Klassikkohaaste 4: Mrs. Dalloway

Kirjabloggaajien klassikkohaaste on täällä taas! Koska viime vuonna luin haasteisiin kotimaisen ja ulkomaisen mieskirjailijan teokset, päätin tänä vuonna lukea samanlaisen parin naiskirjailijoilta. Hetken mietin pitäisikö Suomen 100-vuotisjuhlavuoden vuoksi lukea haasteeseen kotimainen klassikko, mutta päädyin kuitenkin pysymään alkuperäisessä suunnitelmassa, sillä luen muutenkin paljolti kotimaisia kirjoja. Lisäksi Virginia Woolfin Mrs. Dalloway on ollut lukulistallani jo niin kauan, että se oli melko nopeasti selkeä valinta tähän haasteeseen.

 

***

 

Virginia Woolf: Mrs. Dalloway

277 s., Seven-pokkarit/Otava, 2011, 4.p.

ilmestyi suomeksi 1. kerran 1956

alkup. Mrs. Dalloway, 1925

suom. Kyllikki Hämäläinen

 

Mrs. Dalloway on yhdenpäivänromaani, jonka kerronta on tajunnanvirtainen. Teos kertoo Clarissa Dallowayn päivästä, jolloin hän valmistelee seurapiirijuhlia. Kerronta keskittyy välillä kuvaamaan myös muiden ihmisten päivän kulkua, kuten esimerkiksi Clarissa Dallowayn aviomiehen lounaskutsua tai Septimus Warren Smithin kilvoittelua harhojensa keskellä. Septimus on tarinan toinen päähenkilö.

 

Minun täytyy myöntää, että Mrs. Dalloway osoittautui minulle aika vaikeaksi kirjaksi. Olin kuvitellut lukevani tämän tuosta vain, mutta tajunnanvirtainen kerronta yllätti minut, vaikka tiesinkin teoksen kerronnan sellaiseksi jo etukäteen. Yllättäen jouduinkin todella terästämään keskittymistäni eikä tätä teosta käynytkään lukeminen väsyneenä, sillä tapahtumien kulkua oli välillä mielestäni työlästä seurata. Lisäksi olin ällistynyt siitä, että päähenkilöiksi on valittu kaksi hahmoa, joilla ei ole kerrassaan mitään tekemistä toistensa kanssa - Woolf kylläkin tavallaan yhdistää hahmot lopuksi muiden hahmojen kautta, mutta muuten mielestäni heistä olisi voitu kirjoittaa kaksi täysin erillistä kirjaa.

Jotenkin minusta tuntuu, että en oikein ymmärtänyt Woolfin tyyliä kirjoittaa. Nyt lukemisen jälkeen koitin etsiä hieman tietoa tästä kirjasta ja ilmeisesti Clarissan ja Septimuksen hahmojen on tarkoitus peilata toisiaan. Minä en kuitenkaan sellaista lukiessani älynnyt enkä tainnut muutenkaan oikein ymmärtää mitä kaikkia merkityksiä Woolf on tekstiinsä kätkenyt. Tajunnanvirtaisuus ei tunnu olevan minun juttuni eikä tässä tarinassa muutenkaan ollut minun mielestäni mitään erityisen kiinnostavaa.

Vaikka Mrs. Dalloway ei osoittautunutkaan "minun kirjakseni", olen ylpeä siitä, että sain lopultakin luettua tämän klassikon. Toisaalta olen hieman pettynyt siitä, että en kyennytkään ymmärtämään tunnettua teosta, jota on kehuttu paljon, mutta varmasti jokaiselle joskus tulee eteen kirja, joka itselle ei oikein meinaa avautua.

 

Risteily

Mats Strandberg: Risteily

517 s., Like 2016

alkup. Färjan, 2015

suom. Stella Vuoma

kansi: Kim Petersen

 

En yleensä juurikaan lue kauhukirjallisuutta, mutta nyt jostain syystä Mats Strandbergin Risteily herätti huomioni. Teoksen perusajatus tuntui kiinnostavalta: laivalla kehkeytyy ennennäkemätön katastrofi, jonka mittasuhteet osoittautuvat hyvin laajaksi, avun saaminen on vaikeaa ja pakoon ei pääse. Strandbergin teoksella on monia ansioita, mutta minua tämä ei kuitenkaan onnistunut erityisesti kauhistuttamaan. Nokkelasti hän on kuitenkin kehitellyt juonen ja loppuratkaisu on hyvin yllättävä, mutta jotenkin sellainen todellinen kauhun tuntu puuttui.

 

Baltic Charisma on varustamonsa entinen tähtialus, joka on vuosien kuluessa jäänyt uusien alusten varjoon. Kuitenkin matkustajia edelleen riittää ja niin on nytkin, kun tulevasta katastrofista autuaan tietämättömät ihmiset odottavat laivaan astumista: joillekin kyse on toiveikkaasta retkestä, joku taas haluaa vain hetkeksi pakoon arkitodellisuuttaan, toiset puolestaan haluavat viettää yhteistä aikaa perheensä kanssa. Pian kaikilla erilaisista taustoista tulevilla risteilymatkustajilla on paljon enemmän yhteistä kuin kukaan osasi odottaa. Kauhu täyttää mielet ja kuolemanpelko jyskyttää ajatuksissa. Laivaan on astunut myös nainen ja tämän poika, jotka molemmat tuntuvat muihin matkustajiin verrattuna hyvin erilaisilta, ehkä hieman pahaenteisiltäkin. Ennen kuin pojan äiti huomaakaan, katastrofi on jo saanut alkunsa.

