Näkijän tytär

Kristiina Vuori: Näkijän tytär

20 h 52 min., Tammen äänikirja 2016

alkup. 2012

lukija: Kirsti Valve

 

Näkijän tytär on Kristiina Vuoren esikoisteos. Olen kuunnellut ennen tätä 5 Vuoren kirjaa äänikirjoina ja valtaosasta olen pitänyt kovasti. Näkijän tytär olikin tietyssä mielessä hienoinen pettymys, sillä kesti todella pitkään ennen kuin tarina oikeasti kietoi minut mukaansa. Kun se sitten tapahtui, pidin teoksesta, vaikkakaan en kaikista sen juonellisista ratkaisuista.

 

Näkijän tytär kertoo Eirasta, joka kuuluu äitinsä puolelta Starkin mahtisukuun. Tyttö on kuitenkin saanut alkunsa ryövärin käytyä hänen äitinsä kimppuun eikä hänen virallinen isänsä ole häntä koskaan tunnustanut. Äidittömäksi jäävähän tytön elämässä hän on saanut lähinnä hyljeksintää ja torjuntaa kaikkien muiden paitsi isoisänsä ja kasvinveli Rikhardin tahoilta. Ei riitä, että Eiraa hyljeksitään hänen syntyperänsä vuoksi, sillä lisäksi tyttö leimataan pahan hengen merkitsemäksi, kun hänen näkijän- ja shamaanintaitonsa alkavat paljastua. 

 

Lauttian emäntä Talvikki ottaa Eiran siipiensä suojaan, sillä mitä ilmeisimmin Eira on hänen sukuaan. Talvikin suku on tunnettu shamaanisukuna, joten Eira oppii vähitellen hallitsemaan ja käyttämään taitojaan. Aikuistuvan neidon mieli askartelee kuitenkin muidenkin asioiden parissa. Hän rakastuu sukulaiseensa Rikhardiin. Liitto heidän välillään on mahdoton, mutta tunne palaa kirkkaana. Eira kuitenkin kihlataan väkevälle soturi Elofille, joka samaan aikaan pelottaa ja kiehtoo Eiraa.

 

Näkijän tytär sijoittuu 1200-luvulle, aikaan jolloin Hämeessä oli levotonta. Katolinen kirkko ja vanha uskonto taistelevat tilastaan eikä väestön ole helppo hyväksyä kirkon veroja ja käskyvaltaa. Teoksen miljöö on mielestäni onnistunut ja ajankuva tuntuu kiinnostavalta. Hahmoista en sen sijaan oikein pitänyt. Eira tuntui monessa kohtaa lähinnä typerältä tytönhuitukalta eikä muissakaan hahmoissa oikein ollut tarttumapintaa. Elofia kohtaan jostain syystä tunsin kuitenkin jonkinlaista sympatiaa.

 

Näkijän tyttären juonessa on paljon sellaista, josta en oikein pitänyt. Ensinnäkin juoni oli paikoitellen todella hidastempoinen. Kestää pitkään ennen kuin Eiran tai kenenkään tarina oikeasti lähtee etenemään kunnolla. Asioita pohjustetaan ja pyöritellään pitkään ja tapahtumat jäävät lopulta kaiken sen varjoon. Tiettyjä asioita venytetään ja pitkitetään ja Eira kohtaa vähän liiankin monia vastoinkäymisiä. Mielestäni Vuori on keskittynyt kirjailijana esikoisteoksestaan. Uudemmat teokset ovat ytimekkäämpiä, mikä on hyvä asia. En pitänyt kaikista juonenkäänteistä ja lopussa jotkin asiat tuntuvat jäävän vaille selitystä, mutta oli tässä kuitenkin jotain sellaista tenhoa, joka sai kuuntelemaan kirjan loppuun.

 

♠♠♠

Yön eläjä

Kate Thompson: Yön eläjä

272 s., Gummerus 2010

alkup. Creature of the Night, 2008

 suom. Jaakko Kankaanpää

 

Kuulin vinkin Kate Thompsonin Yön eläjästä jo syksyllä, kun juttelin erään opettajan kanssa luokkakäynnin yhteydessä. Tämä teos tosiaan on lukemisen arvoinen! Teoksen tunnelma on jotenkin lumoava. Tulee mieleen sadesään "taikapiiri", joka sulkee lukijan sisätiloihin pehmeiden peittojen keskelle lukemaan kiehtovaa tarinaa.

