50:50 - Helppo tie hoikaksi ja pysyvään painonhallintaan

Nina Sarell: 50:50 - Helppo tie hoikaksi ja pysyvään painonhallintaan

232 s., Minerva 2017

kansi: Taittopalvelu Yliveto Oy

Viime aikoina olen huomannut ajattelevani entistä enemmän valintojani monenkin eri asian suhteen. Ehkä tässä kuussa ikämittariin pyörähtänyt 25 näkyy juuri siinä, että jollakin tapaa elämänarvojen uudelleen miettiminen tuntuu ajankohtaiselta, vaikka ei tietoinen valinta olekaan. Seinäjokelaisen sairaanhoitajan Nina Sarellin kirjoittaman tietoteoksen lukeminen on omalla tavallaan osa tätä ajankohtaista teemaani. Terveellisestä ruokavaliosta ja painonhallinnasta kertova kirja herätti kiinnostukseni, sillä vaikka olenkin pyrkinyt terveelliseen syömiseen (joskin herkutkin maistuvat), tuntuu että voisin vieläkin parantaa ruokatottumuksiani. Luinkin tämän kirjan suurella mielenkiinnolla ja löysin muutaman hyvän oivalluksen, vaikka minulle uutta tietoa ja vinkkejä ruokavalioon liittyen en tästä oikein löytänytkään.

Nina Sarell kertoo teoksessaan, että hänellä itselläänkin on menneisyytensä liikakilojen kanssa, mutta ruokailutottumuksiaan muuttamalla hän onnistui muuttamaan tilanteen. Sarell kertoo, että hän huomasi perinteisessä lautasmallissa seikkoja, jotka hänelle eivät toimineet: miten toimia keittolounaan kanssa ja miksi pasta-aterialla pitäisi syödä lisäksi vielä leipää? Sarell kertoo syöneensä perusterveellisesti, mutta siitä huolimatta painoa tuli pari kiloa lisää vuosittain. Hän päätti muuttaa ruokavalionsa ja ryhtyi fiftaamaan ruokiaan, mikä tarkoittaa sitä, että hä muutti vähitellen ruokiaan terveellisempään muotoon vaihtamalla puolet entisestä ruoasta terveellisempään. Käytännön esimerkki olkoon vaikkapa pastan vaihtaminen aluksi vain puoliksi kokojyväpastaan.

Kirjaa lukiessani minulle tuli mieleen, että fiftaus lienee hyvin toimiva keino niille ihmisille, joille terveellisten valintojen tekeminen on oikeasti vaikeaa ja suu vaatii paljon totuttelua terveellisempiin makuihin. Sinänsä malli kiinnostaa minua itseänikin, mutta toisaalta minulle ei ole koskaan ollut ongelma syödä vaalean riisin sijasta kokojyväriisiä tai lastata lautaselleni erilaisia salaatteja. Painon puolella terveelliset valinnat eivät juuri näy, sillä olen hyvin perso makealle, mutta vähitellen tämän alkuvuoden aikana olen alkanut  ryhdistäytyä myös sen asian suhteen. Kuten Sarell sanoo, oikotietä kevyempään oloon ei ole.

Sarell kertoo, että fiftaus on elämäntapa ja osa painonhallintaa eikä mikään kuuriluontoinen projekti. Mielestäni tästä teoksesta käy hyvin ilmi se, että tässä ei jankuteta laihduttamisesta, vaan halutaan aidosti auttaa ihmisiä löytämään tie kevyempään ja parempaan oloon. Fiftauksen päämääränä ei nähdäkseni ole pelkästään painonpudotus vaan uusi ja terveellisempi elämäntapa.

Minulle ajatuksiaherättävimpiä huomioita tässä teoksessa oli tietoisuuteen liittyvät seikat, kuten että pitäisi opetella tunnistamaan ja erottamaan toisistaan suun ja vatsan nälkä eli laittaa mieliteot kuriin ja oppia löytämään oikea ja terve näläntunne. Itse olen taipuvainen menemään mielitekojen perässä enkä taida olla kovin hyvä tunnistamaan erilaisia nälkätyyppejä. Ruokailutaidoista kertova osuus olikin minulle hyvin kiinostavaa luettavaa ja painui mieleeni.

Sarellin kirjan lukemisesta jäi hyvä fiilis, ja vaikka en aiokaan lähteä noudattamaan teoksessa esiteltyä neljän viikon muutosohjelmaa, niin kyllä tästä varmasti kuitenkin ammennettavaa löytyy. Tuntuu, että en voi saada tarpeeksi tietoa ja ajatuksenaiheita koskien terveellistä ruokavaliota, joten vaikka moni juttu olikin jo tuttua entuudestaan, ei tämän lukeminen kuitenkaan tuntunut ajanhukalta.  Tämän teoksen voi mielestäni lukea joko kiinnostuksesta terveellistä ruokavaliota kohtaan mutta myös painonpudotuksen ja terveellisemmän elämäntavan tueksi. Teoksen lopussa on kolmen painonhallinnassa onnistuneen ihmisen tarinat ja ne koin hyvin inspiroiviksi. 

