Olet valaissut minun tietäni - Presidenttien puolisot

Päivi Storgård: Olet valaissut minun tietäni - Presidenttien puolisot

199 s., S&S 2017

kansi: Tuija Kuusela / Stiili

 

Suomen presidenttien puolisot on aihe, josta en kauheasti tiennyt mitään. Nimitasolla toki tiesin valtaosan puolisoiden nimistä, mutta siihen se sitten rajoittuikin. En tosin kauheasti tiedä itse presidenttienkään henkilökohtaisesta elämästä. Tämä kirja on joka tapauksessa presidenttien puolisoiden. Olet valaissut minun tietäni sisältää jokaisen presidenttipuolison tiiviin elämäkerran. Kokonaisuus oli mielenkiintoinen ja sai minut välillä ajattelemaan, että kyseisestä henkilöstä voisin lukea lisääkin.

 

Olet valaissut minun tietäni on lauseena ja kirjan nimenä kaunis. Se on lähes suora lainaus Risto Rytin kirjeestä puolisolleen Gerdalle. Miten runollinen tuo virkamies onkaan osannut olla! Mielestäni kirjan nimi kiteyttää hienosti sen, että presidenttimme ovat kukin olleet myös yksityishenkilöitä ja heidän puolisonsa ovat olleet heille tärkeitä. Teoksen nimestä tulee romanttinen olo, vaikka mikään rakkaustarinoita pursuava kirja tämä ei olekaan. Suhde presidenttiin on tietysti olennanen kunkin kirjassa esitellyn henkilön kohdalla, mutta pitkälti keskitytään kuvaamaan kuitenkin heidän persooniaan sekä omia urapolkuja ja asioita, joihin he ovat vaikuttaneet.

 

Mielestäni tämä teos on onnistuttu tasapainottamaan hyvin, kun otetaan huomioon se, että toisista presidenttien puolisoista tiedetään lähestulkoon kaikki mahdollinen ja toiset ovat varjelleet yksityisyyttään enemmän. Esimerkiksi nykyisen presidenttimme puolisosta Jenni Haukiosta tiedetään varsin vähän, kun taas joidenkin edesmenneiden presidenttiparien kirjeenvaihtoakin on voitu käyttää lähteenä. Jokaisesta presidentin puolisosta on onnistuttu kirjoittamaan mielenkiintoinen lyhyt katsaus/elämäkerta, ja minua jäi erityisesti kiinnostamaan Ester Ståhlbergin ja Tellervo Koiviston elämät. Ehkä jossain vaiheessa luen heistä vielä lisääkin.

 

Tästä teoksesta käy hyvin ilmi, että presidenttien puolisot eivät ole milloinkaan olleet passiivisia, vaan ovat kukin tavallaan olleet aktiivisina toimijoina mukana yhteiskunnassamme. Jotkut ovat olleet perustamassa avustusjärjestöjä, toiset ovat luoneet ansiokkaat työurat. Jokainen on tehnyt jotain muutakin kuin edustanut presidentin rinnalla, kulkenut tavallaan myös omaa polkuaan ja ollut silti samalla myös puolisonsa tukena. Kiinnostava teos kaikin puolin.

Fedja-setä, kissa ja koira

Eduard Uspenski: Fedja-setä, kissa ja koira

2 h 50 min., Otava 2004 (1975)

lukija: Antti Virmavirta

alkup. Djadja-Fjodor, pjos i kot, 1974

suom. Martti Anhava

 

Venäjän tunnetuimpiin lastenkirjailijoihin lukeutuva Eduard Uspenski (1937-2018) menehtyi muutama viikko sitten. Kokosin töissä kirjanäyttelyn hänen teoksistaan ja ajattelin, että olisipa mielenkiintoista lukea jokin Fedja-setä -kirjoista. Olen lukenut niistä ainakin pari ala-asteella, mutta mieleen on lähinnä jäänyt kuvitus. Nyt päätin ottaa äänikirjana kuunteluun jo aiemmin lukemani teoksen Fedja-setä, kissa ja koira. 

