Yönistujat

Riko Saatsi: Yönistujat

Gummerus 2025

Finlandia-ehdokas 2025

En tiedä olisinko kiinnittänyt huomiota Riko Saatsin esikoisromaaniin Yönistujat, jos lukupiiriläiseni eivät olisi keskustelleet siitä ja en olisi sitä kautta kuullut, mistä kirja oikein kertoo. Kiinnostuin, kun kuulin karjalaisuudesta ja myöhemmin vielä niin Saatsin kuin tarinankin yhteydestä Suistamoon. Minunkin sukujuureni nimittäin ulottuvat sinne, äitini isän isä oli sieltä kotoisin. Isopaappani oli itse sotavuosien aikaan rintamalla, mutta hänen perheensä siirrettiin evakkoon Etelä-Pohjanmaalle ja sitä kautta tiet kohtasivat isomummuni kanssa. Isopaappa jäi lakeuksille, kun hänen perheensä myöhemmin sijoitettiin Nurmekseen.

Yönistujat kertoo karjalalaisesta evakkoperheestä, joka sijoitetaan ensin Pohjanmaalle ja myöhemmin Itä-Suomeen. Ortodoksinen, karjalankielinen evakkoperhe joutuu ahtaalle yrittäessään sopeutua uusille asuinsijoille. Erityisesti perheen Nasti-äiti kantaa huolta lastensa sopeutumisesta ja tulevaisuudesta uudessa kyläyhteisössä, jossa heitä pilkataan ja oudoksutaan. Näennäisesti on pakko sopeutua, ja niin Nastista tulee Anni ja isä-Feodorista Heikki. Uusien nimien alla niin vanhempien kuin heidän lastensakin identiteetti on ja pysyy karjalaisuudessa.

Kirjan keskiössä on Heikki-Feodorin äidin siirtyminen tuonilmaisiin ja ruumiinvalvojaisten järjestäminen. Poika haluaa suoda äidilleen perinteiset ortodoksiset hautajaiset, mutta sellaisten järjestäminen ei ole luterilaisella ja jokseenkin sisäänpäinkääntyneellä paikkakunnalla aivan yksinkertaista. Saatsi kuvaa sydämeenkäyvästi sitä ahdinkoa ja ristiriitaisuutta, joka seuraa, kun on pakko luopua paljosta voidakseen tulla hyväksytyksi - ja kun sekään ei riitä.

Saatsi on kirjoittanut teoksensa kahteen aikatasoon, joista toinen kuvaa sotien jälkeistä aikaa ja toisessa ollaan Nastin sairaalavuoteen äärellä vuonna 1991. Muistoissaan Nasti palaa menneisyyteen, sotavuosiin ja sen jälkeiseen aikaan. Muistot kumpuavat karjalaksi, josta Saatsi jatkaa seuraavan luvun alussa suomeksi. Minusta tuntuu, että karjalaa oli yllättävän helppo ymmärtää, varsinkin kun kuva täydentyy suomeksi heti perään, mutta en tietenkään voi väittää ymmärtäneeni kaikkea. Olennaisen kuitenkin varmasti.

On yleisesti tiedossa, että karjalainen siirtoväki sai monin paikoin osakseen hyvinkin kylmää kyytiä, kun heitä asutettiin uusiin paikkoihin. Tarina on tuttu ja surullisen tosi, vaikka toisenlaisiakin kokemuksia oli. Saatsin kertomassa tarinassa ei siis sinänsä ole mitään uutta, mutta se onnistuu silti menemään ihon alle. Hän on taitava kirjoittaja, joka saa tähän pieneen kirjaan mahtumaan vavahduttavia hetkiä. Hieno kunnianosoitus karjalaisille perinteille ja kielelle.

Elolliset

Iida Turpeinen: Elolliset

S&S 2023

Lepää rauhassa stellerinmerilehmä. Levätkää rauhassa kaikki te muutkin lajit, jotka ihmisen toimien vuoksi olette kadonneet.

Iida Turpeisen esikoisromaani Elolliset on valtavan hieno kirja. Ja mikä lukusukkula tämä olikaan! Halusin vain lukea lisää ja lisää, vaikka tämä kirja sai minut monta kertaa surulliseksi. En osannut odottaa, että juuri tämä kirja veisi näin mennessään ja tekisi näin syvän vaikutuksen, vaikka aihepiiri toki ennalta kiinnostikin. Kun joku kirjoittaa tieteestä ja onnistuu kuitenkin koskettamaan kertomuksellaan, on hän tehnyt jotain erityisen hienoa.

