Klara ja aurinko

Kazuo Ishiguro: Klara ja aurinko

Tammi 2021

alkup. Klara and the Sun

suom. Helene Bützow

lukija: Krista Kosonen

Kazuo Ishiguro on nykyään yksi suosikkikirjailijoistani, sillä hänen tapansa tarkastella yhteiskuntaa ja sosiaalisia suhteita ovat todella onnistuneita ja oivaltavia. Hänen kirjoistaan saa aina jotain uutta ajateltavaa, sillä Ishiguro osaa hienovaraisesta herätellä inhimillisiä tuntoja.

Klara ja aurinko sijoittuu jonnekin lähitulevaisuuteen. Klara on eräänlainen älykäs ja tunneälykäs robotti, keinoystävä jollaisen voi hankkia omakseen liikkeestä. Yleensä lapsille ja nuorille hankitaan keinoystäviä pitämään seuraa, tuomaan turvaa ja auttamaan arjessa. Yhteiskunta on muuttunut turvattomammaksi, sitä tuntuu leimaavan tietynlainen hektisyys ja vieraantuneisuus. Oikeat ihmiskontaktit ovat harvassa.

Klara on liikkeensä keinoystävävalikoimasta sosiaalisesti kaikkein taitavin. Hän tarkkailee ympäristöään ja janoaa uutta ymmärrystä erilaisista käytösmalleista ja toimintatavoista. Hän haluaa olla mahdollisimman hyvä keinoystävä, omistautua omalle ihmiselleen ja tehdä kaikkensa tämän puolesta. Klara tuntuu hämmästyttävän inhimilliseltä olennolta, vaikka onkin keinoälyn luomus. Oikeassa maailmassa älykäs Klara saa kuitenkin huomata, että hänen taidoillaan on rajoitteensa eikä sosiaalisia tilanteita juuri koskaan pysty ennustaa.

Jäin pohtimaan onko jossain ei niin kaukana tulevaisuudessa aika, jolloin keinoälyn merkitys korostuu samalla tavalla kuin Ishiguron luomassa todellisuudessa. Kiinnostava oli robotin näkökulma, josta maailmaa yritettiin tulkita. Tämä on sekä toiveikas että surullinen tarina uskollisesta ystävyydestä, joka kestää aikansa ja väistyy lopulta toisen eduksi ja toisen haitaksi. Krista Kososen ääni ja tapa lukea sopii tähän kirjaan todella hyvin ja täydentää kirjan tunnelmaa.

Vilkkumaa

Maija Vilkkumaa & Miina Supinen: Vilkkumaa

Gummerus 2023

Kaikkien aikojen suosikkiartistini on epäilemättä Maija Vilkkumaa. Ei ole toista artistia, jonka biisien sanoitukset olisivat kolahtaneet samalla tavalla. Maijan lyriikat ovat niin oivaltavia, niissä on särmää ja samastuttavuutta. Ihailen hänen lahjakkuuttaan, onhan hän paitsi taitava sanankäyttäjä myös säveltäjä ja esiintyjä.

Kun Maija Vilkkumaan ja Miina Supisen yhteistyössä kirjoittama elämäkerta Vilkkumaa ilmestyi, halusin tietenkin lukea sen. Lopulta kallistuin kuitenkin äänikirjan puolelle, vaikka kirjaa lehteilinkin samalla. Äänikirjan etuna on se, että se on Maijan itsensä lukema ja tarjoaa siten eri tavalla syvyyttä tekstiin.

Minun tekee mieli kuvailla tätä ihanaa riemastuttavaa kirjaa sanoilla vivahteikas ja täyteläinen, vaikka silloin tuleekin vähän sellainen olo kuin puhuisin juustosta tai viinistä. Mielestäni nuo sanat kuitenkin parhaiten kuvaavat tätä kirjaa, sillä siitä jää tunne täyttä elämää elävästä monipuolisesta taiteilijasta. Erityisesti pidin Maijan konstailemattomuudesta ja inhimillisyydestä. Oli kiinnostavaa kuulla biisien taustoista ja synnystä, upean uran etenemisestä ja elämänpiirin tärkeistä tapahtumista ja ihmisistä. Elämäkerta on samalla sekä hyvän maun mukainen että avoin kertomus. Mielestäni tosi hieno kokonaisuus, mutta mitä muuta se olisi voinutkaan olla.

Hamnet

Maggie O'Farrell: Hamnet

Kustantamo S&S äänikirja 2022

alkup. Hamnet 2020

suom. Arja Kantele

lukija: Satu Paavola

Ilman Kurikan kirjaston Lukuhaastetin kohtaa "kirjailijan suosittelema kirja" olisin tuskin tutustunut Maggie O'Farrelin hienoon romaaniin Hamnet. Sirpa Kähkönen oli suositellut sitä joulukuun Eeva-lehden kirjaosiossa, joten onnekkaat sattumat jatkuivat. Tykkäsin tästä kirjasta paljon.

Näytelmäkirjailija William Shakespearen nimi tunnetaan, mutta uutta tietoa on todennäköisesti se, että hänellä oli 11-vuotiaana kuollut poika Hamlet tai joidenkin aikalaisten tapaan kirjoitettuna Hamnet. O'Farrellin romaani kertoo tästä pojasta, mutta toisaalta myös vähintään yhtä paljon tai enemmänkin pojan äidistä Agnesista.

Shakespearen perheestä on säilynyt varsin vähän kirjallisia lähteitä, mutta niiden vähien ympärille O'Farrell romaaninsa rakentaa. Keskeistä tässä kirjassa on mielestäni Agnesin ja Williamin rakastuminen, perheen perustaminen ja lapsen menettämisestä seurannut suru. William, jota ei muuten kirjassa mainita kertaakaan nimeltä, asuu pitkiä aikoja Lontoossa työnsä vuoksi, joten Agnes jää kovin yksin. Ei suru Williamiakaan päästä helpolla, ja pojan kuoleman vaikutusta Shakespearen tuotantoon onkin yleisesti spekuloitu etenkin Hamlet-näytelmän osalta.

Pidin kovasti Agnesin hahmosta, joka on mielestäni monisyinen, samalla kertaa vahva ja herkkä. Hän on perheensä esikoinen ja varsin itsenäinen nainen, kasvattaa haukkaa, kerää kasveja ja harjoittaa parantajantaitojaan. 1500-luvun loppupuolella sellainen ei ollut aivan vaaratonta, sillä noituussyytökset olivat herkässä. Liitto Williamin kanssa oli hänen vahvan tahtonsa ja ehkä oveluudenkin tulosta, sillä asiaa ei katsottu aivan suopeasti kummankaan perheissä. Pojan kuolema osuu Agnesiin kipeästi, hän jopa pitää sitä hieman omana syynään - olisihan hänen pitänyt ymmärtää ja huomata merkit, tehdä enemmän. Todellisen Hamnetin kuolinsyytä ei tiedetä, mutta kirjassa asia selitetään ruttotaudilla, johon kuolleisuus oli korkea.

Yksi kiinnostava juonisäie olikin kuvitteellinen tapahtumakulku, jossa rutto saapuu Alexandriasta merimiesten mukana aina Shakespearen perheeseen asti. Kaikki alkaa yhden pienen kirpun puremasta, josta tauti alkaa levitä vauhdilla ensin laivalla ja sitten mantereella. Olin aiemmin toki tiedostanut, että usein taudit levisivät matkustavaisten mukana, mutta O'Farrell antaa sille vielä enemmän konkretiaa. Erittäin kiinnostava lisäjuonne.

Olen joskus aikana ennen blogia lukenut joitakin Shakespearen näytelmiä ja muistaakseni Hamlet oli yksi niistä, mutta tämän myötä heräsi ajatus lukea se uudelleen, sillä näytelmäversiota tuskin pääsen lähitulevaisuudessa missään näkemään. Shakespeare ylipäätään on kiinnostava hahmo, joten hänestäkin voisi lukea lisää joko faktaa tai fiktiota.

Harvoin riihi tyhjänä palaa

Anu Tuomari: Harvoin riihi tyhjänä palaa

Ethene 2023

Kauhajokelaisen Anu Tuomarin esikoisteos Harvoin riihi tyhjänä palaa kertoo hänen isoäitinsä Kertun vaiherikkaasta elämästä. Tuomarin teos on kaunokirjallinen, mutta perustuu isoäidin 1980-luvulla jälkipolvilleen kirjoittamiin muistelmiin.

Varkautelaislähtöisen Kertun (s. 1913) elämään mahtui monta muuttoa paikkakunnalta toiselle lähinnä työperäisistä syistä. Lopulta hän päätyi kurikkalaisen maatilan emännäksi ja oppi tilan työt, mutta mieli paloi myös kulttuurielämään. Siitäkin hän sai nauttia puolisonsa rinnalla nuorisoseuran tapahtumissa.

