Tähtikirkas, lumivalkea

Joel Haahtela: Tähtikirkas, lumivalkea

268 s., Otava 2013

kansi: Päivi Puustinen

 

Meillä on kirjallisuuspiirin seuraavana aiheena elämäkertaromaanit. Yhdeksi esimerkiksi oli mainittu Joel Haahtelan Tähtikirkas, lumivalkea ja päätin valita sen, koska olen aikasemmin lukenut Haahtelalta Elenan ja pitänyt siitä. Tuosta on nyt aikaa jo melkein neljä vuotta, joten lienee jo aikakin palata Haahtelan tuotannon pariin edes tämän yhden teoksen verran.

 

Tähtikirkas, lumivalkea kertoo suomalaissyntyisestä parikymppisestä miehestä, joka vuonna 1889 muuttaa Pariisiin, josta hänen tiensä kulkee muun muassa Berliiniin ja Kambodzan kautta takaisin Eurooppaan.  Uutistoimiston kirjeenvaihtajana työskentelevä mies kirjoittaa vaiheistaan mustakantiseen päiväkirjaan, jonka hän osoittaa selkeästi jollekulle, jota hän kaipaa. Pian selviää, että kyseessä on nainen, jonka vuoksi hän koki parhaaksi lähteä Suomesta. Päiväkirjojen kautta miehen vaiheita seurataan aina 1930-luvulle. Vuonna 2012 päiväkirjat päätyvät miehen Suomessa asuvan jälkeläisen käsiin.

 

Mielestäni Tähtikirkas, lumivalkea on kaunis kertomus siitä, miten meistä jokaisesta jää maailmaan jokin jälki - ainakin niin pitkäksi aikaa, kun joku meidät muistaa. Tuo aihe on aina kiehtonut minua, sillä mielestäni jokainen ansaitsisi tulla muistetuksi ainakin oman sukunsa piirissä. Valitettavan paljon vain on niitä hiljaisia, joiden tarinat painuvat unholaan ja joista tulee vain nimiä sukukirjaan. Haahtela käsittelee aihetta hieman laajemminkin ja liittää siihen muun muassa holokaustin, sen miten suuret ihmismassat haluttiin painaa unholaan.

 

Teoksen ensimmäinen osio, joka käsittelee miehen saapumista Pariisiin sekä ensimmäistä vuotta siellä, oli mielestäni kaikkein mielenkiintoisin. Sen jälkeen mielenkiinnon taso hieman laskee, mikä johtunee osittain kerrontatyylin muutoksesta. Haahtela vaihtaa kerrontatyyliä varmasti tietoisesti: Pariisiin saapuminen ja oleskelu siellä on täynnä nuoruutta, kaihoa ja kaunosieluisuutta, mutta reilun parinkymmenen vuoden päästä kaunosieluisuus on karissut, nykyhetki on temmannut kertojamme mukaansa ja vuodet ovat muuttaneet miestä. Eteenpäin on ollut mentävä. Vuosien vieriessä päiväkirjoista saattaa huomata, että menneisyys ei ole sittenkään jättänyt miestä rauhaan, vaan kulkee mukana ympäri maailman eikä voi olla jättämättä jälkiään hänen mieleensä. Haahtela onnistuu muuttamaan kerrontatapaa uskottavasti päähenkilön iän ja elämänvaiheen mukaan, jolloin päiväkirjaromaani tuntuu hyvin uskottavalta ja aidolta, mutta valitettavasti minun mielenkiintoni ei pysynyt kunnolla yllä uskottavuudesta huolimatta.

 

Kokonaisuutena tämä oli hyvä lukukokemus ja olen iloinen siitä, että valitsin juuri tämän kirjan luettavakseni. Pariisin aika muuten tuo mieleen hieman Kristina Carlsonin teoksen William N. Päiväkirja, vaikka päähenkilöt ovatkin aivan eri-ikäiset. Pariisi miljöönä kuitenkin tuntuu jotenkin samalta ja ajankohta on parin vuoden heitolla sama. Pariisin miljöö oli muuten mielestäni tässä teoksessa kaikkein kotoisin ja kaunein, nuoruuden lempein silmin kuvattu.

 

♠♠♠♠

Klassikkohaaste 2: Maa on syntinen laulu

Tänään on se päivä, jolloin kirjabloggaajien klassikkohaasteen toiseen osaan osallistuvat bloggaajat julkaisevat tekstinsä lukemistaan klassikoista. Haasteen ensimmäiseen osaan en osallistunut, mutta jahka jatkoa seuraa, niin tulen olemaan mukana, sillä haasteen kautta oikeasti tulee tartuttua lukulistalla ikuisuuksia keikkuneisiin teoksiin. Tällä kierroksella päätin selättää Timo K. Mukan teoksen Maa on syntinen laulu.

***

Timo K. Mukka: Maa on syntinen laulu (1964)

yhteisniteestä Nuoruuden romaanit, Gummerus 1988

Maa on syntinen laulu kertoo pohjoisessa sijaitsevan kylän asukkaista ja elämänmenosta. Kyläyhteistöä leimaa paitsi kiihkomielinen uskonnollisuus myös luonnon äärellä eläminen ja luonnosta eläminen. Pohjoinen luonto näyttäytyy väkevänä ja rehevänä, kylän asukkaat puolestaan osoittautuvat toinen toistaan erikoisemmiksi yksilöiksi, joiden mielihuvia on naapureista juoruileminen, viinanjuonti tai yleinen pahennuksen aiheuttaminen. Tarinan keskiössä on nuori nainen Martta Mäkelä, joka elää heräävän seksuaalisuutensa aikoja ja rakastuu epämääräisen maineen omaavaan lappalaiseen, Oula Nahkamaahan.

