Ei talvikunnossapitoa

Pekka Kytömäki: Ei talvikunnossapitoa

91 s., Sanasato 2015

kuvitus ja kansi: Anna Kytömäki

 

Luin tammikuussa Pekka Kytömäen toisen runoteoksen Valo pilkkoo pimeää, ja päätin jo tuolloin lukevani myös esikoisteoksen Ei talvikunnossapitoa. Teos sisältää lukuisia oivaltavia aforistisia runoja, joiden lukeminen oli oikein mukavaa. Kytömäki on kekseliäs sanankäyttäjä, joka tekee osuvia huomioita ympäristöstään.

 

Kuten olen blogissani jo useasti tuonut esiin, moderni runous ei sinänsä ole minun juttuni. Kytömäen runoista kuitenkin pidän, sillä niissä tiivistyy lyhyeen mittaan hienosti monia asioita sanankäytöstä oivalluksiin ja kekseliäisyyteen. Kytömäen runot ovat kaikesta kekseliäisyydestään huolimatta helppotajuisia, mikä tekee lukemisesta nautittavaa. On hauska löytää runoilija, jonka modernit runot puhuttelevat minua, sillä se ravistelee käsitystäni omasta runomaustani sekä osoittaa minulle ettei pidä yleistää edes omaa makuaan.

 

Ei talvikunnossapitoa -kokoelman runoissa kuvataan paljon niin kaupunkiympäristöä kuin luontoa muutenkin. Niitä lukiessa tuli kotoisa olo, sillä Kytömäki on tehnyt monia huomioita asioista, jotka ovat itsellenikin tuttuja mutta joihin en välttämättä ole kiinnittänyt kauheasti huomiota tai joista en olisi osannut ajatella yhtä kekseliäästi - esimerkiksi ukkosella salamoidessa joku ottaa taivaassa selfietä. Hauska ajatus, eikö totta?

Miten helvetissä minusta tuli feministi?

Eveliina Talvitie: Miten helvetissä minusta tuli feministi?

216 s., WSOY 2016

kansi: Mika Tuominen & Aki Roukala

 

Toimittaja Eveliina Talvitie kysyy tuoreimman kirjansa nimessä miten helvetissä hänestä tuli feministi. Tämä kirja on vastaus tuohon kysymykseen: pala palalta Talvitie valottaa niitä taustoja ja ajatuksia, jotka hänen kohdallaan myötävaikuttivat feminismin omaksumista. Samalla Talvitie luo feminismistä aatteena paljon laajemman kuvan kuin mitä todennäköisesti monellakaan keskivertokansalaisella on. Minua kiinnostaa feminismi aatteena, joten tämä teos oli sitä myöten myös kiinnostavaa luettavaa.

 

Vaikka tämä teos on oikeastaan kuvaus Talvitien omasta matkasta feministiksi, on tässä varmasti paljon sellaista mihin moni muukin voi samaistua: kokemuksia ulkonäön arvostelusta, alentuvaa suhtautumista ja aliarviointia, suoranaista tungettelua ja loukkaamista. Niitä asioita voi tietysti joutua kokemaan sukupuolestaan riippumatta, mutta on epäilemättä pitkälti totta, että naisten ulkonäköasiat ovat melkoisesti tapetilla ja ulkonäköä myös kommentoidaan häikäilemättömästi. Talvitie kirjoittaa asiastaan nasevasti ja asiantuntevasti.

 

Monilla lienee feminismistä käsitys nimen omaan naisasia-aatteena, mutta Talvitie painottaa kyseessä olevan tasa-arvokysymys enemmän kuin nimen omaan naisasialiike. Ajatus naisasialiikkeestä saattaa luoda helposti mielikuvan siitä, että naiset halutaan nostaa korkeammalle kuin miehet, mutta todellisuudessa on kysymys tasa-arvon tavoittelusta. Talvitie luonnehtii itseään tiukkapipoksi ja riivinraudaksi, ja esimerkeissään hän kyllä kieltämättä vaikuttaa melko voimakkaalta persoonalta. Joku voisi luonnehtia häntä hankalaksi, mutta niinhän siinä usein käy kun joku on tiukasti jotain mieltä ja osaa jopa perustella miksi ajattelee niin. Talvitie tuntuu osaavan! Vaan täytyy myöntää, että kyllä minäkin silti jossain vaiheessa tätä lukiessani hieman mietin pitääkö nyt melkein joka asiasta tehdä tasa-arvokysymys.

