Graniittimies

Sirpa Kähkönen: Graniittimies

334 s., Otava 2014, 2.p.

kannen suunnittelu: Timo Numminen

Sirpa Kähkösen Graniittimies edustaa niitä kirjoja, joihin minun oli ihan valtavan vaikea tarttua, koska pelkäsin aiheen yksinkertaisesti olevan mielestäni tylsä. Kansi näyttää synkältä, aihe vaikutti synkältä ja kaiken lisäksi Graniittimiehestä sai kuulla pelkkiä kehuja ja pääsipä se Finlandia-ehdokkaaksikin: mitä jos tämä kaikki olisi minulle liikaa ja joutuisin tarpomaan tylsyyden suossa, koska jokin hyvä jujuhan tässä olisi pakko olla, ei muuten pääse Finlandia-ehdokkaaksi. Onneksi huoleni osoittautui turhaksi ja Kähkösen tarina vei minut mukanaan. Ehkäpä nyt saisin lopultakin aikaiseksi lukea myös loput Kuopio-sarjan teokset.

Graniittimies kertoo Iljasta ja Klarasta, jotka lähtevät hiihtäen rajan yli Suomesta Neuvostoliiton puolelle luomaan parempaa yhteiskuntaa. Vuoden 1918 sodan arvet tuntuvat edelleen tykyttävinä, mutta usko parempaan tulevaisuuteen on luja. Klara seuraisi Iljaa vaikka maan ääriin, joten miksei sitten sinne, missä heidän yhteinen aatteensa tarvitsee käytännön toteuttajia. Klara ja Ilja asettuvat Petrogradiin, josta sittemmin tulee Leningrad.

Ilja ja Klara kuuluvat puoleen keskeisimpiin ruohonjuuritason toimijoihin uudessa kotikaupungissaan. Iljalla aatteen palo on suuri, Klara taas kohtaa valistusmatkoillaan ja myöhemmin työssään katulasten myös sellaisia asioita, jotka saavat hänet pohtimaan ovatko heidän metodinsa sittenkään oikeita. Ja kun Lenin kuolee ja Stalin nousee valtaan, alkaa moni asia pikkuhiljaa muuttumaan. 

Vaikka pidin tästä kirjasta ja pysyin juonessa hyvin kärryillä, jäi minulle jotenkin tunne, että en ehkä oikein osaa kirjoittaa tästä mitään. Kommunistinen yhteiskunta ja vallanpito oli aiheena jotenkin niin iso, että tuntuu vaikealta keksiä mitään kulmaa, josta siihen tarttua. Tuntuu ettei voi kuin hämmentyneenä ajatella sitä, miten yhtenä päivänä oikea teko tai ajatus on seuraavana päivänä väärä. Kohtalot, myös kaikkein vähäpätöisimpien ja pienimpien, herättävät ajatuksia. 

Kähkönen kuvaa suuriakin tapahtumia mielestäni melko vähäeleisesti, mutta toisaalta monieleisyys voisi tuntua liian tukahduttavalta jo itsessään vahvan tarinan rinnalla. Tarina puhuu puolestaan ilman mitään suurempia kikkailuja, mutta vivahteikasta kieltä Kähkönen kuitenkin vähäeleisyydestään huolimatta kirjoittaa. Pidin myös siitä, miten Kähkönen on käyttänyt venäjänkielisiä termejä kuvaamaan aatteen kulmakiviä ja iskusanoja. Siitä tulee autenttinen olo ja miljöö tuntuu entistä todemmalta. Graniittimies on kokonaisuutena ajatuksia herättävä, voimakas tarina, jonka lukemiseen tein itselleni ihan liian suuren kynnyksen: tylsä tämä kun ei missään nimessä ollut.

♠♠♠♠