Kukaan vähääkään kotimaista kirjallisuutta tunteva ei varmaan ole voinut välttyä kuulemasta, että Maa on syntinen laulu oli ilmestyessään shokeeraava ja rajoja rikkova teos. Painopiste tuossa kuvauksessa lienee avoimessa seksuaalisuudessa, alastomuudessa ja kaikenlaisessa "riettaassa elämässä", jota kylässä ilmenee. Minulle nykylukijana tämä ei ollut erityisen shokeeraava teos, mutta ihmettelin kyllä moneen kertaan miten omituisen vapaamielisiä jotkut kyläläiset olivat. Ihmetystä ei juurikaan herättänyt nuorten (tai vanhempienkaan vapaiden ihmisten) vapaa seurustelu keskenään. Enemmän ihmettelin päähenkilö Martta Mäkelän taipumusta pällistellä alastomana keimaillen muun muassa isoisänsä edessä ja puhua rivoja jopa sukulaiselleen. Tuli mieleen ihan joku alkuasukas, jolla ei ole päässä mitään käsitystä siitä mikä on sopivaa ja mikä ei. Minua jotenkin inhotti Martan käytös ja ylipäätään tapa jolla hän suhtautui moniin muihin ihmisiin. Hämmästelin myös sitä, miten toisaalta esiaviolliset suhteet herättivät pahennusta, mutta samalla oli ihan ookoo jos nuoret lukittautuivat peräkamariin ja kaikki kyllä tiesivät mitä siellä oli tapahtuva. Kylän ihmiset osoittautuivat melkoisen tekopyhiksi ja kaksijakoisiksi.

Vaikka tämä kirja ei shokeerannut minua, niin silti tämä tietyiltä osin onnistui järkyttämään minua. Olin täysin kauhuissani siitä, miten teoksessa eläimiä kohdeltiin - vanha ja sokea koira sai kestää iskut ja potkut, poroerottelussa tapahtui jos jonkinlaista kidutusta ihan huvin vuoksi eikä hevoselle annettu armoa savotassa. Osa kyläläisistä tuntui olevan todella brutaaleja ja vailla mitään käsitystä mistään inhimillisestä. Se ei todellakaan ollut kaunista luettavaa ja herätti minussa lähinnä mielipahaa, tyrmistystä ja inhoa. Ihmisten puukkohippastelut vielä kestää lukea, mutta eläimiin kohdistuva raakuus on minulle liikaa.

Olen näköjään jo kaksi kertaa luonnehtinut tämän teoksen herättäneen minussa inhoa, joten lienee sanomattakin selvää, että minä en ymmärrä tämän teoksen erinomaisuutta. Teksti on toki sujuvaa ja murteellinen dialogi kiehtovaa, samoin luonto näyttäytyy upeana ja voimallisena. En tiedä oliko tämä teos hieman liian alkuvoimainen minun makuuni, sillä Mukka kirjoittaa kovin suorasti ja kaunistelematta. Kuitenkin mielestäni vaikka ei haluaisikaan kirjoittaa mitään kaunopuheista tekstiä, niin asiat voi silti esittää vähän vähemmän inhottavasti ja brutaalisti. Tämä ei vain kerta kaikkiaan ollut minun kirjani, sillä sujuva teksti ja luontokuvaus ei ihan riitä peittomaan kaikkea muuta lukemaani. Mutta tulipahan luettua!

♠

Sula

Toni Morrison: Sula

176 s., Tammi 1995

alkup. Sula, 1974

suom. Seppo Loponen

 

Sain hiljattain tietää, että Toni Morrisonilta on ilmestynyt uusi teos Luoja lasta auttakoon, joten minä päätin lopultakin tarttua minulla jo pari kuukautta lainalla olleeseen, Morrisonin vanhempaa tuotantoa edustavaan Sulaan. Olen lukenut muutamia Morrisonin teoksia ja pitänyt niistä kaikista. Sula tuntuu kuitenkin ainakin näin tuoreeltaan mieleenpainuvimmalta.

 

Tämä teos kertoo kahdesta naisesta, Sulasta ja Nelistä, jotka ystävystyivät jo lapsina. Heitä yhdistää ihonväri, kotipaikka ja eräänlainen irrallisuus muista ihmisistä. Sulan ja Nelin ystävyys kestää vuosikymmenen eron ja vaitiolon ja sen, että sen jälkeen Nel on perheenäiti ja Sula yliopistossa opiskellut ja vailla sitoumuksia. Huolimatta elämäntilanteen eroista ja siitä tosiseikasta, että molemmat ovat muuttuneet tyttövuosistaan, ystävyys tuntuu jatkuvan. Sitten Sula tekee ajattelemattomuuttaan jotain anteeksiantamatonta, eikä Nel voi unohtaa sitä.

 

Tarina kulkee 1920-luvun alusta 1940-luvulle saakka ja harppaa sitten 1960-lukuun. Tuo aika kuvaa hyvin paitsi Sulan ja Nelin ystävyyden kulkua myös sitä, miten tummaihoisten asema muuttui noiden vuosien aikana. Tapahtumapaikkana on Medalion ja Pohjan kaupunginosa, jossa tummaihoiset saivat pärjätä miten taisivat tulipa eteen mitä tahansa, kunnes vuosikymmenet kuluivat ja lopulta heihin alettiin suhtautua ihmismäisesti, mikä muutti Pohjan asukkaiden elämän täysin.

