torstai 27. helmikuuta 2020

Lukupiirikirja: Tie

Cormac McCarthy: Tie
245 s., WSOY 2008
alkup. The Road, 2006
suom. Kaijamari Sivill
 
Käsittelimme lukupiirimme helmikuun kokoontumisessa reilu pari viikkoa sitten Cormac McCarthyn dystopiaa Tie. Olin valinnut kirjan lukupiiriin kevätkauden "mukavuusalueeltapoistona", sillä haluan aina välillä ottaa käsittelyyn sellaista piirillemme ei niin ilmeistä kirjallisuutta. Lopulta yleinen mielipide tästä oli kokolailla se, että kirja ei ollut varsinaisesti epämieluisa muttei oikein mieluisakaan. Ajatuksia tämä ainakin herätti, joten olen tyytyväinen valintaan.
 
Tie sijoittuu jonnekin tulevaisuuteen ja tarjoilee lukijalle aikamoisen uhkakuvan siitä, mitä maailmallemme voisi tapahtua. Kirjan keskiössä on isä ja poika, jotka matkaavat kävellen kohti etelää. Kaikki ympäriltä on tuhoutunut, on vain hiljaisuus, ilmassa leijuva uhka ja kaikki mustan ja harmaan sävyt. Maailma on menettänyt värinsä, alituiseen sataa ja kaikesta on puutetta. Jokin luonnonkatastrofi on selvästi tapahtunut tuhoten ympäröivän yhteiskunnan. Sivilisaatio on raunioina, kukin huolehtii vain itsestään eikä keneenkään voi luottaa. Isän ja pojan vaellus etelään on rankka, he kuljettavat tavaroitaan ostoskärryissä milloin minkäkinlaisessa maastossa ja toivovat parempaa.
 
Tämä kirja oli miljööltään valtavan ankea, mutta sai pohtimaan maapallon tulevaisuutta. Toivoa tarinaan toi isän ja pojan lämmin suhde sekä se, ettei poika ollut menettänyt kykyään tuntea empatiaa, vaan hän halusi aina auttaa muita, jos vain suinkin voi. Se antaa toivonkipinän siitä, että äärimmäisissäkin olosuhteissa voi sydämen sivistys sinnitellä.
 
Eräs piiriläinen kertoi, että tämä kirja vei yöunet, mutta ei siksi, että tämä olisi ollut niin kauhea ettei nukutuksi saa. Pikemminkin kyse oli siitä, että hän halusi tietää miten isälle ja pojalle käy, joten kirjaa oli pakko lukea yötä myöten. Minä en itse saanut tästä ihan niin voimakasta elämystä, mutta kirjan imuun pystyin kuitenkin uppoutumaan. Olen huomannut, että vaikka jostain syystä lähtökohtaisesti välttelen dystopioita (ehkä koska jotenkin miellän ne scifin kaveriksi, vaikka niin ei ole), yleensä kuitenkin luen niitä kiinnostuneena. Ehkä jatkossa siis tartun niihin ennakkoluulottomammin!
 
♠♠♠

tiistai 25. helmikuuta 2020

Neloset: Jouppilan sisarusten tarina

Helena Jouppila ja Sanna Wallenius: Neloset - Jouppilan sisarusten tarina
229 s., Docendo 2020
kansi: Jarkko Lemetyinen
 
Helena Jouppilan ja hänen sisarustensa kokemuksista kertova Neloset - Jouppilan sisarusten tarina nousi median otsikoissa näkyvästi esiin paitsi pohjalaismaakunnissa myös koko maan kattavissa iltapäivälehdissä. Meidänkin kaupungin kirjastojen varausjono kasvoi parissa päivässä huikean mittaiseksi, mutta olin onnistunut ennakoimaan ja varaamaan kirjan jo ennen ryöpsähdystä.
 
Kesäkuussa 1951 isokyröläiset Hilkka (o.s. Sunikka) ja Eino Jouppila saavat perheenlisäystä. Eivät yhtä tai kahta vauvaa, vaan lapsia syntyykin kerralla neljä. Jouppilan neloset ovat ensimmäiset suomalaiset neloset, jotka jäävät henkiin. Pienokaiset saavat nimikseen Helena, Martti, Erkki ja Jorma. Otsikoihin he nousevat jo muutaman päivän ikäisinä, ovathan he ihme! Vuosien varrella nelikkoa pyydetään mainostamaan milloin mitäkin ja aina teini-ikään asti he näkyvät säännöllisesti otsikoissa, sillä juuri tämän kaltaisia ihmeitä sotien jälkeen uudelleen jaloilleen nouseva Suomi tarvitsee. Kulissien takana kaikki ei ole kuitenkaan hyvin, ja nyt Helena Jouppila kertoo millaista heidän elämänsä todellisuudessa oli.
 
Kun neloset olivat noin nelivuotiaita, perheen äiti Hilkka alkoi piinata ainoaa tytärtään Helenaa. Äidin kiukunpuuskia ja äkkipikaisuutta, suoranaista ilkeyttä ja pahantahtoisuutta pelkäsivät toki veljetkin, mutta erityisesti tyttärensä äiti otti silmätikukseen. Tämä kirja on kerrottu erityisesti Helenan näkökulmasta, mutta teoksesta näkyy myös se, etteivät veljetkään saaneet erityiskohtelua. On selvää, että Hilkka Jouppila kärsi mielenterveysongelmista, jotka heijastuivat erityisesti suhteessa lapsiin, joita hän ei tainnut koskaan oikein oppia rakastamaan. Perheen isä ei tainnut tietää kaikkea, vaikka jotain aavistelikin. Hänkin oli kuitenkin voimaton suhteessa vaimoonsa.
 
Mediassa tästä kirjasta on otettu hyöty irti klikkiotsikoin ja revittelemällä perheen piinaavia kotioloja, mutta tämä kirja ei mielestäni ole tunnelmaltaan läheskään niin tukahduttavan hirveä kuin voisi luulla. En väitä etteivätkö nelikon kokemukset olisi ihan käsittämättömiä ja koskettavia, mutta revittelevistä otsikoista poiketen tästä kirjasta henkii mielestäni ennen kaikkea se, että Helena Jouppila on onnistunut nousemaan kokemustensa päälle. Hän on käsitellyt asiat ja kertoo niistä nyt kiihkotta. Lukija ei jää murtuneen tunnepadon jalkoihin. Siinä mielessä tässä on jotain voimaannuttavaa. Tällaisistakin asioista voi selvitä.

maanantai 24. helmikuuta 2020

Vedet silmissä

Veera Vaahtera: Vedet silmissä
207 s., Tammi 2020

Kun kuulin Veera Vaahteralta ilmestyvän uuden teoksen, odotin sitä innolla. Olen pitänyt Vaahteran viihteellisistä kirjoista tosi paljon, etenkin neljästä ensimmäisestä. Muutaman vuoden takainen Sopivasti sekaisin viihdytti myös, mutta se veti jotkin asiat kyllä todella överiksi ja toisaalta taas olisin kaivannut siihen hitusen lisää huumoria. Huumori tuntuu olevan kadoksissa tässäkin teoksessa, joten jos odotat pääseväsi lukemaan nauruhermoja kutkuttelevaa viihdekirjaa, tulet todennäköisesti pettymään. Minun kasvoilleni tämä kirja nosti korkeintaan varovaisen hymyn, useimmiten ei oikein sitäkään. Missä on se mainiota ja iskevää viihdettä kirjoittava Vaahtera? Tule takaisin, kaipaan sinua!