Kerttu vaikuttaa olleen jalat maassa -tyyppinen ja käytännöllinen ihminen. Hän jäi nuorena sotaleskeksi toinen lapsi kohdussaan. Lannistumattomana hän piti pienen perheensä puolta ja rakensi varsin mukavan tuntuista elämää omaan kotiinsa. Toinen avioliitto kuljetti Etelä-Pohjanmaalle ja elämänpiiri rakentui mukavaksi, vaikka aluksi muutto aivan erilaiseen ympäristöön ja erilaisten ihmisten keskelle mietitytti. Ehkä siitä lannistumattomuudesta kielii sekin, miten hän onnistui aina aloittamaan alusta ja löytämään ympärilleen mukavia asioita.

Harvoin riihi tyhjänä palaa on aika nopeatempoinen kirja, joihinkin vuosiin pysähdytään pidemmäksi aikaa ja joskus hieman harpataan eteenpäin. Kokonaisuus ei siitä kärsi, vaan pikemminkin pidin ytimekkäistä kappaleista, jotka nivoutuvat silti yhteen yhtenäiseksi tarinaksi. Tekstiä on vaivaton lukea.

En oikein tiennyt mitä odottaa, mutta koen silti yllättyneeni oikein positiivisesti. Pidin Kertun elämänmyönteisyydestä ja kirjan perusvireestä. Mielenkiintoista oli myös eteläpohjalainen elämänmeno ja tutut paikannimet.

Löytöpalkkio

Beth O'Leary: Löytöpalkkio

WSOYn äänikirja 2023

lukijat Anssi Niemi ja Kati Tammensola

alkup. The Wake-Up Call, 2023

suom. Heli Naski

Beth O'Leary ehti jo nousta suosikkieni joukkoon, mutta viime keväänä kuuntelemani Törmäyskurssi ei vakuuttanut. Sen kaoottisuus oli kaikkea muuta kuin viihdyttävää ja rentouttavaa, joten olo oli aika epäluuloinen, kun aloin Löytöpalkkiota kuuntelemaan. Tästä pidin kuitenkin enemmän, vaikka ei tämäkään mielestäni O'Learyn ensimmäisten kirjojen tasolle yllä.

Saman hotellin vastaanottovirkailijoina työskentelevät Izzy ja Lucas eivät voi sietää toisiaan, mutta kun hotellin katto ja sen myötä asiakasmäärät romahtavat juuri ennen joulua, on heidän alettava puhaltaa yhteen hiileen työpaikkansa säilyttääkseen. Korjauskuluja ja menetettyjä toimintatuottoja paikatakseen omistajat pyytävät Izzyä ja Lucasia käymään läpi löytötavarahuoneen tavarat ja myymään niitä. Huoneesta löytyy myös viisi vihkisormusta, joiden omistajia he ryhtyvät jäljittämään.

Kun tulee tiukka paikka, Izzy ja Lucas pystyvät kyllä yhteistyöhön. Samaan aikaan Izzyn mieltä kaihertaa vuoden takaiset tapahtumat, sillä hän oli tunnustanut joulukortissa tunteensa Lucasia kohtaan, mutta mies ei koskaan saapunut kohtaamispaikalle ja silminnäkijöiden mukaan hän oli vieläpä nauranut kortille. Izzyä on haavoitettu sydänjuuria myöten, mutta hotelli on hänelle kuitenkin rakkaampi.

Juonellisesti Löytöpalkkio on aika ennalta-arvattava, mutta pidin kirjan miljööstä. Joulun taika toimii ja jouluun valmistautuva vanha hotelli oli katon romahtamisesta huolimatta viehättävä paikka. Izzyn ja Lucasin joulukoristeita koskevat kiistat huvittivat, samoin kuin heidän kinastelunsa muutenkin, sillä heidän välillään oli ilmiselvää kipinöintiä. Siitä sen sijaan en pitänyt, että yleisesti erästä työtoveria kutsuttiin Mandy-paraksi, koska hän joutui luovimaan taisteluparin vihanpidon keskellä. Izzyn ja Lucasin käytös ei tosielämässä todellakaan olisi ok työpaikalla, joten olisikohan aikuisten ihmisten opeteltava käyttäytymään eikä alkaa alentaa toisia moisilla lempinimillä? Mandy kun ei ole mikään reppana, vaan osaava ammattilainen.

Joulupukin suudelma: jännittäviä joulutarinoita

Leena Lehtolainen: Joulupukin suudelma - jännittäviä joulutarinoita

Tammen äänikirja 2021

lukija: Krista Putkonen-Örn 

Joulupukin suudelma sisältää kaksitoista joulutarinaa, joissa nähdään erilaista jännitystä ja rikoksiakin. Joissakin novelleissa tavataan Lehtolaisen tutut hahmot Maria Kallio ja Hilja Ilveskero. Moni näistä tarinoista on julkaistu jo aiemmin muissa julkaisuissa, mutta vasta nyt koottu yksiin kansiin.

Joulupukin suudelma oli ihan viihdyttävää kuunneltavaa. Se ei mielestäni edusta Lehtolaista ihan parhaimmillaan, mutta toisaalta on syytä muistaa, että kyseessä on otos pitkän uran varrelta, mikä hieman ehkä vaikuttaa kokonaisuuteen. Itse sain tästä kipinää tutustua myös Hilja Ilveskerosta kertovaan sarjaan, sillä en ole niistä lukenut ainuttakaan.

Levoton mieli

Antti Tuuri: Levoton mieli

Otavan äänikirja 2020

lukija: Jarkko Pajunen

Antti Tuuri on vuosien myötä vakiinnuttanut paikkansa suosikkikirjailijoitteni joukossa, vaikka ensikosketukseni hänen kirjoihinsa ei ollutkaan lainkaan häikäisevä. Olen alkanut pitää hänen rauhallisesta kerrontatavastaan ja ehkä hieman kuivasta huumoristaan. Tuuri taitaa myös tilannekomiikan juuri sellaisena, joka on omiaan viihdyttämään minua.

Pitkälti Lappajärvelle sijoittuva Levoton mieli kertoo surrealistitaiteilija Arvid Bromsista, joka oli todellinen originelli. Hän oli oikukas, viinaan menevä ja impulsiivinen persoona, jonka lähipiiriin kuuluminen ei varmasti ollut aina helppoa. Broms tuntuu olleen selitysten mestari päätellen siitä minkälainen kuva hänestä on jäänyt elämään. Mielestäni Tuuri onnistuu loihtimaan esiin mielenkiintoisen henkilökuvan taiteilijasta, jonka suuri yleisö tuntuu unohtaneen.

Toisinaan kirjaa kuunnellessa Broms uuvutti minut impulsiivisuudellaan, mutta samalla pidin hänen edesottamuksiaan mielenkiintoisina. Voin hyvin uskoa, että hän on aikanaan herättänyt huomiota. Kyseessä on toki kaunokirjallinen teos, mutta minulla on se käsitys, että Tuuri on perustanut niin henkilökuvauksen kuin merkittävimmät käänteetkin faktoihin.

Mielestäni tämä on jotenkin hieman erilaista Tuuria, mutta en oikein osaa sanoa miten. Ehkä peilaan asiaa enemmän hänen vanhempaan tuotantoonsa, kun taas tämä edustaa uudempaa. Pieni kerronnallinen toisteisuus sai minut välillä tarkistamaan olenko jotenkin onnistunut pyyhkäisemään äänikirjaa taaksepäin, mutta kaiken kaikkiaan viihdyin tämän kirjan parissa hyvin. Minulle mielekästä oli myös Lappajärven kuvaus, koska puolisoni on sieltä kotoisin. En itse tunne paikkakuntaa kovinkaan hyvin, mutta hänen puheissaan olen kuullut samoista kylistä ja paikoista, joista Tuuri kirjoittaa. Olin kyllä hieman kartalla miljööstä, mikä varmaankin lisäsi kirjan viehätystä.

Nämä pienet asiat

Claire Keegan: Nämä pienet asiat

116 s., Tammi 2023

alkup. Small Thing Like These, 2021

suom. Kristiina Rikman

Törmäsin töissä varauksia käsiteltäessä tähän Claire Keeganin pikkuiseen kirjaan Nämä pienet asiat. Kirja sijoittuu Irlantiin vuoteen 1985 ja joulunalusaikaan. Hiilikauppias Bill Furlongin yrityksessä riittää kiirettä, sillä pikkukaupungin ylle asettunut kylmänkostea ilmanala lisää lämmityksen tarvetta. Paria päivää ennen joulua Furlong löytää luostarin hiilivarastosta nuoren naisen, joka on kylmissään ja nälkäinen. Vahvasti katolilainen yhteiskunta on tottunut hakemaan suojaa ja apua luostarista, ja sinne Furlong tytön toimittaakin.

