Synninkantajat

Pauliina Rauhala: Synninkantajat

368 s., Gummerus 2018

 

Pauliina Rauhala kirjoitti itsensä suomalaisten lukijoiden tietoisuuteen viitisen vuotta sitten teoksellaan Taivaslaulu. Moni on odottanut häneltä uutta kirjaa, minäkin, ja kun Synninkantajat tänä vuonna ilmestyi, lähdin lukemaan sitä innokkaasti. Taivaslaulu oli aikanaan minulle hyvin nopealukuinen teos, vaikka herättikin paljon ajatuksia. Se vei mukanaan ja tarina jäi mieleen pitkäksi aikaa. Synninkantajat on myös tarina, joka jää varmasti mieleen pitkäksi aikaa, mutta minua se ei oikein meinannut saada mukaansa.

 

Synninkantajat on moniääninen teos, jossa omia näkökulmiaan asioihin kuvaavat alakouluikäinen ja hieman erilainen lapsi Aaron, hänen isänisänsä ja lestadiolaisten hoitokokouksien kantava voima Taisto, Aaronin lempeä ja hyväksyvästi ihmisiin suhtautuva äidinäiti Aliisa sekä äidin sisar Auroora, jonka rakkaus ei sovellu uskonyhteisön muottiin. Lisäksi kirjassa kulkee mukana Matkakertomus ja pöytäkirjanotteita hoitokokouksista.

 

Tapahtumat sijoittuvat Pohjois-Pohjanmaalle ja teoksen keskiössä on lestadiolaisten uskonyhteisön suvaitsevaisuus tai oikeastaan suvaitsemattomuus, joka ilmenee hoitokokouksien muodossa. Minua riipaisi välillä syvään, miten pieni Aaron oli hädissään uskonsa puolesta ja pelkäsi tekevänsä väärin. Ja välillä häntä myös kohdeltiin kuin suurtakin syntistä ja vain koska häntä joskus pelotti ja hän ei halunnut valita kenenkään puolta. Erityisesti mieleeni jäi kohtaus talvisesta metsästä, jossa pelästynyttä lasta pelästytetään vielä lisää uskon varjolla. Kirjaa lukiessa mieleeni tuli väistämättä se, miten käsittämättömästi ihmisen ajatus joskus kulkee ja miten paljon asioita päätetään mielivallan mukaan. Hoitokokoukset, yhteisöstä erottamiset ja ja puhdas tuomitseminen rikkoivat perheitä ja katkoivat sukusiteitä. Miten kylmäävää, etenkin kun yleensä usko nähdään armollisena ja lempeänä.

 

Mutta hoitokokousten tuottama kuva ahdasmielisistä patriarkoista on vain yksi näkökulma. Kirjasta välittyy sekin, miten ankarana miehenä nähty ja hoitokokousten kantavana voimana toiminut Taisto osaa olla myös lempeä isoisä, jota pojanpojan on helppo lähestyä. Taisto myös hoivaa puutarhaansa ja pikkulintuja uskomattomalla kärsivällisyydellä. Hän välittää lähimmäisistään eikä hänen osansa aina ole helppo. Mielestäni on hyvä, että Rauhala on tuonut kirjaansa myös tällaisen kulman, koska asiat harvoin ovat todella niin mustavalkoisia kuin ensisilmäykseltä näyttää. Hän ei tässäkään teoksessaan luo lestadiolaisuudesta tai lestadiolaisista mitään mörköä, jossa kaikki on vialla. Hän herättelee keskustelua, mutta ei aseta sille liikaa suuntaviivoja.

 

Synninkantajat osoittautui minun kohdallani paljon raskaammaksi luettavaksi kuin Taivaslaulu. Etenkin teoksen loppupuolen käänteen hätkähdyttivät, mutta tietynlainen painostavuus leijui ilmassa koko ajan. Lisäksi tarinaa oli aluksi melko vaikea seurata monen kertojan vuoksi ennen kuin pääsi perille kuka on kuka. Kieli on kuitenkin kaunista kuten Taivaslaulussa.

 

♠♠♠♠