Helmikuun luetut

Niin sitä vain on taas aika listata kuukauden luetut. Tällä kertaa minulla on kunnolla jotain listattavaakin, sillä kuun alussa luettu Hilja Valtosen Vaimoke mursi lukujumini lopullisesti ja sen jälkeen onkin tullut käänneltyä sivuja varsin ahkerasti. Myös Sirpa Kähkösen Kuopio -sarjalla on osuutensa lukujumin heltiämisessä tai ainakin pois pysymisessä, sillä suurella innolla jo haluaisin tarttua sarjan seuraavaan osaan.

Helmikuu on tuntunut jotenkin todella pitkältä, ehkä osittain siksi, että olen lukenut niin paljon kirjoja, ja kun on paljon kirjoja, on paljon mukavasti kulutettua aikaa. Lisäksi olen nähnyt kavereitani, kutonut, tehnyt koulujuttuja ja viettänyt syntymäpäiviäni. Tänä vuonna ensimmäistä kertaa kutsuin vieraat omaan kotiini, sillä aikaisemmin äitini on kutsunut vieraat heille. Tuntui hieman hassulta olla itse emännän roolissa, heh. :)

Kuukauden luettujen lista näyttää tältä:

Ritta Jacobsson: Nina bilettää, Nina maalla, Nina kimpaantuu & Nina menee töihin 

Hilja Valtonen: Vaimoke

Laura Lähteenmäki: Rinkkadonna

Katriina Ranne: Ohikulkijan tuoksu

Alice Munro: Liian paljon onnea

Sirpa Kähkönen: Rautayöt

Sirpa Kähkönen: Tulen ja jään kevät 

Lukukuuni hurahti mielestäni sangen hyvin, sillä jokainen lukemani kirja oli sellainen, jonka parissa aika kului kelloon vilkuilematta. Harvoin tulee eteen tällaista tilannetta, että kokonaiskuva lukukuusta jää näin positiiviseksi. Huippuelämyksiksi nostan kuitenkin näistä kymmenestä kirjasta neljä eli Vaimokkeen, Ohikulkijan tuoksun ja molemmat Kähköset. Tuntuu muuten todella ihanalta taas lukea kirjoja ja palauttaa ne kirjastoon, kun saa taas etsiä uutta luettavaa eikä tarvitse mietiskellä niitä kotona jo odottavia kirjoja!

Tähän mennessä minun pitäisi olla jo niin paljon viisastunut, etten asettaisi itselleni mitään tavoitteita seuraavaksi lukukuuksi. Siitä huolimatta tiedän jo varmaksi, että ensi kuussa tulen ainakin siirtymään hetkeksi pois mukavuusalueeltani, kun lähden kauhu- ja scifikirjojen pariin genrekurssia varten. Oman hyllyn kirjojen kimppuunkin haluaisin vihdoinkin päästä, mutta katsotaan nyt kuinka käy. Ainakin joululahjaksi saamani Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme houkuttelisi tällä hetkellä kovasti, vaikkakaan ei ihan niin paljon kuin loput Kuopio -sarjasta.. :)

Hauskaa Kalevalan päivää ja tulevaa maaliskuuta kaikille lukijoilleni!

Jään ja tulen kevät

Sirpa Kähkönen: Jään ja tulen kevät

382 s., Otava 2004

Matkani Sirpa Kähkösen Kuopio -sarjan parissa jatkuu jälleen. Jään ja tulen kevät jatkaa samalla valloittavalla linjalla kuin Mustat morsiamet ja Rautayöt, joista etenkin jälkimmäinen teki minuun suuren vaikutuksen. Jään ja tulen kevät jatkaa tarinaa marraskuusta 1940, jolloin uuden sodan uhka leijuu ilmassa entistä vahvempana.

Muutama kuukausi mahtuu Rautaöiden ja Jään ja tulen kevään väliin, sillä edellinen kattaa ajallisesti kevään ja kesän 1940. Jään ja tulen kevään tapahtumien keskiö on kirjan nimen mukaisesti keväässä, joka tulee myöhemmin kuin vuosiin. Ankara pula ja pitkä talvi on äärimmäisen huono yhdistelmä, mutta Tuomien perheessä jokainen tekee mitä kykenee. Lassikin pääsee hieman työnsyrjään kiinni, vaikkakin Annan rooli perheen elättäjänä korostuu entisestään: perheenäiti pääsee keittiöapulaiseksi ravintolaan.

On ilo seurata sitä, miten hyvin Kähkönen pureutuu pienten ihmisten elämään ja kuvaa samalla kertaa heidän epätoivoaan, mutta myös varovaista tulevaisuudenuskoaan. Kaikesta huolimatta eteenpäin on mentävä, oli tulevaisuus millainen hyvänsä. Sen tietävät niin Anna, Lassi kuin Hildakin, joka tuntuu päätyneen jonkinlaiseen murrosvaiheeseen ja etsivän itseään. Hildan kovuus murenee entistä selkeämmin, mutta samalla hänestä tulee tietyllä tapaa entistä itsevarmempi ja rohkeampi nainen kuin ennen. Annan ja Lassin suhteen hienoinen lämpeneminen, se arkinen tottumus ja välittäminen, jonka Kähkönen heidän välilleen kirjoittaa, on kerrassaan ihanaa luettavaa. Samalla se mielestäni kuvastaa myös sitä, että on tartuttava hetkeen, kun ei tiedä mitä on tulossa. Ainakin minulle tuo oli hyvin sykähdyttävää luettavaa, sillä Annan ja Lassin suhteessa tuntuu olevan jotakin sellaista erikoista ja eleetöntä kipinää ja välittämistä, joka tuntuu huikealta. Hahmoista myös paljastuu yllättäviä asioita, jotka nostavat asioita uuteen valoon.

