Vaimoke

Hilja Valtonen: Vaimoke

219 s., Otava 1975, 10. p.

1.p. 1933

 

Ensiksikin anteeksi huonolaatuinen kuva. Sitten asiaan. Hilja Valtosen Vaimoke päätyi luettavakseni kirjallisuuden genrejen kurssin puitteissa. Osallistun perjantaina kurssin lukupiiriin, jonka aiheena on romantiikka -genre ja kirjana Vaimoke. Minua on jo pidempään kiinnostanut Valtosen tuotanto, joka on edelleen melkoisen suosittua ainakin vanhemman väen keskuudessa, joten kaksi kärpästä yhdelä iskulla ja niin edelleen. Tiedän varmasti, että Vaimoke ei jää viimeiseksi lukemakseni kirjaksi Valtosen tuotannosta, sillä viihdyin tämän kirjan parissa hyvin.

 

Ajattelin eilen illalla, että aloitan lukemaan tätä kirjaa, vaikka oikeastaan ei jotenkin kauheasti huvittanut. Ja kappas, tulinkin lukeneeksi yli puolet! Juoni vain sieppasi minut niin täysin mukaansa, että sivua oli käännettävä yksi toisensa jälkeen. Tänään luin kirjan loppuun, jonka jälkeen tuli pitkästä aikaa sellainen tunne, että "olisin voinut lukea tätä vielä pidemmältikin" ja "harmi kun tämä loppui". Vaimoke siis onnistui samalla selättämään minua jatkuvasti vaivanneen lukuinspiksen puutteen.

 

Vaimoke kertoo Kirsti Leivosta, joka on kuudesta tyttärestä nuorin. Lukkarintytär on nenäkäs eikä ollenkaan sellainen kuin häneltä odotettaisiin. Hän aiheuttaa jatkuvaa murhetta äidilleen ja suututtaa milloin tämän tai sisarensa. Ainoastaan Amerikassa asuva Eeva-sisar tuntuu ymmärtävän Kirstiä, ja hänelle tyttö kirjoittaakin pitkiä kirjeitä.

 

Kirja on siis kirjeromaani, jossa on tosin yhtä lukuunottamatta vain Kirstin omia kirjeitä. Tapahtumien keskiössä on Kirstin pyristely hänelle suunnitellussa roolissa, johon tyttö ei aio alistua. Lähes väkipakolla Kirsti kuitenkin saadaan vihille vanhempien siskojen entisen ihailijan, agronomi Esko Latvan kanssa. Kirsti on saanut tietää kosinnan taustat, joten hän päättää kostaa ja aiheuttaa Latvalle milloin minkäkinlaisia ongelmia ja vaikeuttaa tämän elämää parhaansa mukaan.

 

Nautin suunnattomasti tämän kirjan nenäkkäistä, kipakoista ja mielikuvituksekkaista sanailuista. Kirstin sanailut miehensä kanssa olivat välillä suorastaan ratkiriemukasta luettavaa ja välillä nauroin oikein sydämeni kyllyydestä. Kirstin tempaukset eivät kalpene sanailuille, mutta jotenkin Valtonen onnistuu sanailuilla räjäyttämään potin. Valtonen käyttää sanoja taitavasti, ja onnistuneesti hän mielestäni myös kuvaa Kirstin ajatuksia. Tekstistä välittyy hyvin hahmon temperamentti ja ilkamointi, jolla hän miestään kiusaa. Kirstin tempauksia ei osaa ennalta arvata, mutta loppukäänne on sitäkin helpommin ennakoitavissa, mutta se ei vie terää koko teokselta. Kokonaisuus toimii!

 

♠♠♠♠