 

Mielestäni tämä kirja sopii hyvin luettavaksi myös niille ihmisille, jotka eivät oikein tiedä miten suhtautua feminismiin tai jotka eivät oikeastaan tiedä mikä aatteen tausta on. Tämä kirja tarjoaa vastauksia kysymyksiin mikä ja miksi, ja vastaukset saatuaan jokainen voi itse päättää miten suhtautuu asiaan. Minua kyllä jäi kiinnostamaan tämä asia sen verran, että ehkä jossain vaiheessa luen aiheesta vielä lisääkin.

The Time-Traveling Fashionista at the Palace of Marie Antoinette

Bianca Turetsky: The Time-Traveling Fashionista at the Palace of Marie Antoinette

kuvitus: Sandra Suy

258 s., Poppy: Little, Brown and Company 2012

 

Luin kesällä 2012 Bianca Turetskyn Muotimatkaaja-sarjan avausosan Muotimatkaaja Titanicin kannella. Tykästyin tarinaan kovin ja pidin sen aikamatkustusteemasta ja tavasta tuoda historiaa esille. Myös kaunis kuvitus ihastutti minua. Olin hyvin iloinen siitä, että samana vuonna tarinaan ilmestyi jatkoa alkuperäiskielellä. Valitettavasti tuota jatko-osaa eikä sitä seuraavaakaan koskaan suomennettu, joten nyt päätin tarttua tähän toiseen osaan alkukielellä eli englanniksi.

 

Louise Lambert on 12-vuotias tyttö, joka rakastaa vintagevaatteita ja muotia. Joitakin kuukausia aikaisemmin hän sai kutsun saapua vintagevaatemyyntiin, jonka seurauksena hän huiskahti sovittamansa puvun mukana Titanicin kannelle näyttelijätär Baxteriksi. Louisen oli luonnollisesti mahdotonta puhua seikkailustaan, sillä kukapa sitä olisi uskonut. Sen seurauksena kuitenkin jäi mieleen palo päästä kokeilemaan aikamatkustusta vielä uudelleen. Kun uusi vintagevaatemyynti koittaa, Louise lähtee suurin toivein Marlan ja Glendan putiikkiin, eikä hän taatusti tule pettymään. Louise sovittaa salaa vanhaa pukua, jonka seurauksena hän päätyy Ranskaan Marie Antoinetten hoviin. Eletään 1770-luvun aikoja ja Louise päätyy puvun myötä Marie Antoinetten läheisen ystävän kreivitär Gabrielle de Polignacin saappaisiin.

 

Tässäkin teoksessa on kaunis kuvitus, joka luo lukijalle mielikuvaa 1700-luvun lopun varakkaan ranskalaisväestön pukeutumisesta ja elinympäristöstä. Tekstissä pääsee esiin myös köyhempi kansanosa, jonka kohtaaminen saa Louisen ymmärtämään, että hänen perheellään on oikeastaan kaikki oikein hyvin, vaikka isä jäikin työttömäksi eikä Louisea sen takia voida kustantaa luokkaretkelle Ranskaan. Nuori Louise saa aikamatkaltaan mukaansa uutta perspektiiviä ja ehkäpä sitä saa lukijakin, sillä Turetsky onnistuu kirjoittamaan historiasta elävästi. Myös Marie Antoinette kuvataan hyvin inhimillisenä hahmona, jonka kova kohtalo oli joutua  mestattavaksi vallankumouksen myötä: niin käy, kun hänen ei anneta nähdä muuta kuin oma hovinsa ja sen yltäkylläisyys, eikä hän voi oppia ymmärtämään asioita laajasti.

 

Mielestäni tämä teos on yhtä kiinnostava kuin sarjan aikaisempi osa, ja luin tätä kiinnostuksella eteenpäin. Hieman harmittelen kuitenkin sitä, että tässä ei liikuta historian maailmassa kovinkaan paljoa vaan lähinnä pohjustetaan tilannetta, jossa Louise elää matkan alussa. Tässä teoksessa hänelle myös valkenee lisää asioita aikamatkustuksesta ja etenkin teoksen lopussa ilmenevä jännä yhteensattuma saa odottamaan mitä muuta Louiselle jatkossa tapahtuukaan Niilin kuningatar Kleopatran luo päätymisen lisäksi! Aion lukea seuraavan osan lähitulevaisuudessa.

♠♠♠♠

Summary in English

I red this book in English since this hasn't been translated into Finnish. It has been long time since I last time wrote in English and I know there can be a lot of mistakes. But I want  write something about this in English in case somebody googles this and turns out to find my blog and this text.

This book is the second part in Time-Traveling Fashionista serie. Last time Louise time-travelled on the deck of Titanic and obviously she couldn't talk about it - who would have believed it. But she looks forward to get back in history and find an another dress that could help her to travel in time. She goes again into vintage sale and tries one old dress even though owners Marla and Glenda seems not to approve it. That dress takes Louise far away to France and stright to Marie Antoinettes court in Versailles. Louise is now countess Gabrielle de Polignac and she lives in 18th century.

