Valkea kuin lumi

Salla Simukka: Valkea kuin lumi

e-äänikirja, 5 h 24 min., Tammi 2014

lukija: Anna Saksman

Lumikki-trilogia, osa 2.

 

Kuuntelin maaliskuussa Salla Simukan Lumikki-trilogian avausosan Punainen kuin veri. Se osoittautui todella jännittäväksi trilleriksi, joka piti minut hyvin otteessaan. Halusin tietysti tietää mitä Lumikille tapahtuu niiden jännittävien tapahtumien jälkeen, joten varasin jatko-osan ja nyt odottelen kolmatta osaa. Valkea kuin lumi oli myös jännittävä kirja, mutta tuntui melkeinpä hieman epätodelliselta avausosan jälkeen. Nautittavaa kuunneltavaa tämäkin kuitenkin oli, joten kolmatta osaa odotan kiinnostuneena.

Lumikki Andersson on lähtenyt Tampereen tapahtumien jälkeen matkalle Prahaan saadakseen hieman etäisyyttä asioihin. Prahassa hänen on tarkoitus vain nauttia olosta ja tehdä mitä huvittaa. Kesken matkan hänen luokseen ilmestyy nuori nainen, joka kertoo Lumikille suuren uutisen, joka tuntuu selittävän monta asiaa. Nuori nainen näyttää kuuluvan johonkin outoon lahkoon, jonka tekemisistä myös paikallinen journalisti on kiinnostunut. Äkisti tapahtumat saavat jännittäviä sävyjä ja näyttää siltä, että Lumikki ei ole Prahassa niin turvassa kuin kuvitteli.

Salla Simukka tuntuu osaavan kirjoittaa taidokkaasti koukuttavaa jännitystä, joka tihenee hetki hetkeltä. Mielestäni trilogian avausosa oli käänteissään uskottavan tuntuinen ja Tampere miljöönä kiinnosti. Tämä toinen osa oli mielestäni hieman korkealentoinen tiettyjen juonenkäänteiden suhteen, mikä hieman himmensi jännityksen aitoutta. Kuitenkin pidin tästäkin kirjasta ja kuuntelin tätä mielelläni.

♠♠♠♠

Lehmien sielunelämä

Rosamund Young: Lehmien sielunelämä

141 s., Bazar 2018

alkup. The Secret Life of Cows, 2003 & 2017

suom. Tero Valkonen

kansi: Ville Tietäväinen

 

Olen saattanut jo aiemminkin tuoda blogissani esiin, että olen lehmäfani. Kaikki alkoi siitä, kun 6-vuotiaana jouduin kitarisaleikkaukseen ja sillä välin äitini oli ostanut kanttiinista minulle lehmäpehmolelun, joka sai nimekseen Hilkka. Siitä lähtien keräsin kaikenlaista lehmäaiheista tavaraa aina teini-ikään saakka, mutta sitten harrastus hiipui. Mielestäni lehmät ovat nättejä ja ne ovat viisaita eläimiä. Siitä syystä halusin lukea Rosamund Youngin kirjoittaman Lehmien sielunelämän.

 

Lehmien sielunelämä sisältää monta tarinaa erilaisista lehmistä ja erilaisista sattumuksista niiden kanssa. Kirjasta välittyy kuva yksilöllisisistä eläimistä, jotka voivat olla itsenäisiä tai ihmisten seuraan hakeutuvia, äidillisiä, itsekkäitä, lempeitä, avuliaita, omapäisiä, rakastavia, älykkäitä, hölmöjä, leikkisiä, vakavia ja ihan mitä vaan luonteenominaisuuksiltaan. Rosamund Young kirjoittaa omista lehmistään, joita hänen perheensä omistamalla Kite's nest -luomutilalla Englannin Cornwallissa on vuosien saatossa ollut aikamoinen määrä. Youngin lehmät ovat muodostaneet useiden sukupolvien ketjuja, jotka ymmärtääkseni jatkuvat edelleen.

