Matalapaine / Korkeapaine

Salla Simukka: Matalapaine / Korkeapaine

76 s./62 s., Tammi 2021

kansi: Laura Lyytinen

Salla Simukka on kirjailija, jonka teoksia joskus ehkä vähän vierastin, mutta josta olen alkanut toden teolla pitää. Häneltä julkaistiin jokin aika sitten kääntökirja Matalapaine / Korkeapaine. Simukalla on taito sanoa yksinkertaisilla lauseilla paljon. Sivut saattavat näyttää siltä kuin niillä ei lukisi juuri mitään, mutta sanoista muodostuu paljon.

Olisin kaivannut jonkinlaista suositusta siitä, kumpi puoli kirjasta kannattaa lukea ensin. Ei tietenkään ole järkevää ajatella, että kirjan voisi lukea väärin, mutta itse olen tyytyväinen siihen, että valitsin ensin luettavaksi Matalapaineen, sillä Korkeapaine tarjoaa vastaukset niihin kysymyksiin, joita toinen puoli herättää. Eräänlainen yllätyksellisyys säilyy mielestäni parhaiten näin.

Teos kertoo kahdesta yläkoulunsa päättävästä nuoresta. Varpu on sateenkaarinuori, syrjäänvetäytyvä ja omasta mielestään aika huomaamaton. Hän odottaa pääsevänsä aloittamaan lukionsa muualla, uusien ihmisten parissa. Kotona äiti vain nukkuu, verhot pidetään kiinni ja vetovastuu arjesta on Varpulla. Kun päättäjäisiltana rannalla hänen viereensä istahtaa koulun suosituin tyttö Saga, joka suutelee häntä, tuntuu Varpu saavansa elämäänsä aivan uudenlaista eloa. Saga ei paljon elämästään puhu, vaikka nuo kaksi nuorta heittäytyvätkin toistensa syliin etsien paitsi toisiaan myös, ja Sagan kohdalla ehkä jopa ennenkaikkea, itseään.

Matalapaine kerrotaan Varpun näkökulmasta, Korkeapaine Sagan. Kaikki tietävät Sagan, kaikki pitävät hänestä, mutta Varpulle hän on arvoitus, joka herättää kysymyksen toisensa perään. Varpu taas ei ole ollenkaan niin huomaamaton kuin hän luulee, sillä Saga on kyllä huomannut hänet. Sagalle Varpu on se, joka ei oleta tuntevansa häntä, vaan tutustuu häneen sellaisena ihmisenä kuin hän sen kaiken kiiltokuvan alla on.

Tämä on tietyllä tavalla hyvin elämänjanoinen teos, mutta samalla myös haikea. Lukija miettii, onko tässä kyse todellisesta sielujen kohtaamisesta vai leikitäänkö toisen tunteilla. Loppuratkaisussa, siis Korkeapaineen lopussa, on ympäröivän tilanteen surullisuudesta huolimatta myös toiveikas sävy.

Suon villi laulu

Delia Owens: Suon villi laulu

416 s., WSOY 2020

alkup. Where the Crawdads Sing, 2018

suom. Maria Lyytinen

kannen alkuperäissuunnittelu: Na Kim

Kun Delia Owens vahva esikoisteos Suon villi laulu ilmetyi viime vuonna, varasin kirjan oitis. Ehdin sen jo kertaalleen saamaan lainaankin, mutta en saanut aikaiseksi lukea. Onneksi en väkisin yrittänyt silloin tähän kirjaan tarttua, sillä nyt tuntui olevan sille oikea hetki. Oli ihanaa heittäytyä tarinaan ja sujahtaa marskimaalle juuri nyt.

Suon villi laulu kertoo Kyasta, joka jää yksikseen asumaan talonrähjäänsä syrjäiselle marskimaalle, kun koko hänen muu perheensä häipyy tavoittamattomiin yksi kerrallaan. Sisukas lapsi sinnittelee, pysyy hengissä periksiantamattomuutensa ja Jumpinin ja tämän vaimon hyväntahtoisuuden turvin. Suolla Kya on kotonaan, hän tuntee sen jokaisen piilopaikan, tietää sen kasveista ja eläimistä kaiken olennaisen. Ihmisten kanssa on vaikeampaa, ja hänet tunnetaankin kylillä outona Rämelikkana. Kun koko kylän kultapoika Chase Andrews löydetään kuolleena näkötornin juurelta, kohdistuvat epäilevät katseet yksinäiseen Kyaan.

