Seitsemän: Titanic-novelleja

Aino Kallas: Seitsemän - Titanic-novelleja

Otava 1914

Bongasin Instagramista @kirjanessu -tililtä Aino Kallaksen kokoelman Seitsemän: Titanic-novelleja, joka on julkaistu ensikertaa vain pari vuotta Titanicin uppoamisen jälkeen. Olen lukenut Kallasta jo teini-ikäisenä ja tein aikoinaan ysiluokan kirjailijatutkielmankin Kallaksesta. Silja Vuorikurun kirjoittaman elämäkerrankin olen joskus lukenut, mutta tätä kokoelmaa en muistanut olevankaan. Siispä varasin ja luin.

Pidän kovasti Kallaksen kirjoitustyylistä, joka on mielestäni hyvinkin omanlaisensa ja hienostuneen vanhahtava. Se erottuu myös tässä novellikokoelmassa, johon aikalaiskritiikki suhtautui melko nuivasti. Minun mielestäni nämä novellit ovat hyvin rakennettuja, osa hyvinkin tiivistunnelmaisia. Aivan erityisesti näistä novelleista jäi mieleeni selviytymiskamppailu, eloonjäämisvaisto ja meren armoton kylmyys.

Kokoelman vahvimpia novelleja ovat mielestäni sen niminovelli Seitsemän sekä Luomakunnan huuto, joka on kuvattu laivalla matkustaneen koiran näkökulmasta. Näkökulma on todella hätkähdyttävä ja eläimen hätä jollakin tavalla ihmisten hätää koskettavampaa, koska eläimet olivat ihmisten avun varassa. Koska pelastusveneitä ei ollut edes kaikille ihmismatkustajille riittävästi, ei eläimillä ollut toivoa. Todella vaikuttavaa.

Minulle tuli Luomakunnan huudosta mieleeni toinen Kallaksen novelli Vanhan Orgin kuolema, joka on yksi mieleenpainuvimmista novelleista, jonka olen koskaan lukenut. Se on julkaistu kokelmassa Lähtevien laivojen kaupunki vain vuotta ennen tätä kokoelmaa ja kertoo vanhan miehen halusta auttaa ja suojella viattomia luontokappaleita. Siinäkin on jotakin vilpittömän koskettavaa ja avointa. Suosittelen tutustumaan molempiin kokoelmiin ja erityisesti näihin kahteen novelliin.

Rakas Edward

Ann Napolitano: Rakas Edward

WSOY 2025

alkup. Dear Edward, 2020

suomentanut Saara Kurkela

Luin viime vuonna Ann Napolitanon ensimmäisen suomennetun romaanin Kaunokaisia, joka herätti kirjasomessa mielestäni paljon keskustelua. Itse pidin siitä paljon, ja niin teki moni muukin. Rakas Edward on mielestäni vielä Kaunokaisiakin parempi romaani.

Eräänä kesäisenä päivänä Adlerin perhe nousee lentokoneeseen suuntanaan Los Angeles, mutta kone ei koskaan pääse perille. Liki 200 ihmistä kuolee koneen pudottua. 12-vuotias Eddie Adler on ainoa, joka selviytyy lento-onnettomuudesta hengissä. Vaikka hän selviää hengissä ja ilman pysyviä fyysisiä vammoja, kuolee osa hänestä perheensä myötä. Kun Lacey-täti puolisoineen ottaa hänet hoiviinsa onnettomuuden jälkeen, Eddiestä tulee Edward.

Onnettomuuden jälkeinen julkisuusmylläkkä on kovaa, sillä jokainen haluaa osansa ihmepojasta, joka ainoana jäi henkiin. Lacey ja John tekevät parhaansa suojellaakseen Edwardia, jotta tämä voisi elää niin normaalia elämää kuin mahdollista. Kaikkein helpoimmalta Edwardista tuntuu naapurissa asuvan saman ikäisen Shayn seurassa. Suorapuheinen tyttö ei pelkää hänen menevän rikki, vaan kohtaa hänet kuin kenet tahansa.

Laceyn ja Johnin luona Edward löytää vähitellen oman tapansa selviytyä. Kirjassa seurataan Edwardin matkaa 12-vuotiaasta täysi-ikäiseksi. Vaikka mikään ei korvaa omaa perhettä ja iän karttuessa kaipuu etenkin 15-vuotiaana kuollutta veljeä kohtaan on kipeää, hän pystyy ajan myötä ymmärtämään, että siinä turmassa moni muukin menetti paljon tärkeää ja rakasta, ja että jokaisen elämällä on omat kipupisteensä.

