Ei kertonut katuvansa

Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa

351 s., WSOY 2020

kansi: Martti Ruokonen

 

Tommi Kinnunen on yksi suosikkikirjailijoistani, vaikka jostain syystä unohdan usein mainita hänet ja latelen sen sijaan liudan klassikkokirjailijoita. Sellainen Kinnunenkin kyllä alkaa olla, sillä hän on kerännyt teoksillaan erinäisiä ehdokkuuksia ja tarjonnut todella hienoja lukukokemuksia. Oma suosikkini hänen tuotannostaan on ehkä Pintti, mutta jokaisessa niistä on vahvuutensa.

 

Ei kertonut katuvansa kertoo naisista, jotka jatkosodan aikaan lähtivät saksalaissotilaiden matkaan aina Norjaan saakka. Osa heistä lähti töihin, osa rakkauden perässä ja jotkut vain hakivat elämäänsä jännitystä, tunnetta, että on elossa. Kun sota päättyi, saksalaiset lähtivät, suomalaisnaisista tuli Norjassa toisen luokan kansalaisia ja jos pääsi palaamaan Suomeen, ei vastassa ollut yhtään sen parempi vastaanotto. Ei kukaan kysynyt, miksi naiset lähtivät, eikä kukaan halunnut muistaa, että aseveljien matkassa he olivat.

 

Teoksen keskushahmo on mielestäni Irene, joka neljän muun naisen kanssa lähtee pitkälle paluumatkalle Norjasta Suomeen. Naiset kävelevät halki poltetun Lapin, yrittävät suunnistaa kotia kohti vailla tienviittoja, huonoissa varusteissa vailla kunnollista ruokaa ja yösijaa. He eivät juuri valintojensa syistä puhu, mutta yhteinen taival yhdistää. Irenestä paljastuu lukijalle eniten, kun hän kertaa ajatuksissaan muistojaan. Kovin selvää kuvaa hänestäkään ei aina saa, sillä teos jättää mielestäni aika paljon aukkoja lukijan täydennettäväksi. Se ei kuitenkaan minua lukijana haitannut, sillä pysyin naisten raskaassa matkassa mukana hyvin.

 

Kun sain luettua teoksen loppuun, jäin pohtimaan erityisesti sen nimeä. Ei kertonut katuvansa. Sitä ilmausta teoksen loppupuolella käytettiin kuvaamaan Irenen suhtautumista valintoihinsa. Itselleni heräsi tuosta ilmauksesta sellainen ajatus, että onnellisin lienee se, joka ei koe katuvansa mitään, vaan pystyy olemaan sinut tekemiensä valintojen kanssa, myös niiden valintojen, jotka myöhemmin osoittautuivat huonoiksi. Jokainen toimii aina kulloisenkin tiedon valossa, joten on kuluttavaa jälkiviisaana katua ja ajatella, että olisi pitänyt tehdä toisin. Irene löysi itselleen rauhan, vaikka sodan jälkeisissä olosuhteissa se ei muun yhteiskunnan suhtautumisen alla varmasti ollut helppoa.

Viipurin valtiatar

 

Kristiina Vuori:  Viipurin valtiatar

e-äänikirja 10 h 43 min., Tammi 2019

lukija: Krista Putkonen-Örn

kansi: Mika Kettunen

Nyt kun bloggausinto on taas päällä, kirjoitan jo aiemmin syksyllä kuuntelemastani äänikirjasta Viipurin valtiatar. Olen pitänyt Kristiina Vuoren kirjoista eikä tämäkään ollut pettymys. On jotenkin mukava huomata, että vaikka kirjan kuuntelusta on jo pidempi aika, juoni ja kirjan herättämät ajatukset ovat jääneet hyvin mieleeni eikä kirjoittaminen tunnu hankalalta. On epäilemättä hyvän tarinan merkki, kun se jää niin hyvin mieleen.

Gunilla Bese on Viipurin linnanpäällikön puoliso, joka nousee itse väliaikaisen linnanpäällikön asemaan jäätyään leskeksi. Sisukas Gunilla hallinnoi Viipurin linnaa lopulta kaksi vuotta eikä epäröi puolustaa omaansa. Kahdeksan lapsen äiti osoittaa, että hän on todella yhtä lujaa jollei lujempaakin tekoa kuin moni mies. Hän näyttää epäilijöille, että hänestä on tehtäväänsä.

Kristiina Vuori on valinnut romaaninsa päähenkilöksi todella mielenkiintoisen persoonan. Hahmon taustalla on todellisuudessakin elänyt Gunilla Bese, joka hallitsi Viipurin ja Savonlinnan läänityksiä miehensä jälkeen, mutta luopui niistä lopulta vävynsä hyväksi ja sai tilalle toisia läänityksiä Ruotsista. Emme voi tietää todellisen Gunillan ajatuksia, mutta Vuorella on todellakin kyky puhaltaa hahmonsa eloon ja luoda heille tarina. Gunillallakin on kaksi salaisuutta, toinen romanttinen, toinen on se, että hän on erilainen kuin muut. Hänen miehensä ymmärsi häntä, oli hänen kilpensä ja suojamuurinsa maailmaa vastaan kaikkein pimeimpinä hetkinä. Miehen kuoleman jälkeen Gunilla joutuu astumaan uuteen rooliin ja rakentamaan suojansa uudelleen.

Olen pitänyt Vuoren teoksista aikalailla yhtä paljon kaikista, vaikka juonellisesti Neidonpaula on ollut mukaansatempaavin. Tämä Viipurin valtiatar tuntuu kuitenkin ehkä kaikkein vahvimmalta henkilö- ja historiankuvaukselta. Gunilla Besen hahmo on hyvin monisyinen, esimerkiksi hänen äidinroolissaan on erilaisia vivahteita samoin kuin persoonassaan muutenkin. Hyvä esimerkki siitä, että historia ei ole vain miesten.

Aaveiden Tampere

Rimma Erkko & Artemis Kelosaari: Aaveiden Tampere - Kummitustarinoita Tammerkosken rannoilta

125 s., Haamu-kustannus 2020

kuvitus: Suvi Kari

Saatu arvostelukappaleena kustantantajalta, kiitos!

 

Haamu-kustannuksen julkaisemat kansanperinteen tuntemia kummitustarinoita sisältävät teokset (mm. Aaveiden Pohjanmaa, Hotellien henget, Aaveiden Eesti ja Aaveiden Turku) ovat sellaisia, että ne päätyvät lukulistalleni aina hyvin nopeasti ilmestyttyään. Aihepiiri kiinnostaa minua kovasti, ja koska Tampere jäi sydämeeni viimeisen opiskeluvuoteni aikana kulkiessani siellä graduseminaarissa, oli tämä nyt erityisen kiinnostava uutuus. Minulla on ollut hieman ikävä Tampereelle, sillä en ole matkustanut sinne nyt muutamaan kuukauteen koronan takia. Tämä teos kuljetti minut toisenlaisen Tampereen miljööseen!

 

Aaveiden Tampere esittelee 10 kummitustarinaa. Tampereen kummitustarinoissa sisällissodalla on huomattava rooli, olihan kaupunki veristen taisteluiden näyttämönä ja Kalevankankaalle haudattiin sodan uhreja. Tampereelta löytyy kuitenkin myös vanhempia kummitustarinoita ja toisenlaisia tragedioita, joiden uskotaan olevan kummittelun taustalla. Tähän teokseen valikoitujen kummitustarinoiden miljöönä nähdään Finlaysonin ja Amurin alueet, Milavida, Tullikamari, Tampereen teatteri, Kalevankankaan hautausmaa, Pyynikki, Hatanpään kartano, Pispala, Ahlman ja Haiharan kartano. Lähes kaikki kohteet olivat jo entuudestaan tuttuja paikkoja esimerkiksi kirjallisuudesta tai historiantunnilta, tai sitten ihan paikkoina itsessään.

 

Minulle tämän teoksen kohteista kiinnostavin oli Kalevankankaan hautausmaa, jossa kävin kiertelemässä tammikuussa, kun graduseminaarin jälkeen jäi runsaasti aikaa ennen junan lähtöä. Tykkään hautausmaista, sillä niiden rauhallisuus, ajattomuus ja surumielinen kauneus saavat mielen rauhoittumaan. Kalevankankaan hautausmaa oli mielestäni viehättävä paikka, selvästi hyvin hoidettu ja vaalittu hautausmaa. Siksi olikin ehkä hieman hämmentävää lukea, että paikan ilmapiiriä on kuvailtu painostavaksi (etenkin öisin) ja sitä on pidetty "pahana paikkana". Itse toki vierailin siellä aurinkoisena tammikuun päivänä pikkupakkasen kaunistamassa ilmassa, mutta silti nuo kuvailut tuntuvat yllättäviltä. Toisaalta se osoittaa, että kokemuksia on monenlaisia, eikä siksi kummittelukokemuksiakaan voi suoralta kädeltä leimata epäuskottaviksi. Itse olen jopa taipuvainen uskomaan sellaisiin asioihin muutenkin.

