Jeltyševit, erään perheen rappio

Roman Sentšin: Jeltyševit, erään perheen rappio

285 s., Into 2015

suom. Kirsti Era

kansi: Tex Hänninen / BunnyDuck Grafiks

 

Kirjallisuuspiirimme lokakuun aiheena oli venäläinen kirjallisuus ja erityisesti venäläinen nykykirjallisuus. Aihe oli minun toivomukseni, sillä vaikka osaisin heti nimetä venäläisiä klassikkokirjailijoita ja olen heidän tuotantoaan lukenutkin, on maan nykykirjallisuus jäänyt minulle vieraaksi. Piiriä varten luin Jeltyševit, erään perheen rappio -teoksen, joka teki minuun vaikutuksen ja osoittautui hyvin kiinnostavaksi teokseksi.

 

Teos kertoo miliisinä työskentelevästä Nikolai Jeltyševistä ja hänen kirjastonhoitajavaimostaan sekä heidän kahdesta pojastaan, joista nuorempi on vankilassa. Perhe asuu kaupungissa ja heillä menee ihan mukavasti siihen saakka kunnes Nikolai sortuu työssään ylilyöntiin ja saa potkut. Perheen taloudellinen tilanne romahtaa ja kaupunkiin jääminen tuntuu mahdottomalta. Niinpä he pakkaavat tavaransa ja muuttavat Valentina-vaimon kotikylään syrjäiselle maaseudulle tämän vanhan Tatjana-tädin nurkkiin. Muuttuneet olosuhteet pakottavat Valentinan jättämään työnsä ja maaseudulla, jossa työtä ei ole, perheen taloudellinen tilanne heikkenee entisestään. Samalla alkaa myös henkinen rappio ja tylsistyminen, joka lopulta vetää perheen pyörteeseensä.

 

Jeltyševien tarina on jokseenkin surullinen, sillä ennen itsensä hieman paremmaksi väeksi itsensä tuntenut perhe huomaa joutuvansa nöyrtymään kerta toisensa jälkeen. Niukka toimeentulo pakottaa perheen ensin hankkimaan varoja marjojen torimyynnillä ja myöhemmin kuvioihin astuu pirtukauppa. Erityisesti alennustila tuntuu koskevan vaimoon, mutta vielä pahempaa on kuitenkin se, että mikään ei tunnu suunnitelmista huolimatta muuttuvan. Perhettä kohtaan ei olekaan helppo tuntea sääliä tai edes empatiaa, sillä monesti tuntui, että he olisivat voineet yrittää kovemmin eivätkä vain vaipua odottamaan jotakuta joka neuvoisi miten toimia. Talo jää rakentamatta, kaikki sortuu ympäriltä eikä kukaan silti tee mitään - haaveilee vain.

 

Vaikka Jeltyševien tilanne onkin kertakaikkisen ankea samoin kuin kylän muidenkin perheiden, oli tämä silti ensimmäinen venäläinen teos, josta minä löysin huumoria. Monessa kohdassa herkesin jopa nauramaan ääneen, sillä erityisesti Nikolai-isän repliikeissä on huvittavaa ironiaa, joskin kovin pisteliästä sellaista. Myös se, että perheen elämä tuntui menevän päin seiniä eikä kukaan tehnyt mitään, kirvoitti epäuskoisia hymähdyksiä ja joskus tilanne tuntui kääntyvän jopa tragikoomisuuden puolelle. Sama juttu oli myös hahmojen suhteen, sillä heistäkin paljastui toisinaan surkuhupaisia puolia.

Mielestäni tämä on todella kiinnostava kirja ja jälkisanat valottavat hyvin teoksen yhteyttä Venäjän tilanteeseen teoksen kuvaamana aikana 1990-luvun loppupuolella ja 2000-luvun alussa. Kirjallisuuspiirissämme pari muutakin oli lukenut tämän teoksen ja he molemmat kommentoivat hyvin samanlaisia ajatuksia kuin mitä minulla oli herännyt. Erityisesti mainittiin myös teoksen selkeys, sillä tässä ei ollut venäläiselle (klassikko)kirjallisuudelle tyypillistä monilla lempinimillä leikittelyä ja juonenkulkua oli helppo seurata. Lisäksi he kommentoivat, että valitettavasti Sentšinin kuvaama maaseudun ihmisten elämä on hyvin todenmukaista vielä tänäkin päivänä. Kantaaottava teos siis, vaikka voi tämän lukea myös yhden perheen tarinana.

♠♠♠♠

Sämpy - Kissan vuosi

Riikka Hedman: Sämpy - Kissan vuosi

166 s., S&S 2016

 

Sämpy - Kissan vuosi on valokuvateos oululaisen Sämpy-kissan elämästä. Teos sisältää nimensä mukaisesti kuvia eri vuodenajoilta ja niissä seikkailee Sämpyn lisäksi hänen kissakaverinsa Elmeri ja Elmerin sisko Nelli. Ulkonäöltään kirjan tähti Sämpy muistuttaa norjalaista metsäkissaa, mutta todellisuudessa kyse on maatiaiskissasta. Kuvauksellinen ja persoonallinen Sämpy on 3-vuotias ja hänen ajatuksiaan kirjaksi asti on kirjannut Sihteeri, joka on myös ottanut kuvat.

 

Mielestäni tämä teos on oikein mukava kirja, jonka upeita kuvia katselee mielellään. Sämpy on todella kuvauksellinen ja ilmeikäs kissa, ja kissaihmisenä katselen kyllä mielelläni kissakuvia. Lisää viehätystä kuviin tuo ympäristö, jossa kuvat on otettu: metsää, nurmea ja lumikenttää. Hieman mietin miten Sämpy ja kissakaverit uskalletaan päästää ulkoilemaan omin päin, mutta teksteistä käy ilmi, että Sämpyllä on omat tutut reittinsä eikä se lähde liian kauas. Teoksesta käy myös ilmi, että kuvat on otettu luonnollisissa tilanteissa, ja se on helppo uskoa katsoessa kuvista välittyvää aitoa kissanvauhtia ja rentoa lekottelua.

 

Kauniiden kuvien lisäksi tässä teoksessa on siis kuvatekstejä ja aina vuodenajan vaihtuessa pidempi kertomus Sämpyn tavallisesta arjesta kunkin vuodenajan kohdalla. Erityisesti kuvatekstit tuovat teokseen hauskuutta, sillä niissä on mainion kissamaisia ajatuksia murteella kirjattuna. Sämpy tuntuu symppikseltä kissalta ja uskon Sihteerin onnistuneen kirjaamaan sen ajatukset onnistuneesti ylös, sillä niissä on kissamaista omanarvontuntoa! 

