Arvoitus nimeltä Margo

John Green: Arvoitus nimeltä Margo

399 s., WSOY 2015

alkup. Paper Towns 2008

suom. Helene Bützow

 

Luin vuosi sitten John Greenin nimen nuorison huulille tuoneen kirjan Tähtiin kirjoitettu virhe, mutta en ollut siihen järin ihastunut. Alunperin ajattelin, että en taida lisää Greeniä lukea, etenkään kun Arvoitus nimeltä Margon nimi ei tuntunut erityisen kiinnostavalta. Niin ja ei aihekaan oikein kiinnostanut. Mutta niin se mieli muuttui ja onneksi niin, sillä Arvoitus nimeltä Margo osoittautui suurelta osin todella hauskaksi teokseksi.

 

Arvoitus nimeltä Margo on 18-vuotiaan Margo Roth Spiegelmanin naapurin ja ikätoverin Quentin Jacobsenin näkökulmasta kerrottu tarina. Quentin on eräänlainen kiltti poika ja Margo taas koulun suosituin tyttö, jonka vaikutusvalta on yllättävän laaja. Lapsesta asti naapureina asuneet Quentin ja Margo olivat leikkitovereita, mutta vuosien myötä he etääntyivät toisistaan. Vuosien jälkeen Margo ilmestyy yllättäen keskellä yötä Quentinin ikkunan taa ja pyytää pojan mukaansa kostoretkelle. Hulvattoman yön jälkeen Quentin kokee jälleen lähentyneensä Margon kanssa, mutta sitten käy ilmi, että Margo on kadonnut ja ilmeisesti omasta tahdostaan.

 

Quentin on rakastanut Margoa esimerkiksi aina, joten hän kokee suoranaiseksi velvollisuudekseen löytää tytön. Apunaan hänellä on Margon jättämät vihjeet sekä parhaat kaverinsa Radar ja Ben. Täytyy sanoa, että minulla oli kyllä todella oikein hupaisaa Margon ja Quentinin kostoretkellä sekä Radarin ja Benin seurassa. Tässä teoksessa oli jotenkin hyvin iskevää huumoria, jossa oli ripaus ironiaa, ja se toimi minulle hyvin. Pidin paljon myös tämän teoksen hahmoista, jos Margoa ei oteta lukuun. Quentin kavereineen on "reiluja jätkiä", joilla on huumorintajua, eikä Quentinin perheessä tai muissa tuttavissakaan ole mitään erityisen häiritsevää piirrettä. Mutta Margosta en pitänyt, sillä hän osoittautui mielestäni täysin itsekeskeiseksi henkilöksi, enkä voi sulattaa sellaista edes kirjan hahmossa.

 

Kokonaisuutena tämä oli kyllä tosi toimiva kirja, mutta tuo Margon halu olla maailman napa vielä katoamisensa jälkeen jotenkin ärsytti. Quentin ei paljon muuta ajatellutkaan kuin Margon löytämistä, mikä oli myös hieman "pakkomielteenomaista". Siinä kohtaa kuitenkin punnittiin tosiystävyys, jota Ben ja Radar osoittivat, ja se oli hieno juttu tässä kirjassa. Myös loppuratkaisu on toimiva, sillä loppu jää arvoituksellisesti hieman auki, mikä sopii hyvin teokseen, jossa ratkotaan katoamisarvoitusta.

 

♠♠♠♠

Koontipostaus Maalaismaisemista

Vuoden alussa Marile 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä -blogista laittoi pystyyn Maalaismaisemia-haasteen, jossa tarkoituksena on lukea maaseudulle sijoittuvia kirjoja. Haaste siis jatkuu edelleen, mutta minä ehdin syyskuun alussa kohoamaan haasteen korkeimmalle tasolle eli minusta tuli kartanonherra, joten teen tässä pienen ja nopean yhteenvedon haasteesta.

Ensinnäkin mielestäni tämä haaste oli todella mukava ja valmistui kuin huomaamatta. Huomasin kuitenkin sen, että välillä haasteeseen kertyi yhtäkkiä useampia kirjoja ja sitten tuli taas pidempi tauko. Mukavinta tässä haasteessa on varmaan se, että tähän pystyy osallistumaan ilman suuria lukusuunnitelmia. Maaseutu miljöönä viehättää minua myös, joten siinäkin mielessä tämä haaste sopi minulle oikein hyvin.

Minun osaltani lista näyttää tältä:

 Tavoitetasot ja luetut
2 kirjaa: Mäkitupalainen
4 kirjaa: Suo, kuokka ja Jussi
6 kirjaa: Saarijärven Paavo
8: kirjaa: Torppari
10 kirjaa: Maatilan isäntä
12 kirjaa: Kartanonherra
   Hilja Valtonen: Neiti Talonmies 
   Erkki Verkkonen: Hilma - sukuromaani
   Anna Misko: Armovuosi
   Patricia Harman: Hope Riverin kätilö
   Mesterton ym.: Hovimäki - Ruotsin vallan iltarusko
   John Steinbeck: Hiiriä ja ihmisiä  
   Agatha Christie: Syyttävä sormi
   Mesterton ym.: Hovimäki - Keisarin auringon alla
   Joanne Harris: Kesäviiniä
   Agatha Christie: Hercule Poirot ja huvimajan arvoitus
   Mesterton ym.: Hovimäki - Heräämisen aika 

Hilja Valtonen: Nykyhetken tyttölapsi

Haasteen aikana lukemistani teoksista suurimman vaikutuksen taisi tehdä Patricia Harmanin Hope Riverin kätilö, jolle on kuulemma olemassa jatko-osakin. Odotan, että se suomennettaisiin mahdollisimman pian!

Sopimus

Audrey Magee: Sopimus

332 s., Atena 2015

alkup. The Undertaking, 2013

suom. Heli Naski

kansi: George Mann (kuva), Emmi Kyytsönen (suunnittelu)

Sain jo viime kesänä varausjonosta haltuuni Audrey Mageen esikoisteoksen Sopimus, mutta palautin sen. Jotenkin minua ei oikein huvittanut tarttua kirjaan silloin, joten varasin sen uudelleen. Nyt olin taas saman ongelman edessä: ei yhtään huvittanut aloittaa tätä kirjaa, mutta päätin yrittää varausjonon painaessa päälle. Onneksi yritin, sillä tämä kirja olikin ennakko-odotuksistani huolimatta hyvin mukaansatempaava ja paljon mielenkiintoisempi kuin luulinkaan. En muista koska olisin viimeksi lukenut jonkin kirjan lähes yhdeltä istumalta, mutta Sopimus osoittautui sellaiseksi!