Elolliset on kolmelle vuosisadalle sijoittuva romaani. Vuosisadat sitoo yhteen merten lempeä jättiläinen stellerinmerilehmä, jonka luonnontieteilijä Georg Wilhelm Steller löysi haaksirikkoisen laivamatkan seurauksena vuonna 1741 ja joka kuoli sukupuuttoon alle 30 vuoden kuluttua löytymisestään. Teoksessa käsitellään luontokatoa myös laajemmin.

Kirjan ensimmäisessä aikatasossa keskiössä on luonnontieteilijä Steller, joka osallistuu pohjoiselle tutkimusretkelle kapteeni Beringin seurueessa. He pyrkivät löytämään uuden meritien Aasiasta Amerikkaan, mutta epäonnistuvat ja haaksirikkoutuvat autiolle saarelle, jossa vilisee vain saukkoja ja naaleja. Olosuhteet ovat äärimmäisen ankarat ja miehistön jäsenet yksi toisensa jälkeen sairastuvat, mutta juuri siellä Steller tekee uransa merkittävimmän löydön, joka myöhemmin nimetään hänen mukaansa stellerinmerilehmäksi.

Vuonna 1859 stellerinmerilehmää ei enää ole, kuten me tiedämme, mutta tuolloin se on pelkkä uskomaton huhu. Venäjän Alaskan kuvernööri Furuhjelm on luvannut yrittää löytää eläimen luurangon keisarillisen yliopiston kokoelmiin, ja lähettää miehiä etsimään sellaista. Uskomattoman sattuman kautta miehet todella löytävät juuri sen luurangon, jonka jo Steller aikoinaan olisi halunnut kuljettaa mukanaan, kun he lopulta pääsivät lähtemään saarelta.

Stellerinmerilehmien luurangot ovat harvinaisia jo vuonna 1952, jolloin Helsingin luonnontieteellisessä museossa preparaattori Grönvall saa tehtäväkseen kunnostaa luurangon, jonka Furuhjelmin miehet löysivät sata vuotta aikaisemmin. Se löytyy edelleenkin Luonnontieteellisestä museosta ja tahtoisinpa päästä sen joskus näkemään!

Elolliset on paikoitellen jopa jännittävä kuvaus tieteestä. Usealle vuosisadalle ulottuva kertomus osoittaa, että tieteellä on ollut hintansa ja se hinta on ollut korkea, sillä niin moni laji on jo kadonnut. Samalla se osoittaa, että ajattelutavoissa on tapahtunut uusien tutkimusten myötä edistystä ja ihmisen toiminnan vaikutukset muihin lajeihin on alettu ymmärtää. Luontoa on havahduttu myös suojelemaan eikä tiede saa enää pyhittää keinoja. Turpeinen kirjoittaa niin kauniisti ja ajatuksia herättävästi, että ihan harmittaa kun en merkinnyt erityisiä kohtia itselleni ylös.

Tämä on huikean hieno tarina tieteestä, mutta myös taiteesta, joka kulkee luonnontieteen mukana piirroksina ja täytettyinä eläiminä tai kunnostettuina löytöinä. Taiteella on merkittävä tukirooli luonnontieteen tutkimuksessa samoin kuin kokoelmien hoitajillakin. Kuvernöörin sisar Constance pääsee silloin parrasvaloihin, samoin luonnontieteellinen piirtäjä Hilda Olson. He ovat mielenkiintoisia naisia, jotka osoittavat, että tiedemiehet ovat jo aikoinaan tarvinneet rinnalleen osaavia avustajia eikä osaaminen ole ollut silloinkaan sukupuolikysymys.

Kiitos tästä kirjasta, Iida Turpeinen!

Neljäntienristeys

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys

9 cd-levyä, 10 h 23 min.

WSOY & BTJ 2014, alkup. 2014

lukija: Krista Putkonen-Örn

Luotsaamani lukupiirin marraskuun aiheena oli Tommi Kinnusen erinomainen esikoisteos Neljäntienristeys. Olen lukenut kirjan ensimmäisen kerran toukokuussa 2014, joten nyt päätin kerrata teoksen äänikirjana. Moni asia tosin oli jäänyt elävästi mieleen, mutta siitä huolimatta välillä yllätyin miten upean tarinan Kinnunen onkaan luonut.

