Surunpotku

Leena Lehtolainen: Surunpotku

10 cd-levyä, 12 h 5 min., Tammi 2015

lukija: Krista Putkonen-Örn

kansi: Markko Taina

Äänikirjojen kuuntelu on jo alkanut vähentyä osaltani työpaikanvaihdoksen ja lyhentyneen työmatkan myötä. Hiljattain kuitenkin iski halu kuunnella jokin äänikirja ja kokemuksesta tiedän, että Leena Lehtolainen pitää kyllä otteessaan, vaikka samalla häärisikin kotitöitä tehden. Niin tapahtui tälläkin kertaa, kun kuuntelin toistaiseksi tuoreinta teosta, Surunpotkua.

Maria Kallion tulevaisuus työn suhteen on vaakalaudalla. Hänen solunsa tullaan lopettamaan lähitulevaisuudessa eikä hän sen enempää kuin Koivu ja Puupponenkaan vielä tiedä mihin tie vie sen jälkeen. Marian lapset Iida ja Taneli ovat jo teini-ikäisiä eikä Maria tunnu potevan enää niin suuria tunnontuskia pitkiksi venyvistä työpäivistään kuin aiemmin. Solun viimeiseksi keissiksi näyttää jäävän Tapiolan kirkosta löytyneen uhrin tappajan selvittäminen. Lisää painetta tappajan kiinnisaamiseen luo uhrin ja tämän puolison tunnettu asema sekä moneen suuntaan kurkottavat sivujuonteet jalokivibisneksestä jo vuosikymmeniä sitten tapahtuneeseen nuoren hiihtäjätytön kuolemaan.

Surunpotku on minun havaintojeni mukaan ensimmäinen Maria Kallio -dekkari, jossa keskitytään pääosin työkuvioihin eikä Marian henkilökohtainen elämä ole niin näkyvässä roolissa. Enemmänkin esiin nousee Pekka Koivun ja tämän perheen vaiheet, kun heidän tyttärensä taistelee vakavaa sairautta vastaan. Mielestäni tässä teoksessa kuitenkin tulee parhaiten esiin Lehtolaisen kyky kirjoittaa kiinnostavaa rikoskirjallisuutta, sillä usein aiemmin Marian henkilökohtaiset vaiheet (jotka nekin ovat kiinnostavia) ovat ehkä hieman vieneet huomioita pois itse tapauksesta. Olisin kuitenkin kaivannut tarinaan mausteeksi hieman enemmän arkisia kotijuttuja. Ja olipa tässä kirjassa muuten yksi erityisen mainio juttu: kerrankin Maria ei joutunut suureen vaaraan rikollista jahdatessaan, ja se jos mikä on virkistävää!

Surunpotku on tasoltaan täysin samanlainen otteessan pitävä ja jouhevasti etenevä dekkari kuin aikaisemmatkin Maria Kalliot. Ihan kaikkia osia en ole vieläkään lukenut tai kuunnellut, mutta odotan kiinnostuksella sarjaan ilmestyvää uutta osaa, jonka bongasin syksyn uutuusluettelosta. Jahka olen tämän sarjan käynyt läpi, täytynee tarttua Hilja Ilveskerosta kertovaan sarjaan, sillä kyllä minä viimeistään tässä vaiheessa olen vakuuttunut Lehtolaisen taidoista kirjoittaa hyviä kirjoja!

Hyvää matkaa, lukutoukka-Krista

Eilen minut saavutti suru-uutinen, jota minä sen enempää kuin varmasti kukaan muukaan ei osannut lainkaan odottaa. Lukutoukan kulttuuriblogin Krista menehtyi maanantaina äkilliseen sairauskohtaukseen vain 30-vuotiaana. Asiasta kertoi Kristan äiti omassa Pihakuiskaajan puutarha -blogissaan. Haluan esittää lämpimät osanottoni kaikille Kristan läheisille. Hän oli upea persoona, jolla tuntui aina olevan jokin hyvä sana sanottavanaan jokaiselle♥ 