Aaveiden Tampere on kirjoitettu sujuvasti, hieman tarinoivaa otetta käyttäen. Taustatyötä on selvästikin tehty ja tarinoista tuodaan esille erilaisia versioita, jos sellaisia on olemassa. Aaveiden Turku -teoksen tavoin Aaveiden Tampere on myös eräänlainen matkaopas kaupungin historiaan ja sen merkittäviin kohteisiin, mutta jotenkin tässä teoksessa oli "sisarteostaan" perusteellisempi ote. Pidin tästä kirjasta kyllä, ja enemmänkin olisin lukenut Tampereen kummituksista. Suosittelen tutustumaan, jos haluatte nähdä Tampereen uusin silmin!

ps. Olen ottanut kirjasta kuvan kotipaikkani vanhalla hautausmaalla, jonne haudattiin viimeksi käsittääkseni 1950-luvulla. Se sijaitsee lähellä jokea, joka tulvi usein pahasti hautausmaalle ja legendan mukaan vei maata pehmentäessään myös arkkuja mennessään. En tiedä onko tulvien tuhoja kuinka kovasti paisuteltu, mutta kovin monia hautoja siellä ei kivistä päätellen enää ole. Paikka on etenkin kesällä kaunis ja erityisesti pidän vanhoista puista, joita siellä kasvaa kujana portilta lähtien. Kuvassa kirja on asetettu isoäitini isoäidin hautakiven päälle, joten kenen sattuu hautakiveä en toki ole kuvaa ottaessani lainannut. Aleksandra Hedvig kuoli vuonna 1956.

Lukupiirikirja: Luonnon laki

Kari Hotakainen: Luonnon laki

283 s., Siltala 2013

 

Lukupiirimme joulutaukoa edeltäneessä kokoontumisessa marraskuun lopussa käsittelimme Kari Hotakaisen teosta Luonnon laki. Ehdimme juuri kokoontua ennen kuin parin päivän kulutta annettiin uudet alueelliset suositukset koronaviruksen leviämisen ehkäisemiseksi. Tammikuun lukupiirikertaa olen nyt jo kertaalleen siirtänyt eteenpäin, mutta saa nähdä joudunko tekemään sen vielä uudelleenkin.

Kari Hotakainen on kirjailija, jota olen vähitellen alkanut todella arvostaa. Luonnon laki on mielestäni oivallinen kirja, vaikka lukupiirissä se ei moneen muuhun teokseen verrattuna kauheasti keskustelua herättänytkään. Enemmän kuin teos itsessään, keskustelua herätti se vakava auto-onnettomuus, johon Hotakainen joutui vuonna 2012, ja joka on toiminut tämän teoksen inspiraationa.

Luonnon laki on mielestäni tragikoominen, naseva ja herkkävaistoinen kirja. On kohtia, joissa en voinut olla nauramatta ääneen Hotakaisen osuvalle sanankäytölle, mutta on myös kohtia, jotka saivat vakavoitumaan toden teolla. Hotakainen on mielestäni todellinen sanataituri, hänen tekstiää on todella vaivatonta lukea ja se etenee todella sujuvasti. Sanataituruus ei kompastu liialliseen taiturointiin, mutta toisinaan tragikoominen nasevuus saattaa harhauttaa lukijaa pitämään Hotakaisen tuotantoa kevyempänä kuin se todella onkaan. Hotakainen onkin ennen kaikkea yhteiskunnallisesti kantaaottava kirjailija, jolla on taito myös huumoriin.

Luonnon laissa kuvataan maalämpöurakoitsija Rautalan matkaa vakavan auto-onnettomuuden jälkeen takaisin arkeen. On leikkauksia, kuntoutusta ja päänsisäistä mylläkkää, ihmissuhteissakin korjaamisen varaa. Hotakainen osoittaa teoksellaan paitsi suomalaisen sairaanhoitojärjestelmän tehokkuuden myös sen kipupisteitä, kuten hoitajamitoituksen haasteet käytännön hoitotyössä.

Luonnon laki on rakenteeltaan melko sirpalemainen tarina, mutta minua se ei oikeastaan haitannut. Enemmänkin pohdin heijasteleeko sirpalemaisuus tajunnanvirtaa ja Hotakaisen omia tuntoja onnettomuudestaan vai onko sirpalemaisuus tehokeino kuvaamaan elämän kaoottisuutta vakavan onnettomuuden ja oman olemassaolon palasten uudelleen keräämisen jälkeen. Hotakainen on itse sanonut huomanneensa, miten onnekas onkaan jäätyään henkiin. Hän tuntuukin kiinnittävän lukijan huomiota siihen, miten helposti kaikki voidaan myös temmata pois, ja siinä mielestäni näkyy omakohtaisuutta.

Lukupiirikirja: Kun mustarastas laulaa

Linda Olsson: Kun mustarastas laulaa

320 s., Gummerus 2015

alkup. I skymningen sjunger koltrasten

suom. Anuirmeli Sallamo-Lavi 

 

Lukupiirimme kokoontui marraskuussa kaksi kertaa ennen joulutauolle jäämistä. Ensimmäisellä kerralla käsittelimme Linda Olssonin teosta Kun mustarastas laulaa. Olssonin tuotanto oli toiveaihe, johon suhtauduin itse hieman jännityksellä. Olen aikaisemmin lukenut Olssonin teokset Laulaisin sinulle lempeitä lauluja, Sonaatti Miriamille ja Kaikki hyvä sinussa, joista osasta pidin ja osasta en saanut kauheasti mitään irti. Kun mustarastas laulaa nappasi minut kuitenkin mukaansa nopeasti ja pidin teoksesta todella.

 

Kun mustarastas laulaa on kaunis, yllättävän koskettava kirja. Se sijoittuu tukholmalaiseen kerrostaloon, jossa teoksen kaikki päähenkilöt asuvat. Elias on nuori taiteilija, Otto iäkkäämpi herrasmies ja entinen antikvariaatin omistaja, Elisabeth puolestaan tuorein tulokas ja täysin omiin oloihinsa eristäytynyt. Kun Eliakselle toimitetaan Elisabethille aiottu lähetys, alkavat kolmikon elämät vähitellen kietoutua toisiinsa. Kukin tavallaan murtautuu omasta horroksestaan, Elisabeth tosin ehkä näkyvimmin. Itselläni meni ihan kylmät väreet, kun tilanne konkretisoitui ensimmäistä kertaa kunnolla (juonipaljastusvaara!) Elisabethin löytäessä Eliaksen pahoinpideltynä talon seinustalta (juonipaljastusvaara päättyy!).

 

Pidin paljon tämän teoksen miljööstä ja etenkin vuodenaikojen tunnelmat välittyivät hyvin. Kirjan nimi ja kansi ovat mielestäni kauniit, antavat lupauksen tietynlaisesta sisällöstä. Lukupiirissä puhuimme siitä, miten toisaalta tämä teos onkin hyvin herkkävireinen, mutta samaan aikaan paikoitellen kuitenkin kuin jännittävin trilleri. Huomasimme myös, että teos on joissakin kohdissa hyvinkin monitulkintainen, mikä herätti kiinnostavaa keskustelua. Loppuratkaisu oli myös puhutteleva, hieman kohtalokkaan tuntuinen ja silti tietyllä tapaa lempeän avoin. Minulle Kun mustarastas laulaa on lukemistani Olssonin kirjoista paras.

Korkeintaan vähän väsynyt

 

Eeva Kolu: Korkeintaan vähän väsynyt eli kuinka olla tarpeeksi maailmassa, jossa mikään ei riitä

384 s., Gummerus 2020

kansi: Sanna Mander

Kun Eeva Kolun omakohtaisiin kokemuksiin perustuva Korkeintaan vähän väsynyt alkoi näkyä tiiviisti instagramin uutisvirrassani, en vielä oikein tiennyt mistä kirjassa oli kyse. Tutkin asiaa ja tiesin heti, että tässä on kirja, jonka todellakin haluan lukea. Olen oikeastaan viimeisen vuoden ajan tehnyt hiljalleen töitä sen suhteen, että mun ei ihan oikeasti ole pakko revetä joka paikkaan. Olin vuosi sitten graduprojektini alussa ja aloin tunnistaa itsessäni merkkejä siitä, että nyt on tarve alkaa tarkastella omia rajoja uudella tavalla. Koska olen jo tehnyt tätä matkaa ja ajatustyötä, tämä kirja kolahti kovasti. En tiedä osaanko sanoa tästä kirjasta kuitenkaan mitään kovin järkevää, mutta sen tiedän, että tämän kirjan haluaisin oikeastaan ostaa omaan hyllyyni, jotta voisin lukea sen uudelleen ja tehdä kirjaan merkintöjä, jäädä oikein kunnolla pohtimaan kolahtavia kohtia.