Aiempi kirjoitukseni Neljäntienristeyksestä löytyy täältä, eikä minulla oikeastaan ole siihen suurestikaan mitään lisättävää. Olen edelleen samaa mieltä kaikesta tuolloin kirjoittamastani, mutta nyt tuplauskierroksella kiinnitin huomiota myös sellaisiin asioihin, jotka aiemmin eivät olleet jääneet mieleeni niin isoina asioina. Yksi esimerkki tästä on isyyden kuvaus, joka nyt toisella kierroksella näyttäytyi minun silmissäni vahvemmin kuin aiemmin. Onnin hahmosta oli aiemmin jäänyt mieleen lähinnä kipuilu oman identiteetin kanssa, nyt kiinnitin huomiota häneen isänä - sen roolin Onni hoiti erinomaisesti.

Neljäntienristeys on erinomainen lukupiirikirja, sillä se herätti paljon hedelmällistä ja vilkasta keskustelua. Erityisesti puhutti teoksen teemat, mutta myös henkilöhahmoja saatiin analysoitua yhdessä. Kaikista keskushahmoista löytyi sellaisia puolia, joista juteltavaa kyllä löytyi. Etenkin Onni ja Lahja olivat hahmoista ne tietyllä tapaa ristiriitaisimmat ja siksi piiriläisten silmissä myös mielenkiintoisimmat. Keskustelun tuoksinassa vielä kahden lukukerran jälkeenkin hämmästelin miten yksityiskohdissaan rikas teos Neljäntienristeys on. Monta asiaa nousi esiin ja niiden symboliikkaa pohdittiin yhdessä. Esimerkkinä voisin mainita Onnin halun rakentaa koko ajan ylöspäin, muita korkeammalle. Pohdimme josko se symboloi jotenkin Onnin halua saada vapautta ja ilmaa ympärilleen.

Neljäntienristeys siis todellakin kestää toisenkin lukukerran ja toisaalta jopa "paranee vanhetessaan". Äänikirjatoteutus ei kuitenkaan ollut läheskään niin puhutteleva kuin itse luettu teos. Vaikka Krista Putkonen-Örn onkin jo vakiinnuttanut asemansa suosikkilukijoideni joukossa, mielestäni luenta ei yllä samalle tiiviille tasolle, jonka itse luettaessa saavuttaa. Siitä huolimatta teos itsessään ansaitsee minulta edelleen täydet pisteet.

Tankkien kesä

Sirpa Kähkönen: Tankkien kesä

412 s., Otava 2016

Luin tammikuussa Kuopio-sarjan kuudennen osan, joka sillä tietoa oli myös sarjan viimeinen osa. Kirjoitin tuolloin jättäneeni Hietakehdon odottelemaan lukulistalleni pitkäksi aikaa, koska "en millään olisi halunnut vielä sanoa hyvästejä Tuomen perheelle, Juho Tiihoselle, Saaralotalle, Marille, Arville ja kaikille muille näiden kirjojen myötä niin tutuiksi tulleille hahmoille". Siksi riemastuinkin kovin kuullessani, että sarja saa jatkoa, sillä nyt sain vastauksen moniin minua askarruttamaan jääneisiin kysymyksiin. Tankkien kesä on itsenäinen jatko-osa Kuopio-sarjaan.

Eletään elokuuta 1968. Tarinan keskiössä on aikuiseksi varttunut ja arkkitehdiksi opiskellut Juho Tiihonen, joka palaa Lontoosta koti-Kuopioon. Kuopio elää suurten muutosten aikaa, sillä katukuvasta hävitetään vanhoja asuintaloja ja tilalle rakennetaan uusia tornitaloja kaikkine mukavuuksineen. Yhteiskunta elää muutostaan ja Juhossakin tuntuu kytevän nyt jotain uutta, joka vain odottaa pääsevänsä esiin. Pala palalta rakas kaupunki muuttuu, mutta Juho päättää ryhtyä taltioimaan kaikkea ennen kuin on liian myöhäistä. Saman kaltaisella asialla on myös Mertasen Stella, joka kiertää nauhurinsa kanssa keräämässä ihmisten muistoja talteen.

