Louhen liitto

Mervi Heikkilä: Louhen liitto

151 s., Haamu 2015

kansi: Riikka Nikko

pyytämätön a-kappale kustantajalta

Jokin aika sitten postilaatikkoon oli tullut kirjapaketti, jonka sisältä paljastui Mervi Heikkilän nuortenromaani Louhen liitto. Tämä spekulatiivisen fiktion genreen lukeutuva teos julkaistaan tänään Kalevalan päivänä Vaasassa.

Roona on ysiluokkalainen tyttö, joka harrastaa luontokuvausta. Hän on erilainen verrattuna muihin ikäisiinsä tyttöihin, ja hänellä on salaisuuksia, joista hän ei vain voi puhua kenellekään. Myös valokuvauskurssilla tutuksi tulleeseen Aleksiin on syytä pitää hieman välimatkaa, vaikka se sattuukin. Roona ei kuitenkaan ole ainut, jolla on salaisuuksia. Kun hänen äitinsä salaisuus tulee julki ja Roona tempautuu mukaan seikkailuun, joka ylittää kaikki yliluonnollisen rajat, on entistä tärkempää pitää välimatkaa ulkopuolisiin. Ihan vain varmuuden vuoksi, sillä tämä seikkailu vaatii uhrinsa.

Louhen liiton miljöö metsäpolkuineen ja soineen on kerrassaan väkevä ja mielikuvitusta ruokkiva kokonaisuus, joka on helppo aistia: tuntuu kuin metsän tuoksutkin tulisivat lähelle, puhumattakaan siitä miten tarina visualisoituu silmien eteen. Miljöö on todella vahvasti sidoksissa itse tarinaan, se ei jää pelkäksi viitekehykseksi, vaan muodostaa oleellisen osan tarinan kokonaisuutta. Tarina on hyvin vetävä ja mielenkiintoinen, siinä on mystisyyttä ja eräänlaista perinnerakkautta tai perinteiden kunnioittamista, mutta myös aina nuoria kiinnostava sivujuonne tytön ja pojan välisestä ystävyydestä ja etenkin ihastumisesta. Tässä teoskessa Heikkilä onnistuu hienosti yhdistämään kansanperinnettä ja nykynuorten maailmaa, jotka lyövät kättä ja muodostavat hyvin toimivan kokonaisuuden.

Roonan kipuilemissa asioissa on paljon erityisesti nuorille tuttuja juttuja, oman identiteetin etsintää ja minäkuvan muodostumista. Roona joutuukin etsimään itseään rankimman kautta, sillä hän saa yllättäen tietää olevansa adoptoitu. Biologinen äiti näyttää jämähtäneen täysin 1800-luvun tunnelmiin, mikä paitsi hämmentää Roonaa ja tuo mukanaan paljon sellaista, mitä hän ei olisi ikinä uskonut olevan olemassakaan, aiheuttaa myös nauruhermoja kutkuttavia tilanteita vanhakantaisen ajatusmaailman ja nykynuoren ajatusmaailman törmäyksessä. Sillä vanhakantainen Roonan biologinen äiti Valpuri on, onhan hän Louhen liittolainen.

Pidin siitä miten Heikkilä on luonut uudenlaisen kuvan Kalevalan Louhesta. Uskon, että tällaiselle suomalaisesta kansanperinteestä ja historiastakin ammentavalle teokselle on todella ollut jo tilausta, sillä onhan tämä nyt kaikella tavalla paljon helpommin lähestyttävä teos kuin vaikkapa se Kalevala. Vaikka silläkin teoksella on paikkansa koulusivistyksessä, niin Louhen liitto voi toimia todella hyvänä johdattelijana aiheeseen ja herättää mielenkiinnon kansanperinnettämme kohtaan. Siksi onkin hienoa, että tästä teoksesta on suunniteltu myös tehtäväpaketti opetuskäyttöön. Tehtäväpaketti löytyy kustantamon nettisivuilta. 