Eeva Kolu on vasta 34-vuotias, mutta hänellä on takanaan kolme burnoutia. Hän todella tietää tunteen, jossa ihminen yrittää koko ajan venyä enemmän, olla enemmän ja tehdä enemmän, että olisi tarpeeksi maailmassa, jossa mikään ei tunnu riittävän. Mielestäni kirjan nimi on todella osuva, Korkeintaan vähän väsynyt, sillä minäkin tunnistan tuon ajatuksen. Olen ollut vähän väsynyt, nukkunut huonosti tai liian vähän, mutta kyllä minä silti jaksan ja pystyn ja kykenen, pakkohan mun on! Että nukun sitten joskus, mutta nyt mä jaksan vielä tämän asian ja tuon deadlinen ja sitten helpottaa. Mutta kun ei se mene niin, ja kuten Kolu sanoo, itseä pitää oikeasti kuunnella ja uskoa.

Kun valmistuin kesäkuun alussa, tippui hanskat melkein kaiken suhteen siinä samalla. Töistä alkoi 3 viikon kesäloma, lukeminen ei maistunut yhtään, kaipasin hirvittävän paljon ihmisten seuraa ja huvituksia. Kesä nollasi päätä, mutta toisaalta myös osoitti hyvin terävästi sen, miten lujille olin itseni vetänyt kolmen vuoden työ-opiskelu-kombolla. Siinä hetkessä oli keskittynyt suorittamaan, mutta kun tuli lupa hellittää, niin todellisuus näyttäytyi tosissaan. Olen onnekas, että en huomaamattani ajanut itseäni ihan piippuun.

Kolu kirjoittaa monessa kohdin kuin sydämeni kieltä. Nyökyttelin niin monessa kohtaa, samaistuin ja oivalsin asioita. Toisaalta oli hieman raskastakin lukea asioista, jotka tuntuvat olevan niin kovin lähellä. Tämä kirja vaati minulta aikaa ja rauhallista lukutahtia, sillä tätä kirjaa en olisi pystynyt ahmimaan. Joskus lukeminen tuntui jopa hieman työläältä, niin että piti melkein miettiä kannattaako mun lukea tätä nyt vai olisiko joskus myöhemmin otollisempi aika käydä näitä ajatusprosesseja. Tosi hieno kirja kaiken kaikkiaan kyllä, mutta jos aiot lukea tämän, niin mieti milloin sinulla on parhaiten aikaa ja kapasiteettia käsitellä herääviä ajatuksia.

Ei jälkeäkään: 11 suomalaista kadonnutta ja kaivattua

 

Tiina Saari ja Maiju Majamaa: Ei jälkeäkään - 11 suomalaista kadonnutta ja kaivattua

8 h 58 min., Into Kustannus 2020

lukija: Jari Nissinen

Lainasin Tiina Saaren ja Maiju Majamaan kokoaman Ei jälkeäkään -teoksen alunperin ihan perinteisenä kirjana, mutta lopulta kuuntelin teoksen kuitenkin äänikirjana. Teos pitää sisällään 11 suomalaisen kadonneen tarinat. Heistä osa on edelleen kateissa ja omaiset vailla vastauksia.

Tähän teokseen mukaan otetuista katoamistapauksista valtaosa oli minulle mediasta jo entuudestaan tuttuja. Raisa Räisäsen tapaus lienee näistä tunnetuimpia, samoin Anni Törnin kohtalo. Kirjailijat ovat tehneet mielestäni hyvin perusteellista työtä, sillä paitsi että he ovat ottaneet selvää tutkimuksien etenemisestä, he ovat keskustelleet myös kadonneiden omaisten ja muiden läheisten kanssa. Juuri tuo omaisten/läheisten näkökulma on tässä teoksessa olennainen. Millaista on, kun oma läheinen katoaa? Mitä joutuu käymään läpi, kun ihmistä ei löydy välttämättä vuosikymmenienkään kuluessa? Miten tehdä surutyötä, jos pieni toivonkipinä vielä elää? Miten tehdä surutyötä, vaikka aavistaisi ettei läheinen enää tule takaisin, kun ei tiedä mitä tälle tapahtui?

Läheisten näkökulma antaa mediasta tuttuihin tapauksiin uudenlaisia piirteitä ja on paikoitellen hyvin koskettavakin, vaikka äänikirjaversiossa tunne jääkin etäämmälle. Tuntuu rankalta ajatella, että osassa tapauksista kysymykset jäävät ehkä ikuisesti vaille vastausta, vaikka läheisen maalliset jäännökset olisikin löydetty. Läheisten tunnetta ja ajatuksia ei voi mitenkään edes kuvitella, kun ei ole itse joutunut kokemaan samaa, mutta on arvokasta, että tässä kirjassa Saari ja Majamaa antavat heille mahdollisuuden kertoa.

Lukupiirikirja: Kotiinpaluu

 Jan Karon: Kotiinpaluu

531 s., Aikamedia 2010

alkup. Home to Holly Springs, 2007

suom. Sami Siltala

Lokakuun alussa lukupiirimme kokoontui keskustelemaan Jan Karonin teoksesta Kotiinpaluu. Se on itsenäinen jatko-osa Karonin suosittuun Pappila keskellä elämää -sarjaan, jota en ollut aiemmin lukenut. Kirjailija oli uusi tuttavuus myös lukupiiriläisille ja monelle tuli yllätyksenä, että Jan Karon on itse asiassa nainen. Kieltämättä olin itsekin luonut mielikuvan siitä, että kyseessä on mieskirjailija. Kirjasta oli pääosin pidetty, vaikka teosta luonnehdittiinkin ennalta-arvattavaksi ja ikään kuin aikuisten saduksi, jossa kaikki käy epäuskottavan hyvin joka käänteessä. Allekirjoitan huomiot, mutta minä myös pidin tästä kirjasta.

Pastori Tim Kavanagh saa mystisen kirjeen, jossa on vain kaksi sanaa, jotka kehottavat häntä palaamaan kotikaupunkiinsa Holly Springsiin. Tim päättää lähteä matkaan, vaikka kirje onkin hämmästyttävä ja edellisestä käynnistä on jo likemmäs 40 vuotta, sillä moni lapsuudesta asti Timin mieltä askarruttanut kysymys odottaa edelleen ratkaisua: mitä tapahtui Peggylle, mikä on totuus Houckin tapauksessa, minne elämä kuljetti monet lapsuuden toverit ja millainen mies oikeastaan oli Timin isä Matthew.

Karonin kirjat on monessa kirjastossa luokiteltu uskonnolliseksi kirjallisuudeksi ja tietynlainen uskonnollinen ulottuvuus on tässä teoksessa kyllä koko ajan läsnä. Se kuitenkin kietoutuu niin hienosti osaksi tarinaa, että vaikka lukijalla ei samanlaista henkilökohtaista vakaumusta olisikaan, niin ei uskonnollisuus nouse mitenkään liiaksi esiin. Genre alkaakin näkyä teoksessa selvemmin vasta loppupuolella, jolloin esiin nousee enemmän viittauksia rukoiluun ja jumalalliseen johdatukseen.

Vaikka Pappila keskellä elämää -sarja ei olekaan minulle tuttu, niin on pastori Timin matkaan silti helppo hypätä. Hän tulee lukijalle muistojensa kautta nopeasti tutuksi, mutta muita hahmoja sen sijaan vilistää tarinassa niin paljon, että hitaasti ja harvakseltaan lukiessa piti välillä jopa selailla taaksepäin, että kukas tuo ja tämä tyyppi taas olikaan. Sivuhenkilöihin oli, joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta, vaikeampi saada otetta.

Teoksen aikasiirtymät Timin nykyisyydestä lapsuusvuosiin olivat välillä kömpelöitä ja jotenkin vaikeasti seurattavia tai tunnistettavia, mikä jonkin verran hankaloitti lukemista etenkin teoksen alkupuolella. Myös Holly Springs oli miljöönä samalla kertaa hyvin miellyttävä, mutta kuitenkin jollakin tapaa etäinen, täynnä aukkoja. Teoksesta kuitenkin välittyy hyvin kotiinpaluun tunnelma esiin tulvivine muistoineen, mutta jostain syytä vahvatkaan tunnetilat eivät oikein tulleet minua lukijana lähelle. Kuohut tuntuivat jäävän päälleliimatuiksi. Kokonaisuutena kirja oli kuitenkin kiva, juuri sellainen aikuisten satu, jollaiseksi eräs piiriläinen tätä kirjaa luonnehti. Voisin harkita lukevani myös muut Pappila-kirjat.