Napolitano kuvaa romaanissaan myös toista aikatasoa eli onnettomuuslentoa hetki hetkeltä. Hän kuvaa paitsi Adlerin perhettä myös muutamia muita matkustajia, joista jokaisella on omat toiveensa, pelkonsa ja tulevaisuudensuunnitelmansa. Napolitano onnistuu tuomaan kauniilla, mässäilemättömällä tavalla esiin sen, miten paljon särkyy tällaisessa suuronnettomuudessa.

Rakas Edward on herkkävireinen ja kaunis romaani. Aika jännittäväkin, kun turmalentoa kuvataan hetki hetkeltä ja koko ajan tietää, että pahin tulee tapahtumaan. Tämä on kyllä yksi vuoden parhaista lukemistani kirjoista tähän mennessä. Napolitano on saanut innoituksensa tälle kirjalle tosielämän lento-onnettomuudesta, jonka matkustajista vain yksi jäi henkiin, mutta niin päähenkilö kuin muutkin hahmot sekä tapahtumat ovat fiktiota.

Turmanluoti

Leena Lehtolainen: Turmanluoti

128 s., Kirjakauppaliitto 2018

Kirjan ja ruusun päivän kirja

Olen uskonut olevani kohtalaisen hyvin kartalla Kirjan ja ruusun päivän kirjoista, mutta minulle oli yllätys, että Leena Lehtolainenkin on kirjoittanut sellaisen. Turmanluoti kertoo tutuista hahmoista, sillä tapahtumien keskiössä on rikospoliisi Maria Kallio ja hänen miehensä Antti Sarkela.

Antti on päättänyt aloittaa metsästysharrastuksen, mikä hämmästyttää niin Mariaa kuin muitakin Antin tuntevia. Mies on kaikessa hiljaisuudessa suorittanut metsästäjäntutkinnon ja treenannut ampumista niin, että hän pääsee syksyllä osallistumaan hirvijahtiin, kun sopiva porukkakin on jo löytynyt. Kaikki menee kuitenkin kammottavalla tavalla pieleen, kun jahtiin osallistunut mies saa osuman luodista. Poliisin epäilevä katse kääntyy myös Antin suuntaan, kun aletaan selvittää kuolemaan johtanutta tapahtumasarjaa.

Turmanluoti on muiden Kirjan ja ruusun päivän kirjojen tavoin kompakti tarina. En ole vuosiin lukenut itse Lehtolaista, sillä minulle hänen kirjansa toimivat paremmin äänikirjoina, mutta tämä Turmanluoti tuli kyllä luettua hujauksessa. Pidin napakasti etenevästä tarinasta ja siitä, että Lehtolainen oli päättänyt käyttää tuttuja henkilöhahmoja tässäkin tarinassa. Juoni-idea on hyvä ja toimiva. Mukavan viihdyttävä yhden illan dekkari.

 

Ja samassa tuli hiljaisuus

Heini Röyskö: Ja samassa tuli hiljaisuus

7h 1min., Karisto 2023

lukija: Mimosa Willamo

Huhtikuussa 1976 tapahtui Lapualla yksi Suomen rauhan ajan suurimmista onnettomuuksista, kun patruunatehtaan lataamorakennus räjähti. Onnettomuudessa kuoli 40 ihmistä ja loukkaantui 60. Kuolleista suurin osa oli naisia ja useimmat heistä perheellisiä. Onnettomuus kosketti koko paikkakuntaa eikä kenenkään elämä ollut enää kuin ennen. Heini Röyskö kuvaa tosipohjaisessa romaanissaan eloonjääneiden ja särkyneiden perheiden kamppailua pimeydestä kohti valoa.

Vaikka sain tämä kirjan kirjastosta parahiksi lainaan ihan paperikirjana, päädyin kuitenkin kuuntelemaan äänikirjan, jonka lukijana Mimosa Willamo tekee erinomaista työtä. Kokonaisuutena teos on kaiken kaikkiaan todella hieno. Juoni on selkeä, tunnelmat on kuvattu hienosti ja tunne välittyy. Pidin tästä kirjasta oikein paljon.