Kotirintama

Jarno Mällinen: Kotirintama

167 s., Like 2017

 

Bongasin töissä uutuushyllystä Jarno Mällisen Kotirintaman, joka oli paitsi kiinnostavan oloinen myös sopivan ohut, jotta saatoin antaa itselleni luvan lainata kotiin vielä yhden kirjan. Pikaisesti sitten päädyinkin tätä lukemaan ja kyllä tässä jotain otteessaanpitävää todella oli!

 

Eletään kesää 1941. On sota, mutta Joonaksen isä ei ole rintamalla. Joonaksen äiti on kuollut hiljattain ja isä päättää muuttaa poikansa kanssa pois entisestä kodista pohjoiseen uusille seuduille. Siellä heillä olisi uusi alku ja Joonaksen pitäisi olla reipas. Isä ei puhu eikä aina ymmärrä, että pieni poika kaipaisi toisinaan lempeyttä eikä mahdottomalta tuntuvia työtehtäviä. Joonas kuitenkin oppii pärjäämään, vaikka koko ajan taustalla elää kysymys miksi äiti kuoli ja miksei isä ole rintamalla muiden miesten tavoin.

 

Tämän teoksen vaikenemisen muurissa on tietynlaista painostavuutta, joka välillä tuntui saavan ainakin minun sydämeni pakahtumaan Joonaksen puolesta. Toisinaan painostavuus hellittää, mutta kysymykset leijuvat ilmassa koko ajan. Uuden kodin piirissä tuntuu myös olevan oma selvittämätön mysteerinsä ja metsäinen ympäristö sai välillä mielikuvitukseni vilkastumaan, vaikka mistään yliluonnollisesta ei olekaan kysymys.

 

Joonas-poikaan on helppo kiintyä, sillä äiditön poika ja isän vaitonainen synkkyys voittivat minun empatiani ja sympatiani puolelleen. Tuntuu kuin kukaan maailmassa ei olisi Joonaksen puolella, isäkin on lähinnä vain ankara, vaikka välillä vähän kehaiseekin omalla jurolla tavallaan poikaansa hyvin tehdystä työstä. Lopun tapahtumasarja, jonka sysää liikkeelle salaisuuksien avautuminen, on mieleenpainuvaa luettavaa. Menetyksen tuoma tuska yhdistyneenä vuosikausia kestäneeseen katkeruuteen ja kostonhimoon aiheuttaa tunnemylläkän, jonka kyllä aistii kirjan sivuilta.

 

Kotirintama on ensikosketukseni Mällisen tuotantoon ja se kyllä antaa vahvan näytön hänen taidoistaan. Näin lukemisen jälkeen minulle jäi kiva fiilis tästä kirjasta, vaikka se välillä tuntuikin painostavalta. Jotkin kohdat mietityttävät kyllä vielä, mutta lukukokemus sinällään on hyvin positiivinen. Kivalta tuntuu myös se, että löysin aivan sattumalta ja suunnittelematta luettavakseni näin hyvän kirjan - minun lukemiseni kun on ollut jo hyvän aikaa melko "suunnitelmallista" varauksineen ja kirjallisuuspiiri- sekä uutuuskirjoineen.

 

♠♠♠♠

Narnian tarinat - Velho ja leijona

C.S. Lewis: Narnian tarinat - Velho ja leijona

4 cd-levyä, noin 4 h

Otava 2005

alkup. The Lion, The Witch and The Wardrobe, 1950

lukija: Mikko Leppilampi

suom. Kyllikki Hämäläinen

Kun taannoin lähdin katsomaan minkä äänikirjan lainasin, päätin ottaa vaihteluksi nuortenkirjan. Narnian tarinat on sarja, josta olen kuullut puhuttavan paljon, mutta joka on kuitenkin jäänyt minulle vieraaksi. Nyt ajattelin korjata tilanteen ja kuuntelinkin äänikirjana sarjan avausosan Velho ja leijona. Täytyy sanoa, että ihan sutjakkaastihan tarina kulki, mutta jotenkin en kuitenkaan kauheasti innostunut tästä.

Velho ja leijona kertoo neljästä sisaruksesta - Peteristä, Susanista, Edmundista ja Lucysta - jotka lähetetään toisen maailmansodan aikaan turvaan Lontoon pommituksilta vanhan professorin luo. Professorilla on iso talo ja lapset lähtevät tutkimaan sitä, jolloin Lucy menee eräässä huoneessa vaatekaappiin ja huomaa päätyneensä sitä kautta outoon maahan. Tuo maa osoittautuu Narniaksi ja siellä Lucy tapaa ystävällisen faunin, joka kertoo hänelle tarinoita Narniasta, jota paha velho hallitsee ja jossa vallitsee ikuinen talvi. Lucyn sisarukset eivät usko nuorimman juttuja, mutta pian myös Edmund onnistuu kulkeutumaan Narniaan. Siellä hän tapaa velhon, joka kertoo Narniasta aivan erilaisen tarinan kuin fauni. Kun koko sisaruskatras lopulta yhdessä pääsee vaatekaapin läpi tuohon ihmeelliseen maahan, on heidän välillään eripuraa, joka johtaa joidenkin osalta ikävyyksiin.