Lukupiirikirja: Nyt sinun täytyy

Jörn Donner: Nyt sinun täytyy

366 s., Otava 1975

alkup. Nu måste du, 1974

suom. Jukka Kemppinen

kansi: Erkki Ruuhinen

Syyskuussa käsittelimme lukupiirikirjana Jörn Donnerin teosta Nyt sinun täytyy. Kyseessä on Andersin suku -sarjan avausosa. Jörn Donnerin tuotantoa ehdotettiin aiheeksi keväällä ennen kuin koronavirus katkaisi lukukauden, joten toiveaiheella oli hyvä aloittaa. Itsellä meni lukeminen taas ihan viimetippaan, mutta aika pitkään jatkuneen alkukankeuden jälkeen teos vei kyllä ihan mukavasti mennessään.

Angela Anders kuuluu vauraaseen teollisuussukuun, jonka omistama Yhtynyt Metalli on merkittävä yritys alallaan. Yhtiötä johtaa periaatteessa Angelan eno, Vuorineuvos, mutta käytännössä yhtiön toiminnasta vastaa Angelan Karin-tädin mies Gabriel Berggren. Vaikka Angelalla ja Gabriella on yli 20 vuotta ikäeroa, on heidän välilleen kehkeytynyt salasuhde. Tapahtumat keskittyvät pääosin sotia edeltäneeseen kesään 1939.

Vaikka teos  vaikutti alkuunsa kuivalta ja kuvailevan tekstin vähyydestä johtuen myös hieman vaikeasti seurattavalta, lopulta kuitenkin pidin tästä teoksesta. Donnerin terävät huomiot, yhteiskunnalliset piikit ja toisinaan jopa huomaamatta humoristiseksi kiertyvä dialogi osuivat ja upposivat. Nyt sinun täytyy on mielestäni kerrassaan mainio kuvaus paitsi tietynlaisesta vauraiden ja "parempien" ihmisten elämäntavasta, mutta myös siitä miten maailma alkaa heilahtaa raiteiltaan sodan uhkan leijuessa Euroopan ja Suomen yllä. Teoksen hahmot tuntuvat olevan toinen toistaan karikatyyrisempiä, vaikka toisaalta heihin on vaikea saada otetta. Mikä esimerkiksi vetää nuorta ja elämänjanoista Angelaa sekä tylsähköä teollisuusmies Gabrielia yhteen? Se jäi lukupiiriläisillekin hieman arvoitukseksi.

Yksi asia, jota piirissäkin pohdittiin, on teoksen nimi. Lausahdus "nyt sinun täytyy" toistuu teoksessa ja on kyllä kuvaava, sillä oikeastaan kaikkia keskeisiä hahmoja tuntui ohjaavan velvollisuuksien taakka - kenellä on velvollisuutensa sukua ja kenellä yritystä kohtaan. Teos on myöhemmin julkaistu suomeksi nimellä Viimeinen kesä, joka on sekin osaltaan kuvaava, mutta silti on aina kiinnostavaa pohtia miten kirjan nimi osaltaan voi vaikuttaa suurestikin siihen, millaisena teoksen lopulta aistii. Itse koen, että alkuteoksen Nu måste du mukainen Nyt sinun täytyy on nimenä kuvaavampi.

Olen jälleen kerran iloinen, että lukupiirin ohjaaminen sai minut tarttumaan teokseen, jota tuskin olisin muuten tullut lukeneeksi. Tammikuussa menehtynyt Jörn Donner oli todellinen kulttuurin moniottelija ja selvästikin hyvin älykäs mies. Minulla on ehkä ollut hänestä hieman ylimielinen ja ärsyttävä kuva, mutta ainakin kirjailijana hän voitti minut puolelleen. Taidan jossain kohtaa jatkaa tämän sarjan parissa.

Maitoa ja hunajaa

Rupi Kaur: Maitoa ja hunajaa

204 s.,  Sammakko 2018, 2. p.

alkup. milk and honey, 2015

suom. Riikka Majanen

 

Luin Rupi Kaurin toisen runoteoksen Aurinko ja hänen kukkansa viime marraskuussa. Teos puhutteli minua paljon, joten odotin tältä teokselta myös aika paljon. Kuitenkin kävi niin, että Maitoa ja hunajaa ei oikein puhutellut minua. En oikein saanut teokseen tarttumapintaa, mutta oli siinä joitakin runoja, joiden äärelle pysähdyin pidemmäksi aikaa ja jopa palasin uudelleen.

Maitoa ja hunajaa jakautuu neljään osaan, jotka ovat satuttaminen, rakastaminen, hajoaminen ja paraneminen. Se kertoo rakkaudesta, menettämisestä, hyväksikäytöstä ja parantumisesta, erilaisista traumoista ja niistä eheytymisestä. Teosta on luonnehdittu feministiseksi, ja sitä se minunkin ymmärtääkseni on. Sitä on kuvailtu myös voimaannuttavaksi, mutta itse en tätä teosta osaa oikein sellaisena nähdä, koska se ei suuremmin puhutellut minua.

On toki syytä muistaa, että Maitoa ja hunajaa on käännösteos, mikä voi vaikuttaa paljonkin lukukokemukseen. Itse koen kuitenkin, että teoksen aihepiirit on se syy, miksi tämä ei oikein puhutellut. Toisaalta, kun sen tunnistaa, niin ei sitä voi laskea teokselle itselleen miinukseksi. Kaurilta on ilmestynyt englanniksi kolmaskin runoteos, jonka suomentamista odotan - olkoon runojen alkukieli mikä tahansa, niin suomi on kuitenkin minulle sydämen kieli, joten haluan senkin teoksen lukea suomeksi.

Tinder-päiväkirja

Sanna Kiiski: Tinder-päiväkirja, 213 s., Docendo 2020, kansi: Jyri Alanne

Sanna Kiiski on mediasta tuttu hahmo, sillä hän on työskennellyt pitkään toimittajana ja juontajana. Tinder-päiväkirjassa Sanna Kiiski kertoo rehellisesti kokemuksistaan deittisovellus Tinderissä. Tässä kirjassa on mielestäni ehkä kiinnostavinta se, että tämä tarjoaa ihan todella autenttista ajankuvaa pariutumismarkkinoilta. Kiiski kirjoittaa todella sujuvasti, osuvasti ja paikoin hyvinkin hauskasti. Toki Tinderin yltäkylläisessä maailmassa törmää myös tyyppeihin, joiden käytös ja toiminta ei sinänsä huvita millään tavalla, mutta toisinaan Kiisken kommentit tilanteisiin sen kyllä tekevät.

Kun Sanna Kiiski latasi Tinderin, hän alkoi samalla pitää päiväkirjaa kokemuksistaan. Hän asetti itselleen takarajan poistaa Tinder viimeistään vuoden kuluttua liittymisestä ellei tilanne muuten edellytä sitä jo ennemmin. Lopulta Kiiski vietti Tinderissä täyden vuoden ja aikamoinen vuosi se olikin, sillä siihen mahtui niin positiivisia tapaamisia, uuden kaverin löytyminen, ghostaamisia, epämiellyttäviä treffejä ja ei-toivottuja peniskuvia. Omien kokemuksiensa ohella Kiiski kuvaa myös hyvin aikamme ilmiöitä siitä, miten verkossa käyttäydytään miten sattuu, rajattomilla markkinoilla ei kauaa edellistä mietitä ja aina vain etsitään jotain hieman parempaa diiliä.

Kiiskin kokemukset ovat tietysti yksilöllisiä, mutta valitettavan tuttuja monille tinderöijille. Oman kokemukseni mukaan Tinder voi olla ihan jees, jos siihen ei suhtaudu liian vakavasti. Itse olen sen kautta käynyt ihan mielenkiintoisia keskusteluita, kokenut joitakin ghostaamisia ja löytänyt ihmisen, josta on tullut kaverini. Koen olevani voiton puolella, vaikka kumppania sieltä ei olekaan löytynyt.

Kaiken kaikkiaan Tinder-päiväkirja oli sujuvaa ja mielenkiintoista luettavaa. Tämä teos sopii oikein hyvin myös niille, jotka eivät Tinderiä ole käyttäneet, sillä kuten sanottu, ajankuvana tämä on osuva teos.