Mielestäni Louhen liitto on raikas ja jännittävä teos, jonka parissa aika kuluu nopeasti. Historia on omaa sydäntäni lähellä, joten tämä kirja tuntui juuri sopivalta minun luettavakseni, vaikka fantasiakirjallisuus taas ei sitten olekaan välttämättä ihan minun juttuni. Siitä syystä uskallan sanoa, että tämä toiminee monenlaisen kirjallisuuden lukijoille. Erilaisille lukijoille tämä toiminee siinäkin mielessä, että teoksen kieli on rikkaudestaan huolimatta selkeää ja helppotajuista, joten vähemmän lukevan nuoren kuvittelisi olevan yhtä helppo tarttua tähän teokseen kuin kirjatoukankin. Itse nautin suunnattomasti tämän teoksen maailmaan sukeltamisesta ja toivon todella, että nuoret löytäisivät tämän teoksen ja kouluissakin osattaisiin hyödyntää tämän mainion teoksen olemassaoloa, sillä tehtäväpaketin tehtävät vaikuttivat ainakin minun mielestäni todella innostavilta.

♠♠♠♠♠

Maresi - Punaisen luostarin kronikoita

Maria Turtschaninoff: Maresi - Punaisen luostarin kronikoita

212 s., Tammi 2014

alkup. Maresi. Krönikor från Röda klostret, 2014

suom. Marja Kyrö

kansi: Laura Lyytinen

Sain Maresin joululahjaksi vanhemmiltani, mutta vasta nyt ehdin ottamaan tämän lukuvuoroon. Vaan kyllä kannatti odottaa, Maresi nimittäin täytti odotukseni täydelleen. Finlandia Junior palkinnon napannut teos on kyllä todellakin lukemisen arvoinen.

Teoksen päähenkilö on 14-vuotias Maresi, joka asuu Punaisessa luostarissa pienellä saarella, jonne miehiltä on pääsy kielletty. Punaiseen luostariin saapuneet tytöt ovat tulleet saarelle hyvin eri syistä, jotkut koulutusta saamaan ja jotkut, kuten Maresi, siksi, ettei perheellä ollut enää varaa elättää häntä. Eräänä päivänä luostariin saapuu nuori Jai, joka pakenee isänsä silmitöntä vihaa. Jain isä ei todellakaan aio päästää tytärtään käsistään, mikä laittaa luostarin väen todelliselle koetukselle, kun mies saapuu joukkoineen saarelle.

Maresi on tarinana jotenkin lumoava, sen voisi lukea yhdeltä istumalta eikä kelloa tarvitsisi vilkaista kertaakaan. Erityisesti pidin tarinan miljööstä ja sen kuvauksesta, joka kuitenkin jättää lukijalle myös omaa kuvittelunvaraa. Punaisessa luostarissa on jotakin idyllistä, oikeaa sisaruutta ja ahkeruutta, mikä tekee tunnelmasta kodikkaan ja kutsuvan. Teoksen sisäkansiin on painettu kartat luostarin alueesta ja luostarisaaresta, mutta niitä en juuri vilkuillut, sillä tarina vei niin hyvin mukanaan, että en halunnut keskeyttää lukemista tarkentamalla karttamuistikuvia.

Teoksessa viehätti myös hahmot. Maresi on tiedonhaluinen lukutoukka, jonka kertojaääni on mielestäni elävä. Hänen hahmonsa on varmasti etenkin nuorille lukijoille hyvin samaistuttava, sillä Maresi ei ole vielä täysin löytänyt omaa kutsumustaan. Yksi teoksen kantavista teemoista onkin itsensä löytäminen. Siitä huolimatta minut hurmasi erityisesti kuitenkin pikkunoviisi Heo, jonka herttaisessa vilpittömyydessä on jotakin viehättävää. Tässä tarinassa on paljon vahvoja ja mieleenpainuvia hahmoja, mutta silti hahmoverkko ei muodostu liian sekavaksi.