 

Sämpyn seikkailuja oli kiva seurata kirjan verran ja voipa sen vaiheista pysyä kärryillä myös facebookissa, josta sen löytää hakusanalla Sämpy. Suosittelen tätä kirjaa paitsi kaikille kissanystäville myös niille jotka pitävät eläväisistä eläinkuvista.

Ylipainolisämaksu

Kaisa Haatanen: Ylipainolisämaksu

3 cd-levyä, 3 h 37 min.

Johnny Kniga & BTJ äänikirjat 2016

lukija: Krista Putkonen-Örn

 

Meikkipussin pohjalta tuttu Tytti Karakoski on palannut! Ylipainolisämaksussa Tytti kuvailee matkakokemuksiaan ja haaveilee tulevista matkoista. Teos oli kaiken kaikkiaan oikein hauskaa kuunneltavaa automatkoilla, ja vaikka en jotenkin löytänyt tästä niin paljon samaistuttavaa kuin edellisestä teoksesta, niin viihdyin kyllä hyvin.

 

Tytti on intohimoinen matkustaja ja hänellä onkin aina varattuna vähintään yksi matka valmiiksi: kun palaa edelliseltä matkalta, on aina uusi matka odottamassa. Tytti ei tunnusta pitävänsä matkustamisesta sinänsä, mutta hän nauttii uusista paikoista. Hän onkin ehtinyt kiertää vähän siellä ja täällä ja matkaseurana on ollut välillä äiti, ystävä, miesystävä tai veli - kuka nyt kulloinkin. Oman osansa teoksesta saakin neuvot matkaseuran valinnasta ja käy ilmi, että yksin on usein vaivattominta matkustaa.

 

Itse en ole erityisen kiinnostunut matkustelusta ja ulkomaillakin olen ollut vain kerran monta vuotta sitten. Tästä syystä aluksi epäröin viitsinkö tutustua tähän kirjaan tarkemmin, sillä epäilin ettei minulle vieraissa vesissä liikkuva teos voi tarjota minulle kovinkaan kiinnostavia hetkiä. Kuitenkin Haatanen on jälleen onnistunut kirjoittamaan teoksen, joka viihdytti minua huolimatta siitä, että en ole sen varsinaista kohderyhmää: ihan kuten en ollut aikaisemmankaan teoksen kohderyhmää, kun sitä markkinoitiin lähinnä keski-ikäisille naisille. Haatanen on kyllä vahva uusi tekijä viihdekirjallisuuden saralla, sanon minä.

 

Pidän kovasti Haatasen huumorista, sillä siinä on nasevuutta ja juuri sopivasti mustuutta, eikä Tytti hahmonakaan ole yhtään hassumpi, joten ainakin tässä tapauksessa kohderyhmäajattelu joutaa romukoppaan. Mustalla huumorilla ryyditettyjä matkakokemuksia ei vain voi kuunnella vakavalla naamalla ja tunsin itseni viihdytetyksi. Uskon kuitenkin, että olisin saanut tästä enemmän irti, jos olisin äänikirjan kuuntelun sijaan lukenut tämän itse, sillä novellit vilistivät välillä nopeasti ohi ja joitakin olisi halunnut jäädä miettimään hieman pidemmäksi aikaa ennen kuin rynnätään seuraavaan. 

♠♠♠♠

Pikku enkeli

Tapani Bagge: Pikku enkeli

213 s., Crime Time 2016

kansi: Jussi Kaakinen

 

En koe olevani erityisesti dekkarien ystävä, vaikka niitä äänikirjoina jonkin verran kuuntelenkin ja joskus jotain tv-sarjaa saatan seurata. Tapani Baggen uuden Elviira Noir -sarjan avausosa Pikku enkeli kuitenkin vaikutti kiinnostavalta, joten päätin lukea sen. Voin ilokseni kertoa, että teos osoittautui todella mainioksi sarjan avaukseksi ja luinkin tätä suorastaan ahmimalla. Minun oli jopa pakko ottaa tämä töihin mukaan, jotta sain tauoilla seurata Sundmanin ja hänen alaistensa tutkimuksia Elviiran kaupungissa.

 

Pikku enkelin tapahtumat lähtevät etenemään vikkelää vauhtia, sillä heti alussa katuojasta löytyy lukiolaistytön ruumis. Vielä saman päivän aikana komisario Sundman tiimeineen saa selvitettäväkseen toisenkin henkirikoksen, sillä paikallisessa lehtitalossa vartijana työskennellyt mies on saanut surmansa. Lehtitalokeissiin näyttäisi liittyvän kaikenlaisia hämäriä vaiheita, sillä toimitus on saanut runsaasti uhkauskirjeitä ja lopulta pommiuhka näyttää todelliselta. Mahtaisiko näillä tapauksilla olla yhteys vai onko kaksi samanaikaista henkirikosta vain sattumaa? Pienessä merenrantakaupungissa kuohuu ja kuulusteltaviksi päätyy useita henkilöitä.

 

Tämä teos oli mielestäni todella nopeatempoinen ja uusia epäiltyjä ja muitakin henkilöhahmoja putkahtelee mukaan vähän sieltä ja täältä. Henkilöhahmojen paljoudesta huolimatta tarinaa on helppo seurata ja itse ainakin mielenkiinnolla odotin uusia käänteitä. Tarina keskittyy hyvin pitkälti rikosten ratkomiseen eikä tiimiläisten vapaa-ajan kuvailuun käytetä paljoakaan aikaa, mutta silti jokaisesta muistuu heti mieleen jokin erityispiirre. Muutenkin Bagge kirjoittaa hyvin selkeitä kuvailuja, joita voisin luonnehtia jopa ytimekkäiksi, mutta silti niissä on juuri riittävästi väriä luomaan eläväisen miljöön.