Tankkien kesä on moniääninen romaani, jossa keskushenkilönä on Juho. Ääneen pääsevät mm. elämässä kolhuja kokenut lehtimies Lehtivaara, nuori ja idealistinen Stella Mertanen, tunnettu kommunisti Lassi Tuomi sekä moni muu jo aikaisemmista osista tuttu hahmo. Uutena hahmona nähdään pikkuinen Hilla, jonka osuuksia oli mielestäni suurin ilo lukea, sillä lapsi katselee maailmaa viisaasti, mutta samalla lapsen silmin ihmetellen ja kummastellen. 

Eri kertojien kautta välittyy selkeästi se, miten erilailla he maailman tilannetta katselivat ja menneisyyden kokivat. Uutta mietittävää antaa Tsekkoslovakian tilanne, sillä valtaosa Varsovan liittoon kuuluneista maista miehitti sen elokuussa 1968, koska sen poliittiset linjaukset koettiin mm. Neuvostoliitossa uhkana. Teoksen Kuopiossa moni pitää Tsekkoslovakiaa jonkinlaisena verrokkina Suomelle, ja niinpä maailman tilanne paitsi herättää vanhat sotamuistot henkiin myös laittaa ajattelemaan mitä tuleman pitää.

Vaikka Tankkien kesä olikin sujuvaa luettavaa ja oli ihana saada tietää mihin kaikki tutut hahmot sodan pyörteistä suuntasivat, en silti ole ihan varma mitä ajattelen tästä kirjasta. Viihdyin tämän kirjan parissa hyvin ja kun vauhtiin pääsin, luin tätä suorastaan ahmimalla, mutta jotenkin en tästä tavoittanut enää sitä samaa tunnelmaa kuin aikaisemmista osista. Tietysti tämä on itsenäinen osa ja siinä mielessä saakin olla erilainen, mutta jotenkin tämä ei vain sytyttänyt samalla tavalla kuin aiemmat osat. Ehkä kaikki johtuu miljöön muutoksesta, sillä aikaisemmista osista poiketen en oikein tykästynyt nykyiseen miljööseen uusine taloineen ja hajottamisen meininkiin. Kähkönen tietysti kirjottaa kaupungin muutoksesta niin kuin se varmasti on oikeastikin tapahtunut, mutta jotenkin minäkin jäin kaipaamaan sitä vanhaa Kuopiota ihan samalla tavalla kuin kesämökkinsä menettänyt Tuomen Anna ja kotinsa purkua odottava Hilda.

♠♠♠♠ 

Sarjan aikaisemmat osat ovat Mustat morsiamet, Rautayöt, Jään ja tulen kevät, Lakanasiivet, Neidonkenkä ja Hietakehto.

Graniittimies

Sirpa Kähkönen: Graniittimies

334 s., Otava 2014, 2.p.

kannen suunnittelu: Timo Numminen

Sirpa Kähkösen Graniittimies edustaa niitä kirjoja, joihin minun oli ihan valtavan vaikea tarttua, koska pelkäsin aiheen yksinkertaisesti olevan mielestäni tylsä. Kansi näyttää synkältä, aihe vaikutti synkältä ja kaiken lisäksi Graniittimiehestä sai kuulla pelkkiä kehuja ja pääsipä se Finlandia-ehdokkaaksikin: mitä jos tämä kaikki olisi minulle liikaa ja joutuisin tarpomaan tylsyyden suossa, koska jokin hyvä jujuhan tässä olisi pakko olla, ei muuten pääse Finlandia-ehdokkaaksi. Onneksi huoleni osoittautui turhaksi ja Kähkösen tarina vei minut mukanaan. Ehkäpä nyt saisin lopultakin aikaiseksi lukea myös loput Kuopio-sarjan teokset.

Graniittimies kertoo Iljasta ja Klarasta, jotka lähtevät hiihtäen rajan yli Suomesta Neuvostoliiton puolelle luomaan parempaa yhteiskuntaa. Vuoden 1918 sodan arvet tuntuvat edelleen tykyttävinä, mutta usko parempaan tulevaisuuteen on luja. Klara seuraisi Iljaa vaikka maan ääriin, joten miksei sitten sinne, missä heidän yhteinen aatteensa tarvitsee käytännön toteuttajia. Klara ja Ilja asettuvat Petrogradiin, josta sittemmin tulee Leningrad.

