Domowik

Ilkka Auer: Domowik

262 s., Haamu 2018

kansi: Ilkka Auer

Sainpas pitkästä aikaa luettua kirjan omasta hyllystä! Alunperin Domowik kotiutui minulle arvostelukappaleena kustantajalta, mutta tartuin siihen kuitenkin lopulta vasta näin vuosia myöhemmin. Kyseessä on nuortenkirja, jossa yhdistyy monta minua kiehtovaa elementtiä, kuten vanha kartano, sukusalaisuudet, kummalliset viestit ja maaginen realismi.

Vilma Sumeliuksen perhe muuttaa yllättävän testamentin myötä perimäänsä vanhaan Hästebäckin kartanoon lähelle Raaseporin linnaa. Perinnön jättänyt isosetä on jättänyt jälkeensä myös Vilmalle suunnattuja erikoisia viestejä, joiden avulla hänelle paljastuu vähitellen uuden kodin salainen puoli. Domowik-nimisen kotihengen avulla Vilma alkaa selvittää sukunsa arvoituksia.

Etukäteen tietämäni perusteella pidin melko todennäköisenä, että Domowik veisi minut mennessään oitis. Niin ei kuitenkaan käynyt, enkä oikeastaan missään vaiheessa lumoutunut teoksesta niin kuin etukäteen olin kuvitellut. Sinänsä juoni on ihan kekseliäs ja vanha kartanomiljöö kiehtova, mutta jokin tarinankerronnassa ei napannut mukaansa. Ehkä olin itsekin asettanut tälle liikaa odotuksia, mutta siitä huolimatta petyin. Ehkä 15 vuotta nuorempi minä olisi ollut tästä kirjasta ihan haltioissaan, mutta nyt tämän tarinan taika ei vain välittynyt minulle asti.

Lukupiirikirja: Kultahattu

F. Scott Fitzgerald: Kultahattu

220 s., Otava 1974, 1.p. 1959

alkup. The Great Gatsby, 1925

suom. Marja Niiniluoto

Tuntuu, että viime aikoina blogille ja kirjoille on taas ollut vaikeampi löytää aikaa. Blogin sisältökin tuntuu olevan lähinnä lukupiirikirjoja, vaikka muutakin on tullut luettua. Yritän nyt joulukuun aikana purkaa sumaa ja lukea enemmän omavalintaisia kirjoja nyt, kun lukupiiri jäi joulutauolle reilu viikko sitten.

Lokakuun toisella lukupiirikerralla keskustelimme F. Scott Fitzgeraldin tunnetuimmasta teoksesta, klassikkoasemankin saavuttaneesta Kultahatusta. Teos on ollut lukulistallani pienen ikuisuuden, mutta siitä huolimatta en ole siihen tullut tarttuneeksi. Täytyy sanoa, että odotukseni olivat melko korkealla ja hieman petyin.

Kultahattu kertoo ensisijaisesti Jay Gatsbysta, joka on ökyrikas ja ansainnut miljoonansa kieltolain aikaisella salakuljetuksella. Gatsby on luonut itselleen vankkumattoman maineen, jota sävyttää tietty mystisyys. Tarina kerrotaan Gatsbyn naapurissa asuvan pörssimeklari Nick Carrawayn tarkkailevien silmien kautta. Gatsbyn tarina on kaiken ulkopuolelle näkyvän loistokkuuden alla traaginen ja epäonninen.

Kultahattua on monesti luonnehdittu säkenöiväksi jazz-aikakauden kuvaukseksi, mutta minun oli aika vaikea erottaa tästä sen kummempaa säkenöintiä. Pikemminkin tämä tuntui melko unenomaiselta, verkkaiselta ja utuiselta kuvaukselta ylemmän luokan vetelehtivästä elämäntavasta. Mielipide oli lukupiiriläisten keskuudessa kokolailla yhteneväinen ja tästä virisikin kiinnostavaa keskustelua. Pohdimme myös mm. erilaisten kansikuvien vaikutusta odotuksiin. Olimme sitä mieltä, että tässä vuoden 1974 painoksessa tunnelma on melko hyvin sisältöä kuvaava, kun taas Leonardo di Caprion tähdittämän elokuvaversion kansi on tunnelmaltaan menevämpi.

Olen ihan tyytyväinen siihen, että olen nyt tutustunut tähän klassikkoon, mutta ei tämä minun kirjani ollut. Sen verran jäi kuitenkin vielä kiinnostamaan, että taidan tuoreimman elokuvaversion katsoa jossain vaiheessa.