 

Fedja-setä on 6-vuotias poika, jota kutsutaan sedäksi hänen vakavan luonteensa vuoksi. Fedja-setä asuu teoksen alussa vanhempiensa kanssa kaupungissa, mutta kun pojan äiti ei pidä eläimistä, päättää Fedja-setä muuttaa lemmikkeineen pois. Hän löytää uuden kodin kylästä kaupungin ulkopuolelta ja asettuu sinne Matroskin-kissansa ja Musti-koiransa kanssa asumaan. Pian he hankkivat myös Mirri-lehmän sekä ruoalla toimivan traktorin. He elävät iloista elämää kylässä, mutta Fedja-sedän vanhemmilla ei ole aavistustakaan minne heidän poikansa on lähtenyt.

 

Olen tosiaan lukenut tämän kirjan joskus ala-asteella, ehkä 3. luokalla. Sen jälkeen olen loihtinut itselleni tästä hieman tylsän mielikuvan, vaikka itse tarinasta en muistanutkaan mitään ja mieleen oli jäänyt lähinnä mustavalkokuvitus. Nyt kuuntelun myötä totesin, että tarina ei ehkä ole lapsen makuun se kaikkein mukaansatempaavin, mutta yhtä kaikki ainakin nykyminulle toimiva ja sisällöltään kekseliäs teos. Tässä tarinassa on jotain samankaltaista kun Peppi Pitkätossu -kirjoissa, onhan päähenkilö myös toimelias ja pärjääväinen lapsi, joka ei paljon aikuisten apua tarvitse.

The Travelling Cat Chronicles

Hiro Arikawa: The Travelling Cat Chronicles

247 s., Doubleday 2017

alkup. Tabineko Ribôto, 2015

englanniksi japanista kääntänyt: Philip Gabriel

 

Luen todella harvoin kirjoja englanniksi tai oikeastaan voisi sanoa, että en lue kirjoja englanniksi. Nyt eteen osui kuitenkin niin vastustamattoman kuuloinen teos, että se oli saatava luettavaksi, vaikka pitikin tilata oikein kaukolainaksi asti. Löysin tämän kirjan Kartanon kruunaamattoman lukijan blogista toukokuussa. Hänen tekstinsä voit lukea tämän linkin takaa.

 

The Travelling Cat Chronicles kertoo Satorusta ja hänen rakkaasta Nana-kissastaan, joka päätyy Satorun hoivaan vietettyään katukissan elämää ja loukattuaan jalkansa. Jalan parannuttua Satoru toivoo Nanan jäävän ja niin Nana mielellään tekeekin. Kun he ovat eläneet viisi yhteistä vuotta, alkaa Satoru etsiä kissalleen uutta kotia. 

 

Ensimmäisenä mieleen nousee kysymys miksi kukaan haluaisi luopua rakkaasta kissastaan, mutta melko pian lukijalle on selvää, että Satoru ei enää kauaa kykene itse huolehtimaan Nanasta. Syytä ei suoraan kerrota ennen kuin lopussa, mutta sen pystyy kyllä arvaamaan. Satorulla on mielessään 3 eri vaihtoehtoa Nanan tulevaksi kodiksi ja perheeksi. Hän haluaa tarjota Nanalle parhaan mahdollisen tulevaisuuden ja varmistaa, että sillä on aina kaikki hyvin. Nuoruudessaan paljon muuttamaan joutunut Satoru on elämänsä aikana kohdannut monia ihmisiä ja saanut ystäviä. Niinpä he matkaavat Nanan kanssa hopeanvärisellä pakettiautolla pitkin Japania tutustumaan uusiin isäntäehdokkaisiin, jotka ovat Satorun ystäviä vuosien varrelta. Matkalla kerrataan Satorun elämää aikajärjestyksessä ystävyyssuhteiden kautta sekä kohdataan monia huikeita hetkiä tien päällä.

 

Tässä tarinassa on monta kertojaa: Satoru, vaihtuvasti hänen ystävänsä ja tietenkin Nana. Moniäänisyys tekee tarinasta entistäkin mielenkiintoisemman, vaikka minun mielenkiintoni ylläpitämiseen riittäisi pelkkä kissapäähenkilökin. Nanan ajatukset kulkevat juuri sitä rataa, jota kuvittelisin omien kissojenikin ajatusten kulkevan: omanarvontuntoista, älykästä ja kuitenkin läheisyyttä ja hoivaa kaipaavaa. Nanassa on asennetta! Kirjassa tavataan myös muutama muu kissa, kuten pieni pentu, jolle Nana antaa kullanarvoisia oppeja.