 

Vaikka pidinkin tästä kirjasta tosi paljon ja aion todellakin lukea syksyllä 2017 ilmestyvän jatko-osan, minusta tuntui välillä, että tapahtumat etenevät liiankin helposti: uusia epäiltyjä putkahtaa esiin tuon tuosta, tunnustus on helppo saada ja tapahtumien kulusta saadaan nopeasti selkeä käsitys. Jotenkin se ei tuntunut kauhean realistiselta, sillä usein pidätyksiä tehtiin äkillisesti ja keissit tuntuivat etenevän välillä hieman tutkijoiden mielijohteiden pohjalta. Koinkin tämän teoksen melko viihteelliseksi eli mistään kovaksikeitetystä dekkarista ei ole kyse, mutta minä pidin kyllä tuosta viihteellisyydestä. Pidin myös siitä, että tämä oli tiivis ja menevä kirja, jonka tekstiasu on hyvin miellyttävä. Lukeminen oli siltä osin silkkaa iloa, sillä teksti etenee sujuvasti ja vaikka se ei tunnu suorastaan värikkäältä, niin siinä on silti tarpeeksi sävyjä.

 

♠♠♠♠

Vaarallinen talo

Agatha Christie: Vaarallinen talo

229 s., WSOY 1982, 10. tark. p.

alkup. Peril at End House, 1932

suom. O.A. Joutsen, tark. Kirsti Kattelus

kansi: Tom Adams

Joka ikinen kesä minulle tulee hinku lukea jokin Agatha Christien dekkari. Käytännössä toteutan kuitenkin ajatuksen erittäin harvoin. Joskus mietinkin, että mikä oikein mahtaa olla syynä, kun en vaan kerta kaikkiaan kuitenkaan tartu hänen kirjoihinsa, vaikka mielikuvissani yhdistän Christien dekkarit erityisesti kesälukemisiin. Tänä kesänä päätin oikeasti ryhtyä tuumasta toimeen ja aloitin lukemaan kahdeksatta Poirot-tarinaa, jonka nimi on Vaarallinen talo. Luin kirjaa töissä tauoilla, mutta lukeminen edistyi hitaanlaisesti enkä välillä päiväkausiin ottanut kirjaa edes esiin. KonMari-projektini yhteydessä halusin vähentää kirjastolainojani ja ajattelin, että nyt luen Poirotin lopultakin loppuun ja sen myös tein.

Vaarallinen talo kertoo Poirotin ja kapteeni Hastingsin lomasta, joka muuttuu kuitenkin etsiväntyöksi Poirotin kuullessa, että Tien Pään talossa asuvan nuoren Nick-neidin henki on ollut jo useasti vaarassa. Lopullisen sysäyksen jutun tutkimiselle antaa murhayritys, joka tapahtuu aivan Poirotin silmien edessä. Nick vähättelee vaaraa ja pitää kaikkea sattumana, mutta Poirot ottaa jutun vakavasti. Näyttää siltä, että murhayritysten motiivina olisi Nickin rahat. Poirot tekee listan epäillyistä ja alkaa selvittää kuka neidin kuolemasta voisi hyötyä. Vaan vielä ehtii tapahtua kaikenlaisia onnettomuuksia ja yksi murhakin ennen kuin Poirot oivaltaa kuka kaiken takana on.

Vaarallinen talo on taattua Christietä: nokkelaa, perinpohjaista ja viihdyttävää. Hercule Poirot on yksi kirjallisuuden suosikkihahmojani, sillä pidän hänen hieman omahyväisestä luonteenlaadustaan ja tinkimättömyydestään. Hahmo on omahyväisyydessään välillä hyvinkin huvittava, mutta samaan aikaan tinkimätön oikeudentaju ja ajoittain esiinpuskeva empaattisuus tekevät Poirotista hahmon, jonka etsiväntyötä jaksaa seurata. Tämän kirjan kertojahahmona nähdään kapteeni Hastings, jonka kuvaamana Poirot näyttäytyy toisinaan jopa entistäkin huvittavampana tyyppinä. Itse tapauksen selvittäminen on kuitenkin keskiössä ja tässäkin teoksessa syyllisen paljastuminen yllättää. Juonenkuljetus on ihan sujuvaa, vaikka välillä olisin toivonut hieman enemmän menoa ja meininkiä - ja sitä sitten joissain kohdissa todella löytyikin. Kokonaisuus on kuitenkin tasalaatuinen ja välillä myös tasainen: mielestäni tietyistä käänteistä huolimatta tässä ei oikein ollut sellaisia huippukohtia, vaikka epäilemättä murha ja muut onnettomuudet oli sellaisiksi tarkoitettu. Kiinnostavuudessaan tämä ei siis ihan ole Christietä parhaimmillaan, mutta hyvää kumminkin!

♠♠♠½

Saattaja

Mia Vänskä: Saattaja

8 cd-levyä, 8 h 33 min

BTJ äänikirjat, 2011

lukija: Leena Pöysti

En oikein osaa sanoa miten minulta pääsi takakannen lukemisen jälkeen menemään täysin ohi se fakta, että Saattaja on kauhukirja. Ymmärsin kyllä, että tässä on yliluonnollisia elementtejä ja mystistä tunnelmaa, mutta en silti jotenkin oikein tajunnut kyseessä olevan nimen omaan kauhukirja - en vaikka se luki selkeästi tuota termiä käyttäen takakannessa heti ylimpänä. Jos olisin huomannut sen ennen kuuntelun aloittamista, olisin ehkä jättänyt kuuntelun välistä. Syynä päätökseen olisi ollut se, että olen viime aikoina joutunut ajamaan paljon hämärässä tai jopa pimeässä ja mielikuvitukseni on helposti villiintyvää sorttia. Mutta voin kertoa, että sumuisena alkuiltana lähtiessäni ajelemaan mutkaista tietä kaverini luota kotiin päin tämän teoksen kuunteleminen oli oikeastaan sopivan hykerryttävää ja tunnelma oli juuri oikeanlainen!

Saattaja kertoo nelikymppisestä Liljasta, joka päättää eron jälkeen ostaa lapsuudenkotinsa ja muuttaa sinne asumaan. Muuton jälkeen alkaa kuitenkin tapahtua outoja asioita: kellarin valot vilkkuvat, lattiaan ilmestyy sitkeästi lätäkkö kuin tyhjästä, naapuri joutuu puukotuksen uhriksi ja Liljan äiti löydetään samaisesta kellarista tajuttomana. Lääkärit ovat ymmällään, mutta Liljan jo aikaa sitten hautautuneet lapsuusmuistot ja painajaiset alkavat löytää yhteisen tekijän, joka selvittää hänelle mistä on kyse. Liljalle paljastuu, että hän on saattaja, jonka tulee huolehtia välitilaan jääneet sielut perille. Paljon on kuitenkin mystistä: miten kaikki tapahtuu, mitä välitilan synkässä virrassa oikein lymyää ja mikä kaikki Liljaa voi matkalla oikeastaan uhata.