En kerta kaikkiaan kykene käsittämään tätä uutista ja odotan koko ajan facebookin uutisvirtaan jotain uutta innostunutta kirjapäivitystä Kristalta. Krista oli kirjabloggaajien keskuudessa näkyvä henkilö ja toden totta häntä tullaan kaipaamaan. Kaivataan jo. En tuntenut Kristaa livenä, mutta blogistanian kautta hän oli minulle tuttu jo vuosien takaa, sillä hän kuului blogini ensimmäisten lukijoiden joukkoon ja monta monta kertaa sain häneltä kommentteja teksteihini. Minäkin seurasin ahkerasti Kristan blogia, vaikka kommentoinnin suhteen olenkin laiskanpuoleinen. Kristan teksteistä välittyy aito rakkaus kirjoihin ja hän löysi niistä aina jotakin kiinnostavaa ja hyvää.

Ihailin monesti Kristan kykyä innostua aina uusista kirjoista, tarttua ennakkoluulottomasti erilaisiin tarinoihin ja aktiivisuutta kaikenlaisten kirjarientojen suhteen. Olin suunnattoman otettu, kun viime kesänä minun blogiani oli lainattu tietääkseni ensimmäistä kertaa kirjan kansiliepeessä, ja siinä lainattiin myös Kristan blogia: pääsin melkoisen hyvään seuraan! Hän olikin suorastaan ilmiö meidän kirjabloggaajien keskuudessa. Krista oli myös yksi harvoista kirjabloggaajista, jotka lukeutuvat facebook-kavereihini. Hänen kirjafiilistelyistään sain lukuisia kirjavinkkejä ja hänen valoa henkivistä postauksistaan tuli usein hyvä mieli. En voi uskoa, että niitä ei ole tulossa lisää.

Kristan valoisuus, vilpittömyys ja kyky iloita pienistäkin arjen asioista ei tule koskaan unohtumaan. Hyviä lukuhetkiä Krista sinulle sinne pilvien päälle! Toivottavasti tiedät miten paljon meille merkitsit.

Puheenvuoro kaatuneilla

Jyrki Maunula: Puheenvuoro kaatuneilla

99 s., Kustannus-Mäkelä Oy 1981

kansi: Hannu Lukkarinen

 

Kirjallisuuspiirimme aiheena tänään oli kertovat runot ja balladit. Poimin muutaman ehdotuksen joukosta luettavakseni Jyrki Maunuluan teoksen Puheenvuoro kaatuneilla ja Edgar Lee Mastersin Spoon River antologian. Päädyin lukemaan ensin Maunulan kirjan ja täytyy sanoa, että pidin kovasti. En oikeastaan ennemmin edes tiennyt mistä näissä kahdessa teoksessa on kyse, mutta kun pääsin alkuun tämän kanssa, tykästyin kovasti.

 

Puheenvuoro kaatuneilla paljastaa 31:n talvi- ja jatkosodissa kaatuneen vainajan ajatuksia haudan takaa. Runot kertovat mitä sanottavaa näillä vainajilla vielä olisi ja usein käy myös ilmi miten he elämäänsä elivät ja kuolemansa kohtasivat. Näitä sankarivainajia yhdistää se, että he ovat kaikki saman pitäjän väkeä.

 

Olen ehkä hieman outo ihminen, sillä pidän hautausmaista ja voisin kierrellä kivien lomassa vaikka miten pitkään. Hautausmaan tunnelma on mielestäni ihanan rauhallinen ja siellä voi aistia historian havinaa. Olen usein pysähtynyt miettimään kauan sitten kuolleiden ihmisten hautakivien kohdalla, että millaistakohan elämää he viettivät ja muistaako heitä täällä maailmassa enää kukaan vai ovatko he vaipuneet unholaan vuosikymmenten kuluessa. Puheenvuoro kaatuneilla on juuri näistä syistä mielestäni hyvin kiinnostava teos, sillä siinä jo menneet ihmiset saavat vielä puheenvuoron.

 

Puheenvuoro kaatuneilla on mielestäni puhutteleva teos, jota luin suurella mielenkiinnolla. Vaikka siinä ääneen pääsevät sankarivainajat ja tietyllä tavalla se luo surumielisen hunnun jokaiselle runolle, on tässä mukana myös huumoria ja ironiaa. Joitakin kertoja jopa hymähtelin itsekseni, sillä teksti on todella nasevaa ja osuvaa monessa kohdassa.

