Kiekkokaupunki

Fredrik Backman: Kiekkokaupunki

e-äänikirja, 14 h 56 min.

Otava 2017

alkup. Björnstad, 2016

suom. Riie Heikkilä

lukija: Aku Laitinen

 

Kiekkokaupunki on teos, jonka otin kuunteluun lähinnä siksi, että e-kirjastossa ei ollut vapaana muutakaan edes hieman kiinnostavaa eikä yksikään varaamistani äänikirjoista ollut vielä vapautunut. Sattumien summa siis kaikin puolin. Olin kyllä kuullut kehuja tästä, mutta kuten jo etukäteen hieman ounastelin, ei tämä oikein ollut minun kirjani. Kiekkokaupunkin on sarjan avausosa, mutta en aio sarjan parissa jatkaa, ellei sitten tule eteen toista samanlaista sattumien summaa kuin tämän kanssa.

 

Kiekkokaupunki kertoo Björnstadin pikkukaupungista, jossa kaiken keskipiste on jääkiekko. Hiipuvassa kaupungissa on kasattu suuret toiveet juniorijoukkueen harteille, sillä menestys jääkiekossa voisi tuoda Björnstadiin taas elämää - uusia asukkaita, yrityksiä, työpaikkoja, asuntojen arvo nousisi, Björnstad alkaisi kukoistaa kaikin tavoin. Keskiössä on niin nuoret kiekkoilijat kuin joukkueen johtoryhmän jäsenet perheineen.

 

Kiekkokaupungissa on monta päähenkilöä, joista jokaisella on tai on ainakin ollut jonkinlainen unelma. Toisten unelmat vielä versovat, toisten omat ovat kuivettuneet ja kuihtuneet pois. Björnstad onkin mielestäni hieman surullinen ja kaksijakoinen kaupunki, joka toisaalta pursuaa nuorten elinvoimaa ja suuria odotuksia, mutta jossa toisaalta asuu myös haaveidensa toteutumattomuudessa kyynistyneitä, hieman jo yleisestä ilmapiiristä ulkopuolisiksi jääviä henkilöitä. Kaupunki kuitenkin kuin herää eloon sinä päivänä, jolloin juniorijoukkue varmistaa pääsynsä isoihin kisoihin. Voisiko toiveet todella toteutua?

 

Tätä teosta on luonnehdittu tragikoomiseksi kertomukseksi ("teinityttöjen välisestä kuolemattomasta ystävyydestä, teinipoikien harteille kasatuista odotuksista, urheilusta ja perheestä", kuvailuteksti), mutta minun mielestäni tässä kirjassa ei ollut mitään tragikoomista tai hauskaa. Mielestäni on lähinnä surullista se, miten ihmiset olisivat olleet valmiita sivuuttamaan anteeksiantamattomia tekoja (rikoksia!), jotta jääkiekkojoukkueen menestyksen turvaamiseksi. Viis siitä, että jonkun muun elämä on särkymäisillään. Vaikka oikeus tavallaan lopulta voittaakin, ei mikään ole kuitenkaan kuin ennen.

 

Kiekkokaupunki on kokonaisen pikkukaupungin, sen kaikenlaisten asukkaiden tarina. Tarina ei kuitenkaan puhutellut minua mitenkään erityisesti. Hahmojen kirjojen laajuudesta sen sijaan löytyy pari hahmoa, joista jotkut jäivät positiivisesti mieleen, mutta siitä huolimatta minusta tuntuu, että hahmotkaan eivät oikein kunnolla puhutelleet minua. Eikä edes miljöö tuntunut oikein miltään. Harvinaista, että kirja, josta todennäköisesti kyllä riittäisi ammennettavaa, jättää näin lattean jälkifiiliksen.

Tuntemattomat: Suomen suosituimman tarinan monet maailmat

Satu Jaatinen: Tuntemattomat - Suomen tunnetuimman tarinan monet maailmat

205 s., Docendo 2018

kansi: Jyri Alanne

 

Väinö Linnan Tuntematon sotilas on teos, jonka varmasti lähes jokainen täysi-ikäinen suomalainen tuntee edes jollain tasolla. Moni on lukenut kirjan tai nähnyt ainakin yhden kolmesta elokuvaversiosta. Minä olen tehnyt molemmat, joten teos on minulle hyvin tuttu. Täytyy tosin myöntää, että osa tuntemattomista menee minulla edelleen välillä sekaisin, koska hahmoja vain on niin tosi paljon. Luin Tuntemattoman sotilaan toista kertaa joulukuussa 2012 ja silloisia mietteitäni pääsee lukemaan täältä.

 

Satu Jaatinen on avannut tässä teoksessa Tuntemattomat: Suomen tunnetuimman tarinan monet maailmat Tuntemattoman sotilaan ajan yhteiskuntaa, henkilöhahmojen lähtökohtia, teoksen saamaa vastaanottoa sekä siitä teattereihin ja elokuviin tehtyjä tulkintoja. Kuten Jaatinen kirjassaan tuo ilmi, on Tuntematon sotilas liitetty niin vahvasti osaksi kansakuntamme identitettiä ja historiaa, että sitä pidetään koskemattomana. Siitä syystä aina syntyy kohu, jos teosta lähdetään tulkitsemaan uudelleen, kuten esimerkiksi kävi Aku Louhimiehen elokuvaprojektin julkistamisen jälkeen.

