Lumenlaulaja

Emmi Itäranta: Lumenlaulaja

Teos 2025

Bloggaamattomien kirjojen jono on kasvanut siihen mittaan, että edelleen bloggaan lokakuussa luetuista kirjoista. Emmi Itärannan hieno teos Lumenlaulaja kertoo Kalevalan tarustosta tutun Louhen syntytarinan. Aluksi minun oli vähän vaikea tempautua mukaan tarinaan, mutta tästä kehkeytyi lopulta todellinen lukusukkula, jonka miljööstä pidin paljon. Mielessäni epäilin, että tämä voisi olla joka Finlandia-ehdokkaana, mutta ei sitten kuitenkaan ollut.

Kalevalasta tuttu Louhi, Pohjolan emäntä, kuvataan yleensä ilkeäksi ja ulkonäöltään epämiellyttäväksi hahmoksi. Itärannan teos kertoo oman versionsa siitä, miten Lauhasta tuli tarujen pahamaineinen Louhi. Teos rakentuu kahteen aikatasoon, joista toinen kuvaa Pohjolan kansan kohtalonhetkiä kaukana menneisyydessä ja toinen kulkee Elias Lönnrotin matkassa lapsuudesta kuolinvuoteelle saakka. Sinä teit minusta sen, millaisena minut nyt tunnetaan, mutta et kertonut mitä todella tapahtui, Louhi puhuu ajatuksissaan Eliakselle.

Lauha elää lapsuuttaan vahvojen naisten hallitsemassa Pohjolassa, jossa taikavoimat ja loitsuhahmot lyövät kättä arkisen aherruksen kanssa. Elämässä vallitsee sopusointu kaiken elollisen välillä, kunnes rauha rikkoutuu ja vieras heimo hyökkää Pohjolaan. Pohjolan kansa hajoaa, osa pakenee ja osa alistuu miehittäjien valtaan. Lauha, hänen äitinsä ja kaksi nuorempaa sisartaan pakenevat, ja Lauha päätyy turvaan Metsänpeiton naisyhteisöön.

Lauha viettää monta vuotta hiljaiseloa, kunnes traagisten tapahtumien painolasti sysää hänet puolustamaan syntyoikeuttaan Pohjolan tyttärenä. Hän haluaa ottaa kotinsa takaisin, koota kansansa taas yhteen ja tehdä Pohjolasta entisen kaltaisen yhteisön. Karhuemon lailla omiaan puolustavasta Lauhasta tulee Louhi, monen pelkäämä nainen. Asema ajaa kohti valintoja, joilla on kohtalokkaita seurauksia. Tästä syntyy Pohjolan emännän myytti.

Tykkäsin tosi paljon siitä, miten Itäranta ammentaa tarinansa suomalaisesta mytologiasta. Se on mielestäni todellinen kulttuuriteko, joka saattaa jopa innostaa lukijoita kansantarujen pariin. Olen itse Kalevalan joskus kauan sitten lukenut ja tarinan pääkohtia on tietysti tullut tankattua jo peruskoulussa, mutta Lumenlaulaja iski kipinää ajatukselle lukea tai kuunnella Kalevala uudemman kerran.

Olen Itärannan tuotannosta aiemmin lukenut Teemestarin kirjan ja Kudottujen kujien kaupungin, joista molemmista olen pitänyt. Teemestarin kirja on yksi väkevimmin mieleeni painuneista lukukokemuksista ja ajattelen sen tarinaa aika useinkin. Lumenlaulaja taitaa jäädä samalla tavalla sydämeen ja mieleen asumaan.

Syysmaa 1: Welman tytöt

Anu Holopainen: Welman tytöt

Syysmaa 1

Karisto 2003

Vuosien tauon jälkeen halusin palata Anu Holopaisen Syysmaa-sarjan pariin. Nuorempana luin varsinkin sarjan ensimmäiset osat moneen kertaan, sillä ne kuuluivat jokasyksyiseen lukemistooni. Lumouduin sarjan miljööstä, seikkailuista ja historian havinasta. Odotin tältä Welman tyttöjen uusintaluvulta samanlaista tarinaan tempautumista, mutta en enää tavoittanut samanlaista fiilistä kuin nuorempana. Aion silti lukea koko sarjan uudelleen, sillä viihdyin kuitenkin riittävän hyvin edelleen.

Nelityttärisen perheen esikoinen, Adaira, ollaan naittamassa isänsä valitsemalle korkea-arvoiselle miehelle. Tuleva aviomies Samak on Adairalle kaikin tavoin vastenmielinen, mutta epätoivoinen Adaira ei voi kuin alistua kohtaloonsa. Kun häntä ollaan kuljettamassa tulevan puolisonsa taloon, matka keskeytyy hyökkäykseen.

Adaira kaapataan ja kuljetetaan Varjolinnaan, jossa Adaira saa kuulla lisää kauheuksia hänelle valitusta miehestä. Hän tutustuu Welmaan ja muihin hänen pelastamiinsa tyttöihin, jotka elävät itsenäistä elämää muiden katseilta piilossa. Samalla hän tutustuu Villipihlajaan, lähes hävitettyyn uskontosuuntaan, joka on erityisesti naisten suosiossa. Varjolinna ja Welman tyttöjen elämäntyyli joutuu kuitenkin uhatuksi, kun Adaira saa kuulla isänsä aikovan naittaa pikkusisko Nenean Samakille. Sisko on pakko pelastaa, mutta millaisen hinnan siitä joutuu maksamaan?

Varjolinna on paikka, joka ennen kutkutti mielikuvitustani aivan valtavasti. Nyt aikuisena ihastuin eniten Varjolinnan kirjastoon ja sen Adairalle suomaan mahdollisuuteen lukea ja oppia lisää. Metsäuskoon ja puihin liittyvä muinaisusko on niin ikään mielestäni valtavan kiehtovaa, ja seuraavilta osilta odotankin eniten tarinan sen puolen syventämistä ja miljöön laajenemista.

Olipa kerran

Kiyash Monsef: Olipa kerran

WSOY 2023

Once There Was, 2023

suomentanut Riina Vuokko

Nappasin viime syksynä lainalle Kiyash Monsefin fantasiakirjan Olipa kerran, mutta lukeminen sai odottaa maaliskuulle asti. Ilmeisesti Olipa kerran on saanut hyvän vastaanoton maailmalla ja sitä on kehuttu paljon, minkä saatoin aluksi allekirjoittaa. Tarina lähti viemään mennessään, mutta jossain kohtaa juoni alkoi tuntua hiukan sirpalemaiselta.

15-vuotias Marjan perii isältään eläinlääkäriaseman ja liudan salaisuuksia. Isän kuolema on todettu murhaksi, mutta syyllisen jäljille ei tunnuta pääsevän millään. Etäiseksi jäänyt eläinlääkäri-isä tuntuu olleen tekemisissä mitä erikoisimpien tyyppien kanssa. Pian Marjan saa kutsun samanlaisiin tehtäviin, siis auttamaan erilaisia yliluonnollisia olentoja, vaikka ei hänellä ole minkäänlaista eläinlääkärin koulutusta.

Salaisuuksia, kaksi outoa ja toisistaan epämääräisen kuvan antavaa tahoa sekä mitä erikoisempia olentoja sijoitetaan reaalimaailmaan, jossa 15-vuotias Marjan asuu yksin holhoojanaan lähinaapuri. Koulunkäynnin kanssa on ollut isän kuoleman jälkeen vähän niin ja näin, mutta eläinlääkäriaseman asiat hän on pyrkinyt hoitamaan kirjanpitäjänsä tuella. Marjan on hahmona ihan kiva ja neuvokas, mutta minua häiritsi valtavasti hänen asemansa epärealistisuus. Kun tässä kuitenkin eletään ihan todellisessa yhteiskunnassa, ei tuollainen tunnu missään määrin realistiselta. Toki eiväthän yliluonnolliset olennotkaan ole todellisia, mutta tosiasioihin kaipasin realismia.

Juonessa kuljetaan vinhaa vauhtia sinne ja tänne. Välillä palataan isän kertomiin vanhoihin tarinoihin, jotka olivat mielestäni kiinnostavia ja sidottu hyvin pääjuoneen. Sen sijaan edestakaisin liikkuminen, jatkuvat epäilykset ja salaisuuksien verkko saivat kokonaisuuden tuntumaan kovin sirpalemaiselta. Tässä yksinkertaisesti tuntui olevan hieman liikaa kaikkea, vaikka ideana yliluonnollisia eläimiä hoitava eläinlääkäri on kyllä mainio.