Jenna Haverinen on stand up -koomikko, jonka ura ajautuu pattitilanteeseen. Jennan veli kuolee äkillisesti eikä koomikko enää osaa itsekään nauraa, saatika sitten naurattaa muita. Sitä tämä kirja pitkälti on, eri elämän alueilla kipuilemista ja naurun ja itkun rajalla häälymistä, vaikka niistä kumpikaan ei oikein minulle välittynytkään. Veljen kuoleman ja työhaasteiden lisäksi on vielä ongelmallinen perhetausta, joka nousee uudelleen esiin surutyön myötä. Lisäksi on paska poikaystävä Osmo, mies joka ei vuosien seurustelusta huolimatta ole esitellyt Jennaa perheelleen.

En ole aikaisemmin lukenut kirjaa stand up -koomikosta tai en ainakaan muista lukeneeni. Siinä mielessä oli kiinnostavaa lukea jotain hieman erilaista. Pidin aika paljon tämän kirjan miljööstä, jotenkin Jennan Kasper-veljen talokin saatiin muutettua lopulta ihanaksi pesäksi. Hahmot eivät kuitenkaan oikein sytyttäneet ja heistä suurimpaan osaan olikin vaikea saada mitään otetta. Lukeminen oli kuitenkin sujuvaa ja siinä mielessä viihdyttävää, että lukeminen maistui enkä aikonut jättää kirjaa kesken missään vaiheessa. Ihan kiva "välipala".

♠♠♠½ 

sunnuntai 23. helmikuuta 2020

Hopeapoika

Kristina Ohlsson: Hopeapoika
224 s., WSOY 2018
alkup. Silverpojken, 2014
suom. Pekka Marjamäki
kansi: Sami Saramäki
 
Onneksi ehdin muutama viikko sitten ottamaan kirjakuvia kunnolla varastoon, sillä meillä ei ole talven merkeistä enää tietoakaan. Tällä hetkellä aurinko paistaa niin, että takapihallani näyttäytyvä kyntämätön peltoalue näyttää melkein vihertävän. Hopeapojan ehdin kuitenkin niin kuvaamaan kuin lukemaankin talvisemmissa tunnelmmissa.
 
Luin viime keväänä Kristina Ohlssonin nuorisolle suuntaamaan dekkaritrilogian avausosan Lasilapset ja kuvittelin jatkavani trilogian parissa nopeastikin, mutta se sitten vähän jäi. Pidin Lasilapsista ja tiedän, että olisin ollut ihan myyty siitä noin 15 vuotta sitten, sillä teoksessa oli juuri sellaisia aineksia, joista jo silloin pidin. Tuolloin keväällä taisin saada Instan stoorin kautta kommentin, että jatko-osat ovat vielä jännempiä ja parempia. Pidin kyllä tästäkin kirjasta, mutta en avausosan veroisena.
 
Edellisen kirjan päähenkilönä nähtiin hiljattain Åhusiin muuttanut Billie, mutta tässä kirjassa päähenkilöksi nousee Billien kaveri Aladdin. Aladdinin perhe on muuttanut Ruotsiin Turkista jo aikoja sitten ja poika kokeekin olevansa ensisijaisesti Åhusista kotoisin. Aladdinin vanhemmat pyörittävät suosittua turkkilaista ravintolaa vanhassa vesitornissa. Nyt vanhemmilla on kuitenkin alkanut olla rahahuolia, koska asiakasmäärät ovat vähentyneet. Lisähuolia aiheuttaa se, että ravintolasta tuntuu katoavan ruokaa sulkemisajan jälkeen. Kiristinyt rahatilanne saa vanhemmat harkitsevaan muuttoa takaisin Turkkiin.
 
Aladdinin perheen arkihuolien rinnalla kulkee Hopeapojan tarina. Salama iski sata vuotta sitten hopeasepän pajaan. Tuon jälkeen katosi merkittävä määrä valmiita hopeaesineitä, mm. Åhusin kirkon tilaama uusi kastemalja, eikä esineitä koskaan löydetty. Niin kutsuttu Hopeapoika yritti löytää esineet puhdistaakseen varkaudesta epäillyn maineen, mutta tuloksetta. Kerrotaan, että poika on jäänyt kummittelemaan mahdottoman tehtävänsä odottaessa ratkaisuaan. Kun Aladdin näkee vanhanaikaisesti pukeutuneen ja äkisti katoavan pienen pojan vesitornin liepeillä, hän päättää selvittää hopeaesineiden kohtalon. Kuka ties hän saisi löytöpalkkion, jolla auttaa perhettään. Turkkiin hän ei ainakaan halua muuttaa.
 
Tarinan mielenkiintoisinta antia oli Hopeapojan tarina, vaikka teoksessa ratkottava ruokavarkausvyyhtikin oli hyvin kirjoitettu. Jotenkin tästä kirjasta kuitenkin puuttui se mystisyyden hohto, joka viehätti Lasilapsissa. Aion kyllä lukea trilogian loppuun, sillä näiden kahden kirjan perusteella Ohlsson osaa kirjoittaa hyvin sujuvalukuisia ja aikuisiakin viihdyttäviä nuortendekkareita. 
 
♠♠♠½

lauantai 15. helmikuuta 2020

Lukitut ovet

Ruth Ware: Lukitut ovet
10 h 33 min., Otava 2020
alkup. The Turn of the Key, 2019
suom. Antti Saarilahti
lukija: Karoliina Niskanen
 
Tutustuin Ruth Waren jännäreihin ensikertaa viime vuoden maaliskuussa, kun kuuntelin äänikirjana hänen sen hetken uusimman teoksensa Rouva Westaway on kuollut. Ruth Ware on suosikkijännärikirjailijani ja olenkin kuunnellut kaikki muut hänen teoksensa paitsi Synkän metsän siimeksessä, jota ei ole saatavilla äänikirjana. Kun aloin kuuntelemaan Lukittuja ovia, odotin kirjalta paljon. Aluksi kirja ei oikein ottanutkaan mukaansa, se lähti jotenkin tahmeasti liikkeelle eikä kummitustalomainen miljöökään oikein toiminut. Siitä tuli itse asiassa vähän vaivaantunut olo, vaikka en oikein tiedä miksi.
 
Rowan on nuori nainen, joka omaksi hämmästyksekseen saa hyväpalkkaisen lastenhoitajan pestin skotlantilaisen arkkitehtipariskunnan kotoa. Täysi ylöspito ja huikea palkka tuntuvat vähän liiankin uskomattomalta onnenpotkulta, mitä ne sitten ovatkin. Useimmat aiemmat lapsenvahdit ovat lähteneet nopeasti tehtävistään, sillä huhutaan, että perheen kunnostamassa vanhassa talossa tapahtuu outoja. Rowan saa pian huomata, että outouksia tosiaan tapahtuu, mutta pahin on vielä edessä.
 
Teos alkaa siitä, kun vankilassa murhaoikeudenkäyntiä odottava Rowan ryhtyy kirjoittamaan kirjettä asianajajalle kertoakseen mitä todella tapahtui ja vakuuttaakseen syyttömyyttään. Vähitellen Rowan saa puettua kokemuksensa sanoiksi. Hän tunnustaa että hän ei ole joka suhteessa ihan puhdas pulmunen, mutta murhaa hän ei ole tehnyt. Se tarkoittaa, että oikea murhaaja on edelleen vapaalla jalalla.
 
Tässä kirjassa on pyritty yhdistämään perinteistä kummitustalojännitystä psykologisine vivahteineen ja isoveli valvoo -tyyppistä painostavaa tunnelmaa. Mielestäni ne eivät oikein toimi yhteen. Miljöössä oli kyllä sellaisiakin elementtejä joista pidin, mutta suurimmaksi osaksi se ei vain oikein toiminut minulle. Kieltämättä olen hieman pettynyt, vaikka lopussa juonenkulun kiemurat avautuivatkin lukijalle ja moni asia sai selityksensä. Luin jonkin arvion, jossa teoksen sanottiin loppuvan kuin vailla kunnollista selitystä siitä, mitä todella tapahtui. Mielestäni loppuratkaisu on kuitenkin selkeä ja lukijan on helppo päätellä mitä sen jälkeen tapahtui.
 