Ilja ja Klara kuuluvat puoleen keskeisimpiin ruohonjuuritason toimijoihin uudessa kotikaupungissaan. Iljalla aatteen palo on suuri, Klara taas kohtaa valistusmatkoillaan ja myöhemmin työssään katulasten myös sellaisia asioita, jotka saavat hänet pohtimaan ovatko heidän metodinsa sittenkään oikeita. Ja kun Lenin kuolee ja Stalin nousee valtaan, alkaa moni asia pikkuhiljaa muuttumaan. 

Vaikka pidin tästä kirjasta ja pysyin juonessa hyvin kärryillä, jäi minulle jotenkin tunne, että en ehkä oikein osaa kirjoittaa tästä mitään. Kommunistinen yhteiskunta ja vallanpito oli aiheena jotenkin niin iso, että tuntuu vaikealta keksiä mitään kulmaa, josta siihen tarttua. Tuntuu ettei voi kuin hämmentyneenä ajatella sitä, miten yhtenä päivänä oikea teko tai ajatus on seuraavana päivänä väärä. Kohtalot, myös kaikkein vähäpätöisimpien ja pienimpien, herättävät ajatuksia. 

Kähkönen kuvaa suuriakin tapahtumia mielestäni melko vähäeleisesti, mutta toisaalta monieleisyys voisi tuntua liian tukahduttavalta jo itsessään vahvan tarinan rinnalla. Tarina puhuu puolestaan ilman mitään suurempia kikkailuja, mutta vivahteikasta kieltä Kähkönen kuitenkin vähäeleisyydestään huolimatta kirjoittaa. Pidin myös siitä, miten Kähkönen on käyttänyt venäjänkielisiä termejä kuvaamaan aatteen kulmakiviä ja iskusanoja. Siitä tulee autenttinen olo ja miljöö tuntuu entistä todemmalta. Graniittimies on kokonaisuutena ajatuksia herättävä, voimakas tarina, jonka lukemiseen tein itselleni ihan liian suuren kynnyksen: tylsä tämä kun ei missään nimessä ollut.

♠♠♠♠

Kangastus 38

Kjell Westö: Kangastus 38

334 s., Otava 2013

alkup. Hägring 38

suom. Liisa Ryömä

Kjell Westön uusin teos Kangastus 38 päätyi luettavakseni oikeastaan täysin yllättäen. Olin toki sen kirjastossa noteerannut, mutta en jotenkin kiinnittänyt siihen mitään huomiota, sillä nimen perusteella kuvittelin sen olevan jotakin "utopistista höpinää". Kun eräs asiakas sitten tätä suositteli, päätin antaa kirjalle mahdollisuuden. Onneksi annoin, sillä tämä kirja ei tosiaan ollut mitään höpinää, vaan taidokkaasti kehitelty kohtalotarina, kuten kirjaa takakannessa nimitetään.

Kangastus 38 kertoo rouva Matilda Wiikistä, joka pääsee konttoristiksi asianajaja Claes Thunen asianajotoimistoon. Rouva Wiikissä on Thunen mielestä jotakin arvoituksellista, ja lukija saakin vähä vähältä tutustua Wiikin menneisyyteen ja sen jättämiin pysyviin jälkiin, jotka Thunen toimistolla järjestetyn Keskiviikkokerhon kokoontumisen jälkeen heräävät entistä vahvempina ja tuntuvampina uudelleen eloon.

Westö kirjoittaa mielestäni vetävästi ja arvoituksellisesti rouva Wiikin persoonasta ja historiasta sen takana. Hän on rakennellut tuohon yhteen hahmoon uskomattoman monia eri ulottuvuuksia tai persoonallisuuksia, jotka auttavat lukijaa käsittämään paremmin menneisyyden kauhujen  piirtämät jäljet. Huonoksi ei voi myöskään sanoa asianajaja Thunen henkilökuvaa, jossa on vahvuutta ja herkkyyttä samaan aikaan. Hahmossa on myös jonkinlaista arvoituksellisuutta, mutta eri tavalla kuin Matilda Wiikin hahmossa.