Velho ja leijona on sinänsä ihan mielenkiintoinen fantasiatarina, mutta jotenkin minä en löytänyt tästä mitään erityisesti itseäni sykähdyttävää. Tuntuu, että ehkä tämä sopii paremmin lapsille tai nuorille, joille teos onkin alunperin suunnattu, sillä itse pidin tätä ehkä jotenkin "kevyenä" ja olisin kaivannut jotain lisää. Minun mielikuvitustani tämä ei jostain syystä riittänyt ruokkimaan ja minua jotenkin turhautti tarinan vastoinkäymiset ja ajoittain todella nopeasti ilmenevät uudet käänteet. Erityisesti loppuratkaisu hämmensi minua, mutta toisaalta se varmaankin avaa tarinan seuraaville osille uusia väyliä kulkea.

Tätä teosta kuunnellessa työmatkat sujuivat kyllä ihan mukavasti, joten varsinaisesti en missään kohtaa kyllästynyt, vaikka jotkin asiat turhauttivatkin. Kuitenkaan en olisi kyllä tätä neljää tuntia pidempään piitannut kuunnellakaan, sillä jotenkin tarina ei kuitenkaan loppuviimein ottanut minua kunnolla mukaansa. Ehkä Harry Potterin matkassa varttuneelle tämä teos ei vain ollut riittävän maaginen ja monipuolinen. Ei minua kuitenkaan harmita, että tulin kuunnelleeksi tämän äänikirjan: onpahan taas yksi aukko kirjallisuudentuntemuksessa tilkittynä!

♠♠♠ 

Let it snow

Let it snow - Kolme talvista rakkaustarinaa

kirjoittaneet Maureen Johnson: Jubilee Express (suom. Inka Parpola),

 John Green: Lumienkeli-ilmiö (suom. Helene Bützow) 

ja Lauren Myracle: Sikojen suojelupyhimys (suom. Kaisa Kattelus)

312 s., WSOY 2016

alkup. Let it snow, 2008

 

Let it snow sisältää kolme tarinaa, joiden aluksi kuvittelin olevan toisistaan irrallisia kertomuksia. Kun olin lukenut niistä ensimmäisen eli Jubilee Expressin ja aloittanut Lumienkeli-ilmiötä, tajusin kertomusten linkittyvän toisiinsa. Niissä esiintyvien hahmojen elämät sivuavat toisiaan ja tapahtuma-aika ja -paikka ovat samat kaikissa tarinoissa. Vaikka tarinoilla on eri kirjoittajat, on tämä teos mielestäni todella tasalaatuinen kokonaisuus eikä tyyli vaihtele kovinkaan paljon eri kirjoittajien välillä - Greenin tekstissä on tosin eniten huumoria. 

 

Jubilee Ecpress kertoo Jubilee-nimisestä tytöstä, jonka vanhemmat joutuvat kahakkaan joulun alla jahdatessaan keräilyharvinaisuuksiin kuuluvaa esinettä miniatyyrijoulukyläänsä varten. Jubilee päätetään lähettää junalla isovanhempiensa luokse, sillä vanhemmat joutuva viettämään joulupyhänsä telkien takana. Jubilee pakkaa turtana tavaransa, sillä hänen oli tarkoitus viettää joulua osittain poikaystävänsä kanssa. Kaikkien aikojen lumimyräkkä tekee tuloaan, kun Jubilee lähtee matkaan. Kesken kaiken junan matka katkeaa Gracetowniin lumikinosten vuoksi ja Jubilee hyppää koleasta junasta suunnaten läheiseen Waffle Houseen. Siellä hän tapaa jonkun, joka muuttaa hänen elämäänsä.

 

Lumienkeli-ilmiössä kolme ystävystä viettää jouluna rauhallista iltaa katsellen James Bond -elokuvia Tobinin kotona. Hänen vanhempansa ovat joutuneet lumimyrskyn saartamiksi työmatkallaan eivätkä pääse lentämään kotiin. Kesken illanvieton Waffle Housessa työskentelevä kaveri Keun soittaa ja pyytää Tobinia tulemaan paikalle niin pian kuin mahdollista: kahvila täyttyy chearleadereista, joiden juna on saarroksissa. Tobin riemastuu ajatuksesta heti, samoin JP, mutta Herttua (joka on tyttö) ei ole järin innoissaan. Kaverukset lähtevät kuitenkin auraamattomille kaduille Tobinin vanhempien autolla. Matkalle sattuu monta mutkaa ja lopuksi nähdään vielä todellinen kilpajuoksu, kun pari muutakin tyyppiä pyrkii kohti Waffle Housea eikä Keun työkavereineen aio päästää sisään enää kuin yhden porukan! Matka lumituiskussa avaa Tobinin silmät näkemään muutakin kuin huolellisesti ehostetun julkisivun.