 

Risteily on moniääninen romaani, jossa ääneen pääsee useita risteilymatkustajia ja laivan työntekijöitä. Kerrontaratkaisun ansiosta lukijalle syntyy laaja kokonaiskuva kaikesta mitä laivalla tapahtuu. Vähitellen paljastuu miten katastrofi etenee, miten joku välttää täpärästi sen tielle astumisen ja miten joku toinen taas joutuu sen pyörteisiin aivan sattumalta. Strandbergin hahmot tuntuvat jotenkin helposti lähestyttäviltä ja ehkä samaistuttaviltakin, sillä heistä kukin kaipaa milloin rehellisyyttä, muutosta parempaan, rakkautta, seikkailua tai edes hetken unohdusta. Sen on kai tarkoitus tehdä heidän kohtaloistaan tai laivalla riehuvasta katastrofista entistä ravistelevampi, tavallaan herättää lukijan empatiat ja sympatiat ja kauhistuttaa lukijaa sitä kautta. Minun mielestäni siinä ei kuitenkaan oikein onnistuttu.

 

Risteily on kirjoitettu sujuvalla kielellä, mikä tekee lukemisesta oikeinkin nautittavaa (kiitos myös suomentajalle), mutta pelkkä sujuvuus tai juoni-idean kekseliäisyys ei riitä. Miljöökin on loistavasti valittu, sillä risteilyissä ja risteilyaluksissa on monille tuttuja juttuja ja monella on selkeä käsitys siitä millaisia risteilyalukset tuppaavat olemaan sisältä. Itselleni ainakin tuli selkeitä mielikuvia autokannen alle jäävistä hyteistä, jollaisessa olen joskus itsekin yöni laivalla viettänyt, samoin taxfree ja buffet ovat tuttuja juttuja. Kaikesta tästä tuttuudesta huolimatta mielestäni tämä teos osoittautuu jotenkin ehkä hieman liian yliluonnolliseksi tai epäuskottavaksi. Minua laivalla riehunut katastrofi ei kauhistuttanut, lähinnä vain seurasin mielenkiinnolla mitä seuraavaksi tapahtuu. En oikestaan kokenut edes suurempaa jännitystä tätä lukiessani. Loppuratkaisu on kuitenkin yllättävä ja siitä annan kiitosta, joskin minua jäi hieman vaivaamaan mitä seuraavaksi tapahtuu, sillä lopun uhkakuvat antavat lukijan mielikuvitukselle runsaasti tilaa. 

 

Kokonaisuutena oikeastaan pidin lukemastani enkä ajattele aikani menneen hukkaan, vaikka en kauhunväreitä saanutkaan. Kuitenkin ehkä hieman peräänkuulutan sitä, että jos kyse on kauhukirjallisuudesta, niin kyllä minä sitten todella odotan ihoni nousevan edes kerran kananlihalle. Nyt niin ei käynyt.

♠♠♠½

Tara Road (Talo Dublinissa)

Maeve Binchy: Tara Road

5 cd-levyä, 5 h 56 min

Orion Audiobooks 2001, alkup. 1998

lukija: Kate Binchy

Kirjallisuuspiirimme helmikuun aiheena tulee olemaan Irlanti. Minulle aihe on mieluinen, sillä olen oikeastaan jo vuosikausia ollut kiinnostunut Irlannista maana ja toivoisin joskus vielä matkustavani sinne. En ole kuitenkaan lukenut irlantilaista kirjallisuutta juurikaan, joitain ihan satunnaisia teoksia vain. Maeve Binchyltä olen aikaisemmin lukenut Seitsemän talvista päivää, mutta jotenkin ei ole vain tullut luettua lisää, vaikka tarkoitus on ollut. Minulla on kyllä lainassa erään toisen kirjailijan teos, jonka toivon ehtiväni lukemaan, mutta päätin kuunnella myös Maeve Binchyltä jonkin teoksen äänikirjana. Koska suomeksi saatavilla ei ollut kuin Koko kadun kasvatti ja tukku Celian lukemisesteisille tarkoitettuja äänikirjoja, valitsin tarjolla olleista alkuperäiskielisistä äänikirjoista Tara Roadin.

Ria Lynch on noin 35-vuotias Dublinissa asuva nainen, jolla on kaksi lasta ja ihana aviomies. Ria pitää itseään onnekkaana saatuaan Dannyn kaltaisen komean ja menestyvän miehen. Hän uskoo liittonsa voivan hyvin ja kaiken olevan hienosti kunnes aviomies ilmoittaa saavansa lapsen toisen naisen kanssa. Ria tuntuu ensin romahtavan, mutta päättää sitten ottaa elämänsä käsiinsä ja ryhtyy järjestelemään talonvaihtoa amerikkalaisen naisen kanssa. Paljastuu, että molemmat talonvaihtajat ovat kokeneet kovia ja kesä uudessa ympäristössä omia vahvuuksiaan etsien on molemmille tervehdyttävä kokemus.