Westö todella tuntee Helsinkinsä, se on täysin selvää tätä kirjaa lukiessa. Mielestäni hän käsittelee tuota kaupunkia hyvin rehellisesti ja kuvaa sen historiaa elävästi. Helsinki piirtyy lukijan silmien eteen aitona ja alastomana. Hän kuljettaa juonessa mukana kahta aikatasoa, vuosia 1918 ja 1938, jotka luovat mielestäni hykerryttävän parin paitsi erilaisuudessaan myös siinä, miten mennyt heijastelee tulevaa.

Täytyy sanoa, että kun luin kirjan epilogin olin enemmän kuin ällistynyt. Westö on onnistunut luomaan kirjalleen todella yllättävän ja ällistyttävän loppuratkaisun, että se jää varmasti mieleen pitkäksi aikaa. Mitään aivan tällaista en odottanut, vaikka jotakin samansuuntaista kyllä.

♠♠♠♠½

Nälkävuosi

Aki Ollikainen: Nälkävuosi

141 s., Siltala 2012

Aki Ollikaisen Finlandia-ehdokkaaksikin päätyneestä esikoisteoksesta Nälkävuosi on kirjoitettu paljon niin mediassa kuin täällä blogeissakin. Jokainen palaute jonka olen siitä lukenut, on ollut positiivista, joten lienee sanomattakin selvää, että odotin tämän kirjan lukemista todella. Luettuani sen en oikein tiedä mitä sanoa, sillä niin vahva maku siitä jäi jäljelle kansien sulkemisen jälkeenkin.

Nälkävuosi kuljettaa lukijansa kauhean nälänhädän ja kulkutautien runtelemaan vuoteen 1867, jolloin kunnon kesä jäi tulematta ja ihmisiltä loppui leipä ja muukin ruoka. Ollikainen kirjoittaa vahvasti, kuvastaa arjen raadollisuutta ja valintojen tekemisen ehdottomuutta: syö mitä saat, lähde vielä kun voit, aja omiesi etua. Ruoan perässä matkaavien ihmisten kannoilla kulkee kulkutauti, tyyfus, joka niittää viljaansa nälän runtelemien ja heikoiksi muuttuneiden ihmisten keskuudessa. Tuolloin moni perhe hajosi palasiksi ja ihmiset kuolivat nimettöminä ja painuivat unholaan. Kirjan loppu on hyvin yllättävä, elämänmyönteinen. On hienoa, että kirjailija luo uskoa tulevaisuuteen kirjoitettuaan ensin kurjuudesta ja epätoivosta.

Tämä kirja laittaa lukijansa ajattelemaan asioita ja arvostamaan ihan uudella tavalla tätä yhteiskuntaa, jossa nyt elämme. Ketään ei jätetä tyystin yksin ja kaikista pidetään huolta, jos siihen on tarvetta. Tuo kyseinen nälkävuosi on minulle tuttu jo entuudestaan Hovimäki-televisiosarjan kolmannelta tuotantokaudelta ja neljännestä kirjasta, mutta mielestäni Ollikainen kuvaa vieläkin vakuuttavammin sitä kurjuutta ja häikäilemöttämyyttä, mikä tuolloin pääsi valloilleen. Ollikainen on taitava sanankäyttäjä ja hän tuo rohkeasti esille ihmismielen synkimpiä puolia toivottomuuden puhjetessa kukkaansa.

Ollikaisen teos laittoi minut myös ajattelemaan kaiken katoavaisuutta, asiaa jonka pohtimisen mieluusti sivuuttaisin: miten ensin unohdetaan ihmisen ulkonäkö, ääni ja ilmeet, sitten luonne ja lopuksi on jäljellä enää nimi. Ja kun kaikki muutkin ovat poissa, tuolla nimellä ei ole enää mitään merkitystä, se on vain tyhjä sana, unohdettu rivi sukupuun lehdillä, kirjoissa ja kansissa.

Minä koen vahvasti, että tällä kirjalla on sanoma tai jopa useampi. Yksi niistä on ainakin se, että pitäisi olla kiitollinen siitä mitä on saanut. Nykyäänkin maailmassa on ihmisiä, jotka näkevät nälkää. Toinen sanoma voisi olla se, että aina kaikki lopulta kääntyy paremmaksi.