Olimme keväällä katsomassa Seinäjoen kaupunginteatterissa samasta aiheesta kertovan näytelmän Patruunatehdas. Odotan myös kovasti aiheesta tekeillä olevaa elokuvaa. Vasta oikeastaan tuo kaupunginteatterin esitys avasi silmäni todella tajuamaan miten valtavasta onnettomuudesta on ollut kysymys ja millaiset arvet se onkaan jättänyt. Sen kokeneille ihmisille asia ei ole vain vanha uutinen, vaan se on tosielämää, josta puuttuu rakkaita ihmisiä. Röyskön kirja täydentää teatterin jättämää vahvaa kokemusta todella hienosti ollen jo itsessäänkin vahva ja vaikuttava teos.

Itseäni kosketti erityisesti kuvaus äidin äkillisestä menettämisestä ja etenkin näin äitienpäivän aikaan aihe on herkkä, sillä äitini kuoli yllättäen äkilliseen sairauskohtaukseen lähes vuosi sitten. Ylipäätään kuvaus lapualaisten elämän äkillisestä mullistumisesta, kun läheisiä lähti ympäriltä niin yllättäen, koskettaa ja liikuttaa. Miten paljon onkaan vaatinut päästä jaloilleen tuollaisen tapahtuman jälkeen. Vaan kuten kirjassakin saadaan huomata, että kun elämä näyttää kaikkein nurjimmat puolensa ja tuntuu, että surun läpi ei valoa näe, niin lopulta elämä alkaa kantaa. Kaipaus kuitenkin jää elämänmittaiseksi seuralaiseksi:

Äiti, ajatteletko koskaan minua siellä, missä sinä olet? Ajatteletko isää ja kotia Lapualla? Ajatteletko, miten me jaksamme ilman sinua? Minä ajattelen sinua hereillä ja unissa. Minä ajattelen sinua aina siihen asti, kunnes vanhana nukahdan uneen, josta en enää herää omassa sängyssäni, vaan siellä, missä sinä olet. (s. 209)

Tšernobylin koirat

Johanna Aulén: Tšernobylin koirat

110 s., WSOY 2022

Varmasti jokainen hitusenkaan lähihistoriaan perehtynyt on kuullut puhuttavan 1980-tapahtuneesta Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuudesta. Tämän sarjakuvan kirjoittanut ja piirtänyt Johanna Aulén mainitsee muistavansa tuon onnettomuuden elämänsä ensimmäisenä pelottavana kokemuksena. Asia painui vuosien saatossa mielessä taka-alalle, mutta vuonna 2018 hän alkoi puolivahingossa tutustua aiheeseen uudelleen. Aulén vieraili alueella, jonka jälkeen hän inspiroitui piirtämään kuvia Tšernobylin koirista.

Kun ydinvoimala räjähti huhtikuussa 1986, ihmiset evakuoitiin alueelta. Elämä alueella kuitenkin jatkui, kun voimalan liepeille jäi laumoittain koiria, joita kukaan ei evakuoinut. Niiden koirien jälkeläisiä elää alueella edelleen. Tämä sarjakuva kertoo ennen kaikkea näistä Tšernobylin koirista, mutta myös ihmisistä onnettomuuden keskiössä.

Kun aloitin lukemaan tätä teosta, olin melko varma, että itkuhanat aukeavat heti alkuunsa. Hyvin harvat asiat käyvät sydämeeni niin kuin eläinten hätä ja eläimiin kohdistuva epäoikeudenmukaisuus, joten itkuaaltojen riski tosiaan oli olemassa. Aulénin sarjakuvaromaani kyllä herätti paljon ajatuksia, mutta ennen kaikkea koin teoksen olevan sävyltään toiveikas enemmän kuin haikea tai surullinen. Itkulta siis vältyttiin, mutta valtavan paljon uutta ja mielenkiintoista opin, sillä en ole itse Tšernobylin onnettomuuteen sen tarkemmin perehtynyt. Suosittelen!

Lukupiirikirja: Luonnon laki

Kari Hotakainen: Luonnon laki

283 s., Siltala 2013

 

Lukupiirimme joulutaukoa edeltäneessä kokoontumisessa marraskuun lopussa käsittelimme Kari Hotakaisen teosta Luonnon laki. Ehdimme juuri kokoontua ennen kuin parin päivän kulutta annettiin uudet alueelliset suositukset koronaviruksen leviämisen ehkäisemiseksi. Tammikuun lukupiirikertaa olen nyt jo kertaalleen siirtänyt eteenpäin, mutta saa nähdä joudunko tekemään sen vielä uudelleenkin.

