perjantai 26. heinäkuuta 2024

Mies kuin mies, tyttö kuin tyttö

Marja-Liisa Vartio: Mies kuin mies, tyttö kuin tyttö
Otava 1958, 3.p.
1. painos ilmestyi vuonna 1958

Matka Marja-Liisa Vartion tuotannon parissa jatkuu. Tällä kertaa lukuvuoroon pääsi aikuistumisesta, uskottomuudesta ja katteettomista lupauksista kertova kirja Mies kuin mies, tyttö kuin tyttö. Kirja osoittautui todella vahvaksi lukukokemukseksi. Tässä vaiheessa, vasta osan Vartion tuotannosta lukeneena, tämä on mielestäni Vartiota väkevimmillään.

Aikuistumisen kynnyksellä oleva maalaistalon tyttö Leena kohtaa paikkakunnalle väliaikaisesti töihin tulleen miehen. Heidän välilleen kehittyy suhde, vaikka mies on naimisissa. Lyhyt suhde päättyy, kun miehen työt siirtyvät toisaalle. Mies palaa perheensä luokse, mutta tyttö huomaa olevansa raskaana.

Raskauden myötä Leena aikuistuu ja alkaa näkemään asioita eri tavalla. Aluksi hän tuntee epätoivoa, mutta tyyntyy sitten. Asiat ovat kuin ovat, ja enemmän mielenkuohua syntyykin perheen parissa eikä mieskään uutista kevyesti ota. Leena irtautuu perheestään ja tekee omat ratkaisunsa.

Miten vaikuttava romaani aiheesta, joka sinänsä on varsin klassinen, mutta taipuu Vartion käsissä hienoksi kasvutarinaksi. Leenan nousu epätoivosta itsenäisyyteen on kuvattu uskottavasti. Erityisen vaikuttava oli mielestäni kohtaus, jossa asioiden laita paljastuu perheelle. Reaktiot suorastaan hengästyttävät, kun huudetut sanat sinkoilevat dialogissa ja tilanne kärjistyy. Viimeistään tuota kohtausta lukiessa vaikutuin: upea romaani.

Miljöön kuvaus on koko ajan elävää. Kesän kuumuus hiipii lukijankin iholle, kun Leena piilottelee raskauttaan paksuissa vaatteissa ja tekee talon töitä helteen jo muutenkin hiostaessa. Metsän tuoksu ja maisemat Leenan ja miehen kohtauspaikoilla sekä kotitalon tupa ja keittiö piirtyvät esiin selkeinä, niissä on helppo kulkea Leenan mukana.

Tytön nousu epätoivosta itsenäisyyteen on kuvattu uskottavasti. Juoni on kaiken kaikkiaan mieleenpainuva. En ole Vartion proosaa lukiessa pettynyt vielä kertaakaan, vaikka runoteos Seppele ei niin kolahtanutkaan.

tiistai 23. heinäkuuta 2024

Runotyttö etsii tähteään

L.M. Montgomery: Runotyttö etsii tähteään
Runotyttö, osa 3
WSOY 1982, 5.p.
1. suomenkielinen painos ilmestyi vuonna 1949
alkup. Emily's Quest, 1927
suomentanut Laine Järventaus-Aav

Neljä ja puoli vuotta siinä vain meni ennen kuin sain luettua Runotyttö-sarjan loppuun. En tiedä miksi olen venyttänyt tätä näin pitkään, etenkin kun kirjakin ehti olla lainassa kaksi vuotta. Nyt on kuitenkin luettu ja olipas mukavaa palata Uuteen Kuuhun.

Emilia Byrd Starr on varttunut nuoreksi aikuiseksi, jonka ympärillä parveilee kosijoita. Tädit Uuden Kuun kartanossa ovat vuoroin mieltyneitä ja vuoroin huolissaan kosijoista, mutta Emilia ei vaikuta aikovan vakiintua, sillä häntä kiinnostaa ennen muuta kirjoittaminen ja oman kirjallisen uran tavoittelu. Kun Emilialle tapahtuu onnettomuus, kaikki muuttuu. Sitä voisi kai sanoa jonkinlaiseksi etsikkoajaksi, sillä toipilasajan jälkeen Emilian suunnitelmat ovat muuttuneet. Hän on menossa naimisiin ja kirjoittaminen on jäänyt.