Mielestäni Saattaja on perusrakenteeltaan kiinnostavasti kerrottu teos, jossa on sopivissa määrin kauhuelementtejä ja jännitystä. Teos piti mielenkiintoni hyvin hereillä aivan loppumetreille saakka, mutta sitten minua hieman rupesi kyllästyttämään, vaikka olin jo kestänyt melko pitkän pohjustusvaiheen siitä mitä kykyjä Liljalla onkaan. Mielestäni lukija nimittäin varmasti tajuaa paljon ennen Liljaa mitä kaikkea yliluonnollista tämän ympärillä tapahtuukaan. Lopussa kuitenkin minua ärsytti jatkuvien takaiskujen sarja, joka pakotti Liljan taas kohtaamaan luopumista ja kaikenlaisia sekavia vaiheita ennen kuin tilanne alkoi tasaantua. Odotin vain, että joko pian asiat selviävät ja "puuuum" taas tuli uusi mutka matkaan. Ihan viimeiset pari minuuttia sen sijaan taas kuljettivat pari epäilyksen värettä selkäpiissäni, sillä pienen lapsen juttelut taisivat paljastaa jotain siitä, mikä Liljaa vielä voikaan odottaa.

Kokonaisuutena minä pidin tästä kirjasta kovasti. Olen muutamaan otteeseen saanut huomata, että kauhukirjallisuus ei lähtökohtaisesti kiinnosta minua, mutta loppujen lopuksi moni kauhukirja on osoittautunut todella positiiviseksi lukukokemukseksi ja olen viettänyt kauhukirjojen parissa monia hyviä lukuhetkiä. Suurin syy kauhukirjoja kohtaan tuntemaani vieroksuntaan on se, että mielikuvitukseni ihan oikeasti laukkaa helposti ja kauhua luettuani tunnen joitain pelonsekaisia väreitä, kun illalla sammutan valot ja tulee pilkkopimeää. Ehkä taustalla on se, että olen oikeasti taipuvainen uskomaan siihen, että esimerkiksi aaveita ja levottomia henkiä voi hyvinkin olla olemassa - eihän sitä koskaan tiedä.

Mia Vänskä onnistui kyllä jättämään nimensä mieleeni kerronnan hienoisesta hitaudesta ja välillä tuossa takaiskujen kohdalla jopa junnaavuudesta huolimatta. Jos joskus iskee sopiva kauhunnälkä, niin Vänskä on taatusti varteenotettava vaihtoehto.

♠♠♠♠

Mielensäpahoittaja - Miehen työt

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja - Miehen työt

144 s., WSOY 2016

 

Lähtökohtaisesti en ole ollut kovin innostunut siitä, että Mielensäpahoittaja-kirjat saavat jatkumoa tietokirjallisemmassa muodossa, sillä olen ajatellut Mielensäpahoittaja-hahmon käyttämisen niissä lähinnä rahastuskikkana. Mielensäpahoittaja - Miehen työt on ensimmäinen kolmesta kirjasta, joissa on yhdistetty tietokirjaa ja koko kansalle hyvin tutuksi käyneen Mielensäpahoittajan ajatuksia. Tulossa on vielä Mielensäpahoittajan keittiössä ja Mielensäpahoittajan hiihtokirja. Täytyy myöntää, että Miehen työt oli ihan hauska lukupaketti ja saatan hyvinkin lukea myös kaksi tulevaa kirjaa jahka ne ensin ilmestyvät.

 

Mielensäpahoittaja - Miehen työt käy läpi kaikenlaiset talon sisä- ja ulkotyöt, jotka tulisi suorittaa ajallaan. Niitä höystää mielensäpahoittajan mielipiteet ja tämän tyypillinen elämänasenne. Mielestäni kodin työt on ihan hauskasti saatu istutettua Mielensäpahoittajan kuvaamiksi ja tämä teos on tietokirjaluokituksestaan huolimatta melko viihteellinen. On tässä kuitenkin asiaakin, sillä Mielensäpahoittaja kertoo mm. miten säilötään talven varalle, hakataan halkoja, huolehditaan lastenkasvatuksesta ja hoidetaan metsää. Kokonaisuus on muodostettu Mielensäpahoittaja-hahmon kokemuspiirin ympärille, joten tällä on sanottavaa asiaan jos toiseenkin.

 

Tässä teoksessa oli yksi ajatus, joka jäi erityisesti mieleeni. Kyseessä on Mielensäpahoittajan sutkautus, jonka mukaan jokamiehenoikeuksista pitäisi tehdä jokamiehenvelvollisuuksia: metsien sato pitäisi hyödyntää joko omiksi tarpeiksi tai jopa myyntiin, jos siltä tuntuu. Tulkitsinpa tuon tarkoittavan myös sitä, että ihmisten luontosuhdetta sopisi nykymaailmassa vahvistaa, ja siinäpä mielensäpahoittaja on kyllä oikeassa. Muutenkin tyypillä on nasevia mielipiteitä, jotka ovat tyyliltään täysin aikaisempien kaunokirjallisissa teoksissa ilmestyneiden mielipiteiden kaltaisia.

 

Kokonaisuutena tämä oli siis ihan kiva kirja, joskaan en oikein osaa ajatella tätä pelkkänä viihdelukemisena sen enempää kuin tietokirjallisena teoksenakaan, vaikka epäilemättä tässä on kuitenkin faktat kohdillaan opastuskohdissa. En oikein siis tiedä onko tämä lintu vai kala ja kyllä minulle jäi edelleen hieman kysyvä olo sen suhteen, että mitä tarkoitusta varten tämä teos on tehty. Tietenkään kaikella lukemisella ei aina tarvitse olla mitään erityistä hyötytarkoitusta, mutta en silti osaa sanoa millaisen lukunälän tai tiedontarpeen selättämiseen tämä teos on tarkoitettu. Ehkä tulkinta jätetään lukijan päätettäväksi.