Kari Hotakainen on kirjailija, jota olen vähitellen alkanut todella arvostaa. Luonnon laki on mielestäni oivallinen kirja, vaikka lukupiirissä se ei moneen muuhun teokseen verrattuna kauheasti keskustelua herättänytkään. Enemmän kuin teos itsessään, keskustelua herätti se vakava auto-onnettomuus, johon Hotakainen joutui vuonna 2012, ja joka on toiminut tämän teoksen inspiraationa.

Luonnon laki on mielestäni tragikoominen, naseva ja herkkävaistoinen kirja. On kohtia, joissa en voinut olla nauramatta ääneen Hotakaisen osuvalle sanankäytölle, mutta on myös kohtia, jotka saivat vakavoitumaan toden teolla. Hotakainen on mielestäni todellinen sanataituri, hänen tekstiää on todella vaivatonta lukea ja se etenee todella sujuvasti. Sanataituruus ei kompastu liialliseen taiturointiin, mutta toisinaan tragikoominen nasevuus saattaa harhauttaa lukijaa pitämään Hotakaisen tuotantoa kevyempänä kuin se todella onkaan. Hotakainen onkin ennen kaikkea yhteiskunnallisesti kantaaottava kirjailija, jolla on taito myös huumoriin.

Luonnon laissa kuvataan maalämpöurakoitsija Rautalan matkaa vakavan auto-onnettomuuden jälkeen takaisin arkeen. On leikkauksia, kuntoutusta ja päänsisäistä mylläkkää, ihmissuhteissakin korjaamisen varaa. Hotakainen osoittaa teoksellaan paitsi suomalaisen sairaanhoitojärjestelmän tehokkuuden myös sen kipupisteitä, kuten hoitajamitoituksen haasteet käytännön hoitotyössä.

Luonnon laki on rakenteeltaan melko sirpalemainen tarina, mutta minua se ei oikeastaan haitannut. Enemmänkin pohdin heijasteleeko sirpalemaisuus tajunnanvirtaa ja Hotakaisen omia tuntoja onnettomuudestaan vai onko sirpalemaisuus tehokeino kuvaamaan elämän kaoottisuutta vakavan onnettomuuden ja oman olemassaolon palasten uudelleen keräämisen jälkeen. Hotakainen on itse sanonut huomanneensa, miten onnekas onkaan jäätyään henkiin. Hän tuntuukin kiinnittävän lukijan huomiota siihen, miten helposti kaikki voidaan myös temmata pois, ja siinä mielestäni näkyy omakohtaisuutta.

Silmukka

Pierre Lemaitre: Silmukka

6 h 23 min., Minerva 2018

alkup. Trois jours et une vie, 2017

suom. Susanna Hirvikorpi

lukija: Markus Bäckman

Joitakin aikoja sitten töissä käsittelin Pierre Lemaitren kirjaa Näkemiin taivaassa. Kiinnostuin kirjailijasta, mutta koska yritän nyt olla lainaamatta mitään muuta kuin varauksina tulleita aineistoja, en lainannut tuota kirjaa. Painoin kuitenkin nimen mieleen ja löysin muutaman Lemaitren teoksen e-äänikirjana Ellibsistä. Otin Silmukan kuunteluun ja pidin siitä, vaikka aihe onkin aika ahdistava.

12-vuotias Antoine asuu ranskalaisessa Beauvalin pikkukaupungissa. Hän viettää paljon aikaansa yksin omassa majassaan läheisessä metsässä, sillä muut pojat ovat istuvat nykyään mieluummin Play Stationin äärellä - ja istuisi siellä Antoinekin mielellään, jos äiti antaisi luvan. Eräänä kauhistuttavana päivänä, jolloin Antoine on muutenkin suunniltaan mieltään kuohuttaneista tapahtumista, hän tulee hurjistuksissaan lyöneeksi naapurin 6-vuotiasta Remi-poikaa kepillä ohimoon sillä seurauksella, että Remi kuolee. Kauhistunut Antoine päättää piilottaa ruumiin rangaistuksen pelossa.

Lapsuudessa tapahtunut rikos seuraa Antoinea aikuisuuteen saakka. Se jää kuitenkin paljastumatta, vaikka monta kertaa paljastumisen uhka leijuukin ilmassa. Silmukka Antoinen ympärillä kiristyy ja omalla tavallaan Antoine jääkin satimeen, sillä yrittäessään välttää paljastumisen, on hänen tehtävä elämässään valintoja, jotka muuttavat kaikki suunnitelmat.