Maresi ei tarinana ole mitenkään erityisen vauhdikas kirjan loppupuolta lukuunottamatta, mutta siinä on paljon asioita, jotka herättävät ajatuksia. Maresin taustan lisäksi ajatuksia herättää erityisesti Jain kokemukset. Tarinassa keskitytään melko paljon tavallisen luostarielämän kuvailuun ja edetään kohti loppuhuipennusta, mikä on mielestäni hyvä ratkaisu. Ei luostarielämää voisi kovin räväkästi kuvatakaan. Tarinan sävähdyttävyys lienee hiljaisissa kohtaloissa, joita jokaisella hahmolla lienee takanaan. Vaikutuksen tekee myös luostarilaisten jumalattaren kautta kuvattu fantasiamaailma. 

Kokonaisuutena Maresi on mielestäni todella toimiva nuorille suunnattu fantasiaromaani.

♠♠♠♠♠

Valkoinen varjo

Katariina Souri: Valkoinen varjo - Musta mandala 1

347 s., Tammi 2015

kannen suunnittelu: Mika Tuominen

 

Jännityskirjallisuus ei ole minulle ehkä kovinkaan läheinen tyylilaji, mutta Katariina Sourin uusin teos Valkoinen varjo alkoi välittömästi kiinnostaa, kun satuin näkemään siitä tehdyn kirjatrailerin. Jokin sen mystisessä tunnelmassa kiehtoi ja päätin rikkoa varaamattomuuskieltoni ja klikata itseni kirjaston varausjonoon. Valkoinen varjo osoittautui huikean hyvin otteessaan pitäväksi ja jännittäväksi avausosaksi Musta mandala -trilogialle, jonka seuraavaa osaa on lupa odotella jo ensi syksyksi.

 

Valkoisen varjon päähenkilö on Mona Malin, keski-ikäistyvä entinen sisustussuunnittelija ja nykyinen mosaiikkitaiteilija, joka on vastikään toteuttanut unelmansa omasta liikkeestä. Omituiset päänsärkykohtaukset alkavat kuitenkin piinata Monaa jo vuosien takaa tutulla tavalla, mutta nyt niihin alkaa tulla uusia piirteitä: kohtausten aikana Mona alkaa saada todentuntuisia näkyjä. Kun hänelle velkaa jäänyt mies löytyy tapettuna ja Mona alkaa nähdä tilanteesta näkyjä, hän joutuu pohtimaan vakavasti, olisiko hän voinut tiedostamattaan tehdä veriteon.

 

Saadakseen etäisyyttä tilanteeseen Mona järjestää ystävänsä Pian avustuksella mosaiikkikurssin saaristossa, mutta loppujen lopuksi näyttää siltä, että juuri kukaan ei ole tullut saarelle mosaiikkeja tehdäkseen. Mukana on muun muassa psykiatrisen sairaalan potilas Roni Arosuo, johon testataan vielä laillistamatonta hoitomuotoa, ja hänen lääkärinsä Kari Sammatti.

 

Yksi teosta parhaiten kuvaavista termeistä lienee psykologinen jännäri. Monan oudot näyt, saarella virittyvä epäilysten verkko ja selkeä psykiatrinen kokeellisuus (Arosuon hoito) ovat omiaan tihentämään tunnelmaa ja saamaan lukijan silmät kiitämään riveillä nopeammin ja nopeammin. Jännitys on välillä niin konkreettista, että teosta on vain pakko lukea eteenpäin, vaikka järkevä nukkumaanmenoaika olisi ohitettu jo aikoja sitten. Teos pääsee tiheimpään tunnelmaansa juuri mosaiikkikurssin aikana, jolloin alkavat omituiset tapahtumat, kuten esineiden katoamiset. Onko asialla Mona, joka tuntuu olevan kuin omissa maailmoissaan, vai eikö Roniin testattu hoitomenetelmä sittenkään toimi?