 

The Travelling Cat Chronicles on kirja, joka kosketti minua. Kirjan loppupuolella tuli vuodatettua muutama kyynelkin, mutta oikeastaan koko kirja vei minut lämpimän tunnelmansa myötä tunteikkaisiin tunnelmiin. Olisin ehkä liikuttunut vielä enemmän, mikäli olisin lukenut kirjan omalla äidinkielelläni - vaikka teoksen kieli onkin mielestäni selkeää ja helppolukuista, vaatii englanti minulta silti  eri tavalla keskittymistä kuin suomi.

 

Tämä on sellainen teos, jota voisi kutsua page turneriksi. Tarinaa vain haluaa lukea eteenpäin ja  kietoutua sen ihanaan tunnelmaan. Mielestäni Hiro Arikawa kuvaa hienosti paitsi omistajan rakkautta kissaansa myös kissan syvää kiintymystä omistajaansa. Kissat ovat itselleni erityisen tärkeitä eläimiä, joten tuntuu kuin hän olisi kirjoittanut juuri minulle. Jos haluat lukea jotain ihanaa, lue tämä kirja.

 

♠♠♠♠♠

Tätä lukiessa tuli taas mieleen toinenkin ihana japanilainen kirja Kissavieras, jonka luin pari vuotta sitten. Japanilaiset tuntuvat osaavan kissoista kirjoittamisen taidon.

Kuolema Sherlock-seurassa

Graham Moore: Kuolema Sherlock-seurassa

477 s., Atena 2012

alkup. The Sherlockian (USA), The Holmes Affair (Iso-Britannia), 2010

suom. Taina Wallin

kansi: Nina Leino

 

Käsittelemme lukupiirin syyskauden ensimmäisessä kokoontumisessa lukupiiriaiheista kaunokirjallisuutta. Valittavana oli kirjoja laidasta laitaan ja itse päädyin valitsemaan Graham Mooren dekkarin Kuolema Sherlock-seurassa. Minua kiinnosti se, että Moore kuljettaa tarinaa kahdessa aikatasossa ja kietoo kaksi erilaista arvoitusta toisiinsa. Siinä hän kyllä onnistuu todella hyvin! Teoksen yhteys kirjallisuus- tai lukupiiriin on jokseenkin löyhä, mutta oli kyllä mukava sukeltaa kirjaan, jossa kirjallisuus on keskeisessä asemassa.

 

Vuonna 1893 Arthur Conan Doyle on kyllästynyt Sherlock Holmesiin ja päättää tappaa tämän - kirjallisessa mielessä toki. Tuo päätös sysää aikaan erikoisen tapahtumasarjan, sillä lontoolaiset eivät ota lähes todellisena henkilönä pitämänsä Holmesin poismenoa kevyesti. Muutamien vuosien kuluttua Doylen maine elää edelleen ja moni uskoo hänen olevan Holmesin veroinen salapoliisi. Hän saakin vihjeen nuoren naisen murhasta, jota ryhtyy selvittämään. Hän aikoo näyttää olevansa Holmesia parempi etsivä.

 

Vuonna 2010 sherlockistiyhteisö kokoontuu New Yorkissa vuotuiseen tapaamiseensa. Tällä kertaa luvassa on kuitenkin jotain erityistä, sillä ansioituneinen sherlockisti Alex Cale on lopultakin vuosikymmenien uurastuksen jälkeen löytänyt Doylen kadonneen päiväkirjan. Päiväkirja on kiehtonut sherlockisteja ympäri maailmaa, sillä sen ajatellaan ratkaisevan Doylen elämän mysteerit. Cale kuitenkin vaikuttaa kaikkea muuta kuin onnelliselta löydöstään ja hän epäilee, että häntä seurataan. Ennen kuin Cale ehtii paljastaa päiväkirjan sisällön, hänet löydetään murhattuna hotellihuoneestaan ja päiväkirja on tiessään. On yhteisön uusimman jäsenen, Harold Whiten, aika astua esiin.

 

Harold White ottaa kunniatehtäväkseen ratkaista Calen murhan sekä ottaa selvää mitä tapahtui jälleen kerran kadoksiin joutuneelle päiväkirjalle. Avukseen hän saa nuoren toimittajan, Sarahin. Hänen avullaan Doylen jälkeläinen saa yhteyden Haroldiin ja pyytää tätä palkkalistoilleen etsimään päiväkirjan. Matka kuljettaa Haroldin Lontooseen, Doylen ja Holmesin kaupunkiin.