Lukitut ovet ei ole mielestäni Waren vahvimpia jännäreitä, mutta kyllä tämän kuitenkin ihan mielellään kuunteli tietyistä seikoista huolimatta. Vaikka Ware onkin suosikkijännärikirjailijani, on hänen kirjojensa taso mielestäni vaihdellut aika paljon todella hyvästä kohtalaiseen. Oma suosikkini Valhepeli oli todella koukuttava, kun taas suljetun paikan trilleri Nainen hytissä 10 ei oikein sykähdyttänyt. Lukitut ovet meneekin sen kanssa aikalailla tasoihin.
 
♠♠♠

maanantai 10. helmikuuta 2020

Lauma

Jouni Tikkanen: Lauma - 1880-luvun lastensurmat ja susiviha Suomessa
4 h 52 min., Otavan äänikirja 2019
lukija: Aarne Linden
 
Jouni Tikkasen Lauma alkoi kiinnostaa minua jo siinä vaiheessa, kun olin tekemässä hankintoja kirjaston kokoelmaan. Kirjan lukeminen kuitenkin jäi, kunnes instagramissa joku kehui kirjan äänikirjatoteutusta hyväksi ja jännittäväksi. Sama henkilö kertoi kuitenkin, että aikoo tutustua teokseen vielä ihan kirjanakin, jotta pääsee näkemään kuvat ja taulukot. Minäkin siis päädyin kuuntelemaan kirjan äänikirjana, mutta lainasin kirjan siihen ohelle, jotta sain entistä selkeämmän kuvan teoksesta.
 
1880-luvulla sudet tappoivat 22 lasta Turun seudulla. Aiheesta kirjoitettiin lehdissä ja susikannoista nousi keskustelunaihe, joka johti lopulta todelliseen susivihaan. Tuon ajan tapahtumat ja asennemuutokset vaikuttavat yhä meidän päivinämme 140 vuotta tapahtumien jälkeenkin. Tikkasen kirjassa tarkastellaan lastensurmia ajan ja ympäristön kontekstissa, avaa suden elämän perusteita ja tarkastelee lapsensurmista kertovia dokumentteja tutkivalla otteella.
 
Tikkasen kirja on mielestäni hyvä perusteos ihmiselle, joka haluaa ymmärtää mistä susivihassa on kysymys ja mitä ovat ne lastensurmat, joihin edelleenkin vedotaan aika ajoin kiivaanakin käyvässä susikeskustelussa. Ei ole pitkä aika, kun bongasin jostain Facebook-keskustelusta kuvan 1880-luvun lapsensurmauutisesta, mikä kertoo siitä, että asia elää edelleen vahvasti ihmisten muistissa. 
 
Tikkanen ei tässä kirjassa asetu kenenkään puolelle, vaikka voisin kuvitella, että ehkä joitakin saattaisi ärsyttää se, miten Tikkanen hakee susien toiminnalle selityksiä tapahtuma-ajan ja -ympäristön kontekstissa. Tutkivaa otetta saattaa joku pitää susien puolustamisena, vaikka enemmän Tikkanen on tutkijana puolueeton tarkkailija. Lauma on paikoin aika jännittäväkin teos, sillä Tikkanen on kuvannut tapahtuneita lastensurmia aikalaisten kertomusten valossa. Historia muuttuu eläväksi. Tämän kirjan jälkeen ymmärrän paremmin mitä nykypäivänkin susikeskustelun taustalla on.

perjantai 7. helmikuuta 2020

Tammikuun luetut

Kirjavuosi 2020 lähti liikkeelle sangen rikkaasti, sillä tammikuun aikana ehdin lukemaan ja kuuntelemaan kaikkiaan 13 kirjaa. Se on yllättävänkin paljon, sillä tammikuu tuntui myös aika kiireiseltä ja samanlainen olo jatkuu edelleen, mutta yritän olla pingottamatta liikaa. Olen nimittäin ollut melko stressaantunut, vaikka stressi puolestaan johtuu siitä, että minun on ollut tammikuun alussa olleen loman jälkeen vaikea saada mitään aikaan graduni suhteen. Loma itsessään oli tuotteliasta aikaa ja tuolloin huomasin, että minulle sopisi parhaiten opiskelu illalla ja yöllä, mutta arkena se ei oikein käy, sillä minulla on muutenkin ihan tarpeeksi vaikeuksia repiä itseni sängystä ylös aamuisin... :-D

Tammikuuhun mahtui kuitenkin kaikkea kivaakin stressistä ja kiireen tunnusta huolimatta. Lomaviikolla junailin Tampereelle graduseminaariin ja kuljeskelin mm. Kalevankankaan hautausmaalla. Se oli todella kaunis paikka ja kerrankin Tampere-päivääni suosi myös auringonpaiste, joten muotisanaa käyttääkseni koin oloni voimaantuneeksi. Kirjojen parissa koin myös hyviä hetkiä ja löysin itseni aiempaa useammin liikuntaharrastusten parissa, mikä tuntui myös hyvältä. Liikkuessa ja itseään äärirajoille venyttäessä saa kyllä tehokkaasti päätä nollattua stressistä.

Tammikuussa luin ja kuuntelisin siis kaikkiaan 13 kirjaa. Aloitin joulukuun alussa 30 päivän kokeilujakson Storytelissä ja kalenteriini tekemän virhemerkinnän ansiosta tilaukseni jatkuikin vielä 30 päivää maksullisena. Toisaalta olin ihan tyytyväinen virheeseen, sillä menojen karsimistavoitteista huolimatta sain jatkaa kuuntelua rikkomatta tahallisesti tavoitettani vastaan. Nyt jakso on oikeasti loppumassa ja taidanpa ottaa testiin jonkin muun sovelluksen, koska en vain osaa enää ajatella meneväni kirjaston Ellibsiin jonottelemaan niitä muutamia kirjoja, jotka sen valikoimasta minua jollain tapaa kiinnostaisivat. Äänikirjat ovat nousseet kyllä todella tärkeäksi osaksi lukuharrastustani.

Tammikuun lukemistoni oli seuraavanlainen:
Eowyn Ivey: Lumilapsi
Robert Galbraith: Valkoinen kuolema
Mari Koppinen ja Anna Puu: Minä olen Anna Puu
Veera Nieminen: Avioliittosimulaattori
Heidi Köngäs: Mirjami
L.M. Montgomery: Runotyttö maineen polulla

Viereisessä kuvassa on hyllynlämmittäjäpinoni tälle vuodella. Kuten listasta näkyy, yhden niistä jo ehdinkin lukemaan. Silti olen kyllä kokolailla varma, että tuskin tulen koko pinosta selviytymään tämän vuoden puolella, vaikka tavoitteena onkin vain 6 kirjaa omasta hyllystä. Houkutteleva pino on mielestäni joka tapauksessa! 