Antoinen kujanjuoksu, joksi kai hänen mielessään pyörivää ahdistunutta vyyhtiä voisi luonnehtia, on kuvattu hyvin aidon oloisesti. Tunne välittyy sangen tehokkaasti, sillä Remin vanhempien piina poikansa kadottua ja nuoren hätääntyneen pojan pelko paljastumisesta tuntuu lukijalle asti. Miltä tuntuu kantaa moista painavaa salaisuutta ja pelätä paljastumista vielä yli kymmenen vuoden jälkeen? Miten viettää huoletonta elämää, kun koko ajan tietää mitä Remille todella tapahtui?

Silmukka edustaa psykologista jännityskirjallisuutta, joka todella käy ihmismieleen. Se saa pohtimaan mitä olisi tapahtunut, jos Antoine olisi kertonut totuuden Remin kanssa tapahtuneesta välikohtauksesta. Vahinkohan se lopulta oli - vahinko, jonka jälkeen hätäännyksissä tehty ratkaisu muutti niin Antoinen oman kuin monen muunkin elämän lopullisesti. Ehkä Antoine itsekin olisi päässyt helpommalla, jos olisi kertonut asiasta.

Tämän kirjan perusteella Lemaitre osoittautui taitavaksi kirjailijaksi, joskin kirjan muutamat eroottiset kohtaukset olivat jokseenkin tönkköjä. Tosin kirjan edettyä tuntui, että niin kai niiden oli tulevien tapahtumien valossa tarkoituskin olla. Muuten teksti tuntuu sujuvalta, kuten myös juoni. Silmukka on melko lyhyt kirja, mutta sisällöltään iso ja mieleenpainuva.

♠♠♠♠

Tällä kirjalla merkitsen Ranskan valloitetuksi Seinäjoen kirjaston lukuhaasteessa.

Kevyesti kipsissä

Veera Vaahtera: Kevyesti kipsissä

243 s., Tammi 2016

 

Aloin joskus toukokuun alkupuolella pohtimaan, että mitähän mukavaa sitä lukisi kesällä. Olen jo oppinut siihen, että en tee itselleni lukulistoja kesäksi, mutta joitain vaihtoehtoja on silti hyvä kartuttaa. Olin jo alkanut etsimään mitä Veera Vaahteran kirjojen tyylistä voisin lukea, kun sain tietää, että Vaahteraltahan ilmestyy uusi teos Kevyesti kipsissä näin heti kesän alkuun. Siispä klikkasin itseni oikopäätä varausjonoon. Ja voi miten iloiseksi tulin, kun huomasin, että blogitekstiäni Vaahteran Sattumalta sinun -kirjasta oli lainattu tämän uutukaisen kansiliepeessä. On muuten tietääkseni ensimmäinen kerta, kun näin on tapahtunut, jipii! :-)

 

Lotta on kolmikymppinen introvertti lukutoukka, joka pitää kovasti työstään kirjaston vahtimestarina: vahtimestarin koppiin kun on hyvä lukittautua lukemaan silloin, kun sietokyky ihmisseuralle ylittyy. Lotta onkin sangen pakkomielteinen lukija, joka lukee missä ja milloin tahansa eikä koskaan jätä kirjoja lopullisesti kesken. Rakas harrastus johdattaakin Lotan tilanteeseen, jossa hän jää auton alle ja katkaisee jalkansa. Sen vielä voisi sietää, sillä jäähän sairaslomalla paljon aikaa lukea, mutta kun yläkerran mummo jättää hanan valumaan ja vesi valuu Lotan asunnon katosta läpi, on vitsit vähissä. Introvertin on pakko asettua väliaikaisesti isosiskonsa ja tämän avopuolison luo asumaan. Pian Lotan elämää järisyttämään astuu myös yksi jos toinenkin mies, sillä hän huomaa tuntevansa olonsa mukavaksi niin Jirin kuin Ollenkin seurassa. Kun Lotta pääsee takaisin kotiinsa ja jalka toipuu, on Lotta muuttunut ihmisenä.