Olen koko sarjan ajan pitänyt kovasti Emilian hahmosta, mutta paljon on ollut myös sellaista, mistä en ole voinut pitää edes asettamalla niitä oman aikansa kontekstiin. Tästä kirjasta en löytänyt ihan niin räikeää epäoikeudenmukaisuutta, mutta toisaalta Emilian hahmoon onkin tullut uutta kypsyyttä ja lujuutta. Hän tekee itse omat päätöksensä, vaikka onkin edelleen tunteikas, haaveellinen ja herkkä ihminen.

Olen iloinen, että tulin lukeneeksi tämän sarjan loppuun, vaikka minulla ei kovin paljon olekaan tästä viimeisestä osasta sanottavaa. Emilia löytää paikkansa maailmassa ja hänen unelmansa toteutuvat, mikä oli odotettu mutta silti oivallinen päätös sarjalle. Seuraavaksi taidan tyttökirjallisuuden saralla jatkaa Montgomeryn Anna-sarjan parissa, sillä sitä olen tässä välillä jo ehtinyt lukemaankin.

sunnuntai 21. heinäkuuta 2024

Kesän tango

Iida Aho: Kesän tango
Pääskyniemi, osa 1
Tammi 2024
lukija: Anniina Piiparinen

Kesän tango aloittaa Iida Ahon 1970-luvulle sijoittuvan Pääskyniemi-sarjan. Ruotsiin työn perässä muuttanut Kristiina palaa yllättäen lapsuudenkotiinsa Pääskyniemelle vietettyään muutaman vuoden Ruotsissa. Samalla on kohdattava Pentti, jonka Kristiina lähtiessään jätti taakseen.

Paluumuutto ei suju kovinkaan sulavasti, mutta ei Kristiina sellaista odottanutkaan. Muutosta seuraa tietysti puheita, ja kateellisten naljailua Kristiina saakin kuunnella aivan tarpeeksi. Äidin kanssa elämä ei myöskään ole helpointa mahdollista, onhan kumpikin tottunut pitämään omaa talouttaan, eikä yhteenotoilta voi välttyä. Arkiseen aherrukseen tuo kuitenkin piristystä vanhat ystävät sekä tietyömaalla työskentelevä Armas, joka on muun tietyöväen mukana säännöllinen vieras Kristiinan äidin ruokapöydässä.

Tykkäsin tosi paljon 1970-luvun ajankuvasta. Ihan tuli mieleen isovanhempieni valokuva-albumien kellastuneet otokset, joissa näkyy kuoseja ja kirkkaita värejä niin vaatteissa kuin kodin esineissäkin, ja lapsuuttaan 1970-luvulla eläneen äitini aikoinaan kertomat jutut. Miljöön ja ihmisten kuvaus on mukavan runsasta, mutta ei niin yksityiskohtaista, että se estäisi juonta etenemästä.

Hahmoista pidin myös. Kristiina on mielestäni mukavalla tavalla jalat maassa oleva ihminen, joka osaa kuitenkin myös heittäytyä hetken vietäväksi. Hän hakee paluumuuttonsa jälkeen suuntaa tulevaisuudelleen, mutta äiti pitää tiukasti kiinni tutuista ympyröistä. Oma tuttu leivinuuni on hänelle aina parempi kuin uutukaiset sähköuunit, vaikka jääkaappi on sentään hankittu kesäaikoja varten, kun kylmäkomero ei pysy riittävän viileänä. Pidin siitä, miten rehellinen ja aikuinen äidin ja tyttären välinen suhde heidän välilleen oli luotu.