Pula-ajan piirteet on tässä kirjassa nähtävissä vielä paremmin kuin edellisessä osassa, sillä säännöstely kovenee ja kunkin on pärjättävä miten parhaiten taitaa. On mielenkiintoista lukea miten kaupunkilaisperhe selviää, kun ei ole mahdollisuutta samanlaiseen omavaraisuuteen kuin maalla. Luontokin nousee tässä kirjassa paremmin esiin, sillä pitkään jatkuva talvi kuvastaa sitä karua ilmapiiriä, joka alkaa uhata entistä voimakkaampana. Sota on tulossa ja tuntuu, että kylmyys ja koleus kuvastavat tuota jäytävää epätietoisuutta. Varsinainen sodan alku kuvataan sen sijaan sangen eleettömästi, kuin huomaamatta. Se hieman hämmensi minua, mutta toisaalta se ehkä kuvastaa sitä, miten ajatukseen on jo turruttu vähitellen.

Siinä missä Mustat morsiamet näyttäytyi silmissäni harmaan verhon takaa ja Rautayöt kuvastui näkökenttääni selkeinä väreinä, on Jään ja tulen kevät erilainen. Sen näen myös värikkäänä, mutta ikään kuin haalenneena, jäätyneenä, pakkasen puremana. Hieman kuin aurinko yrittäisi paistaa, mutta sumu peittäisi sen liiaksi. On oikeasti hyvin poikkeavaa, että tapahtumat piirtyvät silmiini jotenkin näin tarkasti analysoitavasti. Kuopio -sarjalla kuitenkin tuntuu olevansa oma ulottuvuutensa siinäkin suhteessa. Odotan mielenkiinnolla, että mitä seuraavalla osalla on minulle tarjota!

♠♠♠♠

Rautayöt

Sirpa Kähkönen: Rautayöt

281 s., Otava 2002

Luin tammikuun lopussa Sirpa Kähkösen Mustat morsiamet, jonka jälkeen mieltäni alkoi heti vaivata valtava hinku lukea suositun Kuopio -sarjan seuraava osa. Lainasin Rautayöt kuitenkin vasta tällä viikolla ja luin lähes kokonaan yhdessä illassa, sillä mielestäni tämä on vielä parempi teos kuin edeltäjänsä!

Rautayöt kuvaa Annan sekä muun Tuomen perheen vaiheita talvisodan jälkeen. Tapahtumat sijoittuvat kevääseen ja kesään 1940, jolloin itse kukin yrittää päästä jollakin tavalla jaloilleen sotatalven tapahtumien jälkeen. Asiaa ei helpota se, että uuden sodan uhka väreilee jo ilmassa. Anna jaksaa, kun on pakko. Hänellä on kaksosvauvat Lilja ja Otto, anopista pitää huolehtia, eikä sodan jälkeen Lassista ole perheensä elättäjäksi. Anna on sidottu lapsiinsa, mutta onneksi apuna on Hilda-käly, jonka kanssa Anna yrittää pyörittää taloutta vähien rahavarojen turvin.

Sodan jälkeen Tuomien perhe ei ole entisensä, jopa tuikea Hilda alkaa väsyä ja uupua kaiken alle. Selkeä muutos on myös nähtävissä perheen toimeentulon suhteen, sillä ennen hyvin toimeentulevaan työväestöön kuulunut perhe on nyt yhtä köyhä kuin kaikki muutkin. Jopa anopin kukkapenkki muutetaan kasvimaaksi, sillä jostakin on ruoka revittävä tulevaksi talveksi. Tässä kirjassa mielestäni ajankuva välittyy selkeämmin kuin edellisessä osassa, jossa ajalliset viitteet olivat melko pieniä ja teos kattoi pidemmän ajan. Rautaöissä aloitetaan perunanviljely kaupungissa, huulipielet lohkeilevat vitamiinien puutteesta ja kuljetaan vanhoissa vaatteissa. Rautaöissä myös tartutaan uutisiin hanakammin, joten tapahtumat on helpompi sijoittaa ja kuvitella tiettyyn aikaan.

Tässä teoksessa myös Tuomien salaisuudet alkavat vähän kerrallaan raottua. Erityisesti päästään lähemmäs Hildaa, jonka kovan kuoren alle tuntuu kätkeytyvän unelmia ja tunteita. Kirjoitin Mustien morsiamien arviooni, että "Tässä kirjassa on myös niin monella tapaa vaitonaisia ja tummia hahmoja, että niiden sisään ei tahdo päästä". Samanlaisia asioita on tässäkin kirjassa havaittavissa, mutta nyt tummuus alkaa jotenkin väistyä ja vaitonaisuus muuttua sanoiksi. Kun vielä osattaisiin puhua asioista toisilleen, niin voisi itse kullakin olla helpompi kestää.