KonMari ja kirjahyllyn uudet tuulet

 

Marie Kondo: KonMari - Siivouksen elämänmullistava taika

222 s., Bazar 2016

alkup. Jinsei Ga Tokimeku Katazuke No Maho, 2011

suomennettu englanninkielisestä laitoksesta

suom. Päivi Rekiaro

KonMari on kirja, joka on pitkään keikkunut kirjastoissa varausjonojen kärkipaikoilla. Se on myös kirja, jota en aikonut lukea, sillä en uskonut saavani tästä mitään keskeistä uutta ajateltavaa. Pikalaina kuitenkin lähti töistä mukaani, kun kyllästyin siihen, että onnistun toistuvasti aikaansaamaan jos jonkinmoisen kaaoksen lähes kaikille laskutasoille, joita kotoani löytyy. En ole varma auttoiko KonMarin lukeminen tuon ongelman selättämisessä, mutta se inspiroi minut käymään läpi kaappejani ja pohtimaan, kannattaako minun todellakin säilyttää joitakin tavaroita, joita en ole vuosiin tarvinnut.

Olen luonteeltani paitsi säilyttäjä myös kierrättäjä - ainakin jollakin tasolla. Marie Kondon esimerkit siitä, miten hänen asiakkaansa olivat heittäneet jätesäkkikaupalla tavaraa pois, sai minut hieman hämmentyneeksi: todellako kaikki vain heitettiin pois? Mielestäni kodin siivoaminen ei ole niin yksiselitteistä, että kaikki vaan säkkeihin ja ovesta ulos, sillä käyttökelpoista tavaraa on turha hävittää roskana pois. Itselläni järjestelypuuhat usein kilpistyvätkin siihen, että valikoin poislaitettavia tavaroita, joista osaa yritän ensin myydä kirpputorilla ja osan lahjoitan suoraan eteenpäin. Siinä nimittäin syntyy helposti se tilanne, että olen ottanut tavarat paikoiltaan ja kerännyt yhteen paikkaan, jossa ne sitten pyörivät, jos eivät mene kaupaksi tai sopivaa lahjoituskohdetta ei löydy. Minun tapauksessani kaaos on taattu. KonMari-menetelmä tuntuu siis hyvin helpolta siinä mielessä, että tavaroista pääsee kertarysäyksellä eroon, mutta minä en silti voisi toimia niin.

Toinen asia, johon järjestely-yritykseni usein kilpistyvät, on tapani kiintyä esineisiin. Marie Kondo sanoo, että ensin pitäisikin aloittaa helpoista tavaroista, kuten vaatteista, joita kohtaan ei ole suurta tunnearvoa. Tällöin järjestelyt saa hyvään vauhtiin ja tulosta syntyy. Viimeiseksi kannattaa jättää tärkeät tavarat, kuten valokuvat. Itse henkilökohtaisesti en suostuisi luopumaan valokuvistani ja mielestäni Kondo onkin välillä liian innokas pääsemään eroon kaikesta sellaisesta, josta ei ole varsinaista hyötyä. Omasta mielestäni kaikesta ei välttämättä tarvitse olla välineellistä hyötyä, vaan tunneside voi olla riittävä syy säilyttää jotain.

Omalla kohdallani en siis oikein välttämättä osaa soveltaa Kondon ajatusmaailmaa, mutta yhden toimivan vinkin tästä kirjasta ainakin nappasin. Kondon mukaan tavaroita järjestäessä kaikki saman lajin tavarat, kuten vaikka kirjat tai vaatteet, pitäisi tuoda yhteen paikkaan, sillä siinä näkee koko valikoiman kerralla. Valinta pitäisi suorittaa ottamalla esine kerrallaan käteen ja miettiä samalla, että tuottaako se iloa ja tarvitseeko sitä todella. Erityisesti nuo kaksi viimeistä kysymystä osoittautuivat kohdallani toimiviksi. Sitä noudattaen lähdin käymään läpi kirjojani ja voin kertoa, että tehtävä oli vaikea, vaikka en viime vuosina olekaan ollut niin kova kirjahamsteri kuin aikaisemmin. Olen myös luopunut vähitellen joistakin kirjoistani jo ennen KonMarin lukemista ja vienyt työpaikallani olevaan kirjanvaihtokärryyn useita teoksia.

KonMaritin kirjani

Ensi-insipiraationi kirjojeni järjestämiseen ja osasta luopumiseen sain jo muutama viikko sitten Ajatuksia kirjamaasta -blogista, jonka kirjoittaja Anni oli käynyt kirjansa läpi Marie Kondon menetelmällä. Kannattaa kyllä käydä lukemassa Annin teksti, sillä minusta tuntuu, että juuri tuo postaus oli ratkaiseva sysäys sille, että uskalsin lähteä käymään kirjojani läpi. Omasta mielestäni minulla ei ole edes kauhean paljon kirjoja ainakaan moniin muihin bloggareihin verrattuna, mutta urakka tuntui silti melko vaativalta. Yllä olevissa kuvissa näkyvät kirjat, jotka lähtivät hyllystäni. Nyt kun urakka on valmis, ei niistä luopuminen tunnukaan enää niin vaikealta ajatukselta kuin ennen projektin aloittamista.

Olen Laila Hirvisaaren fani, jos jollekulle nyt ei ole vielä tullut asia selväksi. Olen muutaman vuoden ajan kerännyt enemmän tai vähemmän aktiivisesti hänen kirjojaan, sillä pidän niistä kovasti. Osan olen haalinut kirjastojen poistomyynneistä, osan olen löytänyt kirpputoreilta. Kun lähdin KonMarittamaan kirjojani, oli Lailan kirjat minulle suurin kynnyskysymys: voisinko minä luopua niistä nyt, kun tuotannosta jo suurin osa on minulla. Kysyin kuitenkin itseltäni kysymyksen, johon pakotin itseni vastaamaan rehellisesti: Aiotko sinä lukea nämä kirjat uudelleen kovinkin pian? Vastasin, että enpä taida aikoa. Päädyin tässä vaiheessa luopumaan Imatra-sarjan kirjoista, joita minulla oli neljä viidestä. Se sarja on minulle vähiten tärkeä, joten siitä oli helpoin luopua. Kuvassan näkyvät kirjat jätin vielä, sillä en halunnut kerralla luopua kovin suuresta osasta. Tulen varmaan uusimaan urakkani moneen kertaan tällä ajatusmallilla...