 

14-vuotias Bobby joutuu muuttamaan Dublinista maaseudulle Clareen, kun hänen yksinhuoltajaäitinsä päättää pakata tavaransa ja viedä poikansa huonojen vaikutteiden ulottumattomiin. Dublinissa Bobby on ajautunut varastelemaan autoja ja tekemään taskuvarkauksia, polttamaan tupakkaa ja vähän muutakin. Ratkaisuna äiti pitää hiljaista maaseutua, mutta yhtä lailla hän tahtoo Dublinista pois myös itsensä takia.

 

Claressa perheen uudeksi kodiksi on vuokrattu talo, jonka aiempi asukas on kadonnut jälkiä jättämättä. Se ei paljon Bobbya kiinnosta, eikä myöskään tarinat talossa aikoinaan asuneesta lapsesta, jonka on sanottu olevan haltioiden vaihdokas. Bobby tahtoo vain takaisin kaupunkiin, vaikka pian hän huomaa, että se ei ole niin helppoa kuin hän toivoisi. Joutuessaan viipymään maaseudulla, alkaa Bobby huomata erikoisia yksityiskohtia talosta.

 

Yön eläjä on tarina nuoresta, joka yrittää löytää paikkansa. Äidin omankin elämän hallinnassa on toivomisen varaa eikä äidin ja pojan huonot välit edesauta sitä, että Bobby saisi elämässään tarvitsemaansa hyväksyntää ja rohkaisua. Tuuliajolla oleva poika huomaa yllättäen, että maaseudulla on ihmisiä, jotka eivät tuomitse häntä heti välittömästi. Näihin teemoihin kietoutuu ripaus irlantilaista kansanperinnettä haltioineen, mutta myös aavemaisempia sävyjä, kuten lukija saa huomata. Mikään jännitystarina tämä ei kuitenkaan lopulta ole.

 

♠♠♠♠½

 

Tällä kirjalla merkitsen Irlannin saavutetuksi Seinäjoen kirjaston lukuhaasteessa. 

Lasilapset

Kristina Olsson: Lasilapset

203 s., WSOY 2018

alkup. Glasbarnen, 2013

suom. Pekka Marjamäki

 

Tällä hetkellä minulla on valtava into lukea nuortenkirjoja. Viimeksi luin Laura Lähteenmäen Iskelmiä, nyt on Lasilasten vuoro ja kolmaskin nuortenkirja on jo luettuna. Lasilapsia ja oikeastaan koko sen avaamaa sarjaa on kehuttu kovasti ja viimeks ihan vähän aikaa sitten näin tätä sarjaa kiitettävän. Lasilapset luettuani en voi kuin olla samaa mieltä kaikkien kehujien kanssa. Aion lukea myös sarjan muut osat lähiaikoina.

 

12-vuotiaan Billien isä on kuollut hiljattain ja äiti päättää, että heille molemmille tekisi hyvää päästä aloittamaan alusta uudessa paikassa. Niinpä Billie joutuu muuttamaan Kristianstadista Åhusiin, josta äiti on ostanut pienen vanhan puutalon. Heti alusta alkaen Billiestä tuntuu, että talossa on jotain outoa. Hänen makuuhuoneensa ikkunaan koputetaan yöllä, vaikka makuuhuone sijaitsee yläkerrassa. Olohuoneen kattolamppu heiluu pidikkeessään ilman ristivetoa. Tavarat tuntuvat siirtyilevän paikoiltaan omia aikojaan. Aavemainen talo entisten omistajien kalusteineen tuntuu välillä kaikkea muuta kuin kodilta.

 

Billiellä on ollut rankkaa, mutta niin on ollut hänen äidilläänkin. Kun Billie, joka kapinoi muuttoa vastaan, yrittää kertoa havainnoistaan äidilleen, seuraa vain riitelyä. Kun Billie kuulee huhuja heidän uuden kotitalonsa synkästä historiasta, hän ei enää puhu niistä äidilleen vaan päättää selvittää talon salaisuudet itse. Talon historiassa todellakin on hämäriä yksityiskohtia.

 

Tässä kirjassa on aikuiseenkiin makuun kiinnostava ja salaisuuksien  värittämä juoni, joka tempaa mukaansa. Jos olisin lukenut tätä kuuluessani kirjan varsinaiseen kohderyhmään, olisin taatusti pitänyt tätä hurjan jännittävänä ja mielikuvitusta kutkuttavana. Hahmoista pidin erityisesti päähenkilö Billiestä sekä Josefista, joka on äidin kaveri. Sen sijaan Billien äidistä en oikein pitänyt, sillä hän tuntui keskittyvän lähinnä itseensä eikä oikein kuunnellut lastaan. Toisaalta se on kyllä mielestäni kirjalle etu, että hahmoilla on myös heikkouksia.