Tara Road alkaa kuvauksella Rian teini-iästä aina Dannyn tapaamiseen ja parin rakastumiseen ja perheen perustamiseen saakka. Melko suuri osa teoksesta keskittyy nimen omaan näihin vaiheisiin, vaikka takakansitekstin perusteella oletin tapahtumien keskittyvän enemmänkin talonvaihtoon. Lukija saa vähitellen huomata, että Danny Lynch ei todellakaan ole niin hieno mies kuin hänen vaimonsa luulee. Monta kertaa meinasin ihan tuskastua Rian sinisilmäisyyteen ja herkkäuskoisuuteen. Minua myös ärsytti hänessä taipumus turvautua Dannyyn joka asiassa ja oman tahdon lähes täydellinen puuttuminen. Ria on vain jotenkin yksinkertaisen oloinen hahmo enkä päässyt mielikuvasta yli, vaikka hän vahvistuikin Amerikankesänään ja oppi löytämään itsestään uusia vahvuuksia.

Mielestäni Tara Road ei ollut erityisen kiinnostava kirja, sillä en saavuttanut tässä semmoista kuunteluflowta kuten usein käy: välillä jätin kuuntelun päiväkausiksi kokonaan. Tara Road on ensimmäinen vieraskielinen äänikirja minulle, joten työlääntyminen saattoi johtua ehkä osittain siitäkin, etten ole tottunut tällä tavalla kuuntelemaan vierasta kieltä. Kaikkea se ei kuitenkaan selitä. Rian hahmon "ärsyttävyys" ja juonenkulun eräänlainen hitaus eivät vain riittäneet pitämään mielenkiintoani yllä. Moni on sanonut suosittelevansa etenkin Binchyn varhaisempaa tuotantoa, mutta kahden kirjan perusteella minä ajattelen hieman toisin. Täytynee taas jossain kohtaa ottaa häneltä jokin muu teos työn alle ja katsoa muutuuko mieli!

♠♠♠

Muistojen Suistamo kuvina - Elämää ennen evakkoaikaa

Aulis Blinnikka ja Asko Simanainen: Muistojen Suistamo kuvina - Elämää ennen evakkoaikaa

78 s., Suistamon perinneseura ry 2011

 

Tutustuin joulukuun lopussa Hanna Koikkalaisen valokuvateokseen Lakkautettu kylä, joka sisältää vanhoja ja uusia kuvia Suistamolta. Se herätti minussa halun nähdä vielä lisääkin kuvia Suistamolta, josta siis äitini isoisä oli kotoisin. Ainakaan meille asti ei ole hänen jäämistöstään kuvia Suistamon ajoilta kulkeentunut, jos niitä on alunperinkään ollut olemassa, joten on mukava nähdä näiden teosten kautta millaisessa paikassa hän oikein on lapsuutensa ja osan nuoruuttaan viettänyt.

 

Muistojen Suistamo kuvina ei ole nimestään huolimatta mikään pelkkä valokuvateos, vaan se sisältää runsaasti tietoa Suistamon historiasta. Esille nostetaan mm. elinkeinot, koulut ja suistamolaiset runonlaulajat, jotka olivat tavallaan oman aikansa "julkkiksia". Kyseessä on siis tiivis, mutta melko kattava tietopaketti Suistamosta ja sen suhteen Suistamon perinneseura on kyllä tehnyt hyvää työtä.

 

Suistamon pitäjää käsittelevistä tekstiosuuksista huolimatta tässä teoksessa on myös paljon kuvia. Täytyy sanoa, että mielestäni ne eivät pääse kunnolla esiin, sillä ne ovat suurimmaksi osaksi verrattain pienikokoisia ja pieneen tilaan laitettuja. Mielestäni kuville olisi voinut varata enemmänkin tilaa eikä välttämättä tekstiosuudesta olisi tarvinnut tinkiä, jos sivumäärä olisi samalla kasvanut. Tietysti ymmärrän, että kyseessä on seuran julkaisema teos ja rahoituskysymykset ovat voineet sanella ehtoja. Olisin kuitenkin mielelläni tarkastellut kuvia tarkemminkin, vaikka kuvatekstien perusteella kuvissa vilisee aikalailla tiettyjen sukujen edustajia. Minun sukuani ei tässä kirjassa mainita, mutta enpä sitä osannut odottaakaan: käsittääkseni he eivät olleet mitenkään "merkittäviä henkilöitä". Jotenkin kumminkin tuli mieleen, että tähän olisi voitu valita kuvia hieman laajemmalla otannalla.

 

Kokonaisuutena Suistamon perinneseura on mielestäni tehnyt hyvää työtä ja tärkeän teon kootessaan tämän kirjan. On hienoa huomata, että muistoja ei päästetä unohtumaan.

Heinähattu ja Vilttitossu & Heinähattu, Vilttitossu ja vauva

Sinikka ja Tiina Nopola: Heinähattu ja Vilttitossu

59 s., Tammi 2005, 8.p.

1.p. 1989

kuvittanut Markus Majaluoma

***

Sinikka ja Tiina Nopola: Heinähattu, Vilttitossu ja vauva

69 s., Tammi 2004, 6.p.

1.p. 1990

kuvitus: Markus Majaluoma

 

Aloin tällä viikolla kaivata lukuprojektieni lomaan jotain lyhyttä, hauskaa ja nopealukuista luettavaa. Samaan aikaan tunsin halua lukea lisää Heinähattu ja Vilttitossu -kirjoja, joten valinta oli selvä. Olen lukenut siskoksista kertovia kirjoja satunnaisessa järjestyksessä, mutta nyt päätin valita sarjan ensimmäiset osat luettavakseni.