 

Minä pidin todella paljon tästä kirjasta, sillä mielenkiintoni pysyi yllä oikein hyvin sitten kun tarina alkoi kunnolla vetää (eli noin 10-20 sivua luettuani). Morrisonille ominaiseen tapaan tässäkin teoksessa tapahtuu paljon ja tästä voi tehdä paljon huomiota, vaikka kyseessä on ohuehko kirja. En tiedä seurasinko suuremmalla mielenkiinnolla ystävyyssuhteen tilaa vai tummaihoisten elämänmenoa, mutta todella mielestäni kaikista ikävistä asioista ja epäreiluudesta huolimatta tunnelma oli jotenkin reipas ja tuli sellainen tunne, että kyllä he pärjäävät, kukin tavallaan. He eivät suostu alistumaan ja pitämään itseään huonompina ihonvärinsä perusteella. Pohjan asukkaista löytyy asennetta ja sitkeyttä, ja sitä he totisesti tarvitsivat. Mieleenpainuvuutta tälle teokselle toi erityisesti se, että ystävyyden kuvaamiseen oli nivottu mukaan tummaihoisten tilanteen kuvaaminen, joten niistä muodostui eheä ja selkeä kokonaisuus. Näin kumpikin "osa" piirtyi eteen väkevämpänä ja mieleenpainuvampana. Suosittelen.

 

♠♠♠♠½

Heinähattu, Vilttitossu ja Rubensin veljekset

Sinikka ja Tiina Nopola: Heinähattu, Vilttitossu ja Rubensin veljekset

121 s., Tammi 2008, 6.p.

1.p. 2001

kuvitus: Markus Majaluoma

 

Luettuani pari Karjalaan sijoittuvaa, sota-aikaa kuvaavaa tai sivuavaa ja mullistavia asioita käsittelevää teosta, tunsin kaipaavani maisemanvaihdosta. Sitä minulle tarjosi Heinähattu, Vilttitossu ja Rubesin veljekset, joka todellakin viihdytti minua ja sai minut nauramaan.

 

Kattilakosken perhe on vuokrannut huvilan, jonne he lähtevät viettämään kesää. Vahinko vain, että huvila paljastuu pieneksi tuvaksi eikä vastaa lainkaan Hannan toiveita. Mökille kuitenkin jäädään jo ihan perheen pojan takia, sillä lapsi osoittaa liiallista kiinnostusta sanomalehtien lukemiseen ja kaipaa näin ollen uusia virikkeitä. Hannankin loma saa mullistavan käänteen, kun naapuriin asettuu Rubesin taiteilijaveljekset Kustaa ja Aatami. Heinähatun ja Vilttitossun mielestä näissä taiteilijoissa tosin on jotain perin kummallista ja omituisen tuttua. Samaan aikaan Isonapa ja Rillirousku nauttivat -tai ainakin yrittävät nauttia - kesälomastaan ja välttyä kaikenlaisilta selkkauksilta. Sen pitäisi olla helppoa, kun Kattilakosken lapsia ei ole lähimaillakaan - vai onko?

 

Olen jo aikaisemmin täällä blogissakin todennut, että lapsena Heinähatut ja Vilttitossut tuntuivat jotenkin työläiltä ja sitä myöten tylsiltä kirjoilta, vaikka luinkin jo ihan sujuvasti. Nykyään Heinähatut ja Vilttitossut herättävät minussa suurta hilpeyttä ja en voi kuin ihmetellä mikä näissä silloin mukulana oikein tökki. Heinähattu, Vilttitossu ja Rubensin veljekset oli minulle uusi tuttavuus, joten en aluksi yhtään osannut aavistaa miksi Rubensin veljet olivat niin tutun oloisia. Olisihan se kannestakin pitänyt jo hoksata!

 

Minulla oli ihan suunnattoman hauskaa lukiessani Rubensin veljesten epätoivoisesta pyristelystä Hanna Kattilakosken takiaisenotteessa. Hauskaa oli paitsi Kustaan ja Aatamin koominen pukeutusmityyli myös se todella huono tuuri, joka heidän kohdalleen osui heidän joutuessaan juuri Kattilakoskien mökkinaapureiksi. Erityisen koominen hahmo oli mielestäni valonarka Aatami, joka rullautui lakanaan. Katsokaa nyt tuota kansikuvaa oikein tarkkaan, jo on erikoisen ja hauskan näköistä porukkaa! Suosittelen kyllä todellakin tätä kirjaa, oli tämä niin hauska.

 

♠♠♠♠♠

Hietakehto

Sirpa Kähkönen: Hietakehto

336 s., Otava 2012

kannen kuva: Jussi Kangas / Otavan arkisto 

Aloitin Sirpa Kähkösen ihanan Kuopio-sarjan lukemisen tammikuun lopussa 2014, ja melko nopeaan tahtiin luinkin neljä ensimmäistä osaa. Sitten vierähtikin yli vuosi ennen kuin luin viidennen osan kesällä 2015, ja nyt oli sitten kuudennen ja viimeisen osan vuoro. Olen vähän tarkoituksellakin antanut Hietakehdon odotella lukulistalla, sillä en millään olisi halunnut vielä sanoa hyvästejä Tuomen perheelle, Juho Tiihoselle, Saaralotalle, Marille, Arville ja kaikille muille näiden kirjojen myötä niin tutuiksi tulleille hahmoille.

On elokuun loppu vuonna 1943. Joukko kuopiolaisia on muuttanut kesän ajaksi Kesäkallioon, joka on Selma Kelon omistama huvila. Omavaraisuus kukoistaa ja työtä tehdään ankarasti, välillä jopa voimien äärirajoilla. Lapsille koitetaan tarjota ihana huvilakesä, sillä aikuiset haluaisivat suojella pienimpiä sodan todellisuudelta - niin ja myös itseäänkin. Kukin yrittää selviytyä tavallaan, eikä helppoa ole kenelläkään. Juho Tiihosen isä on menehtynyt sodassa saatuun tuberkuloosiin, Anna tekee töitä niin että hän tuntuu vain kuihtuvan entisestään ja Selma Kelon mielessä myllertää monet ihmissuhdeasiat. Jopa Hildan, aina niin vakaan ja varman naisen, ajatukset tuntuvat syöksyvän raiteiltaan, kun Lassi-veli saapuu katsomaan Anna-vaimoaan sekä muuta perhettään.