Helsingin alla

Maria Turtschaninoff: Helsingin alla

Tammen äänikirja 2022, alkup. 2012

alkup. Underfors

suom. Marja Kyrö

lukijana Sanna Majuri

Olen vuosien varrella lukenut tai kuunnellut Maria Turtschaninoffin koko suomennetun tuotannon eli käytännössä voi sanoa, että koko tuotannon. Olen pitänyt niistä kovasti ja lumoutunut hänen luomistaan fantasiamaailmoista, mutta tätä taustaa vasten Helsingin alla oli hienoinen pettymys. En oikein edes tiedä mistä kiikasti, mutta jotenkin tämä ei nyt vain lähtenyt samalla lailla kuin suurin osa hänen muista kirjoistaan.

Alva on teini-ikäinen tyttö, josta on aina tuntunut hieman siltä, että hän ei ole kuin muut. Hän viihtyy varjoissa mahdollisimman näkymättömänä ja hänellä on sisäsyntyinen tarve kontrolloida ympäristöään pysymällä alati valppaana ja tietoisena niin tilasta kuin ihmisistäkin. Yllättäen Alva tutustuu Nide-nimiseen komeaan nuorukaiseen, joka tuntuu osaavan kertoa mistä Alva oikein oikeasti on syntyjään kotoisin.

Nide johdattaa hänet Helsingin alla olevaan kaupunkiin, jota kansoittavat erilaiset kansanperinteestä tutut olennot, kuten noidat ja peikot. Paikkaa on hallinnut Varjokuningas, joka on syösty vallasta, mutta Varjokuninkaan aarre on jäänyt niille sijoilleen. Alistadissa on tyyppejä, jotka ovat valmiita keinottelemaan vaikka mitä saadakseen sen haltuunsa. Kun Alvan muisti menneisyytensä suhteen alkaa vähitellen palata, on liian myöhäistä perääntyä. Tapahtumien käänteissä on mukana myös Alvaan ihastunut Joel, joka seurasi Alvaa ja Nideä salaa maan alle.

Tässä kirjassa tapahtuu paljon. Ollaan Helsingissä ja sen alla, mutta yhtä lailla piipahdetaan Närpiössä ja matkataan vauhdilla Lapin tuntureille. On petoksia, muistinmenetys ja -paluu, ihastumista ja rakastumista, pahantahtoista taikuutta ja pyrkimys kääntää asiat oikealle tolalle. Kaaosmainen voisi olla yksi termi kuvaamaan sisältöä, vaikka juoni on kyllä ihan looginen ja kerronta selkeää - sisältöä vain on ehkä hieman liikaa enkä erityisesti pitänyt hahmoista.

Taivazalan joutsen

Sari Peltoniemi: Taivazalan joutsen

Avaimenkantaja 1

237 s., Tammi 2016

kuvitus: Laura Haapamäki

En yleensä tuo blogiin niitä kirjoja, jotka luen töissä kirjavinkkauksia varten. Osittain se johtuu siitä, että toistan samaa vinkkipakettia eri kouluille, mutta suurin syy on se, että pääsääntöisesti haluan pitää oman harrastuksen (blogin) erillään työjutuista lukupiirikirjoja lukuun ottamatta. Nyt kuitenkin osui sellainen kirja, jota luin ihan vapaa-ajallakin, sillä jäin siihen niin koukkuun. Sari Peltoniemen Avaimenkantaja-trilogian avausosa Taivazalan joutsen oli minulle nimenä tuttu, mutta nyt otin kirjan lukeakseni. Oli niin hyvä kirja, että aion lukea koko trilogian, kun vaan ennätän. Taivazala kuulostaa muuten jotenkin tosi kivalta sanana!

Kielinen on pieni maaseutukylä, jonka valtteja ovat yhteisöllisyys ja turvallisuus. Eräänä elokuun päivänä muutoksen rattaat lähtevät pyörimään, kun taivaalle ilmestyy merkillinen lintuparvi, joka kuljettaa koria. Korissa matkusti Opri, joka saapui lemmikkeineen Kielisen kylään etsimään siepattua poikaansa. Taivazalasta kotoisin oleva Opri avaa päähenkilö Mirandalle sekä tämän parhaille ystäville Veeralle ja Olaville aivan uudenlaisen maailman. Samalla moni merkillinen asia saa selityksensä.

Kirjan tapahtumat kuljettavat lukijansa Mirandan ja muiden mukana seikkailuun, jossa Kielisen kylä paljastuu aivan joksikin muuksi kuin miksi asukkaat se ovat mieltäneet. Etenkin yksi asukkaista näyttäytyy ihan uudessa valossa, sillä hän on avaimenkantaja, joka pystyy liikkumaan Kielisen ikiaikaisia yhteyksiä pitkin muiden maailmojen välillä.

Luen aika harvoin fantasiakirjallisuutta, ja jälleen kerran mietin miksi näin on, sillä pääsääntöisesti pidän kaikesta lukemastani fantasiakirjallisuudesta. Tässä kirjassa pidin Peltoniemen luomasta miljööstä, jossa Taivazala kietoutuu luontevasti arkiseen Kielisen kylään. Odotan mielenkiinnolla millaisia muut rinnakkaismaailmat ovat. Myös juonenkuljetus on hyvää ja paikoin tapahtumat tuntuvat hyvinkin jännittäviltä näin aikuisenkin mielestä!

Rastitan tällä kirjalla luetuksi kohdan 24. opettaja, oppilas tai opiskelija Seinäjoen kirjaston henkilöhaasteessa. Valitsin tämän kohdan, sillä teoksen tapahtumat liittyvät keskeisesti kouluun ja sen oppilaisiin ja opettajiin.

Maresin voima

Maria Turtschaninoff: Maresin voima - Punaisen luostarin kronikoita 3

11 h 30 min., Tammi 2018

alkup. Breven från Maresi, 2018

suom. Marja Kyrö

lukija: Anni Kajos

 

Luin Maria Turtschaninoffin Punaisen luostarin kronikoiden avausosa Maresin jo alkuvuonna 2015, mutta jatko-osiin tutustuminen sai odottaa niiden ilmestymisen jälkeenkin vielä hyvän tovin. Olen vuoden sisään kuunnellut peräti kolme Turtschaninoffin kirjaa äänikirjoina, viimeisimpänä nyt tämän Maresin voiman, ja olen pitänyt niistä paljon. Jos et ole tutustunut hänen tuotantoonsa, suosittelen lämpimästi. Turtschaninoffin fantasiakirjat ovat todella todentuntuisia ja niiden miljöö kutsuva ja uskottava, niin että oikeastaan ne voisivat olla melkein kuin oikeaa historiaa.

 

Punaisen luostarin kronikoiden kolmannessa ja viimeisessä osassa palataan trilogian avausosasta tutun Maresin pariin. Naondel kuvaa Punaisen luostarin syntyyn johtaneita vaiheita, joten periaatteessa sen voisi lukea ensimmäisenä ja sitten vasta nämä kaksi muuta putkeen. Tässä teoksessa Maresi palaa luostarin suojatuista ja turvatuista olosuhteista takaisin puutteesta kärsivään kotikyläänsä, jota hallitsijan mielivalta kurittaa. Luostarissa Maresi on oppinut uusia tietoja, taitoja ja toimintatapoja, joten kotiinpaluu ei kaikilta osin ole täysin kitkatonta.

 

Maresi ei missään nimessä ole enää se sama tyttö, joka aikoinaan lähetettiin nälänhätää pakoon. Hänestä on tullut vahva ja itsenäinen, vaikka kyllä hänelläkin vielä kasvun paikkoja ja oppimista riittää. Kun hänen kotikyläänsä uhkaa uusi vaara, hän oppii itsestään paljon uutta. Hän oppii tunnistamaan voimansa ja jaksamisensa rajat. Voi siis sanoa, että tämä tarina on paitsi huikea seikkailu myös kasvutarina.

 

Minä pidin tästä teoksesta paljon. Maresin hahmo on hyvin pidettävä, mutta pidin myös esimerkiksi viisaasta ja harkitsevaisesta puunhakkaajasta, Maresin ymmärtäväisestä isästä ja lopulta myös Maresin äidistä, jotka alkuun hieman karsastin. Kuuntelin teoksen reipasta tahtia, koska teoksen miljöössä ja hahmojen parissa vain yksinkertaisesti viihtyy.