Kohtaaminen tytön kanssa saa Furlongin mielessä liikkeelle monenlaisia ajatuksia. Hän itse varttui aviottomana lapsena. Se miten yhteiskunta suhtautuu "hairahtuneisiin naisiin" saa Furlongin yllättäen kyseenalaistamaan mielessään katolista kirkkoa. Hän pohtii onko luostari sittenkään tytölle paras paikka. Mielessä viivähtää ajatus omasta tytärkatraasta: mitä jos joku heistä hairahtuisi polulta?

Nämä pienet asiat on nopealukuinen kirja, mutta sen tunnelma jättää vahvan maun. Kurkistus katolilaisuuden värittämään maailmankatsomukseen on kiinnostava, samoin filosofiseksi kääntyvä pohdiskelu. Itselle heräsi mietteitä lähimmäisenrakkaudesta, hyväksynnästä ja jonkinlaisesta joulun hengestä, jossa kaikilla olisi hyvä tahto, lämpöä, ruokaa ja välittämistä. Tämän perusteella voisin ajatella tutustuvani myös Keeganin muuhun tuotantoon.

 

Aaveiden Vaasa

Tiina Hautala: Aaveiden Vaasa - Kummitustarinoita Suomen aurinkoisimmasta kaupungista

kuvitus: Suvi Kari

Haamu-kustannus 2023

arvostelukappale kustantajalta

Olen lukenut lähes kaikki Haamun kustantamat eri kaupunkien aaveista kertovat kirjat. Ne ovat mielestäni todella kiinnostavia ja avaavat uusia näkökulmia tuttuihin paikkoihin, kun outoja ilmiöitä avataan historian kautta. Kummitteluun ja henkimaailman asioihin tietysti uskoo ken tahtoo, itse olen taipuvainen uskomaan, mutta voi näitä lukea ihan kiinnostuksesta historiaan. Tämä teos on jatkoa Hautalan aiemmalle Vaasa-kirjalle Aaveiden kaupunki: kummitustarinoita Vaasasta, joka oli muuten ensikosketukseni Haamu-kustannukseen.

Aaveiden Vaasa sai asiaankuuluvat kuvauspuitteet, sillä olimme juuri joulukuun alussa yhden yön reissulla Vaasassa ja kävimme kiertämässä Vanhan Vaasan kirkonraunioilla. Sattumalta ensimmäisen tarinan päätähti madame Bladh lepää kyseisen rauniokirkon alla, mitä en tiennyt kuvanottohetkellä.

Hautala tekee perusteellista työtä kuvatessaan Vaasan historiaa. Erityisesti kaupungin historiaa värittänyt aktiivinen kulttuurielämä nousee isosti esiin, mutta myös hovioikeuden vaiheet, kirkolliselämä, palokuntatoiminta ja hallinto näkyvät kokonaisuudessa. Itseäni kiehtoivat kohteina erityisesti Alkulan tila, hovioikeus, Kultsa ja Vähänkyrön kirkonmäki. Näiden lisäksi esitellään kuusi muuta aavemaista kohdetta.

Aaveiden Vaasa on mielestäni taattua Hautalan laatua. Taustatyö on tehty hyvin, teksti on selkeää ja kerronta mielenkiintoista.

Kirjabloggaajien joulukalenterin luukku 5

 

Olen huomannut, että suhtautumisen jouluun ja joulun odotukseen vaihtelee eri vuosina. Joinakin vuosina odotan joulua juhlana kovasti, toisinaan taas hengähdystauko töistä ja sohvannurkassa vietetyt leffa- ja lukuhetket ovat enemmän mielessä. Joka vuosi jouluihini liittyy muutama peruselementti, jotka ovat läsnä joko jo joulunalusaikana tai juuri pyhien aikaan.

Jouluun kuuluu aina joulupukin cookiet. Leivon niitä joka vuosi vähintään kerran ja yleensä useamman. Ne ovat maailman parhaita suklaahippukeksejä, rapeita reunoilta ja pehmeitä keskeltä. Niitä voisi syödä vaikka kuinka monta kerralla. Ohje löytyy Emma Iivanaisen leivontakirjasta Emman makea joulu, jonka lainaan aina jo hyvissä ajoin ennen joulua ja uusin tarvittaessa. Siinä on paljon muitakin hyviä ohjeita, mutta cookiet ovat parhaita!

Kausivalot ilmestyvät ikkunoihini aina jo hyvissä ajoin. Kaipaan niiden pehmeää valoa pimeään vuodenaikaan. Kausivalojen loisteessa on myös joulun aikaan suosikkilukupaikkani. Jouluna minulla herää aina jonkinlainen nostalgiantunne, johon liittyy vahva halu lukea jokin hyvä nuortenkirja. Ehkä kyse on kaipuusta etenkin teinivuosieni jouluihin, jolloin niin ikään kausivalojen loisteessa luin joko kirjaston kirjoja tai paketista löytynyttä lahjakirjaa. En vielä tiedä mikä olisi tämän vuoden joulukirja, mutta maaginen realismi on usein Se Juttu joulukirjassa.

Joulun aikaan tulee katsottua myös paljon joululeffoja, ja niiden suhteen mielestäni on vanhassa vara parempi. Yksin kotona 1 ja 2 ovat tietenkin aivan omaa luokkaansa. Piirretyistä suosikkini on Joulupukki ja noitarumpu, kuten varmaan monella muullakin. Vuosi vuodelta olen alkanut pitää yhä enemmän myös The Holidaysta, josta kyllä pidin jo alkujaankin. Iän myötä sekin leffa on kolahtanut eri tavalla. En katso samoja leffoja joka vuosi, vaan pitää vaihdella, että ei vahingossakaan kyllästy.

Nämä kolme peruselementtiä toistuvat vuodesta toiseen. Yksi olennaisimmista oivalluksistani joulustressin välttämiseksi on ollut ymmärtää, että minun ei tarvitse tehdä joka vuosi myöskään kaikkia niitä asioita joista pidän. Kauneimpiin joululauluihin ei tarvitse ehtiä joka vuosi eikä jokaista lempiherkkua tarvitse olla yhtä aikaa tarjolla. Joka vuosi niin itse juhla kuin sitä edeltävä aikakin muodostuvat oman näköisekseen, ja niin saa ollakin. Loppujen lopuksi tunnelma ja levollinen mieli ovat ne tärkeimmät. Toivotankin teille kaikille mukavaa, rentouttavaa ja juuri teille sopivan näköistä joulua!

Kirjabloggaajien perinteiselle joulukalenterille visuaalisen yhteisilmeen loihti Yöpöydän kirjojen Niina, jonka blogissa myös aukesi ensimmäinen luukku. Sieltä löytyy myös tarkempi listaus osallistujista. Eilinen luukku avattiin Hemulin kirjahyllyssä ja huomenna kannattaa suunnata Kirjakasta-blogiin.

Esther Wildingin seitsemän salaisuutta

Holly Ringland: Esther Wildingin seitsemän salaisuutta

Minervan äänikirja 2023

alkup. The Seven Skins of Esther Wilding, 2022

suomentanut Kaisa Haatanen

lukijana Rosanna Kemppi

Kuuntelin aiemmin tänä vuonna Holly Ringlandin taianomaisen esikoisteoksen Alice Hartin kadonneet kukat, joka lumosi miljööllään ja kävi sydämeen tarinallaan. Sellaisen kirjakokemuksen jälkeen tietysti myös Esther Wildingin seitsemän salaisuutta lähti kuunteluun. Pidin tästäkin, mutta en ihan niin kovasti kuin edellisestä.

Esther on hieman hukassa monellakin tapaa. Opinnot jäivät jo aikoja sitten kesken eikä elämälle tunnu oikein löytyvän suuntaa. Lisäksi häntä painaa huono omatunto ja suuri suru, sillä hänen sisarensa Aura katosi vuosi sitten mereen eikä hänen kohtalostaan saatu varmuutta. Ennen katoamistaan Aura olisi halunnut puhua Estherin kanssa jostakin, mutta Esther ei mennyt paikalle. Vanhempiensa pyynnöstä hän lopulta päättää seurata Auran jalanjälkiä Tanskaan ja Färsaarille selvittääkseen mitä sisarelle siellä oikein tapahtui viimeisinä vuosinaan, sillä tuon matkan aikana jokin muuttui lopullisesti.