Kuuntelin tämän kirjan äänikirjana ja tuntuu, että kuunneltavaa riitti tosi pitkäksi aikaa, vaikka kesto olikin ihan keskivertoa. Kerronta oli aika verkkaista ja tasaista, mitään oikein sävähdyttävää tässä ei lopulta tapahdu. Pidin kuitenkin miljööstä ja ajankuvasta niin paljon, että se ei oikeastaan haitannut. Sainpahan itsekin lipua mukana 1970-luvun tahdissa ja hengittää sisääni Pääskyniemen lämmintä kesäilmaa.

Vaikka olen lopulta aika mieltynyt tähän kirjaan, en tiedä tulenko tarttumaan sarjan seuraaviin osiin sitten kun ne ilmestyvät. Minulle tämä oli hyvä kokemus itsessään, enkä oikeastaan edes kaipaa jatkoa. Ajankuva saattaa kyllä houkutella jatko-osien pariin.

lauantai 20. heinäkuuta 2024

Lakiankuut

Johanna Pitkäranta: Lakiankuut - Kakstoista tarinaa murtehella
omakustanne 2024

Aiemmin runoteoksen Valakiapuoli: runoja murtehella julkaissut Johanna Pitkäranta on julkaissut tällä kertaa novellikokoelman Etelä-Pohjanmaan murteella. Osa Lakiankuut -kokoelman novelleista on julkaistu aiemmin Peräseinäjoen joulu -lehdessä, mutta mukana on paljon muutakin kuin jouluisia juttuja. Lakiankuut nimittäin kattaa koko vuodenkierron 12 tarinallaan - joka kuukaudelle on omansa.

Henkseleitä paukutellen totean tuntevani tämän kirjailijan henkilökohtaisesti, sillä työskentelimme yhtä aikaa samoissa kirjastoissa usean vuoden ajan. Jotenkin minulle näistä tarinoista kuuluu hyvin selkeästi Johannan ääni ja tapa kertoa. Tuntuu tutulta ja mukavalta, vaikka ei me aivan näin leviää murretta töissä normaalisti puhuttu.

Tykkäsin näistä novelleista, ja se on puolueeton mielipiteeni. Näissä oli tietynlaista ajattomuutta, vaikka joissakin novelleissa olikin viitteitä tapahtuma-aikaansa. Ajattomuus varmaan muodostuu ihmisten mutkattomuudesta ja tavallisesta elämästä, onhan ihmisillä pohjimmiltaan yleensä aika samanlaisia toiveita, kipupisteitä ja arkisia kommelluksia ajasta riippumatta.

Novelli on minulle lukijana sopiva mitta murretekstille, jonka lukeminen on aina hieman muuta hitaampaa, vaikka murre olisikin omaa. Tykkäsin erityisesti novelleista Lahajasukat, Valakialla ja Porssikeitto. Niissä, kuten kyllä muissakin novelleissa, on syvää inhimillisyyttä. En tiedä miten juuri nuo novellit kuitenkin nousivat erityisesti esiin. Lahajasukista ja Porssikeitosta jäi suorastaan hyvä mieli. Voisin kyllä mielelläni lukea Johannalta vielä toisetkin kakstoista tarinaa murtehella tai vaikka eneeki.

perjantai 19. heinäkuuta 2024

Kirjojen kaipuu

Heli Rantala, Jukka Sarjala, Janne Tunturi, Ulla Ijäs & Heidi Hakkarainen: Kirjojen kaipuu - Kirjakulttuuria 1800-luvun alun Suomessa
Gaudeamus 2024

1800-luvun alun Suomessa valtaosan kodista löytyi ehkä virsikirja tai Katekismus. Kirjojen julkaisu varsinkaan kansankielellä suomeksi oli vielä olematonta ja kirjat olivat arvokkaita eikä lukutaitokaan ollut monella parhaasta päästä, joten lukeminen ei ollut mikään yleinen harrastus. Kuitenkin jo tuolloin oli ihmisiä, jotka rakastivat kirjallisuutta ja lukemista. Alkoi muodostua verkostoja, jotka toivat samanlaisia ihmisiä yhteen. Kirjojen kaipuu avaa näköalan heidän pariinsa.

