perjantai 31. tammikuuta 2020

Kirjabloggaajien klassikkohaaste 10: Runotyttö maineen polulla

Kirjabloggaajien klassikkohaaste on edennyt jo 10. kierrokselleen. Tiesin hyvissä ajoin olevani mukana eikä kirjan valintakaan lopulta ollut vaikeaa, sillä viime kesänä luin klassikkohaasteeseen Montgomeryn Pienen runotytön ja nyt tuntui sopivalta lukea sen jatko-osa tähän klassikko-haasteeseen. Löysin alakuvassa olevan niteen kirjaston vaihtopisteeltä vuosi sitten ja viehätyin kovin sen kannesta, mikä onkin yksi syy sille, miksi olen kirjan halunnut lukea. Kiire kuitenkin tuli, mutta se on toisaalta minun lukemisilleni ihan ominaista - olipa kyseessä sitten haasteluku tai lukupiirikirjan lukeminen.
 
***
L.M. Montgomery: Runotyttö maineen polulla
415 s., WSOY 1948
alkup. Emily climbs, 1925
suom. I.K. Inha
 
Kun aloin kirjoittaa tätä postausta, lähdin googlaamaan tätä teosta ottaakseni selville sen alkuperäisen julkaisuajankohdan. Tietoa metsästäessäni hämmästyin, sillä sain todeta, että olen onnistunut löytämään vaihtopisteeltä suomenkielisen laitoksen ensipainosta olevan kirjan - ja tunnen nyt kuin käsissäni olisi uskomaton aarre! Tämä kirja viehätti minua esineenä jo alkujaankin, mikä onkin syynä siihen, että kirjan alunperin mukaani poimin, mutta nyt koen tehneen todella hienon löydön. Rahallista arvoa teoksella ei liene, mutta siitä huolimatta tuntuu merkittävältä, että sain tarjota tälle niteelle uuden kodin.
 
Emilia Byrd Starr ei ole enää ihan lapsi, vaikka sukulaiset tahtovat häntä sellaisena kohdella. Taiteellisen ja sielukkaan nuoren tytön maailmankuvaa on vaikea ymmärtää, kun Murrayn suvun perinnäistavat vaativat vaalimistaan. Kouluun Emilia sentään lähetetään lisää oppia saamaan, mutta ankara Elisabet-täti kiristää tytöltä lupauksen olla kirjoittamatta "juttujaan" niinä kolmena vuotena, jotka Emilian on määrä oppia saada. Kouluvuosinaan Ruut-tädin valvovan silmän alla Emiliasta varttuu nuori nainen, joka alkaa vähitellen kerätä niin yhteisön kuin sukunsakin arvostusta kirjallisilla kyvyillään. Pidin siitä, että Emilia varttuessaan alkoi yhä selkeämmin piirtää omia rajojaan eikä antanut kenenkään lannistaa häntä. Tunteikkaasta tyttösestä kuoriutuu tässä teoksessa nuori nainen, joka pystypäin katsoo tulevaan - vaikka on hänellä luontainen herkkä puolensa edelleenkin.
 
Siinä missä Pieni runotyttö -kirja sai minut kiristelemään hampaitani kaikesta siitä epäoikeudenmukaisuudesta, joka Emiliaa kohtasi sukulaisten taholta. Sama asia nousi aivan uusiin sfääreihin tässä teoksessa, joskin ärtymystä aiheutti tällä kertaa ensisijaisesti Ruut-täti, joka ei antanut Emilialle mitään mahdollisuuksia oikaista asioita. Miten raivostuttavaa aliarvioimista! Tietysti tiedostan, että teoksen aikaan maailma oli kovin toisenlainen - mutta siitä huolimatta epäoikeudenmukaisuus on aina epäoikeudenmukaisuutta.

Pidin tästä kirjasta, vaikka jotenki nse tuntui lähtevän aika hitaasti liikkeelle. Minulla kesti hetken ennen kuin pääsin tarinaan kunnolla sisälle, mutta viihdyin lopulta hyvin ja lukeminen oli jouhevaa. Lukiessani kuitenkin hämmästelin sitä, miten pisteliäitäkin arvioita niin Emiliasta kuin muistakin hahmoista käytettiin. Milloin joku ei ollut sievä, toisinaan joku taas oli vallan "inhoittavan" näköinen. Yritäpä siinä sitten vaalia tervettä itsetuntoa. Emiliakin olisi voinut lannistua monta kertaa ja heittää kaikki haaveensa, mutta hänpä olikin poikkeuksellisen sisukas. Sitä seikkaa selitetään Murrayden erinomaisella sukuperinnöllä, mutta tuskin mikään sukuperintö voisi ketään kovettaa kaikelta arvostelulta.

Minulle jäi tästä kirjasta samanlainen kahtalainen fiilis kuin Pienestä runotytöstäkin. Toisaalta pidin tästä kirjasta paljon, sillä Emilia hahmona on minulle ihan mieluinen, mutta toisaalta tässäkin kirjassa on paljon sellaista, mistä en voi mitää edes asettamalla asiat oman aikakautensa kontekstiin. Jälleen kuitenkin odotan jopa innokkaana Emilian seuraavien vaiheiden lukemista. Lieneekö niiden aika sitten seuraavassa klassikkohaasteessa vai kenties jo ennen sitä, sen aika näyttää.

torstai 30. tammikuuta 2020

Mirjami

Heidi Köngäs: Mirjami
347 s., Otava 2019
kansi: Anna Lehtonen
 
Voi että mikä kirja! Heidi Köngäksen uusin teos Mirjami on jatkoa pari vuotta aikaisemmin ilmestyneelle Sandralle. Pidin Sandrastakin kovasti, mutta Mirjami lumosi täysin. Pidin kirjan kauniista kielestä, mutta myös tarina oli pakahduttava. Sandran vaiheet sijoittuvat sisällissodan aikoihin, Mirjamissa eletään talvisodan ja jatkosodan kuohuissa kotirintamalla. Suosittelen tätä kirjaa, todellakin.
 