 

Täytyy myöntää, että sarjan avausosan Heinähattu ja Vilttitossu lukeminen oli tässä vaiheessa hieman "outoa", sillä paitsi että olen blogini aikana lukenut muutaman sarjan teoksen ovat Kattilakosken siskokset minulle tuttuja jo lapsuudesta saakka. Toisaalta oli kuitenkin jännittävää lukea sarjan ensimmäistä osaa, sillä siinähän esitellään kaikki hahmot luonnollisestikin ensimmäistä kertaa. Tuntuu, että nyt sain selville jotain uusia, sarjan myöhemmissä osissa vähemmälle huomiolle jääviä asioita, kuten missä tilanteessa poliisit Isonapa ja Rillirousku saivat lempinimensä.

 

Heinähattu ja Vilttitossu on mielestäni oikein kelpo kirja ja se antaa mukavasti osviittaa siitä minkätyyppisiä juttuja tytöistä vielä tullaan lukemaan. Lukija saa myös hyvän ensikatsauksen hahmoihin ja erityisesti Heinähattuu ja Vilttitossuun. Vielä tässä teoksessa en erottanut sitä samanlaista huumoria, josta olen oppinut sarjan kirjoissa pitämään, mutta viihdyin silti hyvin.

 

Heinähattu, Vilttitossu ja vauva puolestaan sisältää jo enemmän huumoria ja monta kertaa kyllä hymy nousi huulille kirjaa lukiessa. Heinähatun ja Vilttitossun arki mullistuu, kun käy ilmi, että perheeseen on tulossa vauva. Heinähattu suhtautuu vauvaan innokkaasti ja häärii apuna vauvanhoidossa, mutta perheen pienimmän roolista nyt luopumaan joutuva Vilttitossu ei uutta tulokasta niin vain sulatakaan. 

 

Heinähattu, Vilttitossu ja vauva kuvaa sisarkateutta mielestäni melko lempein ottein, vaikka tuittupäinen Vilttitossu ryhtyykin välillä äärimmäisiin tekoihin saadakseen vanhan roolinsa takaisin. Hän kuitenkin kasvaa isosiskon rooliinsa hienosti ja osoittaa, että hänellä on sydän paikallaan, vaikka temperamenttia löytyykin. Kun koko perhe koheltaa vauvan ympärillä, ei kommelluksilta vältytä - ja joskus koheltaa joku muukin kuin Kattilakosken perheen jäsenet. Kuvioissa häärii niin Alibullenin neidit kuin kastepappikin.

 

Vaikka nämä kaksi teosta eivät mielestäni olleetkaan niin hykerryttäviä kuin muut blogiaikanani lukemat teokset, olen entistä vakuuttuuneempi siitä, että tulen kyllä vielä lukemaan koko sarjan läpi. Ihanan sujuvia ja kaikista kommelluksista huolimatta positiivisella tavalla arkisia kirjoja!

 

♠♠♠♠

Koljatti

Jari Tervo: Koljatti

7 cd-levyä, 8 h 45 min

WSOY 2009

lukija: Veikko Honkanen

Sain jo lähes viikko sitten kuunneltua Jari Tervon Koljatin, mutta jotenkin on taas päivät vierineet enkä ole oikein ehtinyt tietokoneen ääreen istahtamaan. Koljatti on ollut lukulistallani jo kauan, mutta jotenkin en ole vain saanut aikaiseksi tarttua kirjaan. Kun nyt kuitenkin äänikirjan työmatkaseurakseni valitsin, niin kieltämättä viihdyin kyllä hyvin ja monta kertaa nauratti ihan älyttömästi, sillä Jari Tervo on onnistunut luomaan Suomen fiktiivisestä pääministeristä Pekka Lahnasesta melko koomisen hahmon. Lukijana Veikko Honkanen tekee mielestäni eläväisen suorituksen, joka tehostaa tekstiä hyvin.

Koljatti on satiiri 2000-luvun Suomesta ja päähenkilö Pekka Lahnasen hahmon taustana on selkeästi entinen pääministeri Matti Vanhanen - joskin hyvin parodianomaisesti esitettynä. Tervo porautuu teoksessaan yhteiskunnallisten päättäjien erikoisuuksiin tai mahdollisiin salaisuuksiin sekä tekee hahmonsa ajatustoiminnasta niin hämärän, että lukijassa väkisinkin herää kyseenalaistus päättäjien järjenjuoksua kohtaan. Tervon tyyli kirjoittaa on hauska, mutta kyllä tässä silti mielestäni on nähtävillä yhteiskunnallista kritiikkiä ja ihan todellista kyseenalaistustakin, vaikka se huumoriin onkin verhottu.

En osaa sanoa mikä tässä teoksessa oli hauskinta, mutta tämä vain oli paikoitellen ihan todella huvittava kirja. Joissakin kohdissa tilanne alkoi kuitenkin mielestäni mennä jo vähän liian överiksi verrattuna todellisiin mahdollisuuksiin tapahtua jotain vastaavaa, ja ne kohdat hieman kyllästyttivät minua. Jos oltaisiin pysytty hieman tasaisemmin todellisuudessa mahdollisissa skenaarioissa, olisin todennäköisesti viihtynyt vielä hieman paremmin kuin nyt. Toisaalta satiiri nyt on laji, jossa esiintyy voimakkaitakin kärjistyksiä, joten sinänsä tässä ei ole mitään "poikkeuksellista" - minä vaan pidän todennäköisemmistä skenaarioista enemmän.