 

♠♠♠♠♠

Naondel

Maria Turtschaninoff: Naondel - Punaisen luostarin kronikoita

12 h 2 min., Tammen äänikirja 2018

alkup. Naondel. Krönikor från det Röda Klostret, 2016

lukija: Anni Kajos

suom. Marja Kyrö

kansi: Laura Lyytinen

Ensikosketukseni Maria Turtschaninoffin tuotantoon oli Maresi, jonka luin vuonna 2015. Jostain syystä laajempi tutustuminen hänen tuotantoonsa aina jäi ja jäi, vaikka minulta löytyy Naondel ihan omastakin hyllystä. Löysin aiemmin tänä vuonna kirjaston e-kirjavalikoimasta Turtschaninoffin Arran, josta pidin valtavasti ja jonka myötävaikutuksella otin Naondelin nyt myös kuunteluun. 

Naondel kuuluu samaan Punaisen luostarin kronikoita -trilogiaan kuin Maresikin, mutta Naondelissa kerrotaan vaiheista, jotka johtivat luostarin syntyyn. Kaikki saa alkunsa nuoren Kabiran tekemästä virheestä, jolla on kauaskantoisia seurauksia. Hänen perheensä tuntee vaalimansa lähteen salat, jotka hän ihastuksen sokaisemana tulee paljastaneeksi Iskanille, joka on visiirin poika. Iskan on vallanhimoinen nuori mies, joka hyödyntää häikäilemättä Kabiran paljastamia lähteen saloja. Vuosien varrella Iskanin uhreiksi joutuvat mm. vaeltajaklaanin Garai, unienkutoja Orseola ja naissoturi Sulani.

Naondel muodostuu Iskanin uhreiksi joutuneiden naisten tarinoista. Heidän tarinansa ovat erilaiset, osa on päätynyt Iskanin vaikutusvallan alle omaa hyväuskoisuuttaan, kun taas jotkut on viety väkisin. Myös elämän lähtökohdat ovat erilaisia, mutta jokaisen elämää leimaa kuitenkin henkinen ja/tai fyysinen väkivalta, pelko ja vapaudenkaipuu. Jokaisessa näistä naisista on myös voimaa, joka odottaa oikeaa hetkeä.

Naondel on tarinana yhtä lumoava kuin Maresikin. Turtschaninoff onnistuu tässäkin kirjassa luomaan upean miljöön, josta pidin todella paljon. Hänen luomansa maailma on kauneudessaan ja kauheudessaankin kerrassaan kiehtova, samoin alkulähteet ja maagiset kyvyt antavat tarinaan oman ehkä hieman jännittävänkin ulottuvuutensa. Naisten henkilöhahmoissa on myös hyvää särmää. Eniten pidin Kabiran hahmosta, mutta myös Garai oli minulle mieleen. He ehtivät tarinan edetessä myös tulemaan parhaiten tutuiksi.

Naondelin naisten tarina voisi olla ihan tositarina, jos ei oteta lukuun kuvitteellista miljöötä ja fantasiaelementtejä. Kirja kertoo alistetuista naisista, joita mies hallitsee mielensä mukaan. Historiassa sellaista on tapahtunut ja valitettavasti tapahtuu edelleen. Seikkailutarinana tämä on huikea, fantasiakertomuksena puitteiltaan hieno. Löytyy tästä tunnistettavasti myös feministinen ulottuvuus kaiken muun ohessa. Kerrassaan taidokasta kerrontaa, joka käy oikein hyvin aikuisellekin lukijalle, vaikka teos onkin suunnattu nuorille.

♠♠♠♠♠

Naistenviikolla: Arra

Maria Turtchaninoff: Arra

7 h 51 min., Tammen äänikirja 2019

alkup. Arra, 2008

suom. Marja Kyrö, 2010 

lukija: Anni Kajos 

 

Naistenviikon toisena kirjana esittelen Arran, joka valikoitui kuunneltavakseni lähes sattumanvaraisesti, kuten niin moni muukin kuuntelemani äänikirja. Arra on fantasiaromaani, jonka päähenkilö on Arra-tyttö. Hän on perheen nuorin lapsi, jota pidetään kummajaisena, koska tyttö ei puhu. Koska Arraa ei pidetä minkään arvoisena, jätetään hänet usein huomiotta. Sen ansiosta hänellä on mahdollisuus kuunnella mitä luonto hänelle puhuu. Kotikylä Simoran luonto laulaa hänelle omaa lauluaan.

 

Kun Arran kotitalo tuhoutuu tulipalossa, vie hänen tiensä Lagoran kaupunkiin. Arran asema ei kaupungissakaan ole paljon parempi kuin Simorassa, mutta toisaalta hän ansaitsee perheyhteisönsä suopeudun kutomalla upeita kuvakudoksia, joissa maisemat, talot ja ihmiset ikään kuin heräävät henkiin. Simorassa Arra kohtaa myös nuorukaisen, joka näkee hänet ja katsellaan saa Arran vapautumaan. Kun prinssi Surando miehineen lähtee sotaan ja joutuu saarroksiin, lähtee Arra hentoisesti olemuksestaan huolimatta ainoana pelastusretkelle.

 

Olipas mukaansatempaava fantasiaromaani! Pidin paljon teoksen miljööstä, jossa toisaalta on ripaus menneitä yhteiskuntarakenteita mutta kuitenkin myös paljon omaa. Teos piirtyi silmieni eteen värikkäänä ja eläväisenä. Myös henkilöhahmot olivat kiinnostavia. Etenkin Arran hahmo, joka kasvaa vieroksutusta ja monella tapaa väärinymmärretystä pikkutytöstä vahvaksi ja rohkeaksi nuoreksi naiseksi, on mielestäni hyvin onnistunut. Koko tarina tuntuu jotenkin taianomaiselta. Yhtäkkiä tässä kirjoittaessani myös oivallan, että juuri tällaisesta fantasiakirjallisuudestahan minä pidän: sopivassa suhteessa seikkailua, tarunhohtoa ja romantiikkaa on oikein toimiva kokonaisuus.

 

Maria Turtchaninoffin romaani Anaché on jatkoa Arralle. Sen haluan kyllä myös jossain vaiheessa lukea. Arra muistutti minulle taas sen, miten paljon loppujen lopuksi pidänkään fantasiakirjallisuudesta, vaikka sitä harvoin luenkin.

Kuinka aika pysäytetään

Matt Haig: Kuinka aika pysäytetään

363 s., Aula & co 2018

alkup. how to Stop Time, 2017

suom. Sarianna Silvonen

kansi: Tuomo Parikka

 

Tom Hazard on vuonna 1581 syntynyt historianopettaja nykypäivän Lontoossa. Päällisin puolin hän tosin näyttää noin nelikymppiseltä eikä hän luonnollisestikaan voi puhua harvinaisesta tilanteestaan kenellekään. Kyse ei ole aikamatkustuksesta, vaan Tomilla on harvinainen ikääntymistä hidastava sairaus, anageria. Tila puhkeaa teini-iässä. Hän ja muut "albat", kuten he itseään kutsuvat, ikääntyvät noin vuoden viidessätoista vuodessa. Alboilla on olemassa vain yksi sääntö: rakastua ei saa.

 

Tom kohtasi nuorena miehenä elämänsä rakkauden, Rosen, jonka kanssa meni naimisiin. Kun epäluulot ympärillä alkoivat herätä, Tomin oli pakko lähteä perheensä luota suojellakseen heitä pahoilta puheilta. Vuosikymmeniä myöhemmin Tom palaa Rosen kuolinvuoteen ääreen ja saa kuulla, että heidän tyttärensä Marion lakkasi isänsä tavoin ikääntymästä. Marion on kadonnut ja Tom lupaa löytää hänet. 

 

Tom kuuluu Albatrossiseuraan, jonka ruorissa on liki 1000-vuotias Heindrich. Ablatrossiseura auttaa alboja pysymään piilossa uusien identiteettien ja taustatarinoiden turvin. Tom on kuulunu seuraan jo pari vuosisataa ja vaihtanut asuinpaikkaa säännöllisin väliajoin. Tom jos kuka ymmärtää miten vaarallista on, jos hänen erikoinen tilanteensa paljastuu, sillä hän menetti äitinsä sen vuoksi. Erilaisuus pelottaa ihmisiä ja herättää epäluuloja. On kuitenkin vaikea elää elämää, jossa ei voi päästää ketään ihmistä lähelleen.