 

Toinen teosta hyvin kuvaava termi on mielestäni mystisyys. Monan kurssin keskiössä ovat mosaiikkimandalat, joiden kautta hän pystyy näkemään välähdyksiä mandalan tehneen henkilön muistoista, niistäkin jotka hän on haudannut muistinsa sopukoihin. Mandalat jo itsessään ovat Suomen olosuhteissa hieman erikoisempi asia, mutta niihin liittyvät näyt tekevät asioista mystisiä, sillä onhan näkyjen näkeminen jo itsessään mystisiä. Kiehtovaa on se, miten näyt tulevat Monalle juuri mandaloiden kautta. Onko Monalla jokin kyky, josta hän ei itsekään ole täysin tietoinen?

 

Kuten sanottu, tämä teos on todella hyvin otteessaan pitävä, ja odotankin jo mielenkiinnolla trilogian seuraavaa osaa. Jos jostain teosta moitin, niin sitten ehkä välillä hieman liikaa yliluonnollisen puolelle kallistuvista tapahtumista, joilla on vaikutusta itse pääjuoneen. Se jotenkin vie välillä psykologisen tulkinnan mahdollisuuden jo liikaa mystisyyden varjoon.

 

Tämä teos ei ole mielestäni mikään kevyt pala, vaikka aika nopealukuinen onkin. Jotenkin tämä vaatii pohdiskelua ja välillä tuntuu suorastaan ahdistavalta seurata saaren synkkenevää ja epäilysten värittämää tunnelmaa. Vaikka välillä meinasi tuntua siltä, että jännitys tihenee miltei liikaa (mikä nyt on hyvin lukijakohtaista), niin silti tätä ei vain kerta kaikkiaan malttaisi jättää kesken. On ilo huomata löytäneensä luettavakseen jotain sellaista, joka ei ole sitä ominta kirjallisuutta, mutta joka vie niin hyvin mukanaan, että lukuaikaa täytyy napsia sieltä täältä edes yhden luvun lukemista varten.

 

♠♠♠♠½

Graniittimies

Sirpa Kähkönen: Graniittimies

334 s., Otava 2014, 2.p.

kannen suunnittelu: Timo Numminen

Sirpa Kähkösen Graniittimies edustaa niitä kirjoja, joihin minun oli ihan valtavan vaikea tarttua, koska pelkäsin aiheen yksinkertaisesti olevan mielestäni tylsä. Kansi näyttää synkältä, aihe vaikutti synkältä ja kaiken lisäksi Graniittimiehestä sai kuulla pelkkiä kehuja ja pääsipä se Finlandia-ehdokkaaksikin: mitä jos tämä kaikki olisi minulle liikaa ja joutuisin tarpomaan tylsyyden suossa, koska jokin hyvä jujuhan tässä olisi pakko olla, ei muuten pääse Finlandia-ehdokkaaksi. Onneksi huoleni osoittautui turhaksi ja Kähkösen tarina vei minut mukanaan. Ehkäpä nyt saisin lopultakin aikaiseksi lukea myös loput Kuopio-sarjan teokset.

Graniittimies kertoo Iljasta ja Klarasta, jotka lähtevät hiihtäen rajan yli Suomesta Neuvostoliiton puolelle luomaan parempaa yhteiskuntaa. Vuoden 1918 sodan arvet tuntuvat edelleen tykyttävinä, mutta usko parempaan tulevaisuuteen on luja. Klara seuraisi Iljaa vaikka maan ääriin, joten miksei sitten sinne, missä heidän yhteinen aatteensa tarvitsee käytännön toteuttajia. Klara ja Ilja asettuvat Petrogradiin, josta sittemmin tulee Leningrad.

Ilja ja Klara kuuluvat puoleen keskeisimpiin ruohonjuuritason toimijoihin uudessa kotikaupungissaan. Iljalla aatteen palo on suuri, Klara taas kohtaa valistusmatkoillaan ja myöhemmin työssään katulasten myös sellaisia asioita, jotka saavat hänet pohtimaan ovatko heidän metodinsa sittenkään oikeita. Ja kun Lenin kuolee ja Stalin nousee valtaan, alkaa moni asia pikkuhiljaa muuttumaan. 