While time-travelling Louise grows up to notice that her life isn't too bad even she can't go to class trip she has been waiting so much. The poorness of many French people opens her eyes and she gets new perspective in things. Marie Antoinette is also pictured quite a humane person who simply cannot see what is going on in her new home country since no one allows her to see it or think it. As we know she had to pay a heavy price about it.

The plot is very interesting and I enjoyed my time with Louise-Gabrielle and Marie Antoinette. One minus is that it get quite a while to start the time-traveling part in this book and I might have wanted to read more about the history part. But still I liked this and all the pictures are so adorable!

 

Sopivasti sekaisin

Veera Vaahtera: Sopivasti sekaisin

245 s., Tammi/Bon-pokkarit 2017

kansi: LittleBee80/iStockphoto

Veera Vaahteran uusin chick lit -teos Sopivasti sekaisin on kirja, jonka lukemista odotin kovasti. Hänen aikaisemmat teoksensa ovat olleet kovasti minun makuuni ja olen huomannut, että nykyään luen chick litiä innokkaammin kuin ennen - en edelleenkään paljoa, mutta jonkin verran. Pelkän veeravaahteruuden lisäksi minua kiinnosti tämä kirja siksi, että päähenkilö Matleena työskentelee kirjastotoimenjohtajana eli tarinassa liikutaan kirjastomiljöössä.

Matleena on kolmikymppinen perheenäiti ja vaimo, joka on palannut pian kuopuksensa syntymän jälkeen työelämään tultuaan valituksi kotikaupunkinsa kirjastotoimenjohtajaksi. Stressiä ei Matleenan elämästä puutu, sillä aviomies-Teron siisteyskäsitys on jokseenkin erilainen kuin Matleenan, eikä toistensa kimpussa alati olevien alaisten paimentamisen jälkeen uuden työpäivän aloittaminen kotona oikein jaksa innostaa. Elämä hiertää siis vähän joka alueella, kun Matleena yrittää tasapainoilla perheen ja työn välillä. Ainoa ymmärtävä ihminen tuntuu olevan hänen esimiehensä Juhani, jolta riittää Matleenalle aina tukea.

Vaikka kyseessä onkin selkeästi chick lit -kirja, ei tämä ole mikään erityisen kevyt romaani. Matleenan turhautuneisuuden ja stressaantuneisuuden pystyy aistimaan helposti, ja vaikka tarinassa onkin myös huumoria ja hauskoja kommelluksia, ei tässä edetä pelkästään hyväntuulisissa merkeissä. Vaahteran aiempiin teoksiin nähden erilaisen tästä tekee se, että Matleena on perheellinen ihminen ja vakityössä, kun taas aikaisemmissa teoksissa on päähenkilö tavallisesti ollut omaa paikkaansa hakeva koheltava sinkku. Kieltämättä minuun vetoaa enemmän Vaahteran aikaisemmat tarinat, mutta ei tämäkään huono ollut, hieman vakavampi vain kuin odotin. Loppuratkaisu on mielestäni kyllä hieman liian auvoinen, mutta ainakin lukija saa uskoa Matleenan pärjäävän.

Kokonaisuutena Sopivasti sekaisin on hyvää luettavaa. Tarina kulkee tässä teoksessa hyvin eteenpäin ja siinä on aitouden tuntua. Vaahteran teksti on sujuvalukuista ja henkilöhahmojen parissa jaksaa viettää aikaa, vaikka kukaan heistä ei erityiseksi suosikikseni noussutkaan. Kokonaisuus on kaiken kaikkiaan tasapainoinen, mutta huumoria olisin kuitenkin kaivannut rahtusen lisää.

♠♠♠½

En malta olla puhumatta tästä teoksesta myös fyysisenä esineenä. Mielestäni tämä teos olisi ansainnut tulla julkaistuksi muuna kuin pokkarina. Vaikka Vaahteran aikaisemmatkin kirjat ovat olleet pehmeäkantisia, ovat ne selkeästi olleet enemmänkin "puolikovakantisia", isompia kuin pokkarit ja muutenkin laadukkaamman tuntuisia esineenä. Pokkarina julkaisemisen lisäksi minua vaivaa tuo kansikuva. Vaahteran aikaisemmissa teoksissa Sattumalta sinun, Onnellisesti eksyksissä, Rakkautta, vahingossa ja Kevyesti kipsissä on ollut tyylikkäämmät kannet, joista on ainakin minulle henkinyt laadukkaan chick litin tuntu. Tämän kirjan kansikuva on heti niin hömppämäinen, että mieleen tulee halvin mahdollinen kioskikirjallisuus, eikä se edes kuvasta tarinaa yhtään. Kovia sanoja, tiedän, mutta tämä on vakaa mielipiteeni, sillä tarinan puolesta olisi ehdottomasti ansaittu parempaa. Ymmärrän kyllä, että myynti saattaa olla pokkarina vilkkaampaa, mutta mietinpä vaan minkälaista signaalia laadukkaasti kirjoitetusta kirjasta tämä antaa.