Tämä on todella upea romaani ihan joka tavalla. Pidin tästä kirjasta niin paljon, että minun on vaikea pukea ihastustani sanoiksi. Ehkä ihan ensimmäiseksi ihastuin teoksen miljööseen, toisaalta niin karuun ja samalla kertaa elävään ja rikkaaseen marskimaan luontoon. Owensin tapa kuljettaa tarinaa kietoi mukaansa, lukeminen oli hyvin vaivatonta ja kieli kaunista (kiitos myös suomentajalle). Etenkin lopussa teoksesta tuntuu kehkeytyvän todellinen jännitysnäytelmä, kun eri aikatasojen vuorotteluna etenevä teos saavuttaa lakipisteensä. Silloin oli pakko valvoa ja lukea kirja loppuun, vaikka kuinka silmiä jo painoi väsy.

Kyan tarina raastaa. Se osoittaa ihmisyydestä jotain hyvin olennaista, nimittäin sen, miten tärkeää aito lähimmäisenrakkaus ja välittäminen on. Miksi Kya ikään kuin pakotettiin yhteisön ulkopuolelle ennakkoluulojen takia? Miksi ihmiset eivät tarjonneet apuaan lapselle, joka jätettiin selviytymään ihan yksin? Jumpin vaimoineen sekä nuori Tate luovat terävän vastakohdan yleiselle mielipiteelle, herättävät huomaamaan tilanteen totaalisen epäreiluuden. Kyan tarina saa myös ajattelemaan, miten ennakkoluuloilla on valtava voima, kun riittävän moni ihminen ajattelee samalla tavalla.

Owensin esikoisteos on hieno, loppuun saakka viimeistelty kirja. En lainkaan ihmettele, miksi teos on saavuttanut niin suuren kysynnän. Itsekin suosittelen tätä kyllä kaikille niille, jotka haluavat lukea mukaansatempaavan ja ajatuksia herättävän kasvutarinan tai tarinan ihmisyydestä.

Puuvillatehtaan varjossa

Ann-Christin Antell: Puuvillatehtaan varjossa

8 h 48 min., Gummerus 2021

lukija: Sanna Majuri

1800-luvun Turkuun sijoittuvan Puuvillatehdas-sarjan avausosa Puuvillatehtaan varjossa tuntuu olevan jonkinlainen kevään merkkitapaus kirjallisuuskentällä. Se on näkynyt ainakin minun uutisvirrassani kirjagramissa huomattavan paljon ja herättänyt kiinnostusta kirjastoissa varausjonoiksi asti. Kuuntelin teoksen äänikirjana ja täytyy sanoa, että viihdyin tämän parissa kyllä ihan hyvin, vaikka jokin määrittelemätön seikka sai minut ajattelemaan, että ei tämä täysin minun kirjani ole.

Jenny Malmström on nuoresta iästään huolimatta kohdannut monia isoja menetyksiä. Rovastin tyttärenä ja papin puolisona Jenny on kuitenkin päässyt myös seuraamaan aikansa ilmiöitä ja keskustelua herättäviä aiheita, ja järkevänä ihmisenä muodostanut itsekin mielipiteitään. Jenny osaa olla voimakastahtoinen tapaus, mutta perustavimpina luonteenpiirteinä sanoisin kuitenkin Jennyn olevan empaattinen, fiksu ja aikaansaava.

Teoksen kuuntelusta on jo jonkin aikaa, mutta juonellisesti tarina on jäänyt hyvin mieleeni. Siitä on kuitenkin jokseenkin vaikea löytää sanottavaa, mutta en tiedä miksi. Ehkä se johtuu siitä, että vaikka viihdyinkin teoksen parissa, jokin kuitenkin jätti minut hieman kylmäksi. Sinänsä oli mielenkiintoista kuunnella itsenäisen leskirouvan elämästä 1800-luvulla, etenkin kun teollistumisen aika luo yhteiskunnallisesti kiinnostavan viitekehyksen. Teoksessa on myös romanttiset juonteensa ja kolmiodraamansa, joten viihdyttävän historiallisen lukupaketin ainekset ovat kyllä kasassa.