 

Tom elää vuosisataista elämäänsä haahuillen ja irrallisena, ainoana toiveenaan löytää rakas tyttärensä Marion. Teos on asetelmastaan huolimatta yllättävänkin kepeä ja minäkertoja Tomin mietteissä on piikikästä komiikkaa. Välillä kuitenkin tuntuu, että vuosisatoja eläneellä Tomilla ei oikein ole mitään sanottavaa maailmasta. Luulisi, että vuosisatainen elämä olisi opettanut monenlaisia viisauksia, mutta hän tuntuu ajatuksissaan kiertävän kehää.

 

Kuinka aika pysäytetään on mukaansatempaava ja sujuva kirja. Luin sen viikonloppuna ihan parilla istumalla ja teos suorastaan vaatikin jatkamaan lukemista. Haig osaa siepata lukijan mukaansa. Aluksi tosin hieman tuntui, että onpas pomppiva rakenne, kun lukujen välillä vaihdeltiin vuosisadasta toiseen. Nopeasti siihen kuitenkin tottui ja nämä "aikahypyt" eli takaumat olivatkin kyllä hyvin kiinnostavia. Ne olivat kuin historian valikoitu aikajana. Juonessa on omat kliseiset käänteensä etenkin teoksen loppupuolella, mutta kokonaisuutena teos on tarinaltaan nautittava. Hahmoista suosikikseni jäi Tomin Rose-vaimon sisar Greta, jossa oli mukavasti potkua. Muuten hahmot eivät lopulta juurikaan sykähdyttäneet.

 

Lukupiiri

Käsittelimme tätä teosta tänään lukupiirin kevätkauden viimeisessä kokoontumisessa. Pyrin aina ujuttamaan lukupiiriin kirjoja, jotka edellyttävät mukavuusalueelta poistumista. Kuinka aika pysäytetään on pehmeä lasku spekulatiivisen fiktion kentälle, sillä fantasian lisäksi siinä on läsnä myös historiaa, romantiikkaa ja vähän jännitystäkin. Kukaan lukupiiriläisistä ei koe fantasiaa omaksi genrekseen, mutta oikeastaan lähes poikkeuksetta he pitivät tästä. Tietysti voi pohtia onko tämä edes varsinaisesti fantasiaa, vaikka monissa kirjastoissa se onkin sijoitettu fantasiahyllyyn.

 

Lukupiirin keskustelussa nousi esiin samoja kommentteja kuin mitä itsellenikin olin jo aiemmin kirjoittanut ylös. Pomppivasta rakenteesta tuli kommenttia myös piirin kirjat äänikirjoina kuuntelevalta jäseneltä. Hänelle oli ollut vaikeampi seurata tarinan kulkua, eikä ihme. Kuunnellessa pitää olla hyvin tarkkana miljöön vaihtumisesta, kun taakse päin selailu ei ole niin helppoa. 

 

Kiitosta piiriläisiltäkin sai teoksen komiikka ja kiinnostavat historian ajanjaksot. Uudenlaisen kirjan kokeilu oli tällä kertaa onnistunut kokemus, vaikka joku tuumasikin, että tämän jälkeen on erityisen hyvä lukea jonnekin Pohjois-Karjalan syrjäkylille 1960-luvulle sijoittuva tarina.

 

Oma arvosanani tälle: ♠♠♠♠

Pohjolan porteilla

Mervi Heikkilä: Pohjolan porteilla

165 s., Haamu 2017

kansi: Suvi Kari

 arvostelukappale kustantajalta, kiitos!

Pohjolan porteilla on itsenäinen jatko-osa teoksille Louhen liitto ja Tuonella kulkijat. Päähenkilönä nähdään jo aiemmista osista tuttu Roona, yliluonnollisin kyvyin varustettu lukiolaistyttö, jolle paljastuu tässäkin osassa jotain uutta myyttisistä jumalista ja omista kyvyistään.

 

Olen pitänyt kovasti Louhi-sarjan aikaisemmista osista eikä tämäkään ollut pettymys! Heikkilä yhdistää edelleen taitavasti perinteitä ja historiaa sekä nykynuorten maailmaa, mutta jotenkin nyt Roonan todellinen syntyperä ja erikoistaidot linkittyvät entistäkin selkeämmin hänen arkielämäänsä. Mielestäni Roonan elämän tärkeät etapit yhdistyvät onnistuneella tavalla hänen yliluonnolliseen puoleensa sekä vanhoihin jumaliin. Kokonaisuudesta syntyy kiinnostava, kun lukija saa pähkäillä millä tavalla asiat vaikuttavat toisiinsa ja ennen kaikkea mistä sai alkunsa matka, jonka päätteeksi Roona saapuu itsensä Pohjan Akan porteille.

Roona on seurustellut jo kuukausia Aleksin kanssa ja suhde vaikuttaa vakaalta, mutta yhtäkkiä asiat tuntuvat muuttuvan. Roona on ottanut tärkeän askeleen suhteessaan ekan kertansa myötä ja pohtii minäkuvaansa. Roona vaikuttaa haavoittuvaisemmalta ja epävarmemmalta, sillä suhde Aleksiin ei tunnu enää niin selkeältä. Samoihin aikoihin peilikuvassa vilahtaa mystinen varjo ja Roonan isä Eerikki näkee tyttärestään näyn, joka ei lupaa mitään hyvää. Roona päättää syventyä erityistaitoihinsa ja hankkia oman samaanirummun, sillä myös hänen biologinen äitinsä Valpuri kaipaa tyttärensä taitoja avukseen.

 

Yllättäen Roonan haavoittuvaisuus ja epävarmuus näyttäytyykin myös hänen yliluonnollisella puolellaan: Roona ei tunne enää Karhun, oman eläimensä läsnäoloa. Tällä kertaa Roonalla on vastassaan entistä pahemmat viholliset eikä  tilannetta helpota lainkaan Karhun rauhoittavan ja turvallisen olemuksen puuttuminen. Nuori nainen  tuntee jäävänsä melkoisen yksin, vaikka hänellä onkin apunaan ystävänsä Sampsa sekä taitavava rummuntekijä ja samaani Iraida.

Vaikka Roonalla onkin yliluonnollisia kykyjä, hän näyttäytyy tässäkin teoksessa hyvin inhimillisenä. Hänelläkin on omat epävarmat kohtansa, johon varmasti (nuoren) lukijan on helppo samaistua. Kokonaisuudessaan Pohjolan porteilla on mielestäni otteessaanpitävä teos, jonka lukisi vaikka yhdeltä istumalta. Tietyllä tavalla tässä osassa on enemmän uhkan tuntua kuin aikaisemmissa osissa ja Roonan ajoittainen epävarmuus tuo omat väreensä tarinaan, mutta siitä huolimatta tarina tuntuu etenevän virkeästi ja hyvässä tahdissa. Kaikin puolin siis oikein onnistunut teos JA jee, tässä kirjassa tapahtuu yksi sellainen käänne, jota jo aiemmassa osassa aavistelin ja hieman salaa toivoinkin!

♠♠♠♠♠

 

Kannattaa käydä lukemassa myös Kian kommentteja Luetaanko tämä? -blogista, sillä mielestäni hän kirjoittaa tästä kirjasta hyvin!

Narnian tarinat - Velho ja leijona

C.S. Lewis: Narnian tarinat - Velho ja leijona

4 cd-levyä, noin 4 h

Otava 2005

alkup. The Lion, The Witch and The Wardrobe, 1950

lukija: Mikko Leppilampi

suom. Kyllikki Hämäläinen

Kun taannoin lähdin katsomaan minkä äänikirjan lainasin, päätin ottaa vaihteluksi nuortenkirjan. Narnian tarinat on sarja, josta olen kuullut puhuttavan paljon, mutta joka on kuitenkin jäänyt minulle vieraaksi. Nyt ajattelin korjata tilanteen ja kuuntelinkin äänikirjana sarjan avausosan Velho ja leijona. Täytyy sanoa, että ihan sutjakkaastihan tarina kulki, mutta jotenkin en kuitenkaan kauheasti innostunut tästä.

Velho ja leijona kertoo neljästä sisaruksesta - Peteristä, Susanista, Edmundista ja Lucysta - jotka lähetetään toisen maailmansodan aikaan turvaan Lontoon pommituksilta vanhan professorin luo. Professorilla on iso talo ja lapset lähtevät tutkimaan sitä, jolloin Lucy menee eräässä huoneessa vaatekaappiin ja huomaa päätyneensä sitä kautta outoon maahan. Tuo maa osoittautuu Narniaksi ja siellä Lucy tapaa ystävällisen faunin, joka kertoo hänelle tarinoita Narniasta, jota paha velho hallitsee ja jossa vallitsee ikuinen talvi. Lucyn sisarukset eivät usko nuorimman juttuja, mutta pian myös Edmund onnistuu kulkeutumaan Narniaan. Siellä hän tapaa velhon, joka kertoo Narniasta aivan erilaisen tarinan kuin fauni. Kun koko sisaruskatras lopulta yhdessä pääsee vaatekaapin läpi tuohon ihmeelliseen maahan, on heidän välillään eripuraa, joka johtaa joidenkin osalta ikävyyksiin.