Osa kirjoista sen sijaan oli ihan helppoja valintoja: Hovimäet jäävät, samoin Harry Potterit ja Pohjantähti-trilogia, sillä ne kirjat ovat minulle rakkaita ja tuottavat varmasti iloa. Jätin hyllyyni myös lähes kaikki lahjoiksi saamani kirjat, mutta siihen on syynä se, että pidän niistä oikeasti. Lahjakirjoista eniten mietintää aiheutti viime vuonna kirjabloggaajien joululahjaringistä saamani Nora Robertsin dekkari. En oikeastaan lue dekkareita (äänikirjoina kyllä kuuntelen) eikä Nora Robertsin tuotanto kiinnosta minua. Kirjan mukana tullut kirje kuitenkin kaihersi, sillä siinä minulle kirjan lähettänyt bloggaaja kertoi miettineensä pitkään minkä kirjan minulle lähettäisi. Olisinko siis kiittämätön, jos hänen näkemänsä vaivan jälkeen luopuisin lahjastani? Asiaa pitkään pohdittuani päätin, että en olisi. Jossain pääni sisällä pyörähti ajatus Ranganathanin laista: Jokaiselle lukijalle kirja, jokaiselle kirjalle lukija. Myös lahjaksi saamani kirja ansaitsisi lukijan, joten siirsin kirjan lähtevien pinoon. Ehkä minun pitäisi soveltaa tuota ajatusta myös muiden hyllyssäni jo pitkään notkuneiden lukemattomien kirjojen kohdalla..

Projektin edetessä huomasin, että loppujen lopuksi olin jo alunperin tilanteessa, että suurimmalla osalla kirjoistani on jokin hyvä syy olla edelleen hyllyssäni. Hirvisaaren kirjojen lisäksi sinne kuitenkin jäi muutamia kirjoja, joista en vielä oikein osannut luopua, mutta jotka hyvinkin saattavat joskus myöhemmin löytää tiensä uusiin koteihin.

KonMaritin myös kirjastosta lainaamani kirjat

Viime aikoina olen tuskastuneena tarkkaillut lainojeni määrää ja huokaillut lukukiireitäni, sillä useista lainaamistani kirjoista on joko varauksia tai olen uusinut niitä jo monta kertaa. Tiedän, että hieman yli 20 kirjaa ei ole suuri lainamäärä verrattuna moniin muihin, mutta minua tuokin määrä jotenkin tuskastuttaa, vaikka siinä onkin mukana myös veljelleni lainaamiani kirjoja. Päätin käydä siis lainapinonikin läpi ja kysyä itseltäni aionko todellakin lukea kirjan nyt. Viereisessä kuvassa on lainapinoni (plus yksi oma kirja) ennen KonMaritusta. 

Sain siirrettyä lainapinostani vain kaksi kirjaa pois, mutta sekin tuntui jotenkin helpottavalta. Romutin tosin saavutukseni lainaamalla heti tilalle pari kirjaa. Tyhmä minä. Kirjastoon palautui kuitenkin KonMarin lisäksi Linnunradan käsikirja liftareille ja Genjin tarina 1. Käsikirja oli lainassa veljelläni ja aioin sen itsekin lukea, mutta tajusin ettei vielä ole sille sopiva hetki. Genjin tarina sen sijaan kiinnosti todella, mutta ajattelin, että voin lainata sen myöhemmin uudelleen, jos se vielä kiinnostaa. Alunperin lainasin sen kirjallisuuspiirimme japanilaisia kirjoja käsittelevään kertaan, mutta luinkin jotain muuta.

Eräässä edellisessä työpaikassani kollegani sanoi, että hän ei viitsi kotiinsa lainakirjoja kauheasti varastoida, jos ei aio niitä hetki lukea. Tausta-ajatuksena hänellä oli se, että sillä välin kun kirjat odottaisivat hänen kotonaan lukijaansa, ne voisivat ehtiä olemaan jo useammallakin ihmisellä lainassa sinä aikana. Tuo lausahdus oli minulle jokinlainen valaistumisen hetki ja onnistuinkin noudattamaan sitä hyvänlaisesti, mutta jotenkin tilanne taas luiskahti kotiinvarastoimisen puolelle. Olen iloinen, että edes kaksi kirjaa pääsi takaisin kiertoon. Nyt yritän tosissani ryhdistäytyä lainakirjojen suhteen, sillä ihan oikeasti lähestyvät eräpäivät ja paisuvat kirjapinot uhkaavat liian usein haitata lukukokemuksista nauttimista. En halua suorittaa kirjoja, vaan haluan lukea niitä rauhassa ja saada niistä iloa. 

Hot dog

Reijo Mäki: Hot dog

  13 cd-levyä, 14 h 29 min.

Otava 2016

lukija: Ville Tiihonen

En ole mikään Jussi Vareksen fani, vaikka muutamia elokuvia olenkin nähnyt ja yhden kirjan lukenut ennen tätä äänikirjakokemusta. Pidin kyllä aikoinaan Mustasiipi -kirjasta ja uskoin palaavani joskus Vareksen pariin, mutta en sitten kuitenkaan tuntenut niitä kohtaan erityistä mielenkiintoa. Lainasin tämän äänikirjan alunperin oikeastaan siksi, että veljeni luki sen kirjana ja kertoi siinä olevan viittauksia Etelä-Pohjanmaalle. Koska seutu on minulle tuttua, päätin ottaa selvää miksi Jussi Vares oikeastaan saapuu lakeuksille. Ja täytyy myöntää, että tarina ei ollut huono ja voisi olla ihan kiinnostavaa nähdä samainen teos joskus elokuvanakin, jos sellainen tehdään. Lisäksi mieleeni heräsi ajatus, että voisin joskus kuunnella lisääkin Varesta äänikirjana, sillä tämäkin dekkarisarja tuntuu kuuluvan monen muun ohella kategoriaan "kuuntelen kyllä äänikirjana, mutta en välttämättä kirjana jaksa lukea".

On kesä ja Jussi Vares hengailee Luusalmen ja Pastori Alasen kanssa helteisessä kaupungissa. Tapahtuu kaikenlaisia kaljanhuuruisia kommelluksia, mutta Vares ryhdistäytyy toden teolla saatuaan puhelinsoiton ystävänsä Eero Prännin sisarelta. Irene Pränni kertoo Varekselle, että aikaisemmin poliisinakin työskennellyt Eero on kadonnut yllättäen. Vares ryhtyy selvittämään mitä Eeron elämään viime vuosina oikein kuuluikaan, sillä poliisintyöt jätettyään Pränni muutti kotitilalleen Kurikkaan ja yhteydenpito loppui. Melko pian Vares saa selville, että Eeroa jäi selvästi kaihertamaan muutaman vuoden takainen kapakassa sattunut ampumisvälikohtaus, jota hän oli poliisintyössään tutkinut. Tuohon tapaukseen liittyy alamaailman kuvioita ja näyttää siltä, että Prännillä oli tiedossaan jotakin sellaista, minkä tietäminen ei välttämättä ollut hyväksi.