 

Takakannessa luvataan, että tämä teos on tuhti tietopaketti, josta riittää ammennettavaa niin Tuntemattoman sotilaan lukeneille, elokuvat katsoneille kuin niillekkin, jotka vasta nyt tutustuvat siihen. Mielestäni tästä teoksesta kuitenkin saa parhaan annin, jos tarina on jo entuudestaan tuttu edes jollain tasolla tai parhaimmassa tapauksessa niin, että kirja on luettu ja jokainen elokuvaversio nähty. Kuvittelisin nimittäin, että elokuvaversioiden toteutuksen kuvaaminen voi olla aika puuduttavaa, jos ei ole niitä nähnyt.

 

Minulle tämä teos oli mielenkiintoinen lukukokemus ja syvensi tietämystäni Tuntemattomasta sotilaasta melkoisesti. Jaatisen tapa kirjoittaa kuitenkin osoittautui minun makuuni hieman puuduttavaksi, vaikka itse teos onkin aiheeltaan kiinnostava. Olisin kaivannut tähän teokseen jotenkin hieman eloisampaa otetta, jotain sellaista mitä on Tuntemattomassa sotilaassakin. Siinä kun on yllättävänkin paljon huumoria ollakseen sotaromaani.

Blogisynttärit ja uusia tuulia!

Taas on vuosi blogin osalta tullut täyteen ja tänään Kirjakaapin avain viettää 7-vuotissynttäreitään. Huisia! Bloggaaminen on ollut läpi vuosien minulle rakas harrastus, johon olen yrittänyt löytää aikaa välillä tiivistahtisestakin arjesta. Jatkamaan minut saa paitsi se, että saan lukukokemuksistani enemmän irti kirjoittamalla niitä auki, myös se, että saan kuulua blogiyhteisöön. Suuri kiitos myös kaikille teille blogini lukijoille! Vaikka kommentteja ei aina niin tulisikaan, niin tilastoista näen, että kyllä teitä on. :)

Synttärit eivät vaikuta ainakaan vielä aiheuttaneen seitsenvuotiskriisiä, mutta uudet tuulet puhaltavat kyllä. Olen jo jonkin aikaa ajatellut tekeväni blogilleni oman tilin facebookiin tai instaan, joten nyt synttärien kunniaksi toteutin aikeeni. Vaikka insta on minulle tuttu vain työni kautta, päädyin tekemään Kirjakaapin avaimelle oman instatilin. Jos haluat, voit seurata blogiani nyt myös siellä nimellä kirjakaapinavainblogi. Ja jos sinulla on jokin kirjallisuusaiheinen instatili, niin vinkkaa ihmeessä vaikka täällä kommenttikenttään tai klikkaa itsesi seuraajakseni instassa, niin löydän sinut sitä kautta. 

Uudesta instatilistä huolimatta pääasia on edelleen tämä blogi. Instan kautta pystyn kuitenkin jakamaan eri tavalla juttuja mm. siitä mitä kulloinkin luen, mitä on ehkä jäänyt kesken ja niin edelleen. Instassa raapaistaan pintaa, tarkemmin kirjoja käsitellään täällä. Odotan innolla myös sitä, että insta ehkä mahdollistaa eri tavalla someaktiivisuuden ja kirjallisuuskeskustelun. Aika näyttää käykö niin, mutta ainakin tällä hetkellä tuntuu, että intoa blogin parissa tekemiseen kyllä on vaikka millä mitalla! Vielä instatilini on kovin tyhjä, mutta ensimmäisen varsinaisen päivitykseni teen sinne pian.

 

Virtuaaliset "kakkukaakaot" synttäreiden kunniaksi, kuva tosin jo helmikuulta!

Palaillaan taas pian sekä täällä että instassa!

K15 & K15: Salaisuuksia

Jyri Paretskoi: K15

80 s., Otava 2018

***

Jyri Paretskoi: K15 - Salaisuuksia

94 s., Otava 2018

 

Aivan mahtavien Shell's Angles -kirjojen kirjoittajalta Jyri Paretskoilta alkoi tänä vuonna ilmestyä uusi sarja K15. Uutta sarjaa kuvataan Skamin henkiseksi, ja vaikka en sarjaa ole katsonutkaan, niin osasin jo aavistaa millaisia nämä kirjat olisivat. Ne ovat suorapuheisia ja humoristisia ja niiden keskeisimpiä teemoja on ystävyys.

 

Roni on 14-vuotias poika, jolle äiti on luvannut paljastaa hänen isänsä nimen Ronin täytettyä 15 vuotta. Siihen saakka äiti kuitenkin vaikenee kuin muuri. Roni on suorapuheinen hahmo ja hänestä huomaa heti, että hänelle on jotain autismiin liittyviä oireita, kuten vaikeuksia hahmottaa sanattomia sosiaalisia viestejä. Kun koulussa Roni suoraan kertoo pitävänsä runkkaamisesta ja tilanteesta kuvattu video leviää netissä, on kiusaamisaalto valmis. Ronilla on rinnallaan kuitenkin paras kaverinsa Niko sekä yllättäen myös luokan uusi tyttö Sara, joka alkaa kaveerata poikien kanssa.