Talossa ja taivasalla

Ilona Pietiläinen: Talossa ja taivasalla - Tuo kesä kotiin, puutarhaan ja parvekkeelle

192 s., Docendo 2017

kannen suunnittelu: Eija Kuusela

 

Kevät edistyy, mutta tuskastuttavan hitaasti. Juuri siitä syystä halusin päästä edes ajatusmatkalle kauniisiin kevät- ja kesäpäiviin, ja kun Ilona Pietiläisen uusi teos Talossa ja taivasalla ilmestyi, oli valinta selvä. Luin ja katselin tätä kirjaa pääsiäisen aikaan ja lumisadetta katsoessa oli vaikea uskoa kesän olevan pian täällä, mutta Pietiläisen kirjasta minulle kuitenkin välittyi kesän paahteinen lämpö, puutarhan varjoiset sopukat ja auringon kultaama miljöö.

 

Minä katselen mielelläni kuvia huolella rakennetuista ja hoidetuista puutarhoista, vaikka itse en kyllä taitaisi jaksaa ylläpitää yksityiskohtaisia asetelmia tai katsoa ettei rikkakasvit leviä laatoituksen saumoihin. Asun vuokralla ja vaikka olenkin jonkin verran muokannut jo olemassa olleita kukkapenkkejä ja tapaan istuttaa ruukkuihin kesäkukkia ja joitain hyötykasveja, en koe olevani ahkera puutarhuri. Kesäkeitaan loihtimisessa olennaisin puute on kuitenkin terassittomuus: pieni katos on lähinnä kulkuväylä eikä siinä voi pitää puutarhakalusteita. Varsinaisesti en siis lähtenyt tästä etsimään uusia ideoita ja inspiraatiota itselleni, vaan enemmänkin halusin vain nauttia muiden aikaansaannoksista.

 

Pietiläisen kirjassa esille pääsee paitsi hänen oma pihapiirinsä myös erilaisia pihoja ja parvekkeita. Nuo kaikki näyttivät niin kauniilta ja houkuttelevilta pehmeine tyynyineen ja ihanine istutuksineen. On mukavaa, että tässä teoksessa esitellään erilaisia pihoja tai kesäkeitaita, sillä siten erilaisissa kodeissa asuvat ihmiset voivat löytää vinkkejä omiin pihoihinsa. Ihailun lomassa minä en muuten voinut olla ihmettelemättä, että millä ihmeen konstilla kaikki tekstiilit pidetään läpi kesän puhtaina ja kuivina, sillä minun kokemukseni mukaan useimmiten niihin kertyy kosteutta ja kaiken maailman pölyä ulkona. Ehkä en koskaan pääse selvyyteen tästä mysteeristä!

 

Tässä kirjassa pidin eniten isojen linjojen ideoista ja kuvista, sillä niistä välittyy hienoja kokonaisuuksia. Itse en ole oikeastaan lainkaan kiinnostunut pieniin yksityiskohtiin keskittyvistä vinkeistä, joita tästäkin kirjasta löytyi, mutta varmasti joku löytää niistä inspiraatiota. Tämän kirjan kohdalla voi hyvällä syyllä sanoa, että jokainen taatusti löytää tästä jotain itseään viehättävää. Kiitosta ansaitsee myös teoksen aito kesäinen tunnelma, josta mielestäni henkii eräänlaista arvoituksellisuutta. Jokainen voi luoda itselleen oman täydellisen kesäpaikan minne tahansa, kesän taika seuraa kyllä perässä.

Suomalainen runokirja

Suomalainen runokirja: 150 kauneinta klassikkoa

toimittanut Ona Aula

229 s., Gummerus 2016

kansi: Jenni Noponen

 

Olen jälleen viettänyt aikaani runouden parissa. Viime vuoden uutuuksiin kuulunut Suomalainen runokirja päätyi luettavakseni melko pitkälti kiinnostavan kantensa vuoksi, sillä jotenkin tämä äkkiseltään pelkistetyn näköinen mutta lähemmin tarkasteltuna yksityiskohtia täynnä oleva kansi herätti huomioni. Perinteiset suomalaiset klassikkorunot ovat pääsääntöisesti makuuni, joten siinä oli toinen hyvä syy valita tämä teos luettavakseni.