 

Sikojen suojelupyhimyksessä Addie rypee itsesäälissä jouluna. Hän on mokannut suhteensa Jebiin eikä tämä ole saapunut jouluna Addien luokse, vaikka tämä on pyytänyt. Addien ystävät saapuvat lohduttamaan tätä, mutta kyllästyvät tämän itsekeskeisyyteen. Addie päättää näyttää ajattelevansa muitakin kuin itseään ja lupaa seuraavana päivänä työmatkallaan käydä hakemassa lemmikkieläinkaupasta Teganin teekuppipossun. Kiireinen päivä Starbucksin kassalla kuitenkin vie hänen huomionsa ja kun hän ryntää lopulta hakemaan possua, se on poissa. Addien on otettava kaikki keinot käyttöön saadakseen Gabriel-possun haltuunsa. Tapahtumat huipentuvat Starbucksiin, jonne saapunut Tobin tunnistaa Addien nimen ja kertoo tälle terveiset toiselta junamatkustajalta, jonka matka katkesi yhtä aikaa Jubileen kanssa.

 

Minä pidin eniten Jubilee Expressin tarinasta, vaikka en oikein osaakaan eriöidä miksi se oli mielestäni niin hyvä. Sen päähenkilöhahmot ainakin miellyttivät minua ja muutenkin tapahtumien kulku oli jotenkin mieluisa. Lumienkeli-ilmiössä taas on mielestäni eniten huumoria, mutta se taipuu välillä jo koheltamisen puolelle, mikä puolestaan hieman häiritsi minua. Sikojen suojelupyhimyksessä minua ärsytti Addien hahmon itsekeskeisyyden lisäksi myös hänen koko ajan kohtaamansa vaikeudet. Kaikissa tarinoissa kuitenkin oli jokin juju, joka sai minut lukemaan eteenpäin.

 

Tästä teoksesta on tekeillä elokuva ja sen pitäisi ilmestyä vielä  tämän vuoden aikana. Saattaa hyvinkin olla, että menen sen sitten katsomaan, sillä minua kiinnostaa nähdä miten tämä on valkokankaalle saatu siirrettyä. Mielestäni tämä teos on kokonaisuutena hyvin onnistunut kokonaisuus, jonka lukemista kyllä suosittelen. Vaikka Suomessa ainoastaan John Greenin nimi taitaa sanoa jotain, niin myös Johnson ja Myracle ovat Yhdysvalloissa tunnettuja kirjailijoita. Olisi kyllä mukavaa, jos heidänkin tuotantoaan alettaisiin suomentaa, sillä heillä tuntuu olevan sana hallussa.

 

♠♠♠♠

Minne tytöt kadonneet

Leena Lehtolainen: Minne tytöt kadonneet

9 cd-levyä, 11 h 11 min

Tammen äänikirja 2010

lukija: Henna Hyttinen

Bloggaustahtini laahaa pahasti luku-/kuuntelemistahtini jäljessä, mutta yritän saada luettuja siirrettyä tänne blogiin vähitellen! Kuuntelin hiljattain Leena Lehtolaisen Minne tytöt kadonneet, sillä innnostuin taas Maria Kallio -dekkareista kuunneltuani Väärän jäljillä äänikirjana. Minne tytöt kadonneet ei kuitenkaan ollut mielestäni oikein sujuva kirja, sillä siinä on paljon sivujuonteita ja vaikka osasta niistä rakentuu yhteinen päätarina, niin jotkut sivujuonteet olivat ihan irrallisia ja näin ollen mielestäni tarpeettomia. Kuunteluintooni vaikutti kuitenkin vielä tuota seikkaa enemmän äänikirjan lukija, sillä koko teksti on pajatettu käytännöllisesti katsoen yhteen pötköön eikä mitään pieniä pausseja kappaleiden välillä tai dialogien kohdalla puhujan vaihtuessa oikeastaan ole. Lisäksi dialogin tulkinta on hyvin eleetöntä ja välillä on vaikea pysyä kärryillä kuka milloinkin puhuu.