Mirjami on Sandran tyttäristä keskimmäinen, "paras tytär", kuten Janne toteaa tyttärestään vaimolleen. Mirjami auttaa paljon kotona ja on jotenkin muutenkin lähimpänä kaikista lapsista. Sotavuosina Mirjami tapaa nuoren sotilaan ja rakastuu palavasti, vaikka etenkin Sandra paheksuu suhdetta. Rakkaus kantaa läpi epävarmojen vuosien, tuo kuolemanvaaran lähelle kotirintamallakin, mutta Mirjami ei peräänny. Kun hän kerran on rakastunut, niin siihen ei muilla ole sanomista.
 
Mirjamin tarina oli ihan erilainen kuin mitä odotin. En halua paljastaa liikaa juonesta, mutta se oli yllättävä. Moniääninen tarina, jossa ääneen pääsevät niin Sandra-äiti kuin tyttäret Annikki, Mirjami ja Soili, tuo lukijan eteen sodan monet kasvot. Tietyllä tavalla minua kosketti eniten Soilin osuudet, sillä hänen osuudestaan näkyy se, miten sota haukkaa lapsuuden ja teini-iän etsikkovuodet. Kirja kaikkiaan oli hienovireinen, sujuvalukuinen ja niin kauniisti kirjoitettu, että voisin oikeastaan siteerata tässä mitä tahansa kohtaa kirjasta ja löytää siitä jotain osuvaa ja hienosti sanottua.
 
 ♠♠♠♠♠

tiistai 28. tammikuuta 2020

Uusintaluku: Avioliittosimulaattori

Veera Nieminen: Avioliittosimulaattori
6 h 47 min., Tammen äänikirja 2015
alkup. 2013
lukija: Miia Selin
 
Luin Veera Niemisen Avioliittosimulaattorin ensi kertaa jo sen ilmestymisvuonna 2013. Vuosien aikana olen monesti haaveillut palaavani kirjan pariin, sillä pidin kirjasta kovasti ja minulle se oli sellainen ihanan pakahduttava hyvän mielen kirja, jonka tunnelman tiesin kantavan vielä toisenkin lukukerran. Nyt monen vuoden jälkeen annoin itselleni periksi ja otin Avioliittosimulaattorin uudelleen käsittelyyn, mutta tällä kertaa äänikirjana. Tarina tuntuu edelleen yhtä hyvältä, mutta äänikirjatoteutus on kyllä kalpea häivähdys siitä elämyksestä, jonka sain kirjaa itse lukiessani.
 
Itäsuomalainen Aino ja varsinaissuomalainen Jussi tapaavat messuilla ja se on menoa sitten. Eipä aikaakaan, kun Aino jo saapuu auto lastattuna Jussin kotitilalle ensi alkuun kuukaudeksi. Tilalla asuu myös Jussin isä ja pikkuveli sekä isän veli Erkki. Miehet ovat eläneet tilalla keskenään yli 10 vuotta, joten sulattelemista on puolin ja toisin. Eivätkä murre-erot ja erilaiset temperamentit varsinaisesti helpota sopeutumista. Vaan Ainon ja Jussin rakkaustarinassa on vaan jotain kaikenvoittavaa, jonka takia Aino on valmis sietämään ja nielemään sellaista, mikä ennen sai hänet kipinöimään omaa tahtoa.
 
Itse tarina on siis edelleen yhtä valloittava ja oma elämänkokemus tarjoaa nyt tarinaan vähän uudenlaista perspektiiviä, mutta äänikirja ei nyt vain kaikilta osin ollut täysin onnistunut. En pitänyt Miia Selinin tavasta lukea tätä teosta, sillä dialogi sai siitä sellaisia sävyjä, joita en itse tekstistä tunnista. Jotenkin Jussin isän ja sedän sanomiin asioihin oli saatu paikoitellen ivallisen tuntuinen sävy, kun taas Aino oli välillä kuin neito pulassa. Enkä koe, että näin on tarinassa tarkoitettu. Se söi sitä humoristista sävyä, joka monessa kohtaa kukki pinnan alla. Eräs kaverini on opiskelujensa aikana tavannut paljon ihmisiä eri puolilta Suomea ja kun kerroin hänelle tästä, hän totesi, että monesti kun joku yrittää matkia toisen murrealueen puhetapaa (esimerkiksi meidän pohjalaista murretta), siihen tulee jokin erikoinen sävy. Niin on ehkä käynyt tässäkin.
 