 

Määmatka ja muita sinkkuelämän ihmeitä

Henriikka Rönkkönen: Määmatka ja muita sinkkuelämän ihmeitä

190 s., Atena 2020

kansi: Sanna Mander

 

Henriikka Rönkkösen sinkkuelämää suorasukaisesti käsittelevät Mielikuvituspoikaystävä ja muita sinkkuelämän perusasioita sekä Bikinirajatapaus ja muita sinkkuelämän iloja ovat herättäneet minussa kahtalaisia fiiliksiä. Mielikuvituspoikaystävä oli mielestäni hieman kohahduttamishaluinen teos, mutta Bikinirajatapauksessa puhutteli minua vakavilla sinkkuuspohdinnoillaan. Lähdinkin lukemaan Määmatkaa tietoisena siitä, että vastassa saattaa olla mitä tahansa. Ilokseni huomasin, että Määmatkan kirjoittanut Henriikka Rönkkönen on selvästi kasvanut ihmisenä paljon sitten Mielikuvituspoikaystävän.

 

Määmatkalla sukelletaan Tinder-deittailun maailmaan, kohdataan pettymyksiä ja tavataan uusia kiinnostavia ihmisiä. Rönkkönen kirjoittaa eloisasti ja viihdyttävästi eikä tekstistä enää välity kohahduttamisen halu. Tätä lukiessa tuli tunne, että Rönkkönen on oppinut tiedostamaan omat rajansa ja asettamaan itsensä etusijalle miellyttämishalun sijaan. Se jotenkin kolahti minuun, sillä ise olen viime kuukausina pohtinut paljon omia rajojani suhteessa muihin ihmisiin yleensä, ei vain parisuhdemarkkinoilla. Pohdinnat parisuhdemarkkinoiden karikoista ja kutkuttavan jännittävistä innostuksen hetkistä tuntuvat niin ikään aidoilta.

 

Luin Määmatkan jo heinäkuussa enkä tehnyt kirjasta sen tarkempia muistiinpanoja, mutta voin kuitenkin sanoa pitäneeni tästä kirjasta. Ihan hirveän tarkasti tämä ei mieleen jää pyörimään, mutta mukaansatempaava kirja tämä kuitenkin oli ja tuntui sopivan kevyeltä kesäkirjalta minulle. Voisin rohkaisuksi sanoa niille, jotka ovat pitäneet etenkin Mielikuvituspoikaystävää liian roisina kirjana, että ei kannata sen perusteella suoraan tyrmätä Määmatkaa.

 

♠♠♠♠

Viimeiset

Salla Simukka: Viimeiset

179 s., WSOY 2005

kansi: Elina Warsta

 

Salla Simukka on minulle tuttu kirjailija jo ihan teinivuosien ajalta, mutta olen lukenut hänen kirjojaan aika harvakseltaan. Lainasin kesälomalle luettavaksi muutamia nuortenkirjoja ja niiden joukkoon valikoitui Simukan varhaisempaan tuotantoon kuuluva Viimeiset. Se kertoo 18-vuotiaista kaveruksista, jotka tekevät yhteisen sopimuksen: neitsyydestä on päästävä eroon jouluun mennessä.

 

Teoksen päähenkilöt Rauha, Venla ja Milja ovat keskenään niin erilaisia, että ihme kun he ylipäätään ovat kavereita keskenään. Rauha on nimensä vastakohta, menevä ja rohkea, eräänlainen nuori kapinallinen. Venla on  harkitsevainen järjestöaktiivi, fiksu ja aikaansaava. Milja on älykäs lukutoukka, jolle sosiaaliset tilanteet ja lähelle päästäminen ovat vaikeita. Erilaisuudestaan huolimatta nämä kolme ovat lukiossa löytäneet toisensa ja muodostaneet tiiviin kolmikon. Yhteinen haaste alkaa kuitenkin tehdä juopaa heidän välilleen, sillä kukin tahoillaan joutuu pohtimaan omaa identiteettiään ja seksuaalisuuttaan. Voiko tällaiseen haasteeseen edes ottaa osaa ja voiko sanoa ääneen, että ei pidä sitä hyvänä ideana?

 

Viimeiset nostaa esiin erilaisten nuorten äänet hyvin todentuntuisesti. On helppo uskoa, että tällaisia pohdintoja varmasti käydään läpi. Aihepiiri on sinällään tärkeä, sillä neitsyyden menettämisen ei pitäisi olla sellainen päätösasia, josta jos ei nyt suoranaisesti lyödä vetoa niin tehdään haaste. Simukka kirjoittaa aiheesta luontevasti ja vaikka teos on ilmestynyt jo 15 vuotta sitten, tuntuu se silti olevan ajan hermolla ja istuvan myös tämän hetken maailmaan.

Normaaleja ihmisiä

Sally Rooney: Normaaleja ihmisiä

264 s., Otava 2020

alkup. Normal People 2018

suom. Kaijamari Sivill

kansi: Henn Kim & gray318

 

Sally Rooney on ampaissut nopeasti kirjailijaksi, jonka teokset näkyvät Instagram-postauksissa tiheään tahtiin. Jo hänen teoksensa Keskusteluja ystävien kesken herätti kiinnostukseni, mutta aloitin kuitenkin tällä uudemmalla teoksella Normaaleja ihmisiä. Itselleni jäi hieman ristiriitainen olo tästä kirjasta. Toisaalta pidin tästä paljon, mutta jotenkin jäi sellainen olo kuin jotakin puuttuisi - enkä edes tiedä mitä.

 

Normaaleja ihmisiä kertoo Connellista ja Mariannesta. Connell on suosittu nuori ja taitava jalkapalloilija, mutta kukaan ei ehkä oikein kunnolla tunne häntä. Marianne on hyljeksitty varakkaan perheen tytär, joka on kaikessa rauhassa sitä mitä on. Hän ei näytä välittävän muiden mielipiteistä. Connell ja Marianne ovat päällepäin epätodennäköinen pari, mutta heidän välilleen kuitenkin muodostuu kaikilta salaa vahva yhteys. Yliopistossa osat vaihtuvat. Mariannesta tulee häikäisevän suosittu ilman sen kummempia kikkailuja, kun taas Connell on vain yksi muiden joukossa. He kohtaavat muita ihmisiä, mutta heidän välisensä yhteys vetää heidät toistensa pariin kerta toisensa jälkeen.

 

Kirjan takakannessa sanotaan, että tämä on "haikea valssi". En oikein etukäteen tiennyt miten suhtautua luonnehdintaan, mutta nyt kirjan luettuani voin todeta, että se on aika osuva määritelmä. Teoksessa tuntuu koko ajan olevan tietynlainen haikeuden ja luopumisen tunnelma, jota tehostaa se vetovoima, joka tuo Connellin ja Mariannen jatkuvasti takaisin toistensa luo. Tämä eipäsjuupastelu heidän välillään tekee teoksesta toisaalta hyvin ennalta-arvattavan, mutta jotenkin mielenkiinto pysyy kuitenkin yllä. Ehkä se johtuu siitä, että tästä teoksesta henkii tietynlainen nuoruuden raikkaus, toiveikkuus ja toisaalta epävarmuuskin.

 

Yle Areenassa on tällä hetkellä katsottavissa tähän kirjaan perustuva sarja. Se on ilmeisesti noussut hyvin suosituksi ja olen itsekin ajatellut katsoa sen. En kuitenkaan taida aloittaa aivan heti, sillä jotenkin tämä Connellin ja Mariannen tanssima "haikea valssi" tuo sellaisen olon, että siitä pitää hetken vetää henkeä.

♠♠♠½

Sisar hento Martikainen

Nelli Hietala: Sisar hento Martikainen

sarjan 4. osa

 193 s., Karisto 2020

kansi: Kati Rapia

 

Miia Martikaisesta kertova nuortenkirjasarja on edennyt jo neljänteen osaansa. Odotin tätä kirjaa paljon, sillä olen todella tykästynyt sarjaan ja Hietalan kirjoitustyyliin. Mukavan viihdyttävä tämä kirja olikin, vaikka mukana on tuttuun tapaan aineksia ja pohdintaa myös vakavammista aiheista.

 

Miia viettää välivuottaan ja on monenlaisten valintojen edessä. Pitäisi ratkaista mille alalle haluaisi hakeutua eli siis mihin kouluun hakisi opiskelemaan, mutta toisaalta pitäisi myös selvittää itselleenkin, millaiseksi haluaa suhteen Jereen muodostuvan. Onko kyseessä ihan oikea seurustelusuhde vai jotain vähemmän vakavaa? Miia suhtautuu elämään yleisesti letkeän avarakatseisesti, mutta tässä osassa on ehkä aiempaa enemmän vastuunkantoa ja aikuistumiseen liittyviä kysymyksiä kuin aiemmin.

