittakaavassa (anteeksi ontuva vertaus) Hiltunen olisi saanut kuvattua saman asian ja paljon tehokkaammin. Teoksesta kuitenkin näkyy, että Hiltunen on todellakin perehtynyt tosielämän kokemuksiin aiheesta, minkä hän mainitsee myös kiitoksissaan. Tästä Hiltunen ansaitsee plussaa. Mutta en tiedä, Iso ei vain ollut minun kirjani.
♠♠♠

lauantai 7. kesäkuuta 2014

Mummo 3

Anni Nykänen: Mummo 3
104 s., Sammakko 2014

Aika tarkkaan vuosi sitten kirjoittelin teille kahdesta aiemmasta Mummo-sarjakuva-albumista, joista olen kyllä pitänyt paljon. Sarjakuvan hurtti huumori ja hahmot, joilla on pilkettä silmäkulmassa, ovat taanneet mukavia lukukokemuksia, vaikka en piirrostyylistä ole vieläkään täysin vakuuttunut. Tässä kolmannessa albumissa oli myös muita asioita, jotka minua hieman vaivasivat.

Kuten sanottu, sarjakuvan hurtti ja välillä melko mustakin huumori on ollut tähän asti oikein toimivaa. Tässä albumissa keskitytään melko paljon elämän rajallisuuteen ja kuolemaan, joita kuvataan humoristisessa valossa. Henkilökohtaisesti en kokenut tätä kovinkaan toimivana ratkaisuna, sillä mielestäni kuolemalla pilailulla mentiin välillä liiankin pitkälle. Olisin kaivannut enemmän letkeitä aiheita ja sellaista tosielämän kantaaottavuutta, joita aikaisemmissa albumeissa on ollut. Välillä kuolemaa käsitellään asiallisesti ja se herättää ajatuksia, välillä taas karataan liialliseen korkealentoisuuteen.

Hauskaa tässä sarjakuvassa oli se, miten Mummo jälleen otti ohjat omiin käsiinsä ja pojantytärkin oli välillä ihan helisemässä isoäitinsä tempauksien kanssa. Mummossa on energiaa ja hahmon ilmeet ovat eloisia, mutta muuten hahmo on visuaalisesti edelleenkin mielestäni melkoisen irvokas eikä se miellytä minua.

Kaiken kaikkiaan tämä oli ihan hauska albumi, jonka kyllä luki ihan mielellään. Kissi on edelleen suosikkihahmoni tässä sarjakuvassa, joten sille olisin toivonut hieman isompaa roolia, mutta toisaalta pelkkä Kissin näkeminen sivuroolissa ilahduttaa paljon!

♠♠♠♠

sunnuntai 1. kesäkuuta 2014

Toukokuun luetut




Tapahtumarikas toukokuu on nyt takana ja kesäkuussa saan toivottavasti vihdoin hieman hellittää. Toukokuussa sain opparini teoriaosuuden valmiiksi, viimeistelin pari kurssia ja aloitin työt kukkamyyjänä. Nyt on töitä kaksi viikkoa takana ja täytyy sanoa, että aika on mennyt tänä vuonna ihan hurjan nopeaa tuolla töissä! En kykene uskomaan, että rupeama on aikalailla puolivälissä nyt.

Toukokuussa tuntui, että välillä lukeminen sujui ihan vauhdilla, välillä taas tihkaisi ja pahasti. Työkin osittain vaati veronsa, sillä helteellä kukkamyynti on ihan oikeasti aika raskasta hommaa, etenkään jos ei ehdi edes kunnolla istahtaa juomatauolle. Omaksi yllätyksekseni ehdin kuitenkin lukea jopa 8 teosta, joiden joukkoon tosiaan mahtui ihan todellisia helmiä. Kaikissa lukemissani kirjoissa oli jotakin, mikä sai minut lukemaan ne loppuun, mutta toisaalta Minna Maijalan Canth-elämäkerta oli kuukauden suurin pettymys. Kinnusen Neljäntienristeys ja Zevinin Tuulisen saaren kirjakauppias puolestaan viehättivät eniten.

Toukokuun luetut:
Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys
Mary Ann Shaffer & Annie Barrows: Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville
Tanja Kaarlela: Menneen talven lumi

Oman hyllyn kirjojen lukemisen projekti lähti toukokuussa kuin huomaamatta liikkeelle Pöyliön ja Pelon teoksista, joten toivottavasti kesäkuussa onnistun jatkamaan samoilla linjoilla. Olen jotenkin onnistunut ajautumaan tilanteeseen, jossa kirjastosta lainattuja kirjoja on ihan ihmeellisen vähän hyllyssä odottamassa lukuvuoroaan. Varauksia sen sijaan on tulossa toivottavasti piankin, mutta kesäkuu tosiaan näyttää siltä, että voin melkoisen rennosti lueskella mitä huvittaa ilman ajan säätelemiä rajoitteita. Nyt ei muuta kuin kirja kädessä kohti kesäkuuta! :)