 

Muutama runo jäi erityisesti mieleeni, sillä niissä näkyy sodan todellisuus ehkä näistä kaikista selkeiten. Esimerkiksi alikersantti Hirvosen tarina on täynnä kohtalon ivaa ja ottaa kantaa talvisodan aikaiseen heikkoon vaate- ja asevarustukseen. Hämmentävä oli myös sotamies Viljasen kohdalla kerrottu tarina venäläisestä Timofei Volkovista, jonka ruumista oli käytetty paikkaamaan Viljasen ruumiin puuttuvat palaset.  Myös kaikkein viimeisin, vänrikki Falckin puheenvuoro, on mieleen jäävä. Siinä Falck kyseenalaistaa ulkokultaisen sankarivainajien kunnioituksen. Erityisen osuva on mielestäni viimeinen säkeistö sanoin "Älkää pitäkö meitä / rihkamanne ja aatteittenne / mannekiineina", sillä edelleenkin monille mielipiteille haetaan vahvistusta sotiemme sankarivainajien kautta.

 

Tässä teoksessa tekniikka on kuulemma sama kuin Spoon River antologiassakin. Se on minulla jo lainassa ja aion kyllä lukea sen jossain vaiheessa, sillä tämä tyyli osoittautui kyllä minua puhuttelevaksi!

Poldark - Demelzan laulu

Winston Graham: Poldark - Demelzan laulu

576 s., Gummerus 2016

alkup. Demelza, 1946

suom. Irmeli Sallamo ja Anuirmeli Sallamo-Lavi

1. suom. painos 1981 nimellä Demelza

 

Luin kesällä Poldark-sarjan avausosan Kapinallinen ja jäin mielenkiinnolla odottamaan seuraavaa osaa eli tätä Demelzan laulua. Ennen tämän lukemista olin jo ehtinyt katsoa tv-sarjan ensimmäisen tuotantokauden ja minulla oli varsin hyvä käsitys siitä mitä tässä toisessa osassa tulee tapahtumaan. Se ei kuitenkaan juurikaan latistanut lukunautintoani, sillä Demelzan laulu osoittautui vähintäänkin yhtä vetäväksi teokseksi kuin avausosakin. Olen myös edelleen sitä mieltä, että kyllä nämä kirjat ovat olleet parempia kuin tv-sarja.

 

Demelzan laulu kuvaa Ross ja Demelza Poldarkin ja heidän lähipiirinsä vaiheita vuosina 1788-1790. Tapahtumat sijoittuvat edelleen Cornwalliin ja ensimmäisestä osasta tutut tapahtumapaikat, kuten Nampara ja sen lähiympäristö, ovat edelleen tapahtumien keskeisenä näyttämönä. Teos alkaa, kun Demelza synnyttää hänen ja Rossin ensimmäistä lasta. Tyttö saa nimekseen Julia. Julian syntymän jälkeen Rossista tuntuu löytyvän entistäkin pehmeämpi puoli, mutta samaan aikaan hän yrittää entistä kovemmin edesauttaa liike-elämään liittyviä hankkeitaan ja tulee jälleen kerran astuneeksi monien merkittävien henkilöiden varpaille. Kaikkein keskeisin hahmo on kuitenkin Demelza, joka opettelee uutta rooliaan Nanparan emäntänä, aatelisrouvana ja tietenkin äitinä.

 

Demelza on melko helläsydäminen nuori nainen, joka välittää miehestään vilpittömästi ja tahtoo olla tälle lojaali tilanteessa kuin tilanteessa. Siitä huolimatta toisinaan hänen pyrkimyksensä muiden auttamiseen ajavat jopa tuon lojaaliuden yli. Rossin Verity-serkku on Demelzallekin läheinen, eikä hän arvaa minkälaisen tapahtumien vyöryn saa aikaan ryhtyessään järjestelemään Verityn asioita. Sen seurauksena lopulta Rossin välit Verityn Francis-veljeen menevät katkolle, mahtava bisnes-suunnitelma saa kapuloita rattaisiinsa ja lopulta johtaa jopa vieläkin suurempiin menetyksiin. Siitä huolimatta Demelza ei katkeroidu, sillä kuten Ross huomaa, Demelzalla on taipumus onnellisuuteen ja iloisuuteen.