Veera Nieminen on nokkela sanankäyttäjä, jonka teksti on todella eloisaa. Suosittelen tätä kirjaa ensisijaisesti itse luettavaksi, mutta ei minua kuitenkaan harmita uusinta äänikirjanakaan. Samainen kaverini, joka esitti huomion muiden murteiden jäljittelystä, päätti tarinasta antamieni kehujen perusteella myös kuunnella tämän ja hän piti tästä, joten sillä perusteella ainakin ensikosketus tähän kirjaan toimii äänikirjanakin hyvin.

sunnuntai 26. tammikuuta 2020

Minä olen Anna Puu

Mari Koppinen ja Anna Puu: Minä olen Anna Puu
4 h 22 min., WSOY 2019
lukija: Anna Puu
 
Anna Puu on artisti, jonka uran alkuaikoja seurasin Idols-ohjelmaa katsellen. Anna Puu ei silloin noussut minulle mitenkään merkittäväksi artistiksi, mutta olen löytänyt hänen musiikkinsa myöhemmin ja löytänyt siitä omat suosikkikappaleeni. Provinssi rockissa vuonna 2016 pääsin myös näkemään Anna Puun livenä ja vaikken mikään keikoilla kävijä olekaan, niin joskus oli kiva päästä kuulemaan häntä uudelleenkin livenä.
 
Mari Koppisen ja Anna Puun yhteistyönä syntynyt Minä olen Anna Puu kertoo pääasiassa hänen urastaan, mutta sivuaa myös yksityiselämän käänteitä, kuten lapsen syntymää, eroa ja nykyistä parisuhdetta. Mikään paljastuskirja tämä ei ole, vaikka siitä on tietyissä medioissa yritetty lööppiotsikkojen aineksia löytääkin.
 
Pidin tästä kirjasta. Äänikirjan lumoa tehostaa se, että Anna Puu on itse lukenut tämän äänikirjaksi. Tulee tunne, että Anna Puu tässä ihan oikeasti kertoo faneilleen. Äänikirjassa pääsi samalla myös fiilistelemään hänen suosituimpia kappaleitaan, sillä niistä on otettu otteita mukaan tarinankerrontaan. Niiden avulla on itse asiassa sangen helppo ajoittaa Anna Puun vaiheita oman elämän vaiheisiin: tämä biisi soi silloin ja silloin radiossa usein, tämä oli tuolloin soitettu hitti. Toimiva kirja, kiva oli kuunnella.

perjantai 24. tammikuuta 2020

Katsokaa miten onnellinen olen

Holly Bourne: Katsokaa miten onnellinen olen
396 s., Gummerus 2019
alkup. How Do You Like Me Now?, 2018
suom. Kristiina Vaara
kansi: Sanna Mander

Holly Bournen ensimmäinen aikuisille suunnattu romaani Katsokaa miten onnellinen olen odotteli lukuvuoroaan lainapinossani lähes vuoden. Kieltämättä poden huonoa omaatuntoa siitä, että pidin kirjaa niin kauan itselläni vain odottamassa lukuhetkeä. Kun lopulta aloitin, luin kirjan muutamassa päivässä. Jotkut ovat kritisoineet tätä kirjaa ja etenkin loppuratkaisua kliseisyydestä, mutta sellaista en tästä tunnistanut. En kuitenkaan ole lopulta ihan varma siitä, mitä mieltä tästä kirjasta olen.

Kirjan päähenkilö on 31-vuotias menestyskirjailija ja lifestyleguru Tori Bailey, jonka elämässä kaikki tuntuu olevan mukavasti mallillaan. Hänen teoksensa ja esimerkkinsä elämässä ylipäätään on innoittanut naisia ympäri maailmaa tekemään elämästään juuri sellaista kuin he itse haluavat. Tori on arvostettu luennoitsija ja hänen somepäivityksensä keräävät hetkessä satoja reagointeja ja kommentteja. Hänen parisuhteensa Tomiin on kestänyt jo kuutisen vuotta ja elämä näyttää hymyilevän. Paitsi että ihan niin ei ole.

Tori Bailey on elänyt suuressa valheessa ja teoksen edetessä lukija pääsee seuraamaan Torin kipuilua siloisen julkisuuskuvansa ja oman onnensa välillä. Hän ei nimittäin itsekään tiedä mitä v*ttua (kuten hän asian ilmaisisi) hänen elämässään tapahtuu. Parisuhde Tomin kanssa rakoilee, he riitelevät alituiseen ja seksielämä on kuihtunutta. Oman kehonsa muutoksiin, vatsamakkaraan ja kasvojen ensimmäisiin juonteisiin, hän ei suhtaudu lainkaan niin kevyesti kuin antaa seuraajilleen ymmärtää. Oman onnen rakoillessa on joskus vaikea iloita siitä, miten ympärillä yksi jos toinen kihlautuu, menee naimisiin tai saa lapsen. Niin kutsuttujen ystävien alentuva suhtautuminen urakeskeiseen ja lapsettomaan Toriin satuttaa välillä, sillä saatuaan lapsia he pitävät perheen perustamista ainoana tavoittelemisen arvoisena asiana elämässä.

Katsokaa miten onnellinen olen on saanut viihdekirjan statuksen ja kyllähän tässä täyttyy joitakin chick litin tunnusmerkkejä, kuten tietyllä tavalla vahva naispäähenkilö. Teos sai minut välillä hymähtelemään huvittuneena, mutta vielä useammin minun kävi sääli Toria, joka niin monta kertaa sivuutti omat toiveensa ja yritti sopeutua huonoon parisuhteeseensa ja täyttää julkisuuskuvansa asettamat odotukset. Enemmän kuin viihdettä tämä teos on mielestäni kuitenkin kuvaus elämänmurroksesta, niistä hetkistä kun pitää oikeasti miettiä mikä tekee onnelliseksi.