Olen gradussani käsitellyt lukupiiriaihetta, ja taustatyötä tehdessä muodostui kuva kirjallisesta elämästä laajemminkin. Se oli kuitenkin vain ohut pintaraapaisu tähän kirjaan nähden, mutta voi miten mukavaa oli tuntea se fiilis, kun aiempi tieto täydentyy uudella. Kirjojen kaipuu on perusteellinen teos, jossa käsitellään niin kirjojen liikkumista, hankkimista ja kokoelmien sijoittumista, kurkistetaan ajan kirjakauppoihin ja luodaan katsaus siihen, ketkä kirjoja tuolloin oikein lukivat. Esiin nousee muutamia varhaisia kirjanystäviä, jotka ovat jättäneet jälkensä historiaan kirjallisuusharrastuksen edistäjinä tavalla tai toisella.

Kirjojen kaipuu on helppolukuinen ja selkeä tietokirja, joka on jäsennelty hyvin, ja jonka lukeminen on siksi sujuvaa ja mukavaa. Aihe on kirjaihmiselle tosi kiinnostava ja avartava. Olen toki tiennyt, että tuohon aikaan lukuharrastus vaati niin vaivannäköä, kielitaitoa kuin rahaakin, mutta vasta nyt havahduin ajattelemaan miten rajatun väestön harrastus se oikein oikeasti olikaan. Onneksi olen itse syntynyt aikaan, jolloin yleiset kirjastot ovat tarjonneet pääsyn monipuolisten kirja-aineistojen ääreen aivan ilmaiseksi. Kirjastosta tämänkin kirjan sain luettavakseni.

Suosittelen tätä kirjaa kaikille kirjallisuuden ystäville ja kirjakulttuurin kuluttajille.

keskiviikko 17. heinäkuuta 2024

Matkalla Jylhäsalmelle

Kirsi Pehkonen: Matkalla Jylhäsalmelle
Kariston äänikirja 2024
lukijana Elina Keinonen

Sain Amman lukuhetkestä vinkin vastikään e-kirjana ja e-äänikirjana ilmestyneestä novellista Matkalla Jylhäsalmelle, joka on ikään kuin esiosa Jylhäsalmi-sarjalle. Kirsi Pehkonen taustoittaa esipuheessaan, että novelli on alun perin kirjoitettu muuhun tarkoitukseen, mutta siitä jäi kuitenkin itämään ajatuksia ja ideoita, joista syntyi Jylhäsalmi. Onneksi syntyi, sillä se on yksi suosikkisarjoistani!

Jylhäsalmea en tästä novellista itse tunnista, eikä sen nimikään tietenkään vielä ole Jylhäsalmi vaan Heinäkylä. Sinne Hanna päätyy kyläilemään hyvän ystävänsä luo, jotta saisi hetken miettimisaikaa tulevaisuutensa suhteen. Kuten niin monet Jylhäsalmen naiset, myös Hanna hakeutuu maaseudun rauhaan, kun elämä on kolhaissut. Hannan tapauksessa se tarkoittaa sekä päättynyttä parisuhdetta että työsuhdetta.

Pehkonen kertoo esipuheessaan, että ei tehnyt tekstiin muutoksia, vaikka nyt vuosia kirjoittamisen jälkeen kiusaus hioa tekstiä oli olemassa. Kyllä tästä kieltämättä huomaa, että Pehkonen on kehittynyt kirjoittajana paljon. Kun hänen nykyiseen tyyliinsä ja juonenkuljetukseensa on Jylhäsalmien myötä tottunut, on vaikea olla kaipaamatta sitä sujuvuutta ja mukaansatempaavuutta. Pisteet kuitenkin siitä, että Pehkonen halusi säilyttää tämän alkuperäisen kaltaisena ja olla siten rehellinen niin itselleen kuin lukijoilleen siitä, mistä on lähetty liikkeelle.