Velho ja leijona on sinänsä ihan mielenkiintoinen fantasiatarina, mutta jotenkin minä en löytänyt tästä mitään erityisesti itseäni sykähdyttävää. Tuntuu, että ehkä tämä sopii paremmin lapsille tai nuorille, joille teos onkin alunperin suunnattu, sillä itse pidin tätä ehkä jotenkin "kevyenä" ja olisin kaivannut jotain lisää. Minun mielikuvitustani tämä ei jostain syystä riittänyt ruokkimaan ja minua jotenkin turhautti tarinan vastoinkäymiset ja ajoittain todella nopeasti ilmenevät uudet käänteet. Erityisesti loppuratkaisu hämmensi minua, mutta toisaalta se varmaankin avaa tarinan seuraaville osille uusia väyliä kulkea.

Tätä teosta kuunnellessa työmatkat sujuivat kyllä ihan mukavasti, joten varsinaisesti en missään kohtaa kyllästynyt, vaikka jotkin asiat turhauttivatkin. Kuitenkaan en olisi kyllä tätä neljää tuntia pidempään piitannut kuunnellakaan, sillä jotenkin tarina ei kuitenkaan loppuviimein ottanut minua kunnolla mukaansa. Ehkä Harry Potterin matkassa varttuneelle tämä teos ei vain ollut riittävän maaginen ja monipuolinen. Ei minua kuitenkaan harmita, että tulin kuunnelleeksi tämän äänikirjan: onpahan taas yksi aukko kirjallisuudentuntemuksessa tilkittynä!

♠♠♠ 

Hobitti

J.R.R. Tolkien: Hobitti

9 cd-levyä, 10 h 58 min

lukija: Lauri Komulainen

alkup. The Hobbit or There and Back Again, 1937

suom. Kersti Juva ja Panu Pekkanen

Taru sormusten herrasta -trilogian jälkeen päätin, että kuuntelen samaan kyytiin myös Hobitin, joka kuvaa Bilbo Reppulin vaiheita. Hobitin vaiheet eivät ole ihan yhdentekeviä Taru sormusten herrasta -trilogian kannalta, sillä tässä teoksessa Bilbo löytää taikasormuksen, jonka ympärille koko trilogia kietoutuu. Alkuasetelmani tätä teosta kohtaan oli hieman ristiriitainen, sillä olen katsonut Hobitti-elokuvat ja pitänyt niistä paljon, mutta kirjana Hobitti ei ole innostanut. Muistan, että eräänä kesänä noin 10 vuotta sitten lainasin kirjastosta Lohikäärmevuoren enkä kerta kaikkiaan saanut sitä luettua. 

Hobitti kertoo siis Frodo Reppulin sukulaismiehestä Bilbosta, jonka Gandalf on valinnut mukaan kääpiöiden retkikuntaan. 13 kääpiötä on matkalla kohti vuorta, jonka retkikunnan johtajan Thorinin isoisä on menettänyt lohikäärme-Smaugille. Tarkoitus on saada kääpiöiden vanha valtakunta takaisin, eikä motivaattoreista ole pulaa, sillä vuoren ohella Smaugilla on hallussaan myös kääpiöiden mittava kulta-aarre. Bilbo tarvitaan mukaan paitsi onnea tuottavaksi 14:ksi jäseneksi myös voron ominaisuudessa: pikkuruinen hobitti on Gandalfin mielestä omiaan siihen tehtävään. Bilbolle ei jää muuta vaihtoehtoa kuin suostua tuumaan.

Matkallaan retkikunta kohtaa monia vaaroja ja eksyykin välillä toisistaan. Hiisien asuttaman vuoriston sisällä yksin vaellellessaan Bilbo löytää taikasormuksen ja kohtaa Klonkun. Myös sudet hätyyttävät toisensa uudelleen löytänyttä retkikuntaa eikä peikkojenkaan kohtaamiselta vältytä. Suurin vaaroista on kuitenkin Smaug, jonka raivo osaa olla valtaisa.

Olin ajatellut, että Hobitti on valtavan pitkä tarina. Mielikuva juontanee juurensa siihen, että käsittääkseni elokuvatrilogia on tehty tämän yhden teoksen pohjalta. Välillä jopa mietin, että miten tästä kirjasta on saatu kolme elokuvaa aikaan, sillä ei tämä näin kirjana ollut kovinkaan taianomainen. Mutta kyllä tämän nyt työmatkoillaan kuunteli, vaikka en erityisemmin lumoutunutkaan. On kyllä huomattavissa, että Tolkienin kertojankyvyt ovat kehittyneet Hobitin ja Sormusten herra -trilogian välillä, ja lisäksi hänen miljöökuvauksensa on muuttunut edukseen. 

♠♠♠

Taru sormusten herrasta - Kuninkaan paluu

J.R.R. Tolkien: Taru sormusten herrasta - Kuninkaan paluu

äänikirjana kahdessa osassa, yht. 20 levyä

WSOY, 2003

lukija: Heikki Määttänen

alkup. The Lord of the Rings - The Return of the King, 1955

suom. Kersti Juva ja Panu Pekkanen

Niin saapui se päivä, jolloin sain kuunnelluksi loppuun Tolkienin hienon trilogian Taru sormusten herrasta. Jälleen kerran lähdin äänikirjan matkaan elokuvien luomilla mielikuvilla. Muistelin, että pidin Kuninkaan paluusta paljon - ehkä jopa eniten koko elokuvatrilogiasta - mutta samalla muistelin sen olleen aika väkivaltainen ja täynnä taistelukuvauksia ja kaikenlaisia yhteenottoja. Siksi tämä kirja yllättikin, sillä vaikka tapahtumat ovat toden teolla vyöryneet kohti avointa sotaa, ei tässä juuri ollut taistelukuvauksia, vaan pikemminkin keskityttiin kertomaan tilanteesta ennen ja jälkeen taisteluiden. Melko maltillista siis, eikä se ole lainkaan huono asia, vaikkakin taistelu olisi voinut tuoda enemmän menoa ja meininkiä tähän. Kuninkaan paluu olikin mielestäni melko vaisu teos, vaikka siinä Frodo sai suuren tehtävänsä päätökseen ja tapahtui kaikenlaisia isoja asioita.

Sormusta viemään lähtenyt retkikunta on edelleen hajaannuksen tilassa. Tapahtumien keskiössä on eri armeijoja rohanilaisista gondorilaisiin, jotka Aragorn - kuningas, joka palaa - kokoaa yhdeksi armeijaksi taistelussa Sauronia vastaan. Sillä välin, kun Aragorn vetää vihollisen huomiota itseensä, on Frodolla ja Samilla kiperät paikat örkkien keskellä. He kuitenkin onnistuvat jatkamaan matkaansa tulivuorelle, jossa sormus on määrä tuhota, sillä Aragorn on onnistunut harhautuksessaan. Myös Klonkku osoittautuu hyödylliseksi olennoksi, kun viimeisiä ratkaisuja tehdään.

Yks kaks yllättäen reissut onkin sitten reissattu, tehtävä täytetty, uudet miehet asetettu valtaan edesmenneiden jälkeen ja on aika palata takaisin Kontuun.  Palatessaan Frodo, Sam, Merri ja Pippin joutuvat kuitenkin huomaamaan, että heidän rakas Kontunsa ei ole säilynyt muuttumattomana kaikessa myllerryksessä eikä heillä siis vielä ole aikaa lepoon ja loikoiluun. Tuntuu hassulta, että niin se yhteinen tieni Frodon ja kumppaneiden kanssa nyt katkesi. Olen tosin alkanut kuunnella Hobittia, mutta se kertookin tapahtumista ennen tätä trilogiaa.