 

♠♠♠♠

Iskelmiä

Laura Lähteenmäki: Iskelmiä

230 s., WSOY 2013

 

Iskelmiä on yksi niistä kirjoista, jotka jäivät minulle lukuvinkeiksi tammikuisilta Tarja Kosken paikalliseen yläkouluun tekemiltä vinkkauskäynneiltä. Työn puolesta kävin seuraamassa hänen vinkkauksensa ja aiemmin olenkin lukenut jo Salla Simukan novellikokoelman Sytytä valot! & Sammuta valot! Kosken vinkkauksen innostamana.

 

Iskelmiä kertoo 16-vuotiaasta Ainosta, joka on kaikella tapaa kunnon tyttö. Hän on tunnollinen opiskelija, pidetty partiolainen ja kotonakaan ei ole mitään ongelmia. Ainolla ei oikeastaan ole parasta kaveria ja hän odottaakin, että pääsisi peruskoulun jälkeen ikään kuin aloittamaan alusta uusien ihmisten keskellä. Muutos tuleekin jo ennen sitä. Keväisellä luokkaretkellä Samuli istuu hänen viereensä ja ikään kuin vetää hänet horroksesta.

 

Samuli vie Ainolta jalat alta, tuosta vain. Ihastuksesta häkeltyneenä Aino on valmis sietämään Samulilta mitä tahansa, lopulta jo ihan liikaakin. Samuli nimittäin osaa etsiä Ainon heikot kohdat ja iskeä niihin, mustasukkaisuudellaan rajoittaa hänen elämäänsä ja pienestäkin epäilyksestä antaa nyrkkinsä puhua. Aino ei tiedä missä rajan kuuluisi mennä, mitä kaikkea rakkaudessa pitää sietää ja antaa anteeksi.

 

Iskelmiä on kirja, jota ei voi lukea kevyesti. Tunnelma on välillä todella ahdistava ja tekisi mieli huutaa Ainolle, että älä nyt hyvä tyttö enää alistu! Muista millainen olit ennen Samulia! Muista kaikki se hyvä, jonka tämä parisuhde on vaarassa sulta kadottaa! Aino on fiksu nuori, hän tietää kyllä millainen haluaa olla, missä on hyvä ja miten kannattaisi toimia, mutta silti hänenkin on vaikea kuulla järjen ääntä tunteiden mylläkässä.

 

Iskelmiä on tarina omien rajojen asettamisesta ja itsensä löytämisestä. Suhde Samuliin saa Ainon kuin huomaamatta voimaan pahoin, vaikka silti hän odottaa pojan yhteydenottoja ja tahtoo tavata tätä. Aino muuttuu kuin huomaamatta ihan toiseksi tytöksi, sillä suhde muuttaa häntä. Välillä Aino on kyllä melkoin paskapää, jos suoraan sanon. Omassa pahassa olossaan hän ei enää kykene ottamaan muita huomioon. Aino käy läpi melkoisen mylläkän oppiakseen tunnistamaan ne asiat, jotka todella ovat tärkeitä ja etusijalla hänelle. 

♠♠♠♠

Silmukka

Pierre Lemaitre: Silmukka

6 h 23 min., Minerva 2018

alkup. Trois jours et une vie, 2017

suom. Susanna Hirvikorpi

lukija: Markus Bäckman

Joitakin aikoja sitten töissä käsittelin Pierre Lemaitren kirjaa Näkemiin taivaassa. Kiinnostuin kirjailijasta, mutta koska yritän nyt olla lainaamatta mitään muuta kuin varauksina tulleita aineistoja, en lainannut tuota kirjaa. Painoin kuitenkin nimen mieleen ja löysin muutaman Lemaitren teoksen e-äänikirjana Ellibsistä. Otin Silmukan kuunteluun ja pidin siitä, vaikka aihe onkin aika ahdistava.

12-vuotias Antoine asuu ranskalaisessa Beauvalin pikkukaupungissa. Hän viettää paljon aikaansa yksin omassa majassaan läheisessä metsässä, sillä muut pojat ovat istuvat nykyään mieluummin Play Stationin äärellä - ja istuisi siellä Antoinekin mielellään, jos äiti antaisi luvan. Eräänä kauhistuttavana päivänä, jolloin Antoine on muutenkin suunniltaan mieltään kuohuttaneista tapahtumista, hän tulee hurjistuksissaan lyöneeksi naapurin 6-vuotiasta Remi-poikaa kepillä ohimoon sillä seurauksella, että Remi kuolee. Kauhistunut Antoine päättää piilottaa ruumiin rangaistuksen pelossa.