Nyt helmikuussakin olen ehtinyt pari kirjaa kuuntelemaan, joten niistä kirjoittelen tässä lähipäivinä. Pari ihan perinteistä kirjaa on myös kesken. Viime viikonloppuna oli ihanaa, kun ehdin ottamaan kirjakuvia  valoisaan aikaan, joten haluaisin jo ihan siitäkin ilosta päästä pian kirjoittelemaan monestakin kirjasta tänne! Hauskaa helmikuuta, muistakaa ottaa rennosti ja kuunnella itseänne. :)

sunnuntai 2. helmikuuta 2020

Viktor Kärppä -dekkarit 2-5


Matti Rönkä: Hyvä veli, paha veli
5 h 43 min., Gummerus 2018, alkup. 2003
lukija: Jarmo Mäkinen
***
Ystävät kaukana
5 h 51 min., Gummerus 2018, alkup. 2005
lukija: Jarmo Mäkinen
***
Isä, poika ja paha henki
5 h 57 min., Gummerus 2011, alkup. 2007
lukija: Jukka-Pekka Palo
***
Tuliaiset Moskovasta
6 h 10 min., Gummerus 2011, alkup. 2009
lukija: Jukka-Pekka Palo

Luin reilut 5 vuotta sitten Matti Röngän paluumuuttaja Viktor Kärpästä kertovan sarjan avausosan. Ensikosketukseni sarjaan kuitenkin oli Samuli Edelmannin, Martti Suosalon ja Ville Haapasalon tähdittämä Tappajan näköinen mies -tv-sarja, jonka olen sittemmin katsonut useampaan otteeseen. Tv-sarjassa pidin sen konstailemattomuudesta ja samanlaisia ovat nämä kirjatkin. Tv-sarja perustuukin hyvin vahvasti näihin kirjoihin, joten sinänsä kirjojen kuuntelu ei juurikaan tarjonnut jännitystä juonenkäänteistä.

Viktor Kärppä on paluumuuttaja Sortavalasta. Hän tekee monenlaista bisnestä ja liikkuu vähän lain molemmin puolin. Hänellä on vahvat siteet Venäjälle, mutta toisaalta hänellä on luottomiehensä myös Suomessa. Entinen neuvostoliiton upseeri ei tunnu pääsevän menneisyydestään eroon, ja vaikka hän joskus niin haluaisikin, niin on menneisyydessä luoduista kontakteista usein myös hyötyä.

Näissä kuuntelemissani kirjoissa Viktor Kärppä yrittää rakentaa vakaata parisuhdetta Marjan kanssa, pitää ataripoliisi Teppo Korhosen tyytyväisenä siinä missä Venäjän mafiankin ja pyörittää mahdollisimman laillista ja menestyvää bisnestä. Kärppä ei tunne olevansa kotonaan missään, sillä Sortavala on muuttunut niin paljon hänen lähtönsä jälkeen, mutta toisaalta ei koti ole oikein Suomessakaan.

En lähde kuvailemaan teosten juonia sen kummemmin, sillä yksittäisissä teoksissa ei mielestäni sinänsä ole mitään ikimuistettavaa ja erityisesti mainitsemisen arvoista, vaikka siis minä pidän näistä kirjoista. Ne ovat sujuvia, nopeasti kuunneltavia dekkareita ja henkilöhahmot ovat toimivia ja kiinnostavia. Juonikuvausten sijaan haluan kuitenkin mainita, että mielestäni Jarmo Mäkinen on ollut loistava valinta äänikirjojen lukijaksi, sillä hänen tyylinsä ja äänensä sopivat kirjojen tunnelmaan oivallisesti. Jukka-Pekka Palosta en sen sijaan voi sanoa samaa, vaan hänen tavassaan lukea nuo kaksi kirjaa oli jotain jopa ihan ärsyttävää. Nämä kirjat on tehty äänikirjoiksi eri aikoina, mikä selittää eri lukijat, mutta toteanpa vaan, että onneksi Jarmo Mäkinen on otettu myöhemmin äänitettyihin kirjoihin lukijaksi.

Aion mahdollisesti jatkaa tämän sarjan parissa myöhemmin, mutta nyt siihen tulee ainakin toviksi tauko, sillä Storytel-tilaukseni on päättymäisillään. Luulenpa, että sarjan pariin on kuitenkin helppo palata koska tahansa myöhemmin, sillä ei tässä tuo reilun viiden vuoden tauko avausosan lukemisen jälkeenkään yhtään haitannut. 

perjantai 31. tammikuuta 2020

Kirjabloggaajien klassikkohaaste 10: Runotyttö maineen polulla

Kirjabloggaajien klassikkohaaste on edennyt jo 10. kierrokselleen. Tiesin hyvissä ajoin olevani mukana eikä kirjan valintakaan lopulta ollut vaikeaa, sillä viime kesänä luin klassikkohaasteeseen Montgomeryn Pienen runotytön ja nyt tuntui sopivalta lukea sen jatko-osa tähän klassikko-haasteeseen. Löysin alakuvassa olevan niteen kirjaston vaihtopisteeltä vuosi sitten ja viehätyin kovin sen kannesta, mikä onkin yksi syy sille, miksi olen kirjan halunnut lukea. Kiire kuitenkin tuli, mutta se on toisaalta minun lukemisilleni ihan ominaista - olipa kyseessä sitten haasteluku tai lukupiirikirjan lukeminen.
 
***
L.M. Montgomery: Runotyttö maineen polulla
415 s., WSOY 1948
alkup. Emily climbs, 1925
suom. I.K. Inha
 
Kun aloin kirjoittaa tätä postausta, lähdin googlaamaan tätä teosta ottaakseni selville sen alkuperäisen julkaisuajankohdan. Tietoa metsästäessäni hämmästyin, sillä sain todeta, että olen onnistunut löytämään vaihtopisteeltä suomenkielisen laitoksen ensipainosta olevan kirjan - ja tunnen nyt kuin käsissäni olisi uskomaton aarre! Tämä kirja viehätti minua esineenä jo alkujaankin, mikä onkin syynä siihen, että kirjan alunperin mukaani poimin, mutta nyt koen tehneen todella hienon löydön. Rahallista arvoa teoksella ei liene, mutta siitä huolimatta tuntuu merkittävältä, että sain tarjota tälle niteelle uuden kodin.
 
Emilia Byrd Starr ei ole enää ihan lapsi, vaikka sukulaiset tahtovat häntä sellaisena kohdella. Taiteellisen ja sielukkaan nuoren tytön maailmankuvaa on vaikea ymmärtää, kun Murrayn suvun perinnäistavat vaativat vaalimistaan. Kouluun Emilia sentään lähetetään lisää oppia saamaan, mutta ankara Elisabet-täti kiristää tytöltä lupauksen olla kirjoittamatta "juttujaan" niinä kolmena vuotena, jotka Emilian on määrä oppia saada. Kouluvuosinaan Ruut-tädin valvovan silmän alla Emiliasta varttuu nuori nainen, joka alkaa vähitellen kerätä niin yhteisön kuin sukunsakin arvostusta kirjallisilla kyvyillään. Pidin siitä, että Emilia varttuessaan alkoi yhä selkeämmin piirtää omia rajojaan eikä antanut kenenkään lannistaa häntä. Tunteikkaasta tyttösestä kuoriutuu tässä teoksessa nuori nainen, joka pystypäin katsoo tulevaan - vaikka on hänellä luontainen herkkä puolensa edelleenkin.
 
Siinä missä Pieni runotyttö -kirja sai minut kiristelemään hampaitani kaikesta siitä epäoikeudenmukaisuudesta, joka Emiliaa kohtasi sukulaisten taholta. Sama asia nousi aivan uusiin sfääreihin tässä teoksessa, joskin ärtymystä aiheutti tällä kertaa ensisijaisesti Ruut-täti, joka ei antanut Emilialle mitään mahdollisuuksia oikaista asioita. Miten raivostuttavaa aliarvioimista! Tietysti tiedostan, että teoksen aikaan maailma oli kovin toisenlainen - mutta siitä huolimatta epäoikeudenmukaisuus on aina epäoikeudenmukaisuutta.

Pidin tästä kirjasta, vaikka jotenki nse tuntui lähtevän aika hitaasti liikkeelle. Minulla kesti hetken ennen kuin pääsin tarinaan kunnolla sisälle, mutta viihdyin lopulta hyvin ja lukeminen oli jouhevaa. Lukiessani kuitenkin hämmästelin sitä, miten pisteliäitäkin arvioita niin Emiliasta kuin muistakin hahmoista käytettiin. Milloin joku ei ollut sievä, toisinaan joku taas oli vallan "inhoittavan" näköinen. Yritäpä siinä sitten vaalia tervettä itsetuntoa. Emiliakin olisi voinut lannistua monta kertaa ja heittää kaikki haaveensa, mutta hänpä olikin poikkeuksellisen sisukas. Sitä seikkaa selitetään Murrayden erinomaisella sukuperinnöllä, mutta tuskin mikään sukuperintö voisi ketään kovettaa kaikelta arvostelulta.