Tämän teoksen kohdalla olin hieman pettynyt siitä, miten tarina etenikin yhtäkkiä ryminällä suureen huipentumaan ja sen jälkeiset tapahtumat eivät sitten oikein enää herättäneet kiinnostusta. Oli toki ihan kiva saada tietää mitä tutuille hahmoille tapahtui sen jälkeen, kun tehtävä oli täytetty, mutta ne vaiheet eivät tuntuneet enää niin huikeilta kuin matka, jonka kukin tahoillaan oli vaeltanut. Minusta tuntuu jopa hieman siltä, että tämä päätösosa ja etenkin sen loppupuoli oli todellinen lässähdys muuten mahtavassa tarinassa, jossa on riittänyt niin paljon ihasteltavaa miljööstä juonenkuljetukseen ja hahmoihin saakka. Näyttää myös vähän siltä, että kirjana Kuninkaan paluu ei nouse samalla tavalla suosikikseni kuin elokuvissa, vaikka olikin kiva tutustua myös tähän kirjatrilogiaan kokonaisuudessaan.

♠♠♠½

Taru sormusten herrasta - Kaksi tornia

J.R.R. Tolkien: Taru sormusten herrasta - Kaksi tornia

äänikirjana kahdessa osassa, yht. 20 levyä

WSOY, 2003

lukija: Heikki Määttänen

alkup. The Lord of the Rings - The Two Towers, 1954

suom. Kersti Juva, Eila Pennanen & Panu Pekkanen

Matkani Frodon ja kumppanien kanssa jatkuu, sillä sain vastikään kuunneltua trilogian toisen osan. Aloitin Kahden tornin kuuntelun hieman jännityksensekaisesti, sillä ensimmäinen osa Sormuksen ritarit osoitti kirjan olevan paljon elokuvaa vangitsevampi kokonaisuus, mutta samanaikaisesti tiesin toista kirjaa aloittaessani lähteväni kuuntelemaan trilogian minulle kaikkein vähiten mieluisinta osiota, ainakin elokuvien perusteella siis. Elokuvan perusteella muistin lähinnä kallionkielekkeellä värisevät viluiset Frodon ja Samin, joita Klonkku hätyyttää, mutta kirja osoittautuikin paljon seikkailuntäyteisemmäksi kuin muistikuvani elokuvasta olivat.

Sormuksen retkikunta jatkaa matkaansa nyt Aragornin johdolla, sillä Gandalf on pudonnut taistelun tiimellyksessä Morian kaivoksessa ja oletettavasti kuollut. Jäljellejääneet retkikunnan jäsenet matkaavat jokea pitkin kohti Raurosin putouksia. Matkalla Boromir yrittää väkisin viedä Frodolta sormuksen, mikä johtaa Frodon silmittömään pakoon Samin liittyessä hänen seuraansa. Samaan aikaan muu retkikunta joutuu örkkien hyökkäyksen kohteeksi ja Merri ja Pippin jäävät vangeiksi. Aragorn, Gimli ja Legolas lähtevät vangittujen toveriensa jäljessä matkaan saateltuaan ensin surmansa saaneen Boromirin viimeiselle matkalleen. Monta on mutkaa matkalla niin Frodolla ja Samilla kuin retkikunnan toisellakin porukalla, eivätkä vaikeudet näytä loppuvan ainakaan Frodon ja Samin kohdalla, kuten saamme teoksen lopussa huomata.

Elokuvasta minulle päällimmäiseksi jäänyt mielikuva tapahtumaköyhästä tarinanosasta osoittautui vääräksi, mutta sen sijaan huomasin muistikuvieni pitävän paikkansa yleisen tunnelman osalta. Äänikirjastakin välittyi nimittäin sama vaikeuksien sävyttämä hieman harmaa ja ankea tunnelma kuin elokuvastakin aikoinaan. Huomasin myös, että tämäkin äänikirja piti huomioni omanaan paljon elokuvaa paremmin, vaikken tätä yhtä innokkaasti kuunneltukaan kuin ensimmäistä osaa kuuntelin. Edelleen kuitenkin hämmästelen Tolkienin luomaa fantasiamaailmaa, johon tuntuu koko ajan tulevan lisää juttuja sävyttämään jo muutenkin rehevää miljöötä. Odotan jo mielenkiinnolla trilogian viimeisen osan kuuntelemista, mutta tässä välissä kuuntelen kuitenkin jotakin muuta: en halua vielä kokonaan luopua ajatuksesta, että seikkailut odottavat yhä!

♠♠♠♠

Taru sormusten herrasta - Sormuksen ritarit

J.R.R. Tolkien: Taru sormusten herrasta - Sormuksen ritarit

äänikirjana kahdessa osassa, yht. 20 levyä

WSOY, 2002

lukija: Heikki Määttänen

alkup. The Lord of the Rings - The Fellowship of the Ring, 1954

suom. Kersti Juva, Eila Pennanen & Panu Pekkanen

Taru sormusten herrasta on minulle elokuvista tuttu sarja, jota en koskaan erityisesti ajatellut lukevani tai kuuntelevani. Pelkästään valtavan paksujen kirjojen näkeminen kirjaston hyllyssä olisi riittänyt saamaan minut jättämään sarjan jonkun muun luettavaksi, mutta sen lisäksi elokuvat eivät erityisesti tuntuneet minulle omilta, vaikka ne ainakin kahdesti olenkin nähnyt. Äänikirja kuitenkin päätyi työmatkaseurakseni, sillä eräs tuttavani kertoi kuuntelevansa sarjaa äänikirjana ja pitävänsä kuulemastaan. Jälleen (jo ties kuinka monennen!) kerran voin todeta, että onneksi heitin ennakkoajatukseni sivuun, sillä minä todella tykästyin Sormuksen ritareihin ja seuraava osa Kaksi tornia on minulla jo kuuntelussa.

Vaikka monille lienee sarjan alkuasetelma tuttu, kertaan tähän muutaman pääkohdan. Frodo Reppuli on hobitti, joka perii Bilbo-sedältään taikasormuksen. Sormuksella on mahtava mahti ja se on voimakkain yhdeksästä sormuksesta, jotka muinoin taottiin. Sormus päätyi Bilbolle sattumien kautta ja moni luuli sormuksen kadonneen iäksi. Kun Gandalf-velho kehottaa matkoille aikovaa Bilboa jättämään sormuksen Frodolle, ei hän vielä osaa aavistaa miten suurta vastuuta hän onkaan nuoremman hobitin harteille siirtämässä. Mordorin pahuus on herännyt ja saanut vainun sormuksesta, joka on liian voimakas ja vaarallinen säilytettäväksi. Frodo kumppaneineen lähtee pitkälle matkalle, jonka on tarkoitus huipentua sormuksen tuhoamiseen. Vaan Frodo eikä edes Gandalf aavista, että sormusta himoitsee nyt moni muukin kuin sen alkuperäinen omistaja Sauron.

Siinä missä elokuvat eivät ikinä oikein täysin vanginneet huomiotani, (ääni)kirja teki sen. En todellakaan osannut odottaa, että tämä fantasiaseikkailu voisi pitää mielenkiintoni niin virkeänä kuin nyt kävi. Kuuntelinkin tarinaa myös kotisohvalla, sillä en kerta kaikkiaan malttanut jättää sitä viikonlopuiksi sivuun. Uskon, että edesmenneen Heikki Määttäsen vivahteikkaalla tulkinnalla on viihtymiseeni yhtä suuri vaikutus kuin Tolkienin kuvailemalla fantasiamaailmalla. Se piirtyi silmieni eteen miellyttävänä ja kutsuvana, vaikka siellä juoksentelikin örkkejä ja muita pahiksia. Pidin myös Tolkienin tavasta kuljettaa tarinaa, sillä vaikka välillä poikettiin kuulemaan muinaisia taruja, niin koko ajan pääjuoni säilyi kirkkaana mielessä ja kaikki liittyi lopulta siihen.

Äänikirjaa kuunnellessa minulle valkeni hyvin nopeasti, että elokuva on - niin laaja kuin se onkin - vain pieni murto-osa siitä, mitä kaikkea tässä teoksessa oikeastaan tapahtuukaan. Vaikka elokuvia katsoessa onkin joskus tullut mieleen ajatus "koska tää loppuu", ei paljon laajempi kirja nostanut sellaista mieleeni kertaakaan. Olen niin iloinen, että lopultakin "löysin" tämän älyttömän mielenkiintoisen trilogian enkä voi kyllin ylistää tätä teosta, joka osoittautui minulle todella positiiviseksi yllätykseksi.