Yllätyin positiivisesti tämän kirjan suhteen, sillä pelkäsin tämän olevan jotenkin tylsä. Onneksi lopultakin sain aikaiseksi tutustua tähän enkä pidä lainkaan mahdottomana ettenkö joskus vielä lukisi lisääkin Tervon kirjoja. Olen vuosia sitten lukenut Tervon Laylan ja pidin siitä, joten kyllähän minun olisi pitänyt jo tietää, että Tervo osaa kirjoittaa. Jostain syystä kuitenkin edelleen on tainnut kyteä jotain ennakkoluuloja häntä kohtaan, mutta eipä kyde enää!

♠♠♠♠

Bridget Jonesin vauvapäiväkirja

Helen Fielding: Bridget Jonesin vauvapäiväkirja

237 s., Otava 2016

alkup. Bridget Jones´s Baby, 2016

suom. Annika Eräpuro

 

Kun viime vuoden loppupuolella elokuvateattereihin tuli uusi Bridget Jones -elokuva, en mennyt katsomaan sitä, koska se poikkesi niin vahvasti viimeisimmästä Bridget Jones -kirjasta Mad about a boy. Ihmettelin miten elokuvasta on tehty ihan erilainen, mutta kohta tämän jälkeen ilmestyikin uusi kirjakin. Bridget Jonesin vauvapäiväkirja sijoittuu siis aikaan ennen Mad about a boyta.

 

Bridget Jones on eronnut kihlatustaan Mark Darcysta ja luovii elämässään eteenpäin tavanomaiseen säheltävään tyyliinsä. Erosta on jo vuosia aikaa ja Mark on ehtinyt avioituakin, mutta Bridget ei ole löytänyt rinnalleen sopivaa miestä. Biologinen kello tikittelee hiljaisella äänellä eikä tilannetta helpota monien tuttavien perheenperustamiset ja äidin muka-viattomat vihjaukset lapsenlapsiin. Kummilapsia Bridgetilla kuitenkin on ja jälleen hänestä on tulossa kummitäti. Matkalla ristiäisiin hän saa tietää, että lapsen kummisetä on kukapa muukaan kuin samaan tuttavapiiriin kuuluva Mark Darcy. Ristiäisiltana vanha suola alkaa janottaa ja liekki roihuaa yhden yön kuumana, mutta sitten Mark vetäytyy kuoreensa. Daniel Cleaver ilmestyy kuvaan kuin tilauksesta paikkaamaan Bridgetin itsetuntoa. Kolme kuukautta myöhemmin selviää minkälaisen sopan Bridget on nyt keittänyt: hän on raskaana eikä isästä ole varmuutta.

 

Voi Bridget minkä teit! Tuttuun tapaansa säheltävä Bridget ottaa kuitenkin melko rennosti tilanteen valjettua hänelle. Hän on oikeastaan onnellinen, sillä raskaus saa hänet käsittämään, että juuri sitä hän on halunnut. Eniten paineita aiheuttaa isäehdokkainen keskinäinen kilpailu, sillä kuten tiedämme ovat Mark ja Daniel olleet kylmänkalseissa väleissä on vuosikausia. Lukijalle Bridgetin päiväkirjamerkinnöistä aukeaa kuitenkin humoristinen kuva kaikesta, mitä Bridget raskautensa aikana kokee. Nauroin todella monta kertaa ihan kunnolla tätä kirjaa lukiessani ja mielestäni tämä on kyllä hauskin Bridget Jones -kirja! Ihanan rentouttavaa luettavaa, joskin tässä on myös se vakavampi pohjavire, kun Bridget valmistautuu uuteen tärkeään rooliinsa.

 

Birdget Jonesin vauvapäiväkirjassa huumori kukkii paitsi juonessa myös sanavalinnoissa, joissa on nokkeluutta ja hauskoja mielikuvia tuottavia vertauksia. Tarina etenee reipasta vauhtia ja lopussa tietenkin selviää kuka on lapsen isä (Mad about a boyn lukeneet sen jo tietävätkin). On mukava ajatella, että vaikka Bridget toistuvasti mokaa asiansa, on hänellä aina kyky selviytyä niistä ja loistaa sankarittarena!

 

Tässä vielä pari lukunäytettä kohdista, jotka saivat minut tikahtumaan nauruun sukkeluudellaan. Ensimmäisessä Bridget ja isäehdokkaat ovat shoppailemassa vauvantarvikkeita ja miehet äityvät sanailemaan ostoksista (s. 120):

 

"Kapalo?" sanoi Daniel epäuskoisesti kädessään minikokoinen Chelsean jalkapalloasu, "Oletko sinä kapalomiehiä?"

"Sehän voi olla tehokas", sanoi Mark, niin kuin asiantuntija, joka on kutsuttu tekemään päätös sotilaallisen intervention ja rauhanpuolustuksen välillä, "jos ei se ole liian tiukalla."

"...ja jos itse on egyptiläinen talonpoika vuodelta 400 ennen ajanlaskun alkua."

 

Toisessa kohtauksessa Bridget tarjoilee miehille itse tekemiään crossover-muffinseja, joiden tekeminen ei tietenkään sujunut kuten oli tarkoitus. Seuraavana ote miellyttävästä teehetkestä:

 

Äkkiä Mark oli tukehtua. Hän veti suustaan ulos ison lasinpalan.

"Mikä tämä on?"

"Voi paska! Rikoin lasin kun tein taikinaa. Luulin että sain kaiken pois. Oletko kunnossa?"