Teoksen nimi Sisar hento Martikainen viittaa Miian löytävän kutsumuksensa hoitoalalta. Teoksessa on aika paljon pohdintaa ammattien samanarvoisuudesta, mikä on toisaalta aika kiinnostavaa, mutta en tiedä saiko se ehkä vähän liikaakin painoarvoa: en tiedä moniko nuori pohtii tienaamismahdollisuuksia ja ammatin kohtaamaa arvostusta hakiessaan kouluihin. Ammatillisten pohdintojen ohella Miia ottaa kantaa myös häirintään ja kiusaamiseen. Kokonaisuutta tasapainottaa teoksen humoristinen puoli, joka nousee esiin paitsi juonenkäänteissä myös Hietalan mainion kirjoitustyylin ansiosta. Odotan mielenkiinnolla vieläkö Hietala jatkaa tätä sarjaa. Itseäni ainakin kiinnostaisi lukea miten Miian tarina jatkuu.

♠♠♠♠

Jylhäsalmen sydänkesä

Kirsi Pehkonen: Jylhäsalmen sydänkesä

263 s., Karisto 2020

kannen kuva: Petri Jauhiainen

kannen suunnittelu: Saana Nyqvist

Jylhäsalmi, osa 4

 

Kirsi Pehkosen ihana maalaisromanttinen Jylhäsalmi-sarja on edennyt jo neljänteen osaansa. Pidän tästä sarjasta todella paljon eikä tämäkään osa ollut pettymys. Jylhäsalmen sydänkesä on yksi eniten odottamistani kevään uutuuksista ja mielestäni tämä sarja onkin mitä oivallisinta kesälukemista. Jos et ole vielä lukenut, niin suosittelen tekemään sen!

 

Jylhäsalmella sijaitseva Reunamäen talo on ollut jo vuosikausia tyhjillään, sillä perikunta ei ole oikein päässyt sopimukseen siitä, mitä talolle tehtäisiin. Nyt jonkinlainen ratkaisu on syntynyt ja suvun nuoret naiset Maiju ja Henna lähetetään Reunamäelle raivaamaan paikkoja myyntiä varten. Serkusten urakka ei ole kuitenkaan todellakaan niin helppo kuin voisi olettaa, ja välillä mielenkiinto karkaa Reunamäen fiksauksesta kylän kesärientoihin ja etenkin kylän poikamiehiin.

 

Jylhäsalmen sydänkesän keskiössä on serkuksista tasaisempi ja harkitsevaisempi Maiju. Pidin hänen hahmostaan paljon ja oli jälleen mukava kuulla tuttujen jylhäsalmelaisten kuulumisia. Mikäli käsitin oikein ja muistan edellisen osan tapahtumat oikein, niin tämä kirja sijoittuu osittain samaan ajankohtaan sen kanssa. Aika kiinnostava veto ja toisaalta sarjan jatkokehittelyn kannalta ehkä myös jokseenkin tarpeellinen, jos ei haluta viedä (muissa osissa keskeisien) hahmojen asioita eteenpäin vauhdilla. Myös kerrontaratkaisussa oli sikäli uutta tyyliä, että tässä teoksessa oli kaksi aikatasoa, jotka punoutuivat yhteen ehkä hieman yllättävälläkin tavalla.

 

Jylhäsalmen kesä tempaisi minut jälleen mukaansa ja olisin mielelläni viipyillyt sen maisemissa pidempäänkin. Nyt ei auta kuin jälleen alkaa odottaa uutta kirjakevättä, jos silloin pääsisi taas palaamaan uusien kuvioiden myötä Jylhäsalmelle!

 

♠♠♠♠½

Kettumäki

Alice Hoffman: Kettumäki

271 s., Book studio 1998

alkup. Here on Earth, 1997

suom. Renne Nikupaavola

 

Käsittelimme Alice Hoffmanin Punaista puutarhaa lukupiirissämme reilut pari vuotta sitten. Tiesin jo tuolloin, että haluaisin lukea lisää hänen kirjojaan, ja vaikka lainasinkin Kettumäen jo edelliselle kesälomalleni, niin nyt vasta kirjaan tartuin. Tyyliltään Kettumäessä ei mielestäni ole Punaisen puutarhan upeaa taianomaisuutta, mutta pidin kyllä tästäkin teoksesta paljon.

 

March Murray on nelikymppinen nainen, joka palaa kotikaupunkiinsa osallistuakseen perheensä entisen taloudenhoitajan hautajaisiin oltuaan poissa 20 vuotta. Mukanaan hän tuo teini-ikäisen tyttärensä, joka tuntuu viihtyvän äitinsä kotikaupungissa oikeinkin hyvin. Entisessä kotitalossaan Kettumäessä majaileva March huomaa, että menneisyyttään ei lopulta pääse pakoon minnekään. Siellä hän kohtaa nuoruuden rakastettunsa ja lankeaa jälleen. Menneisyys ja intohimo pitävät Marchia otteessaan niin, että ympärille on vaikea nähdä.

 

Kettumäki valikoitui Hoffmanin tuotannosta luettavakseni melko sattumalta. Teos osoittautui tematiikaltaan hyvin kiinnostavaksi, sillä teoksessa käsitellään epäsovinnaista rakkautta useammallakin eri tavalla. Jotenkin teoksen miljöö ja hahmot vievät mennessään, vaikka suomennos onkin mielestäni paikoitellen hieman ontuvaa. Menneisyyden valinnoilla on huikean kauaskantoisia vaikutuksia myös niiden ihmisten elämiin, joihin yksittäiset asiat eivät suoranaisesti liity. Teoksessa on paljon synkkiä väreitä, mutta lopussa itää myös toivo paremmasta huomisesta.

 

♠♠♠♠

Varotoimia

Nelli Hietala: Varotoimia

167 s., Karisto 2020

kansi: Emmi Kyytsönen

 

Odotellessani nuortenkirjasarja Miia Martikaisen uutta osaa, päätin lukea Nelli Hietalan uuden aikuisten romaanin Varotoimia. Se kertoo Taimista, joka varautuu elämässään kaikkiin mahdollisiin vaaroihin ja elää ainaisessa valmiustilassa. Vakuutusmyyjänä hän tietää kaiken riskeistä ja jakaa ihan mielellään vinkkejään eteenpäin.

 

Tarina alkaa, kun Taimi matkustaa bussissa takaisin kotiinsa vietettyään viikonlopun ystävänsä luona. Bussissa hänen viereensä istuutuu komea mies. Muuallakin olisi tilaa, joten Taimi ei voi olla miettimättä miehen motiiveja. Koska Taimi ei halua juuttua bussin ahtaaseen vessakopperoon, hän ryntää asemalla vessaan. Kun hän tulee ulos, bussi menee menojaan ja sekä hän että komea muukalainen ovat jääneet bussista. Siitä alkaa huikea seikkailu, johon riskeistä kaiken tietävä kaappaa miehen mukaansa suojellakseen tätä kamalalta kohtalolta.

 

Varotoimia oli ihan hyväntuulinen kirja, nopealukuinen ja paikoin hyvinkin hauska. Pidin siitä, miten varovainen Taimi lopulta alkaa uskaltautua heittäytymään. Jotenkin kuitenkin tämän yhden aikuisten kirjan perusteella haluaisin kyllä sanoa, että Hietala on vahvimmillaan nuortenkirjoissa. Tässä kirjassa oli kyllä jotain samaa henkeä kuin Miia-kirjoissa, mutta aikuiselämän kontekstiin siirrettynä Taimin purkkatemppu esimerkiksi tuntui lähinnä tosi typerä. Vähän siis jäi sellaiset fifty-fifty -fiilikset tästä kirjasta.

 

♠♠♠

Maalis- ja huhtikuun luetut

Hei vaan pitkästä aikaa kuulumisten ja lukukoontien merkeissä! Kun huhtikuu alkoi edetä jo puoleen väliin ja minulta ehti jo hämärtyä käsitys siitä, mitä kirjoja luinkaan maaliskuun puolella ja mitä huhtikuun alussa, päätin jättää erillisen koonnin tekemättä ja tehdä tuplakoonnin huhtikuun jälkeen.

Minunkin elämäni on ollut maalis-huhtikuussa yhtä poikkeuksellista kuin kaikkien muidenkin. Kirjastot meni kiinni ja sitä myöten työpäivien sisältö muuttui aika isosti. Onneksi eilen saimme valtioneuvostolta linjauksia kirjastojen avaamiseksi, sillä kyllä tämä jatkuva kokoelmatyö alkaa jo tuntua tylsältä ja asiakkaita on oikeasti ikävä. Koronan takia opiskelukuvionikin muuttuivat melkolailla, mutta onnistuin kuitenkin kääräisemään gradun valmiiksi ja viimeiset tehtävät tehdyiksi. Ne ovat nyt arvioitavana, joten en voi kuin odotella mitä tuleman pitää.