Tässä teoksessa ei myöskään ole samanlaista kaiken kasaan puristavaa vähäeleisyyttä kuin edellisessä osassa. Jotenkin tuntuu, että sodan jälkeen kaikki hengittävät vapaammin, vaikka puute ja epävarmuus ovat koko ajan läsnä. Iloa ja väriä tähän kirjaan tuo myös Annan uusi ystävä, sortavalalainen evakko Helvi. Maisema alkaa saada väriä, sillä Mustat morsiamet jätti minulle hyvin harmaan tunteen, kuin kaiken edessä olisi ohut usvaverho. Nyt kuva terävöityy ja värit saavat valtaa. Tuohon vaikutelmaan varmasti vaikuttaa myös se, että vaikenemisen muuri alkaa murtua.

♠♠♠♠½ 

Liian paljon onnea

Alice Munro: Liian paljon onnea

365 s., Tammi 2010

alkup. Too Much Happiness 2009

suom. Kristiina Rikman

Viimeisimmän kirjallisuuspiirimme aiheena oli Alice Munron novellit, tarkemmin sanoen Kallis elämä -kokoelma löytyvät Postia Japaniin ja Turvasatama. Halusin lukea kuitenkin vielä enemmänkin, joten kävin lainaamassa tämän Liian paljon onnea -kokoelman, jota en sitten tosin ehtinytkään kokonaan lukea kokoontumiseemme mennessä. Olen melko tarkkaan kaksi vuotta sitten lukenut Munrolta kokoelman Viha, ystävyys, rakkaus, josta kyllä ihan pidin. Liian paljon onnea tuntuu kuitenkin tehneen hieman suuremman vaikutuksen.

Tässä kokoelmassa on kymmenen novellia, joiden keskiössä on ne hetket ja tapahtumat, jotka muuttavat päähenkilönsä koko elämän. Tarinoiden aiheet ovat jokseenkin skandaalinkäryisiä, mutta mielenkiintoista on se, miten Munro kuvaa aiheitaan. Hän käsittelee niitä pienen ihmisen näkökulmasta ja kirjoittaa esiin niitä asioita, joita tapahtumista seuraa. Melko usein hän aloittaa novellin niin sanotusti nykyhetkestä (joka voi yhtä hyvin olla 1890-luku tai 1970-luku) ja palaa sitten ajassa taaksepäin siihen hetkeen, jolloin jotain käänteentekevää tapahtui.

Munron ihmiskuvaus on hyvin tarkkanäköistä, jopa silloinkin kun tapahtuman keskiössä tai silminnäkijänä on lapsihahmo. Munro kuvaa ihmistä usein raadollisimmillaan, mutta hän taitaa myös vähäeleisen rakkauden kuvaamisen. Munro kuvaa ihmistä myös paljaimmillaan, sellaisena kuin tämän syvimmät ajatukset ja tunteet ovat. Samaan aikaan ainakin minun on välillä vaikea uskoa, että joku toimisi niin tai näin, sillä aiheet tuntuvat välillä hyvin omituisilta tai erikoisilta, kuten novellissa Wenlock Edge. Munron novellit kaipaavat välillä todellakin tulkintaa, joten mitään kevyttä ajanvietelukemista tämä ei ainakaan minulle ole.

Munron novellit ovat paitsi sisällöllisesti tuhteja, vaikkakin välillä sangen pelkistetysti ja vähäeleisesti kuvattuja, niin myös melko pitkiä. Etenkin kokoelman niminovelli Liian paljon onnea täyttäisi lähestulkoon jo pienoisromaanin mitat liki 70:llä sivullaan. Jostain syystä niminovelli tuntui kuitenkin kaikkein miellyttävimmältä ja nopealukuisimmalta kaikista näistä novelleista, sillä siinä jotenkin liikutaan enemmän ja tapahtuu enemmän. Se kertoo venäläissyntyisestä matemaatikko Sofja Kovalevskajasta, jonka tarinan tosipohjaisuus saattaa olla se syy, miksi novelli oli mielestäni onnistunut.

Kokonaisuutena pidin tästä kokoelmasta, mutta en siltikään ole vielä mikään Munron huikea fani. Hänen novellinsa ovat mielenkiintoisia, mutta eivät kuitenkaan ihan täysin minun juttuni, niin kuin eivät novellit yleensäkään välttämättä ole.

♠♠♠♠

Ohikulkijan tuoksu

Katriina Ranne: Ohikulkijan tuoksu

138 s., Gummerus 2014

kannen suunnittelu: Eevaliina Rusanen

arvostelukappale kustantajalta

 

Katriina Rannen runoteos Ohikulkijan tuoksu on sanalla sanoen kaunis. Herkkä, kaunis, tunnelmallinen. Olen selaillut ja lueskellut tätä teosta päivittäin perjantaista alkaen, sillä näihin runoihin palaa mielellään. Tietyt runot ovat tehneet minuun hyvin suuren vaikutuksen, vaikka yleisesti ottaen en tunnustaudukaan modernin runouden ystäväksi. Moderni mitta ei kuitenkaan haittaa, kun keskiössä on ajaton ja selkeästi ymmärrettävä aihe, rakkaus. Ohikulkijan tuoksun jokainen runo on rakkausruno.

 

Sinun vasemmalle korvanlehdellesi minä

suutelisin unen

jokaikisenä iltana.

Sinun tähtesi sytyttäisin

öisin tähdet.