 

Teos K15: Salaisuuksia jatkuu lähes tismalleen siitä mihin edellinen osa loppui. Aikajänne teoksien välillä on lyhyt, vain pari viikkoa. On koittanut kesäloma ja Ronin syntymäpäivä on ihan kohta. Roni odottaa jännityksellä päivää, jolloin saisi vastauksia moniin kysymyksiin. Sitä ennen kuitenkin hän yrittää auttaa Nikoa tekemään vaikutuksen Saraan ja tekee itse katoamistempun, kun äiti ei näytäkään pitävän lupaustaan.

 

Näissä sarjan kahdessa ensimmäisessä kirjassa on todellakin mukana huumoria, joka on tuttua jo Paretskoin aiemmista nuortenkirjoista. Hän osaa kuitenkin samalla käsitellä myös vaikeampiakin aiheita, mikä sekin on tuttua jo Paretskoin aiemmista nuortenkirjoista. Hänellä on taito kirjoittaa nuorten maailmasta aidon ja elävän tuntuisesti. Pidin näistä kirjoista ja mielestäni tällaisille kirjoille on tilaustakin, sillä näitä on helppo tarjota vähemmän lukevilla yläkoululaisille: kirjan paksuus ei nouse kynnyskysymykseksi, tarinat ovat mukaansatempaavia ja kuvaavat hyvin nuorten maailmaa.

Pronssitähti

Paula Havaste: Pronssitähti

208s., Gummerus 2018

kansi: Eevaliina Rusanen

 

Paula Havaste on yksi suosikkikirjailijoistani ja odotan aina hänen romaaniensa ilmestymistä. Havasteelta ollaan totuttu odottamaan paksumpia, sarjoihin kuuluvia kirjoja, joten selvästi ohuempi ja yksittäiseksi teokseksi jäävältä vaikuttava Pronssitähti oli minulle hieman yllätys. Pronssitähti kuvaa Viron lähimenneisyyttä ja vaikutti aiheeltaan sellaiselta, että hieman lykkäsin sen lukemista. Lukukokemus oli kuitenkin lopulta hyvä.

 

Eestissä eletään vuotta 1949. Maa on neuvostomiehityksen alla eikä yhdelläkään yksilöllä ole varaa virheisiin, sillä muuten tie Siperiaan voi aueta hyvinkin nopeasti. Saarenmaalaiset Vilja ja Villem Talvik pitävät vaatimatonta maatilaa ja luovuttavat tuotteitaan sovhoosille, kuten määrätty on. Samalla tilalla asuvat myös heidän pieni poikansa, Villemin äiti sekä tilan töissä että sovhoosin kalanjalostamolla työskentelevät äiti ja tämän parikymppinen poika. Villem on runoilija, vähän turhan epäkäytännöllinen tarttuakseen maatilan töihin, joten Vilja ponnistelee senkin edestä täyttääkseen tuotantovelvoitteet ja pitääkseen myös oman väkensä ruoassa.

 

Runokilpailun voittanut Villem pääsee Tallinnaan noutamaan kunniakirjaa ja pronssitähteä. Vilja esittää miehelleen toiveen tuoda tulleessaan sianporsas, sellainen erikoisen rotuinen jooksiiri. Juhlissa kuitenkin viina virtaa eikä asiat mene ihan niin kuin Vilja - tai Villem - ovat etukäteen ajatelleet. Juhlien seuraukset voivat olla ankaratkin.

 

Neuvostomiehityksen aika Virossa on asia, joka aiheuttaa minussa välitöntä halua vaihtaa aihetta. Tuo aika on niin painostava, että minulle tulee epämukava, jännittynyt ja hieman ahdistunutkin olo, kun luen siihen sijoittuvaa kirjallisuutta. Jostain syystä edes holokausti ei aiheuta minussa niin voimakasta vastareaktiota (tosin sekin on aihe, joka herättää tunteita). Ehkä syy on se, että neuvostomiehityksen aikaan virolaiset olivat näennäisesti vapaita, vaikka todellisuudessa liian varovainen ei voinut olla ja lisäksi painolastina saattoi olla menneisyydessä tehdyt valinnat, joita ei enää voinut muuttaa ja joiden paljastuminen olisi voinut kääntää asiat hetkessä toisenlaisiksi. Myös Pronssitähdessä on samaa painostavuuden tuntua.

 

Pronssitähden miljöö olisi herkkä ja idyllinenkin, jos sovhoosin velvoitteet, vartiot ja painostava tunnelma olisivat puuttuneet. Talvikin tila vaikuttaa eräänlaiselta kesäiseltä keitaalta mehiläisineen, hedelmäpuineen ja kukkapenkkeineen. Lämpö hellii, ollaan lähellä luontoa. Mutta kuitenkin taustalla ajatuksissa on kaikkea muuta kuin leppeä kesä. Tallinnaan sijoittuva osuus luo kylmyydellään ja äkkinäisyydellään terävän kontrastin Talvikin tilan ahkeralle kotoisuudelle.

 

Pronssitähti on lyhyt kirja, mutta tunnelmaltaan se on voimakas. Lukukokemus on hallitseva ja mieleenpainuva. Tarina on sujuva ja teksti Havasteelle ominaisesti hyvää. Tämä ei kuitenkaan ollut kirja, jota olisin vastustamattomasti tahtonut lukea eteenpäin, vaikka minua kiinnostikin tietää mitä tuleman pitää. Mielestäni tämä ei olekaan Havastetta parhaimmillaan, mutta koen sen johtuvan lähinnä teoksen aiheesta.