 

Takakannen alkuasetelman perusteella Kevyesti kipsissä vaikutti täydelliseltä kirjalta minulle, sillä samaistun kohtiin "sinkku", "pitää lukemisesta" ja "töissä kirjastossa". Lisäksi olen pitänyt paljon Vaahteran aikaisemmista kirjoista, joten odottelin noutoilmoitusta innokkaasti. Tämän taustan valossa olenkin hieman hämmentynyt siitä, että Kevyesti kipsissä ei kolahtanut minuun läheskään siinä määrin kuin oletin. En sano etteikö tämä olisi viihdyttävä ja mukaansatempaava romaani, mutta jotain jäi nyt puuttumaan. Erityisesti huomasin, että aikaisemmista kirjoista tuttua nasevaa ja huvittavaa dialogia ei juuri näkynyt eikä oikeastaan mikään hykerryttänyt minua merkittävästi tätä lukiessa. Tietysti ymmärrän, että introvertin hahmon ollessa kyseessä ei ole uskottavaa luoda laajoja dialogeja, mutta silti koen, että tästä puuttuu jotain terää.

 

Yksi asia, joka minulle ei oikein toiminut, oli juuri tuo Lotan introverttius. Koin sen jotenkin vaikeasti samaistuttavaksi ja muutenkin moni Lotan toimintatapa tuntui vierailta, kuten esimerkiksi nyt huuhailla työaikana lueskelemassa. Hänen kirjarakkautensakin tuntui menevän hieman yli, sillä hän tuntui lukuharrastuksessaan kovin ehdottomalta. Lotta ei siis ollutkaan niin helposti samaistuttava hahmo kuin olin luullut. Vaahteran romaani on kuitenkin mielestäni ihan kelpo viihdykettä ja teoksen lukeminen ei tuottanut vaikeuksia, vaikka en päähenkilöstä sitten oikein kauheasti pitänytkään. Mainittavaa muuten on, että Vaahtera onnistuu joka kerta luomaan erilaisen päähenkilön, mikä on mielestäni ehdottomasti plussaa.

 

♠♠♠½

Kerro minulle jotain hyvää

Jojo Moyes: Kerro minulle jotain hyvää

476 s., Gummerus 2015

alkup. Me Before You, 2012

suom. Heli Naski

 

Sormeni tuntuvat pysähtyneen näppäimistön ylle toviksi jos toiseksikin. En tiedä mitä kirjoittaisin kirjasta, josta on jo hyvin tyhjentävästi kirjoitettu muissa blogeissa ja joka teki minuun niin suuren vaikutuksen, että sanat tuntuvat kadonneen. Nyt ymmärrän hyvin tämän teoksen saaman suosion ja ylistävät arviot, vaikka alunperin en oikein odottanut mitään tavanomaista romanttista hömppää kummempaa. Mutta Kerro minulle jotain hyvää olikin kaikkea muuta kuin tavanomaista romanttista hömppää: yllätyksellinen, hienovireinen, nauruhermoja kihelmöivä ja koskettava romaani, jonka loppuratkaisu hätkähdyttää.

 

Lou Clark jää useiden työvuosiensa jälkeen työttömäksi eikä hänen kahvilatyökokemuksensa oikein anna kovinkaan kummoista meriittiä, joka auttaisi saamaan uuden työn. Kun Lou pääsee työhön neliraajahalvaantuneen Willin "seuraneidiksi", hänen tekisi mieli lyödä hanskat tiskiin saman tien - hoitotyö ei houkuttele eikä Will ole helpoin ihminen kohdattavaksi. Perheensä taloustilanteen vuoksi Lou kuitenkin pysyttelee työssään ja yllättäen tuo määräaikainen kuuden kuukauden pesti muuttaa koko hänen ajatusmaailmaansa, minäkuvaansa ja elämäänsä.

 

Will osoittautuu alun jälkeen oikein hurmaavaksi nuoreksi mieheksi, joka ei millään tahdo sopeutua elämäänsä neliraajahalvaantuneena. Minä tykästyin Williin ihan valtavasti, sillä hänen hahmonsa on hauska, älykäs ja hienostunut. Hänen hahmossaan on jotakin kertakaikkisen vastaansanomatonta, joten enpä ihmettele yhtään miksi Loukin loppujen lopuksi kiintyi Williin kovasti.

 

Loun perhe sekä Lou itse ovat hahmoina helposti lähestyttäviä. Pidin kovasti etenkin Loun isästä, joka saattaa sanoa mitä sattuu ja milloin sattuu, mutta myös Lousta, jonka ironinen huumorintaju, realistisuus ja vähitellen kukkaan puhkeava luotto omiin kykyihin tulivat hahmossa hyvin esille. Ironia ja musta huumori niin Loun kuin Willinkin taholta sai minut nauramaan ääneen monta kertaa. En todellakaan osannut odottaa tämän kirjan olevan niin hauska!