[--]

 

Rakkausrunon perinteisesti käsitetään kuvaavan rakkaussuhdetta ihmisten välillä. Tässä kokoelmassa rakkautta löytyy kuitenkin myös pieniä hetkiä, tunnelmia ja arkisia asioita kohtaan. Rakkautta kuvataan monialaisesti: arkisesti, kaipaavasti, hellästi, intohimoisesti. Teoksessa nousee esiin monta tapaa rakastaa. Kaikissa runoissa on aistillisuutta, joka vaatii palaamaan runojen pariin yhä uudelleen.

 

Runojen kieli on selkeästi ymmärrettävää, vaikka Ranne käyttää myös vertauskuvia. Hänen vertauksensa ovat sellaisia, että niitä on helppo tulkita. Tulkintoja voi varmasti olla monenlaisia, mutta niitä pystyy tekemään sujuvasti ja se takaa sen, että runot ovat nautittavaa luettavaa. Ranne pystyy kuvaamaan suuria tunteita ymmärrettävästi, mutta samalla kertaa myös kauniisti. Kieli on kevyttä ja raikasta, tekisi mieleni sanoa, että vaaleaa. Näistä runoista tuli kokonaisuutena minulle mieleen kevät ja raikas tuuli, valon lisääntyminen.

 

Pidän Rannen runojen rakenteesta siinä mielessä, että niistä on helppo ottaa säkeistö sieltä ja toinen täältä ja "luoda" näin itseä parhaiten puhutteleva "runo". Osa runoista nimittäin on hyvin pitkiä ja niissä saatetaan kuvata sellaisiakin asioita, jotka eivät välttämättä itseä puhuttele, mutta jotkin tietyt säkeistöt tekevät suuren vaikutuksen. Rannen runoissa yksi parhaista puolista onkin tuo rytmittäminen niin, että näitä voi lukea paloina tai kokonaisuuksina. 

Kaikki alkoi yhdestä lauseesta. Kaikka alkaa aina yhdestä

            huonosta lauseesta joka jää mieleen

tai yhdestä hyvästä lauseesta joka unohtuu mutta

            johtaa seuraavaan. [--]

Ajattelematta seurauksia, ajattelematta sivuvaikutuksia, ajattelematta mitä muut

            ajattelevat,[--]

 

Kun olen tässä palannut viime päivien aikana näihin runoihin yhä uudelleen ja uudelleen, olen lukenut niitä myös ääneen. Tuolloin runoihin tulee entistä enemmän tunnelmaa, joka saa uppoamaan niihin yhä tiiviimmin. Kaikki runot eivät tietenkään voi puhutella yksittäistä lukijaa, mutta tästä kokoelmasta löytyy varmasti monelle jotakin omaa. En ole tähän mennessä vielä kohdannut sellaista modernin runouden kokoelmaa, johon haluan palata alati uudelleen. Tässä se nyt kuitenkin on, puhuttelevana ja puhdasta tunnetta täynnä.

 

***

Lue myös Saran teksti tästä teoksesta. Hän on löytänyt tästä kirjasta paljon samaa kuin minäkin, ja kirjoittaa tästä teoksesta ihanasti!

Rinkkadonna

Laura Lähteenmäki: Rinkkadonna

187 s., WSOY 1998

päällys: Sanna Eiro

Laura Lähteenmäen Rinkkadonna kertoo 17-vuotiaasta Moonasta, joka laittaa elämänsä enemmän tai vähemmän sekaisin oman itsekkyytensä vuoksi. Hän tekee mitä tahtoo ja oikuttelee niin perheelleen kuin kavereilleenkin. Oikuttelu ei kuitenkaan auta, kun mielessä kytee kiukku eikä mikään tahdo sujua niin kuin Moona haluaisi. Itsekkäästi Moona ajattelee vian olevan kaikissa muissa paitsi hänessä itsessään.

Mielestäni tämä kirja on ennen kaikkea kuvaus Moona aikuistumisesta sekä kipuilusta sen kynnyksellä. Vaikka Moona onkin päähenkilö, ulottuu tuo kuvaus myös isosisko Marjan sekä Riina-bestiksen elämään. Kuitenkin minä olen yrittänyt sitkeästi lukea tätä eräkirjana, sillä kirjallisuuden genrejen kurssilla tämä kirja on laitettu eräkirjojen listaan (muiden opiskelijoiden toimesta) yhdeksi lukuvaihtoehdoksi. Kirja kuvaa Moonan luokan vaellusretkeä Lapin erämaahan, mutta paljon liikutaan myös urbaanissa ympäristössä. Tässä on eräkirjallisuudelle tuttua miljöötä ja genrelle tyypillisiä hahmotyyppejä, mutta eräkirjaksi en tätä kyllä puhtaasti miellä. Tässä sen taas näkee, että genrejaottelu ei ole yksiselitteistä.

Moona päähenkilönä on jokseenkin rasittava tapaus, joka todellakin ajattelee vain itseään. Hän loukkaa siskoaan ja isäänsä sekä myös bestistään täysin ajattelemattomasti, mutta on kuitenkin sisäisesti hyvin hajallaan. Moonan ironiset ja piikikkäät kuvaukset kanssaihmisistä eivät ole mielestäni aina hauskoja, vaan pikemminkin ilkeitä, mutta ihmiskuvaus teoksessa on kyllä hyvin terävää ja siinä suhteessa ansiokasta. Huumoria tässä kirjassa kyllä löytyy niin tapahtumista kuin Moonan kärkevyydestäkin, mutta itsekkyys menee kuitenkin liian pitkälle ja ilkeilyä ei ole kiva lukea.