 

♠♠♠♠

Kaikki elämäni kissat

Pirkko Tuominen: Kaikki elämäni kissat

108 s., Kirjayhtymä 1995

kannen kuva: Tuomisen perhealbumi

kannen suunnittelu: Liisa Holm

 

Töissä työkaveri hyllytti kirjoja ja huikkasi, että löysi juuri minulle sopivan kirjan. Kaikki minut tuntevat tietävät, että kissat ovat lähellä sydäntäni tai oikeastaan jopa sydämessäni, joten sinänsä vinkki oli aivan oikea. Päätin lainata kirjan. Koska kissat ovat minulle niin rakkaita, tätä kirjaa lukiessa aika useasti itketti. Pirkko Tuominen kertoo tässä kirjassa elämänsä kissoista, joten luvassa on myös luopumisen hetkiä.

 

Pirkko Tuominen kertoo olevansa kissaihminen ja aina pitäneensä kissoista. Lapsuudenkotiin kissaa ei kuitenkaan huolittu, mutta oman kodin ja perheen perustettuaan hän lopulta sai kissansa. Perheeseen otettiin rotukissa ja rotukissojen tiellä hän pysyi. Tuomisen perheessä lemmikkeinä on ollut kissoja, jotka ovat roduiltaan siamilaisia, abessinialaisia ja rexejä, mutta myös koira ja undulaattikin. Kissaihmisyys ei sulje pois sitä, että pitäisi myös muista eläimistä, kuten Tuominen heti alussa huomauttaa.

 

Tässä teoksessa kuvataan Tuomisen perheen seitsemän kissan vaiheita. Kissat Tusse, Minni, Fia, Tuuri, Ruu, Minttu ja Seita ovat jokainen olleet perheelle rakkaita. Osan elämä päättyi jo nuorena, toiset elivät ikäkissoiksi. Tuomisen tekstistä välittyy se, että nämä kissat ovat todella oleet tärkeitä ja niitä on jäänyt ikävä. Kissanhoidollisesti aikajana on pitkä, sillä ensimmäiset kissat perheeseen tulivat jo 1960-luvulla.

 

Vaikka Tuomisen teksteistä välittyy aito rakkaus kissoihin ja juuri näihin nimenomaisiin yksilöihin, ovat kuvaukset kuitenkin hieman ylimalkaisia. Kyseessä on lyhyt kirja, joten yksittäisistä kissoista ei voida kertoa paljon. Ehkä niistä olisi kuitenkin voinut kertoa enemmän, vähän pidemmän kirjan verran. Kirjaa lukiessani mietin myös sitä, miten rennosti lemmikkeihin suhtauduttiin: ne saivat ulkoilla vapaana ja kulkivat perheen mukana matkoilla. Minä en uskaltaisi päästää kissojani vapaasti ulkoilemaan, sillä niillehän voisi sattua vaikka mitä. Ennen se kuitenkin oli yleisempää, joten tässä kirjassa kyllä tulee myös läpileikkausta siitä, mitä muutoksia kissanpidossa on tapahtunut.

Lasten planeetta

Riikka Pulkkinen: Lasten planeetta

382 s., Otava 2018

kansi: Anna Lehtonen

 

Riikka Pulkkisen tuotantoon minulla on hieman ristiriitainen suhtautuminen. Toisaalta olen pitänyt kaikista niistä, jotka olen lukenut, mutta toisaalta olen kokenut, että ne eivät kuitenkaan ihan täysin ole minun makuuni. Pulkkisen edellisen teoksen Paras mahdollinen maailma jätin ihan tietoisesti lukematta, koska maailmassa on niin paljon kirjoja ja niin vähän aikaa. Lasten planeettakin olisi voinut mennä minulta ohi, mutta löysin kirjan Ellibs e-kirjastosta äänikirjana (lukijana Elina Ylisuvanto) ja aloitin kuuntelun. Ehdin kuuntelemaan siitä lokakuussa noin kaksi kolmasosaa, kunnes aika päättyi. Varausjono oli pitkä ja sainkin paperisen kirjan nopeammin käsiini, joten lähdin lukemaan sitä nyt joulukuussa. Vähän piti kertailla aiempaa, mutta nopeasti juoni taas otti mukaansa.

 

Lasten planeetta kertoo Frederikasta, jonka parisuhde on päättymässä. Heillä on Henrikin kanssa yhteinen 3-vuotias tytär. Miten elämä järjestyy eron jälkeen? Frederikalla on monta murhetta. Hän murehtii oliko heidän rakkautensa koskaan sittenkään aitoa, sellaista kuin pitäisi. Ja miten kasvattaa lasta ja kertoa tälle maailmasta, kun itsekin epäröi omia valintojaan. Toisessa ajassa kuvataan nuorta naista, joka kokee saaneensa ison tehtävän pelastaa maailma. Sisaret yrittävät hänet pelastaa.