Minulle jäi tästä kirjasta samanlainen kahtalainen fiilis kuin Pienestä runotytöstäkin. Toisaalta pidin tästä kirjasta paljon, sillä Emilia hahmona on minulle ihan mieluinen, mutta toisaalta tässäkin kirjassa on paljon sellaista, mistä en voi mitää edes asettamalla asiat oman aikakautensa kontekstiin. Jälleen kuitenkin odotan jopa innokkaana Emilian seuraavien vaiheiden lukemista. Lieneekö niiden aika sitten seuraavassa klassikkohaasteessa vai kenties jo ennen sitä, sen aika näyttää.

torstai 30. tammikuuta 2020

Mirjami

Heidi Köngäs: Mirjami
347 s., Otava 2019
kansi: Anna Lehtonen
 
Voi että mikä kirja! Heidi Köngäksen uusin teos Mirjami on jatkoa pari vuotta aikaisemmin ilmestyneelle Sandralle. Pidin Sandrastakin kovasti, mutta Mirjami lumosi täysin. Pidin kirjan kauniista kielestä, mutta myös tarina oli pakahduttava. Sandran vaiheet sijoittuvat sisällissodan aikoihin, Mirjamissa eletään talvisodan ja jatkosodan kuohuissa kotirintamalla. Suosittelen tätä kirjaa, todellakin.
 
Mirjami on Sandran tyttäristä keskimmäinen, "paras tytär", kuten Janne toteaa tyttärestään vaimolleen. Mirjami auttaa paljon kotona ja on jotenkin muutenkin lähimpänä kaikista lapsista. Sotavuosina Mirjami tapaa nuoren sotilaan ja rakastuu palavasti, vaikka etenkin Sandra paheksuu suhdetta. Rakkaus kantaa läpi epävarmojen vuosien, tuo kuolemanvaaran lähelle kotirintamallakin, mutta Mirjami ei peräänny. Kun hän kerran on rakastunut, niin siihen ei muilla ole sanomista.
 
Mirjamin tarina oli ihan erilainen kuin mitä odotin. En halua paljastaa liikaa juonesta, mutta se oli yllättävä. Moniääninen tarina, jossa ääneen pääsevät niin Sandra-äiti kuin tyttäret Annikki, Mirjami ja Soili, tuo lukijan eteen sodan monet kasvot. Tietyllä tavalla minua kosketti eniten Soilin osuudet, sillä hänen osuudestaan näkyy se, miten sota haukkaa lapsuuden ja teini-iän etsikkovuodet. Kirja kaikkiaan oli hienovireinen, sujuvalukuinen ja niin kauniisti kirjoitettu, että voisin oikeastaan siteerata tässä mitä tahansa kohtaa kirjasta ja löytää siitä jotain osuvaa ja hienosti sanottua.
 
 ♠♠♠♠♠

tiistai 28. tammikuuta 2020

Uusintaluku: Avioliittosimulaattori

Veera Nieminen: Avioliittosimulaattori
6 h 47 min., Tammen äänikirja 2015
alkup. 2013
lukija: Miia Selin
 
Luin Veera Niemisen Avioliittosimulaattorin ensi kertaa jo sen ilmestymisvuonna 2013. Vuosien aikana olen monesti haaveillut palaavani kirjan pariin, sillä pidin kirjasta kovasti ja minulle se oli sellainen ihanan pakahduttava hyvän mielen kirja, jonka tunnelman tiesin kantavan vielä toisenkin lukukerran. Nyt monen vuoden jälkeen annoin itselleni periksi ja otin Avioliittosimulaattorin uudelleen käsittelyyn, mutta tällä kertaa äänikirjana. Tarina tuntuu edelleen yhtä hyvältä, mutta äänikirjatoteutus on kyllä kalpea häivähdys siitä elämyksestä, jonka sain kirjaa itse lukiessani.
 
Itäsuomalainen Aino ja varsinaissuomalainen Jussi tapaavat messuilla ja se on menoa sitten. Eipä aikaakaan, kun Aino jo saapuu auto lastattuna Jussin kotitilalle ensi alkuun kuukaudeksi. Tilalla asuu myös Jussin isä ja pikkuveli sekä isän veli Erkki. Miehet ovat eläneet tilalla keskenään yli 10 vuotta, joten sulattelemista on puolin ja toisin. Eivätkä murre-erot ja erilaiset temperamentit varsinaisesti helpota sopeutumista. Vaan Ainon ja Jussin rakkaustarinassa on vaan jotain kaikenvoittavaa, jonka takia Aino on valmis sietämään ja nielemään sellaista, mikä ennen sai hänet kipinöimään omaa tahtoa.
 
Itse tarina on siis edelleen yhtä valloittava ja oma elämänkokemus tarjoaa nyt tarinaan vähän uudenlaista perspektiiviä, mutta äänikirja ei nyt vain kaikilta osin ollut täysin onnistunut. En pitänyt Miia Selinin tavasta lukea tätä teosta, sillä dialogi sai siitä sellaisia sävyjä, joita en itse tekstistä tunnista. Jotenkin Jussin isän ja sedän sanomiin asioihin oli saatu paikoitellen ivallisen tuntuinen sävy, kun taas Aino oli välillä kuin neito pulassa. Enkä koe, että näin on tarinassa tarkoitettu. Se söi sitä humoristista sävyä, joka monessa kohtaa kukki pinnan alla. Eräs kaverini on opiskelujensa aikana tavannut paljon ihmisiä eri puolilta Suomea ja kun kerroin hänelle tästä, hän totesi, että monesti kun joku yrittää matkia toisen murrealueen puhetapaa (esimerkiksi meidän pohjalaista murretta), siihen tulee jokin erikoinen sävy. Niin on ehkä käynyt tässäkin.
 
Veera Nieminen on nokkela sanankäyttäjä, jonka teksti on todella eloisaa. Suosittelen tätä kirjaa ensisijaisesti itse luettavaksi, mutta ei minua kuitenkaan harmita uusinta äänikirjanakaan. Samainen kaverini, joka esitti huomion muiden murteiden jäljittelystä, päätti tarinasta antamieni kehujen perusteella myös kuunnella tämän ja hän piti tästä, joten sillä perusteella ainakin ensikosketus tähän kirjaan toimii äänikirjanakin hyvin.

sunnuntai 26. tammikuuta 2020

Minä olen Anna Puu

Mari Koppinen ja Anna Puu: Minä olen Anna Puu
4 h 22 min., WSOY 2019
lukija: Anna Puu
 
Anna Puu on artisti, jonka uran alkuaikoja seurasin Idols-ohjelmaa katsellen. Anna Puu ei silloin noussut minulle mitenkään merkittäväksi artistiksi, mutta olen löytänyt hänen musiikkinsa myöhemmin ja löytänyt siitä omat suosikkikappaleeni. Provinssi rockissa vuonna 2016 pääsin myös näkemään Anna Puun livenä ja vaikken mikään keikoilla kävijä olekaan, niin joskus oli kiva päästä kuulemaan häntä uudelleenkin livenä.
 
Mari Koppisen ja Anna Puun yhteistyönä syntynyt Minä olen Anna Puu kertoo pääasiassa hänen urastaan, mutta sivuaa myös yksityiselämän käänteitä, kuten lapsen syntymää, eroa ja nykyistä parisuhdetta. Mikään paljastuskirja tämä ei ole, vaikka siitä on tietyissä medioissa yritetty lööppiotsikkojen aineksia löytääkin.
 