Tietyllä tavalla pystyn samaistumaan Toriin, vaikka en olekaan parisuhteessa tai elämäntapaguru. Tässä kolmeakymmentä ikävuottani hitaasti (no okei, nopeasti!) mutta varmasti lähestyessäni olen kohdannut tiettyjä odotuksia, joita ikäiseeni (naiseen) kohdistetaan. Sen suhteen samaistuin siihen, miten turhauttavina Tori koki häneen ja hänen elämäntapaansa kohdistetut odotukset ja väheksynnän. Mielestäni Bourne käsittelee tätä aihetta kiinnostavasti. Tässä teoksessa käsitellään mielenkiintoisesti myös sitä, mitä voi kätkeytyä sosiaaliseen mediaan tehtyjen täydellisyyttä säteilevien päivitysten, tykkäysten ja kommenttien taustalle. Tori on siitä oiva esimerkki.

Vaikka en olekaan ihan varma mitä lopulta pidin tästä kirjasta, niin ajatuksia tämä taatusti herätti. Ristiriitaiseen tunteeseeni varmasti vaikuttaa se, että minulla oli tätä teosta kohtaan niin kovin erilaiset odotukset siihen nähden mitä tämä teos todella mielestäni oli. Jos kaipaat kevyttä viihdettä, tämä ei ehkä ole oikea valinta, mutta jos haluat lukea ajatuksia herättävän mutta silti viihdyttävän teoksen kolmekymppisyydestä, unelmista, onnen etsimisestä ja elämänmurroksesta, lue tämä kirja.

♠♠♠

keskiviikko 22. tammikuuta 2020

Kenen joukoissa seisot, Miia Martikainen?

Nelli Hietala: Kenen joukoissa seisot, Miia Martikainen?
188 s., Karisto 2018
kansi: Kati Rapia
 
Luin vuonna 2016 ensimmäisen osan Nelli Hietalan sittemmin jo kolmiosaiseksi kasvaneeseen Miia Martikaisesta kertovaan sarjaan. Minun on vaikea uskoa, että Miia Martikaisen kärsimysviikon lukemisesta on jo reilut 3 vuotta, sillä kirjan hyväntuulisuus ja suurin osa juonestakin on vielä hyvin muistissa. Lainasin jo viime kesänä lomalukemiseksi tämän jatko-osan Kenen joukoissa seisot, Miia Martikainen?, mutta olenkin hautonut tätä kirjaa lainakirjojen hyllyssäni siitä lähtien. Kun sitten aloitin, vei teos minut heti mennessään. Helppolukuista, helppotajuista ja letkeää kerrontaa.
 
Miia Martikaisen abivuosi on alkanut, mutta tässä kirjassa opiskelu on vain sivuseikka, sillä teoksen pääteemat ovat paitsi ihmissuhteissa myös eläinsuojeluasioissa. Miian ystävä Anna on kiinnostunut eläinsuojeluasioista. Eräänä yönä Anna pääsee uusien kaveriensa mukana erään maatilan sikalaan kuvaamaan salaa eläinten oloja. Samana viikonloppuna Miia on lopulta tavannut jälleen kesäromanssinsa Tanelin, jonka kanssa vietetty yhteinen aika keskeytyy, kun Anna joutuu pulaan ja kaksikko lähtee hakemaan häntä.
 
Miia Martikainen on mielestäni virkistävä hahmo. Hän ei niinkään kaihoa parisuhdetta, vaan hän tahtoisi tulla täysiveriseksi seikkailijattareksi - vaan miten sellaiseksi tullaan? Etenkin, kun Taneli nyt vihdoin otti yhteyttä ja on tosi ihana. Ja kun pitkäaikainen ihastus Annan Jere-veljeen ei ole myöskään vielä täysin kuopattu. Miia on kiva tyyppi, ei ollenkaan mikään sellainen syöjätär, vaan enemmänkin itseään etsivä nuori nainen, jolla on fiksuja ajatuksia ja päämääriä elämässä - siis muitakin kuin tulla täysiveriseksi seikkailijattareksi.
 
Tämä teos oli viihdyttävää luettavaa, vaikka tässä on myös vakavia eettisiä pohdintoja. Taidanpa lukea sarjan kolmannenkin osan sitten, kun saan ensin muita kirjastolainoja vähän vähemmiksi - yritän nimittäin olla lainaamatta mitään ennen kuin vanhojen lainojen pino alenee hieman.
 
♠♠♠♠

sunnuntai 19. tammikuuta 2020

Kaapin henki: Tavaravaivaisen tunnustuksia



Laura Honkasalo: Kaapin henki - Tavaravaivaisen tunnustuksia
248 s., Kirjapaja 2019
kansi: Anna Makkonen

Laura Honkasalo tuntuu toistuvasti tarttuvan aiheisiin, jotka kiinnostavat minua. Luin viime vuonna hänen teoksensa Nuukaillen eli kuinka pelastin kukkaroni ja maailman, jossa hän käsittelee rahankäyttöään ja tarjoaa samalla nuukailuvinkkejään eteenpäin. Myös hänen teoksensa Pöytä yhdelle - yksinäisyydestä ja yksin olemisen taidosta on mielestäni todella hyvä. Ei siis ihme, että olin aika täpinöissäni, kun viime vuonna kuulin, että Honkasalolta ilmestyy uusi teos, joka käsittelee tavarasuhdetta. Jälleen minua kiinnostava aihe! Kun lopulta pääsin tätä kirjaa lukemaan, tuntui niin ihanalta, kun tiesi saavansa lukea kirjan, joka paitsi sulkee lukusukkulaan myös aivan varmasti herättää ajatuksia.