 

Tähän teokseen kootut klassikot ovat lähtöisin mm. Edith Södergranin, Kössi Kaatran, Eino Leinon, Katri Valan ja Saima Harmajan kynistä. Teoksessa oli monta minulle tuttua runoa, mutta vielä enemmän oli ihan uusia tuttavuuksiakin, sillä esimerkiksi Kaatran runoja en ollut lukenut aiemmin. Kokoelman runojen aiheina on niin luonto kuin ihmissuhteetkin, samoin tunnelma vaihtelee ilosta ja onnesta surumielisyyteen ja kaihoon.

 

Kokonaisuutena Suomalainen runokirja oli kiinnostava tuttavuus ja olisi tämä ihan kiva saada vaikka omaankin hyllyyn, jotta runoihin saisi palata uudelleen ja ihan perinpohjaisesti. Kuitenkaan oikeastaan mikään kokoelman runoista ei tuntunut erityisen sykähdyttäviltä, vaikka Leinon Nocturne kyllä kuuluu ikisuosikkeihini. Voisin ehkä luonnehtia tätä jonkinlaiseksi suomalaisen runouden perusteokseksi, josta löytyy tuttuja nimiä ja heidän tunnetuimpia runojaan, mutta ei välttämättä niitä heidän tuotantojensa helmiä.

Vilma Virtanen virpomassa

Anneli Kanto: Vilma Virtanen virpomassa - Viisi villiä Virtasta 9

32 s., Karisto 2017

kuvittaja: Noora Katto

 

Anneli Kannon Viisi villiä Virtasta -sarja on varmasti monessa lapsiperheessä tuttu. Minulle sarja on tuttu työn kautta, mutta enpä ole koskaan aikaisemmin tainnut lukea ainuttakaan osaa kokonaan, vaikka lukemistani pätkistä olenkin pitänyt. Nyt päätin kuitenkin tutustua tarkemmin sarjan uusimpaan osaan Vilma Virtanen virpomassa. Mielestäni lasten pääsiäiskuvakirjoille olisi kyllä enemmänkin tilausta, joten siinä mielessä tämä kirja oli oikein tervetullut julkaisu.

 

Vilma Virtanen on 6-vuotias ja perheen vilkkaista lapsista rauhallisin. Hän pitää järjestyksestä ja lukee mielellään. Hänen lempikirjansa on Suuri perinnekirja, josta hän poimii faktan jos toisenkin esiteltäväksi sisaruksilleen. Vilma on myös ujo, ja koko pääsiäinen uhkaa mennä myttyyn, kun isosisko Veera ei huolikaan Vilmaa mukaansa virpomaan. Uskaltaako Vilma lähteä virpomaan ilman reipasta ja rohkeaa Veeraa?

 

Tässä kirjassa on ihan valtavan paljon hyvää ja tämä kirja sopii oivallisesti lasten ja aikuisten yhteisiin lukuhetkiin (testattu on!). Tässä teoksessa on hyvin sujuva tarina, josta löytyy useampia tasoja, ja kuvitus viehättää minua suuresti. Pidin siitä miten ujo Vilma rohkaistuu ylittämään itsensä ja saa siitä vahvistusta itsetunnolleen. Pääsiäistietoutta myös tuodaan esille kiinnostavasti Vilman kertomina faktoina, jotka lomittuvat hyvin tarinaan: mitä oikeastaan symboloikaan koristellut virpomisoksat tai rairuoho? Virpomiskierroksen aikana nousee esiin myös hyvät käytöstavat ja se mikä kyseisessä perinteessä on kaikkein tärkeintä eli tuottaa hyvää mieltä puolin ja toisin.

 

Vaan pilke silmäkulmassa on pakko nostaa esille se seikka, että ei palmusunnuntaina kuulu virpoa! Täällä meikäläisen asuinsijoilla virpomaan lähdetään vasta pääsiäislauantaina eli lankalauantaina, kuten pohjalaismaakuntien perinteeseen kuuluu. :-) Tänä vuonna kävi 7 trullia ja mun oli tietysti ihan pakko uhrautua syömään loput suklaamunat.. Suklaakiintiö alkaa olla jo melkoisen täynnä!

Kesä kasiysi

Sirpa Saarikoski: Kesä kasiysi

176 s., Karisto 2017

kansi: Saana Nyqvist

 

Kesä kasiysi herätti kiinnostukseni, sillä siinä tapahtumien keskiössä on kirjastoauto ja kirjaston työt - mitäpä sitä muutakaan kirjastonhoitaja toivoisi! :-D Lisäksi teoksen kansi on mielestäni hieno, mikä entisestään innosti lukemaan. Odotin tästä kirjasta rentoa lukuelämystä ja sellainen tämä olikin, mutta ihan varauksettomasti en tähän kuitenkaan tykästynyt.

