Shell's Angles - Aivot narikkaan

Jyri Paretskoi: Shell's Angles - Aivot narikkaan

218 s., Karisto 2018

kansi: Sakari Tiikkaja

Shell's Angles on täällä taas ja olen siitä hyvin iloinen! Tykästyin sarjaan jo reilut pari vuotta sitten ja jäin toiveikkaana odottamaan sarjalle jatkoa. Se on nyt tässä, ja loppuratkaisusta päätellen sarja tulee saamaan vielä lisääkin jatkoa. Sarjan tuorein osa on yhdenpäivänromaani, jonka tapahtumiin mahtuu paljon tekemistä ja yllättäviäkin käänteitä.

Viikonloppu alkaa kehnosti, kun Samu saa puhuttelun opettajaltaan, tulee tyttöystävänsä jättämäksi ja saa vielä sakotkin mopolla keulimisesta. Shell's Angles päättää viettää oikein kunnon aivot narikkaan -viikonlopun, jolloin Samu voi unohtaa huonot uutiset, Rudi saa hetkeksi unohtaa vastuuntuntonsa tulevana isänä ja Milla ja Henri rentoutua muuten vain. Nelikko keksii kirjoittaa lappuja, joihin kukin keksii jotain hauskaa ja ehkä vähän pöhköäkin tekemistä viikonlopuksi. Niistä sitten arvotaan uusia tehtäviä, joihin jokaisen tulee osallistua. On aika unohtaa kaikki vakava, heittäytyä ja jättää aivot narikkaan.

Mopojengin nelikko on sarjan edetessä vähitellen muuttunut täysistä koheltajista vastuuntuntoisemmiksi ja sanoisinpa jopa aikuismaisemmiksi. Välillä kuitenkin lapsekkaat konnankujeet nousevat esiin ja päähenkilöiden nuoruus on ilmeistä. On hauskaa seurata, miten ystäväjoukko päätyy tehtävälappujen sanelemana vaihtamaan keskenään vaatteita (aivan, komiikka piilee siinä, että yksi on tyttö) ja kulkemaan kauppareissulla junamuodostelmassa. Matkalta mukaan tarttuu myös Jenni, joka on vahva ehdokas paitsi Shell's Anglesin uudeksi jäseneksi myös Samun tyttöystäväksi.

Vähitellen kurjasti alkanut viikonloppu peittyy hauskuuden alle. Kuitenkin ennen kuin ilta saapuu, nuoret joutuvat pohtimaan spiritismipelissä saamaansa vastausta aivan uudelta kantilta. Viikonloppu kääntyy täysin yllättäen vakavammaksi kuin kukaan aavistikaan. Jälleen kerran Paretskoi tuo ison aiheen nuorten lähelle, mutta vasta seuraava osa tulee paljastamaan mitä vielä tuleman pitää.

Sarjan neljäs osa jatkaa samalla vakavammalla linjalla kuin edellinen osa Shell's Angles ja beibit. Kaksi ensimmäistä kirjaa olivat pääsääntöisesti hulvattomia ja naurattivat minua kovasti, mutta kaksi viimeisintä ovat olleet tunnelmaltaan hyvin erilaisia. Se ei kuitenkaan ole huono asia, sillä tuttu huumori ja nasevat dialogit kulkevat edelleen matkassa, mutta samalla lukijalle tarjoutuu mahdollisuus kohdata isojakin asioita.

♠♠♠♠½

Tunne nälkä!

Patrik Borg: Tunne nälkä! - Syö intuitiivisesti, saavuta tuloksia

112 s., Gummerus 2018

 kannen kuvat: Shutterstock

kannen suunnittelu: Jenni Noponen

 

Patrik Borg on useita kirjoja julkaissut ravitsemusasiantuntija, mutta en ole tutustunut hänen kirjoihinsa aikaisemmin. Hyvään ravitsemukseen liittyvät asiat ovat alkaneet kiinnostaa minua melko paljon viime aikoina. Tunne nälkä! vaikutti juuri minulle sopivalta kirjalta, sillä takakannen mukaan Borg kertoo kirjassaan miten oppia kuuntelemaan oman kehon nälkä- ja kylläisyysviestejä. Se asia on minulle ollut oikeastaan aina aika haastavaa ja väitän syyn siihen olevan jo varhaislapsuudessa, jolloin ruokaa annettiin aina pyydettäessä ja opin mielitekosyömisen tavan. En halua syyllistää ketään, mutta kieltämättä aidot nälän ja kylläisyyden viestit menivät sekaisin. Yhä edelleen tunnistan itsessäni usein "suun nälän", mutta todellinen nälkä on vieläkin vaikea tunnistaa.