Jos koronan piti joskus näin laajasti Suomi (ja maailma) pysäyttää, niin täytyy sanoa, että onneksi se tapahtui keväällä. Olen saanut itse valtavasti voimaa siitä, että ulkona on valoisaa, nyt alkaa kevään merkkejä näkyä ja ulkoilumahdollisuudet ovat mitä mainioimmat. Jos koronarajoitteet olisivat iskeneet syksyn pimeimpään aikaan, luulen, että minä ja varmaan aika moni muukin voisi huomattavasti nykyistä huonommin. Totta kai kaipaan elokuvateattereita, kahviloita, kahvakuulatreenejä, liikkumisen vapautta ja normaalia kirjastotyöskentelyä, mutta toisaalta itselleni on hyvä, että tämä aika on pakottanut hidastamaan tahtia.

Maalis-huhtikuussa ehdin lukemaan yllättävänkin paljon kirjoja, kun ottaa huomioon tiivistyneen opiskelutahdin ja muuttuneiden olosuhteiden tuoman yleisen stressin. Kirjat ovat toimineet minulle pakona kaikesta ja tarjonneet mahdollisuuden nollata ajatuksia. Olenkin kirjastojen asteittaisesta avautumisesta iloinen myös siksi, että tämä mahdollisuus tarjoutuu sen myötä ihan kaikille.

Kahden kuukauden luetut ovat tässä, hieman satunnaisessa järjestyksessä postattuna:

Josie Silver: Tule takaisin 

Maria Turtschaninoff: Maresin voima

Minna Maijala (toim.): Minna Canth - Ihmisen kuvia 

Milla Peltonen: Erakot - Omintakeisten suomalaisten elämäntarinoita 

Estelle Maskame: Älä kerro kenellekään - Tylerin tarina

Johanna Valkama: Kaukosaarten Aino 

Reetta Niemensivu: Maalarisiskot 

John Green: Kilpikonnan kuorella 

Ruth Ware: Synkän metsän siimeksessä 

Sari Näre: Sota ja seksi 

Jenny Colgan: Uusia lukuja ja onnellisia loppuja 

Eeva Vekki & Risto K. Järvinen (toim.): Päiväkirjaklubi 

Nelli Hietala: Elämää eteisessä, Miia Martikainen 

Orvokki Autio: Viistotaival 

Mhairi McFarlane: Hei ethän unohda minua 

Lucinda Riley: Myrskyn sisar 

Beth O'Leary: Kimppakämppä 

Nyt kun tätä listaa katsoo kokonaisuutena, niin huh kun ehdinkin lukemaan paljon. Ja tähän vielä opintomateriaalit/-kirjallisuus päälle! Näihin kahteen kuukauteen mahtui kyllä todellisia lukusukkuloita, mutta myös ei niin itseä puhuttelevia teoksia. Aloitin jo listaamaan suosikkejani tähän, mutta kun tajusin, että voisin listata lähes koko litanian, päätin jättää sen tekemättä. :-D

Toukokuu on lähtenyt kivasti liikkeelle niin kirjojen kuin muunkin elämän suhteen. Olo on ihanan energinen, on tämä kevät ja alkukesä vain niin mun aikaa vuodesta. Palataan taas pian uusien kirjojen parissa! :)

Kimppakämppä

Beth O'Leary: Kimppakämppä

13 h 45 min., WSOY 2020

alkup. The Flatshare, 2019

suom. Taina Wallin

lukijat: Kati Tamminen ja Anssi Niemi

kansi: Andy Bridge

 

Joskus maalis-huhtikuun vaihteessa, muistaakseni, kuuntelin Nextorystä Beth O'Learyn kovasti kehutun Kimppakämpän. Kirja oli minulla jo lainassa perinteisenä kirjana, mutta kun kahden lukijan tulkitsemaa äänikirjaversiota kehuttiin Instagramissa, päätin sittenkin kuunnella kirjan. Se osoittautui hyväksi päätökseksi, sillä toteutus oli tosiaankin onnistunut. Pidin myös kirjan juonesta, jonka perusasetelma oli kiinnostavalla tavalla ihan uudenlainen.

 

Kustannustoimittajana työskentelevä räiskyvä ja värikäs Tiffy jää vaille asuntoa Lontoossa. Samaan aikaan yöhoitajana työskentelevällä Leonilla on on huutava rahantarve ja yöaikaan vapaa sänky. Tiffy tarttuu Leonin asuntoilmoitukseen ja päätyy tämän vuokralaiseksi siten, että asunto on tiettyinä kellonlyöminä Tiffyn ja toisina Leonin. Tiffy nukkuu heidän vuoteessaan yöt ja Leon päivät, eikä heidän tarvitse edes tavata toisiaan.

 

Kerronta etenee vuoroin Tiffyn ja vuoroin Leonin näkökulmasta. Kumpikin elää omaa elämäänsä, mutta Leonin asunto on heille molemmille koti ja elämän kiintopiste. Tiffyn aloitteesta he alkavat kommunikoida jättämällä toisilleen viestejä post-it -lapuille. Tilanne alkaa mutkistua, kun viestin välitykselläkin ilmassa alkaa väreillä kiinnostusta. Kun sitten koittaa se vääjäämätön hetki, jolloin Tiffy ja Leon tulevat tapaamaan toisensa, alkaa asumisjärjestely mennä mielenkiintoiseksi.

 

Pidin tästä kirjasta, sillä tämä on jotenkin sellaista pehmeää viihdettä. En oikeastaan ole ihan varma mikä tässä teoksessa niin puhutteli. Ehkä se oli se ymmärtäväisyyden, auttamisen halun ja ystävällisyyden ilmapiiri, joka alunperin kietoi vaippaansa. Teokseen myöhemmin tuleva romanttinen väre ja suojelevuus olivat myös ihania asioita. Huumoriakin teoksessa pilkahtaa, vaikka mikään hersyvä kirja tämä ei mielestäni ollut. Aika symppis kirja kaiken kaikkiaan!

 

♠♠♠♠

Myrskyn sisar

Lucinda Riley: Myrskyn sisar - Allyn tarina

734 s., Bazar 2018

alkup. The Storm Sister, 2015

suom. Hilkka Pekkanen

kansi: Eevaliina Rusanen & Shutterstock

Seitsemän sisarta, osa 2

 

Luin elokuussa Lucinda Rileyn suositun Seitsemän sisarta -sarjan avausosan, joka niin ikään on nimeltään Seitsemän sisarta. Kirja vei minut mennessään, vaikka juoni olikin paikoin yllätyksetön ja kerrontaa olisi voinut tiivistää. Sen verran siitä kuitenkin pidin, että halusin jatkaa sarjan parissa, ja nyt edelleen potemastani hienoisesta tiiliskivikammosta huolimatta lainahyllyssäni odotellut Myrskyn sisar suorastaan houkutteli minua lukemaan.

 

Myrskyn sisar käynnistyy samasta alkuasetelmasta kuin Seitsemän sisarta. Tapahtumat lähtevät liikkeelle tilanteesta, jossa Plejadien tähtikuvion mukaan nimettyjen sisarusten adoptioisä Papa Salt on juuri kuollut ja hän on jättänyt jokaiselle tyttärelleen kirjeen ja vihjeen siitä, mistä hän on tyttärensä adoptoinut. Heidät on adoptoitu eri puolilta maailmaa. Siskoksista toiseksi vanhin, Ally, on tämän teoksen päähenkilö. Papa Saltin vihjeet kuljettavat Allyn Norjaan.

 

Ally ei lähde välittömästi selvittämään syntyperänsä arvoitusta isänsä kuoleman jälkeen, mutta kun hän kokee elämässään toisenkin suuren muutoksen, hän päättää, että syntyperän selvittäminen vie sopivasti muihin maisemiin ja ajatuksiin. Isältään saamiensa vihjeiden mukaan Allyn syntyperä näyttäisi viittaavan musiikkisuku Halvorseneihin, jonka lähipiiriin on kuulunut monia tunnettuja muusikoita Edvard Griegistä alkaen. Teoksen toisessa aikatasossa sukelletaan Halvorsenin musiikkisuvun "kantaäidin" Annan matkaan 1800-luvulle.

 

Kun aloitin lukemaan tätä kirjaa, olin täynnä mielenkiintoa. Se oli kuitenkin vaarassa kuihtua heti alkuunsa, sillä jo ensimmäisestä osasta tuttujen alkuvaihdeiden kertaaminen ja muutenkin hitaasti etenemään lähtenyt tarinankerronta alkoivat jäytää mielenkiintoani. En kuitenkaan missään vaiheessa halunnut jättää kirjaa kesken, sillä odotin kovasti, että päästäisiin Allyn syntyperän arvoituksen äärille. Kun kerronta siirtyi teoksen toiseen aikatasoon, alkoi se viedä mennessään ja lujaa. Alkuun minusta kyllä tuntui, että Norja ja 1800-luvun Euroopan musiikkipiirit miljöönä eivät olleet oikein kiehtovia, mutta lopulta pidin etenkin Norjasta todella paljon.