Kanssahahmot ovat Moonan piikikkyydestä huolimatta hyvin hupaisan tuntuisia hahmoja, ainakin Moonan isä, johon kohdistuva pilkka on välillä hyvin harmitonta ja lempeää. Jorma-isän hölmöilyt ovat hauskoja, mutta myös tämän hahmon vaiheisiin liittyy kipuilua. Yksinhuoltajaisä joutuu huomaamaan molempien tyttäriensä elävän omaa elämäänsä, johon eräretket isän kanssa eivät mahdu mukaan. Hahmojen sisäinen myllerrys on tässä viety mielestäni hienosti myös selkeästi aikuisen hahmon tasolle, vaikka isän elämään ei sukelletakaan niin syvälle kuin Moonan.

Mielestäni luokkaretki erämaisemissa oli hienosti kuvattu ja oli kyllä virkistävää liikkua Moonan mukana Lapissa, sillä miljöön kuvauksen katson melko onnistuneeksi, vaikka Lapin luonto ei olekaan minulle tuttua kuin kuvista ja kirjoista. Luontotunnelmointia olisi voinut olla enemmänkin, jos tätä ajattelee eräkirjaksi, mutta nuortenkirjana tämä toimii tällaisenaan hyvin.

♠♠♠♠ 

ps. Tulen kirjoittamaan tästä kirjasta blogitekstin myös kouluni kurssikäytössä olevaan  blogiin. Joitakin tämän tekstin pätkiä voi esiintyä tuossa tekstissä ainakin osittain tai hyvin samankaltaisena. Jos jonkun silmiin sattuu kaksi hyvin samantyyppistä tekstiä (kurssin blogissa toki painotan hieman eri asioita), niin kyse ei ole plagiaatista vaan omista teksteistäni kahdessa eri blogissa. Kurssin blogiin tuleva teksti ei jää sinne ikuisiksi ajoiksi, vaan jossain vaiheessa kurssin jälkeen se poistetaan.

 

Vaimoke

Hilja Valtonen: Vaimoke

219 s., Otava 1975, 10. p.

1.p. 1933

 

Ensiksikin anteeksi huonolaatuinen kuva. Sitten asiaan. Hilja Valtosen Vaimoke päätyi luettavakseni kirjallisuuden genrejen kurssin puitteissa. Osallistun perjantaina kurssin lukupiiriin, jonka aiheena on romantiikka -genre ja kirjana Vaimoke. Minua on jo pidempään kiinnostanut Valtosen tuotanto, joka on edelleen melkoisen suosittua ainakin vanhemman väen keskuudessa, joten kaksi kärpästä yhdelä iskulla ja niin edelleen. Tiedän varmasti, että Vaimoke ei jää viimeiseksi lukemakseni kirjaksi Valtosen tuotannosta, sillä viihdyin tämän kirjan parissa hyvin.

 

Ajattelin eilen illalla, että aloitan lukemaan tätä kirjaa, vaikka oikeastaan ei jotenkin kauheasti huvittanut. Ja kappas, tulinkin lukeneeksi yli puolet! Juoni vain sieppasi minut niin täysin mukaansa, että sivua oli käännettävä yksi toisensa jälkeen. Tänään luin kirjan loppuun, jonka jälkeen tuli pitkästä aikaa sellainen tunne, että "olisin voinut lukea tätä vielä pidemmältikin" ja "harmi kun tämä loppui". Vaimoke siis onnistui samalla selättämään minua jatkuvasti vaivanneen lukuinspiksen puutteen.

 

Vaimoke kertoo Kirsti Leivosta, joka on kuudesta tyttärestä nuorin. Lukkarintytär on nenäkäs eikä ollenkaan sellainen kuin häneltä odotettaisiin. Hän aiheuttaa jatkuvaa murhetta äidilleen ja suututtaa milloin tämän tai sisarensa. Ainoastaan Amerikassa asuva Eeva-sisar tuntuu ymmärtävän Kirstiä, ja hänelle tyttö kirjoittaakin pitkiä kirjeitä.

 

Kirja on siis kirjeromaani, jossa on tosin yhtä lukuunottamatta vain Kirstin omia kirjeitä. Tapahtumien keskiössä on Kirstin pyristely hänelle suunnitellussa roolissa, johon tyttö ei aio alistua. Lähes väkipakolla Kirsti kuitenkin saadaan vihille vanhempien siskojen entisen ihailijan, agronomi Esko Latvan kanssa. Kirsti on saanut tietää kosinnan taustat, joten hän päättää kostaa ja aiheuttaa Latvalle milloin minkäkinlaisia ongelmia ja vaikeuttaa tämän elämää parhaansa mukaan.

 

Nautin suunnattomasti tämän kirjan nenäkkäistä, kipakoista ja mielikuvituksekkaista sanailuista. Kirstin sanailut miehensä kanssa olivat välillä suorastaan ratkiriemukasta luettavaa ja välillä nauroin oikein sydämeni kyllyydestä. Kirstin tempaukset eivät kalpene sanailuille, mutta jotenkin Valtonen onnistuu sanailuilla räjäyttämään potin. Valtonen käyttää sanoja taitavasti, ja onnistuneesti hän mielestäni myös kuvaa Kirstin ajatuksia. Tekstistä välittyy hyvin hahmon temperamentti ja ilkamointi, jolla hän miestään kiusaa. Kirstin tempauksia ei osaa ennalta arvata, mutta loppukäänne on sitäkin helpommin ennakoitavissa, mutta se ei vie terää koko teokselta. Kokonaisuus toimii!