Hietakehto kuvaa tapahtumia vain parin päivän ajalta, mutta siinä ehtii tapahtua kaikenlaista. Pidin kovasti Kähkösen luomasta miljööstä, joka tuntuu työntäyteisyydestään huolimatta kuitenkin todelliselta keitaalta verrattuna kaupunkiin, jossa parveilee sotilaita, liikkeitä on suljettu eikä kaupungilla liikkuminen ole kovinkaan turvallista ainakaan iltamyöhään. Näin sieluni silmin huvilaa varjostavat puut, joiden viileisiin varjoihin kätkeytyi monta hyvää leikkipaikkaa. Näin auringon paahtaman kasvimaan, huvilan kuuman keittiön ja Hertan ateljeen. Koko miljöö piirtyi silmieni eteen hyvin terävänä ja selkeänä, kuten aikaisemmissakin Kuopio-sarjan osissa. Kähkönen jättää lukijan mielikuvitukselle hyvin tilaa, mutta silti kuvaa miljöötä niin hienosti, että se on helppo aistia paitsi kuvina myös makuina ja tuoksuina.

Tässä teoksessa myös ihmisten kohtaamisessa oli jotain erilaista kuin ennen. Eräänlainen herkkyys tuntui hiipineen ihmisten välille, mikä kuvastaa kyllä sota-aikaa: koskaan ei tiedä mitä voi tapahtua ja pitäisi uskaltaa tuntea juuri niin kuin sisimmässä tuntuu. Erityisesti minua liikutti Lassi Tuomi, sillä mies joka on aina tuntunut jotenkin etäiseltä paljastuikin olosuhteisiin nähden melko rennoksi ihmiseksi. Jotenkin hänen tunneälynsä tuntui vasta nyt pääsevän esiin samoin kuin hänen kykynsä kohdata erilaisia ihmisiä ja etenkin lapsia.

Kuopio-sarja päättyy tähän teokseen. Sota jää edelleen melskaamaan, ja minua ehkä hieman jää vaivaamaan se, etten tiedä mitä tutuille hahmoille tapahtuu sodan aikana ja rauhan tultua. Selviääkö Lassi Tuomi? Miten voimansa äärimmilleen venyttänyt Anna jaksaa? Miten Juho saa käsiteltyä suuren surunsa? Antaako Hilda lopunkin roudan murtua sydämestään? Monta kysymystä jää avoimeksi, ja haluan kuvitella kaiken kääntyvän parhain päin. Näitä hahmoja jää kyllä vähän ikävä ja Kuopio-sarja on epäilemättä yksi mieleenpainuvimmista sarjoista, joita olen koskaan lukenut. Kiitos kirjailijalle tästä!

♠♠♠♠♠

Mustat morsiamet, Rautayöt, Jään ja tulen kevät, Lakanasiivet, Neidonkenkä

Avojaloin - 20 tositarinaa Karjalan Kannakselta

Anna Kortelainen ym.: Avojaloin - 20 tositarinaa Karjalan Kannakselta

283 s., Gummerus 2015

kannen kuva: Hugo Simberg

 

Avojaloin sisältää useamman eri tekijän kirjoittamia joko omakohtaisia, sukulaisista kertovia tai Kannaksella tunnetuista henkilöistä kertovia tositarinoita, joita voisi osittain luonnehtia myös pienoiselämäkerroiksi. Valtaosa teksteistä on Anna Kortelaisen kirjoittamia, mutta myös moni muu pääsee kirjoittamaan tositarinoita. Muut kirjoittajat ovat Martti Backman, Laila Hirvisaari, Eija Järvinen, Teemu Keskisarja, Eeva Kilpi, Johanna Piipponen, Heidi Rytky, Hannu Takala ja Heikki Ylikangas.

 

Minä odotin tältä teokselta jotain erilaista kuin miksikä tämä paljastui. Ensinnäkin ajattelin, että tämä kertoisi ihan tavallisten kannakselaisten kohtaloista ja elämäntarinoista, mutta teokseen olikin poimittu monta joko valtakunnallisesti tunnettua tai ainakin Kannaksella näkyvinä hahmoina tunnettuja henkilöitä, kuten Hugo Simberg, Toivo Kuula, Harry Wahl, Zweygbergin kauppiasperhe... Toki tavallisten työläisten ja tavantallaajien elämänkohtaloistakin pääsee tästä kirjasta lukemaan, mutta oletin sellaisia tarinoita olevan enemmän.

 

Toinen asia mihin kiinnitin huomiota oli se, että teos ei ollut järin "tasalaatuinen". Teksti oli kaikkien kirjoittajien kohdalla hyvää, mutta tarinat olivat kovin eripituisia ja toisissa mentiin syventämään kaikkea mahdollista, kuten esimerkiksi "päähenkilön" työn toimintatapoja, yleistä yhteiskunnallista tilannetta jonakin tiettynä ajanjaksona ja niin edelleen. Jossain vaiheessa huomasin, että nimen omaan Anna Kortelaisen tekstit ovat hyvin perusteellisia. Ei siinä muuten mitään, mutta välillä tuntui, että päähenkilö unohtui kaiken muun asian alle ja yhtäkkiä hän sitten taas pulpahti esiin. Mielestäni olisi ollut mielenkiintoisempaa keskittyä vain henkilöhahmoihin ja ohuesti sivuta esimerkiksi työuraa, eikä kuvata kaikkea mahdollista junaradan rakentamisen vaiheista.

 

Muutoin tämä kirja oli kyllä hyvin silmiäavaava, sillä en ollut oikeastaan koskaan sen tarkemmin ajatellut millaista rajaseudun elämä oli esimerkiksi silloin, kun Suomi itsenäistyi. Yleensä kuulee itsenäistymisen ajan kuvausta lähinnä pääkaupunkiseudulta tai muiden isompien kaupunkien alueelta, mutta tuo ajanjakso rajaseutulaisten silmin oli täysin uutta. En ollut aiemmin myöskään ajatellut sen kummemmin millaista kulttuurielämää tai yritystoimintaa Karjalan Kannaksella nähtiin. Nyt minulle muodostui jokin käsitys siitäkin. Kannatti siis lukea, vaikka välillä sivupoluille hairahtuneet tarinat vähän meinasivat tylsistyttääkin.