Daniel pomppasi pystyyn ja SYLKI oman muffinsinsa tiskialtaaseen. Hän noukki sieltä toisen lasinpalan ja piteli sitä ilmassa. "Minusta tuntuu kuin elämäni särkyisi palasiksi silmieni edessä. Tätäkö vanhemmuus on? Yrjöä autossani? Suklaata puvullani? Parsakaali-lasinsirumuffinseja mahassani?"

 

Tilanne jatkui Markin liennyttävästä vaikutuksesta melko rauhallisena. Mutta hauskaa dialogia ja nokkelia sanavalintoja mielestäni! Tämä oli minulle kyllä oikein sopiva kirja luettavaksi juuri nyt, sillä kaipasin jotain hauskaa ja kevyehkö luettavaa. Siitä syystä annan tälle täydet pisteet.

♠♠♠♠♠

Suklaan maku

Care Santos: Suklaan maku

412 s., S & S 2016

alkup. Desig de xocolata, 2014

suom. Anu Partanen

kansi: Satu Kontinen

 

Kirjallisuuspiirimme tammikuun aiheena oli Espanja, joka oli itse asiassa minun ehdottamani aihe. Kun ehdotus hyväksyttiin, aloin miettiä mitä lukisin, mutta hoksasin samassa lainanneeni jo aikapäivää sitten Care Santosin ensimmäisen suomennetun romaanin Suklaan maku. Sen alkukieli on katalaani ja se sijoittuu pääasiassa Barcelonaan.

 

Suklaan maku kertoo kolmesta eri naisesta kolmena eri vuosisatana. 1900-luvulla lukija tapaa voimakastahtoisen suklaakondiittori Saran, 1800-luvulla esiin astuu nöyrä palvelijatar Aurora ja 1700-luvulla suklaamestarin vaimon Mariannan, jolla on suuri salaisuus. Näitä kolmea erilaista naista yhdistää kaakaokannu, joka kulkee vuorollaan jokaisen naisen käsien kautta. Tapahtumat punoutuvat 1900-luvulta menneeseen, joten lukija saa vähitellen tietää missä tilanteessa kaakaokannuun on tullut särö, milloin siitä katosi kansi ja vispilä ja kuka sen oikeastaan alunperin valmistikaan.

 

Täytyy myöntää, että minä odotin tämän teoksen olevan paljon kiehtovampi ja vetävämpi kuin miksi tämä osoittautui. Olen kiinnostunut sukutarinoista ja muistakin tällaisista  sukupolvia ja vuosisatoja ylittävistä tarinoista, mutta tämä kirja ei silti oikein kunnolla temmannut mukaansa missään vaiheessa. Tarina alkoi jokseenkin hitaasti ja aluksi jopa epäilin jaksanko sittenkään lukea tätä loppuun, mutta luin vain, sillä kyllä tässä jotain sellaista oli, joka laittoi lukemaan loppuun asti. Ehkä se johtuu siitä, että tämä oli niin sujuvalukuinen teos. Kokonaisuutena kuitenkin koin tämän jokseenkin latteaksi ja hieman pitkäveteiseksi teokseksi, enkä kyllä koe päässeeni "nautinnolliselle ja viettelevälle matkalle Barcelonaan", kuten takakansi lupailee.

 

Pidän kiinnostavana ideana kirjoittaa siitä, mitä kaikkea esineet ovat voineetkaan nähdä vuosikymmenien tai tässä tapauskessa jopa vuosisatojen aikana. Mitä kaikkea ne kertoisivatkaan, jos voisivat niin tehdä? Loppujen lopuksi toteutus ei mielestäni yllä erityisen korkealle tasolla, vaan pikemmin tuntuu kuin kaakaokannu olisi temmattu mukaan tarinaan sitomaan kolme täysin irrallista tarinaa yhteen. Santos yrittää ilmeisesti esitellä naisen asemaa eri vuosisadoilla, mutta mielestäni se jää jokseenkin toissijaiseksi. Välillä tuntuu, että jopa suklaa on vain jokin lavaste, joka ei kuitenkaan kaikista sitä kuvaavista kohtauksista huolimatta nouse mitenkään pääosaan. Sanoisin, että tähän on vain ympätty liian paljon erilaisia asioita ja siksi mikään asia ei nouse erityisen hyvin esiin.

 

 ♠♠♠

 

 

Korppinaiset

Tiina Raevaara: Korppinaiset

281 s., Like 2016

Tiina Raevaaran Korppinaiset on odotellut lainapinossani jo ihan liian kauan. Minulla oli kuitenkin tuntu, että varmasti pitäisin tästä, joten en viitsinyt palauttaa tätä poiskaan. Vuodenvaihteen jälkeen otin tämän lukuvuoroon ja kyllä voin sanoa olleeni oikeassa aavistuksineni, sillä Korppinaiset osoittautui hyvin ahmittavaksi teokseksi, jossa on sopivasti jännitystä ja hieman ehkä kauhuvibojakin!

Johannes on 24-vuotias nuori mies, joka on vuosikausia rakastanut ensirakkauttaan Aaloa, vaikka onkin kuullut naisen kuolleen. Kun Johannekselle paljastuu, että Aalo onkin elossa, hän saa taas uutta puhtia elämäänsä ja päättää muuttaa isovanhempiensa vanhaan taloon kunnostaakseen siitä itselleen ja Aalolle ihanan kodin. Vanha talo tuntuu henkivän salaisuuksia ja kysymyksiä herättää myös Johanneksen isän kuolema pojan ollessa kymmenvuotias. Johanneksen äiti ei suostu puhumaan mitään ja Johannes alkaa selvittää sukunsa salaisuuksia. Apunaan talon tutkimisessa hänellä on talossa vuokralla asuva lintututkija Jaakko. Naakat näyttävät vallanneen osan talosta ja Johannesta alkaa epäilyttää koko projekti. Pala palalta suvun salaisuudet alkavat valjeta hänelle, eikä totuus ole välttämättä helposti ymmärrettävissä.

