Hovimäki: Keisarin auringon alla

Anna-Lisa ja Carl Mesterton, Kirsti Manninen, Jussi-Pekka Aukia:

Hovimäki - Keisarin auringon alla

403 s., + Hovimäen aikaan s. 404-416

Gummerus 2004, 3.p.

 perustuu samannimiseen tv-sarjaan

kirjasarjan toinen osa

Kirjoitin maaliskuussa Hovimäki-kirjasarjan ensimmäisestä osasta ja lisäksi kuvailin suhdettani sarjaan. Siinä missä ensimmäinen tuotantokausi ja kirja ovat olleet aina suosikkejani, on jotenkin tämä toinen tuotantokausi ja kirja kuulunut niihin epämieluisimpiin. Pidän kyllä tästäkin ajanjaksosta Hovimäen väen elämässä ja se kietoutuu mielenkiintoisesti todellisiin historian tapahtumiin, kuten kyllä muutkin teokset, mutta jostain syystä en ole ikinä suhtautunut tähän tuotantokauteen kovin innokkaasti.

Keisarin auringon alla kuvaa vuosia 1822-1833 eli ajanjaksoa johon mahtui mm. Turun palo, Helsingin kohoaminen keskeisimmäksi kaupungiksi, paha koleraepidemia ja uskonnollinen herännäisyys. Kartanolaisille tämä aika merkitsee myös oman suunnan etsimistä, avioliittoja ja yritteliäisyyttä. Ajanjaksolle mahtuu siis kaikkea mielenkiintoista eivätkä Hovimäen väen muutkaan vaiheet kalpene tämän kaiken rinnalla, onhan heidän elämänkohtaloissaan paljon erilaisia vaiheita. Koska kaikki tällaiset avut ovat kunnossa mielenkiinnon herättämisen kannalta, syytän "epämielenkiintoisuudesta" hahmoja ja yleistä ilmapiiriä.

Moni teoksen hahmoista on tuttu jo edellisestä kirjasta, kuten Johanna Lindhof, Anna-mamselli, Sepän Maria, Aaron, Stina ja Johannan veli vaimoineen. Suureen osaan näistä hahmoista on jo ehtinyt kiintyä, sillä etenkin Johanna ja Anna ovat hyvin keskeisiä hahmoja sarjan kannalta. Keskeisistä hahmoista ongelmallisin ja luontaan työntävin lienee epäilemättä kartanon perijä, isättömänä kasvanut kiihkeäsieluinen Carl Magnus Lindhof. Hän osaa olla huumorintajuinen henkilö ja vastuullinen isäntä, mutta ihmissuhteensa hän hoitaa miten sattuu ja vastuullisuuden kääntöpuolena nähdään kuitenkin myös piittaamattomuutta ja vastuuttomuutta. Carl Magnus tukeutuu monessa kartanon asiassa äitiinsä, eikä oikein osaa loppuviimeksi ottaa täydellistä vastuuta kartanosta tai mistään muustakaan. Erityisesti ärsyttää tapa, jolla hän kohtelee vaimoaan. Carl Magnus ei halunnut vaimokseen serkkuaan Hanna Sundeliusta, eikä hän toden totta osoita vaimolleen minkäänlaista kiintymystä.

Hanna Sundelius oli pitkään inhokkihahmojani koko sarjassa: hänhän tuhosi Esterin ja Carl Magnuksen onnen. Jossain vaiheessa oivalsin, että ei suinkaan ollut Hannan syytä, että Carl Magnus joutui lähes pakon edessä naimaan hänet. Kun pääsin inhostani, aloin tuntea myötätuntoa Hannaa kohtaan. Hanna on herkkäsieluinen ja hentoverinen nainen, joka ei alun alkaenkaan ollut sopiva kartanon emännäksi sen enempää kuin Carl Magnuksen vaimoksikaan. Täysin en ärsyynnyksestäni Hannaa kohtaan ole vielä päässyt, sillä mielestäni Hanna olisi voinut yrittää hieman enemmän ja viitoittaa itse elämänsä suuntaa.

Kun kaksi teoksen keskeisimmistä ja samalla epämieluisimmista hahmoista on käsitelty, voidaan siirtyä miettimään tapahtumia. Jotenkin on turhauttavaa se, miten koko ajan jokin este tuntuu ilmestyvän paitsi Ullan ja Axelin myös Carl Magnuksen ja Esterin onnen tielle. On määräilevää enoa, opintoja, Turun palo ja avioliittoja. Miksei asiat vain voisi sujua vähän helpommin? Tässä teoksessa ei siis voi välttyä suurelta ihmissuhdedraamalta, mikä on varmaan yksi syy miksi tämä tuntuu ensimmäisen osan jälkeen jotenkin vieraalta: ensimmäisen osan keskeisiin sisältöihin ei kuulunut ihmissuhdedraamaa.

Ilmapiiri ei myöskään ole erityisen kutsuva. Kuten Ruotsin vallan iltaruskosta kirjoitin, siinä on jotenkin toiveikas olo tulevaisuuden suhteen. Lukija pystyy luottamaan siihen, että asiat järjestyvät, sillä Magnus Lindhof on periaatteen mies ja Johanna järkevä ja asiallinen kartanonrouva. Apunaan heillä on päättäväisiä, aikaansaavia ja reippaita ihmisiä, kuten seppä vaimoineen sekä Frieda-mamselli. Ruotsin vallan iltaruskossa kaikki tuntuu olevan epävarmaa ja kuin tuuliajolla. Vahvat neuvojat ja tukijat puuttuvat, Gustav Adolf Sundelius puuttuu joka asiaan, Carl Magnus ei tunnu millään kasvavan vastuulliseksi isännäksi ja ihmisiä vain poistuu kartanolaisten elämästä. On kuolemaa, sydänsuruja ja riitoja, ja vaikka teoksessa onkin myös onnea ja onnistumisia, päällimmäiseksi jäävät mieleen kaikki takaiskut. 

Hovimäki on kuitenkin aina Hovimäki, ja vaikka olenkin nyt purkanut tuntojani, ei se tarkoita, ettenkö olisi tämänkin kirjan parissa viihtynyt, vaikkakaan en niin hyvin kuin ensimmäisen kirjan parissa. Sarjan seuraava osa kuvaa vaiheita, joita ei tv-sarjassa nähdä. Vaikka olenkin sen jo useaan otteeseen lukenut, odotan silti jo mielenkiinnolla hetkeä, jolloin ehdin sen pariin palata.