Karjala comeback

Marja-Leena Tiainen: Karjala comeback

157 s., Tammi 1992

Pyörähdin kirjastossa tuossa päivänä eräänä ja löysin palautuskärrystä Marja-Leena Tiaisen teoksen Karjala comeback. Ajattelin, että tuon täytyy olla hyvä, koska se on niin luetun näköinen. Niinpä luin takakannen ja tajusin, että olen joskus ennemminkin tämän kirjan aikonut lainata, mutta jättänyt kuitenkin odottamaan vuoroaan. Nyt oli Karjala comebackin vuoro ja voi että tämä oli sitten mukava kirja.

Karjala comeback kertoo Karjalaan suuntautuvasta seuramatkasta, jolla on mukana niin evakkoja, heidän jälkeläisiään kuin muitakin Karjalaan kaipaavia. Keskiössä on evakko Sulo Kuikka, jonka sydämessä kaipuu Koti-Karjalaan on itänyt vuosikymmeniä. Hänen matkassaan kulkee keski-ikäinen poika Ismo sekä pojanpoika Santtu, joka alkaakin osoittaa yllättävää kiinnostusta sukujuuriinsa. Se on mannaa Sulon sielulle, sillä Ismo ei ole koskaan isänsä kotikonnuista ollut kiinnostunut. Matkalla mukana nähdään myös karjalaisesta taustastaan huolimatta alati äkeä ja ärisevä Klaudia ja hänen tyttärensä Aulikki, jonka kanssa Ismo yrittää viritellä lomaromanssia.

Minä pidin kovasti tästä letkeästä seuramatkakertomuksesta, vaikka siinä onkin myös kaihoisampia väreitä. Sulon paluu kotikonnuilleen on liikuttava, sillä vanhan miehen hartain toive on täytetty, kun hän saa vielä kerran nähdä kotipaikkansa edessään. Myös Klaudian reaktiot kotipaikallaan ovat ajatuksia herättäviä, sillä vanha nainen kokee paluun hyvin voimakkaasti. Vaikka reaktiot tulevat lähelle lukijaa, niin silti suuri osa meistä lukijoista voi vain kuvitella miltä tuntuisi menettää kotinsa ja päästä lopulta käymään siellä vuosikymmenien kaipauksen jälkeen.

Teoksen sävy on siis pääsääntöisesti letkeä ja täynnä hyvää tuulta, sillä Tiainen on kuvannut jotenkin lempeästi sitä lapsenkaltaista intoa, jolla etenkin Sulo Kuikka odottaa kotiseudulleen paluuta. Hyvää tuulta tuo myös lukuisat ihmiset, joita matkalaiset kohtaavat, ja erityisesti Sulon kohtaaminen nuoruudenrakkautensa kanssa herättää hilpeyttä paitsi muissa matkalaisissa niin myös lukijassa. Sulo on muuten aikas hurmaava herra, jonka karjalainen elämänilo mutta samalla myös sanavalmius ja tietynlainen kipakkuus tekevät hänestä valloittavan hahmon. Sympatioita kerää myös 17-vuotias Santtu, joka tuntuu ymmärtävän ukkiaan paremmin kuin aluksi uskoisikaan.

Matka etenee vauhdikkaasti eikä Tiainen juurikaan käytä aikaa kuvaillakseen matkan jokaista mutkaa ja vaihetta, sillä hän keskittää huominsa olennaisiin paikkoihin ja tilanteisiin. Maisemia ja miljöötä Tiainen toki kuvaa, mutta muuten "turhat jorinat" on karsittu pois ja tarina etenee kohti tärkeintä päämääräänsä, joka luonnollisesti on Sulon kotiinpaluu. Mielestäni tämä kerrontaratkaisu toimii hyvin, vaikka välillä olisinkin kaivannut hieman yksityiskohtaisempaa kuvausta esimerkiksi Sulon nuoruuden aikaisesta Karjalasta.

Karjala comeback on mielestäni oiva kirjavalinta silloin, kun tekee mieli lukea jotain viihdyttävää ja hyväntuulista, mutta ei silti välttämättä mitään chick litiä tai "hömppää". Karjala comeback nimittäin herättää ajatuksia viihteellisyydestään huolimatta. Minulle omakohtaisesti nousi erityisesti mieleen äitini isoisä, joka oli Karjalan evakkoja Suistamolta. En koskaan muista hänen kaihonneen kotiseudulleen takaisin eikä äitinikään ole koskaan siihen suuntaan viitannut. Sopeutuminen uuteen kotipaikkaan ei kuitenkaan ollut kivutonta, vaikka puoliso löytyi uudesta kotipitäjästä, perhe perustettiin ja ystäviäkin kertyi. Ehkä hänenkin oli monen evakon tavoin riuhtaistava synnyinseutujen kaipuu mielestään, jotta saattoi juurtua uudelleen muualle.

♠♠♠♠

Ääneni Blogistanian Finlandiaan, Globaliaan ja Kuopukseen

Äänestän tänä vuonna ensimmäistä kertaa Blogistanian Finlandiaa, Globaliaa ja Kuopusta. Ehdokasvalintojen tekeminen oli vaikeaa ja paljon hyviä kirjoja jäi listojen ulkopuolelle. Äänestys koskee vuonna 2015 Suomessa julkaistuja suomen-, ruotsin- ja saamenkielisiä kirjoja sekä niille kielille käännettyjä kirjoja.