 

Pidin siitä, että tämä kirja ei noudattanut kliseistä "happy ending" -kaavaa, vaan kulki täysin omaa tietään kohti eräänlaista onnellista loppua. Sellainen tässä kirjassa on, vaikka aluksi, kun loppuratkaisu alkoi hahmottua, tuntui se kaikkea muuta kuin onnelliselta. Mutta suurinta rakkauttahan kai onkin päästää irti itsekkäistä toiveista ja tehdä kaikkensa rakkaansa onnen eteen. Kerro minulle jotain hyvää oli todella hieno ja koskettava lukukokemus.

 

♠♠♠♠♠

Helmi

John Steinbeck: Helmi

suom. Alex Matson

3 h 45 min, Tammi 2009, Keltainen äänikirja

lukijana Ismo Kallio

John Steinbeck on minulle täysin uusi tuttavuus, vaikka toki olin aikaisemmin kuullut puhuttavan hänen teoksistaan. En ole mikään äänikirjojen suurkuluttuja (tämä on kolmas kuuntelemani äänikirja), mutta nyt jotenkin oikein innostuin, sillä mielestäni Helmi on todella toimiva äänikirja ja voin vilpittömästi todeta, että Ismo Kallio on varsinainen täysosuma tämän kirjan lukijaksi.

Helmi kertoo Tyynenmeren rannalla asustavasta helmenkalastaja Kinosta sekä hänen vaimostaan Juanasta ja heidän lapsestaan Coyotitosta. Kino perheineen asuu kaupungin laidalla köyhyydessä, samoin kuin muutkin intiaaniheimon jäsenet. Uudisasukkaat pitävät valtaa ja vanhat perinteet on suistettu kaupungin laidoille. Erään kerran, kun hätä on kaikkein suurin, Kino onnistuu löytämään uskomattoman suuren helmen, sellaisen, jota kukaan ei ole aikaisemmin löytänyt. Helmi saa hänet uskomaan parempaan huomiseen ja mielessä vilistää kuvia hartaista toiveista, mutta loppujen lopuksi näyttää siltä, että helmen löytäminen tuo sittenkin mukanaan enemmän pahaa kuin hyvää.

Steinbeck pohdiskelee teoksessaan alati ajankohtaista vastakkainasettelua hyvästä ja pahasta sekä oikeasta ja väärästä tuoden samalla esiin köyhien ja varakkaiden välisen kuilun, koulutuksen ja sivistyksen ja lukutaidon voiman sekä ikiaikaisen ajatuksen vahvemman vallasta. Steinbeckin romaani antaa paljon ajattelemisen aihetta, enkä lainkaan ihmettele miksi hänet listataan amerikkalaisen kirjallisuuden kärkinimiin.

Steinbeckin romaani on teemoiltaan runsas, mutta kerronnaltaan sangen vähäeleinen. Jokainen sana tuntuu tarkkaan harkitulta ja merkityksekkäältä, mistä kiitos täytyy antaa Steinbeckin lisäksi tietysti myös suomentaja Matsonille sekä lukija Kalliolle. Helmi vangitsee huomion täysin, sillä Steinbeck on kerronnan vähäeleisyydestä ja tasaisuudesta huolimatta onnistunut  luomaan hyvin tiivistyvän ja jännittävän tarinan, joka välillä saa miltei pidättämään hengitystä.

Kino perheineen on sellaisia hahmoja, joihin on melko vaikea päästä sisälle, mutta siitä huolimatta heidän kokemuksensa pysähdyttävät ja mietityttävät. Sekin on melko poikkeuksellista, sillä yleensä vastaavissa tapauksissa lopputarinalla ei sitten ole mitään merkitystä, jos hahmot tuntuvat vaikeasti lähestyttäviltä. Mutta kun asiaa oikein tarkemmin pohtii, onhan tässä kirjassa paljon sellaista, joka kuvastaa Kinon ja Juanan luonteenlaatuja. Helmi tuo oikeastaan nekin esiin. Kaikki tiivistyy siis helmeen. En oikein tiedä mitä muuta olisin voinut tältä kirjalta toivoa, mutta siitä huolimatta lopputunnelma pisteiden osalta on:

♠♠♠♠

valoa valoa valoa

Vilja-Tuulia Huotarinen: valoa valoa valoa

175 s., Karisto 2011

kansi: Tuija Kuusela/Stiili

Minuun iski yllättäen valtava hinku lukea jokin nuortenkirja, joten lainasin niitä kirjastosta kaksi. Oli ihana tunne mennä tutulle nuortenosastolle ja etsiä hyllyistä arpapelillä luettavaa, sillä poikkeuksellisesti en suunnitellut lainojani mitenkään. Ensimmäisenä lukuvuoroon pääsi Vilja-Tuulia Huotarisen valoa valoa valoa, jota olen tietoisesti hieman kartellutkin. Luin joskus Huotariselta Siljan laulun, enkä kauheasti pitänyt siitä. valoa valoa valoa jätti samanlaisen tunteen: ihan ok, mutta ei ole mun kirjani ollenkaan.

