Lady Churchill

Marie Benedict: Lady Churchill

10 h 53 min., Sitruuna Kustannus Oy 2022

lukija: Hannamaija Nikander

alkup. Lady Clementine, 2020

suom. Hanni Salovaara

Kuuntelin noin vuosi sitten Marie Benedictin ensimmäisen suomennetun teoksen Rouva Einsteinin. Oli kiinnostavaa kurkistaa todellisuudessa eläneen ihmisen tarinaan ja Benedict oli mielestäni onnistunut juonellisesti oikein hyvin. Kun silloin tutkin Benedictin tuotantoa, oli ilo huomata, että hän on kirjoittanut useampiakin teoksia. Toivottavasti niitäkin suomennetaan, sillä Lady Churchill oli Rouva Einsteinin tavoin kiehtova kirja.

Lady Churchill kertoo Winston Churchillin Clementine-vaimon tarinaa. Esiin piirtyy kuva määrätietoisesta ja vahvasta naisesta, jolla myös oli epävarmuutensa etenkin äitiyteen liittyen. Hän taisteli naisen roolin kapeutta vastaan kulkemalla rohkeasti miehensä rinnalla kaikista puheista ja kuiskutteluista huolimatta. Hän tuki miestään täysin, joskus jopa äitiyden kustannuksella, mutta hän ponnisteli myös muiden asioiden puolesta. Erityisesti heikompiosaisten puolustaminen oli Clementine Churchillin sydäntä lähellä.

Marie Benedictillä on taito kirjoittaa historia eläväksi. Lukija pääsee sukeltamaan Britannian poliittisen ilmapiirin keskiöön Clementinen ja hänen miehensä kautta, ennen kaikkea kuitenkin Clementinen näkökulmasta, mikä oli todella kiinnostavaa. Erityisen hyvä juttu on juurikin tuo naisnäkökulma, kun hieman varjoon jäänyt nainen saa suunvuoron ja hänen todellinen vaikutuksensa tulee huomatuksi.

Lautapalttoo

Anna Englund: Lautapalttoo

5h 57 min., Siltala 2022

lukijat: Riitta Havukainen & Karoliina Kudjoi

Anna Englundin esikoisromaani Lautapalttoo on kertomus rajoja koettelevasta rakkaudesta. Eletään 1930-luvun Pohjanmaalla, jossa Elena tekee työtä puolisonsa rinnalla suvun arkkuverstaalla. Kuolema on arkinen kumppani, alati läsnä. Elena kohtaa surevia lähes päivittäin. Kun helsinkiläinen Lydia saapuu ostamaan enolleen arkkua, järkkyvät Elenan arjen perustukset paikoiltaan.

Lydia vetää Elenaa puoleensa tavalla, jollaista Elena ei ole aiemmin kokenut. Riski tuntuu ottamisen arvoiselta, ja Elena tempautuukin mukaan uudenlaiseen maailmaan, jossa rakkaus tai himo ei katso sukupuolirajoja.

Kuuntelin Lautapalttoon äänikirjana, jonka lukivat Karoliina Kudjoi Elenan ja Riitta Havukainen anoppi Mantan roolissa. Kahden lukijan vuorottelu toimii hyvin, antaa sävynsä kerrontaan. Kumpikin tulkitsee osansa ilmeikkäästi ja luulen, että se on suurimpia syitä sille, miksi kuuntelin kirjan loppuun. Sinänsä juonikin on ihan hyvä, mutta ei mielestäni mitenkään erityisen kiinnostava tarina ole kyseessä. Muutamia kuolemaan ja elämän rajallisuuteen liittyviä kohtia tässä kuitenkin oli sellaisia, jotka kolahtivat siinä mielessä, että ne olivat niin tosia. Sitä aihettahan tässä olen viime kuukausina paljon käynyt läpi.

Lukupiirikirja: Ei enää mitään

Tommy Orange: Ei enää mitään

9h 8min., Aula & Co 2020

alkup. There There, 2018

suom. Jussi Korhonen

lukijat: Martti Ranin & Tuija Kosonen

kansi: Sanna-Reeta Meilahti

Lokakuun ensimmäisessä lukupiirikokoontumisessamme käsittelimme Tommy Orangen esikoisteosta Ei enää mitään. Hän kuvaa teoksessa modernien city-intiaanien elämää. Teos on moniääninen, sillä Orange halusi antaa intiaaneista mahdollisimman monipuolisen kuvan ja vastustaa yksioikoista tapaa nähdä intiaanit.

Moniääninen tämä kirja todella on, mutta en lopulta ole ihan varma pystyykö Orange antamaan intiaaneista niin monipuolisen kuvan kuin on tarkoittanut. Mielestäni tässä teoksessa aika monen hahmon elämä tuntui olevan päihteiden leimaamaa, vähävaraisuudessa kitkuttelua ja oman identiteetin etsintää. Kuvaus on lopulta omalla tavallaan hyvin yksipuolista mielestäni.

Ei enää mitään on kuitenkin siinä mielessä ravisteleva kirja, että se saa näkemään asioita eri valossa. Yhtenä esimerkkinä mainittakoon Yhdysvalloissa kiitospäivän viettoon liittyvät perinteet, joihin liittyy intiaanien historian kannalta omat synkät sävynsä. Intiaanien historiaan ja kulttuurin liittyvät viittaukset ja yhteydet olivat mielestäni tämän teoksen kiinnostavinta antia, ei niinkään hahmojen nykyhetki, joka voisi hyvin kuvata jotain muutakin syrjittyä ja alistettua ryhmää. Toisaalta, kuten lukupiirissä keskustelimme, urbaanin ihmisen elämä on luonnollisistakin syistä erilaista kuin perinteinen elämänmuoto, joten ei sitä voi miinukseksi tälle kirjalle laskea. Pohdimme myös, että miksi alkuperäiskansojen jäsenien usein oletetaankin olevan oman kansansa äänitorvia ja elävän perinteisten arvojen mukaan ja omaa kulttuuriaan ilmentäen koko ajan. Emmehän mekään saapastele Jussi-paidoissa ja helavyöt helisten, vaikka eteläpohjalaisuus suonissamme virtaisikin. Rinnastus ehkä hieman ontuu, mutta siinä on totuuden siemen: miksi ulkopuolelta asetamme heille sellaisen roolin? Ja miksi hämmästelemme, jos näin ei ole?

Moniäänisyyden vuoksi Ei enää mitään toimii paremmin itse lukien, sillä äänikirjassa on välillä vaikea pysyä selvillä henkilöhahmoista. Piiriläiset kyllä kommentoivat, että niin oli paperikirjankin kanssa. Itse kuuntelin teoksen äänikirjana. Ehkä toinen kuuntelukerta auttaisi huomaamaan nekin juonilinjat, jotka ehkä nyt hieman jäivät hämärän peittoon. Lukupiirin keskustelua se seikka ei kuitenkaan haitannut, sillä teoksen yleiskuva herätti jo itsessään keskustelua ja pohdintoja.