BLOGISTANIAN FINLANDIA

3 pistettä

Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki 

* 

2 pistettä

Paula Havaste: Maan vihat

*

1 pistettä

Katariina Souri: Valkoinen varjo

BLOGISTANIAN GLOBALIA

3 pistettä

Kate Morton: Kaukaiset hetket

*

2 pistettä

Jojo Moyes: Kerro minulle jotain hyvää

BLOGISTANIAN KUOPUS

3 pistettä

Eppu ja Anna Nuotio: Venla T:n se ainoa oikea

*

2 pistettä

Elina Rouhiainen: Vainuttu

*

1 pistettä

Jyri Paretskoi: Shell's Angles ja beibit 

Hotelli ikuisuus - kauhutarinoita

Jaana Ala-Huissi & Henry Aho: Hotelli ikuisuus - kauhutarinoita

141 s., Haamu 2014

kansi: Ivi Rebova
pyytämätön a-kappale 

Osoitan tässä nyt erinomaista ryhdikkyyttä oman henkilökohtaisen haasteeni suhteen! Muutama päivä sitten julkaisin postauksen, johon listasin 6 oman hyllyn kirjaa, jotka aion tänä vuonna lukea. Hotelli ikuisuus on nyt ensimmäinen lukemani teos siltä listalta, joten alku on ainakin hyvä. Alku on hyvä myös siinä mielessä, että tämä oli oikein kiehtova ja monipuolinen kauhunovellikokoelma.

Kokoelmassa on vuorotellen Jaana Ala-Huissin ja Henry Ahon kirjoittamia novelleja. Toiset niistä ovat lähinnä jännittäviä, kauhuelementein maustettuja tarinoita, mutta osa niistä oli kyllä todella jäätäviä. Ensimmäisen jäätävän momentin koin Henry Ahon Mytty-novellin lopussa, oikein tuntui kuinka kylmä aalto hulmahti läpi ja mieleen tuli jokin kauhuelokuvamainen pahaenteinen musiikki ja kirkumiskohtaus. Huh! Tästä syystä Mytty on minulle mieleenpainuvin novelli tästä teoksesta, mutta myös kokonaiskuva tästä kokoelmasta jäi hyvin vahvaksi. Moni novelli näet linkittyy toisiinsa ja täydentää jo aikaisemmin luettua, jolloin syntyy laajempi kudelma.

Olen yllättynyt siitä miten helposti kykenin lukemaan tämän kokoelman, sillä kauhukirjallisuus usein hiipii vähän turhan iholle. Vaikka Hotelli ikuisuuskin hiipi lähelle (kuten kokemukseni Mytyn kanssa osoittaa), niin silti en tutissut kauhusta sammutettuani valot ja mentyäni nukkumaan. Toisin sanoen tätä voin siis suositella myös niille, jotka epäröivät kauhukirjallisuuteen tutustumista.

Tätä teosta lukiessa tulin myös kiinnittäneeksi huomiota sujuvaan tekstiin, joka värittää tarinoista hyvin eläviä ja luo niihin sävyjä, jotka jäävät mieleen. Se jotenkin täydentää tarinoita entisestään, jolloin miljööt, henkilöhahmot ja tapahtumat on helpompi kuvitella ja ne suorastaan näkee edessään. Erityisesti Talo ja Silta -novellien miljööt sykähdyttivät ja loivat mieleen eläviä kuvia tapahtumista, vaikka muissakaan novelleissa ei tosiaan moittimista ole.

Vainuttu

Elina Rouhiainen: Vainuttu - Susiraja 4

414 s., Tammi 2015

kansi: Laura Lyytinen ja Riikka Turkulainen

 

Susiraja-sarjan päätösosa Vainuttu on nyt täällä. Teoksen ilmestyminen oli mennä minulta ihan ohi, kunnes bloggaajakollegan kautta kuulin asiasta. Minulla on vähän haikea fiilis, sillä olen pitänyt Susirajasta paljon. Tuntuu haikealta jättää hyvästit Raisalle, Mikaelille, Nikolle ja muille sarjan hahmoille, joiden seurassa olen viihtynyt niin hyvin. Samalla kuitenkin olen iloinen siitä huikeasta matkasta, jonka tämä sarja on minulle tarjonnut. Mielestäni Vainuttu päättää tämän kiehtovan sarjan todella upeasti.

 

Raisa Oja ja Mikael Sarri ovat taas yhdessä. Saatuaan tietää olevansa daimon ja paettuaan veljensä Mitjan kanssa kreikkalaiselta saarelta, on Raisan elämä mennyt kokolailla uusiksi. Olennaisinta on Raisan ja Mikaelin suhde, joka herättää paljon kysymyksiä. Päällimmäisenä Raisan mielessä pyörii kysymys siitä miten ihmissuden ja daimonin - perivihollisten - suhde voi toimia. Kiistaton tosiasia kuitenkin on, että Raisa haluaa Mikaelin ja Mikael haluaa Raisan. Heidän ehdoton uhrautuvaisuutensa toisen puolesta, pyyteetön tuki ja kannustaminen ovat asioita, jotka myös hukkavaaralaiset huomaavat, kun Raisa ja Mikael palaavat Hukkavaaraan selvittämään naapurikunnan kanssa syntynyttä susikahnausta. Valitettavasti kumpikaan ei tunnu tajuavan, että heillä olisi nyt suurempiakin huolenaiheita kuin naapurikuntalaiset. Raisa ei aavistakaan mitä muutoksia elämällä on hänelle vielä tarjottavanaan.

 

Yksi parhaista asioista tässä kirjassa oli epäilemättä Raisan ja Mikaelin suhde, koska heidän vain kuuluu olla yhdessä. Muutenkin henkilöhahmot ovat koko sarjan ajan olleet mainioita, ja tässä teoksessa erityisesti Daniel Sarri riemastutti minua kovasti. Pidin myös siitä, että tarina sijoittui Hukkavaaraankin, koska mielestäni sen miljöö on kiehtova ja siellä tulee parhaiten esille koko sarjan kannalta olennaisten ihmissusien olemassaolo ja elämäntapa.