 

♠♠♠♠

4 x Nina, part. 4

Ritta Jacobsson: Nina bilettää, 157 s., Karisto 2005

alkup. Tina - Hämnd på villovägar, 1999, suom. Aila Hyyryläinen

***

R. Jacobsson: Nina maalla, 159 s., Karisto 2005

alkup. Tina - Bättre fly..., 1995, suom. A. Hyyryläinen

***

R. Jacobsson: Nina kimpaantuu, 153 s., Karisto 2007

alkup. Tina - Bästisfejden, 2000, suom. A. Hyyryläinen

***

R. Jacobsson: Nina menee töihin, 156 s., Karisto 2007

alkup. Tina - Välkommen till verkligheten, 2000, suom. A. Hyyryläinen

***

kansikuvat: Suomen kuvapalvelu, John Henley/Corbis/SKOY, Getty Images/Photodisc Red/Caroline Schiff, 

 

No nyt olen vihdoin saanut luettua Nina -sarjan loppuun. Huomasin, että viimeisimmästä sarjaa käsittelevästä postauskesta on kulunut jo peräti viisi (5) kuukautta ja koko tuon ajan nämä kirjat ovat olleet minulla lainalla... Ninan pariin oli taas mukava palata, sillä näiden kirjojen parissa sai tosiaan nauraa ja rentoutua. Hieman rupesin muuten ihmettelemään sitä, että Nina bilettää on sarjassa merkitty edeltäväksi osaksi Nina maalla -kirjalle, vaikka niiden alkuperäiset ilmestymisvuodet kyllä kertovat hieman muuta. Itse kirjoissa tuo ei tunnu mitenkään erityisen epäloogiselta, mutta hieman ihmettelen kyllä, että mikä tiplu tässäkin on käynyt. Edellisessä postauksessahan tuli ilmi samantapainen juttu tämän sarjan tiimoilta.

 

Nina bilettää on mielestäni tälle kirjalle hieman harhaanjohtava nimi, sillä mistää erityisestä biletyksestä ei kirja mielestäni kerro. Tapahtumien keskiössä on Ninan koulun juhlat, joissa hän pääsee säestämään koulun uusinta unelmapoikaa, Chrisiä. Nina tekee parhaansa, että Chris huomaisi nimen omaan hänet, sillä Nina on tapansa mukaan auttamattoman ihastunut. Koska Ninan perhe joutuu kiristämään vyötä eikä uusiin vaatteisiin ole ylimääräistä rahaa, Nina saa lainaksi rahaa Hiireltä, yhdeltä koulun epäsuosituimmalta pojalta. Huomaamattaan Nina tulee loukanneeksi Hiirtä aivan tarpeettomasti ja tajuaa, että Chrisin kanssa tiiviisti viihtyvän Marian töiden sabotointi oli todella typerää ja lapsellista. Nina joutuu siis jälleen kohtaamaan tekojensa seuraukset ja kantamaan niistä vastuun.

Nina maalla kertoo hiihtolomasta, jolloin Nina pääsee ystäviensä Fian, Annan ja Mian kanssa lomailemaan maaseudulle vanhaan taloon, jota Mian kiinteistönvälittäjänä työskentelevä äiti yrittää myydä. Mukana heillä on myös Ninan dalmatialaispentu Dalmatina, jonka ansiosta Nina saa selville jotakin sellaista, joka laittaa hänet pohtimaan elämän arvoja uudelleen. Jotta loma ei olisi liian vakava, mahtuu mukaan myös aimo annos jännitystä, kun nurkista kuuluu omituisia ääniä, ikkunassa tuijottavat kasvot ja alakerran sohva siirtyy keskellä yötä. Kaikki saa luonnollisen selityksen, mutta vain Nina tietää täyden totuuden.

Tässä välissä lienee syytä nostaa esiin huomio siitä, että kahden edellä sepustetun kirjan "väärä järjestys" ei sinänsä haittaa kirjoissa mitenkään. Tulin kuitenkin ajatelleeksi sitä, että kaikki mitä Nina maalla oppii ja oivaltaa, tuntuu olevan täysin poispyyhittyä niin Ninan biletystä kuvaavassa kuin seuraavissakin osissa. Hieman ärsyttää, että Nina otti selkeän edistysaskeleen ja alkoi ajatella muitakin kuin itseään ja materiaalista hyvää, ja sitten tuo on taas poispyyhittyä ja aivan niin kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Tässä vaiheessa huomautan vielä siitä, että jatkossa Chrisille ei suoda sanaakaan eikä myöskään Hiirelle, mikä on mielestäni perin erikoista, kun ottaa huomioon miten keskeinen asema heillä oli biletyskirjassa.

 

Nina kimpaantuu kertoo Ninan ongelmista bestiksensä Fian kanssa. Tytöt ovat tunteneet pikkuisista asti ja olleet yhtä kauan bestiksiä, mutta nyt heidän välilleen tuntuu tulevan särö, sillä molemmat tytöt ihastuvat samaan poikaan, tosin tietemättä siitä mitään. Kun asia sitten paljastuu, alkaa kilpa-asetelma ja Nina tulee kyllä käyttäytyneeksi perin lapsellisesti ja typerästi. Oikeasti ihan hävetti lukea moista: voisiko kukaan muka oikeasti tehdä bestikselleen tuollaisia temppuja pojan takia? Tietysti kasiluokkalaiselle voi ihastuminen olla kuolemanvakava asia, mutta silti mielestäni tässä hieman lyödään yli. Tyttöjen välit selviävät ja he tuntuvat tajuavan todellisen ystävyyden merkityksen, mutta jotenkin tuntuu hieman kömpelöltä tämä asetelma, että kaikki annetaan heti anteeksi ja ollaan niin kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan.