Sopimus sijoittuu toisen maailmansodan aikaan. Sen päähenkilöt ovat sotamies Peter Faber ja pankkivirkailija Katharina Spinell, jotka menevät naimisiin tuntematta toisiaan. Liiton solmiminen tuo Peterille vihkiloman rintamalta ja Katharina on oikeutettu leskeneläkkeeseen, jos Peter kaatuu. Todellinen järkiavioliitto siis. Yllättäen pari kuitenkin rakastuu tavattuaan lopulta toisensa. Vihkiloman aikana Peter tutustuu Katharinan ohella myös tämän perheeseen ja päätyy herra Spinellin kanssa tyhjentämään juutalaiskoteja. Peter palaa rintamalle uusia ajatuksia päässään ja Katharina jää Berliiniin ja muuttaa vanhempineen juutalaisten vanhaan asuntoon vauva kohdussaan.

Teoksen alkuasetelma on mielenkiintoinen, sillä Peterin ja Katharinan avioliiton solmimistapa on jokseenkin erikoinen. Oli kiinnostavaa lukea, miten he kuitenkin löysivät henkisen yhteyden toisiinsa. Tarinan edetessä kuitenkin toivoin oikeastaan heidän molempien kannalta, mutta enimmäkseen Peterin, että he eivät koskaan olisi liittoaan solmineet. Peterin sotataival olisi voinut olla toisenlainen, ellei hän olisi niin itsepäisesti halunnut tavata vaimoaan ja pientä lastaan. Ja Katharinan osa olisi voinut olla toisenlainen, jos hän olisi lähtenyt Berliinistä monien muiden mukana eikä jäänyt odottamaan miestään.

Tarina etenee kuvaten vuoroin Peterin ja muiden sotilaiden vaiheita itärintamalla ja Katharinan ja tämän vanhempien vaiheita Berliinissä. Maailmojen nurinkurisuus ja puoleen ja aatteen kyky niin antaa kuin myös ottaa välittyy hyvin terävästi, kun kyseessä on kaksi täysin päinvastaista miljöötä. Peter kirjoittaa vaimolleen rintaman olosuhteista yllättävän positiivisessa hengessä, sillä hänessä palaa aatteen tuli, ja Katharina on tyytyväinen ja syö suklaakakkua, kun monet muut perheet näkevät nälkää. Kaiken takana on kuitenkin kammottavat erot: rintamalla miehiä kuolee järjettömien komennusten vuoksi ja Katharinan perhekin joutuu tekemään uhrauksia, vaikka kuinka olisi puolueen suosiossa. Aate ja puolue on kuin kaksiteräinen miekka.

Sopimus osoittautui pysähdyttäväksi romaaniksi, jossa oli kuitenkin jotakin kaunista. Vaikka välillä ajattelinkin, että Peterin ja Katharinan olisi ollut parempi, jos he eivät olisi koskaan tavanneet toisiaan, niin silti he täyttivät toisissaan suuren kaipuun - halun rakastaa ja tulla rakastetuksi. Heidän liittonsa antoi kummallekin voimaa, jota he sodassa ja elämässä yleensä tarvitsivat, se auttoi heitä selvitytymään. Tämä on toden totta kiinnostava romaani siitä, mitä itse kukin tekee selviytyäkseen vallitsevissa olosuhteissa. Suosittelen!

Bobin maailma

James Bowen: Bobin maailma

263 s., WSOY 2015

alkup. The World According To Bob, 2013

suom. Kimmo Paukku

kuvitus: Dan Williams

 

Luin elokuussa James Bowenin ensimmäisen kirjan, jonka hän on kirjoittanut kissastaan Bobista. Nyt Katukatti Bobin tarina Jamesin rinnalla jatkuu, ja jälleen Bob osoittaa hämmästyttävää ymmärrystä ja lojaaliutta omistajaansa kohtaan.

 

Bobin maailma jatkaa Bobin ja Jamesin tarinaa oikeastaan juuri siitä mihin edellinen teos jäi. Tämän teoksen pystyy kuitenkin lukemaan ihan sujuvasti, vaikkei kaksikon alkutaipaleesta kertovaa kirjaa olisikaan lukenut. Bobin maailmassa nähdään kuinka James pääsee lopullisesti kuiville, kun huumeriippuvuuden hoidossa käytetty lääkitys lopetetaan. Teoksessa seurataan myös miten Bob ja James lähtevät uusille urille, sillä hankaluuksien jälkeen he lopettavat Big Issue -lehden myymisen ja James alkaa tosissaan panostaa kaksikosta - tai lähinnä Bobista - kertovan kirjan kirjoittamiseen. Bob ja James elävät suurten muutosten aikaa.

 

Bobin maailma piti minut otteessaan edeltäjäänsä paremmin, sillä tässä teoksessa ei ollut sellaista turhaa toistoa, joka vaivasi Katukatti Bob -kirjassa. Bobin temput kyllä jaksaa ihastuttaa tämän toisenkin kirjan verran, joten tarinaan pystyi hyvin uppoutumaan. Mukava lisä tässä kirjassa oli Dan Williamsin taiteilema kuvitus, jota tosin ei paljon ollut, mutta se toi jotenkin Bobin olemuksen entistä lähemmäs lukijaa. Itse olisin ehkä toivonut mieluumin valokuvakuvitusta, vaikka ihan ymmärrettävästi ei kaksikon katuelämästä varmaan paljon kuvamateriaalia ole.

 

Yksi asia kuitenkin tässä kirjassa häiritsi ihan tajuttoman paljon. Kiinnitin siihen huomiota jo edellisessä teoksessa, mutta siinä asia ei häirinnyt niin paljon, sillä tiesin teokselle olevan jatko-osan. Kyseessä on siis tapa, jolla Bowen kirjoittaa Bobista usein menneessä aikamuodossa. Minulle tuli siitä jatkuvasti sellainen tunne, että "mitä, onko Bob kuollut?!?". Se häiritsi oikeasti todella paljon, sillä ajatus Bobin poismenosta tuntui sietämättömältä. Onneksi näin ei ollut, mutta miksi oi miksi sitten kirjoittaa menneessä aikamuodossa. En minä ainakaan kirjoita tai puhu kissoistani menneessä aikamuodossa, kun kaikki kolme ovat kerran elossa edelleen. Imperfekti on tietysti ihan oikea aikamuoto, jos todella on kyse menneestä tavasta tai tapahtumasta, mutta yleisesti ottaen aikamuodon vaihtelu ei tässä vaan toimi. Teoksen tunnelma oli muutenkin välillä jotenkin haikea, ihan kuin Bowen olisi kirjoittanut muistoteosta edesmenneelle kissalleen.