 

Tarina itsessään eteni sujuvasti ja kiinnostavasti. Tuttuun susirajamaiseen tapaan tämäkin nappasi minut otteeseensa ja koko ajan piti saada lukea "vielä yksi luku". Ainut asia mitä minä hieman tässä teoksessa moitin on se, että tuntui kuin loppuratkaisua olisi hieman turhaan venytetty. Vaikka viimeiset 50 sivua toivatkin tarinaan taas uutta jännitystä ja johtivat loppuratkaisun viimeiseen huipennukseen, niin silti minua hieman turhautti taas uusi vastoinkäyminen Raisan ja Mikaelin onnen tiellä. Muutoin kokonaisuus oli mielestäni hyvä ja Rouhiaisen käyttämä sujuva ja samalla vivahteikas kieli on todella nautittavaa luettavaa. Dialogi on niin ikään todella sujuvaa ja välillä suorastaan riemastuttavaa, sillä Rouhiainen upottaa siihen hyvin nasevuutta, jota löytyy kyllä tekstistä muutenkin. Todella hieno päätös tälle sarjalle, joka toivottavasti löytää alati uusia lukijoita!

 

♠♠♠♠½

 

Kesytön, Uhanalainen, Jäljitetty 

6 kirjaa omasta hyllystä...

vuoden 2016 aikana!

Haastoin jo viime vuonna itseni lukemaan 6 lukematonta kirjaa omasta hyllystäni. Loppujen lopuksi minulla ei niitä kauheasti ole, mutta helposti tässä vielä riittää 6 kirjaa ja enemmänkin luettavakseni tälle vuodelle, etenkin kun viimeksi saavutukseni oli 3 kirjaa listalta ja muutamia sen ulkopuolelta. Alunperin luulin lukeneeni 2 listan ulkopuolelta, mutta taisinkin lukea peräti 4!

Tämän vuoden haastelista on osittain sama kuin viime vuonna. Vuoden 2016 listaltani löytyy:

1. Kishwar Desai: Postimyyntilapset. Blogiarvontavoitto jo varmaan parin vuoden takaa. Aihe kiinnostaa, mutta toisaalta tuntuu raskaalta ajatella koko asiaa.

2. Camilla Läckberg: Merenneito. Läckbergin tuotantoon tutustumisesta tuntuu muodostuneen jonkinlainen ikuisuusprojekti. Josko nyt lopultakin!

3.  Anni Kytömäki: Kultarinta. Kirjabloggaajien (ja varmaan muidenkin) ylistämä teos, jonka olen saanut pyytämättömänä a-kappaleena heti tuoreeltaan. Keväällä voisin ryhdistäytyä ja lopultakin lukea tämän, mutta paksuun kirjaan tarttuminen vain on minulle aina aika vaikeaa.

4. Raija Oranen: Fanny. Suhtaudun tähän vähän kauhunsekaisesti, sillä valitettavasti Orasen teos Aurora osoittautui kiinnostavasta päähenkilöstään huolimatta aika pitkänsitkeäksi. Toivottavasti tämän laita ei ole samoin.

5. Vladimir Krjukov: Pirunsormi. Sain tämän joskus vuonna 2014 (?) lahjaksi, mutta en ole vielä lukenut. En oikein tiedä mitä odottaa tältä teokselta, mutta joskus on kyllä hyvä olla odottamatta mitään ja olla vain avoimin mielin.

6. Jaana Ala-Huissi ja Henry Aho: Hotelli ikuisuus - Kauhutarinoita. Tämäkin on pyytämättä a-kappaleena postilaatikkoon tupsahtanut. Kiinnostaisi kyllä, jotenkin on vain lukeminen jäänyt, kun kauhun lukeminen ei aina oikein sovi minulle. *jänishousu*

Semmoisia. Jos nyt taas edes kolme saisi luettua, niin hyvä olisi. En tajua mikä siinä onkin niin vaikeaa, että todella ottaisi vaikka yhden kirjan kahta kuukautta kohden ja lukisi... Ehkä tänä vuonna onnistuu paremmin, kun yritän olla varailematta mitään kirjastosta. :)

Naapuri

Herman Koch: Naapuri

516 s., Siltala 2015

alkup. Geachte Heer M., 2014

suom. Sanna van Leeuwen

 

Kirjallisuuspiirin seuraavana aiheena on Herman Kochin teokset. Odotan mielenkiinnolla mitä sanottavaa muilla piiriläisillä on Kochin teoksista, sillä minä pidän niistä. Alunperin muuten kiinnostuin Illallisesta juuri kirjallisuuspiirin kautta, muuten tuskin olisin sitä koskaan lukenut: kansikuva ei oikein houkutellut tarttumaan kirjaan ja ottamaan selvää mistä kirja oikein oikeasti kertoo. Kirjallisuuspiirissä oli pakko kuunnella mitä toinen kertoo lukemastaan, ja kuten olen monesti todennut, joskus "pakko" toimii kirjallisuudenkin kohdalla. Illallinen innosti minut lukemaan Lääkärin heti sen ilmestyttyä ja nyt tuli sitten Naapurin vuoro.

 

Naapuri kertoo samassa kerrostalossa asuvista kirjailijasta ja tämän naapurista, jonka nimeksi myöhemmin paljastuu Herman. Kirjailija, herra M., on menestynyt työssään, mutta ura on hiipumaan päin. Hänen menestysteoksensa on tosipohjainen kertomus katoamistapauksesta, jossa oppilaansa kanssa lyhyessä suhteessa ollut historianopettaja Landzaat katosi. Jopa menestysteos on jo painumassa unohduksiin samoin kuin herra M., mutta alakerran naapuri muistaa kyllä. Näyttää siltä, että hän saattaa tietää tapauksesta jopa enemmän kuin voisi olettaa. Mitä alakerran naapuri salaa ja miksi hän tuntuu vahtivan kirjailijan jokaista liikettä?