Lapsuudessa tapahtunut rikos seuraa Antoinea aikuisuuteen saakka. Se jää kuitenkin paljastumatta, vaikka monta kertaa paljastumisen uhka leijuukin ilmassa. Silmukka Antoinen ympärillä kiristyy ja omalla tavallaan Antoine jääkin satimeen, sillä yrittäessään välttää paljastumisen, on hänen tehtävä elämässään valintoja, jotka muuttavat kaikki suunnitelmat.

Antoinen kujanjuoksu, joksi kai hänen mielessään pyörivää ahdistunutta vyyhtiä voisi luonnehtia, on kuvattu hyvin aidon oloisesti. Tunne välittyy sangen tehokkaasti, sillä Remin vanhempien piina poikansa kadottua ja nuoren hätääntyneen pojan pelko paljastumisesta tuntuu lukijalle asti. Miltä tuntuu kantaa moista painavaa salaisuutta ja pelätä paljastumista vielä yli kymmenen vuoden jälkeen? Miten viettää huoletonta elämää, kun koko ajan tietää mitä Remille todella tapahtui?

Silmukka edustaa psykologista jännityskirjallisuutta, joka todella käy ihmismieleen. Se saa pohtimaan mitä olisi tapahtunut, jos Antoine olisi kertonut totuuden Remin kanssa tapahtuneesta välikohtauksesta. Vahinkohan se lopulta oli - vahinko, jonka jälkeen hätäännyksissä tehty ratkaisu muutti niin Antoinen oman kuin monen muunkin elämän lopullisesti. Ehkä Antoine itsekin olisi päässyt helpommalla, jos olisi kertonut asiasta.

Tämän kirjan perusteella Lemaitre osoittautui taitavaksi kirjailijaksi, joskin kirjan muutamat eroottiset kohtaukset olivat jokseenkin tönkköjä. Tosin kirjan edettyä tuntui, että niin kai niiden oli tulevien tapahtumien valossa tarkoituskin olla. Muuten teksti tuntuu sujuvalta, kuten myös juoni. Silmukka on melko lyhyt kirja, mutta sisällöltään iso ja mieleenpainuva.

♠♠♠♠

Tällä kirjalla merkitsen Ranskan valloitetuksi Seinäjoen kirjaston lukuhaasteessa.

Sotaleski

Enni Mustonen: Sotaleski

Syrjästäkatsojan tarinoita 7

525 s., Otava 2019

kansi: Timo Numminen 

 

Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjan uuden osan odotus on muodostunut minulle jokakeväiseksi tapahtumaksi. Luvassa on aina ollut hyviä lukuhetkiä eikä tämäkään kevät ollut sarjan osalta poikkeus. Sotaleski on nimenä ennakoiva ja hieman pelkäsin, että tämä osa olisi kovin synkkä. Todellisuudessa tässä kirjassa on sotavuosista ja kohtalon käänteistä huolimatta yllättävän paljon uskoa tulevaisuuteen.

 

Eletään kesää 1939. Karjalan kannaksella on käynnissä linnoitustyöt, sillä sodan uhka leijuu jo ilmassa,vaikka sitä yritetäänkin vähätellä. Iivokin on vapaaehtoisena mukana linnoitustöissä. Kirsti ja heidän tyttärensä Viena matkaavat myös kannakselle Iivoa tapaamaan. Kaikki näyttää siellä rajan tuntumassa niin kovin toisenlaiselta kuin kotona Leppävaarassa. Kun sota marraskuussa syttyy, muuttuu koko Erikssonin perhekunnan elämä. Idan hoiviin saapuu sotavuosien myötä niin tuttuja kuin tuntemattomiakin pakoon pommituksia ja kukin pelkää omiensa puolesta. Kirstin ompeluliike hiljenee pommituksien ja kangaspulan myötä. Pula-aika näkyy kaikkialla, vaikka Ida osaakin loihtia vähästäkin riittävästi.

 

Sotaleski kuvaa sotavuosien todellisuutta eritoten naisten ja lasten näkökulmasta. Kirsti on edelleen keskushenkilö, mutta näkyvässä osassa ovat myös Ida ja Viena sekä karjalaisperheen, johon Kirsti ja Iivo tutustuivat jo kannaksella. Myös Idan täyshoitolassa joa vuosikaudet asunut iäkäs maisteri nousee nyt entistä tärkeämpään rooliin, kun muut miehet ovat rintamalla.