Mielenkiintoisinta antia tässä kirjassa oli juonen punoutuminen meriaiheisten kansantarujen ympärille. Kansantarujen hyljenaiset, meren väki ja kohtaamiset ihmisten kanssa olivat minulle uudenlaisia tarinoita, vaikka käsittääkseni kyseessä on siis aivan oikeat kansantarinat. Seitsemän eri tarinaa liittyvät Auran seitsemään eri tatuointiin, jotka kaikki kertoivat tarinaa hänen elämänsä merkittävistä käänteistä. Kirjassa onkin hyvin pitkälti kyse nimen omaan Aurasta, ja siksi hieman hämmästyttääkin, että kirjan nimihahmo on silti hänen sisarensa Esther. On hänkin tärkeä hahmo ja tavallaan hän luo nahkansa tässä tarinassa, mutta mielestäni kyse voisi olla pikemminkin Aura Wildingin seitsemästä salaisuudesta (tai seitsemästä ihosta, kuten alkuteoksen nimi viittaa).

En tiedä, en ihan lumoutunut tästä tarinasta. Liikaa salaisuuksia, epäonnekkaita sattumia ja ehkä hieman epäuskottaviakin käänteitä. Miljöö oli kuitenkin hieno tässäkin ja kansantaru-yhteys myös. 

Lukupiirikirja: Sitten alkoi sade

Laura Lähteenmäki: Sitten alkoi sade

317 s., Otava 2020

Lukupiiri kokoontui marraskuun lopussa viimeistä kertaa ennen pitkää joulutaukoa, sillä tapaamme seuraavan kerran vasta tammikuun puolivälissä. Keskustelimme tällä kokoontumisella Laura Lähteenmäen kirjasta Sitten alkoi sade. Kävi ilmi, että Lähteenmäki on valtaosalle täysin tuntematon kirjailija, joten oli kiva nostaa esille uusi nimi.

Sitten alkoi sade etenee kaksikertojaisesti. Vuorotellen ääneen pääsee psykologi Paula, joka työssään kuuntelee monenlaiset huolet ja murheet, ja nuori Ojó, joka on kulkenut pitkän ja epätoivoisen matkan pakoon kotimaansa levottomuuksia Espanjaan saakka. Espanjassakaan ei ole turvallista, sillä hänestä ei ole vielä hyödytty tarpeeksi.

Paulan omassakin elämässä riittää kipupisteitä ja selvitettäviä ihmissuhdesolmuja. Hänen miehensä on kuollut ja ainoaan hyvään ystävään välit ovat katkenneet jo vuosia sitten. Äiti-tytär-suhde on täynnä latautunutta energiaa sanomattomista sanoista ja pinnan alla kytevistä erimielisyyksistä. Lukupiiriläiset pitivät kiinnostavana sitä, miten Lähteenmäki nostaa Paulan kautta esille sen, että avioero ei ole vain pariskunnan asia, vaan vaikuttaa kaikkiin ympärillä. Paula suree tyttärensä eroa ja kaipaa läheiseksi tullutta entistä vävyään.

Ojón tarinaan minun oli itseni aika vaikea päästä kiinni. Kumpikin tarina on sinänsä yhtä vahva, mutta Ojó jää etäisemmäksi varmasti siksi, että hänen tarinansa raottuu vain vähän ja moni asia jää tulkinnan varaan. Oli vaikea nähdä mikä hänen sidoksensa on Paulaan, koska selvästi jokin linkki tulisi löytymään, ja kuka hänen espanjalainen hyväntekijänsä oikein on. Moni piiriläinen koki asian samoin

Sitten alkoi sade on sujuvalukuinen kirja, jossa tosin Paulan osuudet veivät minut paremmin mennessään. Olen Lähteenmäen tuotantoa jonkin verran lukenut (Rinkkadonna, Korkea aika, Iskelmiä ja Yksi kevät) ja tällä hetkellä kiinnostaisi kyllä tutustua vielä ainakin hänen uusimpaan aikuisten romaaniinsa Sukella silmät auki. Sen oli itse asiassa tarkoitus olla lukupiirikirjamme, mutta siitä ei ollutkaan vielä Celia-äänikirjaa tarjolla sitä tarvitsevalle, joten vaihdoin lennosta.

Paluumatkalla

Aino Huilaja & Jerry Ylkänen: Paluumatkalla

Otavan äänikirja 2023

lukija: Aino Huilaja

Luin pari vuotta sitten keväällä Aino Huilajan ensimmäisen kirjan Pakumatkalla, jossa hän kuvaa pariskunnan ja Arska-koiran vaiheita Euroopassa pakettiautolla matkustaen. Pidin kirjasta, joten myös Paluumatkalla meni lukulistalle. Tässä kirjassa Huilaja kuvaa koti-Suomeen paluun jälkeisiä vaiheita, kun he Jerryn ja Arskan kanssa majoittuvat talven yli erämaakämpälle ja myöhemmin palaavat pakumatkailun pariin.

Siinä missä Pakumatkalla oli mielestäni monellakin tapaa onnistunut teos, jää Paluumatkalla mielestäni hieman hajanaiseksi. Samaa on Huilajan taitava tekstintuotto, arjen tilannekomiikka ja peruspositiivinen vire, mutta jotenkin selainen tietty yhtenäisyys puuttuu. En tiedä teki äänikirjaformaatti osansa, mutta jotenkin minusta tuntui, että tässä ei ollut samanlaista kronologiaa kuin edellisessä ja niinpä aukkoja syntyi. Ne eivät sinällään haittaa mitään juonellisesti, jos tietokirjaksi luokiteltavan teoksen kohdalla voi juonellisuutta hakea, mutta jättivät välillä hieman hölmistyneen olon. En oikein tiennyt missä milloinkin mennään.

Paluumatkalla kyllä kuljettaa kiinnostaviin paikkoihin ja samalla kirjailija tuntuu havaitsevan, miten on itse muuttunut sitten ensimmäisen matkan ja koronapandemian. Varmaan monikin voi tunnistaa itsestään samanlaisia asioita, kuten vaikka suhtautumistyylin muutosta joihinkin arkisiinkin asioihin. Kiva oli myös tämän kirjan myötä havaita, miten maailma lähti totaalisulun jälkeen vähitellen avautumaan ja matkailu elpymään. Monenlaisia kohtaamisia Huilajan Paluumatkallekin mahtuu, kun eri kansallisuudet kohtaavat. Ihan mukava, vaikkei samalla tavalla mukaansatempaava kokemus kuin Pakumatkalla.

Kytäjän kartanon kolmoissurma

Niko Jutila: Kytäjän kartanon kolmoissurma

271 s., WSOY 2023

Kytäjän kartanolla Hyvinkään Kytäjärven kylässä tapahtui helatorstain jälkeisenä yönä vuonna 1972 kolmoissurma, joka nostetaan monesti edelleen esille suomalaisia henkirikoksia käsiteltäessä. Tapaus oli kohahduttava uutisaihe omana aikanaan, vaikka sanomalehdistön silloinen lakko hidastikin tuoreeltaan uutisointia merkittävästi.

Kytäjän kolmoissurmassa surmansa sai kolme paikkakuntalaista nuorta, jotka olivat leiriytyneet Kytäjän kartanon tiluksiin kuuluvalle Kaalimaannokalle. Myöhemmin tekijäksi paljastunut kartanonomistaja Kai Vähäkallio surmasi nuoret ampumalla heidät yöllä telttaansa. Taustalla oli Vähäkallion halu suojella omaisuuttaan, mutta myös hänen luontorakkauttaan nostettiin oikeudenkäynnissä esille puolustuksen toimesta. Vähäkallio ei sietänyt luonnon turmelemista ja helatorstaina 1972 hänellä tuli mitta täyteen.

Jos pitäisi kuvata tätä kirjaa kahdella sanalla, valitsisin neutraalin ja perusteellisen. Kirjailija Niko Jutila kuvaa perusteellisesti niin surman uhrien Veijo Häkkisen ja veljesten Esa ja Kai Hyväkän taustoja kuin Kytäjän kartanon ja Kai Vähäkallionkin vaiheita, oikeudenkäynnin etenemistä, paikkakunnalla tapahtuneita muita rikoksia ja surmien jälkeisiä vaiheita. Olin kieltämättä hämmästynyt, että teoksessa tuotiin mm. uhrien koulumenestystä ja kotioloja niin tarkkaan esille, mutta osaltaan ne toisaalta maalaavat kuvaa tuon ajan köyhien työläisperheisen ahdingosta sekä laajemmin yhteiskunnallisista asioista. Kaiken tämän Jutila kuvaa neutraalisti huolimatta siitä, että aineksia raflaavampaankin tyyliin olisi ollut. Juuri tuo neutraalius on asia, josta erityisesti pidin - toisten ihmisten tragedialla ei mässäillä.