Kotipesä

Orvokki Autio: Kotipesä

251 s., Kirjayhtymä 1982

Pesärikko 2

Vuosi sitten keväällä, kun korona sulki koko Suomen, meidän oli ollut tarkoitus lukupiirissä keskustella Orvokki Aution Pesärikko-trilogian avausosasta Viistotaival. Vaikka lukupiiri jouduttiin perumaan, luin kirjan kuitenkin ja pidin siitä paljon. Luulin, että lukisin pohjalaistrilogian loppuun aika pian, mutta vasta nyt vuoden kuluttua sain luetuksi Kotipesän.

Armi ei ole enää samanlainen nuori ja hyväuskoinen tyttönen, jollainen hän oli rakastuessaan itseään vanhempaan pirssikuskiin Larvan Olaviin. Vuodet Olavin rinnalla eivät ole olleet sellaisia kuin Armi on kuvitellut, eikä muutto Larvan talosta anopin katon alta ole suonut heidän perheelleen sitä omaa elämää, josta Armi haaveili. Elämä kahden lapsen äitinä mustasukkaisen Olavin rinnalla ja voimakastahtoisen anopin vahtimana tuntuu suistaneen Armin urille, joista on vaikea poiketa.

Etelä-Pohjanmaan kasvattina minun on helppo viihtyä pohjalaismiljöössä. Lakeusmaisemat ja pohjalaismurre sekä tutut puheenparret tuntuvat kotoisilta. Joskus omakin murre tuntuu luettuna työläältä, mutta ihan kuten ajattelin Viistotaipaleenkin kohdalla, tässä teoksessa se tuntuu juuri oikealta ja piirtää juuri oikeanlaisen kehyksen sille, mitä Armi, Olavi ja heidän elämäänsä sivuavat hahmot edustavat.

Autio kuvaa mielestäni pohjalaisuutta ja pohjalaiseen luonteenlaatuun liitettyjä ominaisuuksia erittäin onnistuneesti. Viistotaipaleen kohdalla huomioiden osuvuus jopa hymyilytti, mutta tässä teoksessa Armin osa tuntuu välillä niin tukalalta ja epäreilulta, että mitä ihmissuhteisiin tulee, pohjalainen ylpeys, periksiantamattomuus ja ehdottomuus tuntuivat enemmänkin ahdistavilta. Ihmiskuvaajana Autio on kerrassaan mainio myös siinä mielessä, että hän muovaa hahmoistaan kiinnostavia ihmistyyppejä. Etenkin Armin kasvavaa uhmaa ja sen kanssaihmisissä herättämiä reaktioita on kiinnostavaa havainnoida.

Pitkän päivän ilta

Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta

8 h 41 min., Tammi 2017 (1990)

alkup. The Remains of the Day, 1989

suom. Helene Bützow

lukija: Jukka Pitkänen

(kansi: en tiedä kuka on suunnitellut, mutta mielestäni se on kaunis!)

Käsittelimme lukupiirissä toukokuun kirjana Kazuo Ishiguron teosta Ole luonani aina. Pidin kirjasta todella paljon ja suorastaan ihastuin Ishiguron tapaan kertoa ja kirjoittaa, joten tiesin, että haluaisin lukea lisääkin hänen teoksiaan. Kirjagramissa joku kehui tämän kirjan äänikirjatoteutusta ja kun bongasin koodin 30 päivän mittaiseen kokeilujaksoon Suomalainen plus -ääni- ja e-kirjasovellukseen, lisäsin heti teoksen hyllyyni. Ja olihan tämä hyvä, siitä ei pääse mihinkään! Taisin pitää tästä jopa enemmän kuin lukupiirikirjastamme, joka sekin oli todella hyvä.

pitkän päivän ilta sijoittuu kesään 1956. Darlington Hallin ikääntyvä hovimestari Stevens on lähtenyt pienelle lomamatkalle halki Länsi-Englannin maaseudun. Hänen on tarkoitus tavata entinen työtoverinsa, taloudenhoitajana työskennellyt neiti Kenton, jonka Stevens uskoo halajavan takaisin töihin Darlington Halliin. Matkallaan Stevens uppoaa muistoihinsa, ja takaumien kautta miljöö laajenee 1930-luvulle. Stevensin hahmon kautta lukijalle näyttäytyy yläluokkaisen englantilaisen elämäntavan murros ja muutos sotienvälisenä aikana ja sen jälkeen. Stevens vaalii vanhoja perienglantilaisia ihanteita ja perinteitä, ja edustaa siten nykyisin ikään kuin toisenlaista maailmaa. Hovimestarin kunnianarvoisa tehtävä ei enää nykymaailmassa ole entisellään sekään.