Laura Honkasalo kertoo keräilleensä lapsuudesta asti erilaisia aarteita, mutta sittemmin hän on alkanut miettiä tavaroiden sitovuutta. Kirjassaan hän pohtii tavarasuhdettaan ja samalla myös kuluttamista, jota käsiteltiin laajemmin jo Nuukaillen -kirjassa. Hän avaa kaappiensa ovet ja päästää lukijan mukaan rakkaiden muistojen syövereihin. Kirja jakautuu kahteen osaan, jotka ovat Tunnetavaraa ja Minimalismiunelmia.

Olen aina ollut taipuvainen materialismiin. En ole välttämättä niinkään shoppailija, vaikka jotenkin kotiini on kertynyt tavaraa, joihin olen jollain tasolla kiintynyt. Sisimmässäni taitaa asua myös pala pula-ajan ihmisen sielua, sillä minun on ollut haastavaa luopua tavaroista siksikin, että kaikkea voi joskus vielä tarvita. Viime vuosina tavarasuhteeni on alkanut muuttua järkiperäisemmäksi, mutta edelleen on sellaisia ihan satunnaisiakin esineitä, joista en tunnesyistä luopuisi. Honkasalo kirjoittaa (s. 156), että "Muistoesineet auttavat hahmottamaan ajan kulumista ja käsittämään omaa elämäntarinaa". Se on mielestäni hyvin kiteytetty. Joskus tosin on vain kovin vaikea päättää, mitkä muistoesineet oikeastaan ovat säilyttämisen arvoisia - asia, jota Honkasalokin on omalla kohdallaan pohtinut. Honkasalo sivuaa kirjassaan minimalismi- ja kodinraivausoppaita, mutta hän ei tunnu niinkään kokevan niiden oppeja omikseen. Se on meille yhteistä ja onkin mielenkiintoista lukea siinäkin suhteessa samanmielisen ihmisen ajatuksia materiasta.

Tämä kirja sai minut tekemään listaa siitä, mitä kaikkea olen näiden vuosien varrella keräillyt. Olen keräillyt ainakin Pokémon-kortteja, superpalloja, lehmäaiheisia esineitä, geelikyniä, muumimukeja, Disneyn klassikkopiirrettyjä ja Happy Cat -viinipulloja, joskaan en niin tosissani ja tavoitteellisesti kuin ehkä jotkut tosikeräilijät. Kissapullot koristavat kotiani edelleen, muumimukit ovat käyttöesineitä ja niitä saan silloin tällöin lahjaksi ja Disneyn piirrettyjä ostan harvakseltaan alesta ja kirppiksiltä, jos satun löytämään, mutta Pokémon-korttieni ja superpallojen sijainti on minulle arvoitus, lehmäaiheisia esineitä taas on varastossa pahvilaatikot väärällään. Geelikynät lienevät jo aikoja sitten kärrätty kaatopaikalle, mutta niitä oli kyllä ihana keräillä ala-asteikäisenä. Oli hienoa, jos löysi jonkin ihan uuden värisen kynän ja jossain vaiheessa tuli tuoksullisiakin geelikyniä, joita minullakin oli useampia. Ah turhuutta!

Honkasalon kirja oli minulle lopulta aika hidaslukuinen kirja, koska se herätti niin paljon ajatuksia. Olen nyt tammikuun alusta alkanut pitämään kirjaa siitä, mitä esineitä kotiini hankin ja mitä sieltä tavalla tai toisella poistan. Tämä kirja oli siis minulle juuri sopiva juuri nyt, ja samalla sain intoa pohtia tavaroita laajemmassakin mittakaavassa. Jos kaipaat apua tavarasuhteesi tarkasteluun, lue tämä kirja.

torstai 16. tammikuuta 2020

Valkoinen kuolema

Robert Galbraith: Valkoinen kuolema
23 h 7 min., Otavan äänikirja 2018
alkup. Lethal white, 2018
suom. Ilkka Rekiaro
lukija: Eero Saarinen
Cormoran Strike, osa 4.

Robert Galbraithin - siis J.K. Rowlingin, mainio Cormoran Strike -sarja on edennyt jo neljänteen osaansa. Olen kuunnellut sarjaa läpi aika hiljakseen, mutta nyt nämä kaksi viimeisintä olen kuunnellut aika tiheässä tahdissa Storytel-kokeilujakson tiimoilta. Valkoinen kuolema ei ollut minusta ihan niin hyvä kuin aikaisemmat osat, mutta myönnän auliisti, että kokemukseen saattoi vaikuttaa se, että jouduin kuuntelemaan kirjaa aika vilkasta tahtia ennen kuin kokeilujakso päättyisi.

Edellinen osa Pahan polku päättyi kutkuttavasti kohtaukseen, jossa Cormoran Strike saapuu apulaisensa Robin Ellacottin häihin auttamattoman myöhässä ja kaataa kukkatelineen. Mitä sitten tapahtui? Siihen saadaan vastaus tässä neljännessä osassa, jossa takaumien kautta palataan vuoden takaisiin häihin. Häidensä jälkeen Robin työskentelee edelleen Striken apulaisena ja jälleen heillä on edessään melkoinen vyyhti selvitettäväksi, sillä kumpikaan ei aavista miten isoon kokonaisuuteen kuuluu sekavan oloisen nuoren miehen Strikelle tekemä pyyntö selvittää vuosikymmeniä sitten näkemänsä henkirikos. Samaan aikaan huomiota vie poliittiset koukerot, kun Robin soluttautuu toimeksiantajan pyynnöstä parlamenttiin saadakseen lisää tietoja erinäisistä kytköksistä ja suhmuroinneista.