Kytäjällä tapahtunut kolmoissurma on monellakin tapaa surullinen asia. Tietenkin henkirikos on aika itsessään sellainen, mutta samaan aikaan päättyi myös Kytäjän kartanon kehityskulku ja tähän päivään mennessä pala suomalaista kartanohistoriaa on kadonnut kokonaan. Ihmisten teoilla on monesti kauaskantoisia seurauksia, etenkin kun kyse on tämän mittakaavan teoista. Kirjana tämä oli vallan toimiva, lukeminen kävi joutuisaan ja rakenne oli hyvä. Pieniä epätarkkuuksia huomasin faktoissa, kun aiemmin kerrottu yksityiskohta muuttuikin toiseksi. Se hieman harmitti, sillä muuten teos tuntuu pätevältä, jos niin voi sanoa. Samoin joissakin kohtaa kirjallinen ilmaisu oli hieman hassun tuntuista, mihin muuten sujuvasti kirjoitetussa kirjassa huomio helposti kiinnittyi. Plussan puolelle kuitenkin jää ansioissaan.

Talven taikaa Jylhäsalmella

Kirsi Pehkonen: Talven taikaa Jylhäsalmella

Jylhäsalmi 8

123 s., Karisto 2023

kannen kuva: Petri Jauhiainen

kansi: Saana Nyqvist

Kirsi Pehkosen suosittu maalaisromanttinen Jylhäsalmi-sarja on edennyt jo kahdeksanteen osaansa. Talven taikaa Jylhäsalmella on sarjan ensimmäinen talvinen osa. Pidän sarjasta paljon, mutta joudun silti toteamaan, että tämä talvinen osa ei oikein vienyt mennessään ja ohuen kirjan lukemiseen kuluikin hämmästyttävän paljon aikaa. Talven taika jäi puuttumaan, kun samassa ohuessa kirjassa valmisteltiin ja pidettiin joulumyyjäiset, vähän fiilisteltiin talvea, ohitettiin joulu vauhdilla ja saavuttiin vuodenvaihteeseen.

Eerika on saapunut Lontoosta pitkälle joululomalle vanhempiensa luokse Jylhäsalmelle. Äidin pyörittämä lossikahvila Lossari uinuu talviuntaan, mutta joulumyyjäisistä saadaan säpinää kylälle. Joululomansa aikana Eerika miettii elämänvalintojaan, sillä Jylhäsalmen leppoisa elämänmeno on jotain vallan muuta kuin Lontoon finanssimaailma. Jylhäsalmella on hyvä olla, vaikka se tarkoittaakin myös sellaisten ihmisten kohtaamista, jotka hän oli jo jättänyt taakseen. Teinivuosien rakkaus ilmestyy jälleen Eerikan elämänpiiriin, mikä herättää pitkästä aikaa perhosia mahanpohjassa.

Tämän kirjan suurin haaste on mielestäni se, että pieneen sivumäärään on haluttu yhdistää kaikki perinteiset talven touhut. Tässä olisi aineksia samanlaiseen viihdyttävään ja viehättävään maalaisromantiikkaan kuin sarjan muissakin osissa, mutta kun kaikki asiat vain ohitetaan pikavauhtia, niin ei siinä paljon talven taikaa ehdi aistimaan. Liekö kirjailijaa kiire painanut, sillä häneltä ilmestyi myös joulukalenteriksi sopiva kirja ja hieman aiemmin myös uuden sarjan avausosa. Harmillista joka tapauksessa, sillä sarja on muuten ihana, mistä johtuen odotukset olivatkin korkealla.

Lukupiirikirja: Mehiläisten historia

Maja Lunde: Mehiläisten historia

Ilmastokvartetti 1

Tammen äänikirja 2018

alkup. Bienes historie

suom. Katriina Huttunen

lukijat: Toni Kamula, Sanna Majuri ja Jukka Pitkänen

Lukupiirimme kokoontui lokakuun lopussa keskustelemaan Maja Lunden Mehiläisten historiasta, joka avaa Ilmastokvartetti-sarjan. Itse päädyin lopulta kuuntelemaan kirjan äänikirjana, ja valitettavasti joudun toteamaan, että kolmessa aikatasossa liikkuva tarina ei toiminut minulle siinä formaatissa kovinkaan hyvin.

Mehiläisten historiassa yhdistyy kaksi kirjallisuuden genreä, historia ja scifi. Kirjan kolme aikatasoa ja niiden päähenkilöt jäivät minulle kaikki yhtä pintapuolisiksi, vaikka lukupiirin keskustelu toikin mukanaan oivalluksia ja aloin hieman paremmin ymmärtää kokonaisuutta. Jokaisessa aikatasossa olisi ollut omat kiinnostavat juttunsa ja ihmissuhdekiemuransa, mutta lyhyiden lukujen tempossa oli vaikea pysyä mukana. Lukupiirikirjaksi tämä sopii hyvin, sillä kirja herätti keskustelua.

Vuonna 1857 suurperheen isä William yrittää löytää elämälleen uutta merkitystä. Masennuksesta toipuva mies innostuu mehiläisten kasvattamisesta ja haluaisi kovasti, että hänen poikansa innostuisi myös aiheesta. Samaan aikaan hän ei lainkaan huomaa, että yksi hänen tyttäristään on se, jolla on samanlainen into tutkia ja kehittää mehiläistarhausta. Vuodessa 2007 mehiläisfarmari George alkaa hiljalleen ymmärtää, että hänen työlleen ei löydy jatkajaa. Alalla on muutenkin vaikeat ajat, sillä mehiläiskato alkaa olla tosiasia. 2098 pahin on tapahtunut, mehiläiset ovat kadonneet ja hedelmäpuut pölytetään käsin. Tao haluaisi tarjota pojalleen parhaan mahdollisen huomisen, mutta sitten poika sairastuu ja katoaa. Aikatasot punoutuvat lopussa yhteen.

Vaikka kirja jäi minulle etäiseksi kokemukseksi, on mehiläiskato aiheena kiinnostava. Niin paljon kuin erinäisiä lentäviä hyönteisiä inhoan ja osaa myös pelkään, ymmärrän niiden hyödyllisyyden mm. hyönteissyöjien ravintona, pölyttäjinä ja luonnon monimuotoisuuden vaalijoina. Mitä tekisimme, jos mehiläisiä ei tosiaan enää olisi? Lunde antaa siitä yhden mahdollisen kuvan, mutta hieman minulle jäi epäselväksi se, miksi hänen kuvassaan mehiläiskato tuntuu romahduttavan koko digitaalisen yhteiskunnan.

Vihreän lohikäärmeen risteys

Leena Lehtolainen: Vihreän lohikäärmeen risteys

Tammi 2022

lukija: Anniina Piiparinen

En tiedä olisinko tullut muuten tarttuneeksi Vihreän lohikäärmeen risteykseen, mutta koska Lehtolaisen uusin Maria Kallio -dekkari Pimeän risteys sivuaa tämän kirjantapahtumapaikkoja ja henkilöhahmoja, päätin kuunnella tämänkin. Kyseessä on nuortenkirja ja ymmärrettävästi eron Lehtolaisen muuhun tuotantoon huomaa niin juonenkuljetuksessa kuin kielessäkin, mutta sujuvuus oli samaa luokkaa.

Kävelyteiden risteyksessä olevaan sähkökaappiin maalattu vihreä lohikäärme oli tärkeä Selmalle ja hänen jo edesmenneelle ystävälleen Sennulle. Selma tapaa käydä katsomassa lohikäärmettä, sillä sitä kautta Sennu tuntuu joskus olevan lähempänä. Lohikäärme on tärkeä myös Viggolle, jonka pari vuotta sitten kadonnut veli taiteili alkuperäisen lohikäärmeen. Viggokin käy joskus katsomassa lohikäärmettä, samasta syystä kuin Selmakin.

Kotona Selman sisaruksella Savulla on omat huolensa. Hän näyttää sotkeutuneen paikallisen jengin porukoihin, eikä sen jengin kanssa kannattaisi olla missään tekemisissä. Savulla on tämän tästä ja taas erilaisia ruhjeita, joita hän peittelee äidiltä. Kun perheen kotiovi töhritään ja Selmaakin uhkaillaan koulumatkalla, hän rohkaistuu ottamaan yhteyttä Sennun isään, joka on poliisi. Pekka Koivu työskentelee lanu-jaoksessa, joten jengin toiminta on heille jo entuudestaan tuttua. Nyt palaset alkavat loksahdella toden teolla paikoilleen.