Vaikka tämä on tarjonnut inspiraation Jylhäsalmen muodostumiselle, en voi välttyä siltä ajatukselta, että nyt julkaistun novellin nimi on lähinnä onnistunut koukku Jylhäsalmi-sarjan faneille. Mielestäni tämä nimittäin on todella kaukainen esiaste sille miljöölle ja niille ihmisille, joita sarja tarjoaa. On tämä silti ihan kiva kesäinen pieni lukupala, jossa ollaan vähän törmäyskurssilla ja perhosia vatsanpohjassa. Novellissa ehtiikin tapahtua oikeastaan kaikki se, mitä täysmittaisessa viihdekirjassakin yleensä tapahtuu vähän hitaammassa tahdissa. Itsenäisenä juttuna varsin jees, jos päästää irti Jylhäsalmi-viittauksesta.

tiistai 16. heinäkuuta 2024

Tervahovi

Johanna Valkama: Tervahovi
Ilkkalan Susanna, osa 3
Otavan äänikirja 2023
lukijana Elina Varjomäki

Ilkkalan Susannasta kertova trilogia päättyy Tervahoviin. Tukholmaan asettunut Susanna Katariina Weck on jo hiljalleen vetäytymässä sivuun kauppiaselämästä, kun häneen oveensa kolkuttaa leskiminiä ja outoja unia näkevä lapsenlapsi. Susanna Katariina ottaa lapsen hoiviinsa ja päättää kouluttaa tästä kauppaporvarin, seuraajan itselleen. Lapsen unennäön kyvystä on myös hyötyä, kun valtaapitävät etsivät suuntaviivoja tuleville päätöksilleen.

Olen pitänyt trilogian edeltävistä osista, joissa niin ajankuva kuin hahmotkin ovat mielenkiintoisia. Olen ihaillut erityisesti sitä, miten Valkama on poiminut tapahtuma-ajasta mielenkiintoisia asioita ja ilmiöitä, jotka ovat koskettaneet myös päähenkilömme elämää. Sama taito sitoa päähenkilöt aikaansa näkyy myös Tervahovissa, mutta muuten kirja jää mielestäni hieman ohueksi. Jotenkin Susanna Katariina tuntuu jo lipuvan pois lukijoilta, vaikka hän tarinan keskushenkilö onkin.

Pidin kuitenkin siitä, miten teoksessa nostetaan esille nuoren kuningattaren hovi ja päätöksenteko. Vuonna 1643 nuori kuningatar Kristiina oli vähitellen astumassa valtaistuimelle ja ottavansa hallinnon omiin käsiinsä. Oikutteleva Kristiina ei tehnyt päätöksiään aina kovinkaan kaukonäköisesti, mikä löi leimansa ajan ihmisten elämään - hyvä onni ja suosio saattoi hetkessä vaihtua aivan päinvastaiseksi. Kristiinan valtakausi oli selvästikin historiallisesti merkittävä, joten oli mielenkiintoista saada pieni kurkistus siihen.
 

maanantai 15. heinäkuuta 2024

Signe

Pirkko Soininen: Signe
Bazar 2024

Enpä olisi etukäteen uskonut, että Pirkko Soinisen romaani Signe jättää näin voimakkaan fiiliksen. Hieman etukäteen vierastin pitkälti Helsinkiin sijoittuvan kirjan miljöötä, sillä Helsinki ei ole milloinkaan ollut minulle merkittävä kaupunki eikä varsinkaan siinä mittakaavassa kuin se on päähenkilö Signe Branderille. Teoksen tunnelma ja tuokiomaisina vangitut valokuvia muistuttavat hetket kuitenkin sulattivat minut. Hieno kirja!

Kirjan nykyhetki on vuosi 1942. Valokuvaaja Signe Brander viruu lähes sokeana ja vakavasti sairaana Nikkilän mielisairaalan suuressa potilashuoneessa. Hänellä ei ole mielenterveydellisiä ongelmia, mutta sinne hänet ja moni muu on siirretty Helsingistä turvaan pommituksilta. Hän ei olisi halunnut lähteä Helsingistä, sillä tuo kaupunki oli hänen suuri rakkautensa. Signe makaa vuoteessaan ja käy läpi muistojaan. Hänen jo lähes sokeat silmänsä näkevät menneet päivät kirkkaina, muistoihin on tallentunut tarkkoja hetkiä kuin valokuvia.