 

Viihdyin tämän teoksen parissa todella hyvin ja olin mielissäni siitä, että nyt teoksen tapahtumat ovat jälleen palanneet kotimaahan Pariisin aikojen jälkeen. Juonenkäänteet tuntuvat aidoilta ja Kirstin matkaan ja heidän perheensä ja läheistensä käänteisiin on helppo tempautua mukaan. Välillä tämä kirja liikutti kyyneleet silmäkulmiin, välillä nyki suupieliä ylöspäin. Se kertoo siitä, miten taitavasti Mustonen osaa kuvata tätäkin historian ajanjaksoa. Sotavuosia värittää pelko ja selviytyminen, mutta kuitenkin vielä niitäkin enemmän kyky iloita ajallaan ja ottaa hetkestä kaikki irti.

Jälleen kerran jään odottamaan sarjan jatkoa. Mustonen vieraili kirjastossamme syksyllä 2017 ja hän kertoi silloin, että sarjasta tulee kymmenosainen. Vielä on siis muutamaksi kevääksi luvassa hyviä hetkiä Syrjästäkatsojan tarinoiden kanssa. On mielenkiintoista nähdä vieläkö päähenkilönä jatkaa Kirsti vai onko sukupolvien ketjussa jo Vienan vuoro. Melkein kyllä arvelen jälkimmäistä. 

♠♠♠♠½

Valhepeli

Ruth Ware: Valhepeli

13 h 7 min., Otavan äänikirja 2018

alkup. The Lying Game 2017

suom. Terhi Kuusisto

lukija: Krista Putkonen-Örn

Kuuntelin maaliskuussa Ruth Waren tuoreimman jännärin Rouva Westaway on kuollut. Pidin siitä niin paljon, että varasin oitis muut äänikirjana saatavana olevat teokset. Nyt sain kuunneltavakseni Valhepelin, jos pidin vieläkin enemmän kuin Rouva Westawaysta. Valhepeli on tunnelmaltaan ja miljööltään toimiva jännäri, joka imaisee mukaansa.

Isa Wilde on hieman yli 30-vuotias pienen tyttövauvan äiti. Hän on äitiyslomalla työstään lakialalla ja viettää rauhallista perhearkea. Eräänä yönä hänen puhelimeensa tulee tekstiviesti, jossa on juuri ne kaksi sanaa, joita hän on pelännyt. "Tarvitsen teitä", hänen kouluaikainen ystävänsä Kate kirjoittaa. Seuraavana päivänä Isa tyttärineen on jo matkalla kohti Saltenin rannikkokylää, jonka hän jätti taakseen jo kauan sitten.

Kouluaikoina sisäoppilaitoksessa Isa ja hänen ystävänsä Kate, Fatima ja Thea pelasivat valhepeliä, jossa tavoitteena oli saada muut uskomaan mitä uskomattomampia valheita. Heidän nelikkonsa oli erottamaton ja he viettivät lähes kaikki viikonloput Katen ja tämän taiteilijaisän kotona. Valhepelin sääntönä oli, että toisilleen he eivät saa valehdella. Sitten kaikki muuttui. Nuorten tiet erkanivat koulun jäätyä taakse. Heitä kuitenkin yhdistää salaisuus, joka on nyt vaarassa paljastua. Samalla paljastuu, että yksi heistä on rikkonut valhepelin sääntöjä ja valehdellut muille.

Pidin valtavasti Valhepelin miljööstä. Pieni rannikkokylä, jonka meri uhkaavasti tuntuu yrittävän nielaista, on jännittävän pahaenteisen oloinen. Rämeen kautta pimeydessä kulkeminen ei kuitenkaan lopulta liene pahempi kuin kulkea kaduilla, joilla voi kohdata toinen toistaan uteliaampia ja pahasuisempia Saltenilaisia, joilla jokaisella tuntuu olevan teräviä vihjauksia takataskussa odottamassa sopivaa uhria. Katen talo, nousuveden aikaan eristyksiin jäävä yksinäinen rakennus, luo oivalliset puitteet salaisuuksien vyyhdin purkautumiselle.

Pidin myös Valhepelin henkilöistä. Isa, Kate, Thea ja Fatima ovat keskenään erilaisia, mutta silti läheisiä ystäviä. Vaikka he pelaavatkin valhepeliä, joka on muita kohtaan loppupeleissä sangen ilkeää, pystyy nelikosta silti pitää. Jokin heidän tavassaan pitää huoli toisistaan saa lukijan puolelleen. Sellainen ystävyys on arvostettavaa.