 

Pidin kovasti siitä miten Koch kietoo kahden naapuruksen näkemykset asioista yhteen. Todellinen tarina opettajan katoamisen takana aukenee lukijalle pala palalta, ja vaikka minä jo jossain kohtaa arvasinkin kuinka siinä on todella saattanut käydä, paljastui tapauksesta kuitenkin vielä jotakin yllättävää. Juuri sellaisessa yllättävyydessä Koch on parhaimmillaan, hän kyseenalaistaa ihmisluonteen hyvyyden ja laittaa lukijansa pohtimaan mihin äärimmäisyyksiin yksilö voi mennä oman etunsa nimissä. Tässä teoksessa kokonaisuus on kiehtova ja kertojan ja ajan vaihtelut jättävät välillä lukijan piinaavaankin epätietoisuuteen siitä mitä seuraavaksi tapahtuu.

 

Mielestäni Naapuri on ehkäpä Kochin paras teos. Tässä kokonaisuus tuntuu kertojan ja ajan vaihteluista mielestäni selkeimmältä ja siitä jää tasaisin kokonaiskuva. Myös taustatarina, "kirja kirjassa" on mielenkiintoinen siinä missä sen ympärille punottu nykyhetkikin. Pidin myös jännityksestä, joka nousee välillä ja sitten lukijan annetaan taas hieman hengähtää. Tämä oli kerrassaan mainio teos, piti hyvin otteessaan ja välillä vähän huvittikin etenkin henkilöhahmoja kuvattaessa. Koch nostaa tunteilematta esille kunkin hahmon ulkonäölliset erityispiirteet, luonteenheikkoudet ja kaikki epäkohdat yleensäkin, ja juuri tuo terävyys onkin yksi parhaista asioista Kochin kerronnassa.

 

♠♠♠♠½

Täällä ollaan: joulukuun luetut ja suunnitelmia vuodelle 2016!

Vuosi on vaihtunut ja minä vaipunut jonkinlaiseen horrokseen. Joulukuun luetutkin on horroksesta johtuen edelleen listaamatta. Ehdin lukemaan peräti 9 kirjaa, mikä on huima parannus vuoden 2014 joulukuuhun, jolloin kirjasaldoni oli pienin ikinä: vain kolme kirjaa koko kuukauden aikana. Vuosi 2015 on ollut muutenkin hyvin erilainen kuin vuosi 2014. Suurin muutos on ollut se, että minä en ole enää opiskelija. Olen ollut heinäkuusta lähtien työttömänä, ja voin kertoa, että se on kyllä hieman syönyt naista. Vaan minkäs teet, kun oman alan töitä ei ole - ja jos on, niin jossain tosi kaukana.  Mutta en vaivu synkkyyteen, sillä uskon vakaasti, että töitä löytyy, kun kärsivällisesti etsii ja hakee. Toivon, että vuosi 2016 toisi tullessaan muutoksen työtilanteeseeni. :)

Yhden kirjan olen ehtinyt lukemaan tämän vuoden puolella, ja siitä onkin tulossa postausta lähipäivinä. Muutoin olen lähinnä katsonut jääkiekkoa ja kutonut. Nuorten mm-kisojen finaalia katsoessa taisin tehdä oman nopeusennätykseni sukankutomisessa, sillä puikot kilkattivat vinhaa vauhtia jännityksen tiivistyessä. Ja kun voitto tuli, niin piti vähän itkeäkin. Oli se vaan hienoa. :) Olen muuten ihan hurahtanut kutomiseen ja koko ajan haluaisin kokeilla uusia sukkamalleja ja leikitellä langoilla. Uloskin olen uskaltautunut, vaikka tänään aamupäivällä lenkille lähtiessä mietinkin, että miksi kiusaan itseäni ulkoilemalla -27 asteen lämpötilassa... Piristi ainakin. :D

Tammikuussa 2015 haastoin itseni lukemaan oman hyllyn lukemattomia kirjoja. Otin tavoitelistalleni 6 kirjaa, ja luin niistä kolme. Puolustuksekseni totean, että luin tuon listan ulkopuolelta 2 muuta oman hyllyn lukematonta kirjaa. Aion tehdä vastaavanlaisen listauksen myös tälle vuodelle, ja tulen julkaisemaan sen(kin) lähipäivinä. Koska edelleenkin rajoitan varausten tekemistä kirjastoon, luulisi minulle nyt vuonna 2016 olevan aikaa oman hyllyn kirjoille ja vanhemmille kirjoille. Osallistun ainakin Klassikkohaasteeseen nyt tammikuussa Timo K. Mukan teoksella Maa on syntinen laulu. Pitäisi käydä kirjastossa lainaamassa se. Muita lukusuunnitelmia minulla ei sitten tälle vuodelle olekaan ja on kyllä hyvin huojentava ajatus, että saan lukea ihan mitä sattuu kulloinkin huvittamaan. 

Mutta nyt saadakseni blogin taas ajan tasalle listaan joulukuun luetut. Lista näyttää tältä:

Kaari Utrio: Vaitelias perillinen

Katariina Souri: Sammunut sydän

Mila Teräs: Hämärinkäinen  

Mauri Kunnas: Suomalainen tonttukirja

Jyri Paretskoi: Shell's Angles ja beibit

Katariina Romppainen: Mustikkasoppa

Rudolf Koivun joulukirja

Irene Cao: Sinun tuoksusi

Tuulia Matilainen: Hullu koira

Palaan lähipäivinä taas aalloille, sillä nyt kun tämän postauksen sai kirjoitettua, tuntuu kuin edessä olisi puhdas pöytä. Hyvää alkanutta vuotta kaikille! Lukemisiin! :)