Tarina alkaa Maria Kallion Afganistaninmatkasta. Kansainvälisen yhteistyön tuloksena perustetun poliisikoulun avajaisiin matkanneen Marian ja tämän kollegoiden saattueeseen osuu autopommi, jonka seurauksena Marian saksalainen kollega ja ystävä kuolee. Maria palaa Suomeen saatuaan runsaasti uutta perspektiiviä näkökulmiinsa. Koska kansainvälisen yhteistyön projekti on nyt saatettu loppuun, Mariaa pyydetään johtamaan omaa epätyypillisten rikosten jaosta Espoon poliisiin. Ensimmäisenä tehtävänä on selvittää minne ovat kadonneet kaksi maahanmuuttajatyttöä. Kun kolmas tyttö löydetään kuristettuna, jaos alkaa haravoida kahta muuta juttua vielä entistäkin tarkemmin. Muita murhia ei enää saa tulla!

Niin, mielestäni tuo Marian Afganistanin kuvio on hieman ylimääräinen tässä kirjassa, sillä loppujen lopuksi sillä tai millään siihen liittyvällä ei ole oikeastaan mitään tekemistä Kallion johtaman jaoksen ja sen tutkimien rikosten kanssa. Ehkä siitä syystä tarina ei lähtenyt heti vetämään kovinkaan voimakkaasti ja lisäksi tällaisen ylimääräisen kuvion kuljettaminen mukana ei mitenkään paranna teoksen sujuvuutta. Välillä tuntuu myös, että tähän teokseen on valittu kolme maahanmuuttajatapausta, jotta saadaan annettua kerralla mahdollisimman laaja kuva erilaisista kulttuurivaikuttimista ja toimintatavoista sekä perhemalleista. Tässä kohtaa olen hieman sitä mieltä, että vähempi parempi, vaikka sinänsä Kallion jaoksen tutkimuksia olikin ihan kiinnostavaa seurata.

Tällä teoksella on siis puolensa ja puolensa. Aion kyllä lukea tai kuunnella loputkin sarjan teokset jossain vaiheessa, vaikka tämä Minne tytöt kadonneet ei taas Lehtolaisen kirkkainta osaamista minun silmissäni edustakaan. Huomasin muuten taannoin, että minulla on tämän jälkeen enää kolme varsinaista Maria Kallio -dekkaria lukematta. Niin vain yhtäkkiä salavihkaa on tullut selvitettyä monta juttua Kallion, Koivun, Puupposen ja muiden tuttujen tyyppien kanssa!

♠♠♠

Talvisota

Antti Tuuri: Talvisota

6 cd-levyä, 6 h 30 min

Otava, 2004

1.p. 1984

lukija: Taneli Mäkelä

Kokemukseni Antti Tuurin teoksista ennen Talvisodan kuuntelemista rajoittuu Rataan, joka oli todella puiseva ja tylsä kirja sotakertomukseksi, sekä Tuurin teoksien pohjalta tehtyihin elokuviin. Rata jätti päähäni ajatuksen, että Tuuri on puuduttava tarinankertoja, mutta jostain tuli ajatus kuunnella Talvisota äänikirjana. Heti ensimmäisistä minuuteista lähtien jäin koukkuun tarinaan ja minua ilahdutti suunnattomasti, että samannimisessä elokuvassa päähenkilö Martti Hakalaa näytellyt Taneli Mäkelä toimii tämän äänikirjan lukijana.

Vaikka Talvisodan tarina on minulle elokuvasta tuttu, kuuntelin silti äänikirjaa täydellä mielenkiinnolla. Onneksi sattui olemaan viikonloppu äänikirjaa aloitellessani, sillä kuuntelin lähes kaikki levyt peräjälkeen. Teoksessa kertojana nähdään pohjalainen Martti Hakala, joka sotii jalkaväkirykmentti 23:n riveissä. Samassa joukkueessa on mukana myös hänen nuorempi veljensä Paavo ja muitakin tuttuja miehiä.

Mielestäni Tuurin kerrontatapa on melko tasainen: hän ei romantisoi sotaa ja hae sankarihahmoja, mutta kuitenkaan hän ei myöskään mässäile sodan kauhuilla, vaikka Martti joukkuetovereineen niitä tietysti kohtaa. Kerronnan tasaisuudesta huolimatta se on silti mielenkiintoista ja eräänlaisessa eleettömyydessään kuvaa lukijalle kaiken tarpeellisen. Minun silmiini moni kohtaus visualisoitui selkeästi, mutta en tiedä johtuuko se osin siitä, että olen nähnyt elokuvan aiemmin. Niin tai näin, tarina vie mennessään!

Tarinaa kuunnellessani huomasin, että elokuva poikkeaa osittain kirjasta. Olin tähän asti kuvitellut, että elokuva noudattelee alkuteosta hyvinkin tarkkaan, joten olin hieman yllättynyt. Tietysti elokuvaan on varmasti haluttu lisää myyvyyttä ja jos siitä olisi tehty samalla tavalla vähäeleisen tasainen kuin alkuteos on, ei siitä varmaankaan olisi tullut niin tunnettua.

Suomin Rataa melko kovin sanoin hieman yli neljä vuotta sitten. Talvisota kuitenkin muutti käsitykseni Tuurin tuotannosta ja todennäköisesti tulen tutustumaan joihinkin muihinkin Tuurin teoksiin sitten kun löydän riittävästi aikaa. Suosittelen kyllä tutustumaan tähän teokseen, jos Tuurin tuotanto yhtään kiinnostaa!