 

Minä en erityisemmin pidä Demelzan hahmosta, sillä vaikka hän onkin vilpitön, on hänen tietämättömyydessään ja auttamisenhalussaan jotain melkoisen ärsyttävää. Vaikka Demelza kasvaa ihmisenä koko ajan ja löytää omia vahvuuksiaan ja oppii hyödyntämään niitä, on hän silti melkoisen riippuvainen miehestään. Kun ottaa huomioon tapahtuma-ajan, se tuntuu ihan ymmärrettävältä. Joskus kuitenkin kaipaisin Demelzaan enemmän särmää. Rossissa särmää todella on ja ehkä juuri siksi hän on minulle mieluisa hahmo.

 

Aion ehdottomasti jatkaa matkaani Poldarkin suvun parissa ja tyytyväisenä jo laitoin merkille, että syksyllä ilmestyy sarjan neljännen osan suomennos. Sitä ennen luen tietysti kolmannen osan, sitten kun siihen löytyy aikaa. Tv-sarjan suhteen en ole kuitenkaan lainkaan niin varma haluanko enää katsoa muita tuotantokausia - kyllä näissä kirjoissa on sellaista viehätystä, joka ei hyvistä näyttelijöistä huolimatta filmille välity.

 

♠♠♠♠

Pohjolan porteilla

Mervi Heikkilä: Pohjolan porteilla

165 s., Haamu 2017

kansi: Suvi Kari

 arvostelukappale kustantajalta, kiitos!

Pohjolan porteilla on itsenäinen jatko-osa teoksille Louhen liitto ja Tuonella kulkijat. Päähenkilönä nähdään jo aiemmista osista tuttu Roona, yliluonnollisin kyvyin varustettu lukiolaistyttö, jolle paljastuu tässäkin osassa jotain uutta myyttisistä jumalista ja omista kyvyistään.

 

Olen pitänyt kovasti Louhi-sarjan aikaisemmista osista eikä tämäkään ollut pettymys! Heikkilä yhdistää edelleen taitavasti perinteitä ja historiaa sekä nykynuorten maailmaa, mutta jotenkin nyt Roonan todellinen syntyperä ja erikoistaidot linkittyvät entistäkin selkeämmin hänen arkielämäänsä. Mielestäni Roonan elämän tärkeät etapit yhdistyvät onnistuneella tavalla hänen yliluonnolliseen puoleensa sekä vanhoihin jumaliin. Kokonaisuudesta syntyy kiinnostava, kun lukija saa pähkäillä millä tavalla asiat vaikuttavat toisiinsa ja ennen kaikkea mistä sai alkunsa matka, jonka päätteeksi Roona saapuu itsensä Pohjan Akan porteille.

Roona on seurustellut jo kuukausia Aleksin kanssa ja suhde vaikuttaa vakaalta, mutta yhtäkkiä asiat tuntuvat muuttuvan. Roona on ottanut tärkeän askeleen suhteessaan ekan kertansa myötä ja pohtii minäkuvaansa. Roona vaikuttaa haavoittuvaisemmalta ja epävarmemmalta, sillä suhde Aleksiin ei tunnu enää niin selkeältä. Samoihin aikoihin peilikuvassa vilahtaa mystinen varjo ja Roonan isä Eerikki näkee tyttärestään näyn, joka ei lupaa mitään hyvää. Roona päättää syventyä erityistaitoihinsa ja hankkia oman samaanirummun, sillä myös hänen biologinen äitinsä Valpuri kaipaa tyttärensä taitoja avukseen.

 

Yllättäen Roonan haavoittuvaisuus ja epävarmuus näyttäytyykin myös hänen yliluonnollisella puolellaan: Roona ei tunne enää Karhun, oman eläimensä läsnäoloa. Tällä kertaa Roonalla on vastassaan entistä pahemmat viholliset eikä  tilannetta helpota lainkaan Karhun rauhoittavan ja turvallisen olemuksen puuttuminen. Nuori nainen  tuntee jäävänsä melkoisen yksin, vaikka hänellä onkin apunaan ystävänsä Sampsa sekä taitavava rummuntekijä ja samaani Iraida.

