Otava 1914
Bongasin Instagramista @kirjanessu -tililtä Aino Kallaksen kokoelman Seitsemän: Titanic-novelleja, joka on julkaistu ensikertaa vain pari vuotta Titanicin uppoamisen jälkeen. Olen lukenut Kallasta jo teini-ikäisenä ja tein aikoinaan ysiluokan kirjailijatutkielmankin Kallaksesta. Silja Vuorikurun kirjoittaman elämäkerrankin olen joskus lukenut, mutta tätä kokoelmaa en muistanut olevankaan. Siispä varasin ja luin.
Pidän kovasti Kallaksen kirjoitustyylistä, joka on mielestäni hyvinkin omanlaisensa ja hienostuneen vanhahtava. Se erottuu myös tässä novellikokoelmassa, johon aikalaiskritiikki suhtautui melko nuivasti. Minun mielestäni nämä novellit ovat hyvin rakennettuja, osa hyvinkin tiivistunnelmaisia. Aivan erityisesti näistä novelleista jäi mieleeni selviytymiskamppailu, eloonjäämisvaisto ja meren armoton kylmyys.
Kokoelman vahvimpia novelleja ovat mielestäni sen niminovelli Seitsemän sekä Luomakunnan huuto, joka on kuvattu laivalla matkustaneen koiran näkökulmasta. Näkökulma on todella hätkähdyttävä ja eläimen hätä jollakin tavalla ihmisten hätää koskettavampaa, koska eläimet olivat ihmisten avun varassa. Koska pelastusveneitä ei ollut edes kaikille ihmismatkustajille riittävästi, ei eläimillä ollut toivoa. Todella vaikuttavaa.
Minulle tuli Luomakunnan huudosta mieleeni toinen Kallaksen novelli Vanhan Orgin kuolema, joka on yksi mieleenpainuvimmista novelleista, jonka olen koskaan lukenut. Se on julkaistu kokelmassa Lähtevien laivojen kaupunki vain vuotta ennen tätä kokoelmaa ja kertoo vanhan miehen halusta auttaa ja suojella viattomia luontokappaleita. Siinäkin on jotakin vilpittömän koskettavaa ja avointa. Suosittelen tutustumaan molempiin kokoelmiin ja erityisesti näihin kahteen novelliin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommenttien sanavahvistus on käytössä roskapostin välttämiseksi.