 

Tätäkin kirjaa vaivasi samat ongelmat kuin edellistäkin osaa eli tiivistämisen varaa olisi todellakin ollut ja lisäksi teoksessa oli myös hyvin ennalta-arvattavia käänteitä, joiden paljastamista mielestäni hieman turhaan odotettiin teoksen loppuun saakka. Täytyy kuitenkin todeta, että oli tässä teoksessa myös ainakin yksi hyvin yllättävä käänne, jota en osannut aavistaa. Sukuhistoriaan, menneisyyden arvoituksiin ja vaiettuihin salaisuuksiin uppoutuminen onnistui tämän kirjan parissa hyvin, kun tarina vain lähti ensin etenemään. Rileyllä on kyllä juonenpunojan taito, mutta minun on kuitenkin pakko sanoa, että tietyissä isoissa käänteissä tuntui, että tunnetilat eivät oikein välittyneet ja niitä kuvattiin jotenkin kylmästi, mitä en huomannut ensimmäisessä osassa.  

 

En pysty sanomaan pidinkö jommasta kummasta teoksesta enemmän kuin toisesta, sillä niin erilaisiin maailmoihin ne ovat minut johdattaneet. Vaikka Rileyn kirjoihin on kohdistunut kritiikkiä ja koen sen antamiseen aihetta itsekin, niin haluan ehdottomasti jatkaa sarjan parissa. Näissä kirjoissa on kuitenkin lopulta ollut paljon enemmän hyvää ja nautittavaa kuin huonoa.

♠♠♠♠

Hei ethän unohda minua

Mhairi McFarlane: Hei ethän unohda minua

13 h 2 min., HarperCollins Nordic 2019

alkup. Don't You Forget About Me, 2018

suom. Hanna Arvonen

lukija: Sanna Majuri

 

Olen jälleen siinä tilanteessa, että minulla ei ole käytössä mitään maksullista äänikirjasovellusta edes kokeilujaksolla, joten etsin kuunneltavani kirjaston Ellibsistä. Jos korona-ajassa on jotain hyvää, niin se on sitten se, että kirjasto on kasvattanut e-aineistotarjontaansa hurjasti ja kirjoista on hankittu aiempaa useampia lisenssejä paikkaamaan kasvanutta kysyntää. Olenkin nyt bongaillut yllättävänkin hyvin kuunneltavaa Ellibsin kautta. Ensimmäisenä otin kuunteltuun Mhairi McFarlanen teoksen Hei ethän unohda minua.

 

Minulla ei ollut mitään aikaisempaa tuntumaa McFarlanen kirjoihin, mutta tiesin niiden kiertävän jonkin verran lainalla meidän kirjastossa. Yllätyinkin ihan positiivisesti, sillä tämä oli monisyisempi kirja kuin aavistinkaan. Viihdyin kirjan matkassa hyvin ja minulle jäi jopa tunne, että voisin kuunnella McFarlanen kirjoja lisääkin, sillä ainakin tämä vei tehokkaasti mukanaan ihan muihin maisemiin.

 

Hei ethän unohda minua kertoo Georginasta, josta povattiin lukion vuosikirjassa todennäköisintä menestyjää. Reilun kymmenen vuoden kuluttua Georgina on kuitenkin juuri potkut saanut surkean ravintolan tarjoilija, jolla ei ole sen enempää loppututkintoa, omistusasuntoa kuin nousujohteista uraakaan. Potkujen ansiosta Georgina pääsee kuitenkin irti surkean työpaikan ympyröistä, ja samaan aikaan toinenkin oravanpyörä pysähtyy, kun hän löytää poikaystävänsä sängystä toisen naisen kanssa.

 

Uudet tuulet siis puhaltavat Georginan elämässä ja kuljettavat hänet uuteen työhön vastikään avatussa pubissa. Yllättäen Georgina oivaltaa, että toinen pubin johtajista on poika, johon hän rakastui lukiossa. Lucasista on tullut se menestyjä, jota Georginasta povattiin. Hän on luonut kokonaisen ravintolaimperiumin veljensä kanssa. Vuosien varrella Georgina ei ole kyennyt unohtamaan Lucasia oikeastaan koskaan, ja ainoastaan Georgina tietää totuuden heidän välirikkoonsa johtaneiden tapahtumien taustoista.

 

Hei ethän unohda minua oli siis huomattavasti monisyisempi kirja kuin aavistinkaan. Juonessa on omat ennalta-arvattavuutensa, mutta paljon käsitellään myös niitä paineita, joita Georginaan kohdistetaan. Hänen ikäisellään naisella pitäisi olla vakaa työ, asiallisia jakkuja vaatekaapissa, omistusasunto ja mielellään myös vakaa parisuhde vakavasti otettavan miehen kanssa. Georginan ja Lucasin välirikkoon johtaneiden tapahtumien taustalla on myös sellaisia juonenkäänteitä, jotka pääsevät yllättämään. Viihteellisyydestään ja tietynlaisesta ennalta-arvattavuudestaan huolimatta tämä teos ei ollut ihan niin täyttä pumpulihöttöä kuin alkuun epäilin. 

 

♠♠♠

Viistotaival

Orvokki Autio: Viistotaival

250 s., Kirjayhtymä 1980

Pesärikko 1

 

Viistotaival aloittaa Orvokki Aution pääteoksenakin pidetyn pohjalaistrilogia Pesärikon. Viistotaipaleen oli tarkoitus olla lukupiirimme huhtikuun kirja, mutta kuten tiedämme, korona muutti kaiken ja lukupiirin kokoontuminen peruuntui. Halusin kuitenkin lukea kirjan, sillä olin odottanut kovasti sen maailmaan sukeltamista. Olin odottanut myös kirjasta keskustelua, sillä luulen, että tästä olisi meidän lukupiirissä riittänyt paljonkin jutunjuurta.

 

Armi Ahola on nuori, hädin tuskin koulunsa päättänyt talon tytär, joka rakastuu suin päin itseään reilusti vanhempaan taksiautoilijaan. Larvan Olavin huomio imartelee Armia, joka salaa suhteen visusti vanhemmiltaan siihen saakka, kunnes kihlat on ostettu ja suhde julkistettu. Larvassa Armin ja Olavin liitosta innostuvat niin Olavin äiti kuin raajarikko tätikin, mutta Aholassa asiaa ei katsota hyvällä etenkään, kun Olavin Armilta tarkoin varjelema salaisuus on kotiväellä hyvin tiedossa.

 

Olen joskus vuosia sitten katsonut pari ensimmäistä jaksoa tästä trilogiasta tehdystä tv-sarjasta, jossa Pekka Valkeejärvi näyttelee Olavia hyvin onnistuneesti ja Minttu Mustakallio ihastuttaa nuorena ja viattomana Armina. Tämän teoksen tapahtumat olivat siis osittain tutut, mutta se ei lukemista haitannut, sillä mielestäni tämä teos kestäisi kyllä useammatkin lukukerrat. Pidin tästä kirjasta todella paljon, joten on todennäköistä, että joskus tähän vielä palaankin.

 

Viistotaipaleen pohjalaismiljöö on minulle eteläpohjalaisena kovin mieluinen. Kurikkalaissyntyinen Autio kuvaa pohjalaisia ihmisiä ja kyläyhteisöjä jopa niin uskottavasti, että havaintojen terävyys alkaa hymyilyttää. Miljöö juurrutetaan maiseman kuvaamisen lisäksi lukijan mielikuviin vahvasti myös murteen ja puheenparsien kautta. On kirjoja, joissa omankin alueen murre tuntuu työläältä, mutta tässä teoksessa se tuntuu juuri oikealta.

 

Teoksessa käsitellään isojakin teemoja, joista päällimmäisenä nousee esille avioliitto, omistaminen ja ylpeys. Muistan jo tv-sarjasta, että koin aika voimakkaasti sen, miten Olavissa alkaa herätä halu omistaa Armi - nainen on hänen eikä muiren. Se tuntuu toisinaan aika tukahduttavalta, vaikka viattoman luontonsa säilyttävä Armi ei aina asiaa osaakaan oikein nähdä samassa valossa kuin minä se helposti ulkopuolisen silmissä näyttäytyy. Kun Olavin salaisuus alkaa Armille valjeta, ylpeys estää häntä näyttämästä todellisia tunteitaan. Ja on Armi totuuden myötä kasvanut aika tavalla, saanut sellaista pohjalaisen naisen tunnusominaisuutena pidettyä viisautta ja vakautta, joka ei hälyä nosta, mutta aikanaan tarkkaan sivaltaa.