Mielestäni tämä oli kiinnostava dekkari, joka eteni sujuvasti ja siinä oli mukavasti erilaisia sivujuonteita, jotka lisäsivät tarinan kiinnostavuutta. En ole erityisen ihastunut Vareksen ja hänen kavereidensa kaljankittaamiseen ja muuhun koheltamiseen, mutta toisinaan ylilyöntien aiheuttama kyllästynyt huokaus unohtui, kun jotain uutta ja mielenkiintoista paljastui tutkitusta tapauksesta. Ja olihan joskus ihan hauskakin lukea minkälaisia kohelluksia kaveruksille sattui, sillä Mäki osaa kyllä huvittaa lukijaansa. Teksti on nasevaa ja siinä on hyviä sanavalintoja. Lisäksi Ville Tiihonen osoittautui mielestäni erinomaiseksi lukijaksi tälle äänikirjalle, sillä hän esimerkiksi osasi löytää dialogeista hyvin sävyjä, jotka välitti kuulijalle.

♠♠♠♠

Hiljaisuus

Laila Hirvisaari: Hiljaisuus

239 s. Otava 2016

kansi: Anna Lehtonen

a-kappale kustantajalta, kiitos!

Laila Hirvisaaren uutuusteos Hiljaisuus lukeutuu eniten odottamiini syksyn uutuuskirjoihin. Pyysin sen jo hyvissä ajoin alkukesällä arvostelukappaleeksi, ja olin kovasti iloinen, kun se sitten postilaatikkooni saapui. Hiljaisuus on mielestäni taattu Hirvisaarta henkilöhahmojen ja kerrontatyylin suhteen, mutta oli tässä jotain uudenlaistakin - kuten vaikka se, että tämä on hurjasti lyhyempi kuin Hirvisaaren teokset yleensä.

Hiljaisuuden päähenkilönä on Inga-niminen 9-vuotias tyttö, joka on jäänyt orvoksi ja asuu isovanhempiensa hoivissa. Eletään 1940-luvun loppua. Inga on yksinäinen tyttö, jota pilkataan koulussa eikä opettajalta heru tukea. Inga on mykkä, mutta asioista kiinnostunut tyttö kuitenkin kirjoittaa kysymyksiä esiliinantaskuvihkoonsa ja kuuntelee vastauksia kiinnostuneena. Ingan mykkyyden taustalla on järkyttävä muisto, joka vaiensi hänet vuosikausiksi. Vasta vuosien jälkeen Inga pystyy kohtaamaan muistonsa luotetun ystävän avulla.

Hiljaisuus on pituudeltaan pienehkö kirja, mutta tarina on tiivis ja siitä välittyy pienen tytön ahdistuneisuus. Välillä minua suorastaan kurkusta kuristi se, että tyttö ei saanut sanaa suustaan, mutta hänen näkökulmastaan kerrotuissa kohdissa vilisi ajatuksia ja viittauksia siihen, mikä häntä niin perin pohjin oli järkyttänyt. Tuskaisilta tuntuivat myös tytön kokemat pilkka ja kiusanteko, joilta hän ei voinut itse puolustautua. Tunnelmat välittyvät voimakkaina läpi kirjan.

Hirvisaari on luonut Hiljaisuudesta tarinan, joka yllättää toden teolla. Loppuratkaisu todella loksautti leukani, sillä en ollut odottanut mitään sellaista. Tämä teos jäi pohdituttamaan minua kovasti, vaikka teos itsessään olikin melko nopealukuinen. Mietin esimerkiksi sitä, miten Hirvisaari on osannut kirjoittaa pienen hyljeksityn tytön tunnoista näin uskottavasti. Mietin myös tarinan sisältöjä, sen yllättävyyttä ja tunnelmia. Mielestäni tässä teoksessa on jotain samaa kuin Hirvisaaren aiempaan tuotantoon lukeutuvassa Viipuri-sarjassa, josta myös pidin. Hiljaisuus oli minulle hieno lukukokemus, josta en löydä moitteen sijaa, vaikka ehkä hieman olisin Hirvisaaren kyvyt tuntien odottanut jotain lisää.

♠♠♠♠

Täällä ollaan: syyskuun luetut!

Jep, täällä ollaan taas reilun viikon blogihiljaisuuden jälkeen. Minua uskollisesti 6 vuotta palvellut tietokoneeni tuli tiensä päähän täysin yllättäen ja olen nyt jonkin päivän ollut ilman tietokonetta. Emolevy tosiaan sanoi poks ilman mitään ennakkovaroituksia ja ehdin jo surra kaikkien tärkeiden kuvatiedostojen menettämistä, mutta serkkuni on onneksi haka tietokoneiden kanssa ja saa ne pelastettua. Harmittaa se koneen hajoaminen vieläkin, mutta onneksi kuvat säästyvät tuholta. Tilasin tänään itselleni uuden tietokoneen, tällä kertaa läppärin. Olen tähän saakka käyttänyt ainoastaan pöytäkonetta, joten muutos tuntuu todella suurelta, mutta kai se on aikakin jo siirtyä vähän modernimpaan suuntaan. :-D

Tietokoneen hajoaminen on aiheuttanut yllättävän suuren aukon elämääni, vaikka en olekaan läheskään joka päivä käynyt tietokoneella kotona. Jotenkin tuntuu, että juuri kun konetta ei ole käytössä, sitä joko tarvitsisi oikeasti tai muuten vain haluaisi käyttää. Olen kuluttanut aikaani lukemalla ja kolme kirjaa onkin jo ehtinyt lokakuulta kertyä odottamaan blogiin pääsyä. Ryhdyin myös pitkästä aikaa pelaamaan pleikkarilla, koska en yksinkertaisesti jaksa koko ajan lukea. Yllättävän paljon iloa voi saada vanhan Play Station 2 -konsolin peleistä!