Pidin tästä kirjasta. Äänikirjan lumoa tehostaa se, että Anna Puu on itse lukenut tämän äänikirjaksi. Tulee tunne, että Anna Puu tässä ihan oikeasti kertoo faneilleen. Äänikirjassa pääsi samalla myös fiilistelemään hänen suosituimpia kappaleitaan, sillä niistä on otettu otteita mukaan tarinankerrontaan. Niiden avulla on itse asiassa sangen helppo ajoittaa Anna Puun vaiheita oman elämän vaiheisiin: tämä biisi soi silloin ja silloin radiossa usein, tämä oli tuolloin soitettu hitti. Toimiva kirja, kiva oli kuunnella.

perjantai 24. tammikuuta 2020

Katsokaa miten onnellinen olen

Holly Bourne: Katsokaa miten onnellinen olen
396 s., Gummerus 2019
alkup. How Do You Like Me Now?, 2018
suom. Kristiina Vaara
kansi: Sanna Mander

Holly Bournen ensimmäinen aikuisille suunnattu romaani Katsokaa miten onnellinen olen odotteli lukuvuoroaan lainapinossani lähes vuoden. Kieltämättä poden huonoa omaatuntoa siitä, että pidin kirjaa niin kauan itselläni vain odottamassa lukuhetkeä. Kun lopulta aloitin, luin kirjan muutamassa päivässä. Jotkut ovat kritisoineet tätä kirjaa ja etenkin loppuratkaisua kliseisyydestä, mutta sellaista en tästä tunnistanut. En kuitenkaan ole lopulta ihan varma siitä, mitä mieltä tästä kirjasta olen.

Kirjan päähenkilö on 31-vuotias menestyskirjailija ja lifestyleguru Tori Bailey, jonka elämässä kaikki tuntuu olevan mukavasti mallillaan. Hänen teoksensa ja esimerkkinsä elämässä ylipäätään on innoittanut naisia ympäri maailmaa tekemään elämästään juuri sellaista kuin he itse haluavat. Tori on arvostettu luennoitsija ja hänen somepäivityksensä keräävät hetkessä satoja reagointeja ja kommentteja. Hänen parisuhteensa Tomiin on kestänyt jo kuutisen vuotta ja elämä näyttää hymyilevän. Paitsi että ihan niin ei ole.

Tori Bailey on elänyt suuressa valheessa ja teoksen edetessä lukija pääsee seuraamaan Torin kipuilua siloisen julkisuuskuvansa ja oman onnensa välillä. Hän ei nimittäin itsekään tiedä mitä v*ttua (kuten hän asian ilmaisisi) hänen elämässään tapahtuu. Parisuhde Tomin kanssa rakoilee, he riitelevät alituiseen ja seksielämä on kuihtunutta. Oman kehonsa muutoksiin, vatsamakkaraan ja kasvojen ensimmäisiin juonteisiin, hän ei suhtaudu lainkaan niin kevyesti kuin antaa seuraajilleen ymmärtää. Oman onnen rakoillessa on joskus vaikea iloita siitä, miten ympärillä yksi jos toinen kihlautuu, menee naimisiin tai saa lapsen. Niin kutsuttujen ystävien alentuva suhtautuminen urakeskeiseen ja lapsettomaan Toriin satuttaa välillä, sillä saatuaan lapsia he pitävät perheen perustamista ainoana tavoittelemisen arvoisena asiana elämässä.

Katsokaa miten onnellinen olen on saanut viihdekirjan statuksen ja kyllähän tässä täyttyy joitakin chick litin tunnusmerkkejä, kuten tietyllä tavalla vahva naispäähenkilö. Teos sai minut välillä hymähtelemään huvittuneena, mutta vielä useammin minun kävi sääli Toria, joka niin monta kertaa sivuutti omat toiveensa ja yritti sopeutua huonoon parisuhteeseensa ja täyttää julkisuuskuvansa asettamat odotukset. Enemmän kuin viihdettä tämä teos on mielestäni kuitenkin kuvaus elämänmurroksesta, niistä hetkistä kun pitää oikeasti miettiä mikä tekee onnelliseksi.

Tietyllä tavalla pystyn samaistumaan Toriin, vaikka en olekaan parisuhteessa tai elämäntapaguru. Tässä kolmeakymmentä ikävuottani hitaasti (no okei, nopeasti!) mutta varmasti lähestyessäni olen kohdannut tiettyjä odotuksia, joita ikäiseeni (naiseen) kohdistetaan. Sen suhteen samaistuin siihen, miten turhauttavina Tori koki häneen ja hänen elämäntapaansa kohdistetut odotukset ja väheksynnän. Mielestäni Bourne käsittelee tätä aihetta kiinnostavasti. Tässä teoksessa käsitellään mielenkiintoisesti myös sitä, mitä voi kätkeytyä sosiaaliseen mediaan tehtyjen täydellisyyttä säteilevien päivitysten, tykkäysten ja kommenttien taustalle. Tori on siitä oiva esimerkki.

Vaikka en olekaan ihan varma mitä lopulta pidin tästä kirjasta, niin ajatuksia tämä taatusti herätti. Ristiriitaiseen tunteeseeni varmasti vaikuttaa se, että minulla oli tätä teosta kohtaan niin kovin erilaiset odotukset siihen nähden mitä tämä teos todella mielestäni oli. Jos kaipaat kevyttä viihdettä, tämä ei ehkä ole oikea valinta, mutta jos haluat lukea ajatuksia herättävän mutta silti viihdyttävän teoksen kolmekymppisyydestä, unelmista, onnen etsimisestä ja elämänmurroksesta, lue tämä kirja.

♠♠♠

keskiviikko 22. tammikuuta 2020

Kenen joukoissa seisot, Miia Martikainen?

Nelli Hietala: Kenen joukoissa seisot, Miia Martikainen?
188 s., Karisto 2018
kansi: Kati Rapia
 
Luin vuonna 2016 ensimmäisen osan Nelli Hietalan sittemmin jo kolmiosaiseksi kasvaneeseen Miia Martikaisesta kertovaan sarjaan. Minun on vaikea uskoa, että Miia Martikaisen kärsimysviikon lukemisesta on jo reilut 3 vuotta, sillä kirjan hyväntuulisuus ja suurin osa juonestakin on vielä hyvin muistissa. Lainasin jo viime kesänä lomalukemiseksi tämän jatko-osan Kenen joukoissa seisot, Miia Martikainen?, mutta olenkin hautonut tätä kirjaa lainakirjojen hyllyssäni siitä lähtien. Kun sitten aloitin, vei teos minut heti mennessään. Helppolukuista, helppotajuista ja letkeää kerrontaa.
 
Miia Martikaisen abivuosi on alkanut, mutta tässä kirjassa opiskelu on vain sivuseikka, sillä teoksen pääteemat ovat paitsi ihmissuhteissa myös eläinsuojeluasioissa. Miian ystävä Anna on kiinnostunut eläinsuojeluasioista. Eräänä yönä Anna pääsee uusien kaveriensa mukana erään maatilan sikalaan kuvaamaan salaa eläinten oloja. Samana viikonloppuna Miia on lopulta tavannut jälleen kesäromanssinsa Tanelin, jonka kanssa vietetty yhteinen aika keskeytyy, kun Anna joutuu pulaan ja kaksikko lähtee hakemaan häntä.
 
Miia Martikainen on mielestäni virkistävä hahmo. Hän ei niinkään kaihoa parisuhdetta, vaan hän tahtoisi tulla täysiveriseksi seikkailijattareksi - vaan miten sellaiseksi tullaan? Etenkin, kun Taneli nyt vihdoin otti yhteyttä ja on tosi ihana. Ja kun pitkäaikainen ihastus Annan Jere-veljeen ei ole myöskään vielä täysin kuopattu. Miia on kiva tyyppi, ei ollenkaan mikään sellainen syöjätär, vaan enemmänkin itseään etsivä nuori nainen, jolla on fiksuja ajatuksia ja päämääriä elämässä - siis muitakin kuin tulla täysiveriseksi seikkailijattareksi.
 