 

Teos etenee kahdessa aikatasossa. Toisessa tasossa selvitetään tuoretta henkirikosta ja päiväkirjan arvoitusta Haroldin kanssa, toisessa puolestaan eletään Doylen kanssa juuri sitä ajankohtaa, jonka kadonnut päiväkirja kattaa. Vähitellen juonet alkavat punoutua yhteen ja koko ajan rinnalla kulkee myös Doylen Holmes-tuotanto, johon Harold tutkimuksissaan vahvasti nojaa. On mielenkiintoista seurata mitä todella tapahtui päiväkirjan ajanjaksona, kun yhtä aikaa nykyajassa kamppaillaan palapelin palasien yhdistämisessä.

 

Alussa Kuolema Sherlock-seurassa tuntui vähän raskassoutuiselta teokselta, mutta muutaman kymmenen sivun jälkeen tarina imaisi mukaansa ja tulinkin lukeneeksi tämän lähestulkoon kokonaan yhden päivän aikana. Juonikuvio on niin kiehtova, että aika kuluu kuin huomaamatta, vaikka aloinkin jo epäillä noinkohan saan tämän luettua ajoissa. Tämä on melkoinen tarina!

 

♠♠♠♠

Verikuu ja muita outoja tarinoita

Jaana Ala-Huissi & Mervi Heikkilä: Verikuu ja muita outoja tarinoita

148 s., Haamu 2018

kansi: Ivi Rebova

a-kappale kustantajalta, kiitos!

Eteläpohjalaiset kirjailijat Jaana Ala-Huissi ja Mervi Heikkilä ovat kirjoittaneet yhdessä novellikokoelman, joissa sekoittuu mielenkiintoisella tavalla kansanperinne, historia, nykypäivä ja rajatiedon ilmiöt. Niminovelli Verikuu on Heikkilän kirjoittama ja kieltämättä avaa kokoelman sangen koukuttavasti. Teos sisältää kaikkiaan 14 novellia, joista puolet on Heikkilän ja puolet Ala-Huissin kirjoittamia.

Luen varsin vähän novelleja, mutta tämän kokoelman ahmaisin parissa illassa. Kaikissa novelleissa oli jotain sopivan metkaa ja "vinksallaan", vaikka miljööltään ne ovatkin erilaisia. Ala-Huissi sijoittaa tarinansa enemmän historiaan, Heikkilä puolestaan maustaa nykytodellisuutta spekulatiivisen fiktion keinoin. Heikkilä on mielestäni novelleissaan myös Ala-Huissia kokeilevampi ja ehkä voisi tavallaan myös sanoa rajumpi. Ala-Huissi ammentaa enemmän historiasta ja kirjoittaa novelleissaan "tutummista outouksista". Kuitenkin erilaisuudesta huolimatta näistä syntyy ihan tasapainoinen novellikokoelma, vaikka Ala-Huissin selkeästi lyhyemmät novellit tuntuvatkin välillä vähän latteilta Heikkilän kokeilevuuden rinnalla.

Omiksi suosikeikseni tästä kokoelmasta nousivat niminovelli Verikuu, Piilopirtti, Chatte, Juhannusyö ja Agnes, sillä ne muodostuivat kokonaisuuksina minulle mieluisimmiksi. Myös muut novellit luin mielelläni enkä voi sanoa, että yksikään kokoelman novelleista olisi huono. Tällaista lukisin mieluusti lisääkin!

♠♠♠♠

 

Minä, plus size

Marjaana Lehtinen & Varpu Tavi: Minä, plus size

159 s., Docendo 2018

etukannen valokuva: Petri Mast

valokuvat: Petri Mast ja Lehtisen kotialbumi

 

Suomen ensimmäistä plus size -missi Marjaana Lehtistä haastateltiin taannoin Huomenta Suomessa. Keskustelun keskiössä oli hänen tuore kirjansa, jonka tekemisessä on ollut mukana kirjailija Varpu Tavi. Tavi on toiminut Marjaanan tarinan kirjurina. Keskustelu herätti mielenkiintoni kirjaa kohtaan, joten varasin sen. Teos on meidän alueen kirjastoissa sijoitettu terveyskirjallisuuteen luokkaan "59.3 henkilökohtainen terveydenhoito". Lukemisen jälkeen olen sitä mieltä, että tämä sopisi enemmänkin vaihtoehtoiseen luokkaansa elämäkertakirjallisuuteen, vaikka Lehtisen tarinassa terveysasiat ja elämänmuutos onkin vahvasti läsnä.