 

Kesä kasiysi kertoo rennolla elämänasenteella varustetusta kirjastoautonkuljettaja Katista, joka päättää pelastaa työkaverinsa Mikan sinkkuudelta ja etsiä tälle naisystävän. Omalta osaltaan hän on tyytyväinen sinkkuna, vaikka yöllisessä grillijonossa kohdattu Topias vaikuttaakin kiinnostavalta. Kesän kohokohta on festarit, jonne Kati on onnistunut haalimaan porukkaa niin työkavereista kuin kirjaston asiakkaistakin. Luvassa on rentoa kesämeininkiä, kasaritunnelmaa ja tietysti romantiikkaa.

 

Kesä kasiysi sijoittuu nimensä mukaan 1980-luvun loppuun ja kyllähän ajankohdan tunnistaa tarinasta hyvin, vaikka ei olisi tuota vuosikymmentä elänyt minuuttiakaan. Ajankuva tuntuu autenttiselta, mutta kieltämättä monta kertaa ajattelin, että ajankuvaa on korostettu hieman liikaakin: teos vilisee viittauksia mm. kasarimuotiin ja bändeihin. Vähemmälläkin olisi mielestäni pärjätty. Ehkä 1980-luvulla nuoruuttaan eläneelle tämä on todellinen nostalgiatrippi ja ihastuttaa viittauksillaan, mutta minun makuuni ajankohtaa oli korostettu liikaa, sillä jopa Katin kissa on nimetty kasarikuuluisuuden mukaan. Kirjastomaailman kuvaus tuntui myös autenttiselta, ja kirjailija onkin kirjastoalan opiskelija.

 

Juonen puolesta tarina on aika kevyt ja ennalta-arvattava, mutta kuitenkin ihan viihdyttävä ja hyväntuulinen. Toisinaan tarina etenee vähän nykien, joten siihen olisin sujuvuutta kaivannut, mutta pidin kuitenkin tämän teoksen kesäisestä tunnelmasta, josta oikeasti pystyin aistimaan lämmön, auringon ja nuoruuden.

 

 ♠♠♠½

ps. Vaikka päähenkilö Kati ei minua oikein miellyttänytkään, niin mainio musiikkimaku hänellä on! Päädyin nimittäin kuuntelemaan Modern Talkingia ja hyvältä kuulostaa. Monta tuttuakin biisiä on jo tullut vastaan, esittäjästä ei vaan ole aiemmin ollut aavistustakaan. :-D

Pöytä yhdelle

Laura Honkasalo: Pöytä yhdelle - Yksinäisyydestä ja yksin olemisen taidosta

168 s., Kirjapaja 2016

graafinen suunnittelu: Anna Makkonen

 

Laura Honkasalon omien ja esimerkiksi keskustelupalstoilta bongattujen yksinäisyyttä ja yksinoloa käsittelevien ajatusten ja kokemusten ympärille rakentuva teos Pöytä yhdelle kiinnosti minua toden teolla. Honkasalo kirjoittaa, että Suomessakin päälle 40 prosenttia talouksista on sellaisia, joissa elää yksi ihminen – se on yli eurooppalaisen keskiarvon. Tuohon ryhmään minäkin kuulun ja olen monen mittapuulla kai jo jonkinsortin ikisinkku. Joskus olen törmännyt siihen, miten joidenkin ihmisten mielestä sinkkuuttani on lupa kommentoida ja kummeksua, joskus taas esille nousee vallitsevat käsitykset sinkun vaativuudesta tai luonteenlaadusta - usein unohtuu, että sinkku ei ole sinkkuutensa vuoksi mitenkään huonompi ihminen. Honkasalo tuo teoksessaan esille juuri näitä asioita samoin kuin esimerkiksi lapsuudessa tai läheisessä ihmissuhteessa koettua yksinäisyyttä. Hän käsittelee aihettaan paitsi hyvää tekevän yksin olemisen myös pahalta tuntuvan yksinäisyyden kannalta. Tätä kirjaa lukiessa minusta tuntui monesti kuin Honkasalo olisi kirjoittanut tämän juuri minua varten.