 

Toivoin Borgin kirjalta apua ja neuvoja siihen miten voisin oppia syömään omaa kehoani kuunnellen. Minulla on taipumusta syödä varmuuden vuoksi esimerkiksi töissä tauoilla, että ei sitten hetken kuluttua ole nälkä. Toisaalta sekin toimii, jos annoskoot ovat maltillisia, sillä näin toimittaessa nälkä ei kasva liian suureksi esimerkiksi ennen kotiin tuloa ja päivällistä. Tunne nälkä! antoi minulle paljon ajattelemista omasta ruokasuhteesta. Borgin kirja on täyttä asiaa, se on selkeä ja se pureutuu erilaisiin syömisen kulmakiviin.

 

Tämä kirja ei ole mikään pika-apu oman ruokasuhteen korjaamiseen, mutta se voi toimia työkirjana kohti intuitiivista syömistä, jossa kuunnellaan kehon viestejä. Kirjassa on todella mukana yli 10 tehtävää, jotka auttavat matkalla uusia ruokailutapoja ja -tottumuksia. Kirjasta saakin varmasti parhaan annin, jos siihen voi tutustua kaikessa rauhassa. Kirjaston rajallinen laina-aika 4 viikkoa ei välttämättä mahdollista sitä mitä kirja parhaimmillaan voisi tuoda. Kuitenkin ehtii tästä saada paljon ajatuksia niissäkin viikoissa, kuten itse nyt sain huomata. Suosittelen tutustumaan tähän kirjaan, jos haluat muuttaa jotain syömiskäyttäytymisessäsi.

Erätarinoita

A.E. Järvinen: Erätarinoita

6 cd-levyä, WSOY 2007

lukija: Esa Saario

Luin pari vuotta sitten A.E. Järvisen kirjan Tervaksentuoksuinen erämaa. Vierastin tuolloin hieman yksityiskohtaisia metsästyskuvauksia, mutta toisaalta lukemisen jälkeen jäi mieleen vahva kuva erämaassa liikkumisesta, luontosuhteesta ja raikkaasta ilmasta. Siitä syystä halusin palata A.E. Järvisen tuotannon pariin tämän äänikirjan muodossa.

Erätarinoita sisältää lukuisia novelleja, joissa kertojat osittain vaihtelevat. Toisinaan novellien kuunteleminen osoittautui hieman haastavaksikin kertojien vaihtelun vuoksi, mikäli ei heti hoksannut uuden novellin alkaneen. Tätä kuunnellessa piti olla siis koko ajan hyvin keskittynyt kuunteluun. Mielikuva teoksesta on kuitenkin kokonaisuutena hyvä. Novelleissa kuvataan erämaaluontoa mielestäni enemmän kuin Tervaksentuoksuisessa erämaassa, mutta kyllä tästäkin metsästyskertomuksia löytyy. Kuitenkin tuo luontoympäristön näkyvämpi kuvaus oli minulle mieluista ja tasapainotti teosta mukavasti.

On jännä huomata, että vaikka en ole mikään metsissä liikkuja, pidän ajatuksesta olla lähellä luontoa. Järvisen novellit toivat jälleen kerran tunteen, että luonto on lähellä ja turvallinen huolimatta siitä, että novelleissa liikkuu myös petoeläimiä. Järvisen novelleissa luonto näyttäytyy tärkeänä osana ihmisen elämää, ja se on viehättävä ajatus urbanisoituvassa yhteiskunnassamme.