Korppinaiset on mielestäni todella kiinnostava sekoitus sukutarinaa, salaisuuksia, yliluonnollisuutta hipovia elementtejä ja rakkaustarinaakin. Tapahtumat alkavat kiertyä tiheämpään vyyhtiin ja monta kertaa herää kysymys mitä kaikkea oikeastaan onkaan tapahtunut, kenen todellisuudentaju alkaa hämärtyä vai alkaako kenenkään ja mitä vielä tuleekaan tapahtumaan. Eniten kiinnostaa mitä Johanneksen isälle oikeasti tapahtui ja miksi naakat tuntuvat viihtyvän niin hyvin vanhassa talossa ja sen lähistöllä. Tarinaa maustaa Johanneksen Juhani-isän lintututkimukset ja vuokralais-Jaakon lintutietous, joka tarjoilee lukijalle viitteitä siitä, mitä Juhanille oikeastaan mahtoi tapahtua. Samoin lääkäri-isoisän työhistoria paljastaa yllättäviä uusia tietoja Johannekselle. Kun Aalo saapuu taloon, lintujen käytös alkaa muuttua eikä Aalon muutto muutenkaan suju niin kuin Johannes oli haaveillut.

Minä viihdyin tämän teoksen parissa oikein hyvin ja minusta tuntuu, että taidanpa joskus lukea lisääkin Raevaaran tuotantoa. Olen huomannut pitäväni tällaisista psykologisen jännityksen ja kauhun välimaastoon sijoittuvista teoksista ja tämä oli kyllä siihen makuun oikein sopiva teos. Vähän moitin tätä teosta osittaisesta ennalta-arvattavuudesta, sillä oivalsin muutamia asioita melkolailla kohdilleen jo kauan ennen Johannesta. Kokonaisuudessaan kuitenkin nautin lukukokemuksesta. Tästä tuli muuten hieman mieleen Katariina Sourin Musta mandala -sarjan teokset, joten jos pidät niistä, pidät varmasti tästäkin! 

♠♠♠♠½

Valo pilkkoo pimeää

Pekka Kytömäki: Valo pilkkoo pimeää

76 s., Kirjankustantamo Sanasato Oy 2016

kansi ja kuvitus: Anna Kytömäki

Valo pilkkoo pimeää on Pekka Kytömäen toinen runoteos, jonka lukemista olen odottanut jo hyvän tovin. Luin siitä kehuvia arvosteluita ja lisäksi törmäsin pariin runositaattiin, jotka teemoillaan viimeistään vahvistivat, että tämä voisi olla minun kirjani: kissoja, kirjoja, rakkautta ja luontoa. Olin kovin mielissäni siitä, että palauttaessani tätä kirjaa se lähti varauksena seuraavalle lukijalle, sillä tämä teos on kyllä oikein mukava paketti ja olisi sääli sen joutua hyllyä lämmittämään.

Valo pilkkoo pimeää on kirja, jonka runot ovat helppotajuisia, mutta silti kauniita. Osaa runoista voisi oikeastaan kutsua mietelauseiksi, sillä ne ovat lyhyitä parilla sanalla kauniisti esiin loihdittuja ajatuksia. Kytömäen tyyli on periaatteessa aika moderni eikä hän juuri käytä loppusointuja. Olen blogissani tuonut muutaman kerran esiin, että perinteinen runo on minun juttuni, mutta vaikka Kytömäki kirjoittaa modernimpaa runoa, pidin hänen runoistaan. Arvostan hänen taitoaan käyttää sanoja niin, että ihan muutamilla sanoilla hän saa esiin kauniita ajatuksia. Osa sopisi mielestäni jopa mietelausetauluksi!

Tämän kokoelman runoista pidin eniten niistä, joissa esiintyy kissoja tai kirjoja, sillä kumpikin aihepiiri on minulle läheinen. Vaikka jotkin runot nousivat itselleni lähimmiksi, niin en moiti mitään tämän kirjan runoa tai osaa, sillä mielestäni tämä teos on tasalaatuinen kokonaisuus. Oli oikein mukava lukea tällaisia helppotajuisia runoja ja viehättyä niistä ilman sen suurempaa tulkintaa ja pohdintaa. Täytyy varmaan jossain vaiheessa yrittää hankkia käsiinsä Kytömäen aikaisempi runoteos Ei talvikunnossapitoa, sillä tämän teoksen perusteella tykästyin hänen tyyliinsä!

Joulukuun luetut & ajatuksia alkavasta kirjavuodesta

Uusi vuosi, uudet kirjat. Vuoden 2016 muutama viime päivä kului kohdallani kirjojentäyteisesti ja ehdin taas lukemaan paljon, sillä olin lomalla joulun välipäivät ja pari päivää ennen jouluakin. En suunnitellut lomalukemistoani mitenkään erityisesti, mutta keskityin lähinnä kirjaston kirjoihin, jotta saisin lainapinoa hieman madallettua. Siksipä Kate Mortonin uusin odottaa edelleen omassa hyllyssä vuoroaan enkä aloittanut vielä joululahjaksi saamaani Maria Turtschaninoffin Naondeliakaan. Lomapäivät kuluivat sukkelaan eri aktiviteeteissa ja oli kyllä ihanaa heittäytyä taas siihen kouluvuosilta ah niin rakkaaseen toimettomuuteen, joka tapasi iskeä välipäivien aikaan: lukemista, elokuvia ja pelaamista sekä runsasta suklaansyöntiä!