Vaikka Roonalla onkin yliluonnollisia kykyjä, hän näyttäytyy tässäkin teoksessa hyvin inhimillisenä. Hänelläkin on omat epävarmat kohtansa, johon varmasti (nuoren) lukijan on helppo samaistua. Kokonaisuudessaan Pohjolan porteilla on mielestäni otteessaanpitävä teos, jonka lukisi vaikka yhdeltä istumalta. Tietyllä tavalla tässä osassa on enemmän uhkan tuntua kuin aikaisemmissa osissa ja Roonan ajoittainen epävarmuus tuo omat väreensä tarinaan, mutta siitä huolimatta tarina tuntuu etenevän virkeästi ja hyvässä tahdissa. Kaikin puolin siis oikein onnistunut teos JA jee, tässä kirjassa tapahtuu yksi sellainen käänne, jota jo aiemmassa osassa aavistelin ja hieman salaa toivoinkin!

♠♠♠♠♠

 

Kannattaa käydä lukemassa myös Kian kommentteja Luetaanko tämä? -blogista, sillä mielestäni hän kirjoittaa tästä kirjasta hyvin!

Katri Valan Kootut runot

Katri Vala: Kootut runot

429 s., WSOY 1958, 3.p.

 

Luin viime kesänä ihastuttavan Joka tytön runokirjan, jolloin innostuin lainaamaan lisää mm. Katri Valan runoutta. En kuitenkaan ole ehtinyt aikaisemmin oikein perehtymään koko teokseen, mitä nyt lueskellut muutamia runoja sieltä täältä, joten nyt otin oikein asiakseni tutustua hänen tuotantoonsa oikein kunnolla. 

 

Tämä teos sisältää 42-vuotiaana kuolleen Katri Valan kaikki runoteokset, joita on kaikkiaan viisi kappaletta. Ne ovat Kaukainen puutarha (1924), Sininen ovi (1926), Maan laiturilla (1930), Paluu (1934) ja Pesäpuu palaa (1942). Itseäni puhuttelivat eniten Sinisen oven runot, vaikka mieluisia runoja löysinkin kaikista kokoelman osista.

 

Valan runoissa esiintyy monia eri aiheita ja usein onkin nähtävissä aiheiden jakautuminen eri kokoelmien kesken. Esimerkiksi Valan esikoisteoksen Kaukainen puutarha runot käsittelevät mielestäni selkeimmin luontoa, jumaluutta ja eksotiikkaakin, vaikka näistä aiheista ammennetaan muissakin teoksissa. Sinisen oven runot puolestaan käsittelevät melko pitkälti monentyyppistä kaihoa ja kaipuuta, eron hetkiä, luopumista ja jopa kuolemaa. Nämäkin aiheet toistuvat muissakin teoksissa, mutta muut teokset eivät mielestäni niin pitkälti rakennu juuri näiden teemojen ympärille.

 

Tätä teosta lukiessa minulle valkeni, että Katri Vala oli hyvin monipuolinen runoilija, jonka runot puhuttelivat minua loppusoinnuttomuudesta huolimatta. Yleensä olen loppusointujen ystävä, mutta Vala on jälleen yksi esimerkki runoilijasta, jonka tuotanto ihastuttaa minua ilman loppusointujakin. Hänen ilmaisutapansa on hyvin puhutteleva samoin kuin hänen runojensa aiheet. Lukiessa oli hauska huomata, että moni minua miellyttänyt runo oli merkitty ruksilla. Oletan jonkun merkinneen omia mielirunojaan sillä tavoin, ja on jotenkin hauska ajatella, että näin vanha painos on kulkenut monien käsien läpi ja joskus joku on pitänyt erityisesti juuri samoista runoista kuin minäkin.