Vihreän lohikäärmeen risteys oli ihan toimiva nuortenjännäri, vaikka se ei minua ihmeemmin sykähdyttänytkään. Jotenkin sitä koko ajan tiesi, että hyvin tässä vielä käy, mikä taittoi jännitykseltä terän.

Rottien pyhimys

Anneli Kanto: Rottien pyhimys

Gummerus 2021, äänikirja

lukija: Erja Manto

Anneli Kanto on kirjailija, johon minulla on hieman ristiriitainen suhde. Pidän kovasti hänen Viisi villiä Virtasta -kuvakirjoistaan ja muistakin lastenkirjoistaan, mutta aikuisille suunnatut kirjat eivät vie minua samalla tavalla mennessään. Olen joskus yrittänyt lukea Piru, kreivi, noita ja näyttelijä -romaania, mutta muistaakseni se jäi heti alkuvaiheessa kesken, sillä kerronta ei miellyttänyt minua. Samanlainen olo jäi Rottien pyhimyksestä, vaikka kuuntelinkin kirjan loppuun. Kannon kirjoissa on monia kiinnostavia aiheita ja pidän historiasta, joten haluaisin pitää hänen kirjoistaan, mutta ehkä minun on vain myönnettävä, että nämä eivät ole minua varten.

Rottien pyhimys kertoo Hattulan Pyhän Ristin kirkon koristemaalausurakasta 1500-luvulla. Kirkkoa saapuvat Ruotsin puolelta koristamaan maalarit Anders ja Martinus sekä heidän oppipoikansa Vilppu, mutta onnettomien sattumien vuoksi miehet tarvitsevat pian lisää apua pysyäkseen urakan tahdissa. Silloin siveltimeen pääsee tarttumaan paikkakunnalla hieman hyljeksitty tiilimestarin ottotytär Pelliina, joka osaa piirtää ja jolla on silmää väreille ja sommittelulle. Kesä maalausurakan parissa mullistaa heistä jokaisen elämän, mutta eritoten Pelliinan, joka saa uutta itsevarmuutta onnistumisistaan.

Kanto on asiantunteva mitä historian faktoihin tulee. Hän kertoo yksityiskohtaisesti 1500-luvun maalaustaiteesta, värien hiertämisestä, materiaaleista ja työnteosta. Ajankuva välittyy hyvin niin miljöön kuin yhteiskunnallisten asioiden kuvaamisen kautta. Mielestäni tarina ei ole kovin juonivetoinen eikä kerronta vienyt mennessään. Tunnetilat eivät välity minulle asti, enkä usko sen johtuvan äänikirjasta, sillä Erja Manto on yksi suosikkilukijoistani. Tällä kirjalla on ansionsa, mutta jonkinlaista kipinää olisin kaivannut lisää.

Valoa kohti

Laila Hirvisaari: Valoa kohti

Laatokka, osa 6

Otavan äänikirja 2023, alkup. 1991

äänikirjan lukija: Fanni Noroila

Laila Hirvisaaren hieno Laatokka-sarja ilmestyi äänikirjoina tänä vuonna. Se oli minulle todellinen löytö, koska Laatokka oli Hirvisaaren sarjoista viimeinen, jota en ollut vielä lukenut. Äänikirjoina tämä sarja toimikin hienosti ja mielestäni lukijavalinta on onnistunut. Vähän on nyt haikea fiilis sarjan päättymisestä, vaikka toisaalta tämä oli varmasti juuri oikea kohta päättää sarja.

Aiemmista osista tuttu Anna Ustinova on päätynyt vankileirille miehensä Timofein tavoin. Venäjällä eletään 1920-luvulla kuohuttavaa aikaa ja yhtenä hetkenä oikeana pidetty mielipide tai kontakti voikin olla väärin ja vaarallista. Syyttömänä leirille tuomittu Anna pyrkii kaikin tavoin kamppailemaan lamaannusta vastaan. Lääkärinä hän haluaa auttaa kohtalotovereitaan ja parantaa leirin olosuhteita edes hieman inhimillisemmiksi. Mielessä siintää koko ajan toivo vapaudesta, siitä että pääsisi takaisin Suomeen ja turvaan. Siksi hän ryhtyykin uhkayritykseen. Leirille hän ei halua kuolla.

Totesin edellisen osan kohdalla, että en ole aiemmin lukenut Hirvisaarelta kirjaa, joka olisi ollut niin synkkäsävyinen. No, tässä on toinen, vaikka valon pilkahduksiakin lopulta tulee kirjan nimen mukaisesti. Synkkyydestä huolimatta pidin tästäkin kirjasta, vaikka pienen pettymyksenkin sarjan päättyminen tuo tullessaan, sillä olisin halunnut kuulla lisää ensimmäisen osan keskushenkilöiden myöhemmistä vaiheista. Avarankalliolla asuvien Eeva Marian lasten Katrin ja Johanneksen myöhemmistä vaiheista ei ole sen jälkeen juurikaan kuultu, mikä tuntuu mielestäni hieman hassulta. Kuusiosainen sarja kiertyi myöhemmin enemmän heidän enonsa ja muiden vuokkiniemeläisten vaiheiden, etenkin Annan, ympärille, mikä on hieman harmi.

 

Kadonneiden rakkaiden kirja

Lisa Wingate: Kadonneiden rakkaiden kirja

461 s., Sitruuna 2023

alkup. The Book of Lost Friends, 2020

suom. Elina Salonen

Kadonneiden rakkaiden kirja tuli töissä vastaan uutuuskirjalaatikosta ja jokin siinä jäi niin kiinnostamaan, että otin lopulta myös varasin kirjan. Odotin vetävämpää historian syövereihin sukeltavaa tarinaa ja olin vähällä jättää kirjan keskenkin, mutta onneksi en. Aika pitkään toki sai lukea, että tarina lähti toden teolla vetämään ja teoksen kaksi aikatasoa alkoi kietoutua kunnolla yhteen. Ennen sitä ne tuntuivat lähinnä kahdelta irralliselta kertomukselta, joiden keskeytyminen toistensa tieltä melkeinpä harmitti.

Kumpikin aikataso sijoittuu Louisianaan. Toisessa eletään vuotta 1875, siis aikaa jolloin Yhdysvaltojen sisällissodan jälkeinen kaaos saa ihmiset pelkäämään ja rikollisuuden rehottamaan. Kolme nuorta naista ajautuu vaaralliselle matkalle kohti Texasia tarkoituksenaan löytää tilanomistaja Gossett. Gossettin tyttäret Lavinia ja hänen kreoli siskopuolensa Juneau Jane sekä tilan entinen orja Hannie kohtaavat monta vaaraa ja täpärää pelastusta matkallaan. Vuoden 1987 aikatasossa opettaja Benny Silva aloittaa työt syrjäisessä maaseutukoulussa. Paikkakunnalla ei suhtauduta kovinkaan myönteisesti uusiin ihmisiin tai ideoihin, mutta Benny onnistuu herättelemään oppilaissaan innostuksen paikallishistoriaa kohtaan. Siihen kuuluu merkittävällä tavalla myös Gossettin suku.

Kirjailija kertoo saaneensa idean kirjaansa lehdissä julkaistuista "Kadonneet ystävät" -ilmoituksista, joita julkaistiin sisällissodan jälkeen sanomalehdissä. Mielenkiintoinen yksityiskohta, vaikka se ei riitäkään tekemään itse tarinasta kovinkaan sujuvaa kokonaisuutta. Kaksi aikatasoa tuntui aluksi niin irrallisilta, että niistä olisi melkein voinut tehdä kokonaan omat kirjansa. Kahden aikatason takia kumpikin jää hieman etäiseksi ja kummassakin tapahtuu mielestäni hieman oikomista ja "helppoja ratkaisuja", kun kokonaisuutta aletaan yhtäkkiä paketoida kasaan. Sanoisin, että ihan jees kirja. Keskitasoa, ei huono mutta ei erityisen häikäiseväkään. Miljööstä annan plussaa, se oli mielestäni kiehtova.

Sinisiä hetkiä Lemmenlahdella

Tuuli Kivijoki: Sinisiä hetkiä Lemmenlahdella

236 s., Karisto 2023

kansi: Katja Säilä

 

Olisin halunnut säästellä Sinisiä hetkiä Lemmenlahdella talvisempiin tunnelmiin, mutta varausjono toi kirjan käsiini heti kärkipäässä. Nielurisaleikkauksesta toipuvalle tämäkin kirja oli nappivalinta, oli ihanaa käpertyä sohvannurkkaan viltin alle ja vain lukea.