Periaatteessa Valkoinen kuolema on juonenkuljetukseltaan yhtä hyvä teos kuin edellisetkin osat, mutta toisaalta nyt minua alkoi hieman tympiä se, miten Robin tuntuu aina ajautuvan vaaraan. Minua tympii myös se, että Striken ja Robinin välinen epämääräinen jännite ei vain ota selvitäkseen. Toisaalta se tuo lisäulottuvuuttta sarjaan, sillä he ovat epäilemättä hyvät ystävät, mutta voisivatko he olla jotain muutakin? Sitä mahdollisuutta roikotetaan lukijan edessä, mutta mitään ei tapahdu. Jos tuolle juonenhaaralle ei lähdetä, niin voisiko sen ehkä antaa jo vähitellen painua taka-alalle?

♠♠♠♠½

sunnuntai 12. tammikuuta 2020

Lukupiirikirja: Lumilapsi

Eowyn Ivey: Lumilapsi
417 s., Bazar 2013
alkup. The Snow Child, 2012
suom. Marja Helanen
kannen kuvitus: Alessandro Gottardo
 
Jos joskus, niin nyt luulen osuneeni oikein todella nappiin lukupiirikirjaa valitessani. Emme olleet sopineet tammikuulle aihetta, mutta koska meillä on tapana saada seuraavan kerran kirja aina kokoontumisesta mukaan, tein jälleen omavaltaisen valinnan ja tarjosin piiriläisille Eowyn Iveyn Lumilasta tammikuun kirjaksi. Jonkin verran olen asiakaspalvelussa saanut piiriläisiltä kommentteja tästä kirjasta ja he ovat pitäneet siitä. Odotan huomiselta kokoontumiselta kiinnostavaa keskustelua.
 
Lumilapsi sijoittuu 1920-luvun Alaskaan. Ikääntyvä aviopari Jack ja Mabel ovat jättäneet kotiseutunsa taakseen ja päättäneet aloittaa alusta uudisraivaajina kaukana Alaskassa. Jackilla ja Mabelilla on suuri suru lapsettomuudestaan, ja tuo suru on ajamassa heitä erilleen. Jack raataa pelloilla repiäkseen ruuan talveksi, kun Mabel hoitaa pientä mökkiä ja yrittää taistella yksinäisyyttä vastaan. Kun lumi valaisee synkän syksyn, Jack ja Mabel innostuvat rakentamaan lumiukon - tai pieni lumilapsi siitä tulee. Aamulla se on poissa, mutta pihapiirissä alkaa sen sijaan liikkua pieni tyttö, todellinen metsän lapsi.
 
Vähitellen lapsi alkaa tottumaan pariskuntaan ja Jack ja Mabel alkavat tuntea lapsen tavat.  Vähitellen heidän ja lapsen välille alkaa rakentua kiintymys, sillä puolin ja toisin he tuovat toistensa elämiin asioita, joita he ovat kaivanneet. Tyttö, jonka nimeksi paljastuu Faina, tuo Jackille ja Mabelille hoivaamisen ja kiintymyksen kohteen, he taas tuovat tytölle pysyvyyttä ja turvallisuutta. Mutta kuka Faina oikein on ja mikä hänen tarinansa on?
 
Lumilapsi on taianomainen tarina, josta todella voi aistia Alaskan äärimmäiset olosuhteet, uudisraivaajien kovan työn ja lumen taikapiirin. Oli mielenkiintoista vähitellen rakentaa kuvaa Fainasta, sillä mukana kulkee vanha satu, jonka Mabel muistaa lapsuudestaan. Tietty mystisyys ja myyttisyys on kiehtovaa, mutta kiinnostavaa oli lukea ihan tavallisesta uudisraivaaja-arjestakin. En voi sanoa erityisesti pitäneeni Mabelista, mutta Jackista pidin, ja loppua kohti Mabelkin alkoi muuttua niin, että taisin lopulta pitää hänestä hieman enemmänkin kuin Jackista.
 
Minusta tuntuu, että haluaisin sanoa tästä kirjasta paljon enemmänkin, mutta ajatusten sanoiksi pukeminen on vaikeaa. Joskus vain pitää jostakin kirjasta niin paljon, ettei sitä osaa selittää edes itselleen. Näyttää siltä, että Lumilapsi on sellainen minulle. Jokin kirjan tunnelmassa toi mieleen Alice Hoffmanin Punaisen puutarhan, jota niin ikään olemme käsitelleet lukupiirissä. Jos pidit siitä, pidät tästäkin - ja päin vastoin. 

♠♠♠♠½

keskiviikko 8. tammikuuta 2020

Joulukuun luetut ja vuoden 2019 lukutilastot

Joulukuun luetut 
 
Joulukuu oli osaltani yllättävänkin kirjarikas. Siinä missä minun oli vaikea päästä joulufiilikseen, kirjat kyllä veivät minut tehokkaasti mennessään. Otin joulukuussa käyttöön Storytelin, josta oli saatavilla 30 päivän kokeilujakso. Päätin ottaa siitä maksimaalisen hyödyn irti ja kuuntelinkin todella monta äänikirjaa. Minulla on vielä yksi äänikirja kesken ja yritän saada sen kuunneltua ennen kuin kokeilujakso päättyy eli viimeistään huomenna pitäisi saada kirja kuunnelluksi loppuun.