Laskujeni mukaan luin viime vuonna 116 kirjaa. Olen joskus yltänyt vielä korkeampiin lukemiin eikä tuohonkaan ole laskettu esimerkiksi kuvakirjoja, joita luen työni puolesta. 116 on kuitenkin hyvä luku ja olen hieman yllättynyt, että todella ehdin lukemaan niinkin paljon, vaikka välillä tunsin hieman alavireisyyttä lukemisen suhteen. Mieleenpainuvia kirjoja joko hyvässä tai "pahassa" olivat mm. Mukan Maa on syntinen laulu, Morrisonin Luoja lasta auttakoon, Hislopin Elämänlanka, Rytisalon Lempi, Hiraiden Kissavieras, Coelhon Vakooja ja moni moni muu. Toivottavasti kirjavuodesta 2017 tulee yhtä hyvä kuin viime vuodesta. Toivoisin ehtiväni lukemaan 100 kirjaa lukuhaasteeseen, joka alkoi joulukuun alussa ja päättyy marraskuun lopussa. Tällä lukuhaasteella on tarkoitus juhlistaa 100-vuotiasta Suomea. Uskoisin, että määrä täyttyy helposti, mutta ei pidä vielä alkaa paukutella henkseleitä...

Vuosi 2017 tulee olemaan taas muutoksen vuosi, sillä määräaikainen työsuhteeni vuorotteluvapaan sijaisena päättyy maaliskuun alussa. Pari viimeistä työkuukautta tässä pestissä tulevat olemaan kiireisiä ja kalenteri täyttyy sovituista aikatauluista. En vielä tiedä mitä maaliskuun alun jälkeen tapahtuu, mutta olen kyllä jo hakenut joitakin avoinna olevia paikkoja. Täytyy myöntää, että ehdin kehittää niistä jo pienen stressinpoikasenkin lomani aikana, mutta nyt olen takonut aivolohkooni, että en voi enää tehdä muuta kuin odottaa mahdollista haastattelukutsua. Toivottavasti työt jatkuvat, vaikka paikka vaihtuisikin. Voi olla, että tammi- ja helmikuun työkiireet heijastuvat tänne blogiinkin, vaikka en töitä kotiin joudukaan viemään.

En tehnyt mitään uudenvuodenlupauksia, mutta ajattelin tehdä kuukausittaisia lupauksia, kuten esimerkiksi nyt tammikuussa lupaan olla ostamatta karkkia kotiin ja hillitä karkinsyöntiä myös muuten. Helmikuuksi keksin taas jonkin muun pienen jutun, jonka lupaan itselleni. Olen hieman miettinyt, että voisin tehdä aina sopivan paikan tullen kuukausikohtaisia lupauksia kirjamaailmaankin liittyen. Ne lupaukset voisivat olla esimerkiksi lupaus olla lainaamatta lisää kirjoja ennen kuin on lukenut pari kotona odottavaa, lupaus lukea jokin oman hyllyn kirja tai mitä muuta nyt mieleen tuleekaan. 

En aio vuonna 2017 suunnitella lukemistani mitenkään erityisesti, mutta jonkin verran lukemistani säätelee kirjallisuuspiirin aiheet (nyt kevätkaudella mm. Irlanti, Afrikka ja kauhu). Aion myös ottaa osaa tuleviin Klassikkohaasteisiin, joista toinen on tammikuussa ja toinen heinäkuussa, sillä klassikkojen lukeminen on jäänyt kohdallani valitettavan vähäiseksi. Olen jo jonkin verran silmäillyt kevään kirjakatalogeja ja bongannut niistä pikaselannallakin monta kirjaa, jotka haluan lukea. Ehkä yksi lupaus itselleni voisi olla, että en syöksy varaamaan niitä kaikkia heti, sillä usein kaikki kirjat saapuvat sitten yhtä aikaa ja lukuilo on koetuksella eräpäivien painaessa päälle.

Kuitenkin vielä ennen kuin alan ihan vallattomasti ajattelemaan tämän vuoden kirjoja, joita jo kaksi on luettuna, täytyy vielä koota yhteen joulukuun luetut kirjat. Joulukuussa luin yhteensä 11 kirjaa, jotka tulevat tässä:

David Foenkinos: Nainen, jonka nimi on Nathalie 

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittajan keittiössä

Petri Sarjanen: Valkoinen kuolema - Talvisodan tarkka-ampuja Simo Häyhän tarina

Sinikka ja Tiina Nopola: Heinähattu ja Vilttitossu loman tarpeessa 

Marko Leino: Joulutarina

Emma Iivanainen: Emman makea joulu

Annukka Kiuru: Tonttu Toljanteri ja joulupukin salainen tehtävä

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittajan hiihtokirja

Hanna Koikkalainen: Lakkautettu kylä

Kris Keränen: Ahistunu pupu

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista

Mukavaa uutta lukuvuotta kaikille! Palailen taas piakkoin kirjoittelemaan niistä kahdesta kirjasta, jotka olen jo tälle vuodelle ehtinyt lukea. :)