 

Honkasalo tuo teoksessaan mielestäni kiinnostavasti esiin asioiden eri puolia. Hän kirjoittaa omista huomioistaan, lainaa keskustelupalstojen kirjoittajia ja tuo esiin tutkimustietoa. Kokonaisuus on erittäin puhutteleva, ihan kuten takakansi lupaa. Minulla olisi tästä kirjasta paljonkin kommentteja enkä ole ehkä koskaan joutunut näin tarkkaan pohtimaan mitä haluan lukemastani täällä sanoa, sillä en ole varma mitä kaikkea haluan itsestäni paljastaa. Paljon tässä kirjassa on kuitenkin sellaista, jonka koin puhuttelevan minua henkilökohtaisesti. Minäkin olen joskus kokenut kipeää yksinäisyyttä, sillä alakouluikäisenä minulla ei juuri kavereita ollut. Vaikka sittemmin sain kavereita ja ystäviä, tuo tunne ei unohdu muististani ehkä koskaan. Oman kokemuspohjani kautta ymmärrän hyvin miten loukkaavaa on tässäkin teoksessa esiin tuotu kommentointi, jonka mukaan yksinäisen pitäisi itse yrittää enemmän, sillä joskus ei itse vaan voi asioille mitään.

 

Toisinaan minusta tuntuu, että sinkkua pyritään lohduttamaan toteamalla, että "ainakin sulla on vapaus tehdä mitä itse haluat". En tiedä miksi jotkut katsovat aiheelliseksi ryhtyä lohduttamaan tai tsemppaamaan sinkkua, ikään kuin haluavat tehdä sinkkuudesta kadehdittavan tilanteen. On totta, että joillekin sinkkuus on kipeä asia, mutta veikkaanpa, että monille ei. Itse lukeudun siihen joukkoon, joka on mieluummin yksin kuin jonkun kanssa vain siksi, että joku pitää olla. Minulla on itsellänikin tapana kavereiden purkauksiin heittää, että "kyllä sinkkuus onkin helppoa". On se joo, toisaalta. Sitten on se toinen puoli, kun on niska jumissa ja pitää hakeutua äidin huomaan tai flunssan jyllätessä jälleen kerran hälytettävä vanhemmat kuljettamaan troppeja aikuiselle lapselleen. Kaikella on puolensa. Ja mitä tule sinkun itsekkyyteen, niin kyllä se on luonteenlaadustakin kiinni eikä parisuhdestatuksesta.  Yleistäminen ei ole juuri koskaan hyvä asia.

 

Laura Honkasalo on tässä kirjoittanut kirjan tärkeästä aiheesta. Uskon tämän puhuttelevan monia yksinäisyyttä kokeneita, mutta toivoisin muidenkin lukevan tämän kirjan. Tästä voi nimittäin saada melkoisesti perspektiiviä omiin ajatuksiin ja ehkä oppia hieman armollisuuttakin kanssaihmisiään kohtaan, sillä kaikki ei aina ole sitä miltä näyttää: joskus näennäisesti yksin oleva ei olekaan se yksinäisin, suuren läheisten joukon ympäröimä taas voi kokea olevansa täysin yksin.

 

♠♠♠♠♠

 

Pihi nainen kirjoitti tästä blogissaan todella hyvin, käykää lukemassa myös hänen tekstinsä tämän linkin takaa.

Maaliskuun luetut

Maaliskuu, minulle muutosten kuukausi, on nyt takanapäin. Kirjoitin elämässäni tapahtuvista muutoksista jo helmikuun koontipostauksessa. Olen nyt siis aloittanut uudessa työssä ja täytyy sanoa, että viikot ovat vierineet ihan älyttömän nopeasti enkä meinaa millään uskoa, että olen työskennellyt uudessa paikassa jo 4 viikkoa. Paljon on tuttua, mutta paljon myös uutta. Hyvin on kuitenkin mennyt ja olen viihtynyt. Lukutahtini hidastui muiden muutosten myötä aikaisempaan nähden, sillä iltaisin olen ollut melkoisen väsynyt ja monet muut jutut ovat vetäneet puoleensa kirjoja enemmän. Nyt alan kuitenkin olla jo samassa lukuvireessä kuin aiemmin!

Maaliskuussa minua on pohdituttanut se, miten nopeasti kaikki voi muuttua. Kuun lopussa tullut suruviesti lukutoukka-Kristan äkillisestä poismenosta ei tunnu vieläkään täysin menneen tajuntaani enkä voi edes kuvitella miltä hänen perheestään, sukulaisistaan ja läheisistä ystävistään tuntuu. Jokaista päiväänsä pitäisi vaan elää täysillä ja iloita pienistäkin asioista, ihan kuten Krista tapasi tehdä. Jo oikeastaan koko alkuvuoden olen huomannut eläväni eräänlaista etsikkoaikaa ja pohtivani elämänvalintojani mm. eettiseltä tai ympäristön kannalta, mutta tuo suruviesti pysähdytti miettimään uudenlaisia asioita kaiken rajallisuudesta ja hetkessä elämisen merkityksestä. Yritän tästä lähtien kiinnittää enemmän huomiota arjen pieniin tähtihetkiin.