Ihastuin Soinisen tapaan luoda tuokiokuvia. Ne ovat syviä ja moniulotteisia. Signe näyttäytyy älykkäänä itsellisenä naisena, joka teki hartiavoimin töitä unelma-ammatissaan. Minulle tämä aukeni myös kuvauksena äiti-tytär-suhteesta, joka haasteista huolimatta oli kummallekin hyvin tärkeä. Tuota ihmissuhdetta kuvattiin mielestäni hyvin kauniisti ja ymmärtävästi. Samoin valokuvaamalla tallennettujen hetkien ainutkertaisuus oli kauniisti kuvattu. Harmittaa, että en tajunnut merkitä niitä kohtia itselleni ylös. Ehkä luen tämän vielä joskus uudelleen.

lauantai 13. heinäkuuta 2024

Hunajaa ja houkutuksia

Anni Niskanen: Hunajaa ja houkutuksia
Tammi 2024

Heinäkuussa on tullut luettua niin paljon, että en ole ehtinyt kirjoittaa lukemastani tänne blogiin läheskään samassa tahdissa. Hunajaa ja houkutuksia tuli luettua heti alkukuusta. Se on paltamolaisen Anni Niskasen esikoisteos ja samalla myös kuvitteelliseen Lehmuslahden kylään sijoittuvan sarjan avausosa. Seuraava osa onkin tulossa vielä tämän vuoden aikana.

Teoksen päähenkilö on Saksasta takaisin Suomeen muuttava Aava, joka on jäänyt hieman tyhjän päälle. Suomessa ei ole tiedossa sen enempää työtä kuin asuntoakaan ennen kuin hänen ystävänsä Petteri tarjoaa töitä majatalostaan. Työ matkailualalla on Aavalle täysosuma ja samalla järjestyy myös majoitus majatalosta.

Majatalo on aika kiva ja idyllinen näyttämö viihdekirjalle, vaikka töitä niin Aavan kuin muidenkin pitää tehdä paljon. Sähköistä lataustakin on ilmassa, kun Petterin kaksoisveli Eemil saapuu auttamaan majatalossa kesän yli. Ennen kuin Aava huomaakaan, hän viettää enemmän öitä Eemilin kanssa kuin yksin. Samalla pelottaa mitä käy hänen ja Petterin ystävyydelle, jos hän saa kuulla suhteesta. Muitakin huolia on, sillä alkaa näyttää siltä, että joku haluaa aiheuttaa hankaluuksia majatalon toiminnalle.

Hunajaa ja houkutuksia on nopealukuinen ja ihan viihdyttävä kirja. Majatalomiljöö on mielestäni onnistuneesti kuvattu ja toivottavasti seuraavissa osissa Lehmuslahden kylään päästään myös tutustumaan enemmän. Aion kyllä lukea seuraavan osan, vaikka jotenkin en kirjan hahmoista ihan hirveästi pitänyt. Sinänsä hahmot ovat ihan mukavia eikä heissä ole mitään järin ärsyttäviä piirteitä, mutta ehkä se siinä vähän hiertääkin. Kaikki ovat aina niin avuliaita puuhastelijoita, että sekaan kaipaisi enemmän rosoa.

lauantai 6. heinäkuuta 2024

Runon ja suven päivänä: Marja-Liisa Vartion Seppele

Hyvää Eino Leinon, runon ja suven päivää! On hauskaa, että vaikka päivä on myös Leinon nimikkopäivä, on se laajemmin myös runon ja suven päivä. Minulla sattui olemaan lukuvuorossa ajankohtaan juuri sopivasti Marja-Liisa Vartion runoteos Seppele (Otava 1953), josta ajattelin kirjoittaa muutaman sanan, vaikka nämä runot eivät minua isommin puhutelleetkaan.