Lady Churchill

Marie Benedict: Lady Churchill

10 h 53 min., Sitruuna Kustannus Oy 2022

lukija: Hannamaija Nikander

alkup. Lady Clementine, 2020

suom. Hanni Salovaara

Kuuntelin noin vuosi sitten Marie Benedictin ensimmäisen suomennetun teoksen Rouva Einsteinin. Oli kiinnostavaa kurkistaa todellisuudessa eläneen ihmisen tarinaan ja Benedict oli mielestäni onnistunut juonellisesti oikein hyvin. Kun silloin tutkin Benedictin tuotantoa, oli ilo huomata, että hän on kirjoittanut useampiakin teoksia. Toivottavasti niitäkin suomennetaan, sillä Lady Churchill oli Rouva Einsteinin tavoin kiehtova kirja.

Lady Churchill kertoo Winston Churchillin Clementine-vaimon tarinaa. Esiin piirtyy kuva määrätietoisesta ja vahvasta naisesta, jolla myös oli epävarmuutensa etenkin äitiyteen liittyen. Hän taisteli naisen roolin kapeutta vastaan kulkemalla rohkeasti miehensä rinnalla kaikista puheista ja kuiskutteluista huolimatta. Hän tuki miestään täysin, joskus jopa äitiyden kustannuksella, mutta hän ponnisteli myös muiden asioiden puolesta. Erityisesti heikompiosaisten puolustaminen oli Clementine Churchillin sydäntä lähellä.

Marie Benedictillä on taito kirjoittaa historia eläväksi. Lukija pääsee sukeltamaan Britannian poliittisen ilmapiirin keskiöön Clementinen ja hänen miehensä kautta, ennen kaikkea kuitenkin Clementinen näkökulmasta, mikä oli todella kiinnostavaa. Erityisen hyvä juttu on juurikin tuo naisnäkökulma, kun hieman varjoon jäänyt nainen saa suunvuoron ja hänen todellinen vaikutuksensa tulee huomatuksi.

Lautapalttoo

Anna Englund: Lautapalttoo

5h 57 min., Siltala 2022

lukijat: Riitta Havukainen & Karoliina Kudjoi

Anna Englundin esikoisromaani Lautapalttoo on kertomus rajoja koettelevasta rakkaudesta. Eletään 1930-luvun Pohjanmaalla, jossa Elena tekee työtä puolisonsa rinnalla suvun arkkuverstaalla. Kuolema on arkinen kumppani, alati läsnä. Elena kohtaa surevia lähes päivittäin. Kun helsinkiläinen Lydia saapuu ostamaan enolleen arkkua, järkkyvät Elenan arjen perustukset paikoiltaan.

Lydia vetää Elenaa puoleensa tavalla, jollaista Elena ei ole aiemmin kokenut. Riski tuntuu ottamisen arvoiselta, ja Elena tempautuukin mukaan uudenlaiseen maailmaan, jossa rakkaus tai himo ei katso sukupuolirajoja.

Kuuntelin Lautapalttoon äänikirjana, jonka lukivat Karoliina Kudjoi Elenan ja Riitta Havukainen anoppi Mantan roolissa. Kahden lukijan vuorottelu toimii hyvin, antaa sävynsä kerrontaan. Kumpikin tulkitsee osansa ilmeikkäästi ja luulen, että se on suurimpia syitä sille, miksi kuuntelin kirjan loppuun. Sinänsä juonikin on ihan hyvä, mutta ei mielestäni mitenkään erityisen kiinnostava tarina ole kyseessä. Muutamia kuolemaan ja elämän rajallisuuteen liittyviä kohtia tässä kuitenkin oli sellaisia, jotka kolahtivat siinä mielessä, että ne olivat niin tosia. Sitä aihettahan tässä olen viime kuukausina paljon käynyt läpi.

Lukupiirikirja: Ei enää mitään

Tommy Orange: Ei enää mitään

9h 8min., Aula & Co 2020

alkup. There There, 2018

suom. Jussi Korhonen

lukijat: Martti Ranin & Tuija Kosonen

kansi: Sanna-Reeta Meilahti

Lokakuun ensimmäisessä lukupiirikokoontumisessamme käsittelimme Tommy Orangen esikoisteosta Ei enää mitään. Hän kuvaa teoksessa modernien city-intiaanien elämää. Teos on moniääninen, sillä Orange halusi antaa intiaaneista mahdollisimman monipuolisen kuvan ja vastustaa yksioikoista tapaa nähdä intiaanit.