Mielensäpahoittajan olympiamatka

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittajan olympiamatka - Etelä-Korea 2018

grafiikka ja kuvat: Mika Tuominen

126 s. + kuvaliite

WSOY 2017

 

On talviolympialaisten aika ja siksi innostuinkin lukemaan uuden Mielensäpahoittaja-kirjan, joka kertoo tämän matkasta Etelä-Koreaan paneloimaan pojantyttären asuntolahuonetta ja hieman ihmettelemään tulevien olympialaisten näyttämöäkin. Olin jo jokin kirja sitten lukemisen jälkeen sitä mieltä, että minun olisi parempi jättää uudet Mielensäpahoittajat muille. Pari viimeisintä kirjaa vei taas mukanaan, mutta tämän luettuani tuumin taas, että ehkä olisi parempi jättää tulevat kirja muille. Kyllä tämä nyt luetuksi tuli kisojen katselun lomassa, mutta olisi ihan hyvin voinut jäädä keskenkin.

 

Mielensäpahoittaja katsoo tarpeelliseksi lähteä reissaamaan Etelä-Koreaan, koska pojantytär on lähtenyt sinne vaihto-oppilaaksi ja tämän asuntolahuoneesta puuttuu panelointi. Kamat kasaan ja matkaan siis. Kirjassa on epätodellisia käänteitä, kun suomalaisjäärä ja pojantytär pääsevät kisajärjestäjien matkaan tutustumaan tuleviin kisapaikkoihin ja saavuttaapa Mielensäpahoittaja myös jonkinlaisen yhteyden Pohjois-Korean johtajaan.

 

Takakannessa todetaan, että tässä kirjassa on merkittäviä jäämiä Mielensäpahoittajan hiihtokirjasta, ja se kyllä pitää paikkansa. Useampi kertomus oli todella ihan suoraan hiihtokirjasta, joskin ne sopivat uuteen tarinayhteyteen ja ovat hauskoja. Kokonaisuus ei kuitenkaan ole mitenkään huikea ja yhä enemmän minusta tuntuu, että Mielensäpahoittajasta on kadonnut jotain sellaista olennaista, jota hahmossa oli ensimmäisten kirjojen aikaan. En osaa sanoa mitä se on, mutta hahmon kokonaisuus tuntuu muuttuneen. Tietysti kirjailijan täytyy uudistaa hahmoa, jos aikoo sen parissa jatkaa, mutta kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun ennen oli Mielensäpahoittajakin parempi.

Villasukkien vuosi

Niina Laitinen: Villasukkien vuosi

173 s., Otava 2018

 

Kun sain tietää Niina Laitisen julkaisevan kirjan sukkamalleistaan, varasin sen oitis kirjastosta. Olen neulonut Laitisen malleilla lukuisia sukkia, sillä joskus parisen vuotta sitten niitä sai vielä ilmaiseksi Ravelrystä. Tykkään Laitisen sukkamalleista, sillä ohjeet ovat selkeitä niin tekstien kuin kaavioidenkin osalta. Ilmeisesti moni muukin innostui kokonaisesta kirjallisesta Laitisen malleja, sillä kirja sai pitkän varausjonon ja erään kirjakaupan mukaan ensimmäinen painos myytiin loppuun. Ehdin kokeilemaan vasta kaksi mallia ennen kuin kirja piti luovuttaa seuraavalle jonottajalle, joten kirja on ostoslistallani ja varmuuden vuoksi klikkasin itseni myös varausjonon jatkoksi kirjastoon.

 

Villasukkien vuosi pitää sisällään niin kuvio- kuin kirjoneulemallejakin. Kaikki ohjeet ovat selkeitä, mikä mahdollistaa myös haastavamman mallin valitsemista. Koot vaihtelevat ja monissa ohjeissa on kaksikin eri kokovaihtoehtoa. Langatkin ovat pääosin helposti saatavia Novitan lankoja, mutta myös jotain oudompia nimiä listalla vilahti. 