Tämä teos oli viihdyttävää luettavaa, vaikka tässä on myös vakavia eettisiä pohdintoja. Taidanpa lukea sarjan kolmannenkin osan sitten, kun saan ensin muita kirjastolainoja vähän vähemmiksi - yritän nimittäin olla lainaamatta mitään ennen kuin vanhojen lainojen pino alenee hieman.
 
♠♠♠♠

sunnuntai 19. tammikuuta 2020

Kaapin henki: Tavaravaivaisen tunnustuksia



Laura Honkasalo: Kaapin henki - Tavaravaivaisen tunnustuksia
248 s., Kirjapaja 2019
kansi: Anna Makkonen

Laura Honkasalo tuntuu toistuvasti tarttuvan aiheisiin, jotka kiinnostavat minua. Luin viime vuonna hänen teoksensa Nuukaillen eli kuinka pelastin kukkaroni ja maailman, jossa hän käsittelee rahankäyttöään ja tarjoaa samalla nuukailuvinkkejään eteenpäin. Myös hänen teoksensa Pöytä yhdelle - yksinäisyydestä ja yksin olemisen taidosta on mielestäni todella hyvä. Ei siis ihme, että olin aika täpinöissäni, kun viime vuonna kuulin, että Honkasalolta ilmestyy uusi teos, joka käsittelee tavarasuhdetta. Jälleen minua kiinnostava aihe! Kun lopulta pääsin tätä kirjaa lukemaan, tuntui niin ihanalta, kun tiesi saavansa lukea kirjan, joka paitsi sulkee lukusukkulaan myös aivan varmasti herättää ajatuksia.

Laura Honkasalo kertoo keräilleensä lapsuudesta asti erilaisia aarteita, mutta sittemmin hän on alkanut miettiä tavaroiden sitovuutta. Kirjassaan hän pohtii tavarasuhdettaan ja samalla myös kuluttamista, jota käsiteltiin laajemmin jo Nuukaillen -kirjassa. Hän avaa kaappiensa ovet ja päästää lukijan mukaan rakkaiden muistojen syövereihin. Kirja jakautuu kahteen osaan, jotka ovat Tunnetavaraa ja Minimalismiunelmia.

Olen aina ollut taipuvainen materialismiin. En ole välttämättä niinkään shoppailija, vaikka jotenkin kotiini on kertynyt tavaraa, joihin olen jollain tasolla kiintynyt. Sisimmässäni taitaa asua myös pala pula-ajan ihmisen sielua, sillä minun on ollut haastavaa luopua tavaroista siksikin, että kaikkea voi joskus vielä tarvita. Viime vuosina tavarasuhteeni on alkanut muuttua järkiperäisemmäksi, mutta edelleen on sellaisia ihan satunnaisiakin esineitä, joista en tunnesyistä luopuisi. Honkasalo kirjoittaa (s. 156), että "Muistoesineet auttavat hahmottamaan ajan kulumista ja käsittämään omaa elämäntarinaa". Se on mielestäni hyvin kiteytetty. Joskus tosin on vain kovin vaikea päättää, mitkä muistoesineet oikeastaan ovat säilyttämisen arvoisia - asia, jota Honkasalokin on omalla kohdallaan pohtinut. Honkasalo sivuaa kirjassaan minimalismi- ja kodinraivausoppaita, mutta hän ei tunnu niinkään kokevan niiden oppeja omikseen. Se on meille yhteistä ja onkin mielenkiintoista lukea siinäkin suhteessa samanmielisen ihmisen ajatuksia materiasta.

Tämä kirja sai minut tekemään listaa siitä, mitä kaikkea olen näiden vuosien varrella keräillyt. Olen keräillyt ainakin Pokémon-kortteja, superpalloja, lehmäaiheisia esineitä, geelikyniä, muumimukeja, Disneyn klassikkopiirrettyjä ja Happy Cat -viinipulloja, joskaan en niin tosissani ja tavoitteellisesti kuin ehkä jotkut tosikeräilijät. Kissapullot koristavat kotiani edelleen, muumimukit ovat käyttöesineitä ja niitä saan silloin tällöin lahjaksi ja Disneyn piirrettyjä ostan harvakseltaan alesta ja kirppiksiltä, jos satun löytämään, mutta Pokémon-korttieni ja superpallojen sijainti on minulle arvoitus, lehmäaiheisia esineitä taas on varastossa pahvilaatikot väärällään. Geelikynät lienevät jo aikoja sitten kärrätty kaatopaikalle, mutta niitä oli kyllä ihana keräillä ala-asteikäisenä. Oli hienoa, jos löysi jonkin ihan uuden värisen kynän ja jossain vaiheessa tuli tuoksullisiakin geelikyniä, joita minullakin oli useampia. Ah turhuutta!

Honkasalon kirja oli minulle lopulta aika hidaslukuinen kirja, koska se herätti niin paljon ajatuksia. Olen nyt tammikuun alusta alkanut pitämään kirjaa siitä, mitä esineitä kotiini hankin ja mitä sieltä tavalla tai toisella poistan. Tämä kirja oli siis minulle juuri sopiva juuri nyt, ja samalla sain intoa pohtia tavaroita laajemmassakin mittakaavassa. Jos kaipaat apua tavarasuhteesi tarkasteluun, lue tämä kirja.

torstai 16. tammikuuta 2020

Valkoinen kuolema

Robert Galbraith: Valkoinen kuolema
23 h 7 min., Otavan äänikirja 2018
alkup. Lethal white, 2018
suom. Ilkka Rekiaro
lukija: Eero Saarinen
Cormoran Strike, osa 4.

Robert Galbraithin - siis J.K. Rowlingin, mainio Cormoran Strike -sarja on edennyt jo neljänteen osaansa. Olen kuunnellut sarjaa läpi aika hiljakseen, mutta nyt nämä kaksi viimeisintä olen kuunnellut aika tiheässä tahdissa Storytel-kokeilujakson tiimoilta. Valkoinen kuolema ei ollut minusta ihan niin hyvä kuin aikaisemmat osat, mutta myönnän auliisti, että kokemukseen saattoi vaikuttaa se, että jouduin kuuntelemaan kirjaa aika vilkasta tahtia ennen kuin kokeilujakso päättyisi.

Edellinen osa Pahan polku päättyi kutkuttavasti kohtaukseen, jossa Cormoran Strike saapuu apulaisensa Robin Ellacottin häihin auttamattoman myöhässä ja kaataa kukkatelineen. Mitä sitten tapahtui? Siihen saadaan vastaus tässä neljännessä osassa, jossa takaumien kautta palataan vuoden takaisiin häihin. Häidensä jälkeen Robin työskentelee edelleen Striken apulaisena ja jälleen heillä on edessään melkoinen vyyhti selvitettäväksi, sillä kumpikaan ei aavista miten isoon kokonaisuuteen kuuluu sekavan oloisen nuoren miehen Strikelle tekemä pyyntö selvittää vuosikymmeniä sitten näkemänsä henkirikos. Samaan aikaan huomiota vie poliittiset koukerot, kun Robin soluttautuu toimeksiantajan pyynnöstä parlamenttiin saadakseen lisää tietoja erinäisistä kytköksistä ja suhmuroinneista.