 

Kuten sanottu, tähän tarinaan pystyi kyllä uppoutumaan, mutta tunnelman ajoittainen haikeus kuitenkin hieman himmensi lukunautintoani. Jos näitä Bob-kirjoja tulee lisää, niin minä tosiaankin toivon, että häiritsevä imperfektimuotoisuus on silloin menneen talven lumia.

 

♠♠♠

Eetu ja ruma Rusina

Teija Rekola (teksti) ja Mervi Lindman (kuvitus): Eetu ja ruma Rusina

61 s., WSOY 2013

 

Olen nyt syyskuussa tutustunut oikein urakalla Teija Rekolan kirjoittamaan ja Mervi Lindmanin kuvittamaan Eetu ja ruma Rusina -kirjaan, sillä olen lukenut sen peräti kolmesti: yhden kerran itsekseni ja lisäksi vielä kahdelle eri lukukerhoryhmälle. Ja jännä juttu, mutta tämä teos ei alkanut monen lukukerran jälkeenkään tuntua yhtään puuduttavalta. Yksi syy siihen lienee se, että pääsin näkemään kuinka kerholaiseni nauttivat tästä kirjasta.

 

Eetu ja ruma Rusina kertoo alakouluikäisestä Eetusta, jolle syntyy pikkusisko. Perheen ainoana lapsena varttuneelta Eetulta vaaditaan todellista sopeutumiskykyä, kun pikkusisko huutaa vuorokauden läpeensä, ei jätä edes vessarauhaa ja kaiken lisäksi tunkee Eetun huoneeseen tuhoamaan tavaroita. Eetun kintereille onkin ilmestynyt iso musta varjo, joka kehotttaa poikaa hankkiutumaan vauvasta eroon niin pian kuin mahdollista. Varjo ajaa Eetun mitä hämmästyttävimpiin yrityksiin päästä sisarestaan eroon, mutta kuinka käy, kun pikkusisko on joutua vaaraan?

 

Mielestäni Eetu ja ruma Rusina on vallan mainio kuvaus sisaruskateudesta. Aihe lienee monelle lapselle ja lapsiperheelle tuttu, ja tämä teos osoittaa mielestäni mainiosti, että sisarukselle kannattaa antaa tilaisuus näyttää kuinka kiva tyyppi hän onkaan. Tässä teoksessa tuo iso asia on puettu huumorin viittaan, ja vauhdikas tarina nappaa mukaansa kyllä isommankin lukijan.

 

Pidin kovasti tämän teoksen värikkäästä kielestä, joka ilmenee paitsi ilmeikkäänä dialogina myös sujuvana kerrontana. Tätä kirjaa oli oikein mukava lukea ääneen kerholaisille, sillä tässä pääsi mukavasti eläytymään tarinaan ja vaihtelemaan äänenpainoja ja -sävyjä. Juuri tuo tarinan ilmeikkyys on yhtenä syynä siihen, miksi tämä kirja ei alkanut vielä kolmannellakaan lukukerralla tylsistyttää (vaikka nyt mieluusti luenkin jotakin muuta jo välillä!). Lisäksi Mervi Lindmanin taiteilema kuvitus on niin hykerryttävä ja hyvin sidoksissa tarinaan, että jo pelkästää sen äärellä viihtyy hyvin.

 

Minä siis pidin tästä kirjasta kovasti, ja niin pitivät lukukerholaisetkin. Tein pienen gallupin ja lähes jokainen lapsi antoi tälle täydet viisi pojoa, ja moni kuvaili tätä hauskaksi, jännittäväksi ja kiinnostavaksi kirjaksi. Kyllä näin on! Minun täytyy varmaan lukea myös tämän kirjan jatko-osa Eetu ja nokkelat neropatit, sillä Eetun seurassa kyllä viihtyy.

Kaukaiset hetket

Kate Morton: Kaukaiset hetket

727 s., Bazar 2015

alkup. The Distant Hours 2010

suom. Natasha Vilokkinen

kansi: Getty Images & Satu Kontinen

 

Kun alkukesästä hoksasin, että syksyllä on tulossa uusi suomennos Kate Mortonin teoksesta, olin ihan täpinöissäni. On mahtavaa, että Mortonin teoksia on nyt havahduttu suomentamaan, sillä Paluu Rivertoniin ilmestyi suomeksi vuonna 2011 ja seuraavaa suomennosta saatiinkin sitten odottaa vuoteen 2014, jolloin Hylätty puutarha ilmestyi. Pidin niistä kummastakin paljon, eikä tämä tuore suomennos Kaukaiset hetket muodostanut siihen mitään poikkeusta. Kate Morton on todellakin lumonnut minut.

 

Kaukaiset hetket kertoo rapistuvassa Milderhurstin linnassa asuvien kolmen siskoksen tarinan. Percy ja Saffy Blythe ovat kaksoset, joista ensimmäinen on määrätietoisempi ja vahvempi, jälkimmäinen taas mukautuvampi ja pehmeämpi. Linnassa asuu myös heidän nuorempi sisarpuolensa Juniper Blythe, joka on menettänyt järkensä tultuaan nuorena kihlattunsa hylkäämäksi. Kaukaiset hetket kuvaa myös äidin ja tyttären suhteen vahvistumista ja lähentymistä. Meredith Burchill evakuoitiin nuorena tyttönä pois sodan jaloista ja hänet sijoitettiin Milderhurstin linnaan. Hänen tyttärensä Edith saa tietää asiasta vasta sitten, kun äidille saapuu 50 vuotta kadoksissa ollut kirje.

 

Sattuman oikusta Edith päätyy tutustumaan Milderhurstin linnaan ja sen talonväkeen, ja vähä vähältä hänen mielessään alkaa rakentua paitsi kuva sisaruksista ja heidän kuuluistasta isästään, joka kirjoitti Edithin lapsuuden suosikkikirjan, myös kuva omasta äidistään nuorena. Edithille alkaa valjeta, että jokaisella linnan asukilla tuntuu olevan omat salaisuutensa, joiden paljastumista he haluavat kaikin tavoin varjella. Helppoa ei ole myöskään ottaa kontaktia etäiseen äitiin, johon menneisyys on myös jättänyt jälkensä.

 

Kaukaiset hetket etenee siis kahdessa aikatasossa limittäin ja lomittain. Välillä kuvataan linnan vaiheita 1910-1940-luvuilla, välillä taas palataan teoksen nykyhetkeen eli vuoteen 1992. Kumpikin aikataso on yhtä kiehtova, mutta tuo 1910-1940-lukujen aikataso oli siinä mielessä kiinnostavampi, että sen miljöönä toimi lähes koko ajan Milderhurstin linna. Menneisyys ja sen näyttämönä toimiva mysteerinen linna on luonnollisesti kaltaiseni historiafanin mieleen.