Mielestäni alussa kerronta oli sen verran sekavaa ja polveilevaa, että en voi antaa tälle kirjalle täysiä pisteitä. Samoin tietty aitous puuttui välillä, vaikka en osaa sitä sen tarkemmin kuvailla. Koruttomuus ja tietynlainen kerronnallinen kylmyys myös hieman laskee pisteitä. Kuitenkin Ollikainen luo lyhyessä sivumäärässä niin vahvoja tunnelmia ja tapahtumia ja ajattelemisen aihetta, että lähelle hän yltää ehdottomasti.

♠♠♠♠

Vainola

Alasalmi, Päivi: Vainola

252 s., Gummerus 1996

Päivi Alasalmen Vainola oli ilmestymisvuonnaan Finlandia-palkintoehdokas, enkä kyllä yhtään ihmettele että miksi. Kun olin lukenut Alasalmen Metsäläiset, en pitänyt lainkaan todennäköisenä sitä, että enää palaisin hänen tuotantonsa pariin, vaan kuinkas kävikään. Olen tyytyväinen siihen, että annoin Alasalmelle toisenkin mahdollisuuden.

Vainola kertoo nuoresta Laura Auerista, joka vihitään kartanonomistaja Lauri Vainolan kanssa. Laura ei osaa kuvitellakaan millaiseksi hänen avioliittonsa kääntyy ja millainen hänen tuleva kotinsa on, sillä hän ei ole edes nähnyt tulevaa kartanoaan Vainolaa. Laura kohtaa uudessa kodissaan monia outoja asioita ja vaiettuja salaisuuksia, joista hän ryhtyy ottamaan selvää. Ja kuten teoksen takakannessa luvataan, hän todella kokee yllätyksen toisensa jälkeen.

Alasalmi on onnistunut mainiosti luomaan painostavan ja jännittävän tunnelman, joka saa lukijankin uteliaisuuden heräämään: mitä Vainolassa oikein tapahtuu? En olisi millään malttanut laskea tätä teosta käsistäni ja ensi lukemalta luin siitä miltei puolet. Hänen tekstinsä on sellaista, että tapahtumat ja paikat pystyy suorastaan näkemään, kerronta on todella elävää.

Teos etenee siten, että yksi luku käsittelee yhtä päivää. Se on mielestäni hyvin toimiva ratkaisu teoksen kannalta, sillä siten kirjailija pystyy päivä päivältä tihentämään teoksen tunnelmaa. Luvut on otsikoitu arvoituksellisesti ja houkuttelevasti, heti pitää saada syöksyä seuraavan luvun kimppuun, päästä askeleen lähemmäs arvoituksen ratkaisua.

Pidin tästä teoksesta kokonaisuutena paljonkin, mutta lopussa tunnelma jotenkin lässähti. En odottanut tämän kaltaista loppuratkaisua ja se jäi häiritsemään minua. Tapahtumat soljuivat jotenkin täysin päinvastoin kuin odotin ja jännitys katosi. Ihan lopussa tunnelma vielä kohoaa, mutta silti en pitänyt loppuratkaisusta laisinkaan. Siksi en voikaan antaa teokselle niin paljon pisteitä, kuin erilaisella lopulla olisin antanut.

♠♠♠♠

Huorasatu

Gustafsson, Laura: Huorasatu

295 s., into 2011

Sainpas vihdoin tämän luettua, on se kestänytkin! Rinnalla olen lukenut koko ajan muuta, koska on tuntunut jotenkin väsyttävältä tarttua tähän teokseen. Mainittakoon, että Huorasatu oli viime syksynä Finlandia-ehdokkaana ja siitä kohistiin paljonkin, sillä kirja on melko raju.

Aloittaessani lukemaan Huorasatua, ajattelin, että ei tästä tule mitään. En jaksa ei huvita ja hyi. Sisulla kuitenkin jatkoin teoksen lukemista ja juoni alkoikin kiinnostaa yhtäkkiä alkukankeuden jälkeen. Juoni on rakenteeltaan melko erikoinen sekoitus antiikin jumalia, nykypäivää, myyttisiä olentoja sekä maailman kauheuksia (sota, lapsikauppa jne).

Teoksessa esiintyy sangen mielenkiintoisia teorioita naisen esihistoriasta, uskontojen synnystä ja syistä seurauksineen. Teos tarttuu maailman epäkohtiin ja pyrkii ne juonessaan ratkaisemaan tavalla tai toisella. Kirja tuo esiin väkivallan, epäoikeudenmukaisuuden ja pahuuden omalla rujolla tavallaan. Vaikka toisaalta voisiko niitä asioita sen kauniimmin kuvata?