Valhepeli osoittautui todella hyväksi jännäriksi ja odotankin nyt vielä suuremmalla innolla seuraavaa kirjaa kuunneltavakseni. Näiden kahden perusteella luulisin, että en tule jatkossakaan pettymään.

♠♠♠♠½

Kuinka aika pysäytetään

Matt Haig: Kuinka aika pysäytetään

363 s., Aula & co 2018

alkup. how to Stop Time, 2017

suom. Sarianna Silvonen

kansi: Tuomo Parikka

 

Tom Hazard on vuonna 1581 syntynyt historianopettaja nykypäivän Lontoossa. Päällisin puolin hän tosin näyttää noin nelikymppiseltä eikä hän luonnollisestikaan voi puhua harvinaisesta tilanteestaan kenellekään. Kyse ei ole aikamatkustuksesta, vaan Tomilla on harvinainen ikääntymistä hidastava sairaus, anageria. Tila puhkeaa teini-iässä. Hän ja muut "albat", kuten he itseään kutsuvat, ikääntyvät noin vuoden viidessätoista vuodessa. Alboilla on olemassa vain yksi sääntö: rakastua ei saa.

 

Tom kohtasi nuorena miehenä elämänsä rakkauden, Rosen, jonka kanssa meni naimisiin. Kun epäluulot ympärillä alkoivat herätä, Tomin oli pakko lähteä perheensä luota suojellakseen heitä pahoilta puheilta. Vuosikymmeniä myöhemmin Tom palaa Rosen kuolinvuoteen ääreen ja saa kuulla, että heidän tyttärensä Marion lakkasi isänsä tavoin ikääntymästä. Marion on kadonnut ja Tom lupaa löytää hänet. 

 

Tom kuuluu Albatrossiseuraan, jonka ruorissa on liki 1000-vuotias Heindrich. Ablatrossiseura auttaa alboja pysymään piilossa uusien identiteettien ja taustatarinoiden turvin. Tom on kuulunu seuraan jo pari vuosisataa ja vaihtanut asuinpaikkaa säännöllisin väliajoin. Tom jos kuka ymmärtää miten vaarallista on, jos hänen erikoinen tilanteensa paljastuu, sillä hän menetti äitinsä sen vuoksi. Erilaisuus pelottaa ihmisiä ja herättää epäluuloja. On kuitenkin vaikea elää elämää, jossa ei voi päästää ketään ihmistä lähelleen.

 

Tom elää vuosisataista elämäänsä haahuillen ja irrallisena, ainoana toiveenaan löytää rakas tyttärensä Marion. Teos on asetelmastaan huolimatta yllättävänkin kepeä ja minäkertoja Tomin mietteissä on piikikästä komiikkaa. Välillä kuitenkin tuntuu, että vuosisatoja eläneellä Tomilla ei oikein ole mitään sanottavaa maailmasta. Luulisi, että vuosisatainen elämä olisi opettanut monenlaisia viisauksia, mutta hän tuntuu ajatuksissaan kiertävän kehää.

 

Kuinka aika pysäytetään on mukaansatempaava ja sujuva kirja. Luin sen viikonloppuna ihan parilla istumalla ja teos suorastaan vaatikin jatkamaan lukemista. Haig osaa siepata lukijan mukaansa. Aluksi tosin hieman tuntui, että onpas pomppiva rakenne, kun lukujen välillä vaihdeltiin vuosisadasta toiseen. Nopeasti siihen kuitenkin tottui ja nämä "aikahypyt" eli takaumat olivatkin kyllä hyvin kiinnostavia. Ne olivat kuin historian valikoitu aikajana. Juonessa on omat kliseiset käänteensä etenkin teoksen loppupuolella, mutta kokonaisuutena teos on tarinaltaan nautittava. Hahmoista suosikikseni jäi Tomin Rose-vaimon sisar Greta, jossa oli mukavasti potkua. Muuten hahmot eivät lopulta juurikaan sykähdyttäneet.

 

Lukupiiri

Käsittelimme tätä teosta tänään lukupiirin kevätkauden viimeisessä kokoontumisessa. Pyrin aina ujuttamaan lukupiiriin kirjoja, jotka edellyttävät mukavuusalueelta poistumista. Kuinka aika pysäytetään on pehmeä lasku spekulatiivisen fiktion kentälle, sillä fantasian lisäksi siinä on läsnä myös historiaa, romantiikkaa ja vähän jännitystäkin. Kukaan lukupiiriläisistä ei koe fantasiaa omaksi genrekseen, mutta oikeastaan lähes poikkeuksetta he pitivät tästä. Tietysti voi pohtia onko tämä edes varsinaisesti fantasiaa, vaikka monissa kirjastoissa se onkin sijoitettu fantasiahyllyyn.