 

Pidin kovasti tämän teoksen tunnelmasta. Vanhan linnan rapistuneisuudessa ja menneisyyttä varjelevassa ilmapiirissä oli tietynlaista romantiikkaa, joka vetoaa minuun. Ikivanhat kiviseinät ja se mitä kaikkea ne ovatkaan vuosien saatossa kuulleet ja nähneet, on kiehtova ajatus. Lisäksi menneisyyden arvoituksellisuus, jota valotetaan pala palata, tekee tästä todella ahmittavan teoksen, jota en meinannut malttaa laskea käsistäni. Salaisuudet ovat paljon isompia kuin arvasinkaan, ja niiden paljastuminen ja etenkin loppuvaiheen tapahtumien rakentuminen lähes hengästyttävän ja tuskastuttavan jännittävissä paloissa nappasi huomioni täysin. Morton osaa todellakin kuljettaa juonta!

 

Miljöön lisäksi henkilöhahmot olivat mielestäni kiehtovia. Erityisen kiehtovana koin Percy Blythen, jolle suvun linna tuntuu olevan rakkaampi kuin mikään muu asia maailmassa. Percylläkin on kuitenkin herkkä puolensa ja hänen suojeluviettinsä on välillä lähes hämmästyttävän voimakas. Pidin myös Edithin eli Edien hahmosta, sillä hän näyttäytyy jotenkin tasaisen vakaana hahmona, joka on kuin luotu ratkomaan arvoituksia. Ediessä on jotain hyvin miellyttävää.

 

Olen kyllä todella iloinen siitä, että olen jaksanut odottaa Mortonin teoksien suomentamista, sillä en ole ollenkaan varma, että olisin nauttinut näistä näin paljon, jos olisin ne englanniksi lukenut. Puhun ja kirjoitan suhteellisen sujuvaa englantia, mutta ainakin suomennoksen perusteella kuvittelisin, että jotain teoksen vivahteikkaasta kielestä olisi mennyt minulta hukkaan englanniksi luettuna. Kiitos siis myös suomentajalle, jonka työ osaltaan teki Kaukaiset hetket todella miellyttäväksi lukukokemukseksi.

 

♠♠♠♠♠

Taivaalta tippuvat asiat

Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat

222 s., Gummerus 2015

 

Selja Ahavan teos Taivaalta tippuvat asiat on sellainen kirja, josta en uskonut pitäväni. En aikonut lukea koko kirjaa, mutta kun se valittiin kirjallisuuspiirimme seuraavaksi teokseksi, niin pakkohan siihen oli tarttua. Jälleen kerran huomaan kuinka paljon kirjallisuuspiirissä käyminen on rikastuttanut maailmaani, sillä päinvastoin kuin oletin, minä pidin tästä teoksesta todella paljon. Joskus tekee ihan hyvää se, että on "pakko" lukea jokin teos.

 

Taivaalta tippuvat asiat on novellikokoelma, joka sisältää neljä novellia. Kaikki nämä novellit nivoutuvat yhteen henkilöhahmojensa kautta. Ensimmäinen novelli on mielestäni pikemminkin pienoisromaani, joka olisi mielestäni voinut tulla julkaistuksi vaikka yksinäänkin. Vaikka nämä novellit nivoutuvatkin yhteen, ne voidaan lukea myös erillisinä tarinoina. Yhdessä niistä kuitenkin muodostuu kokonaiskuva, jossa on jotakin hyvin mielenkiintoista.

 

Taivaalta tippuvat asiat kertoo tytöstä, jonka äiti kuolee jäälohkareen tiputtua taivaalta tämän päähän. Omanlaisensa tragedia on myös voittaa lotossa pääpotti kahteen kertaan. Helppoa ei ole myöskään naisella, joka yrittää asettua perheeseen ja taloon, josta on äiti kuollut. Eikä helppoa ole tytöllä, joka ei pääse yli siitä käsittämättömästä ajatuksesta, että äiti jäi kesken.

 

Tämän teoksen novellit saivat minut ajattelemaan, että eipä tässä elämässä ole mikään varmaa. Symbolinen jäälohkare voi tehdä lopun kaikesta hetkessä, eikä silloin ole helppoa kellään. Mielestäni tässä teoksessa oli jotenkin kauniisti ajateltu se, että "äiti jäi kesken". Lähes kipeällä vimmalla tyttö haluaa pitää äidin nykyisyydessä, jatkaa äidin olemassaoloa mahdollisimman pitkään. Juuri tytön näkökulmasta kerrotut kaksi novellia olivat mielestäni kaikkein mielenkiintoisimmat.

 

Sanotaan, että salama ei iske kahta kertaa samaan paikkaan. Hamish MacKey osoitti sen vääräksi. Samalla tavalla voisi ajatella, että ei kukaan voita lotossa kahdesti. Mutta Annu-täti voitti, eikä se tuntunut yhtään hyvältä, vaan siltä kuin taivaalta olisi taas tippunut jotakin ja pirstonut kaiken alleen. Se herätti minut ajattelemaan, että se mitä joku ulkopuolinen voi pitää suurena siunauksena tai onnena, voi tuntua katastrofilta sen kokeneelle ihmiselle, eikä välttämättä kyse ole lottovoitosta. Jos joku saa toisen mielestä liikaa "onnea", iskee kateus.

 

Taivaalta tippuvat asiat oli todella ajatuksia herättävä teos. Siinä oli jotakin hyvin realistista, vaikka jotkut asiat, kuten jäälohkareen tippuminen taivaalta päähän, tuntuvat lähinnä epätodellisilta. Oleellista ei olekaan miten jotain suurta tapahtui, vaan että niin tapahtui. Tästä teoksesta jää kyllä vahva muistijälki, sillä niin ajatuksiaherättävä tämä oli. Lukunautintoa on omiaan lisäämään myös sujuva kerronta ja kieli. Tämä teos vie mennessään.

 

♠♠♠♠½

Parantola

Satu Mattila-Laine: Parantola

154 s., Karisto 2015

kansi: Satu Ketola

Haahuilin kirjastossa ja pysähdyin tutkimaan nuorten uutuushyllyä. Valitettava totuus on, että en enää useinkaan löydä siitä mitään kiinnostavaa, mutta Satu Mattila-Laineen Parantola kiinnitti huomioni. Siinä siirrytään ajassa taaksepäin ihan kuten suosikkinuortenromaanissani Mila Teräksen Tyttö tulevaisuudesta, joten oli ihan sanomattakin selvää, että Parantola on luettava.