 

Minulle ei oikeastaan ole käytännön kokemusta lehmistä, mutta pidän niistä silti. Tämä kirja kuitenkin vahvisti käsitystäni yksilöllisistä eläimistä, jotka keksivät kaikenlaista. Mielestäni tämä kirja on ihastuttava ja selvästi rakkaudesta lehmiin kirjoitettu, mutta paikoitellen tarinat ovat hieman sekavia ja on vaikea seurata mistä lehmästä on kyse, jos kyseessä on useampaan lehmään liittyvä tarina. Kokonaisuutena lukukokemus oli kuitenkin mukava ja voin suositella tätä kaikille, joita kiinnostaa lehmien sielunelämä.

 

♠♠♠♠

Pitkään meni ihan hyvin

Anna Rimpelä: Pitkään meni ihan hyvin

e-äänikirja, 6h 29 min., Otava 2018

lukija: Erja Manto

Löydettyäni e-äänikirjat on äänikirjavalikoimani kasvanut valtavasti ja olen innostunut lainaamaan sellaistakin, jota en kirjana olisi lukenut. Yksi sellainen teos on Anna Rimpelän esikoisteos Pitkään meni ihan hyvin, joka kertoo iäkkäästä rollaattorimummo Aino Ritarista, joka sählää vähän kaikkea ja vetää nopeita johtopäätöksiä. Odotin huumorintäyteistä teosta, mutta ainakaan minulle tämän kirjan huumori ei auennut.

Aino Ritari on aloittelemassa kuolemaanvalmistautumisprojektia, jotta hän pääsisi tutuksi kuoleman kanssa eikä sitten tuntuisi niin oudolta, kun kuolema koittaa - hänen tai jonkun muun. Niinpä Aino hankkii marsun, jonka kuolemaa alkaa odottaa, ja tekee arkkutilauksen itselleen. Kuviot sotkeentuvat, kun naapurustossa tapahtuu kaikkea kuohuttavaa: naapuri menehtyy, uusi ihminen muuttaa tämän asuntoon ja postiluukusta kolahtaa kirje, jossa on senegalilaisen nuorukaisen kuva. Aino seuraa naapuruston tekemisiä tiiviisti, mutta alkaa samalla valmistautua tulevan aviomiehensä - senegalilaisen heimopäällikön - saapumiseen. Syntyy kaikenlaisia kommelluksia, kun Aino ryhtyy laittamaan elämäänsä uusiksi.

Teoksen kuvauksessa sanotaan, että se repii huumoria esiin sieltä missä sitä ei mielellään saisi olla. Teoksen huumori todella tasapainoilee hyvän maun rajalla ja minun täytyy sanoa, että eipä juuri naurattanut. Teos tuntuu ihan hyväntahtoiselta, mutta se vaan vedetään niin kertakaikkiaan överiksi, että Ainosta tulee jopa hieman surullinenkin hahmo. Lisäksi minua tuskastutti jatkuvat väärinymmärrykset ja se miten mikään asia ei tuntunut menevän tavalliseen tapaan. En viihtynyt.

♠♠

En palaa takaisin koskaan, luulen

Satu Vasantola: En palaa takaisin koskaan, luulen

379 s., Tammi 2018

kannen suunnittelu: Emmi Kyytsönen

kannen maisemakuva: Jaakko Vähämäki, Vastavalo

 

Helsingin sanomien toimittaja Satu Vasantola on nyt myös esikoiskirjailija, sillä hänen vaikuttava teoksensa En palaa takaisin koskaan, luulen ilmestyi tänä keväänä. Olisin todennäköisesti sivuuttanut koko teoksen ellen olisi kuullut, että teoksessa liikutaan Etelä-Pohjanmaalla mm. Peräseinäjoella ja Jalasjärvellä, jotka ovat tuttuja paikkoja minulle. Päätin siis testata millainen tämä kirja olisi enkä pettynyt. Vaikka teoksessa liikutaan ajassa vuosikymmenien aikajanalla, vaihdetaan miljöötä lakeuksilta kaupunkiin ja ulkomaille ja vaihdellaan vieläpä kertojiakin, on se silti jopa hämmästyttävän selkeä ja sujuvalukuinen.