Vaikka pidin tästä kirjasta ja pysyin juonessa hyvin kärryillä, jäi minulle jotenkin tunne, että en ehkä oikein osaa kirjoittaa tästä mitään. Kommunistinen yhteiskunta ja vallanpito oli aiheena jotenkin niin iso, että tuntuu vaikealta keksiä mitään kulmaa, josta siihen tarttua. Tuntuu ettei voi kuin hämmentyneenä ajatella sitä, miten yhtenä päivänä oikea teko tai ajatus on seuraavana päivänä väärä. Kohtalot, myös kaikkein vähäpätöisimpien ja pienimpien, herättävät ajatuksia. 

Kähkönen kuvaa suuriakin tapahtumia mielestäni melko vähäeleisesti, mutta toisaalta monieleisyys voisi tuntua liian tukahduttavalta jo itsessään vahvan tarinan rinnalla. Tarina puhuu puolestaan ilman mitään suurempia kikkailuja, mutta vivahteikasta kieltä Kähkönen kuitenkin vähäeleisyydestään huolimatta kirjoittaa. Pidin myös siitä, miten Kähkönen on käyttänyt venäjänkielisiä termejä kuvaamaan aatteen kulmakiviä ja iskusanoja. Siitä tulee autenttinen olo ja miljöö tuntuu entistä todemmalta. Graniittimies on kokonaisuutena ajatuksia herättävä, voimakas tarina, jonka lukemiseen tein itselleni ihan liian suuren kynnyksen: tylsä tämä kun ei missään nimessä ollut.

♠♠♠♠

Ihana nähä! ja muita kirjoituksia

Anna-Leena Härkönen: Ihana nähdä! ja muita kirjoituksia

173 s., Otava 2015

En tiedä miten on mahdollista, että minulta oli jotenkin täysin päässyt menemään ohi se ilahduttava tosiasia, että Anna-Leena Härköseltä on ilmestynyt uusi kolumnikokoelma (kolumnit on julkaistu Anna-lehdessä vuosina 2003-2011, kolumni Pari tavista Helsingin sanomissa 2011). Yleensä olen haukkana paikalla ja tiedän jo ennen julkaisuakin, että uutta Härköstä on tulossa, mutta nyt olin täysin häkeltynyt, kun töissä tämän yllättäen varattujen joukosta bongasin. Varausjonoon vaan, ja romukoppaan periaate "nyt en hetkeen varaa mitään"! Kyllä tämä varaamisen arvoinen olikin, kuten Härkösen teokset aina ovat.

Tässä kohtaa täytyy taas sanoa muutama sana Härkösen kirjoitustyylistä, vaikka blogiani seuranneet tai ainakin Härkösen kirjoista kirjoittamani tekstit lukeneet jo varmasti tietävät mitä aion sanoa. Pidän kovasti Härkösen suorasta ja kaunistelemattomasta tavasta kohdata arkipäivän ilmiöt ja asiat. Voisin kuvitella, että moinen suoruus voi ärsyttää jotakuta, mutta minä arvostan sitä. Ensimmäistä kertaa tulin myös huomanneeksi, että Härkösen teksti on jotenkin visuaalista, niin erikoiselta kuin se voikin kuulostaa. Hän ei maalaile mitään pikkutarkkoja kuvia, vaan sanavalinnoillaan visualisoi kertomaansa, kuten "Voi niitä 50-luvun naisparkoja, jotka joutuivat kipittämään korkokengissä ja tiukkavyötäröisissä mekoissa kotonakin" (Aamutakkielämää, s. 24). Tekstistä saa eläviä mielikuvia ilman suurempia ponnisteluita. Samalla tavalla Härkönen tuo esiin myös huumorin - sanavalinnoilla ja tyylikeinoin.