15-vuotias Elisa on vintage-harrastaja ja historiafani, joka sairastaa epilepsiaa. Elisa on pitänyt sairautensa visusti salassa ja se vaikuttaa syvästi hänen minäkuvaansa. Rajun epilepsiakohtauksen jälkeen Elisa huomaa siirtyneensä ajassa 1930-luvun kaatumatautiparantolaan. Elisa ystävystyy laitoksessa asuvan Annan kanssa, sillä heillä tuntuu olevan paljon yhteistä, kuten rakkaus muotiin ja elokuviin. Parantolan lääkärillä on kuitenkin mielessä Elisan ja Annan varalle jotain ihan muuta kuin Elokuva-Aitan lukemista.

Parantola kuvaa mielestäni hienosti nuoren ihmisen (ja miksei vaikka vähän vanhemmankin) kapinaa kroonisen sairautensa edessä. Elisa kokee itsensä jotenkin vaillinaiseksi, ja epilepsiakohtauksen saaminen julkisella paikalla olisi pahinta mitä hän voi kuvitella. Aikamatka 80 vuoden taakse on muutakin kuin vain aikamatka: se on Elisalle henkisen kasvun paikka. Hänen ystävyytensä Annan kanssa jättää Elisaan syvän jäljen valaen häneen rohkeutta ja itsevarmuutta.

Mielestäni Satu Mattila-Laine kuvaa mielenkiintoisesti 1930-luvun arkea. Vaikka romaani sijoittuukin parantolaympäristöön, tuo se tavallisen 1930-luvun arkipäivän lähelle. Ajassa siirtyminen on myös toteutettu sujuvasti, joten kyseessä on selkeästi hyvin suunniteltu romaani. Vaikka itse pidinkin paljon aikamatkustusteemasta, se ei ole kaikkein oleellisinta tässä. Suosittelen tätä kirjaa luettavaksi myös niille, jotka aikamatkustusasiaa vierastavat, sillä mielestäni tämä on ennen kaikkea kasvukertomus.

♠♠♠♠

Korppipäinen mies

Enna Airik: Korppipäinen mies

29 s., Karisto 2013

 

Enna Airikin kuvakirja Haavemaa oli kuvitukseltaan ja aiheeltaan herkkävireinen ja kaunis teos, joten hänen toinen kuvakirjansa Korppipäinen mies päätyi myös luettavakseni. Korppipäinen mies on sävyltään selkeästi tummempi kuin Haavemaa, mikä välittyy jo kirjan kannestakin. Tämäkin kirja käsittelee isoa aihetta, mutta kokonaisuutena tämä ei minua silti oikein sykähdyttänyt.

 

Korppipäinen mies kertoo Emistä, joka asuu vanhempiensa kanssa rotkon reunalla olevassa talossa. Rotkon toisella puolella on autiotalo, josta Emi näkee painajaisia. Hänen painajaisissaan talossa asuu korppipäinen mies, joka tekee lapsille pahaa. Korppipäinen mies muistuttaa kumman paljon karkkikauppaa pitävää herra Krookia. Reaalitodellisuus heijastuu Emin uniin synnyttäen painajaisia, mutta lopulta tyttö vapautuu ahdistavista unistaan vanhan ja kiltin lintuparantajan avustuksella.

 

Tämä teos käsittelee hienovaraisesti lasten kuviteltuja ja todellisiakin pelkoja. Itse tulkitsin tämän teoksen käsittelevän lapsiin kohdistuvaa hyväksikäyttöä ja siitä toipumista. Kokonaiskuvaltaan tämä teos on hyvin tummansävyinen - eikä pelkästään kuvituksen suhteen - mutta asioiden selviämisestä huolimatta minulle jäi tästä myös tummansävyinen jälkimaku. En oikeastaan pitänyt tästä kirjasta ja mietinkin hieman, että mikä tämän kirjan käyttöfunktio on, sillä ihan pienten lasten kuvakirja tämä ei ainakaan ole. Uskoisin jopa, että tämä teos kiinnostaa enemmän aikuista kuin lasta. Kuvitus on kumminkin huolellista ja jotenkin vanhanaikaisella tavalla viehättävää, joten itse luin tämän kirjan jo ihan kuvituksen takia. Olen hieman kyllä yllättynyt Airikin tekemästä aihevalinnasta, mutta ainakin tämä erottuu monista muista kuvakirjoista hyvin selkeästi.

 

♠♠♠

Meikkipussin pohjalta

Kaisa Haatanen: Meikkipussin pohjalta

170 s., Johnny Kniga 2015

kansi: Maria Mitrunen

 

En oikeastaan aikonut lukea Kaisa Haatasen esikoisteosta Meikkipussin pohjalta, sillä kuulin sitä markkinoitavan lähinnä keski-ikäisille naisille. Onneksi kuitenkin päätin kokeilla miten minä tämän kirjan kokisin, sillä mielestäni tämä kyllä toimii ihan 23-vuotiaallekin mukavana viihteenä.

 

Meikkipussin pohjalta kertoo kustannustoimittajana työskentelevästä lähes 50-vuotiaasta Tytti Karakoskesta, joka yhtäkkiä havahtuu menettäneensä mielenkiinnon työhönsä tai asioihin yleensä. Tytti päättää pitää vihdoin vuorotteluvapaata ja heti kerralla kokonaisen vuoden. Tuon vuoden aikana hän alkaa kirjoittaa ajatuksiaan ylös eri asioista, ja lopuksi hän järjestää ne aiheenmukaiseen aakkosjärjestykseen. Tytti tarttuu niin kepeisiin kuin vähän ikävämpiinkin asioihin: kulttuuri, haaveet, meikkipussi, eroaminen, kohdunpoisto ja niin edelleen.

 

Mielestäni tämä teos oli oikein oivallinen välipalakirja, jota lukiessa toisaalta mieli lepäsi, mutta toisaalta taas välillä piti nyökytellä ymmärtäväisesti ("minä tiedän mitä tarkoitat!") ja heiman ajatella asioita. Se miten teos rakentuu aakkosjärjestykseen laitetuista tarinoista, on toimiva ratkaisu. Nuo tarinat luovat kokonaiskuvan Tytti Karakosken elämästä ja uskoakseni samalla yksittäinen tarina voi kuvata hyvinkin osuvasti naisen elämää yleensä. Lisäksi tarinoiden aakkosjärjestys herätteli ainakin minut pohtimaan, että mitkä ovat minun elämäni aakkoset: minkä aiheen valitsisin a-, m- tai u-kirjaimelle. Joskus lienee ihan hyvä pohtia, mitkä palikat oikeastaan muodostavat oman elämän sisällön.