 ♠♠♠♠

Heinähattu, Vilttitossu ja vaari & Heinähattu, Vilttitossu ja iso Elsa

Sinikka ja Tiina Nopola: Heinähattu, Vilttitossu ja vaari

81 s., Tammi 2001, 4.p.

1.p. 1991

kuvitus: Markus Majaluoma

***

Sinikka ja Tiina Nopola: Heinähattu, Vilttitossu ja iso Elsa

97 s., Tammi 2005, 5.p.

1.p. 1997

kuvitus: Markus Majaluoma

 

Luin tammikuussa kaksi ensimmäistä Heinähattu ja Vilttitossu -kirjaa, mikä synnytti innostuksen lukea hetipian lisää sarjan kirjoja. Nyt käsittelyssä olivat sarjan kolmas ja seitsemäs osa, ja innostus tuntuu edelleen jatkuvan - nyt vain on kumminkin pakko yrittää saada muitakin lainoja eteenpäin välillä!

 

Heinähattu, Vilttitossu ja vaari kertoo Kattilakosken perheen arjesta, kun vaari tulee vieraisille. Hanna-äidin mielestä vaari vaatii liikoja ja nuukaa luonnetta ärsyttää ruokkia ylimääräistä suuta. Heinähattu ja Vilttitossu sen sijaan pitävät vaarin seurasta, samoin kuin heidän pikkuveljensä, jota kutsutaan ytimekkäästi pojaksi. Ei Matillakaan ole mitään isänsä vierailua vastaan, mutta Hannan hermoa kiristää ja kaiken lisäksi perheen pihapiirissä tuntuu liikuskelevan kutsumattomia vieraita, sillä lumeen ilmestyy öisin salaperäisiä kengänjälkiä.

 

Mielestäni Heinähattu, Vilttitossu ja vaari on mukava kirja lasten ja isovanhempien välisestä yhteydestä. Vaarilla on aina aikaa lapsenlapsilleen ja hän mieluusti kertoilee heille tarinoita. Toisinaan vaari tuntuu hieman hömelöltä ja oikeastikin melko vaateliaalta viattomine ruokatoivomuksineen, mutta kelpaisi Matillekin kyllä enempikin sapuska kuin mitä yleensä on tarjolla. Jotenkin Hannaa kumminkin ymmärtää, sillä hän tuntuu olevan paikalla vain täyttämässä milloin kenenkin toiveita - joskin osaa hänkin olla tuittupäinen eikä välttämättä kovin hienovarainen toimissaan.

 

Heinähattu, Vilttitossu ja iso Elsa sijoittuu niihin hetkiin, kun Vilttitossukin on jo aloittanut koulunkäynnin. Hänellä tuntuu kumminkin olevan omituisen paljon hyppytunteja ja Heinähattu on ainut, joka havahtuu ihmettelemään Vilttitossun tarinoiden todenperäisyyttä ja vaatteisiin ilmaantuvia koirankarvoja. Samaan aikaan lyhtypylvääseen on ilmestynyt lappu, jossa tarjotaan koiranulkoilutuspalvelua. Koirat aiheuttavatkin naapurustossa melkoista hämminkiä, joka johtaa jopa poliisien Rillirouskun ja Isonavan lomauttamiseen. Samaan aikaan outo kauppias kiertää talosta taloon ja tavaroita katoaa. Kuka nappaa epäilyttävän hepun, kun poliisit eivät tee mitään lomautukseensa vedoten? Entä mitä Vilttitossu tekee päivät pitkät?

 

Heinähattu, Vilttitossu ja iso Elsa kertoo koulukiusaamisesta ja tuo esiin miten pahalta se voi tuntua. Vilttitossu on neuvokas tyttö, joka ei haluaisi antaa periksi, vaikka koulussa onkin kurjaa. Joskus kuitenkin on paras keksiä muuta tekemistä koulupäivien ajaksi, kuten Alibullenin neidit tekivät aikoinaan. Samaan tarinaan on yhdistetty myös huumoria, sillä Matti Kattilakosken muutto kellariin haastemiestä pakoon aiheuttaa jos jonkinmoista kommellusta kotona.

 

Hieman ihmettelin tätä seitsemättä osaa lukiessani, että mihin kummaan perheen poika on kadonnut: onko hänet vain pyyhkäisty pois kuin tätä ei olisi koskaan ollutkaan? Vasta kirjan lopussa käy ilmi, että poika viihtyy isovanhempiensa luona paremmin kuin kotonaan ja onkin siksi tämänkin tarinan tapahtumahetkellä heidän luonaan.

 

♠♠♠♠

Väärän jäljillä

Leena Lehtolainen: Väärän jäljillä

11 cd-levyä, 12 h 47 min.