Suosikkirunoilijoihini kuuluu Aila Meriluoto ja Saima Harmaja, jotka mielestäni edustavat erilaista runoutta kuin Vartio. Ei siis ole kovinkaan yllättävää, että Vartion runous ei tuntunut minulle omimmalta, mutta eihän sitä voinut etukäteen tietää, kun ei yhtään tiennyt millaisista runoista olisi kysymys. Ylipäätään pidän runoissa monesti loppusoinnuista ja tiiviistä ilmaisusta, mutta Seppeleen runot osoittautuivat enemmänkin runomittaan sommitelluiksi pieniksi tarinoiksi.

En ole mikään runoanalyysien tekijä ja runojen lukijanakin melko kokematon, mutta mielestäni Seppeleen runoja yhdistää tietty kohtalokkuus. Se voi muodosta runon ympäristöstä tai keskushenkilön valinnoista, mutta jotenkin kaikki tuntuu kulkevan kohti kohtaloaan, joka saattaa jäädä lukijalle avoimeksikin. Balladimaisen ja tarinallisen runon ystävälle tämä on varmasti oiva teos.

Vartio julkaisi kaksi runokokoelmaa, Häät ja Seppele, ennen kuin siirtyi proosaan. Proosaa häneltä olen lukenut kahden teoksen verran ja siinä hänen ilmaisunsa on mielestäni parhaimmillaan. Se on sitten kevät oli hieno kuvaus arkisesta rakkaudesta, samoin kuin myös novellikokoelma Maan ja veden välissä puhutteli minua. Seuraavaksi aionkin lukea häneltä taas proosaa, sillä vaikka hän kuoli varhain, ehti hän onneksi kirjoittaa useampia teoksia.

keskiviikko 3. heinäkuuta 2024

Viaton sydän lyö

Katarina Widholm: Viaton sydän lyö
Betty-sarja, osa 1
Gummeruksen äänikirja 2024
alkup. Räkna hjärtslag, 2021
suom. Anna Heroja
lukija: Sanna Majuri

Viaton sydän lyö on Katarina Widholmin Betty-sarjan avausosa. Se kuljettaa lukijansa ja tohtoriperheen kotiapulaiseksi lähtevän Bettyn 1930-luvun lopun Tukholmaan, jonne maailmantilanteen kaiut kuuluvat aivan toisella tavalla kuin Bettyn kotiseudulle. Lukemisesta nauttiva nuori Betty kohtaa junamatkallaan Tukholmaan ystävällisen Martinin, jonka kanssa hän ryhtyy kirjeenvaihtoon. Pitkien päivien jälkeen kirjeenvaihto ja lukeminen suovat Bettylle mieluisan hengähdystauon, ja elämä Tukholmassa on muutenkin Bettyn mieleen.

Äänikirjasovelluksessa oli useammaltakin käyttäjältä kommentti, että tässä on jotain samaa kuin Enni Mustosen kirjoissa, lisänä vain ruotsalainen twisti. Mielestäni se on osuva kuvaus, sillä palvelusväen näkökulma ja isäntäperheen ja palvelijan rinnakkaiselo sekä ajankuvan elävyys ovat Mustosenkin kirjoissa nähtyjä aiheita ja vahvuuksia. Itse olin alkuun aika lumoutunut tästä kirjasta, joka vilisi viittauksia kirjallisuuteen ja loi yksityiskohdillaan hienoa ajankuvaa. Erityisesti nautin arkielämän kuvauksesta ja ruokalajien, tarjoiluastioiden ja muiden kodin esineiden tuomasta runsaudesta.

Vaan sitten se juoni. Tämä on vasta sarjan avausosa, jossa tapahtuu jo ihan valtavan paljon. Olisin kaivannut asioiden äärelle pysähtymistä ja laajempaa pohtimista. Dramaattisetkin käänteet tunnutaan ohittavan aika vauhdilla, epätoivoiseltakin näyttävät asiat vain ratkeavat ja kerronta jää lopulta melko ohueksi ihmissuhteiden, henkilöhahmojen ja juonenkäänteiden kannalta. Runsaus ja yksityiskohtaisuus eivät ulotu miljööstä muuhun, mikä on mielestäni todella harmi, sillä hahmoissa ja heidän suhteissaan olisi ollut aineksia syvempäänkin kuvaukseen.