 

Lasten planeetta on äkkiseltään aiheeltaan teos, jollaiseen en ihan ensimmäisenä ole tarttumassa. Lapsen kasvattaminen, ero ja sen aiheuttama totaalinen elämänmuutos eivät ole minulle läheisiä aiheita. Teos kuitenkin vei mennessään ja tarina toimi yhtä hyvin niin äänikirjana kuin perinteisenäkin kirjana, sillä pohjimmiltaan teoksessa kuvataan lähelle päästämisen vaikeutta, sitä että osataan hyväksyä toisen "minuuden kakofonia" ja antaa jotain itsestäänkin. Ei siis tarvitse olla perheellinen voidaakseen viihtyä tämän teoksen parissa.

 

Lasten planeetan tunnelma on mielestäni aika ajoin hieman painostavakin, mutta kuitenkin tuntuu kuin teoksen "tilan" läpi kulkisi koko ajan valo. Teoksen toisen aikatason, jossa kuvataan nuoren naisen kamppailua todellisuudentajun hämärtyessä, olisin ehkä jättänyt tästä teoksesta pois. Itse en kokenut sen antavan kauheasti lisäarvoa päätarinalle. Toisaalta myös rikkonainen lukukokemus, joka aiheutui äänikirjan laina-ajan loppumisesta ja yli kuukauden odottelusta ennen kuin pääsin taas tarinan pariin, saattoi vaikuttaa siihen, miten hahmotan teoksen kokonaisuutena. Kuitenkin voin hyvillä mielin sanoa, että pidin tästä teoksesta.

 

♠♠♠♠

Elävät ja kuolleet

Hannu Mäkelä: Elävät ja kuolleet

275 s., Tammi 2008

kannen valokuva: Keskusrikospoliisi / Rikosmuseo

 

Lukupiirimme joulukuun aiheeksi valikoitui Hannu Mäkelän teokset, joista valkkasin kaksi vaihtoehtoa valittavaksi - tai tietysti sai lukea vaikka molemmat, jos halusi. Piirin vetäjänä luin molemmat, jotta pystyisin keskustelemaan molemmista. Toinen vaihtoehto oli kanssabloggaajien suosituksesta Äiti, jonka luin jo marraskuussa, ja toiseksi vaihtoehdoksi valitsin ihan takakannen perusteella Elävät ja kuolleet.

 

Kirjan kannessa oleva valokuva on aito rikospaikkakuva Keskusrikospoliisin arkistosta. Hannu Mäkelä näki sen esillä Rikosmuseon valokuvanäyttelyssä ja kuva jäi kiinnostamaan häntä. Kuva on vuodelta 1928 ja siinä on kaksi kuollutta, mies ja nainen. Mitä heille on tapahtunut? Sitä arvoitusta Mäkelä lähti ratkomaan paitsi kuvan myös tiedossa olevien faktojen kautta. Tiedossa oli tapahtumapaikka ja henkilöiden nimet. Nainen oli Matilda, mies Yrjö.

 

Teoksen ensimmäinen puolikas koostuu Mäkelä luomasta tarinasta, jonka hän muodosti faktojen ympärille. Tuo tarina on niin todentuntuinen, että sitä lukiessa unohti lukevansa fiktiota eikä faktaa. Tarinan lukeminen oli miellyttävää ja kuvan ihmiset heräsivät siinä jälleen eloon: millaisia he ovat olleet, mistä he ovat ehkä haaveilleet ja mitä ihmettä heille oikein tapahtui, jotta he päätyivät kuolleena poliisin rikospaikkakuvaan.

 

Teoksen toinen puoli on faktaa, tutkimustyötä. Saatuaan fiktiivisen tarinansa kirjoitetuksi, Mäkelä ryhtyi selvittämään mitä Matildasta ja Yrjöstä voisi todella saada selville. Tutuiksi hänelle tulivat erilaiset arkistot, joista joskus löytyi jotain kiinnostavaa, joskus taas tutkimus päättyi vesiperään. Lopulta molemmista muodostuu tosiseikkoihinkin nojaava tarina kuvitelman rinnalle. Hetken oli vaikea uskoa, että ensimmäinen tarina ei ole tosi, vaan tämä jälkimmäinen on. Ensimmäinen oli melkeinpä parempi. Mielikuvituksella on mahtava voima.

 

Elävät ja kuolleet on mielenkiintoinen ja poikkeuksellinenkin romaani, koska siinä yhdistyy kaksi puolta eli fakta ja fiktio. Tämä teos osoittaa sen, miten perusteellista kirjailijan työ voi olla ja miten paljon vaivaa nähdään, jotta teoksesta saataisiin aidon tuntuinen. Tutkimuksen seuraaminen on myös mielenkiintoista, mutta mielestäni Mäkelä olisi voinut säästää lukijansa diaarinumeroiden toistelulta ja terminologisilta selityksiltä tekstissä ja liittää ne asiat sitten vaikka lähdeluetteloksi kirjan loppuun. Hän myös eksyy henkilöistä maalailemaan ajankuvaa ja paikkaa, mikä toisaalta rakentaa viitekehyksen henkilöille, mutta on siinä mittakaavassa jopa hieman puuduttavaa.