 

Isot kuvat inspiroivat minua tarttumaan sukkapuikkoihin. Kokeilemani mallit olivat Kiertolaiset ja Ihan hiljaa (kannessa), joiden perusteella sanoisin ohjeiden jatkavan Laitisen sukkamalleista tuttua selkeää linjaa. Laitisen mallit ovat kauniita ja niitä on mukava neuloa lahjaksikin. Minä tosin olen huomannut, että minun käsialallani mitoitus ei välttämättä ole ihan sama kuin Laitisen malleissa, vaan ohjetta noudattamalla joskus tulee liian isot sukat. Toisaalta kun tiedostan sen, pystyn itse kokemukseni turvin tarvittaessa soveltamaan.

 

Mielestäni Villasukkien vuosi on oiva kirja kaikille neulojille, sillä kirja on kaikilta osin laadukas. Minulle mieluista on myös kirjan kotimaisuus, sillä ohjeet on suunniteltu tutuille langoille ja tutuille puikoille. Joissain käännöskirjoissa on joskus vaikea miettiä mikä lanka vastaa Suomesta saatavaa lankaa tai miten puikot on tarkoitus osata valita oikein, kun koot on ilmoitettu ihan eri tavalla.  Toivottavasti Laitinen jatkaa mallien kehittelyä jatkossakin, mutta sillä välin on minulla vielä monta mallia testattavana!

Sammalhuone

Kai Fagerström (kuvat) ja Ville Suhonen (teksti): Sammalhuone

142 s., Maahenki 2017

 

Viime viikolla vietettiin luonnonsuojelun teemaviikkoa Luonto lainassa. Siitä innostuneena otin luettavakseni Kai Fagerströmin kuvaaman ja Ville Suhosen kirjoittaman Sammalhuoneen, joka kuvaa ihmisen ja luonnon suhdetta ennen ja nyt. Kokonaisuutena tämä teos on paitsi kaunis myös ajatuksia herättävä.

 

Kai Fagerströmin kuvat ovat lumoavia ja hän on onnistunut vangitsemaan niihin metsän mystisyyttäkin henkivää tunnelmaa. Ajattelin kuvien tyylissä olevan jotain tuttua, ja kirjan lopuksi selvisikin, että Fagerströmin kuvia löytyy myös kirjasta Viimeiset vieraat. Hänen kuvissaan eläimet näyttäytyvät hyvin ja hän on imeisen taitavasti onnistunut ottamaan kuvia aroista metsän eläimistä niiden häiriintymättä vieraan läsnäolosta.

 

Ville Suhosen tekstit ovat omiaan herättämään paljon ajatuksia. Hän on istuttanut kirjaan näkemyksiä luonnosta ennen ja nyt, ja osa teksteistä onkin ikään kuin Topeliuksen tai Kiven kynästä kirjoitettu: niissä kuvataan heidän näkemyksiään luonnosta ja toisinaan jopa siteerataan suoraan. Tämä yhdistelmä mennyttä ja nykyisyyttä heijastaa onnistuneesti luontosuhteen muuttumista ja erilaisia näkemyksiä.

 

Metsä ei ole minulle itselleni mikään erityisen kotoisa paikka enkä menisi metsään yksin, sillä pelkään eksyväni tai joutuvani ikävään kohtaamiseen jonkin suurpedon kanssa (joo, tosi todennäköistä, tiedän). Pidän kuitenkin metsän tunnelmasta, vaikka en aina oloani siellä täysin turvalliseksi tunnekaan. Siksi tämä kirja sopii mielestäni myös niille, jotka eivät metsissä samoillen aikaansa vietäkään.

 

Luonnonsuojelu ja eläintensuojelu ovat asioita, jotka kiinnostavat minua. En kannata äärimmäisyyksiä, mutta etsin kultaista keskitietä ja pyrin selvittämään itselleni mitä oikeastaan ajattelen asiasta. Siksi tämä kirja varmaan tuntuikin niin ajatuksia herättävältä. Erityisesti mieleeni jäi sivulta 104 seuraava kohta

Ihmiset pelkäsivät vieraslajien vaikutuksia tai ilmastonmuutoksen uhkaa, mutta eivät halunneet puuttua oman toimintansa seurauksiin ja oman lajinsa leviämiseen. Ihmiset hyväksyivät valtavasti erilaisia vieraslajeja, mutta toisia eivät.