 

Nina menee töihin saattaa olla minulle täysin uusi tuttavuus tästä sarjasta, sillä kansikuva ja itse juonikaan eivät kyllä herättäneet mitään muistijälkiä eloon. Kirja kertoo Ninan ja Fian työharjoittelusta ravintolassa, jonne he eivät todellakaan olisi halunneet. Koska paikkaa saa vaihtaa vain, jos työpaikalla ei olla heihin tyytyväisiä, tytöt ryhtyvät tekemään typeryyksiä, joka on vähällä maksaa koko ravintolan toiminnan. Mielestäni tässä tyttöjen kepposten vaikutuksia on hieman suurenneltu, samoin kuin sitä miten hyvin tytöt pyrkivät korjaamaan tekonsa ja miten laajoihin toimenpiteisiin he ryhtyvät ravintolan pelastamiseksi. Todellisuudessa suola kermaleivoksessa ja sokeri suolasirottimessa tuskin riittää kaatamaan kokonaista ravintolaa. Jotenkin tässä vaiheessa alkoi jo tuntua siltä, että ei herranjesta, eikö Nina (ja Fia) ikinä opi! Vaikka kuinka muka opittaisiin läksyt edellisissä osissa, niin sama meno jatkuu kuitenkin koko ajan. Se alkaa kyllästyttää pitemmän päälle, ja välillä jutut ovat niin typeriä, että ei edes naurata.

 

Kaiken kaikkiaan näissä kirjoissahan on hauskoja sattumuksia, mutta näissä viimeisissä osissa eräänlainen korkealentoisuus ja juuri tuo saman lapsellisuuden jatkuminen tuntuvat ärsyttäviltä. Tokihan kyse on nuortenkirjasta, mutta mielestäni välillä kyllä jopa hieman aliarvioidaan lukijaa tekemällä näistä kirjoista hieman liian lapsellisia kohderyhmää ajatellen: ja minä pidän kohderyhmänä yläastelaisia tyttöjä. Näissä kirjoissa on paljon hyvää ystävyydestä, vastuunkantamisesta ja perhesuhteista, mutta ainakaan minun silmissäni se ei täysin riitä peittämään tiettyjä epäkohtia. Sarja oli kuitenkin mukava lukea loppuun.

Haastevastauksia

Kirjasähkökäyrän Mai haastoi minut vastaamaan kymmeneen kysymykseen. Olen oikea kyselyintoilija, joten jee, vastailemaan vain! :D

1. Kerro kirja josta pidät ja jonka päähenkilö haluaisit olla? Tämä on kyllä paha kysymys, apua. Ekana tulee mieleen Ylpeyden ja ennakkoluulon Elizabeth Bennet, joten vastaan sen.

2. Kumpi kiinnostaa enemmän: mieskirjailijoiden vai naiskirjailijoiden kirjat? Miksi? En tiedä voinko sanoa, että kirjailijan sukupuoli vaikuttaisi kirjojen kiinnostavuuteen, mutta luen kyllä huomattavasti enemmän naiskirjailijoiden teoksia. Jotenkin niiden aiheet vain ovat olleet kiehtovampia, vaikka monia hyviä miestenkin kirjoittamia kirjoja on. Se, että luen enemmän naiskirjailijoiden teoksia, on täysin tiedostamaton valinta.

3. Luetko enemmän ulkomaisia vai kotimaisia kirjoja? Miksi? Kotimaisia. Aihepiirit kiinnostavat enemmän, sillä esimerkiksi Suomen historian vaiheet ovat suosikkiaiheitani kirjallisuudessa. Lisäksi en aina oikein tiedä mitä ulkomaista edes lukisin, mutta välillä löytyy sattumalta jotakin kiinnostavaa. Jälleen kerran kirjan alkuperämaa ei välttämättä ratkaise, sillä aihehan se on mikä kiehtoo tai ei kiehdo.

4. Novellit vai runot? Miksi? Runoja tulee luettua enemmän, eikä siihen oikeastaan ole mitään erityistä syytä. Kiinnostavia runoilijoita tai runokokoelmia on jotenkin ehkä myös helpompi bongata kirjastosta kuin novellikokoelmia, jotka on sangen usein sijoitettu muun kaunokirjallisuuden joukkoon.

5. Minkä kirjan haluaisit lukea, mutta et ole onnistunut saamaan sitä? Enpä tiedä olenko koskaan joutunut siihen tilanteeseen, että en olisi jotain kirjaa käsiini saanut, jos olen vain alkanut etsiä sitä aktiivisesti. Mutta esimerkiksi Fried Green Tomatoes at the Whistle Stop Cafe olisi sellainen kirja, jonka haluaisin lukea. Sen etsiminen osoittautuisi varmasti sangen haastavaksi, sillä teos on melko vanha ja sitä ei ole suomennettu.