Tunnen taas toistavani itseäni, sillä täytyy jälleen sanoa sama kuin edellisenkin kolumnikokoelman kohdalla: vaikka kolumnikokoelma on omiaan viihdyttämään eri-ikäisiä lukijoita ja sen parissa aika hurahtaa mukavasti, niin on siinä kaikkein eniten tarttumapintaa keski-ikäiselle tai keski-ikäistyvälle lukijalle, sillä kolumnit kuvaavat Härkösen omia kokemuksia. Härkösellä on kuitenkin raikas ote, mikä vetoaa myös nuorempiin lukijoihin. Sitä paitsi Härkösellä on hyviä mielipiteitä, jotka hän osaa perustella. Henkilökohtaisesti arvostan suuresti sitä, että osaa perustella mielipiteensä, jolloin ne on myös helpompi hyväksyä, vaikka itse olisikin eri mieltä.

Härkösen teksti on niin mahtavaa, että sitä lukiessa ihan virkistyy. Viikkosiivouksen lomassa oli pakko käydä tankkaamassa hieman energiaa, enkä tällä kertaa haalinut sitä jääkaapista, vaan nappasin kolumnit käteen ja luin pari, jotta jaksoin taas käynnistää imurin. Härkösen värikkäät ilmaukset, suorat huomiot ja hyvä ilmaisukyky myös saivat minut siivoamaan nopeammin, jotta pääsin lukemaan lisää kolumneja!

Erityisesti pidin kokoelman nimikkokolumnista Ihana nähä!, joka kuvaa ystävyyden kulmakiviä. Siinä on paljon totta, vaikkakin huumorilla höystettynä. Ja miksei niin ihanaa asiaa kuin ystävyys voisi värittää huumorilla. Tietenkin voi. Naurahdin ääneen, kun tajusin, että pari Härkösen mielipidettä on kuin omasta suustani, kuten "Ystävän tehtävä numero yksi onkin pitää itsetuntosi korkealla" (s. 162) ja "Ystävän toinen tärkeä tehtävä on olla kanssasi samaa mieltä lähes kaikesta" (s. 163). Pilke silmäkulmassa tietenkin! Myös kolumnissa Ratkaisevasti onnellisempi Härkönen kiteyttää mielipiteeni mainiosti: "Se joka väittää, ettei raha ole tärkeää, joko valehtelee tai on niin rikas, ettei rahaa tarvitse koskaan ajatella." (s. 136). Osuvaa, kärkevää, taattua Härköstä. Lisää tällaisia kokoelmia!

♠♠♠♠½

Siilin eleganssi

Muriel Barbery: Siilin eleganssi

374 s., Gummerus 2010

alkup. L'Élégance du hérisson 2006

suom. Anna-Maija Viitanen

kannen suunnittelu: Sanna-Reeta Meilahti

 

Siilin eleganssi on ollut lukulistallani pitkään (huomaan toistavani itseäni aina tässä kohtaa) ja kirjastosta lainallakin jo melkein yhtä pitkään. Minulla on ollut jonkinlainen kynnys tarttua tähän teokseen, sillä vaikka en juonesta etukäteen tiennyt oikeastaan mitään, niin tiesin kuitenkin tämän olevan monen bloggaajan suosiossa, mikä riitti nostattamaan odotuksia. Huomasin pitäväni Siilin eleganssista, mutta en ehkä täysin varauksetta. Merkittävää kuitenkin on, että yleensä tällaiset melko filosofiset ja pohdiskelevat teokset eivät minua oikein kiinnosta, mutta Siilin eleganssi teki poikkeuksen.