 

Susanna on helsinkiläistynyt lakinainen, joka pyörittää yksinhuoltajana perhearkea ja tekee kaikkensa auttaakseen vähäosaisempia, kuten esimerkiksi pakolaisia. Susanna on lähtöisin pieneltä paikkakunnalta Etelä-Pohjanmaalta, ja vaikka side sinne on isoäidin ja Tapio-enon kautta vahva, ei hän tunne enää kuuluvansa sinne. Liian paljon on muuttunut ja Susanna on liian erilainen kuin omat vanhempansa, on ollut oikeastaan aina. Moniäänisessä kerronnassa ääneen pääsevät Susannan lisäksi hänen auttamansa pakolaisnainen Fatima, isoäiti ja Tapio. Jokainen kertoo omaa tarinaansa lähtemisestä ja jäämisestä, oman elämänsä rakentamisesta ja paikasta omassa suvussaan.

 

Tässä teoksessa tarina ei etene kronologisesti, mutta siitä huolimatta lukijalle piirtyy vähitellen kuva niistä asioista, jotka muovasivat päähenkilöistä juuri sellaisia kuin he ovat. Samalla rakentuu myös sukutarina, joka vie mennessään. Eniten tässä teoksessa pidin juuri siitä miten helppoa sen vietäväksi oli jäädä. Teoksen lukeminen oli vaivatonta, tarina kiinnostava ja henkilöhahmot aitoja. Myös osittain tuttu miljöö lisäsi kiinnostavuutta.

 

Yleensä en pidä teoksista, joihin on ympätty vähän kaikkea: sukutraumoja ja yhteiskunnallisia aiheita, eri aikoja ja paikkoja, eri kertojia ja kaikkea mahdollista muuta. Tässä teoksessa paketti kuitenkin pysyy sen verran hyvin kasassa, että voin sanoa pitäneeni tästä kirjasta paljon. Tässä kirjassa oli valtavan paljon hyvää enkä hämmästyisi, vaikka tämä huomattaisiin kirjallisuuspalkintoja jaettaessa - ei nyt ehkä ihan Finlandia-palkinnon tasolla, mutta kuitenkin. Itse en edes osaa kertoa tästä kirjasta niin hyvin kuin haluaisin, mutta ottakaa ja lukeaa tämä teos!

 

♠♠♠♠♠

Suomalainen vuosi

Jukka Viikilä: Suomalainen vuosi

e-äänikirja, 2h 47 min., Otava 2018

lukija: Jukka Viikilä

Etsin taannoin kirjastomme e-äänikirjojen joukosta jotain kuunneltavaa ja huomasin, että Jukka Viikilän uusi teos Suomalainen vuosi löytyy sieltä. Lainasin kirjan, koska minua kiinnosti kuulla miten Viikilä on käsitellyt suomalaisuutta ja suomalaista elämänmuotoa vuodenkierron kattavassa teoksessaan. Odotin teokselta ehkä enemmän humoristisuutta tai sitten sen humoristinen kulma ei vain auennut minulle, mutta sopivan lyhyen teoksen kuunteli kyllä näinkin.

Suomalainen vuosi rakentuu pienistä kertomuksista, joissa kuvataan suomalaisuutta eri asioiden ympärillä. Käsittelyyn pääsee niin lomat, juhlat, urheilu, ihmissuhteet, arki, työ kuin luontokin ja monta muuta asiaa näitä sivuten. Viikilä tavoittaa kertomuksissaan olennaisia asioita suomalaisesta tavasta olla ja elää.

Suomalainen vuosi on kirja, jonka kuuntelee sujuvasti, mutta joka olisi minun kohdallani varmasti luettuna jäänyt kesken. Syy siihen on se, että teos ei vienyt minua mennessään, vaikka kuuntelinkin sitä sujuvasti aamulla töihin valmistautuessa. Teos ei myöskään jättänyt minuun mitään ihmeempää muistijälkeä, vaikka kuuntelikin sitä tarkkaan. Nyt pari viikkoa kuuntelemisen jälkeen siitä on lähinnä mielessä se, miltä Viikilän kertojanääni kuulosti.