Mutta jotta tämä ei menisi ihan alavireiseksi, niin mennäänpä kuukauden luettujen pariin, sillä lukemisen täytyy jatkua. Ehdin maaliskuussa lukemaan kuusi kirjaa, joista jokaisesta pidin. Se onkin mielestäni huomattavasti parempi saavutus kuin isompi määrä sellaisia kirjoja, jotka eivät välttämättä niin kauheasti innosta. Luin seuraavat kirjat:

Katri Vala: Kootut runot 

Mervi Heikkilä: Pohjolan porteilla 

Winston Graham: Poldark - Demelzan laulu 

Jyrki Maunula: Puheenvuoro kaatuneilla 

Leena Lehtolainen: Surunpotku 

Eve Hietamies: Hammaskeiju

Olen nyt huhtikuussakin ehtinyt lukemaan jo yhden kirjan, mutta siitä kirjoitan tuonnempana. Tällä hetkellä minulla on jo toinen kirja kesken ja aloitinpa nyt aamulla äänikirjankin kuuntelua, joten postauksia on tulossa. Toivon kaikille aurinkoista huhtikuuta. Näyttäköön se meille kaikille parhaimmat puolensa. ♥

Hammaskeiju

Eve Hietamies: Hammaskeiju

415 s., Otava 2017

kansi: Emmi Kyytsönen

jatkoa teoksille Yösyöttö ja Tarhapäivä

 

Kun marraskuussa 2012 luin Eve Hietamiehen Tarhapäivän, otaksuin ettei jatko Pasasen poikien tarinalle enää tulisi. Monta vuotta näyttikin siltä, kunnes tänä vuonna pääsimme taas Pasasten pariin Hammaskeijun matkassa. Odotin tätä kirjaa kovasti ja tykkäsin kyllä, mutta jotenkin tämä ei nyt ollut ehkä ihan niin hauska kuin aikaisemmat osat. Kirjoitinkin Tarhapäivän kohdalla, että jos jatkoa on tulossa, en välttämättä tiedä miten suhtautua siihen: paremmaksi kun olisi vaikea enää laittaa.

 

Paavo Pasanen aloittaa koulutiensä eikä se tie ole kovin mukava kulkea sen enempää Paavon kuin isä-Antinkaan mielestä. Koulussa Paavolla on kyllä kavereita, mutta tuntuu mahdottomalta saada järjestettyä työpäivät ja ekaluokkalaisen lyhyet koulupäivät ja iltapäiväkerhot saumattomaksi kokonaisuudeksi puhumattakaan aamupäivistä, jotka Paavo joutuu viettää yksin Antin ollessa töissä. Antti yrittää parhaansa ja horjuu välillä jaksamisensa äärirajoilla. Tilanne vaikeutuu entisestään, kun Antin Janne-veli kieltäytyy enää menemästä kehitysvammaisten asuntolaan ja Antti majoittaa veljen kotiinsa. Nyt hänellä on huollettavanaan lapsen lisäksi lapsen tasolla oleva aikuinen mies, ja molemmat vaativat huolehtimista.

 

Hammaskeijussa on paljon samanlaista huumoria kuin aikaisemmissakin osissa, mutta siitä huolimatta tästä välittyy kyllä arjen raskaus ja toisaalta pienet onnenhetket. Antilla on jaksamista ja juuri kun yksi asia näyttää järjestyvän, tulee toinen asia huoleksi. Välillä oli jopa hieman tukahduttavaa lukea Antin rämpimisestä arjen askareissa, vaikka huumori kevensikin monta asiaa. Hietamies on taitava sanankäyttäjä ja osaa kirjoittaa niin, että liian raskaaksi ei lukeminen käy. Ja onhan Paavo mukava poika, vaikka vähän tohelo välillä onkin. Ja Jannessakin on omat hyvät puolensa. Vaikka Janne on omanlaisensa, sisarusrakkaus hänen ja Antin välillä on vahva - veri on vettä sakeampaa.

 

Hammaskeijussa otetaan hyvän tarinan mukana kantaa moneen tärkeään asiaan, kuten vammaisten oikeuksiin, vanhempien jaksamiseen ja koululaisten aamu- ja iltapäivätoimintaan. Mitään saarnaamista tässä ei ole, mutta kieltämättä nuo aiheet tulevat hyvin esiin vetävän juonen mukana. Hienosti kirjoitettu mielestäni kyllä eikä niistä aiheista minun mielestäni ole liikoja puhuttu. Hammaskeiju onkin hyvä kokonaisuus, joka taatusti vie lukijan mennessään.

 

♠♠♠♠½