 

Tapahtumien keskiössä on pariisilaisen kerrostalon ovenvartija rouva Michel, joka pyrkii täyttämään mielikuvan perinteisestä, hieman tyhmänpuoleisesta ja jurosta ovenvartijasta niin tarkkaan, että kukaan ei osaa aavistaa hänen olevan todellisuudessa hyvin sivistynyt, Tolstoinsa tunteva kulttuurinharrastaja. Rouva Michel ei halua katseiden suuntautuvan itseensä, mutta sitten kaikki muuttuu, kun taloon muuttaa ensimmäistä kertaa koko rouva Michelin ovenvartijuuden aikana uusi asukas, sivistynyt japanilainen herra Ozu. Samalla muuttuu myös rikkaan perheen 12-vuotiaan tyttären Paloma Jossen elämä, vaikkei hän tosin olekaan koskaan aikonutkaan asettua tyhjänpäiväisyyden ja porvarillisuuden sävyttämään tulevaisuuteen, johon häntä vaistomaisesti ohjataan. Lopullisesti kaiken muuttaa kuitenkin rouva Michel.

Siilin eleganssi rakentuu kahdesta kertojaäänestä, rouva Michelin ja Paloma Jossen. Rouva Michel pohtii mielessään arkipäivän tilanteita osuvasti ja hyviä huomioita tehden, Paloma Josse kirjoittaa ylös ajatuksiaan ja mietteitään erilaisista asioista, lähinnä kanssaihmisistään ja heidän esiintuomistaan ajatusmalleista. Kumpikin haluaa vetäytyä syrjään, tarkkailla tilannetta etäämmältä ja olla kiinnittämättä huomiota itseensä. Kakuro Ozu näkee molempien kuorten alle ja ymmärtää, että sinne kätkeytyy todellista sivistystä ja viisautta, jota muut tyhjänpäiväistä elämää viettävät rikkaat eivät kykene näkemään. Rouva Michelissä hän huomaa olevan todellista siilin eleganssia, hienoutta piikikkään pinnan alla.

 

Siilin eleganssi on mielestäni sangen pistävänterävä huomioissaan ihmisluonteista ja toimintatavoista. Sen filosofisuus ja pohdiskelevuus ei ole lainkaan teennäistä tai muka-jotain, siinä on todellista ajatusta, joka ei ehkä ihan ensimmäisellä lukukerralla täysin avaudukaan. Minulle ainakin tuli monta kertaa tunne, että tässä kirjassa olisi vielä paljon ammennettavaa useammallekin lukukerralle. Siilin eleganssi on kirja, jota ei mielestäni kerta kaikkiaan voi lukaista kevyesti, vaan se vaatii ajattelua. Tästä teoksesta voisi löytää myös paljon kauniita lauseita, ja välillä tuli miltei tunne, että tätä pitäisi lukea kynä ja viivoitin kädessä.

 

Siilin eleganssissa on siis hienoa myös kielellinen ilmaisu, ja uskon vakaasti, että Anna-Maija Viitanen on pystynyt välittämään sen kääntäessään teosta ranskasta suomeksi. Teoksessa mainitaan monta kertaa rouva Michelin tarkka kielikorva ja rakkaus paitsi kieliopillisesti myös tilannetajun suhteen oikeaoppiseen ilmaisuun, joten lienee sopivaa olettaa, että teos on ollut kielellisesti huoliteltu niin alkukielellään kuin käännöksenäkin. Kaunis on myös kirjan kansi, jotenkin elegantti sekin.

 

Pidin tästä kirjasta, mutta kuten heti alkuun totesin, en täysin varauksetta. Aluksi minusta tuntui, että tarinaan oli hieman vaikea päästä käsiksi enkä tahtonut oikein pysyä selvillä siitä, kuka talon asukkaista nyt oli sellainen ja kuka tällainen. Aluksi myös Paloma Jossen merkinnät tuntuivat jotenkin vaativilta rouva Michelin kertojaääneen verrattuna, sillä niissä oli ehkä selkeämmin sitä filosofisuutta, joka muuten välittyy vain hienovaraisesti tarinan lomassa, ei niinkään aatteina. Hieman vierastin myös sitä "ylevyyttä", jota ei ole niinkään miljöössä, vaan esimerkiksi Paloma Jossen, herra Ozun ja rouva Michelin luonteenlaaduissa. Jotenkin he olivat niin sielultaan niin hienoja, että aluksi koin etenkin kaksi ensimmäisinä mainittua hieman vieraiksi itselleni. Kokonaisuus on kuitenkin hyvä, ja uskallankin todeta vielä palaavani tämän kirjan pariin - sitten joskus.