Viikilän aiempi teos Akvarelleja Engelin kaupungista ei noussut suursuosikkieni joukkoon ja nyt näiden kahden perusteella olen alkanut tulla siihen tulokseen, että ehkä Viikilä ei vain ole minun kirjailijani. Kaikista ei voi tykätä yhtä paljon, ja onneksi Viikilälläkin on jo oma lukijakuntansa.

♠♠

Naisen iholla

Jenny Belitz-Henriksson (teksti), Laura Oja & Raisa-Kyllikki Ranta (kuvat):

Naisen iholla - 32 tarinaa tatuoinneista

160 s., Tammi 2013

kansi: Suvi Otranen

 

Tatuointitaide on alkanut kiinnostaa minua ihan uudella tavalla sen jälkeen, kun otin ensimmäisen tatuointini lokakuussa 2017. Kun omalle iholle ilmestyi mustetta, alkoi toisten tatuointeihin kiinnittää eri tavalla huomiota ja inspiraatiota uusia kuvia varten alkoi olla silloin tällöin kiva etsiä. Kuulun niihin, joille tuli se kuuluisa tatuointikuume ja neulan alle oli päästävä pian uudelleen. Toinen tatuointini tehtiin tämän vuoden maaliskuussa ja seuraava aikakin on jo varattuna. Minun tatuoinneillani on omat tarinansa, joten oli mielenkiintoista päästä lukemaan millaisia tatuointeja muut naiset ovat ottaneet ja onko niillä mahdollisesti tarina.

 

Naisen iholla syntyi itsekin tatuointeja kantavan Jenny Belitz-Henrikssonin ideasta kysyä naisilta heidän tatuoinneistaan sekä kokemuksista tatuoituina naisina. Kirja sisältää 32 tarinaa eri ikäisistä tatuoiduista naisista, joista osalla on enemmän ja osalla vähemmän kuvia. Tässä kirjassa on laaja kirjo erilaisia tatuointeja: hetken mielijohteesta otettuja, tarkkaan harkittuja, niitä joilla on tietty merkitys, niitä jotka ovat vain kauniita kuvia, värillisiä, yksivärisiä, isoja, pieniä, näkyviä ja piilossa olevia.

 

Naisen iholla osoittautui minulle inspiroivaksi kirjaksi, jonka myötä sain idean uuteen tatuointiin. Se jää nyt kuitenkin vielä hautumaan, sillä seuraavaksi iholle tulee viikko sitten menehtyneen kissani tassunkuva ja nimi. Ensimmäinen tatuointini oli vastaava viime kesänä kuolleen kissani muistotatuointi enkä olisi osannut aavistaa, että seuraava tatuointini jatkaa sarjaa. Vaan niin elämä meni. Kuten sanottu, tatuoinneillani on tarina.

 

Naisen iholla ilmestyi 5 vuotta sitten. Moni kirjan naisista kertoo saaneensa kohdata ennakkoluuloja tatuointiensa vuoksi. Moni kommentoi myös, että tatuoitu nainen on verrattain harvinainen tuttavuus. Minusta tuntuu, että viidessä vuodessa on tapahtunut iso muutos. Tunnen kyllä itsekin enemmän tatuoituja miehiä kuin naisia, mutta toisaalta naisten tatuoinnit yleistyvät ja asennemuutos on jo hyvällä alulla.

 

Tässä kirjassa oli muutamia asioita tai näkökulmia, jotka saivat minut mietteliääksi. Jotkut kommentoivat, että peittävät tatuointinsa tietyissä tilanteissa eivätkä esimerkiksi mene isovanhempiensa haudoille tatuoinnit näkyvissä. Se ajatus on minulle vieras enkä ole ainakaan vielä toistaiseksi kokenut tarvetta peittää tatuointejani (ne ovat käsissäni). Kuvat ovat osa minua ja jos ne jotakuta vaivaavat, niin en oikein voi sille mitään. Toinen mietityttävä ajatus on se, että osa kertoo ettei halua keskustella tatuoinneistaan ja että kyselyt niistä ovat vaivaannuttavia. Itse koen lähinnä niin, että taide yleensä herättää keskustelua ja jos se on ihollani, niin se on sitten vain kestettävä. Tässä kirjassa olikin mielenkiintoista paitsi kuvien ja taustatarinoiden ohella se miten eri tavalla kirjan naiset kokevat tatuointeihinsa liittyviä asioita.