 

Marjaana Lehtinen on kahden lapsen äiti ja  vaimo, joka on tehnyt huikean elämänmuutoksen. Hän on laihduttanut 80 kiloa ja pienentynyt 9 vaatekokoa. Saavutus on todella kunnioitettava. Lehtinen valittiin vuonna 2017 Suomen ensimmäiseksi plus size -missiksi ja nykyisin hän toimii mallina ja puhuu kehopositiivisuuden puolesta. Teoksessa kuvataan Lehtisen tarinaa koulukiusatusta lapsesta unelmiensa toteuttajaksi. Hänen elämäänsä on mahtunut paljon isoja käänteitä, mutta loppujen lopuksi hän on selvinnyt niistä.

 

Mielestäni tämä teos on ennen kaikkea Marjaana Lehtisen tarina, mutta voi samalla toimia vertaistukena suuren elämänmuutoksen tehneille tai tsemppinä niille, jotka yrittävät muuttaa elämäänsä. Teoksesta jäi positiivinen ja hyvä fiilis. Myös kuvitus tukee tuota fiilistä. Lehtinen on kaikella tavalla kehopositiivisuuden puolestapuhuja, sen aistii kirjasta selvästi.

Elokuun luetut ja tervetuloa syksy!

Elokuu meni nopeasti, kuten hoen oikeastaan joka kuun kohdalla. Tänä vuonna syksyn saapumiseen ei liity sellaista haikeutta kuin esimerkiksi viime vuonna, sillä kesä oli kunnon kesä helteineen kaikkineen eikä vain pitkä ssadekausi ennen varsinaista syksyä. Pidän kaikista vuodenajoista, mutta uuden vuodenajan saapumisessa on aina jotain erityistä.

Elokuu oli ihana ja nauruntäyteinen. Erityisenä mieleen jää yläasteaikaisen luokkani luokkakokous, jota olin järjestämässä. Oli niin kiva taas nähdä meidän luokkaa ja aika samanlaisia me ollaan vielä 10 vuoden jälkeenkin. Sain tuosta tapaamisesta valtavasti virtaa, joten kiitos teille 9D!

Elokuussa innostuin myös pitkästä aikaa neulomaan, mikä tietysti vei aikaa lukemiselta. Yhdistin neulomiseen kyllä monesti äänikirjat, mutta elokuvat veivät kyllä mukanaan aika tehokkaasti myös. Viikko sitten kävin myös oikein elokuvissa katsomassa uuden Mielensäpahoittajan. Mielestäni Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja oli oikein onnistunut elokuva. Se ei ollut niinkään humoristinen vaan enemmänkin koskettava. Heikki Kinnunen onnistui roolissaan todella hyvin. Suosittelen!

Elokuussa luin tai kuuntelin 7 kirjaa. Valtaosa niistä vei mennessään helposti, joku taas oli hieman pettymyskin. Elokuun lukemistossa mieluisinta oli kuitenkin se, että pystyin pakottomasti lukemaan juuri sitä mitä milloinkin tahdoin: ei varausjonoahdistusta eikä mitään muutakaan aikataulutettua lukemista. Tuntuu, että se on usein melko harvinaista herkkua.

Elokuussa luin

Kunnas: Koiramäen Suomen historia

Valkama: Itämeren Auri

Vuori: Elinan surma 

Kolu: Me Rosvolat ja Iso-Hemmin arkku

Nieminen: Ei muisteta pahalla 

Filippi ym.: Mikki ja hukkunut meri 

Karvonen: Aavetaloja ja ihmiskohtaloita 2 

Syyskuu on lähtenyt liikkeelle lukuintoisasti, mutta saa nähdä mitä työn ja opiskelun yhdistäminen taas tekee muulle lukemiselle. Onneksi nyt voin hieman hidastaa tahtia, joten lukuharrastukselle tullee jäämään paremmin aikaa kuin edellisenä lukuvuotena. Lukupiirikin alkaa taas pian, ja vaikka se hieman aikatauluttaa lukemistani, en ole siitä pahoillani lainkaan. On kiva päästä taas myös ihan kasvokkain keskustelemaan kirjoista. Antoisaa kirjasyksyä kaikille! :)