 

♠♠♠♠

Rajanaapuri

Roope Lipasti: Rajanaapuri

6 h 15 min, BTJ äänikirjat 2012

alunperin ilm. Atena 2012

lukijana Jukka Peltola

Olen jo pitkään aikonut tutustua Roope Lipastin teoksiin, sillä olen kuullut niistä pelkkää hyvää. Kirjallisuuspiirimme helmikuun aiheena on Lipastin teokset, joten onnistuin vihdoin siirtymään sanoista tekoihin ja valikoin kuunneltavakseni Rajanaapurin.

Rajanaapuri kertoo naapuruksista, joista toinen on tekevä mies ja toinen sitten vähän vähemmän tekevä. Kertoja, tämä vähän vähemmän tekevä, viettää säntillistä elämää, jonka jokainen osa-alue on järjestyksessä. Hän tarkkailee talostaan käsin naapurin, tämän lasten ja vaimon tekemisiä ja käy sitten aina välillä vähän lähempääkin ihmettelemässä ja antamassa valistuneita neuvoja siitä, miten kannattaisi toimia.

Äänikirjakotelon takakannessa todetaan, että teoksen päähenkilöitä yhdistää pelko, toista elämän ja toista kuoleman. Ehkä niinkin, vaikka mielestäni se ei ole selkein teema, joka tästä teoksesta on löydettävissä. En missään vaiheessa ajatellut naapuruksista näin, vaan pikemminkin koin heidän ilmentävän sitä perisuomalaista halua osoittaa oma erinomaisuutensa verrattuna naapureihin (ja ehkä muihin ihmisiin yleensä) tai ainakin työntää lusikkansa joka soppaan. Samalla he ilmentävät sitä, että jokainen tekee elämästään mielekästä itselleen sopivalla tavalla: toinen vähäeleisyydellä, toinen huseeraamalla joka paikassa.

Aluksi suhtauduin melko huvittuneesti kertojan kommentteihin naapurista ja tämän perheestä sekä kaikista niistä projekteista, joihin he ryhtyvät. Lipasti taitaa hienoisen ivan, mikä tekee muuten "asiallisesta" kerronnasta värikästä. Aluksi olin ehkä kertojan kanssa hieman samaa mieltä siitä, että naapuri taitaa olla vähän onneton reppana. Loppujen lopuksi tilanne kääntyi ehkä pikemminkin niin, että kertoja alkoi ärsyttää. Mitä ihmettä hän on tunkemassa omaa erinomaisuuttaan joka paikkaan ja arvostelemassa luovan hullun naapurinsa elämäntapaa, kun ei kerran itse tee yhtään mitään mikä ei ole välttämätöntä. Esitetään niin neuvokasta, mutta muuntuisiko kaikki valistuneet neuvot käytännön taidoksi? Vanha viisaus tosin toteaa, että hullu paljon töitä tekee ja viisas pääsee vähemmällä, mutta siltikin ärsyttävä äijä tämä kertoja.

Mutta on tässä teoksessa tämän naapurussuhteen lisäksi myös paljon teräviä huomioita elämän valitettavista tosiasioista, kuten siitä, että yleensä nettiongelmiin saisi parhaiten avun netistä. Ja että omakotitalossa asuessa työt eivät lopu koskaan. Teoksen kärkevyys ja ironisuus saivat minut hymähtelemään monta kertaa, sillä Lipasti osuu monessa asiassa oikeaan. Kokonaisuutena tämä on viihdyttävä teos, jonka äänikirjatoteutus tuntuu hyvin onnistuneelta. En usko, että olisin välttämättä pystynyt sukeltamaan keski-ikäisen mieskertojan maailmaan yhtä onnistuneesti, jos olisin lukenut paperikirjan.

♠♠♠♠