♠♠♠♠♠

Tuonella kulkijat

Mervi Heikkilä: Tuonella kulkijat

159 s., Haamu 2016

kansi: Suvi Kari

a-kappale kustantajalta

Kun postilaatikkoon saapui toivomani arvostelukappale Mervi Heikkilän Tuonella kulkijoista, otin kirjan heti lukuun. Tämä Louhen liiton jatko-osa imaisi minut niin hyvin mukaansa, että luin tämän oikeastaan yhdeltä istumalta, mutta tekstini julkaisun jätin teoksen julkaisupäivälle, joka on tänään.

Tuonella kulkijat jatkaa Louhen liitosta tutun Roonan tarinaa. Roona on nuori nainen, jolla on monia salaisuuksia. Yksi niistä on hänen todellinen syntyperänsä, toinen taas hänen kykynsä kommunikoida eläinten kanssa. Saatuaan Louhen liitossa kuulla uusia asioita itsestään, vanhemmistaan ja myyttisistä kalevalaisista hahmoista, on Roonan maailma muuttunut. Taustansa vuoksi hänen elämässään on asioita, joista vain lähimmät ihmiset tietävät. Roonan lomamatka Turkuun isänsä Eerikki Puujumalan luokse asettaa hänet jälleen uusien faktojen eteen sekä kysyy kykyä luottaa uusiin ihmisiin sekä rohkeutta toimia asioiden saattamiseksi oikealle tolalle, sillä jotain pahaa on selkeästi tekeillä: siitä kielii paitsi kaikkien lintujen katoaminen Turusta myös isä-Eerikin antikvariaatin tuho ja isän katoaminen. Siitä matka jatkuukin jo rajan yli Tuonelan puolelle.

Mielestäni Tuonella kulkijat osoittautui hyvin kiehtovaksi teokseksi, joka oli - mikäli mahdollista - vieläkin paremmin otteessaan pitävä kuin Louhen liitto. Tässä teoksessa on enemmän tummia sävyjä, kun Roona joutuu yllättävien tilanteiden eteen yksin ja joutuu miettimään kehen voi luottaa ja keneltä pyytää apua. Mikään synkkä teos tämä ei kuitenkaan minun mielestäni ole, sillä tässä on mukavasti myös romanttista värinää ja ihmis- ja perhesuhdeasioita, joita on kiinnostavaa seurata. Vaikka Tuonella kulkijat on jatko-osa, sopii se luettavaksi myös itsenäisenä teoksena. Tässä teoksessa tulee ilmi kaikki olennainen Roonan aiemmista vaiheista, jotta voi hypätä Tuonella kulkijoiden matkaan ilman suurempia kysymysmerkkejä.

Pidin jo Louhen liitossa kovasti siitä, miten Heikkilä yhdistää perinteitä, historiaa ja nykynuorten maailmaa sujuvasti toisiinsa. Sama tyyli jatkuu myös Tuonella kulkijoissa, jossa tutustutaan entistä enemmän kalevalaisiin hahmoihin, jotka Heikkilä esittelee vallan toisessa valossa kuin Kalevala. Nyt pääsemme tutustumaan muun muassa Väinämöiseen ja Kullervoon, ja kieltämättä nyt kumpikin mies näyttäytyy paljon mielenkiintoisemmassa valossa kuin aiemmin. Pidin jo edellisessä osassa myös siitä, miten hienosti Heikkilä nivoo miljöön ja tarinan yhteen, eikä tämä teos kalpene edeltäjälleen siinäkään. Itse asiassa minua alkoi todella kiinnostaa päästä tutustumaan Aboa Vetus -museoon Turkuun. Vaikka itselleni maaseutumiljöö onkin yleisesti ottaen jotenkin läheisempi, pidin kuitenkin paljon teoksen esittelemästä Turusta. Tuonella pääsemme myös nauttimaan metsäpolkujen ja petojen maailmasta, jolloin perinteet ja myytit tuntuvat hengittävän vahvempina.

Kuten yllä olevasta voi päätellä, minä pidin tästä teoksesta. Roona on mielestäni sellainen hahmo, jossa on sopivassa suhteessa nuoruuden kokemattomuutta ja epävarmuutta, mutta kuitenkin myös jo elämänkokemusta, kurinalaisuutta ja kykyä selviytyä uusista tilanteista hallitusti. Roonasta on helppo pitää ja se varmasti lisää teosten kiinnostavuutta ja saa viihtymään niiden parissa. Jään mielenkiinnolla odottamaan mitä mystistä Roona seuraavaksi kohtaa ja miten siitä selvitään. Louhen liiton tavoin tähänkin teokseen on tehty materiaalipaketti. Se löytyy Haamu-kustannuksen materiaalipankista.

♠♠♠♠♠

Vainuttu

Elina Rouhiainen: Vainuttu - Susiraja 4

414 s., Tammi 2015

kansi: Laura Lyytinen ja Riikka Turkulainen

 

Susiraja-sarjan päätösosa Vainuttu on nyt täällä. Teoksen ilmestyminen oli mennä minulta ihan ohi, kunnes bloggaajakollegan kautta kuulin asiasta. Minulla on vähän haikea fiilis, sillä olen pitänyt Susirajasta paljon. Tuntuu haikealta jättää hyvästit Raisalle, Mikaelille, Nikolle ja muille sarjan hahmoille, joiden seurassa olen viihtynyt niin hyvin. Samalla kuitenkin olen iloinen siitä huikeasta matkasta, jonka tämä sarja on minulle tarjonnut. Mielestäni Vainuttu päättää tämän kiehtovan sarjan todella upeasti.

 

Raisa Oja ja Mikael Sarri ovat taas yhdessä. Saatuaan tietää olevansa daimon ja paettuaan veljensä Mitjan kanssa kreikkalaiselta saarelta, on Raisan elämä mennyt kokolailla uusiksi. Olennaisinta on Raisan ja Mikaelin suhde, joka herättää paljon kysymyksiä. Päällimmäisenä Raisan mielessä pyörii kysymys siitä miten ihmissuden ja daimonin - perivihollisten - suhde voi toimia. Kiistaton tosiasia kuitenkin on, että Raisa haluaa Mikaelin ja Mikael haluaa Raisan. Heidän ehdoton uhrautuvaisuutensa toisen puolesta, pyyteetön tuki ja kannustaminen ovat asioita, jotka myös hukkavaaralaiset huomaavat, kun Raisa ja Mikael palaavat Hukkavaaraan selvittämään naapurikunnan kanssa syntynyttä susikahnausta. Valitettavasti kumpikaan ei tunnu tajuavan, että heillä olisi nyt suurempiakin huolenaiheita kuin naapurikuntalaiset. Raisa ei aavistakaan mitä muutoksia elämällä on hänelle vielä tarjottavanaan.

 

Yksi parhaista asioista tässä kirjassa oli epäilemättä Raisan ja Mikaelin suhde, koska heidän vain kuuluu olla yhdessä. Muutenkin henkilöhahmot ovat koko sarjan ajan olleet mainioita, ja tässä teoksessa erityisesti Daniel Sarri riemastutti minua kovasti. Pidin myös siitä, että tarina sijoittui Hukkavaaraankin, koska mielestäni sen miljöö on kiehtova ja siellä tulee parhaiten esille koko sarjan kannalta olennaisten ihmissusien olemassaolo ja elämäntapa.

 

Tarina itsessään eteni sujuvasti ja kiinnostavasti. Tuttuun susirajamaiseen tapaan tämäkin nappasi minut otteeseensa ja koko ajan piti saada lukea "vielä yksi luku". Ainut asia mitä minä hieman tässä teoksessa moitin on se, että tuntui kuin loppuratkaisua olisi hieman turhaan venytetty. Vaikka viimeiset 50 sivua toivatkin tarinaan taas uutta jännitystä ja johtivat loppuratkaisun viimeiseen huipennukseen, niin silti minua hieman turhautti taas uusi vastoinkäyminen Raisan ja Mikaelin onnen tiellä. Muutoin kokonaisuus oli mielestäni hyvä ja Rouhiaisen käyttämä sujuva ja samalla vivahteikas kieli on todella nautittavaa luettavaa. Dialogi on niin ikään todella sujuvaa ja välillä suorastaan riemastuttavaa, sillä Rouhiainen upottaa siihen hyvin nasevuutta, jota löytyy kyllä tekstistä muutenkin. Todella hieno päätös tälle sarjalle, joka toivottavasti löytää alati uusia lukijoita!