 

Tekstin tyyli on hyvin nasevaa ja mustan huumorin värittämää, ja sitä on ilo lukea. Vaikka kaikki aihepiirit eivät tuntuneetkaan itselle läheisiltä, oli lukeminen siitä huolimatta miellyttävää, sillä tekstin tyyli piti hyvin otteessaan. Toivottavasti Kaisa Haatanen jatkaa kirjailijanuraansa, sillä hänellä on kyllä sana hallussa.

 

♠♠♠♠

Kätilö

Katja Kettu: Kätilö

348 s., WSOY 2011, Bon-pokkari

 

Heti kun olin saanut luettua Katja Ketun uusimman teoksen Yöperhonen, päätin ottaa luettavakseni Kätilön. Olen kyllä lukenut Kätilön jo aikaisemmin ja pidin siitä paljon, mutta nyt halusin lukea sen uudelleen, sillä olen menossa katsomaan siihen perustuvan, juuri ensi-iltaan tulleen elokuvan.

 

Joidenkin kirjojen kohdalla muistaa aina sen tunteen tai tunnelman, joka niitä lukiessa tuli. Kätilö on yksi niistä kirjoista. Muistan, kuinka luin sitä suorastaan henki salpautuen ja levottomana, sillä tarina tuli hyvin lähelle ja hahmojen tunteet välittyivät hienosti. Ketun käyttämä kieli lumosi minut myös, ja se onkin varmasti yksi merkittävimmistä syistä siihen, miksi hahmojen mielialat välittyvät lukijalle niin hyvin. Rikas murteellinen kieli on jotenkin niin täyteläistä, että jo se riittää hengästyttämään, kun silmät kiitävät pitkin sanoja.

 

Kätilö kertoo 36-vuotiaasta elämän kolhimasta naisesta, jota on syljetty ja syrjitty koko hänen elämänsä ajan. Hänen asemansa kätilönä on ehkä hieman parantanut hänen asemaansa, mutta yhtä kaikki hän on edelleen vikasilmä, punikkiäpärä ja maho. On vuosi 1944 ja saksalaisia sotilaita vilistää pitkin Lappia tukemassa sotivaa Suomea. Kätilö rakastuu saksalaiseen luutnantti Johann Angelhurstiin ja on valmis tekemään mitä vain saadakseen miehen itselleen. Hän hakeutuu töihin saksalaisten johtamalle vankileirille ja saa vihdoin kaipaamaansa arvostusta, mutta sitten Suomen ja Venäjän välille solmitaan rauha eikä mikään ole enää hyvin. Kätilö on paitsi kuvaus muuttuvista olosuhteista ja sodan hurjuudesta rintamalinjojen takana, niin myös rakkaustarina, joka saa järkyttäviä piirteitä.

 

Tällä toisella lukukerralla huomasin näkeväni kätilön ja Johanneksen hahmot eri tavalla kuin ennen. Huomasin, että kätilö on iästään ja elämänkokemuksistaan huolimatta kovin lapsellinen, sillä niin häpeämättömästi hän suorastaan jumaloi Johannesta. Naiivi hän on myös, sillä kyselemättä hän ryhtyy täyttämään ties minkälaisia määräyksiä tajuamatta ollenkaan mitä niiden taustalla on. Minua välillä suorastaan hävetti kätilön puolesta hänen lapsellisuutensa ja suoranainen typeryytensä, vaikka eipä hän saamalleen kasvatukselle tietenkään itse mitään voi. Ja Johannes ei ollutkaan sellainen järkevä ja älykäs nuorimies kuin kuvittelin. Hänen hahmonsa ominaispiirteet on hyvin selkeästi nähtävissä ja luettavissa, mutta jotenkin en aiemmin kiinnittänyt sniihin niin paljon huomiota. Johannes on heikompi kuin luulinkaan, ja kaiken lisäksi melkoisen kopea ja oikea naistenmies. Kätilö olisi ansainnut jotain paljon parempaa, mutta hän halusi Johanneksen keinolla millä hyvänsä.

 

Vaikka pidin Kätilöstä heti ensisivuilta lähtien, minulle jäi loppujen lopuksi sellainen tunne, että minulta saattoi mennä jotakin ohi tai etten tajunnut aivan kaikkea. Nyt toisen lukukerran jälkeen minusta tuntuu, että olen oivaltanut jotakin olennaista tästä teoksesta ja sen hahmoista. Kokonaiskuva tästä teoksesta on nyt paljon eheämpänä mielessäni. Oloni on sangen voitonriemuinen ja odotan mielenkiinnolla näkyykö juuri kokemani oivallukset elokuvasta kuinka selkeästi. Pidin tästä kirjasta tällä toisella lukukerralla entistä enemmän, vaikka luulin, ettei se olisi mahdollista: niin paljon pidin tästä alunperinkin.

 

♠♠♠♠♠

Yöperhonen

Katja Kettu: Yöperhonen

325 s., WSOY 2015

kannen maalaus: Eemil Karila

 

Kun sain Yöperhosen käsiini kirjaston varausjonosta, en aluksi tohtinut aloittaa kirjan lukemista. Pyörittelin sitä käsissäni ja laskin sen aina takaisin pöydälle odottamaan vuoroaan. En tiennyt Yöperhosesta mitään muuta kuin sen mitä takakannessa kerrottiin, mutta uskalsin jo sen perusteella odottaa ainakin yhtä hengästyttävän rikasta kieltä kuin Kätilössä, joka on yksi suosikkiromaaneistani. Minua jotenkin epäilytti aloittaa tätä teosta, sillä melkein pelkäsin kokevani taas samanlaisen ravistelevan ja ylitsevyöryvän lukukokemuksen kuin Kätilö oli. Yöperhonen osoittautui mielenkiintoiseksi ja vaiherikkaaksi romaaniksi, jossa onkin tietynlaista samankaltaisuutta kuin Kätilön teemoissa. Lukukokemuksena Yöperhonen jäi kuitenkin Kätilöä latteammaksi, vaikkakin vaati myös paljon sulattelemista. Pidin kyllä tästäkin Ketun romaanista.

 

Yöperhonen on kahdessa ajassa liikkuva romaani. Se kertoo valkokenraalin tyttärestä Irgasta, joka 15-vuotiaana loikkaa rajan yli Neuvostoliittoon rakastettunsa Suenhampaan luokse 1930-luvulla. Irga odottaa Suenhampaalle lasta eikä hän olisi missään tapauksessa voinut jäädä kotikyläänsä punaisen miehen lapsi kainalossaan. Rajan takana ei odotakaan rakastetun avoin syli, vaan Irga saa syytteen maanpetoksesta ja joutuu vankileirille Vorkutaan. Toisessa aikatasossa kuvataan Lavran kylään isänsä pyynnöstä saapuneen suomalaisen Vernan vaiheita vuonna 2015. Lavran kylä on kummallinen kolhoosiaikaan jämähtänyt ikiaikaisten uskomusten värittämä kylä, joka kätkee suuria salaisuuksia.