Toukokuun luetut (vihdoin!)

Kuukausi vaihtui ja koontipostaus on vielä tekemättä, joten nyt on sen aika. Toukokuu oli kaiken kaikkiaan tosi kiva kuukausi, johon mahtui ihanaa auringonpaistetta ja lämpöä, juhlia ja iloa. Tuntui siltä kuin lomalla olisi, vaikka minulla onkin kesälomaa vain viikko ja sekin vasta elokuussa. Lomantunnetta loi lämmön lisäksi se, että sain monen kuukauden jälkeen kaikki illat ja viikonloput vapaiksi tehdä mitä haluan: olen viime syksystä saakka suorittanut työn ohessa maisteriopintoja. En ole juurikaan niistä puhunut, mutta koska selvisin ensimmäisestä vuodesta, uskallan jo luottaa selviytyväni opinnoista myös jatkossa!

Kun kesäkuu kääntyi kalenteriin, oli tosi hyvä mieli. Muutama päivä sitten elämä kuitenkin heitti taas ympäri, sillä rakas kissani jouduttiin päästämään sateenkaarisillalle. Vaikka tiedän, että sillä on nyt hyvä olla, on suru silti suuri. Ehdimme kulkea yhtä matkaa 12 vuotta, ja olen niistä kaikista kiitollinen. Jokainen kissoistani on minulle äärettömän rakas ja lähes päivälleen vuoden välein olen kahdesta joutunut luopumaan. Sydämessä nekin kuitenkin kulkevat mukana.

Viime vuonna suru lamaannutti minut täysin, mutta nyt tiedän, että siitä selviää ajan kanssa. En ole lukenut sivuakaan muutamaan päivään, mutta kolme kirjaa odottaa blogiin pääsyä. Yritän kirjoittaa niistä piakkoin. Tässä kuitenkin auringonkeltaisen toukokuun luetut ennen niitä.

Pauliina Rauhala: Synninkantajat

 Antti Tuuri: Kylmien kyytimies

Eero Ojanen: Suomessa kummittelee

Enni Mustonen: Taiteilijan vaimo 

Laura Lehtola: Takapenkki

Karin Erlandsson: Saarretut 

Ville Hytönen & Tuulia Matilainen: Aaveiden Eesti 

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu 

Kesäaurinkoa teille kaikille! 

Taivaslaulu

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

284 s., Gummerus 2013

kansi: Tuomo Pulli & Istockphoto

Käsittelimme lukupiirissä toukokuun alussa Pauliina Rauhalan Taivaslaulua. Luin kirjan toista kertaa ja pidin siitä edelleen. Ensimmäinen lukukerta oli heti kirjan ilmestyttyä, jolloin sen ympärillä velloi paljon keskustelua. Tuolloin kirjoittamani postaus taitaa olla blogini historian kommentoidun kirjapostaus ja se löytyy täältä.

Taivaslaulu herätti minuaa kokolailla samoja ajatuksia kuin lähes viisi vuotta sitten. Tarina oli piirtynyt vahvana mieleeni, mutta toinen lukukerta muistutti yksityiskohtia ja auttoi keskustelun vetämistä piirissä. Tarinaa oli mielenkiintoista seurata nyt myös Synninkantajien kautta, sillä kirjojen välillä on yhteys. Suurta tulkintaeroa se ei tuo tullessaan, mutta ehkä päähenkilöiden Viljan ja Aleksin perhe on nyt mahdollista nähdä laajemmassa kontekstissa.

Taivaslaulu oli lukupiirikirjana siinä mielessä yllättävä, että vaikka olemme syksystä lähteen istuneet saman pöydän ääressä, tuntui ilmassa hienoista epäröintiä siitä mitä oikein "uskaltaa" kommentoida tästä kirjasta. Taivaslaulun aihe on toki sellainen, että siitä puhuminen on helppoa lähinnä sellaisten ihmisten kanssa, jotka tuntee todella hyvin. Ehkä tämä ei siis ollut paras mahdollinen lukupiirin keskustelua ajatellen, vaikka piiriläiset olivatkin kirjasta pitäneet.