Btj äänikirjat 2014 (alkup. Tammi 2008)

lukija: Krista Putkonen-Örn

Kuuntelin Leena Lehtolaisen Väärän jäljillä melko sukkelaan tahtiin pidettyäni muutaman kuukauden tauon Maria Kallio -dekkareista. Tauon syynä oli kyllästymisen tunne, jota koin Kallion hahmoa kohtaan. Nyt tuo tunne on kuitenkin tiessään ja tauko tuntuukin olleen hyvä idea.

Maria Kallio on siirtynyt pois poliisityöstä ja toimii projektiluontoisesti tutkijana toisessa työssä. Kallio kuitenkin saa siirron takaisin poliisin hommiin, mikä jännittää häntä aikaisempien traumaattisten kokemusten vuoksi. Hän kuitenkin tarttuu työhön ja alkaa selvittää toimittaja Jutta Särkikoskeen kohdistuneita uhkauksia sekä henkirikosta, jonka uhriksi tuntuu sattuman kaupalla valikoituneen väärä henkilö - uhriksi kun oli aiottu Jutta Särkikoski.

Marian kotijoukot eivät ole riemuissaan naisen paluusta poliisin tehtäviin, sillä luonnollisesti rikollisten jahtaaminen tuo tullessaan tiettyjä riskejä. Jotenkin Maria tuntuu kuitenkin pitävän tilanteen käsissään, vaikka välillä tuttu omapäisyys nouseekin esiin eikä hän malttaisi toimia asemansa mukaisesti ja olla syöksymättä suin päin tilanteisiin. Kuitenkin Mariassa on edelleen nähtävissä samaa tasoittumista, jonka huomasin jo Veren vimman ja Rivon satakielen kohdalla. Toisaalta luonteen tasoittuminen vähentää hahmoa kohtaan monesti tuntemaani ärsytystä, mutta toisaalta kaipaan kuitenkin hahmoon lisää potkua.

Väärän jäljillä oli ihan kiinnostava tapaus, joka ainakin minut yllätti lopputuloksellaan. Kuitenkin olen sitä mieltä, että nämä uudemmat osat eivät ole niin vetäviä kuin ensimmäiset Maria Kalliot, mutta en oikein tiedä mistä se johtuu. Jotenkin tuntuu, että tässäkään teoksessa tarina ei lähtenyt oikein kunnolla vetämään, vaikka sinänsä ihan valppaana ja kiinnostuneena kirjaa kuuntelinkin. Vaikka en olekaan erityisen häikäistynyt tästä teoksesta, niin minulla on jo kuuntelussa seuraava dekkari Minne tytöt kadonneet. Kirjoitan siitä sitten, kun olen kuunnellut kirjan loppuun asti.

♠♠♠

 

Koiramäen Martta ja Ruuneperi

Mauri Kunnas: Koiramäen Martta ja Ruuneperi

64 s., Otava 2005, 3.p.

 

Oikein hyvää Runebergin päivää kaikille! Tämän päivän viettoon sopii erinomaisesti luettavaksi Mauri Kunnaksen ihastuttava teos Koiramäen Martta ja Ruuneperi, joka kuljettaa lukijansa kansallisrunoilijamme kotiin Porvooseen ja esittelee Runebergin ja tämän Fredrika-vaimon ohella myös mm. Elias Lönnrotin ja J.V. Snellmanin.

 

Koiramäen pikkuinen Martta pääsee Tilta-siskonsa kanssa käymään Porvooseen serkkunsa Loviisan luo. Loviisalla on siskoksille uutisia, sillä Runebergin piiat ovat sairastuneet ja Loviisa serkkuineen pääsee auttamaan Fredrika-rouvaa talon töissä, sillä Runebergeille odotetaan vieraita ja valmisteltavaa on paljon. Mukana kulkee Marttan Saima-possu, joka aiheuttaa kommelluksia - joskin ne päättyvät onnellisesti. Runebergien arjen kuvaamisen ohella lukija pääsee tutustumaan tarinoihin Saarijärven Paavosta sekä Sven Tuuvasta.

 

Koiramäen Martta ja Ruuneperi kuvaa pienellekin lukijalle kiinnostavalla tavalla mennyttä elämää ja arkea. Mauri Kunnaksen kuvitus on taattua laatua ja tuttuun tapaan täynnä mielenkiintoisia yksityiskohtia. Tarina kuitenkin tuntuu paikoitellen hieman pitkältä ja muistan, että en ole aina itsekään jaksanut lukea tätä kerralla loppuun: olkoonkin, että kyseessä on kuvakirja. Pituutta varsinaiseen päätarinaan tuo lyhennelmät Runebergin runoista, jotka ovat sinänsä ihan kiinnostava lisä tarinaan, mutta kokonaisuudesta tulee kyllä kuitenkin melko tuhti eikä perheen pienimpien mielenkiinto välttämättä pysy hereillä koko kirjan ajan. Kunnas on kuitenkin tehnyt mielestäni ansiokasta työtä tuodessaan kansallisrunoilijamme hahmon myös lasten ulottuville mieluisassa muodossa!