 

Mäkelä on kirjoittanut tämän kirjan ollessaan vielä naimisissa Anna Kortelaisen kanssa. Kortelainen tunnetaan tutkijana, taidehistorioitsijana ja kirjailijana, ja uskon hänen olleen merkittävä tuki tämän kirjan synnylle. Mäkelä myös kirjoittaa menneensä vaimonsa kanssa erilaisiin arkistoihin ja saaneensa tältä käytännön neuvoja. Olisiko tämä kirja voinut jäädä jopa syntymättä ilman asiantuntevaa tsemppiä? Niin tai näin, mutta tutkijamainen ote kirjan loppupuolella on selvä.

 

Kahden kirjan ja muista kuulemani perusteella näyttää siltä, että Mäkelä antaa teoksiinsa ainakin palan myös omasta itsestään. Äiti-kirjassa se on ihan selkeää, tässä taas viittaukset kotiin ja arkielämään ovat näennäisesti pienessä roolissa, vaikka niiden merkitys onkin keskeinen myös hänen työnsä kannalta.

 

♠♠♠♠

Musta kuu

Mia Vänskä: Musta kuu

295 s., Atena 2012

 

Kuuntelin pari vuotta sitten Mia Vänskän esikoisteoksen Saattaja, josta en ollut alunperin tajunnut, että kyseessä on kauhukirja. Teen mielelläni tällaisia pieniä retkiä myös itselleni vieraaseen genreen, joten kokemus oli kuitenkin mieluisa. Ajattelin jo silloin, että Vänskän tuotantoa voisin lukea lisääkin, ja nyt tuon tuuman toteutin. Musta kuu on koukuttava tarina, jossa menneisyys ja nykyisyys sekoittuvat.

 

Musta kuu sijoittuu syrjäiseen pieneen mökkikylään, jossa lomailee keskenään hyvin erilainen joukko ihmisiä: Reino ja Ursula ovat eläkeläispariskunta, Juhani lomailee pienen Iida-tyttärensä kanssa, Annukka kaipaa omaa rauhaa ja erossaoloa perheestään ja nelihenkinen rock-bändi on saapunut mökkeilemään saadakseen keulahahmonsa rauhoittumaan. Heidän matkaansa on viime hetkellä keulahahmo-Jaken kutsumana liittynyt nuori Aurora. Eletään lämmintä kesää, mutta ilmassa leijuu jotain kylmäävän painostavaa.

 

Kapeenkärjessä alkaa tapahtua kummia. Omituiset pikimustat perhoset näyttäytyvät yhdelle jos toisellekin, jostain kuuluu omituista sykkeenkaltaista kuminaa, vuorokaudenajat tuntuvat heilahtelevan miten sattuu ja tunnelma on välillä yleisesti painostava. Jotain outoa on tekeillä ja ennen pitkää näyttää siltä, että tunnelma saa jokaisen näyttämään itsestään esiin nurjimmat puolensa kuin pakotettuina. Kun osa mökkeilijöistä yllättäen katoaa ja puhelimet eivät toimi, mökkikylästä ei tunnukaan pääsevän pois. Vuosikymmenten takaiset tapahtumat mökkikylän liepeillä tuntuvat heräävän taas henkiin, mutta onko kaiken juuret vielä kauempana, satojen vuosien takana?

 

Kirja alkaa rikostutkimuksesta, joka on käynnistetty omaisten huolestuttua, kun he eivät ole saaneet yhteyttä mökkikylässä lomaileviin läheisiinsä. On selvää, että jotain vakavaa on tapahtunut, sillä mökkiläiset näyttävät kadonneen ja paikalta löytyy lukemattomia kuolleita perhosia. Sen jälkeen lukija pääsee tutustumaan mökkeilijöihin, joista keskiössä on Annukka ja bändiläiset Jake, Erkka, Äijälä ja Markus sekä heidän kanssaan mökkeilevä Aurora. Tunnelma tihenee vähitellen ja etenkin Annukka kokee outoja tuntemuksia Kapeenkärjen maisemissa.

 

Musta kuu on tiheätunnelmainen kuvaus siitä, miten aurinkoinen kesäloma voi saada synkkiä väreitä täysin yllättäen. Pidin miljööstä, joka oli tavallaan suljettu. Se tihensi tunnelmaa ja etenkin metsän läheisyys ja siellä olevat ristinkivet ja muut muistomerkit tuntuivat jännittäviltä ja hyytäviltä. Pidin myös siitä, että miljöö ulotetaan jopa 1600-luvulle lyhyin piipahduksin, mikä tuo tarinaan ihan oman säväyksensä ikiaikaisen kirouksen tunnelmissa.

 

Mielestäni Mia Vänskä osaa kirjoittaa vetävästi ja tihentää tunnelmaa askel askeleelta. Teos alkaa prologista huolimatta aika leppoisasti ja lukijana jopa melkein unohdin sen, mitä alussa oli jo hieman paljastunut, mutta sitten metsä alkaa tuntua painostavalta eikä järvikään houkuttele virkistäytymään. Miljöötä en voi tarpeeksi kehua, mutta hahmot eivät puhutelleet ihan niin paljon. Suosittelen kuitenkin tätä myös niille, jotka eivät ole välttämättä kauhukirjallisuuteen kovinkaan mieltyneet.