6. Mikä edellisen kysymyksen kirjassa kiinnostaa sinua? Paistetut vihreät tomaatit on yksi suosikkielokuvistani, joten sille inspiraation antanut kirja olisi varmasti mielenkiintoista luettavaa. En tosin tiedä haluaisinko sitten kumminkaan kyseistä kirjaa lukea, sillä leffa on ymmärtääkseni aikalailla erilainen kuin kirja, ainakin tietyiltä osin.

7. Mikä on paras kirja, jonka olet lukenut, ja jota joku on sinulle suositellut? Voi kääk. Aika usein etsin ihan itsekseni luettavaa seuraamalla ilmestyviä kirjoja, lukemalla blogitekstejä ja mainoksia selailemalla. En kyllä yhtäkkiä keksi montaakaan kirjaa, jota olisi suositeltu nimen omaan minulle, mutta ekana mieleen tulee Jennifer Lee Carrellin Shakespearen salaisuus, josta pidin ja joka oli mieleenpainuva.

8. Onko sinulla kirjakynnys? Mitä et lue? Scifin suhteen minulla on hienoinen kirjakynnys, vaikkakin Emmi Itärannan Teemestarin kirja onnistui madaltamaan sitä huomattavasti. Jotenkin scifistä tulee mieleen avaruushömppä, mikä ei yhtään kiinnosta. Samaten kauhu ja jännärit eivät kauheasti kiinnosta, vaikka niitä kohtaan ei olekaan samanlaisia ennakkoluuloja kuin scifiä kohtaan.

9. Kuinka monta kirjaa olet hankkinut tänä vuonna? Kerro ihmeessä meillekin mitkä kirjat. Pyöreät nolla kirjaa on tullut tänä vuonna hankittua!

10. Mitä kirjaa suosittelisit minulle? En vielä täysin tiedä kirjamakuasi, mutta vaikutat sangen kaikkiruokaiselta lukutoukalta. Antti Heikkisen Pihkatappi oli ainakin minulle hyvä lukukokemus, joten sitä voisin suositella myös sinulle!

Tammikuun luetut

Tämä vuosi on pyörähtänyt liikkeelle sangen ripeästi, sillä jotenkin tammikuu hurahti lähtes huomaamatta ohitse. Sain luetuksi vain 6 kirjaa, mikä on minulle vähän. Tammikuussa keskitin tarmoni moneen muuhun asiaan, sillä paluu harjoittelusta kouluun toi tullessaan myös esseitä ja ryhmätöitä, jotka tietysti nielevät osan vapaa-ajasta. Lisäksi innostuin taas kutomisesta ja kilisyttelinkin puikkoja useampana iltana tv:n ääressä. Harmi, että kaksi mukavaa harrastusta, kutominen ja lukeminen, on vaikeaa yhdistää! Lisäksi ulkoilin ahkerasti ja kävin jopa kahdesti luistelemassa, ja se se vasta todellinen urotyö onkin. Olin luistellut viimeksi liki neljä vuotta sitten liikuntatunnilla, jos sitä laitaan nojailua, kaatumista pelkäämistä ja kitisemistä nyt voi luisteluksi sanoa. Mutta nyt olen ollut reipas ja oikeasti luistellut, jee hyvä minä! :)

 

Toivottavasti nyt helmikuussa löytäisin taas hieman enemmän aikaa kirjoille. Minulla alkaa tässä opinnäytetyön työstämien, sillä materiaalia pitää alkaa kerätä teoriaosuutta varten sekä tietysti myös lukea niitä ja tehdä muistiinpanoja. Hieman olen jo aloitellutkin, sillä teoriaosuuden olisi tarkoitus olla valmis 15.5. ja tuo aikahan tulee menemään nopeasti. Lähiopetusta koululla ei tule kovin paljon olemaan keväällä, mutta varmasti tuo oppari nielee aikaani. Aiheeni kuulostaa varmasti melkoiselta sanahirviöltä, mutta se on tällä hetkellä määriteltynä näin: "X kirjaston kokoelmapolitiikan onnistuminen aikuisten kaunokirjallisuuden osalta". Tulen siis tekemään kyselytutkimuksen asiakastyytyväisyydestä aikuisten kaunon osalta. Kaikki osa-alueet eivät ole vielä täysin hahmottuneet, mutta kyllä se tästä selkiytyy varmasti.

 

Tammikuussa hommasin myös uudet silmälasit ja voin sanoa, että oli todella jo aikakin. Edellisen kerran kävin näöntarkastuksessa liki viisi vuotta sitten ja  samoilla laseilla olen koko ajan mennyt. Nämä uudet lasit ovat aivan ihanat! Lukeminenkin tuntuu taas mukavammalta, vaikka laseilla korjataankin kauko- eikä lähinäköäni.. ;)

 

Mutta sitten lyhyenlyhyeen kirjalistaani, jossa onneksi laatu kyllä korvaa määrän aika hyvin. Huomioikaa muuten se seikka, että puolet lukemistani kirjoista on käännöskirjallisuutta, mikä on kyllä hyvin harvinaista minulle.

 

Lisa O'Donnell: Mehiläisten kuolema

Irja Sinivaara: Sinisiin ilmoihin

Jenny Downham: Ennen kuin kuolen

Riikka Pulkkinen: Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän

John Boyne: Poika raidallisessa pyjamassa

Sirpa Kähkönen: Mustat morsiamet

Hyvää lukukuuta kaikille! Ihanaa muuten miten ahkerasti nykyään kommentoitte blogiani, se ilahduttaa kyllä kovasti! ♥