Periaatteessa minua jäi kiinnostamaan Bettyn tulevat vaiheet, joista pitäisi vielä ilmestyä kolme kirjaa. Jotenkin kuitenkin kavahdan sitä saippuaoopperamaisuutta, jolta loppuratkaisu hieman kalskahti. Ongelma lienee tosin minun omani, jos kaipaan feelgood-kirjallisuudeksi luonnehditulta teokselta todentuntuisempaa otetta.

maanantai 1. heinäkuuta 2024

Auringon sisar

Lucinda Riley: Auringon sisar
Seitsemän sisarta, osa 6
Bazar 2020
alkup. The Sun Sister, 2019
suomentanut Hilkka Pekkanen

Työvoitto! Sain lopultakin luettua Auringon sisaren, jota aloitin jo viime kesänä ja jonka kanssa en silloin päässyt alkua pidemmälle. Syykin on selvä, sillä Electra on sarjan sisaruksista minulle vähiten mieluisa hahmo eikä hänen sekoilunsa päihteiden kanssa luonut kovinkaan miellyttävää alkuasetelmaa tarinalle. Nyt tartuin kirjaan uudelleen ja olihan Electran suvun tarina lopulta mielenkiintoinen, vaikka ei tämä mielestäni ole läheskään sarjan paras kirja.

Uraa mallina luonut Electra on sisarussarjan nuorin. Työnsä kautta hänestä on tullut hyvin kuuluisa, mutta kuuluisuudella ja suosiolla on varjopuolensa, joita itsensä aina hieman yksinäiseksi tuntenut Electra turruttaa päihteillä. Elämää New Yorkissa sävyttävät paitsi työ myös juhlinta, mutta lopulta on tullut aika kohdata tosiasiat, hankkiutua eroon päihteistä ja ottaa selvää omista juuristaan. Siinä auttaa Electran elämään yllättäen tupsahtanut isoäiti Stella, joka kertoo hänelle suvun tarinan.

Toisessa aikatasossa liikutaan Keniassa ja New Yorkissa 1930-luvulta alkaen. Varakkaan perheen tytär Cecily on juuri saanut kokea haaveidensa kariutuvan, sillä kihlaus ensirakkauden kanssa on purkautunut. Vanhemmat lähettävät Cecilyn kummitätinsä luo Keniaan, jotta hän voisi kääntää uuden lehden elämässään. Niin siinä käykin, sillä Keniassa Cecilyn elämä muuttuu peruuttamattomasti ja alkaa kokonaan uusi vaihe.

Pidin tässä kirjassa paljon Cecilyn hahmon kehityksestä ja Keniasta kertovista osuuksista. Toinen maailmansota heitti varjonsa myös siirtomaavaltoihin eikä siten edes Afrikassa vältytty sodan seurauksilta. Miljöön kuvaus oli kiehtovaa, joskin olisin mielelläni kurkistanut enemmänkin alkuperäiskulttuurien maailmaan. Sieltä saadaan kuitenkin alkujuuri Electran suvulle. Odotinkin koko ajan, että Electra matkustaisi sukunsa syntysijoille, mutta tarina kuljettikin niin Cecilyn kuin Electrankin Harlemiin eli ei kovin kauaksi Electran nykyisestä kodista. Sinänsä hauska ja yllättävä twisti sarjassa, jossa on tottunut siihen, että kukin sisarus matkaa juurilleen ympäri maailmaa.

Suurin haaste tässä kirjassa oli varmaan se, että tässä kesti aika pitkään päästä asiaan. Kirja onkin paksu, noin 900 sivua, ja siinä olisi mielestäni ollut hieman varaa tiivistää, sillä toisinaan mielenkiinto hieman herpaantui. Ei tosin Keniassa, mutta muuten.