Pidin teoksessa sen ilmiselvästä kontaktista uskontoihin, historiaan ja maailman nykytilaan. Asiat oli yhdistetty mainiosti. Onhan teos raaka ja kammottava, mutta silti kiinnostava tulkinta asioista. Gustafssonilla täytyy olla aika hyvä mielikuvitus, jotta pystyy tällaisen maailman luomaan.

Teoksen alkupuolesta tulee mieleen lähinnä sana "pahoinvointi". Alku sai minut todellakin kavahtamaan ja harkitsemaan entistä vakavammin kasvissyöjäksi ryhtymistä. Mutta sitten kun ei enää niin tarttunut tällaisiin asioihin vaan antoi juonen kuljettaa, lukeminen alkoi soljua vaivattomammin. Loppupuoliskosta tulee mieleen lähinnä sanat "mielenkiinto" ja "omituinen".

Koen kuitenkin, että Gustafsson ei täysin onnistunut herättelemään minua miettimään epäoikeudenmukaisuutta ja epäinhimillisyyttä, se lähinnä sai minut pohtimaan teorioita ja voimaan pahoin. Se tuskin oli hänen tarkoituksensa. Silti erilaisuudessaan virkistävä, totuuden siemeniä sisälleen kätkevä ja rujo teos. Tietynlainen taidonnäyte.

♠♠♠½

Isänmaan tähden

Linturi, Jenni: Isänmaan tähden
233 s., Teos 2011

Tämä kirja päätyi lukulistalle oltuaan viime vuoden Finlandia-palkintoehdokkaana. Täytyy todeta, että tämä oli melko karvas pettymys.

Isänmaan tähden kertoo 79-vuotiaasta Antti Vallaksesta, joka tippuu katolta ja vaipuu muistoihinsa. Hän elää muistoissaan uudelleen nuoruuttaan Saksan Waffen-SS-joukoissa. Teos etenee kertoen välillä hänen nuoruudestaan, sitten nykyisyydestä "muissa maailmoissa" sekä osittain hänen serkkunsa nykypäivästä ja muistoista.

Ideanahan tämän teoksen juoni oli hyvä, mutta toteutuksena se jäi kyllä jotenkin keskeneräiseksi. Tuntui, että kaikki tärkeät käännekohdat ja asiat sivuutettiin nopeasti eikä niitä oikeastaan palattu pohtimaan. Sodan kauheuksistakin puhuttiin, mutta sitten niistä vaan mentiin eteenpäin. Teos jäi melkoisen pintapuolikseksi huolimatta siitä, että taustoja esiteltiin ja henkilöhahmojen historiaa/nuoruutta kuvattiin. Henkilöhahmojen ratkaisujen vaikuttimet jäivät eräällä tavalla hämärän peittoon. Jotenkin ei oikein päässyt selville, että kuka kukin oikeasti oli.

Teoksessa näkyy kahden serkun, Antin ja Kaarlon, ikuinen kateus toisiaan kohtaan. On kateutta sotasaavutuksista, koulutuksesta, perheestä, muistoista ja jopa kuolemasta. Kuitenkin tämänkin aiheen, serkuskateuden, käsittely jää pintaraapaisuksi, vaikka se selkeästi loistaakin esiin. Ei suoranaisesti edes pohdita mikä siihen johti, vaikka serkukset olivat ystäviä ennen sotaa. Ehkäpä kirjailija yrittää sanoa, että sota muuttaa ihmisiä.

Linturin kieli on omaa luokkaansa, ehkä melko tavanomaista, mutta hyviä ja iskeviä lauseita/toteamuksia kerronnasta löytyy. Ne voisivat saada asiat käännekohtiinsa, mutta ei silti niin käy. Esimerkiksi sivulla 124 sanotaan näin: "Oli vihdoin koittanut se hetki, jolloin isänmaa ei enää laskenut uhrien lukua, eivätkä uhrit laskeneet isänmaalle arvoa." Se oli mielestäni vaikuttavasti ilmaistu, mutta silti se ei teoksessa juurikaan näy käytännössä.

♠♠