Tämä teos kertoo kesästä ja alkusyksystä 1986. Tuolloin tapahtui Tsernobylin ydinräjähdys, josta kirjailija on ottanut "vaikutteita" ja johon hän usein viittaa kirjan sisällössä. Pääasiallinen sisältö on kuitenkin kahden 14-vuotiaan nuoren naisen välinen rakkaussuhde ja sen eteneminen, molempien taustat ja tunteet. Kesä on nuorille vapauden ja rajojen etsimisen aikaa.

Huotarinen on kirjoittanut kirjan toisen päähenkilön, Mariia Ovaskaisen, näkökulmasta. Hän käyttää tajunnanvirtaa ja teksti on välillä asemoitukin sen mukaisesti. Hän sukeltaa sangen hyvin nuoren tytön ajatuksiin, mutta minä en saa niistä oikeastaan mitään irti. En pidä kaoottisuudesta, jota paitsi kirjan tapahtumat myös tajunnanvirtaisuus merkitsevät. Lisäksi odotin tältä kirjalta jotakin paljon mullistavampaa ottaen huomioon sen, miten paljon tätä kirjaa on ylistetty joka puolella.

Huotarisen kirjan perusajatus on hyvä, mutta ei silti iske minuun. Hänellä on sana hyvin hallussaan ja hän käyttää jopa hieman persoonallisiakin kerrontatapoja, mutta sekään ei tee minuun riittävää vaikutusta. Kuten heti alussa totesin, tämä ei ole minun kirjani. Siispä:

♠½

Hitsaaja

Kettu, Katja: Hitsaaja

348 s., WSOY 2008

Kaikki jotka ovat lukeneet Katja Ketun menestysteoksen "Kätilö" tietävät, että häneltä on lupa odottaa paljon. Minä kuitenkin olin sangen skeptinen edelleen, sillä vaikka pidinkin Kätilöstä hyvin paljon, niin en hänen esikoisteoksestaan Surujenkerääjä kauhesti pitänyt. Voisin sanoa, että arvoasteikolla Hitsaaja sijoittuu näiden kahden teoksen välimaastoon: varsin kelpo suoritus.

Hitsaaja sijoittuu loppuvuoteen 1994 ja tapahtumat saavat alkunsa matkustaja-alus Estonian uppoamisesta ja sitä seuranneesta vyyhdestä. Teoksessa on monta eri tarinaa punottu taitavasti yhteen: on Niila, joka tuntee syyllistyyttä Estonian uppoamisesta; on Mirka, jonka veljen epäillään olleen laivalla, on poliisikomisario ja Kaisu, Niilan vaimo. Nämä henkilöt ovat teoksen kertojia, joten teoksessa nousee esiin pala palalta asioita, jotka loksahtavat kohdalleen. Näin jälkikäteen voi sanoa, että tämä teos tuo jo monisyisyydessään esimakua Ketun kirjailijankyvyistä, jotka puhkeavat täyteen kukkaan Kätilössä.

Jos nyt vielä kerran vertaan Hitsaajaa Kätilöön, niin voin sanoa, että Hitsaajan kieli ei ole niin rehevää tai mukaansatempaavaa kuin Kätilön. Itse asiassa välillä lapin murre jopa ärsytti, koska minusta se ei istunut joka tilanteeseen kovin hyvin. Hitsaaja on melko raskas teos, jo alkumetreillä tuntui tukahduttavalta: niin hyvin tuntemuksia on kuvattu. Silti minulle jäi teoksesta jotenkin kolkko jälkimaku. Lisäksi teosta oli aluksi vähän vaikea seurata, kun ei oikein vielä tiennyt kuka on kuka. Mutta kuten sanottu: varsin kelpo suoritus. En oikein osaa sanoa antaisinko tälle teokselle arvosanaksi 3½ vai 4, mutta ehkä vaakakuppi kallistuu aavistuksen paremmalle puolelle. Siispä:

♠♠♠♠