Tuo kohta jäi mieleen, koska kirjassa oli puhuttu mm. valkohäntäpeuran tulosta Suomeen ja siitä miten sitä on haluttu suojella, mutta supikoiraa on systemaattisesti haluttu hävittää luonnostamme. Ne ovat toki vallan erityyppisiä eläimiä, mutta on silti raadollista ajatella miten toisten lajien katsotaan olevan oikeutetumpia elämään kuin toisten.

Sammalhuone on kirja, joka kutsuu pohdiskelemaan ja rauhoittumaankin. Suosittelen!

Punainen puutarha

Alice Hoffman: Punainen puutarha

295 s., Gummerus 2012

alkup. The Red Garden, 2011

suom. Raimo Salminen

 

Lukupiirimme helmikuun kirjaksi valikoitui ehdotuksestani Alice Hoffmanin Punainen puutarha. Kirja oli alkanut kiinnostaa minua, kun eräs kirjaston asiakas kehui sitä ja kertoi pitäneensä sen hieman maagisistakin elementeistä. Itse pidän siitä, että muutoin sangen arkiseen tarinaan sekoitetaan taianomaisuutta, ja siksi pidin tästäkin kirjasta paljon. Punainen puutarha kertoo erään pikkukaupungin tarinan sen perustamisesta 1750-luvulta näihin päiviin asti. Kirja rakentuu ikään kuin sarjasta irrallisia kertomuksia, jotka kuitenkin linkittyvät yhteen ja niiden läpi kulkee yhteinen punainen lanka.

 

Kirja alkaa kuvauksella siitä, miten ensimmäiset asukkaat saapuivat alueelle ja selvisivät hädin tuskin ankarasta ensimmäisestä talvesta. He pelastuivat pitkälti Hallie Bradyn ansiosta, sillä kun muut tuntuivat alistuvan kohtaloonsa, Hallie otti johtajan roolin hankkein ruokaa pöytään ankarissa olosuhteissa. Hallie onkin ikään kuin kaupungin äiti, jonka muisto pilkahtelee tarinoissa läpi vuosien. Seuraavissa kertomuksissa kuvataan Hallien ja muiden kaupungin perustajien jälkipolvien vaiheita, joihin liittyy paljon kohtalon iskuja mutta myös elintason nousua ja kaupungin kasvamista.

 

Kun olin lukenut kirjan ensimmäisen kertomuksen, olin aivan lumoutunut. Hoffman kirjoittaa upeasti ihmisistä, ihmisten ja eläinten yhteydestä, luonnon äärellä ja toisinaan myös sen armoilla elämisestä, taianomaisista sattumuksista punaisine puutarhoineen ja henkineen sekä menneiden aikojen vaikutuksesta nykypäivään. On kiehtovaa lukea miten Blackwellin kaupunki rakentuu ja miten sen tarinat elävät vielä satojen vuosien päästäkin. Ihan koko ajan en ollut kärryillä miten sukukiemurat oikeastaan menivätkään, mutta se ei haittaa lukemista yhtään. Yksittäisten henkilöiden tarinat sukunsa ketjussa ovat kiinnostavia sellaisenaan. Myös Blackwellin miljöö lumoaa lukijan.

 

Punainen puutarha ihastutti minua niin kovasti, että haluan kyllä tutustua Hoffmanin tuotantoon vielä lisääkin. Suosittelen tätä kirjaa kaikille, jotka haluavat lukea nautittavan ja mukaansatempaavan kirjan.

 

♠♠♠♠♠

Ihan ystävänä sanon ja muita kirjoituksia

Anna-Leena Härkönen: Ihan ystävänä sanon ja muita kirjoituksia

189 s., Otava 2018

 

Anna-Leena Härkösen uusi kolumnikokoelma on täällä ja se on kyllä taattua laatua. Ihan ystävänä sanon ja muita kirjoituksia on ilmestynyt Apu-lehdessä vuosina 2013-2017. Osa niistä oli minulle jo tuttuja lehdestä luettuina, mutta Härkösen tekstejä kyllä lukee aina mielellään uudestaankin.