Olen ajatellut, että alkuvuonna testaisin muutaman muunkin äänikirjasovelluksen ja katson sitten, jos ottaisin jonkin niistä pysyvästi käyttöön. Olen tietyissä asioissa hyvinkin nuuka ihminen enkä mieluusti maksa sellaisesta, jonka voin saada jostain ilmaiseksi. Nyt kun Storytelin kokeilujakso on lopuillaan, ei paluu kirjaston Ellibsiin jonottelemaan niitä muutamia kiinnostavia äänikirjoja oikein houkuta. Minulla ei ole vielä kokemusta muista maksullisista äänikirjasovelluksista kuin Storytelistä, mutta siinä olen kyllä pitänyt sen helppokäyttöisyydestä ja hyvästä valikoimasta. Olen koko ajan löytänyt kiinnostavaa kuunneltavaa ja monta jää vielä kuuntelematta niistä, joita kirjahyllyyni siirtelin alkuinnostuksen huumassa.

Joulukuussa luin tai kuuntelin kaikkiaan 14 kirjaa, mikä tekee siitä epäilemättä viime vuoden huippukuukauden kirjojen suhteen. Tässä on lista niistä kirjoista:

Ljudmila Ulitskaja: Naisten valheet
Robert Galbraith: Pahan polku
Petina Gappah: Pimeydestä loistaa valo
Leena Lehtolainen: Viimeinen kesäyö 
Theodor Kallifatides: Kastanjapuun kylä
Jorn Lier Horst: Kultaisen kellon arvoitus
Melba Escobar: Kauneussalonki
Janina Hescheles: Janinan päiväkirjat
Nura Farah: Aurinkotyttö
Maja Lunde: Lumisisko
Mari Manninen: Yhden lapsen kansa
Liane Moriarty: Hyvä aviomies
Nais Mason: Toivo

Jos jotain, niin ainakin joulukuun lista on ihanan kansainvälinen. Sain huikean loppukirin saattelemana suoritettua Seinäjoen kirjaston lukuhaasteen ja keräsinkin viime metreillä 9 puuttuvaa maata haasteeseen. Aion tarttua myös tänä vuonna Seinäjoen lukuhaasteeseen, mutta se vaikuttaa aika-teemallaan maahaastetta helpommalta. 

 Puolivuotiskatsaus loppuvuoden lukemisiin

Vuoden loputtua ryhdyin tekemään kokonaistilastoa viime vuoden lukemisistani. Kesäkuun loppuun mennessä olin lukenut 56 kirjaa ja loppuvuonna kulutin kirjoja vielä hieman tuotakin vikkelämmin. En ole näihin tilastoihin laskenut satutuokioita varten luettuja ja valikoituja kuvakirjoja tai kirjavinkkauskirjoja, joten todellisuudessa luku olisi vieläkin suurempi.

Heinäkuusta vuoden loppuun luin 59 kirjaa, joista
- 24 oli äänikirjoja
- 6 tietokirjaa
-  kaunokirjallisia teoksia luin siis 53

Kertomakirjallisuudessa olen lukenut useampaakin eri genreä, mutta erityisen iloinen olen siitä, että olen kirjojen myötä seikkaillut ympäri maailmaa paljon tavallista enemmän ja löytänyt todella kiinnostavia kirjailijoita ja miljöitä. Loppuvuoden parhaita kirjoja minulle olivat mm. Anna-Kaisa Linna-Ahon Paperijoutsen, Antti Tuurin Lakeuden kutsu, Mari Mannisen Yhden lapsen kansa ja niin monien ihastelema Maja Lunden kirjoittama ja Lisa Aisaton kuvittama Lumisisko.

Kokonaisuudessaan viime vuonna luin siis 115 kirjaa, joista 44 oli äänikirjoja. Olen todella alkanut rakastaa sitä, että saan aamulla napata puhelimesta äänikirjan päälle tai muuten kotona puuhastellessa kuunnella hyviä tarinoita. Ilman äänikirjoja en ehtisi tutustua läheskään niin moneen kirjaan kuin tahdon ja vaikka jotkut ovatkin sitä mieltä, että äänikirjojen kuuntelu ei ole oikeaa "lukemista", niin kyllä niiden kautta voi nauttia tarinasta ihan samalla tavalla. Toki se voi vaatia eri tavalla keskittymistä, mutta minulle se toimii. 

Mitä tapahtuu vuonna 2020

Ennustan, että alkuvuosi 2020 on osaltani aika kiireinen, sillä minun täytyy ihan tosissani saada gradu valmiiksi ja tehdä viimeinen tentti pois kuleksimasta. Usein kuitenkin paineen alla myös muut kirjat alkavat vetää minua puoleensa - olkoon se sitten sijaistoiminnon etsimistä tai yleistä kirjamaailmaan vihkiytymistä sen kaikissa ulottuvuuksissaan.

Osallistun Seinäjoen kirjaston aikamatkailuhaasteeseen, yritän saada oman hyllyn lukemattomia kirjoja luetuiksi ja osallistun klassikkohaasteisiin. En ole mitään näistä haasteista vielä suositellut sen tarkemmin, mutta varmasti kivoja kirjoja on taas tämäkin vuosi täynnä!

Blogini täytti muuten jo 8 vuotta 28.12.2019. Alan olla jo kirjabloggaamisen "veteraani", mutta edelleen tämä on kyllä tosi kiva harrastus! :)

lauantai 4. tammikuuta 2020

Toivo

Nais Mason: Toivo
235 s., Gummerus 2012
alkup. Meine Kraft ist die Hoffnung, 2009
suom. Mervi Ovaska
 
Vuoden 2019 viimeinen luettu kirja ja samalla Seinäjoen kirjaston lukuhaasteen viimeinen kirja on kenialaisen Nais Masonin omaelämäkerrallinen teos Toivo. Hieman yllättäen Keniassa syntyneen ja myöhemmin mm. Yhdysvalloissa asuneen Masonin kirja on alkukieleltään saksankielinen. Se lienee osoitus siitä, että vaikka elämä ei aina anna alkuun parhaita eväitä onneen, voi sitkeydellä ja omalla työllään avata ovia ja opiskella vaikka mitä.
 