 

♠♠♠♠

Tammikuun luetut

Vuosi 2017 tuntuu lähteneen liikkeelle ripeästi ja etenkin viime päivinä on tuntunut siltä, että koneen ääreen ei ehdi istua kirjoittelemaan blogijuttuja eikä aina ole oikein huvittanutkaan ottaa läppäriä esiin. Lukenut kuitenkin olen ja ehdin kuin ehdinkin lukemaan klassikkohaasteeseen aikomani teoksen, vaikka viime tippaan se jäi! Olin kuvitellut lukevani Woolfin Mrs. Dallowayn ripeästi, mutta ohuehko kirja yllätti minut työläydellään. Viime viikolla kimppuuni pyrkinyt flunssa hieman verotti voimiani, mutta onnistuin selättämään sen pikavauhtia ja olen jo taas täydessä vauhdissa. Hinasin itseni jopa luistelemaan kolmen vuoden tauon jälkeen. Olen aina ollut siinä ihan surkea ja sydämeni paukutti tuhatta ja sataa, kun pelotti niin lujaa, mutta ainakin sain jännitystä elämääni. :-D

Nyt ihan viime päivinä olen hieman kärsinyt siitä, että mikään kirja ei tunnu houkuttelevan lukemaan ja mielessä onkin välähtänyt ajatus kuljettaa kaikki kirjaston kirjat palautukseen ja aloittaa tilanne puhtaalta pöydältä. Jotenkin tuskastuttaa ajatus siitä, että tiedän osasta olevan varauksia ja osa taas on notkunut lainapinossani jo ihan liian kauan uusintojen turvin. Ehkä vielä päädynkin karsimaan lainojani, jos se vaikka helpottaisi tilannetta. Tammikuussa tein pienen kirja-aiheisen lupauksen, jonka mukaan en saanut lainata kotiin lisää kirjoja ellen ensin palauttanut osaa pois. Pidin lupauksen ja nyt helmikuussa ajattelin luvata, että en tee kuin korkeintaan neljä varausta eli käytännössä yhden per viikko. Ehkä on syytä pitää mielessä edelleen myös tammikuinen lupaus..!

Tällä hetkellä minulla on töitä jäljellä enää neljä viikkoa. Pieni haikeus alkaa jo hiipiä mieleen, kun tutun työpaikan taakse jättämisen aika alkaa lähestyä. En vielä tiedä mitä alan tämän sijaisuuden päättymisen jälkeen tekemään, mutta ensi viikon aikana pitäisi tulla tieto eräästä hakemastani paikasta. En tosin jaksa kauheasti uskoa tulevani valituksi, sillä haastatteluun oli kutsuttu poikkeuksellisen monta henkilöä ja siihen joukkoon mahtuu varmasti hyviä ehdokkaita. Aika näyttää mitä tulee tapahtumaan. Täytyy vain nauttia näistä viimeisistä viikoista nykyisessä ihanassa työpaikassani! ♥ Jos sattuu käymään niin ikävästi, että työttömyys tulee osakseni, niin voin ainakin yrittää lohduttautua ajatuksella "nyt ehdin lukemaan niin paljon kuin haluan". :-)

Tammikuussa luin 11 kirjaa, joista suurin osa oli minulle mieluisia. Erityisesti alkukuun kirjat veivät minut mennessään, mutta loppukuusta kohdalleni osui enemmän sellaisia kirjoja, jotka eivät oikein olleet minun makuuni. Luin seuraavat kirjat:

Pekka Kytömäki: Valo pilkkoo pimeää

Tiina Raevaara: Korppinaiset

Care Santos: Suklaan maku 

Helen Fielding: Bridget Jonesin vauvapäiväkirja 

Jari Tervo: Koljatti 

Sinikka ja Tiina Nopola: Heinähattu ja Vilttitossu & Heinähattu, Vilttitossu ja vauva 

Aulis Blinnikka ja Asko Simanainen: Muistojen Suistamo kuvina - Elämää ennen evakkoaikaa

Maeve Binchy: Tara Road

Mats Strandberg: Risteily

Virginia Woolf: Mrs. Dalloway 

Helmikuussa toivoisin pääseväni madaltamaan lainapinojani ja lukemaan edes yhden oman hyllyn kirjan. Tänä vuonna en ole edes viitsinyt haastaa itseäni lukemaan oman hyllyni kirjoja, sillä en vain kertakaikkiaan ole ikinä onnistunut kovinkaan hyvin prosentein. Pidän tuon ajatuksen kuitenkin mielessä ja aion oman hyllyni kirjoja lukea, jos sopiva tilaisuus tulee. Hyvää lukukuuta kaikille, toivottavasti käsiinne osuu oikeita helmiä!