Moniääninen tämä kirja todella on, mutta en lopulta ole ihan varma pystyykö Orange antamaan intiaaneista niin monipuolisen kuvan kuin on tarkoittanut. Mielestäni tässä teoksessa aika monen hahmon elämä tuntui olevan päihteiden leimaamaa, vähävaraisuudessa kitkuttelua ja oman identiteetin etsintää. Kuvaus on lopulta omalla tavallaan hyvin yksipuolista mielestäni.

Ei enää mitään on kuitenkin siinä mielessä ravisteleva kirja, että se saa näkemään asioita eri valossa. Yhtenä esimerkkinä mainittakoon Yhdysvalloissa kiitospäivän viettoon liittyvät perinteet, joihin liittyy intiaanien historian kannalta omat synkät sävynsä. Intiaanien historiaan ja kulttuurin liittyvät viittaukset ja yhteydet olivat mielestäni tämän teoksen kiinnostavinta antia, ei niinkään hahmojen nykyhetki, joka voisi hyvin kuvata jotain muutakin syrjittyä ja alistettua ryhmää. Toisaalta, kuten lukupiirissä keskustelimme, urbaanin ihmisen elämä on luonnollisistakin syistä erilaista kuin perinteinen elämänmuoto, joten ei sitä voi miinukseksi tälle kirjalle laskea. Pohdimme myös, että miksi alkuperäiskansojen jäsenien usein oletetaankin olevan oman kansansa äänitorvia ja elävän perinteisten arvojen mukaan ja omaa kulttuuriaan ilmentäen koko ajan. Emmehän mekään saapastele Jussi-paidoissa ja helavyöt helisten, vaikka eteläpohjalaisuus suonissamme virtaisikin. Rinnastus ehkä hieman ontuu, mutta siinä on totuuden siemen: miksi ulkopuolelta asetamme heille sellaisen roolin? Ja miksi hämmästelemme, jos näin ei ole?

Moniäänisyyden vuoksi Ei enää mitään toimii paremmin itse lukien, sillä äänikirjassa on välillä vaikea pysyä selvillä henkilöhahmoista. Piiriläiset kyllä kommentoivat, että niin oli paperikirjankin kanssa. Itse kuuntelin teoksen äänikirjana. Ehkä toinen kuuntelukerta auttaisi huomaamaan nekin juonilinjat, jotka ehkä nyt hieman jäivät hämärän peittoon. Lukupiirin keskustelua se seikka ei kuitenkaan haitannut, sillä teoksen yleiskuva herätti jo itsessään keskustelua ja pohdintoja.

Sininen huvila

 Eva Frantz: Sininen huvila
7h 42 min., Kustantamo S&S 2018
suom. Ulla Lempinen
lukija: Anna Saksman

Kuuntelin loppukesästä lomalla olessani jonkin verran äänikirjoja, joista en ole vielä kirjoittanut blogiini. Yritän purkaa sumaa nyt syksyn mittaan.

Sininen huvila on ensimmäinen Frantzilta lukemani/kuuntelemani aikuisille suunnattu jännäri. Se avaa komisario Anna Gladista kertovan sarjan, mitä en itse asiassa etukäteen tiennyt tai ollut noteerannut. Kuuntelin kirjan aika nopeaan tahtiin, joten tietyllä tavalla se piti minut otteessaan, vaikka ei kiehtonutkaan samalla tavalla kuin nuorille suunnatut Ruukin salaisuus ja Osasto 23.

Becca on suosittu bloggaaja, joka kirjoittaa lifestyle-blogia nimeltä Sininen huvila. Suosiolla on kääntöpuolensa, sillä myös vihapostin määrä on valtaisa. Kun Beccan pieni Bruno-poika löydetään harhailemasta keskellä yötä autiolla tiellä, löytävät häntä kotiin saattavat nuoret Beccan vakavasti pahoinpideltynä ja henkitoreissaan keittiön lattialta. Poliisikomisario Anna Glad saa tapauksen selvitettäväkseen.

Sininen huvila on dekkari, joka sai ainakin minut kuuntelijana pohtimaan tapausta Anna Gladin mukana ja miettimään mahdollista motiivia. Loppuratkaisu yllätti, vaikka teos lopulta jäikin jotenkin etäiseksi. Luultavasti en tule tämän sarjan parissa jatkamaan, mutta nuortenkirjoja voisin kyllä lukea lisääkin.