Voi miten hieno kirja tämä olikaan! Täytyy sanoa, että Jukka Pitkänen on lukijana erinomainen, hän sopii täydellisesti hovimestari Stevensin ääneksi. Ishiguron kuvaus muuttuvasta maailmasta on samalla kertaa haikea mutta tekisi mieleni sanoa myös hieman tragikoominen. Ihanteisiinsa ja periaatteisiinsa jämähtäneenä menneen maailman ruumiillistumana Stevens hieman huvittaa, mutta samalla kertaa hän edustaa ihmistä, jolla on elämä jäänyt elämättä, kun velvollisuudentunto on saanut hänet omistautumaan työtehtävilleen. Erityisesti Stevensin hahmon traaginen puoli näyttäytyy suhteessa neiti Kentoniin, joka päätti irrottautua työstään ja etsiä elämälleen suuntaa, jota Darlington Hallista ei hänelle löytynyt. Stevens sai minut miettimään, miltä tuntuu ikääntyessään huomata, että edustamansa elämäntapa luhistuu ympäriltä vähitellen.

Kuten Olen luonani aina, myös Pitkän päivän ilta onnistui herättämään paljon ajatuksia. Teos tuntui tempaavan minut mukaansa, vaikka Stevensin vaipuminen muistoihinsa ja siitä seuranneet aikatason muutokset saivatkin varsinaisen juonen (lomamatkan) etenemään sangen hitaasti. Kokonaisuutena teos tuntui kuitenkin onnistuneelta läpileikkaukselta katoavasta elämätavasta. Tämä lukukokemus vain vahvisti ajatusta siitä, että haluan lukea lisää Ishiguron teoksia.

Riihikuivaa satoa Jylhäsalmella

Kirsi Pehkonen: Riihikuivaa satoa Jylhäsalmella

Jylhäsalmi 5

269 s., Karisto 2021

kansi: Petri Jauhiainen, Saana Nyqvist

Kirsi Pehkosen maalaisromanttisen Jylhäsalmi-sarjan uusi osa alkaa olla vankkumaton osa jokaista kesääni. Sen miljöö kuvastaa Suomea juuri sellaisena, jollaisena se on minulle kauneimmillaan: aurinkoa, luonnonrauhaa, maalaisidylliä, vettä (järviä, jokia, ulapoita). Sarjan pariin palaaminen on aina ilo, etenkin kun henkilöhahmojenkin parissa viihtyy oikein mainiosta.

Freelance-toimittaja Laura saapuu Jylhäsalmen Lossikahvilaan juttukeikan (ja lossin) kuljettamana. Häneltä on tilattu maakuntalehteen juttu Lossarin uuden terassin avajaisista. Tuo keikka poikii monta muutakin juttua, sillä kohtalo tuntuu haluavan pidättää Lauraa Jylhäsalmen maisemissa. Kesäisen keikkaviikon aikana Laura tutustuu monenlaisiin ihmisiin eikä Pennasen Vate ole niistä vähiten merkittävä. Jylhäsalmella Laura tapaa pitkästä aikaa myös äitinsä entisen työtoverin Sarin, joka on paikallisen pankin toimitusjohtaja. Nyt näyttää siltä, että Sari on jotenkin onnistunut ärsyttämään jotakuta niin kovasti, että ilmassa alkaa olla jopa pientä uhkan tuntua.

Laura ja Sari ovat molemmat teoksen päähenkilöitä. Teos rakentuu siten, että vuoroluvuin jompikumpi on enemmän keskiössä. Tarina kulkee jouhevasti eikä keskushahmon vaihtelu vaikeuta juonen seuraamista. Kieltämättä kuitenkin ehkä hieman kiinnostuneempana luin kommelluksille alttiin Lauran kuvioista kuin säntillisen Sarin. Kahden eri ikäisen päähenkilön  käyttö tuntuu kuitenkin onnistuneelta valinnalta siinä  mielessä, että teos luullakseni kolahtaa sitä kautta paremmin monen eri ikäiseen lukijaan.