 

♠♠♠♠½

 

Kesytön, Uhanalainen, Jäljitetty 

Louhen liitto

Mervi Heikkilä: Louhen liitto

151 s., Haamu 2015

kansi: Riikka Nikko

pyytämätön a-kappale kustantajalta

Jokin aika sitten postilaatikkoon oli tullut kirjapaketti, jonka sisältä paljastui Mervi Heikkilän nuortenromaani Louhen liitto. Tämä spekulatiivisen fiktion genreen lukeutuva teos julkaistaan tänään Kalevalan päivänä Vaasassa.

Roona on ysiluokkalainen tyttö, joka harrastaa luontokuvausta. Hän on erilainen verrattuna muihin ikäisiinsä tyttöihin, ja hänellä on salaisuuksia, joista hän ei vain voi puhua kenellekään. Myös valokuvauskurssilla tutuksi tulleeseen Aleksiin on syytä pitää hieman välimatkaa, vaikka se sattuukin. Roona ei kuitenkaan ole ainut, jolla on salaisuuksia. Kun hänen äitinsä salaisuus tulee julki ja Roona tempautuu mukaan seikkailuun, joka ylittää kaikki yliluonnollisen rajat, on entistä tärkempää pitää välimatkaa ulkopuolisiin. Ihan vain varmuuden vuoksi, sillä tämä seikkailu vaatii uhrinsa.

Louhen liiton miljöö metsäpolkuineen ja soineen on kerrassaan väkevä ja mielikuvitusta ruokkiva kokonaisuus, joka on helppo aistia: tuntuu kuin metsän tuoksutkin tulisivat lähelle, puhumattakaan siitä miten tarina visualisoituu silmien eteen. Miljöö on todella vahvasti sidoksissa itse tarinaan, se ei jää pelkäksi viitekehykseksi, vaan muodostaa oleellisen osan tarinan kokonaisuutta. Tarina on hyvin vetävä ja mielenkiintoinen, siinä on mystisyyttä ja eräänlaista perinnerakkautta tai perinteiden kunnioittamista, mutta myös aina nuoria kiinnostava sivujuonne tytön ja pojan välisestä ystävyydestä ja etenkin ihastumisesta. Tässä teoskessa Heikkilä onnistuu hienosti yhdistämään kansanperinnettä ja nykynuorten maailmaa, jotka lyövät kättä ja muodostavat hyvin toimivan kokonaisuuden.

Roonan kipuilemissa asioissa on paljon erityisesti nuorille tuttuja juttuja, oman identiteetin etsintää ja minäkuvan muodostumista. Roona joutuukin etsimään itseään rankimman kautta, sillä hän saa yllättäen tietää olevansa adoptoitu. Biologinen äiti näyttää jämähtäneen täysin 1800-luvun tunnelmiin, mikä paitsi hämmentää Roonaa ja tuo mukanaan paljon sellaista, mitä hän ei olisi ikinä uskonut olevan olemassakaan, aiheuttaa myös nauruhermoja kutkuttavia tilanteita vanhakantaisen ajatusmaailman ja nykynuoren ajatusmaailman törmäyksessä. Sillä vanhakantainen Roonan biologinen äiti Valpuri on, onhan hän Louhen liittolainen.

Pidin siitä miten Heikkilä on luonut uudenlaisen kuvan Kalevalan Louhesta. Uskon, että tällaiselle suomalaisesta kansanperinteestä ja historiastakin ammentavalle teokselle on todella ollut jo tilausta, sillä onhan tämä nyt kaikella tavalla paljon helpommin lähestyttävä teos kuin vaikkapa se Kalevala. Vaikka silläkin teoksella on paikkansa koulusivistyksessä, niin Louhen liitto voi toimia todella hyvänä johdattelijana aiheeseen ja herättää mielenkiinnon kansanperinnettämme kohtaan. Siksi onkin hienoa, että tästä teoksesta on suunniteltu myös tehtäväpaketti opetuskäyttöön. Tehtäväpaketti löytyy kustantamon nettisivuilta. 

Mielestäni Louhen liitto on raikas ja jännittävä teos, jonka parissa aika kuluu nopeasti. Historia on omaa sydäntäni lähellä, joten tämä kirja tuntui juuri sopivalta minun luettavakseni, vaikka fantasiakirjallisuus taas ei sitten olekaan välttämättä ihan minun juttuni. Siitä syystä uskallan sanoa, että tämä toiminee monenlaisen kirjallisuuden lukijoille. Erilaisille lukijoille tämä toiminee siinäkin mielessä, että teoksen kieli on rikkaudestaan huolimatta selkeää ja helppotajuista, joten vähemmän lukevan nuoren kuvittelisi olevan yhtä helppo tarttua tähän teokseen kuin kirjatoukankin. Itse nautin suunnattomasti tämän teoksen maailmaan sukeltamisesta ja toivon todella, että nuoret löytäisivät tämän teoksen ja kouluissakin osattaisiin hyödyntää tämän mainion teoksen olemassaoloa, sillä tehtäväpaketin tehtävät vaikuttivat ainakin minun mielestäni todella innostavilta.

♠♠♠♠♠

Maresi - Punaisen luostarin kronikoita

Maria Turtschaninoff: Maresi - Punaisen luostarin kronikoita

212 s., Tammi 2014

alkup. Maresi. Krönikor från Röda klostret, 2014

suom. Marja Kyrö

kansi: Laura Lyytinen

Sain Maresin joululahjaksi vanhemmiltani, mutta vasta nyt ehdin ottamaan tämän lukuvuoroon. Vaan kyllä kannatti odottaa, Maresi nimittäin täytti odotukseni täydelleen. Finlandia Junior palkinnon napannut teos on kyllä todellakin lukemisen arvoinen.

Teoksen päähenkilö on 14-vuotias Maresi, joka asuu Punaisessa luostarissa pienellä saarella, jonne miehiltä on pääsy kielletty. Punaiseen luostariin saapuneet tytöt ovat tulleet saarelle hyvin eri syistä, jotkut koulutusta saamaan ja jotkut, kuten Maresi, siksi, ettei perheellä ollut enää varaa elättää häntä. Eräänä päivänä luostariin saapuu nuori Jai, joka pakenee isänsä silmitöntä vihaa. Jain isä ei todellakaan aio päästää tytärtään käsistään, mikä laittaa luostarin väen todelliselle koetukselle, kun mies saapuu joukkoineen saarelle.

Maresi on tarinana jotenkin lumoava, sen voisi lukea yhdeltä istumalta eikä kelloa tarvitsisi vilkaista kertaakaan. Erityisesti pidin tarinan miljööstä ja sen kuvauksesta, joka kuitenkin jättää lukijalle myös omaa kuvittelunvaraa. Punaisessa luostarissa on jotakin idyllistä, oikeaa sisaruutta ja ahkeruutta, mikä tekee tunnelmasta kodikkaan ja kutsuvan. Teoksen sisäkansiin on painettu kartat luostarin alueesta ja luostarisaaresta, mutta niitä en juuri vilkuillut, sillä tarina vei niin hyvin mukanaan, että en halunnut keskeyttää lukemista tarkentamalla karttamuistikuvia.

Teoksessa viehätti myös hahmot. Maresi on tiedonhaluinen lukutoukka, jonka kertojaääni on mielestäni elävä. Hänen hahmonsa on varmasti etenkin nuorille lukijoille hyvin samaistuttava, sillä Maresi ei ole vielä täysin löytänyt omaa kutsumustaan. Yksi teoksen kantavista teemoista onkin itsensä löytäminen. Siitä huolimatta minut hurmasi erityisesti kuitenkin pikkunoviisi Heo, jonka herttaisessa vilpittömyydessä on jotakin viehättävää. Tässä tarinassa on paljon vahvoja ja mieleenpainuvia hahmoja, mutta silti hahmoverkko ei muodostu liian sekavaksi.

Maresi ei tarinana ole mitenkään erityisen vauhdikas kirjan loppupuolta lukuunottamatta, mutta siinä on paljon asioita, jotka herättävät ajatuksia. Maresin taustan lisäksi ajatuksia herättää erityisesti Jain kokemukset. Tarinassa keskitytään melko paljon tavallisen luostarielämän kuvailuun ja edetään kohti loppuhuipennusta, mikä on mielestäni hyvä ratkaisu. Ei luostarielämää voisi kovin räväkästi kuvatakaan. Tarinan sävähdyttävyys lienee hiljaisissa kohtaloissa, joita jokaisella hahmolla lienee takanaan. Vaikutuksen tekee myös luostarilaisten jumalattaren kautta kuvattu fantasiamaailma. 

Kokonaisuutena Maresi on mielestäni todella toimiva nuorille suunnattu fantasiaromaani.

♠♠♠♠♠