Nais Mason on kahden jo aikuiseksi varttuneen lapsen äiti, joka sai mieheltään ja lastensa isältä HIV-tartunnan alle kolmekymppisenä. Elettiin 1980-lukua, jolloin HIV-positiivisuus oli kuin kuolemantuomio. Tutkimuksia sairaudesta ei vielä juuri ollut ja lääkehoito oli kallista. HIViin liitettiin monenlaisia ennakkoluuloja ja viruksen kantaminen saattoi johtaa irtisanomiseen ja eristämiseen yhteisöstä. Nais menetti miehensä sairaudelle ja hän jäi kahden pienen lapsen yksinhuoltajaksi. Hän päätti taistella, etteivät hänen lapsensa jäisi täysorvoiksi. Itse äidittä varttunut Nais halusi lapsilleen erilaisen tarinan.
 
Nais Masonin tarina on kovin toisenlainen kuin ne tavalliset afrikkalaiset hiv-tarinat. Hän ryhtyi aktiivisesti kamppailemaan paremman huomisen puolesta eikä vain omalta tai perheensä osalta, vaan kaikkien. Hän ryhtyi tekemään valistustyötä ja taistelemaan tehokkaamman hoidon puolesta. Hänen työnsä alkoi kantaa hedelmää. Hän muutti Yhdysvaltoihin ja sai elämäänsä uusia mahdollisuuksia, mm. merkittäviä projektitöitä terveysorganisaatioissa, mutta lopulta hän palasi Keniaan jatkamaan työtään siellä. Nais Mason ei alistunut diagnoosin saatuaan, vaan hän päätti ettei ole osa sitä tavallista tarinaa. Se päätös vaikutti monen muunkin elämään kuin vain hänen.
 
Nais Masonin tarina on selviytymistarina. Hänen kokemistaan menetyksistä ja takaiskuista huolimatta se on valoisa tarina siitä, miten aina kannattaa yrittää muuttaa asioita. Etenkin teoksen alkupuoli oli mielenkiintoista luettavaa, mutta lopussa kerronta muuttui hieman luettelomaiseksi: missä asui milloinkin, millaisia töitä teki milloinkin ja niin edelleen. Se hieman latistaa lopullista mielikuvaa teoksesta, mutta Masonin elämäntarina on silti huikea.
 
♠♠♠

perjantai 3. tammikuuta 2020

Hyvä aviomies

Liane Moriarty: Hyvä aviomies
11 h 56 min., WSOY äänikirja 2017 (suomennettu 2014)
alkup. The Husband's Secret, 2013
suom. Helene Bützow
lukija: Meri Nenonen
 
Jotta sain Seinäjoen kirjaston nojatuolimatkailuhaasteeseen uuden maan, valitsin Storytelistä kuunneltavakseni Liane Moriartyn teoksen Hyvä aviomies. Moriarty on australialainen kirjailija ja sinne tämä teoskin sijoittuu. Teoksessa tarkastellaan avioliittoja ja ihmissuhteita useammankin pariskunnan kautta.
 
Cecilia on kiireinen perheenäiti, joka on mukana monessa, huoltaa tyttärensä ja kotinsa säntillisesti, toimii Tupperware-konsulenttina ja suhteesta aviomies John Pauliinkin löytyy vielä kipinää. Eräänä päivänä Cecilia löytää sattumalta miehensä arkistopapereiden joukosta kirjekuoren, joka pitää sisällään kohahduttavan salaisuuden. Toisaalla Tess kuulee miehensä ja serkkunsa rakastuneen toisiinsa. Tilanne on käsittämätön ja Tess päättää lähteä. Rachel puolestaan on leski, joka kuulee, että hänen poikansa aikoo muuttaa perheineen New Yorkiin. Tuska edessä olevasta erosta pojanpoikaan on kipeä, mutta niin on yli 20 vuotta sitten murhatun tyttären kuolemakin. Tess tosin arvelee saaneensa syyllisen selville. Cecilian, Tessin ja Rachelin elämänpolut kohtaavat Sydneyssä.
 
Hyvä aviomies on kirja, jossa arki särkyy ja hakee uusia uomiaan. Teoksessa esitellyt aviomiehet ovat hyviä aviomiehiä omalla tavallaan, sellaisia joista puolisot haluavat pitää kaikesta huolimatta kiinni. Alkuteoksen nimi "Aviomiehen salaisuus" on myös kuvaava, sillä kullakin aviomiehellä on myös omat salaisuutensa, juuri ne, joista huolimatta puolisot haluavat pitää heistä kiinni.
 
Olen joskus aloittanut kuuntelemaan Moriartyn teosta Tavalliset pikku pihajuhlat, joka jäi minulta kesken. Suhtauduinkin tähän teokseen hienoisella jännityksellä, sillä en luottanut siihen, että teos lähtisi viemään mennessään. Niin kuitenkin kävi sangen nopeasti ja pidin tästä teoksesta paljon. Tässä on mielenkiintoisia ihmissuhdekoukeroita, sopivasti jännitystä, huumoria ja paljon tunnelatausta, joka välittyy siitäkin huolimatta, että Meri Nenonen lukee tämän teoksen aika ilmeettömästi.

♠♠♠♠