 

Lukupiirin keskustelussa nousi esiin samoja kommentteja kuin mitä itsellenikin olin jo aiemmin kirjoittanut ylös. Pomppivasta rakenteesta tuli kommenttia myös piirin kirjat äänikirjoina kuuntelevalta jäseneltä. Hänelle oli ollut vaikeampi seurata tarinan kulkua, eikä ihme. Kuunnellessa pitää olla hyvin tarkkana miljöön vaihtumisesta, kun taakse päin selailu ei ole niin helppoa. 

 

Kiitosta piiriläisiltäkin sai teoksen komiikka ja kiinnostavat historian ajanjaksot. Uudenlaisen kirjan kokeilu oli tällä kertaa onnistunut kokemus, vaikka joku tuumasikin, että tämän jälkeen on erityisen hyvä lukea jonnekin Pohjois-Karjalan syrjäkylille 1960-luvulle sijoittuva tarina.

 

Oma arvosanani tälle: ♠♠♠♠

Juuret Jylhäsalmella

Kirsi Pehkonen: Juuret Jylhäsalmella

264 s., Karisto 2019

kansi: Petri Jauhiainen ja Saana Nyqvist

 

Kirsi Pehkosen Juuret Jylhäsalmella on sarjan kolmas osa ja yksi eniten odottamistani kevään uutuuksista. Sarjan aiemmissa osissa olen nauttinut täysin siemauksin idyllisestä maalaismiljööstä,  tunnelmasta ja hahmojen seurasta. Samalla linjalla jatketaan edelleen, joten odotus ei todellakaan mennyt hukkaan.

 

Teoksen päähenkilö on Emppu, joka on joutunut lomautetuksi työpaikastaan ja saapuu keväällä Jylhäsalmelle auttelemaan ystäväänsä Heliä tämän pitopalveluyrityksessä ja lastenhoidossa. Jylhäsalmella Emppu tapaa monta tuttua tyyppiä, kuten nuoruusvuosien koulukaverinsa Sampon. Samanlainen Sampo on vieläkin, elämää syleilevä ja avoin. Tapaa Emppu leskeksi jääneen kahden pienen tytön isän Paulinkin. Jotenkin ajatus Paulin kanssa kulkee samaa rataa ja yhteisiä ideoita Paulin puutyöverstaan suhteen alkaa kehkeytyä. Vaikka Emppu viihtyy Jylhäsalmella, hän pohtii tosissaan voisiko  hän vielä juurtua paikkaan, jossa ei ole asunut enää pitkiin aikoihin.

 

Juuret Jylhäsalmella on minulle samanlainen hyvän mielen kirja kuin sarjan aiemmatkin osat. Emppu ei ehkä hahmona tullut niin tutuksi kuin aiempien osien päähenkilöt Riina ja Anna, mutta samanlainen vaikeuksien ja väärinymmärrysten kautta onneen -tyyppi hänkin on. Pidin teoksen juonesta, jossa on kyllä omat ennalta-arvattavuutensa. Ne eivät kuitenkaan minua haitanneet, sillä lukeminen oli kaiken kaikkiaan viihdyttävää ja pidin jälleen teoksen dialogeista, joissa oli hauskaa sanailua. 

 

Tässä kirjassa nousee esiin myös vähän varttuneempi ihastus ja romanssi, jonka kuvaus on oikeastaan aika hellyttävää, vaikka aluksi tuntuukin vähän irralliselta. Sen yhteydessä yksi jo entuudestaan tuttu näyttäytyy uudessa valossa. Tässä kirjassa suosikkihahmoni oli epäilemättä leskimies Notkon Pauli. Enpä yhtään ihmettele, että Emppukin menee välillä hänen lähellään hämilleen, sillä kyllä tuollaiseen Notkon Pauliin voisi melkein vaikka itsekin ihastua!

 

Toivon, että Pehkonen jatkaa Jylhäsalmen maisemissa vielä pitkään!

♠♠♠♠½

Huhtikuun luetut

Voi ihana lämmin huhtikuu, on ikävä! Nyt kun katsoo ikkunasta ulos ja näkee lumihiutaleiden kiitävän tuulessa melkein vaakatasossa ja lopulta jämähtävän maahan, on hyvin vaikea uskoa, että huhtikuussa sai hengailla omalla terassilla kevyissä kesävetimissä ja lukea kirjaa ilman tietoakaan palelemisesta. Huhtikuussa tuli myös kuunneltua paljon äänikirjoja lenkkipoluilla, mutta nyt ei edes tee mieli edes ajatella ulos lähtemistä. Siksipä onkin hyvä aika kietoutua niihin tunnelmiin ja listata kuluneen kuun luetut ja kuunnellut kirjat ja fiilistellä vähän kulunutta kuuta.