 

♠♠♠♠

Kirjabloggaajien joulukalenterin 6. luukku

Kirjabloggaajien joulukalenteri on jo muodostunut jokavuotiseksi perinteeksi. Olen itsekin ollut mukana useampaan otteeseen ja tänä vuonna valitsin luukukseni 6. päivän, Suomen itsenäisyyspäivän, luukun. Eilen luukku aukesi Kirsin Book Clubissa ja huomisen luukku paljastuu Lauran toimesta Bibbidi Bobbidi Bookissa.

Viime vuonna Suomi juhli 100-vuotista itsenäisyyttään. Juhlallisuuksia löytyi maan joka kolkasta ja minusta tuntuu, että tuon päivän merkitykseen havahduttiin silloin ihan uudella tavalla. Tänä vuonna tunnelma ei ole mielestäni ollut niin juhlallinen, mutta itsenäisyyspäivän merkitystä se ei himmennä.

Jokaisella on omat perinteensä itsenäisyyspäivän viettoon. Joillekin tärkeintä on viedä kynttilöitä hautausmaalle, joku toinen taas nostaa omakätisesti lipun salkoon. Monelle itsenäisyyspäivään kuluu tv-maraton joko Linnan juhlien tai Tuntemattoman sotilaan parissa. Jotkut ovat töissä, joillekin itsenäisyyspäivä tietää ylimääräistä vapaapäivää ja ehkä hengähdystaukoakin arjen pyörityksestä. Keskeistä kuitenkin on, että varmasti valtaosalle tämä päivä merkitsee jotakin.

Minun itsenäisyyspäivääni kuuluu kynttilöiden vieminen haudoille. Itsenäisyyspäivänä ajatukseni ovat aina niiden jo edesmenneiden sukulaisten luona, jotka sodan kokivat. Tuohon joukkoon kuuluvat äitini molemmat isovanhemmat, Eevi ja Pekka sekä Vieno ja Jussi, jotka olivat sotien aikaan nuoria aikuisia. Ajatukseni ovat myös isäni vanhemmissa, Sulossa ja Martassa, jotka myös olivat nuoria, hiljattain ostaneet oman tilan ja odottivat toista lastaan talvisodan syttyessä. Nämä sotien aikaan nuoret aikuiset olivat osaksi syntyneet nuoreen itsenäiseen Suomeen, mutta neljä heistä ehti syntymään Suomen ollessa osa Venäjää. Joukon vanhimpana Sulo varmasti muisti jotain itsenäistymisen ajasta, olihan hän silloin jo 8-vuotias. Miltä tuntui reilut parikymmentä vuotta myöhemmin lähteä puolustamaan sitä maata, jonka itsenäistymisen oli nähnyt? Miltä tuntui jättää puolisot koteihin, mitä Pekka ajatteli joutuessaan sodan päätyttyä lopullisesti jättämään kotiseutunsa Karjalan? Itsenäisyytemme säilyi, mutta ilmaiseksi se ei tullut. Varmasti jokaisen suomalaisen suvun muistissa elää sota jollakin tavalla kysymyksiä ja ajatuksia herättäen.

Ajatukseni sodan nähneiden sukulaisten luo siivittää erityisellä tavalla Veteraanin iltahuuto, jonka kuuleminen tuntuu minusta erityisen juhlavalta. Sen kertosäe saa suorastaan kylmät väreet aikaan, sillä juuri se kohta yhdistyy mielessäni isovanhempiini ja isoisovanhempiini.

"Hoivatkaa, kohta poissa on veljet,
Muistakaa, heille kallis ol' maa.
Kertokaa lasten lapsille lauluin,
Himmetä ei muistot koskaan saa!"

Itsenäisyyden saavuttaminen ja sodat sen puolustamiseksi ovat piirtyneet lähtemättömästi kansakuntamme muistiin. Toivoisin, että voisimme jokainen omilla teoillamme ja sanoillamme osoittaa, että tunnistamme itsenäisyytemme merkityksen ja osaamme arvostaa sitä. Sen ei tarvitse tarkoittaa paatoksellisuutta ja isänmaallisuuden symbolien näkyvää käyttöä, mutta on hyvä tiedostaa, että meille olisi voinut käydä toisin ja siksi "himmetä ei muistot koskaan saa".

Hyvää itsenäisyyspäivää! 

Marraskuun luetut & muita kuulumisia

Kuten kuukausi sitten ennakoin, marraskuusta tuli vilkas kuukausi. Lukemaan en kauheasti ehtinyt, vain 5 kirjaa. Käyn melko harvoin teatterissa, mutta kuun puolivälissä kävin Seinäjoen kaupunginteatterissa katsomassa musikaalin Tästä asti aikaa, joka on rakennettu Kolmas nainen -yhtyeen musiikin ympärille. Musiikki olikin kerrassaan upeaa, joten jo ihan sen takia kannattaa mennä katsomaan, vaikka alku olikin mielestäni hieman kankea. Etenkin väliajan jälkeen tarina kuitenkin sieppasi mukaansa helposti.