 

Ihan ystävänä sanon sisältää kolumneja aiheesta kuin aiheesta: matkustelusta, arkielämästä, ihmistyypeistä, ihmissuhteista ja erilaisista sosiaalisissa tilanteissa tehdyistä huomioista ja koetuista asioista. Vaikka en pysty nostamaan mitään erityisiä juttuja tästä teoksesta esille, on kokoelma täynnä nasevia, osuvia ja humoristisia tekstejä, joiden parissa aika kuluu nopeasti ja yhden luettuaan haluaa lukea toisenkin. Mieleenpainuvin kolumni minulle oli Nuoruuden synti, sillä siinä mainitaan paitsi Laila Hirvisaari (fanitan!) ja Häräntappoase (fanitan sitäkin!). 

 

Voin kyllä suositella tätä Härkös-faneille ja kaikille, jotka ymmärtävät mustaakin huumoria ja kaipaavat jotain lyhyttä ja ytimekästä luettavaa. Välillä on täysin paikallaan lukea jotain kepeää ja samalla tutun tunnistettavaa asiaa, ja tuntuu kuin olisin saanut tästä valtavasti lukupuhtia käyttööni.

Tammikuun luetut

Tammikuu on takana ja lukukuuna se tuntui melko verkkaiselta. Lähdin uuteen vuoteen muutenkin intoa täynnä, mutta tuntuu, että olen kokenut jonkinsorttisia käynnistymisvaikeuksia. Ehkä se johtuu siitäkin, että ensin flunssa teetteli tuloaan viikon verran ja nyt se on ollut viikon meneillään, joten ajatuksenjuoksu ei ole ollut ihan kirkkainta mahdollista koko ajan. Kirkkaimmat hetkeni olen käyttänyt töissä hyödyksi, sillä tällä tietoa minulla on töitä enää kuukauden verran jäljellä ja kertyneet lomatkin pitää ehtiä pitämään, joten hommia piisaa. Elän jännittäviä aikoja, kun odotan mitä tuleman pitää työrintamalla. Samalla tuntuu ihan hassulta, sillä vuosi  on mennyt todella nopeaa ja tuntuu, että ihan vastahan aloitin nykyisessä työssäni.

Tammikuussa fiilisten ihania lumisia puita ja ostin ensimmäisen tulppaanikimpun. Vaikka vesisade jo onkin ehtinyt pilaamaan kauniina näyttäytyneen talvisen luonnon ja uusi lumi on yrittänyt paikata jäljet, on tammikuu kyllä todistanut miten kaunis talvi voi olla. Samaa fiilistelin myös lukiessani Suvi Teräsniskan talvenvietosta kertovaa kirjaa. Kuun vaihteessa katseeni on kuitenkin vähitellen alkanut kääntyä kohti kevättä ja pitenevät päivät ovat tuoneet uutta energiaa flunssankin keskelle.

Tammikuussa osallistuin jo perinteeksi muodostuneeseen kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen, johon valitsin luettavakseni Myrskyluoto-sarjan avauksen Tie Myrskyluodolle. En ole tehnyt mitään erityisiä lukusuunnitelmia, mutta haastepostauksessani jo kerroinkin aikovani lukea koko Myrskyluoto-sarjan nyt kevään aikana. Muutoin aion jatkaa samalla fiilispohjaisella lukemisella kuin tammikuussakin, jolloin luin:

Eppu Nuotio: Mutta minä rakastan sinua 

Kyösti von Persiö: Kyösti - Asioita elämästä 

Liisa Seppänen: Aika velikulta - Hannes Hynösen pitkä taival 1913-2015 

Inka Nousiainen ja Suvi Teräsniska: Suvin talvi 

Anni Blomqvist: Tie Myrskyluodolle 

Helmikuussa olen nyt ehtinyt lukemaan yhden kirjan, josta ajattelin kirjoittaa lyhyesti jo lähipäivinä. Palaillaan taas! :)