Helmikuun luetut + muita kuulumisia

Maaliskuu on jo edennyt pari päivää, mutta en ole aiemmin ennättänyt istumaan tietokoneen ääreen tekemään koontipostausta. Helmikuu oli hyvin toiminnallinen kuukausi minulle ja maaliskuu näyttäisi jatkuvan samanlaisena. Helmikuussa ehdin lukemaan tai kuuntelemaan hyvän määrän kirjoja, mutta aikaa vierähti myös elokuvia katsellen, leipoen ja kirppistuotteita kooten ja myyntiin vieden. Helmikuussa tuli myös juhlittua niin omia synttäreitä (neljännesvuosisata täynnä!) kuin kaverin kihlajaisiakin. Ja jottei juhlat loppuisi kesken, niin tänä viikonloppuna on juhlittu paapan synttäreitä. Nyt kuun vaihteessa olenkin ollut suuren elämänmuutoksen edessä, sillä työpaikkani vaihtuu.

Kirjoitin tammikuun koontipostaukseen, että työsopimukseni lähenee loppuaan eikä minulla vielä tuolloin ollut aavistustakaan mitä sen jälkeen tapahtuu. Kuten aavistelinkin, en saanut sitä työtä, johon olin hakenut ja päässyt haastatteluun. Erinäisten käänteiden jälkeen olisin voinut jäädä samaan työpaikkaan pariksi kuukaudeksi tekemään toista sijaisuutta (mistä tietysti olin kovin iloinen!), mutta sitten tulikin työtarjous samasta paikasta, josta olin hakenut töitä. Minulle tarjottiin vuoden sijaisuutta "kotikirjastossani" ja otin sen vastaan. Olen siis joutunut kokoamaan ajatuksiani moneen kertaan työjuttujen suhteen. Eilen oli viimeinen työpäiväni jo kovin rakkaaksi käyneessä kirjastossa, ja vaikka odotankin tulevaa työtäni innolla ja tiedän tehneeni oikean päätöksen, en voi väittää etteikö ikävä olisi tullut. Kun on lähes vuoden työskennellyt jossakin, asiakkaat ovat tulleet tutuiksi ja työyhteisössä viihtyy ihan älyttömän hyvin, tulee haikea olo väkisinkin. Oli niin ihana vuosi ja olen todella kiitollinen siitä, sillä se oli minulle myös ammatillisen kasvun kannalta superhyvää aikaa. Toivottavasti seuraavasta työvuodesta tulee yhtä onnistunut! Aloitan uudessa työssäni maanantaina ja yritän muistaa suunnata kohti oikeaa kirjastoa. :-)

Koska olen käynyt läpi melkoista ajatusmylläkkää, meni helmikuu pitkälti äänikirjapainotteisesti. 10 kirjaa kertyi listalle ja niistä moni on äänikirja tai sitten lastekirja. Kuukauden yllättäjä oli Antti Tuurin Talvisota, joka muutti käsitykseni Tuurista kirjailijana. Mielenkiintoisia tuttavuuksia olivat myös John Greenin kanssa kirjan kirjoittaneet Lauren  Myracle ja  Maureen Johnson, joiden tuotantoa olisi kyllä kiva lukea lisääkin.

Helmikuun kymppiin kuuluivat

Mauri Kunnas: Koiramäen Martta ja Ruuneperi 

Leena Lehtolainen: Väärän jäljillä 

Sinikka ja Tiina Nopola: Heinähattu, Vilttitossu ja vaari

Sinikka ja Tiina Nopola: Heinähattu, Vilttitossu ja iso Elsa

Antti Tuuri: Talvisota

Leena Lehtolainen: Minne tytöt kadonneet

John Green, Maureen Johnson ja Lauren Myracle: Let it snow

C.S. Lewis: Narnian tarinat - Velho ja leijona

Jarno Mällinen: Kotirintama

Nina Sarell: 50:50 - Helppo tie hoikaksi ja pysyvään painonhallintaan

Nyt maaliskuussa minulla on kiireistä huolimatta jo muutama kirja kesken, yksi odottaa pääsyä blogiin ja lainapinot vaappuvat ehkä korkeampina kuin koskaan. Ja minun kun piti vähentää lainoja! En kylläkään aio kaikkia lukea ja osan lainasin kirjallisuuspiiriä varten, mutta en enää kyllä taida ehtiä sinne maanantai-illaksi mitään lukemaan. Tulossa on kuitenkin tekstiä ainakin yhdestä runokirjasta, Mervi Heikkilän uutuusteoksesta Pohjolan porteilla ja Poldark-sarjan toisesta osasta Demelzan laulu. Pysykää siis mukana! :)