Huhtikuussa arkeani rytmitti pitkälti työ ja opiskelu. Pääsiäinen tulikin tarpeeseen, jotta sain nollattua ajatuksia ja nukuttua kunnolla. Opiskelinkin jonkin verran, mutta päällimmäisenä jäi mieleen vapaa-aika. Pääsiäisen ajasta sain paljon energiaa, kiitos kavereiden, hyvän ruuan (energiaa oikein todella :D) ja aurinkoisen sään. Huhtikuun alussa pääsin todistamaan myös iloista perhetapahtumaa, kun vanhempieni kissa synnytti neljä pentua. Miten ihania ne ovatkaan etenkin nyt, kun ovat alkaneet tutkia ympäristöä. Jokaiselle etsitään uusi koti ja ero tulee taatusti olemaan haikea, mutta en aio miettiä sitä vielä.

Huhtikuun kirjasaldoksi jäi 9 kirjaa. Melkein hätkähdin tajutessani, että niistä peräti 5 on äänikirjaa. Muutenkin äänikirjat valtaavat nykyään yhä suuremman alan lukemisessani, sillä karkeasti arvioiden puolet tämän vuoden kirjoista olen kuunnellut äänikirjoina. En oikein tiedä mitä ajattelisin siitä, sillä olen mieltänyt itseni aika vahvasti perinteisten kirjojen ystäväksi ja äänikirjat bonukseksi, jonka avulla saan kirjat mukaan lenkille ja aamutoimiin. Tietyllä tavalla identiteettini lukijana ja kirjallisuuden kuluttajana pohdituttaa. Toisaalta äänikirjojen runsas määrä viestii ehkä enemmän siitä, että niiden avulla saan kirjat ulotettua sellaisillekin elämänalueille, joihin muuten en niitä saisi. Kuten lenkkipolulle tai aamun laittautumiseen. Perinteiselle kirjalle on nykyään vaikeampi löytää aikaa, jolloin todella pystyisi keskittymään lukemaansa. Kuuntelu tuntuu helpommalta.

Huhtikuussa tehty #abctitle kirjapino.

Huhtikuun kirjoista ehdoton helmi oli Michelle Obaman muistelmateos Minun tarinani. Siinä kirjassa vaan oli kaikki kohdallaan. Jos jollakulla on antaa vinkkejä samankaltaisista elämäkerroista ja muistelmista, niin otan niitä mielelläni vastaan. Olen huomannut, että elämäkerrat kiinnostavat nykyään enemmän kuin ennen. Myös ulkomainen kirjallisuus kiinnostaa enemmän kuin ennen, mikä johtuu varmasti isolta osin Seinäjoen kirjaston nojatuolimatkailuhaasteesta. Maita on kertynyt vasta 9/25 eri maata, mutta ulkomaille sijoittuvien kirjojen määrä on kuitenkin ollut sitä suurempi samoine maineen. On ollut virkistävää löytää tällainen uusi kiinnostuksenkohde kirjallisuudesta.

Huhtikuussa luin tai kuuntelin siis seuraavat kirjat:

Enni Mustonen: Metsäkukkia asvaltilla

Niina With: Joko taas, Stella 

Tapio Koivukari: Poltetun miehen tytär

Enni Mustonen: Unikkoja ikkunassa

Paula Nivukoski: Nopeasti piirretyt pilvet 

Leena Lehtolainen: Tappajan tyttöystävä ja muita rikoksia

Niccolò Ammaniti: Minä en pelkää 

Arno Kotro ja Olli Lindholm: Olli - yhden miehen varietee

Michelle Obama: Minun tarinani 

Nyt kun listaa katsoo, niin huhtikuun kirjoissa oli aika hyvä sekoitus erilaisia kirjoja: jännitystä, dekkaria, novellia, elämäkertaa ja muistelmaa, viihdettä ja historiaa. Katsotaan millainen toukokuusta tulee. Aamulla ehdin lukemaan loppuun Kirsi Pehkosen uusimman Jylhäsalmi-kirjan, josta kirjoitan ehkä jo viikonlopun aikana. Lukupiirikirja pitäisi lukea ennen maanantai-iltaa ja olen pahasti vaiheessa. Sen kimppuun siis seuraavaksi!