 

Tuntuu, että en välttämättä osaa kuvata tätä teosta niin hyvin kuin se ansaitsisi tai että en osaa kertoa siitä sitä olennaista jujua, joka vei minut mukanaan. Juonellisesti tämä oli hyvin vetävä ja kaksi aikatasoa punoutuivat toisiinsa saumattomasti, mutta mielestäni etenkin tuo 1930-luvusta lähtenyt aikataso jäi jotenkin pintapuoliseksi. Irga koki ja näki vankileirillä pöyristyttäviä asioita, joista oli inhimillisyys kaukana, mutta jotenkin Irgan tuntemukset eivät ainakaan minulle lukijana välittyneet kovin hyvin. Tiedostin tapahtumat, mutta ne eivät hiipineet iholle, vaan jäivät melko etäisiksi. Irgan tunteita kyllä kuvattiin alusta asti, mutta silti ne jäivät jotenkin neutraaleiksi. Teoksen loppua kohti tilanne hieman muuttui ja tunnelmat alkoivat välittyä paremmin. Vuotta 2015 kuvaava aikataso oli koko ajan jotenkin paremmin läsnä eikä jäänyt vain tapahtumien sarjaksi.

 

Kettu on saanut mahdutettua romaaniinsa paljon kaikenlaista. Siinä on tietynlaista kantaaottavuutta ja etenkin vuoden 2015 aikatasosta on luettavissa mielenkiintoisia tulkintoja asioista, mutta niihin en nyt tässä tarkemmin mene, vaan jokainen saa tulkita asiat tavallaan. Tämä romaani kuitenkin minun nähdäkseni kätkee sisäänsä paljon sellaista, mitä ei välttämättä ihan heti huomaa.

 

Yksi tämän teoksen parhaita puolia on Katja Ketun rikas verbaliikka, jota on ilo lukea. Lupauksen kauniista kielestä antaa jo takakansi, johon on otettu lainaus teoksesta. Se on todennäköisesti yksi kauneimpia rakkaudenkuvauksia, jonka olen koskaan lukenut:

"Sinun kanssasi on niin helppo nauraa. Sinun kanssasi on hyvä kyyhöttää lempeänhikisessä pimeydessä tuoksusi sekoittuessa minun ihooni ja toisin päin. Selkovereni siinä, litilempi linnunpoikani. Minä olen kaikukoppa sinun kieltesi soida. Olet parasta mitä minussa on." 

 

♠♠♠♠

Kaikki hyvä sinussa

Linda Olsson: Kaikki hyvä sinussa

322 s., Gummerus 2012

alkup. The Kindness of Your Nature, 2011

suom. Anuirmeli Sallamo-Lavi

 

Olen aikaisemmin lukenut Linda Olssonilta teokset Laulaisin sinulle lempeitä lauluja ja Sonaatti Miriamille, joten tiesin odottaa tältäkin teokselta jotakin elämänfilosofista otetta. Kyllä sitä löytyikin, mutta ennen kaikkea koin mukaansatempaavan lukukokemuksen ja vasta nyt taidan ymmärtää, miten hyvä tarinankertoja Linda Olsson on. Siinä missä moitin Sonaatti Miriamille -teosta hitusen tekotaiteelliseksi, niin Kaikki hyvä sinussa oli hyvin aito ja mieleenpainuva teos ja piirun verran vieläkin parempi kuin Laulaisin sinulle lempeitä lauluja, josta pidin aikoinaan kovasti.

 

Kaikki hyvä sinussa kertoo viisikymppisestä Marion Flintistä, joka asuu taloaan Uudessa-Seelannissa meren rannalla. Vaikka Marion on asunut maassa jo vuosikaudet, hän on edelleen jotenkin ulkopuolinen. Marion viihtyykin omissa oloissaan, mutta kun hän löytää rannalta varovaisen ja omaan kuoreensa vetäytyneen pikkupojan, Marion huomaa kaivanneensa sittenkin elämäänsä jotakin. Kuori Marionin ympäriltä alkaa järkkyä, kun Marion huomaa miten kaltoin Ika-poikaa on kohdeltu. Lapsuusmuistot vyöryvät Marionin yli ja saavat Marionin viimeinkin ymmärtämään myös itseään.

 

Minun oli aluksi hyvin vaikea tarttua tähän kirjaan, sillä Sonaatti Miriamille sai minut pelkäämään jotain samankaltaista latteaa lukukokemusta kuin se oli ollut. Heti ensisivuista alkaen Kaikki hyvä sinussa nappasi minut mukaansa ja luin tätä kirjaa hyvin keskittyneesti ja kiinnostuneesti. Tässä tarinassa oli jotakin kertakaikkisen lumoavaa, ja kun Marionin lapsuusvaiheet alkoivat paljastua, tuli teokseen entistä enemmän syvyyttä ja Marionin hahmoa oli helppo ymmärtää. On jotenkin puhdistavaa lukea siitä, miten ihminen oppii olemaan armollinen itselleen ja ymmärtämään, ettei ole todellakaan tehnyt mitään väärää. Marionin hahmon ohella myös muut keskeiset hahmot eli Ika ja lähistöllä asuva maanviljelijä George ovat todentuntuisia hahmoja.

 

Yksi pienenpieni, mutta silti hyvin merkityksellinen asia tässä kirjassa, oli kuitenkin mielestäni hieman liikaa. Se liittyy Marionin vaiheisiin noin 15 vuotta aiemmin, siis juuri ennen kuin hän asettui pysyvästi Uuteen-Seelantiin. En halua paljastaa sitä tässä, mutta mielestäni se jotenkin särähti muuten hyvästä juonenkulusta esiin ja tuntui hieman liian epätodennäköiseltä ollakseen mahdollista. Onneksi se ei pääjuonen kannalta ollut sellainen asia, joka olisi jäänyt vaivaamaan, mutta Marionin menneisyyden vaiheissa olennainen kumminkin.

 

Kokonaisuutena tämä kirja oli todella mukaansatempaava lukukokemus, jossa ei ollut mitään hakemalla haettua filosofista otetta, vaan oikein järkeviä ajatuksia hahmojen vaiheisiin luontevalla tavalla pohjaten.