Sarjan aiempien osien tapaan Riihikuivaa satoa Jylhäsalmella tarjoaa roppakaupalla kesäidylliä ja romantiikkaa. Huumoriakaan ei teoksesta puutu, ja paikoitellen taisin hieman tyrskähdellä ääneen, sillä Pehkosen dialogi on paitsi sujuvaa niin myös ilahduttavan iskevää. Toivottavasti ensi keväänä pääsee taas palaamaan Jylhäsalmelle uuden osan kautta.

Pukija

Enni Mustonen: Pukija

Syrjästäkatsojan tarinoita 8

16 h 51 min., Otava 2020

lukija: Erja Manto

Olen yleensä lukenut Syrjästäkatsojan tarinoiden uuden osan aina hetipian sen ilmestyttyä, mutta koska oikeastaan koko viime  vuoden minua vaivasi lukulamaannus, jäi Pukija odottamaan parempia hetkiä. Otin touko-kesäkuun taitteessa käyttöön kokeilujakson Suomalainen plus -sovelluksesta ja bongasin sieltä Pukijan äänikirjana ja vieläpä Erja Mannon lukemana, joten nappasin sen ensimmäisenä kuunteluun.

Pukija sijoittuu 1950-luvun alkuun. Tarinan keskiössä on Viena Aaltonen, Kirstin tytär ja Idan tyttärentytär. Palattuaan kotiin Englannista, jossa on ollut piikomassa, Viena etsii paikkaansa kotimaassa. Kirsti on huolissaan tyttärestään ja hänellä on omat näkemyksensä siitä, mihin suuntaan Vienan kannattaisi pyrkiä, mutta tytär valitsee itse tiensä ja suuntaa muotialalle. Hän pääsee puvustajaksi Suomen filmiteollisuuteen, ja lopulta tie pukujen ja puvustamisen parissa kuljettaa Vienan Armi Kuuselan matkassa Yhdysvaltoihin Miss Universum -kisoihin. Yhdysvalloissa hän kohtaa kurikkalaislähtöisen Martta Valon, joka suorannuottisen pohjalaisena alkaa oitis värvätä Vienaa aisaparikseen Universalin studioille puvustonhoitajaksi.

Pukija on yhtä mukaansatempaava kuvaus kuuluisuuksien kulisseista kuin sarjan aiemmatkin osat. Teos vilisee tuttuja nimiä kotimaisten elokuvien näyttelijäkaartista ja muotimaailmasta, paikoitellen siinä mielessä ehkä vähän liikaakin, että nimien latelu ja Vienan elämän sitominen kuuluisuuksiin tuntuu välillä pääasiallisemmalta kuin varsinaisen juonen kuljetus. Itselleni teoksen parasta antia oli kuvaukset perhepiiristä, Ida-mumman talolta ja kotimaasta ylipäätään. Vaikka Viena kohtaakin monenlaisia kiinnostavia ihmisiä, pääsee maailmalle ja saa hienoja mahdollisuuksia, päällimmäisenä jää mieleen kuitenkin ajatus siitä, että ei Vienan elämässä itsessään nyt kuitenkaan oikein mitään tapahtunut. Hahmo jää jotenkin etäiseksi, mutta en tiedä miksi. Ida ja Kirsti ovat aina tuntuneet jotenkin läheisemmiltä hahmoilta. En usko, että asiaan on merkitystä sillä, että kuuntelin tämän teoksen äänikirjana toisin kuin aiemmat osat.

Tarinankertojana Mustonen on omaa luokkaansa ja kyllä tämäkin teos viihdytti ja tempaisi mukaansa, vaikka päähenkilö hieman etäiseksi jäikin. Nyt kun Suomalainen plussan kokeilujaksoa on vielä jäljellä, aion kuunnella sarjan uusimmankin osan. Toivottavasti siinä pääsisin tutummaksi Vienan kanssa.