Loppukuusta lähdin Brysseliin kutsuvierasmatkalle pariksi päiväksi. Matkalla oli mukana muutama muu kirjastoammattilainen samalta alueelta sekä Kelan henkilöstöä. Kävimme matkalla tutustumassa Euroopan unionin eri kohteisiin, myös parlamentin kirjastoon, ja ne olivat kyllä mielenkiintoisia. Kävimme myös opastetulla kierroksella Euroopan historian talossa ja tapasimme Anneli Jäätteenmäen, joka kertoi meille työstään ja myöhemmin illalla emännöi yhteisen illallisen. Myös omaa aikaa jäi kaupungilla vietettäväksi. Kirjastohenkilöstö sai kutsun vierailulle, sillä syksyllä 2017 kutsuimme Jäätteenmäen vieraaksi meidän kirjastoihin hankkeen myötä. Harvoin sellaista mahdollisuutta kirjastoalalla tarjoutuu, joten ikimuistoinen reissu oli siinäkin mielessä. Ja erityisen kivaa oli myös tutustua paremmin muihin kirjastolaisiin, joten jos luette tätä, niin kiitos vain vielä kerran teille seurasta! Kivaa oli kyllä myös käydä suklaapuodeissa ja syödä ihania belgialaisia vohveleita, hyviä oli molemmat.

Marraskuussa ehdin tosiaan lukemaan vain viisi kirjaa ja jostain syystä ne kuitenkin jättivät vähän kylmäksi, vaikka toisaalta pidinkin niistä.  Tarkempia tunnelmiani niistä voi lukea niiden omista postauksista, mutta tässä on kuitenkin pakko sanoa, että Hotakainen on vakuuttanut minut ja toivon pääseväni lähitulevaisuudessa lukemaan lisääkin hänen teoksiaan. Luin nämä kirjat:

Tuomas Kyrö: Ennen kaikki oli paremmin, Mielensäpahoittaja

Sisko Istanmäki: Viimeiset mitalit

Hannu Mäkelä: Äiti

Kari Hotakainen: Juoksuhaudantie

Kari Hotakainen: Tuntematon Kimi Räikkönen

Joulufiilis ei ole oikein vielä tarttunut minuun, vaikka viikonloppuna vähän joulua jo laitoinkin vaihtamalla mattoja, pöytäliinoja ja verhoja sekä nostamalla tontut esiin pahvilaatikoistaan. Hieman ehkä huolestuttaa, sillä tavallisesti olen jo lokakuun puolivälissä ihan joulufiiliksissä. En tiedä miksi, mutta koen lähestulkoon pientä stressiä siitä, että joulufiilis antaa odottaa itseään. Ihan hölmöä. Joulunajan lukemisia olen sen sijaan suunnitellut hieman liiankin innokkaasti, sillä pino alkaa näyttää uhkaavan korkealta ja aikaa niiden lukemiseen ei ole varmasti yhtään sen enempää kuin muulloinkaan. Mutta aina voi haaveilla. Lukemisiin joka tapauksessa!

Tuntematon Kimi Räikkönen

Kari Hotakainen: Tuntematon Kimi Räikkönen

336 s., Siltala 2018

 

Kun kuulin, että Kimi Räikkösestä julkaistaan kirja, en aikonut lukea sitä. Kun kirjan ympärille kehkeytyi mediamylläkkää, muutin mieleni. Yksi suuri vaikutin oli myös se, että Kari Hotakainen on kirjoittanut kirjan. Siispä mars varausjonoon!

 

Kimi Räikkösen ura on kerrassaan upea ja hänen tarinansa vaatimattomista oloista huipulle kuin sadusta, sitä ei voi kukaan kieltää. Ennen tämän kirjan lukemista en oikeastaan tiennyt Räikkösestä muuta kuin sen, mitä media on kertonut hänen yksityiselämästään ja työstään formulakuskina. Kirjan luettuani minulle valkeni, että hän on tehnyt todella sitkeästi töitä päästäkseen sinne, missä hän nyt on. Ei voi kuin ihailla.

 

Tuntematon Kimi Räikkönen kuvaa paitsi Räikkösen uran vaiheita, myös hänen yksityiselämänsä käänteitä. Tietyt luvut hänen elämässään, kuten avioliitto Jenni Dahlmanin kanssa, on jätetty maininnan tasolle, toiset taas saavat enemmän huomiota. Kieltämättä huomio on enemmän ammatillisissa vaiheissa, ja kieltämättä se oli välillä melko pitkäpiimäistä. En ole niin kiinnostunut moottoriurheilusta, että jaksaisin keskittyä täydellä mielenkiinnolla kisatuloksiin.

 

Tämän kirjan luettuaan pitäisi kai tietää, kuka on Kimi Räikkönen. Tavallaan niin kävikin, mutta kuva Kimistä jää aika pintapuoliseksi edelleen. Jäämiehen imago elää edelleen, vaikka lempeämpi puoli pilkahtelikin esiin etenkin, kun teoksessa kuvattiin Kimiä isänä. Myös lukuisten ystävien ja lähipiirin kommenttien mukaan hän on lämmin ja välittävä ihminen, jäämiehen rooli on vain rooli. Luulisi, että roolin vetäminen vuodesta toiseen on raskasta. Toisaalta se on varmasti myös suojamuuri julkisuusmylläkälle.

 

Tämä teos on kirjoitettu hyvin ja minulle jäi tunne, että Hotakainen on onnistunut vangitsemaan Räikkösen olemuksesta olennaisen tähän kirjaan. Hotakainen on naseva kirjoittaja ja Räikkönen on naseva kommenteissaan, joten "mätsi" on onnistunut. Jotain lisää olisin tähän kirjaan kuitenkin kaivannut.