 

Tuuli Kivijoki on kirjailijanimi, jonka takana on kirjailija Anu Patrakka. En ole hänen kirjojaan aiemmin lukenut, mutta tämä kirja oli kyllä todella hyvä, juuri sellainen viihdekirja joista minä pidän. Napakat luvut, sopivan arkirealistinen asenne eikä liikaa vaaleanpunaisia unelmanhahtuvia: täydellinen kombo! Luin tämän ihan parilta istumalta, niin hyvin tämä tempaisi mukaansa.

 

Kolmekymppinen Sofia ja hänen veljensä perivät isotätinsä mökin Lemmenlahdelta Keski-Suomesta. Tupa on tarkoitus myydä, mutta ennen sitä Sofia matkustaa paikan päälle käymään läpi tädin tavaroita. Yllättäen tädin mökki, arkiset askareet ja mukavat kohtaamiset saavat Lemmenlahden tuntumaan enemmän kodilta kuin miltä Helsinki on tuntunut pitkään aikaan. Yhä useammin hän huomaa ajattelevansa tulevaisuuttaan Lemmenlahdella, mutta toisinaan arki tuo realiteetit pöytään.

 

Minä pidin tädin mökistä, Lemmenlahdesta ja päähenkilöstä jo heti ensisivuilta alkaen. Pidin tunnelmasta, realistisesta otteesta ja ihan kaikesta. En etukäteen olisi uskonut, että voisin näin ihastua tähän kirjaan, mutta niin vaan kävi. Hieman pelkäsin, että miltä mahtaa tuntua lukea kuolinpesän tavaroiden läpikäymisestä ja muusta siihen liittyvästä, sillä aihe on ollut minulle kovin ajankohtainen. Kirjan mukaan oli kuitenkin helppo lähteä, ei tuntunut pahalta. Mikäli oikein tulkitsen, niin sarjalle lienee tulossa jatkoakin, joten pääsen palaamaan Lemmenlahden maisemiin myös tulevaisuudessa.

Unohdettujen unelmien kirjasto

Liina Putkonen: Unohdettujen unelmien kirjasto

380 s., Tammi 2023

 

Unohdettujen unelmien kirjasto on kirja, jonka jostakin syystä meinasin jättää unholaan, vaikka olin sen jo ehtinyt lainatakin.  Onneksi kuitenkin tartuin tähän, sillä nielurisaleikkauksesta toipuessa tämä oli mitä parhainta seuraa. Tarina on sopivan kevyt, niin että lääkehuuruissakin pystyi keskittymään, mutta toisaalta menneisyyden palapeli vaivasi aivonystyröitä ja vaati selvittämistä.

 

Aina Varjoranta on reilu kolmekymppinen nainen, joka hakee elämälleen uutta suuntaa. Äidin sairastuminen ja sitten menehtyminen syöpään vei Ainan elämältä pohjan, sillä he olivat toistensa ainoa perhe. Kesätyö Kielokosken kirjastossa tarjoaa turvallisen väylän irtautua Helsingistä ja kokeilla siipiään, sillä kirjojen parissa Aina on aina viihtynyt.

 

Kielokoski ei ole mikään idyllinen kyläyhteisö, niin kuin ensialkuun voisi luulla. Kaiken keskiössä toimii vanhan ruukin perinneyhdistys, jonka hallinnoimana kirjastokin toimii - mistään kunnallisen kirjastolaitoksen hienouksista, kuten kirjasto-ohjelmistosta tai aineistomäärärahoista on turha haaveilla. Kirjastosali on muutettu jumppasaliksi ja kirjat sysätty syrjään. Päättäväisesti Aina alkaa etsiä mahdollisuuksia elvyttää kirjastotoiminta uudelleen ja yllätyksekseen hän saa siihen myös apuja yhdeltä jos toiseltakin kyläläiseltä. Samaan aikaan hän pyrkii myös selvittämään, mitä on tehnyt paikkakunnalla aivan pikkuisena tyttönä. Vanha valokuva on ainoa vihje, sillä äiti ei koskaan kertonut omastaan tai Ainan isänpuoleisesta suvusta mitään.

 

Tässä kirjassa on viehättävä miljöö ja pidin siitä kyläyhteisön hengestä, joka Kielokoskelle oman kirjaston puolesta lopulta muodostui. Vanha kirjastorakennus entisine kirjastonhoitajan asuntoineen, lammet, ruukin rauniot ja historian havina olivat juuri sellainen paikka, jossa minä viihdyin. Kirjallisuuden ympäröivä elämä, sitaatit ja kirjojen kätkemät salaisuudet tuntuivat ihanilta. Pieni ripaus romantiikkaa ja samalla etsiväntyötä kesäisessä maalaismiljöössä oli kutsuva kokonaisuus. Ehkä itse pidin eniten siitä salaisuuksien selvittämisestä. Saa nähdä tulenko lukemaan jatko-osia, sillä tämä on Kielokoski-sarjan avausosa.

Lukupiirikirja: Kaikenkarvaiset ystäväni

James Herriot: Kaikenkarvaiset ystäväni

Otavan äänikirja 2022, alkup. 1974

alkup. All Creatures, Great and Small

suom. Heidi Järvenpää

lukija: Anssi Niemi

Lukupiirimme kokoontui viikko sitten keskustelemaan James Herriotin eläinlääkärin arkea kuvaavasta romaanista Kaikenkarvaiset ystäväni, joka on löyhästi omaelämäkerrallinen. Teoksen tapahtumat sijoittuvat 1930-luvun Yorkshireen, jolloin moni potilas oli vaikeiden kulkuyhteyksien päässä eikä eläinlääketiede ollut vielä kovin kehittynyttä.

Mielestäni tämä kirja on mielenkiintoinen kurkistus eläinlääkärin arkeen ja alan kehittymiseen. Herriot viittaa tekstissään monesti paitsi eläinlääketieteen historiaan myös tuleviin vaiheisiin, onhan kirja kirjoitettu paljon myöhempänä aikana kuin mistä se kertoo.  Tuohon aikaan monesti kyse oli suoranaisista sankariteoista, kun hädässä olevia eläimiä pelastettiin mitä käsittämättömimmistä tilanteista. Valtaosa potilaista oli tuotantoeläimiä, kissoja ja koiria vain pieni osa, mikä maatalousvaltaisessa yhteiskunnassa on sangen ymmärrettävä jako. Nykyään tilanne taitaa olla jokseenkin päinvastainen.

Päähenkilönä on kirjailija itse, nuori eläinlääkäri James Herriot. James Herriot on itse asiassa taiteilijanimi, jolla eläinlääkäri James Wight kirjoitti romaaneitaan, joten Herriot lienee kirjoissakin hänelle jonkinlainen omakuva. Herriot on mukava tyyppi. Hän on sitä lajia, jonka puolelle jotenkin automaattisesti asettuu, koska hän on niin symppis. Helppoa ei nuorella eläinlääkärillä ole, kun isäntämiehet kyseenalaistavat vuosikymmenten totunnaistavat.

Itse olin odottanut tämän kirjan olevan yhtenäisempi kokonaisuus, mutta se eteneekin tapauskohtaisina lukuina. Toisaalta se mahdollistaa pieninä erinä lukemisen/kuuntelemisen, mutta kuten piirissäkin todettiin, jossain kohtaa rakenne alkaa hieman puuduttaa. Kronologiaa olisin itsekin kaivannut enemmän, sellaista asioiden limittymistä ja lomittumista ja erilaista arjen kuvausta. Tämä rakenne toimii varmasti paremmin lyhyemmässä kirjassa kuin, jossa oli kuunneltavaa yli 19 tuntia.

Martti Suosalon tähänastinen elämä

Johanna Venho: Martti Suosalon tähänastinen elämä

492 s., WSOY 2022

Martti Suosalo on suosikkinäyttelijäni, joten oli itsestäänselvää, että halusin lukea hänen tähänastisen elämäkertansa. Johanna Venho on mielestäni onnistunut hyvin tuomaan esiin Suosalon oman äänen, sillä minulle ainakin jäi tunne, että Suosalohan se itse siinä juttelee näitä.

Suosalo on lahjakas ja monipuolinen näyttelijä. Tämän kirjan myötä lukija pääsee kurkistamaan paitsi hänen elämänvaiheisiinsa myös hänen ammatilliseen puoleensa. Suosalo kertoo prosesseistaan, luovuudestaan ja aiemmista töistään, joista suuri osa on antanut jotakin tulevaisuuden varalle. Hänellä näyttää olevan kyky napata kaikesta kohtaamastaan jotakin sellaista, josta voi ammentaa myöhemmin näyttelijän työssä.