Lukupiirikirja: Ole luonani aina

Kazuo Ishiguro: Ole luonani aina

394 s., Tammi 2005

alkup. Never Let Me Go, 2005

suom. Helene Bützow

Kun mietin, minkä kirjan lukisimme toukokuun lukupiiriin, tajusin, että emme olleet koskaan valinneet mitään Tammen Keltaisen kirjaston kirjoista. Pienen mietinnän jälkeen Kazuo Ishiguron tuotanto vaikutti kiinnostavimmalta, joten tarjosin piiriläisille teosta Ole luonani aina. Itselleni teos oli ensikosketus Ishiguron tuotantoon, mutta ei varmasti viimeinen, sillä pidin kirjasta kovasti ja suorastaan uppouduin sen maailmaan. Myös muilta piiriläisiltä tuli positiivisia kommentteja, ja teos oli ylipäätään herättänyt paljon ajatuksia.

Ole luonani aina kertoo kolmikymppisistä Kathysta, Ruthista ja Tommysta, jotka kävivät aikoinaan samaa sisäoppilaitosta jossain päin Englantia. Teoksessa Kathy muistelee kouluaikoja ja vuosia niiden jälkeen. Ystävykset ajautuivat vuosien myötä erilleen, mutta jälleennäkeminen palauttaa paljon muistoja mieleen. Kathy kuvailee pieniä yksityiskohtia, jotka ehkä ensialkuun tuntuvat hieman hämmästyttäviltä, mutta joille löytyy lopulta selitys teoksen edetessä.

Pidimme onnistuneena kerrontaratkaisua, jossa totuus Hailshamin sisäoppilaitoksesta ja päähenkilöiden taustasta paljastuu lukijalle samalla tavalla vähitellen kuin päähenkilöille itselleen. Ishiguro onnistuu piilottamaan paljon pinnan alle, sillä päällisin puolin esimerkiksi miljöö ei juuri eroa nykymaailmasta ja Hailshamin pienet omituisuudet on helppo unohtaa.

Se, että päähenkilöt/oppilaat osoittautuivat klooneiksi, joita kasvatatetaan elintenluovuttajiksi, herätti monia mietteitä. Asiasta keskusteltiin ihan teknologian näkökulmasta, mutta mietittiin sitäkin, mitän kukaan klooneista ei tuntunut kyseenalaistavan tehtäväänsä tai varsinkaan asettuvan sitä vastaan, vaan pikemminkin hyväksyi hiljaisesti kaiken. Pinnan alla kuitenkin on mielestäni nähtävissä sellaista elämänvimmaa, joka henkii halua kokea, tuntea ja ehtiä niin paljon kuin mahdollista. Myös halu tukeutua lykkäyksen mahdollisuuteen kertoo mielestäni halusta välttää väistämätöntä edes hetken pidempään.

Ole luonani aina on genreltään luokiteltavissa scifi-dystopiaksi, vaikka se sijoittuukin lähimenneisyyteen. Teoksessa teknologia ei ole mitenkään näkyvästi läsnä, vaikka tietyllä tavalla taustalla koko ajan vaikuttaakin. Pääpaino on dystooppisten kauhukuvien maalailun sijaan ihmisyydessä ja inhimillisyydessä. Ishiguro kuvaakin hienosti ystävyyttä, samoin tyttöjen välisen valtapelin ja lasten ja nuorten ryhmädynamiikan kuvaaminen on onnistunutta. Teoksessa on myös taitavaa yhteiskuntakritiikkiä varallisuuseroista.

Ishiguro herättelee teoksellaan monia kysymyksiä. Kenelle ihmisarvo kuuluu? Kenellä on sielu? Millaista olisi elää tietäen, että on olemassa vain yhtä tarkoitusta varten? Ishiguron luoma maailma on lohduton paikka, mutta hetkistä on silti mahdollistä löytää kauneutta.

Minä pidin tästä teoksesta paljon. Tästä on helppo löytää sanottavaa, ja mitä enemmän teosta pohtii, sitä enemmän se herättää ajatuksia. Mielestäni tämä sopiikin erinomaisesti lukupiirissä käsiteltäväksi kirjaksi. Katsoin tämän myös elokuvana, joka on pitkälti uskollinen kirjan tarinalle. Elokuva ei kolahtanut minuun läheskään samoissa määrin, vaikka siinä nähtiinkin hyviä roolisuorituksia.