 

♠♠♠♠½

Nykyhetken tyttölapsi

Hilja Valtonen: Nykyhetken tyttölapsi

205 s., Otava 2006

1.p. 1937

 

Hilja Valtoseen kyllä todellakin voi luottaa, jos haluaa lukea jotakin kepeää ja sujuvalukuista! Kävin pitkästä aikaa naapurikaupunkini yhdessä lähikirjastoista (jossa muuten työskentelin kolmena kesänä), ja koska siellä on hyvä valikoima siistejä ja uudehkojakin painoksia Hilja Valtosen teoksista, niin päädyin lainaamaan Nykyhetken tyttölapsen. Tuon tyttölapsen nykyhetki tosin oletettavasti oli joskus vuonna 1937, mutta se nyt ei viihtymistäni mitenkään estänyt. Pikemminkin päin vastoin, sillä vuosikymmenten takainen lintukotomainen kesämiljöö oli oikein kiva kirja luettavaksi näin syksyn porteilla.

 

Noin parikymppinen Anja Utria on kutsuttu kesänviettoon tätiensä huvilalle Saimaan saareen, kun koko muu perhe matkustaa kuka mihinkin. Ylioppilaskirjoituksissa reputtanut Anja matkustaa junalla saarta lähellä sijaitsevaan kaupunkiin, mutta ennen saarelle lähtöä tapahtumiin tulee yllättävä mutka matkaan: saaren uusi omistaja, rakkaudessa epäonnea kokenut 26-vuotias saarella maatilaa pitävä Tuomas Ollikainen ei nimittäin hyväksy saarelle ketään yli 15- ja alle 35-vuotiasta naisihmistä metkujaan tekemään. Niinpä Anjan on naamioiduttava juuri ja juuri 15-vuotiaaksi, jotta pääsee saareen kesäksi, sillä hänellä ei ole muutakaan paikkaa minne mennä nyt kun vanha koti on tyhjätty ja edessä on muutto uuteen kesän jälkeen.

 

Tarina etenee Anjan kirjoittamien päiväkirjamerkintöjen kautta. Anja on hahmona hyvin samanlainen kuin Valtosen muutkin naishahmot yleensä, siis kekseliäs, sanavalmis ja joltisenkin itsepäinen. Päiväkirja sisältää lystikkäitä kuvauksia saarelaisista ja saaren tapahtumista ja Valtonen on laittanut Anjan kirjoittamaan hyvin sukkelin sanankääntein. Tarina on sinänsä ihan sujuva, mutta en kyllä millään ilveellä voi tajuta, että miten 20-vuotias nuori neito menee täydestä 15-vuotiaana teininä, vaikka olisi kuinka pieni ja siro. Tuntui myös hassulta, että Anjaa kohdeltiin kuin mitäkin tytöntylleröä, kun nykyään jo 15-vuotiaat saattavat muuttaa opintojensa vuoksi pois kotoa ja heiltä usein muutenkin odotetaan aikuismaisuutta.

 

Yksi hyvin hämmentävä seikka oli myös se, että 26-vuotias Tuomas piti Anjaa lemmikkinään ja saattoi olla hyvinkin läheisesti tämän kanssa, koska "Anjahan on vasta lapsi". Nykyään 26-vuotiaan miehen omistautumista 15-vuotiaalle tytölle katsottaisiin varmasti hyvinkin karsaasti ja tuskin se nyt oli myöskään vuonna 1937 mikään ihannetilanne, ellei sitten ollut kyse jostain läheisen perhetuttavan pojasta, joka oli kuin veli nuorelle tytölle. Mielestäni tuossa asetelmassa oli jotain hyvin epämääräistä. En tiedä mitä kirjan aikalaiset ovat moisesta ajatelleet, mutta mielestäni tilanne on aika absurdi. Ja klassisestihan tuossa käy, mutta eipä sitä nyt viihdekirjalta oikein muuta osannut odottaakaan.

 

Kokonaisuutena tämä oli siis ihan toimiva kirja, mutta edellä kuvaillut juonen yksityiskohdat todella tuntuivat erikoisilta. 

♠♠♠

Elokuun luetut

Elokuu oli hyvin touhukas kuukausi ja näin jälkeenpäin mietin, että miten se hurahti niin nopeasti ohi. Vaan niinhän se aika rientää, kun on tekemistä. Kirjoitin heinäkuun luettujen koontipostauksessa, että aion elokuussa vain lomailla ja murehtia syksyä sitten vasta myöhemmin. En ihan pystynyt pitämään tuota ajatusta johtotähteäni ja välillä ihan oikeasti stressasi paperiasioiden hoitaminen ja raha-asiat ja kaikki mahdollinen. En pidä epävarmuudesta elämässäni. Mutta kokonaisuutena elokuu oli aika kiva kuukausi ja pystyin rentoutumaankin oikein kunnolla. Lukemaankin ehdin yllättävän paljon, vaikka kaikkea muuta puuhaa riitti yllin kyllin: pesin kaikki mattoni (16 kpl! Mistä niitä oikein kertyy?), kävin monta kertaa mustikoita poimimassa, keräsin viinimarjat ja keitin ne mehuksi, nautin auringosta ja loikoilin viltillä unen ja valveen rajamailla. Mahtavaa, että kesä ehti vielä elokuussa tarjoilla parastaan!

Elokuussa luin 8 kirjaa ja pidin niistä kaikista, mikä on ihan mahtava juttu. En osaa edes nostaa mitään lukemistani kirjoista ylitse muiden nyt tässä kohtaa, jossa yleensä mainitsen joitakin nimiä erikoishuomioina kokonaissaldosta. Yksi kirja minulta kuitenkin jäi kesken, vaikka se ihan mielenkiintoinen olikin. Kyseessä on Ilari Aallon ja Elina Helkalan Matkaopas keskiajan Suomeen. Siinä oli aivan upea kuvitus, joka on Helkalan käsialaa, mutta jotenkin kirja ei vain lähtenyt houkuttelemaan. Ehkä siinä oli liikaa tuttua koulun historiantunneilta, ja olisin kaivannut jotain uutta otetta. Mielenkiintoinen aihe kumminkin, joten jos keskiaika kiinnostaa, niin kannattaa jo ihan kuvituksenkin vuoksi vilkaista kyseistä kirjaa.

Elokuun luettuni listana näyttävät tältä

James Bowen: Katukatti Bob - Kissa joka muutti elämäni 

Irene Cao: Sinun katseesi 

Timo Sandberg: Kihokki 

Jeff Kinney: Neropatin päiväkirja 

Jojo Moyes: Kerro minulle jotain hyvää 

Jeff Kinney: Neropatin päiväkirja 2 - Isoveli isottelee 

Laura ja Marie: Ihanat letit - kalanruodosta katnisslettiin 

F.E. Sillanpää: Töllinmäki 

Nyt toivotan oikein aurinkoista ja ihanaa syyskuuta kaikille! Musta tuntuu nyt siltä, että syyskuusta tulee hyvä kuukausi. :)