Syyskuu oli hyvin hauska kuukausi jotekin, kun säät pysyivät suosiollisina ja töissäkin tuli tehtyä kaikenlaista mukavaa. Pidin muun muassa autoaiheisen satutuokion, jossa pukeuduin autonkorjaajaksi. Siitä työkaveri sai idean, että pukeutuisimme lukupassijuhlaan Marioksi ja Luigiksi, sillä olin jo valmiiksi hyvin mariomainen haalareineni: pientä viilausta ja olin entistä mariompi. Juhla olikin hauska kokemus ja asumme tuntuivat tekevän vaikutuksen lapsiin. :-) Irtoviiksien liima voi muuten olla perin sitkeää, sillä sitä liimaa oli naamassani vielä seuraavana aamunakin kahdesta kasvojenpesusta huolimatta...

Syyskuussa luin tai kuuntelin 8 kirjaa. Mieleenpainuvimpia kokemuksia olivat Laura Lähteenmäen Korkea aika ja TSH-trilogian päätös Kuninkaan paluu. Oli muuten mukava yllätys, kun kävin kotikuntani kirjastossa ja sain kuulla voittaneeni tuon Lähteenmäen kirjan omakseni kesälukuhaasteen tiimoilta. Kasvatin omaa kirjavalikoimaani myös ostamalla Kate Mortonin uutukaisen. En ole siihen vielä ehtinyt tutustua, mutta toivottavasti pian on sen aika! Olen myös karsinut kirjahyllyäni, mutta siitä lisää tulevissa postauksissa.

Syyskuussa luin siis seuraavat teokset:

Estelle Maskame: DIMIMY - Kaipaan

Tuukka ja Olga Temonen: Teit meistä kauniin

Laura Lähteenmäki: Korkea aika

Nelli Hietala: Miia Martikaisen kärsimysviikko

J.R.R. Tolkien: Taru sormusten herrasta - Kuninkaan paluu

Anu Ranta: Vanhanajan huonekasvit

J.R.R. Tolkien: Hobitti

Banana Yoshimoto: Kitchen

Ei muuta kuin kuulumisiin! Ajastan tänne yhden postauksen, mutta sitä seuraavan toivon pääseväni jo näpyttelemään ihan omalla koneellani. :)

Kitchen

Banana Yoshimoto: Kitchen

175 s., Otava 1995

alkup. Kitchin, 1988

suom. Kai Nieminen

kansi: Adriane Stark & Sigrid Estrada

 

Syksyn saavuttua kirjallisuuspiirimme on jälleen alkanut. Seuraavana aiheena on japanilainen kirjallisuus, ja se onkin minulle ihan vierasta aluetta. Päädyin lukemaan Banana Yoshimoton Kitchenin, jota lukemaan houkutteli kieltämättä teoksen pituus - tai oikeastaan lyhyys. En tiedä miksi suhtauduin ehkä vähän nihkeästi tähän aiheeseen, sillä Kitchen osoittautui ihan sujuvalukuiseksi teokseksi ja sen kolmesta osasta viimeinen, Moonlight Shadow, oli mielestäni hieno.

 

Kitchen muodostuu siis kolmesta osasta, joista kahdessa ensimmäisessä on keskeisessä osassa Mikage Sakurai -niminen nuori nainen, joka yrittää selvitä isoäitinsä kuolemasta. Isoäiti oli Mikagen ainoa perheenjäsen ja hän tuntuu jääneen yksin maailmaan, mutta sitten isoäidin tuttava Yuichi kutsuu Mikagen asumaan itsensä ja äitinsä luo. Yuichin ja tämän transsukupuolisen äidin luona asuminen tuokin valoa Mikagen elämään ja hän tuntuu taas saavan elämänsyrjästä kiinni. Uusi tragedia kuitenkin ilmenee teoksen toisessa osassa, ja se saa Mikagen ja Yuichin toisaalta hitsautumaan toisiinsa lujemmin, mutta toisaalta taas ajaa heidät tahoilleen miettimään asioita itsekseen. Kolmannessa osassa päähenkilönä nähdään Satsuki-niminen nainen, joka on menettänyt poikaystävänsä auto-onnettomuudessa.

 

Teoksen rakenne tuntui aluksi hieman hämmentävältä, sillä kaksi ensimmäistä osaa tuntuivat kuuluvan tiukasti yhteen ja kolmas osa taas oli täysin irrallinen. Toisaalta kuitenkin niissä kaikissa käsitellään samoja teemoja: menettämistä, selviytymistä ja ihmissuhteita. Erityisesti teoksen ensimmäinen osa tuntuu valoisalta ja lukijalle tulee tunne selviytymisestä ja eteenpäin menemisestä. Toinen ja kolmas osa tuntuvat kuitenkin jotenkin haikeammilta ja surullisemmilta, vaikkakin toisessa osassa on koko ajan vahva tunne siitä, että asiat selviävät ja tilanne kirkastuu. 

 

Kolmas osa oli suosikkini, sillä pidin sen utuisuudesta ja herkkyydestä. Kiinnitin myös siinä erityistä huomiota kauniiseen kieleen, vaikka kahden ensimmäisen osan kieltä en ollut erityisesti noteerannut. Lisäksi Moonlight shadow vangitsi huomioni jo parin ensimmäisen virkkeen aikana tehokkaammin kuin kaksi muuta osaa. Se alkaa näin:

"Hitoshi kantoi aina mukanaan pientä tiukua, jonka oli kiinnittänyt kuukausilippukoteloonsa. Olin antanutsen hänelle mitään ihmeempiä ajattelematta silloin kun emme vielä olleet rakastuneet toisiimme, mutta sen kohtalona oli olla hänellä loppuun saakka."

Minun ajatuksiini nousi välittömästi kuva surullisesti päättyneestä rakkaustarinasta ja halusin kovasti saada tietää mitä oikein oli tapahtunut.

Minä siis pidin tästä teoksesta ja siitä jäi vahva jälkimaku, vaikka en välttämättä lukemisen hetkellä pohtinutkaan mitään syntyjä syviä.  Luin loppukesällä Takashi Hiraiden Kissavieraan ja sen ja tämän perusteella uskallan sanoa, että japanilaisessa kirjallisuudessa on jotain eleetöntä viehätysvoimaa. Uskoisin, että jossain vaiheessa vielä palaan japanilaisen kirjallisuuden pariin, mutta sen aika ei ole vielä.

♠♠♠