Minulla on ollut mielikuva Suosalosta sympaattisena tyyppinä, ja tämä kirja vain vahvistaa mielikuvaa. Hänen itsensä lisäksi ääneen pääsevät läheiset työtoverit, opiskelutoverit ja puoliso, joiden kertomat asiat on sijoiteltu kirjaan taitavasti niin, että ne täydentävät pääkerrontaa. Osa kertoo enemmän yhteisistä työprojekteista, mutta samalla niistä piirtyy kuva Suosalosta ihmisenä. Luovaan työhön ihminen laittaa paljon itseään, mikä tuntuu olevan hänenkin kohdallaan ilmeistä.

Pidin tästä kirjasta, se on suora ja vilpitön kuvaus Suosalon tähänastisesta elämästä. Suosalo tuntuu suhtautuvan nuoreen itseensä lempeästi, vaikka vaatiikin itseltään etenkin ammatillisessa mielessä paljon. Hänellä tuntuu kuitenkin olevan kyky katsoa mennyttä ymmärtäväisesti, kuten itsensä hyvin tuntevilla ja itsensä kanssa sinut olevilla ihmisillä on tapana.

Levoton veri

Robert Galbraith: Levoton veri

Cormoran Strike, osa 5

Otava 2020

alup. Troubled Blood

suom. Ilkka Rekiaro

äänikirjan lukijana Eero Saarinen

Robert Galbraithin Cormoran Strike -sarja on ollut mielestäni todella hyvä eikä viides osa tee siihen poikkeusta, pikemminkin päin vastoin. Levoton veri on äänikirjana 34 tuntia täyttä viihtymistä ja lukuiloa, ei hetkenkään pitkästymistä tai tunnetta siitä, että olisi pitänyt hieman tiivistää.

Cormoran Strikella ja hänen yhtiökumppanillaan Robinilla on jo monta rautaa tulessa, kun he ottavat tutkittavakseen uuden jutun. Vuonna 1974 kadonneen ja edelleen kateissa olevan lääkärin tytär pyytää etsiviltä apua selvittääkseen äitinsä kohtalon. Otettuaan haasteen vastaan kaksikko saa todeta, että tapaukseen liittyy monenlaisia erikoisia yksityiskohtia. Vanhat poliisipöytäkirjat ovat jokseenkin erikoisia jutun päätutkijan mielenterveysongelmien vuoksi, minkä lisäksi näyttää siltä, että tutkinnassa on tehty suoranaisia virheitä. Tutkimuksiin liittyy niin astrologiaa kuin arkilogiikkaakin. Vanha selvittämätön tapaus on omiaan saattamaan Striken ja Robinin ymmälleen.

Samaan aikaan kummankin etsivän omassa elämässä on meneillään raskaita prosesseja. Robinin avioero ei tunnu etenevän entisen puolison vastahankaisuuden vuoksi, mutta päänvaivaa aiheuttaa myös etsivätoimiston epäasiallisesti käyttäytyvä työntekijä. Strike puolestaan kulkee Lontoon ja Cornwallin väliä, sillä hänen tätinsä on vakavasti sairaana. Täti on ollut Strikelle kuin toinen äiti, ja on tuskallista katsoa tämän kamppailua.

Levoton veri on monisyinen ja kiinnostava useamman tapauksen vyyhti, joka pitää lukijan valppaana, mutta yllättää silti loppuratkaisullaan. Galbraithin kirjoissa usein pienetkin yksityiskohdat ratkaisevat, kuten myös tämänkin kirjan kohdalla. Hänen punomansa juonenkäänteet ovat toisinaan melkeinpä nerokkaita. Pidän hänen tavastaan kuljettaa tarinaa ja kuvata ihmisiä.

Katsoimme hiljattain mieheni kanssa neljään ensimmäiseen kirjaan perustuvat tv-sarjat, joten kirjasarjan pariin palaaminen niiden jälkeen oli sujuvaa. Mielestäni tv-sarjat tekevät oikeutta kirjoille ja ovat varsin uskollisia alkuperäisjuonelle, joten kirjojen lisäksi voin suositella myös filmatisointeja.

 

Menneen maailman maalari

Kazuo Ishiguro: Menneen maailman maalari

Tammi 2021

ilmestyi suomeksi 1988

alkup. An Artist of the Floating World, 1986

suom. Helene Bützow

lukija: Jussi Puhakka

Kazuo Ishiguro on kirjailija, jolta olen lukenut vasta kolme kirjaa, mutta jonka voisin silti sanoa olevan yksi monista lempikirjailijoistani. Pidän hänen monipuolisuudestaan, sillä hän kirjoittaa hienovireisiä historiallisia romaaneja siinä missä tulevaisuudenkuviakin. Yhteiskunnallinen tarkastelu, miljööt ja sosiaalisten suhteiden kuvaus ovat olleet jokaisen lukemani kirjan kohdalla onnistuneita.

Menneen maailman maalari sijoittuu toisen maailmansodan jälkeiseen Japaniin. Maata jälleenrakennetaan ja amerikkalaistuminen näkyy monessa. Vanha taiteilija, aikanaan hyvin arvostettu Masuji Ono asuu rapistuvassa talossaan tyttärineen. Taiteilijan maine on rapistunut kuin talo jossa hän asuu, sillä hänen taiteensa oli luotu palvelemaan Japanin imperialismia ja militariaa. Saavutuksistaan ylpeän taiteilijan on vaikea niellä sitä, että hänen teoksensa mielletään propagandaksi ja nuorempi sukupolvi pitää hänen taidettaan häpeällisenä. Tyttärensä avioliittoneuvottelujen edetessä Ono joutuu tarkastelemaan menneisyyttään uudella tavalla, sillä on vaarana, että neuvottelut kariutuvat nimenomaan hänen taiteensa vuoksi.

Menneen maailman maalari on jotenkin haikea teos. Ono palaa muistoissaan arvostuksen ja kunnian päiviin, nuoruuteensa ja elinvoimaisuuteen. Nyt hän on vanha mies muuttuvassa maailmassa, paljon menettänyt ja paikkaansa hakeva. Ono näyttäytyy välillä melko itsepäisenä ja kaikkitietävänä isähahmona, mitä tulee suhteessa tyttäriin, vävyyn ja lapsenlapseen. Hän ei huomaa, miten aika ja tavat ovat muuttuneet, eikä ehkä aina oikein haluakaan sopeutua. Ono on hyvin ylpeä eikä halua nöyrtyä muiden edessä.

Sitä toivoo, että jokainen voisi katsoa menneitä valintojaan ja tekojaan lempeästi ja ymmärryksellä siitä, että silloiset asiat on tehty sillä hetkellä vallinneen parhaan tiedon ja käsityksen valossa. Ihmistä ei pitäisi kurittaa sellaisista asioista, jotka olivat täysin hyväksyttyjä tapahtumahetkellään, mutta niin tapahtuu Onolle ja niin on tapahtunut maailman sivu monille muille ihmisille, kun poliittiset ja uskonnolliset arvot muuttuvat ja ohjaavat yhteiskuntaa uusiin suuntiin. Se on aika pelottavakin ajatus.

Turmanluoti

Leena Lehtolainen: Turmanluoti

128 s., Kirjakauppaliitto 2018

Kirjan ja ruusun päivän kirja

Olen uskonut olevani kohtalaisen hyvin kartalla Kirjan ja ruusun päivän kirjoista, mutta minulle oli yllätys, että Leena Lehtolainenkin on kirjoittanut sellaisen. Turmanluoti kertoo tutuista hahmoista, sillä tapahtumien keskiössä on rikospoliisi Maria Kallio ja hänen miehensä Antti Sarkela.

Antti on päättänyt aloittaa metsästysharrastuksen, mikä hämmästyttää niin Mariaa kuin muitakin Antin tuntevia. Mies on kaikessa hiljaisuudessa suorittanut metsästäjäntutkinnon ja treenannut ampumista niin, että hän pääsee syksyllä osallistumaan hirvijahtiin, kun sopiva porukkakin on jo löytynyt. Kaikki menee kuitenkin kammottavalla tavalla pieleen, kun jahtiin osallistunut mies saa osuman luodista. Poliisin epäilevä katse kääntyy myös Antin suuntaan, kun aletaan selvittää kuolemaan johtanutta tapahtumasarjaa.

Turmanluoti on muiden Kirjan ja ruusun päivän kirjojen tavoin kompakti tarina. En ole vuosiin lukenut itse Lehtolaista, sillä minulle hänen kirjansa toimivat paremmin äänikirjoina, mutta tämä Turmanluoti tuli kyllä luettua hujauksessa. Pidin napakasti etenevästä tarinasta ja siitä, että Lehtolainen oli päättänyt käyttää tuttuja henkilöhahmoja tässäkin tarinassa. Juoni-idea on hyvä ja toimiva. Mukavan viihdyttävä yhden illan dekkari.