Periaatteessa Valkoinen kuolema on juonenkuljetukseltaan yhtä hyvä teos kuin edellisetkin osat, mutta toisaalta nyt minua alkoi hieman tympiä se, miten Robin tuntuu aina ajautuvan vaaraan. Minua tympii myös se, että Striken ja Robinin välinen epämääräinen jännite ei vain ota selvitäkseen. Toisaalta se tuo lisäulottuvuuttta sarjaan, sillä he ovat epäilemättä hyvät ystävät, mutta voisivatko he olla jotain muutakin? Sitä mahdollisuutta roikotetaan lukijan edessä, mutta mitään ei tapahdu. Jos tuolle juonenhaaralle ei lähdetä, niin voisiko sen ehkä antaa jo vähitellen painua taka-alalle?

♠♠♠♠½

sunnuntai 12. tammikuuta 2020

Lukupiirikirja: Lumilapsi

Eowyn Ivey: Lumilapsi
417 s., Bazar 2013
alkup. The Snow Child, 2012
suom. Marja Helanen
kannen kuvitus: Alessandro Gottardo
 
Jos joskus, niin nyt luulen osuneeni oikein todella nappiin lukupiirikirjaa valitessani. Emme olleet sopineet tammikuulle aihetta, mutta koska meillä on tapana saada seuraavan kerran kirja aina kokoontumisesta mukaan, tein jälleen omavaltaisen valinnan ja tarjosin piiriläisille Eowyn Iveyn Lumilasta tammikuun kirjaksi. Jonkin verran olen asiakaspalvelussa saanut piiriläisiltä kommentteja tästä kirjasta ja he ovat pitäneet siitä. Odotan huomiselta kokoontumiselta kiinnostavaa keskustelua.
 
Lumilapsi sijoittuu 1920-luvun Alaskaan. Ikääntyvä aviopari Jack ja Mabel ovat jättäneet kotiseutunsa taakseen ja päättäneet aloittaa alusta uudisraivaajina kaukana Alaskassa. Jackilla ja Mabelilla on suuri suru lapsettomuudestaan, ja tuo suru on ajamassa heitä erilleen. Jack raataa pelloilla repiäkseen ruuan talveksi, kun Mabel hoitaa pientä mökkiä ja yrittää taistella yksinäisyyttä vastaan. Kun lumi valaisee synkän syksyn, Jack ja Mabel innostuvat rakentamaan lumiukon - tai pieni lumilapsi siitä tulee. Aamulla se on poissa, mutta pihapiirissä alkaa sen sijaan liikkua pieni tyttö, todellinen metsän lapsi.
 
Vähitellen lapsi alkaa tottumaan pariskuntaan ja Jack ja Mabel alkavat tuntea lapsen tavat.  Vähitellen heidän ja lapsen välille alkaa rakentua kiintymys, sillä puolin ja toisin he tuovat toistensa elämiin asioita, joita he ovat kaivanneet. Tyttö, jonka nimeksi paljastuu Faina, tuo Jackille ja Mabelille hoivaamisen ja kiintymyksen kohteen, he taas tuovat tytölle pysyvyyttä ja turvallisuutta. Mutta kuka Faina oikein on ja mikä hänen tarinansa on?
 
Lumilapsi on taianomainen tarina, josta todella voi aistia Alaskan äärimmäiset olosuhteet, uudisraivaajien kovan työn ja lumen taikapiirin. Oli mielenkiintoista vähitellen rakentaa kuvaa Fainasta, sillä mukana kulkee vanha satu, jonka Mabel muistaa lapsuudestaan. Tietty mystisyys ja myyttisyys on kiehtovaa, mutta kiinnostavaa oli lukea ihan tavallisesta uudisraivaaja-arjestakin. En voi sanoa erityisesti pitäneeni Mabelista, mutta Jackista pidin, ja loppua kohti Mabelkin alkoi muuttua niin, että taisin lopulta pitää hänestä hieman enemmänkin kuin Jackista.
 
Minusta tuntuu, että haluaisin sanoa tästä kirjasta paljon enemmänkin, mutta ajatusten sanoiksi pukeminen on vaikeaa. Joskus vain pitää jostakin kirjasta niin paljon, ettei sitä osaa selittää edes itselleen. Näyttää siltä, että Lumilapsi on sellainen minulle. Jokin kirjan tunnelmassa toi mieleen Alice Hoffmanin Punaisen puutarhan, jota niin ikään olemme käsitelleet lukupiirissä. Jos pidit siitä, pidät tästäkin - ja päin vastoin. 

♠♠♠♠½

keskiviikko 8. tammikuuta 2020

Joulukuun luetut ja vuoden 2019 lukutilastot

Joulukuun luetut 
 
Joulukuu oli osaltani yllättävänkin kirjarikas. Siinä missä minun oli vaikea päästä joulufiilikseen, kirjat kyllä veivät minut tehokkaasti mennessään. Otin joulukuussa käyttöön Storytelin, josta oli saatavilla 30 päivän kokeilujakso. Päätin ottaa siitä maksimaalisen hyödyn irti ja kuuntelinkin todella monta äänikirjaa. Minulla on vielä yksi äänikirja kesken ja yritän saada sen kuunneltua ennen kuin kokeilujakso päättyy eli viimeistään huomenna pitäisi saada kirja kuunnelluksi loppuun.

Olen ajatellut, että alkuvuonna testaisin muutaman muunkin äänikirjasovelluksen ja katson sitten, jos ottaisin jonkin niistä pysyvästi käyttöön. Olen tietyissä asioissa hyvinkin nuuka ihminen enkä mieluusti maksa sellaisesta, jonka voin saada jostain ilmaiseksi. Nyt kun Storytelin kokeilujakso on lopuillaan, ei paluu kirjaston Ellibsiin jonottelemaan niitä muutamia kiinnostavia äänikirjoja oikein houkuta. Minulla ei ole vielä kokemusta muista maksullisista äänikirjasovelluksista kuin Storytelistä, mutta siinä olen kyllä pitänyt sen helppokäyttöisyydestä ja hyvästä valikoimasta. Olen koko ajan löytänyt kiinnostavaa kuunneltavaa ja monta jää vielä kuuntelematta niistä, joita kirjahyllyyni siirtelin alkuinnostuksen huumassa.

Joulukuussa luin tai kuuntelin kaikkiaan 14 kirjaa, mikä tekee siitä epäilemättä viime vuoden huippukuukauden kirjojen suhteen. Tässä on lista niistä kirjoista:

Ljudmila Ulitskaja: Naisten valheet
Robert Galbraith: Pahan polku
Petina Gappah: Pimeydestä loistaa valo
Leena Lehtolainen: Viimeinen kesäyö 
Theodor Kallifatides: Kastanjapuun kylä
Jorn Lier Horst: Kultaisen kellon arvoitus
Melba Escobar: Kauneussalonki
Janina Hescheles: Janinan päiväkirjat
Nura Farah: Aurinkotyttö
Maja Lunde: Lumisisko
Mari Manninen: Yhden lapsen kansa
Liane Moriarty: Hyvä aviomies
Nais Mason: Toivo

Jos jotain, niin ainakin joulukuun lista on ihanan kansainvälinen. Sain huikean loppukirin saattelemana suoritettua Seinäjoen kirjaston lukuhaasteen ja keräsinkin viime metreillä 9 puuttuvaa maata haasteeseen. Aion tarttua myös tänä vuonna Seinäjoen lukuhaasteeseen, mutta se vaikuttaa aika-teemallaan maahaastetta helpommalta. 

 Puolivuotiskatsaus loppuvuoden lukemisiin

Vuoden loputtua ryhdyin tekemään kokonaistilastoa viime vuoden lukemisistani. Kesäkuun loppuun mennessä olin lukenut 56 kirjaa ja loppuvuonna kulutin kirjoja vielä hieman tuotakin vikkelämmin. En ole näihin tilastoihin laskenut satutuokioita varten luettuja ja valikoituja kuvakirjoja tai kirjavinkkauskirjoja, joten todellisuudessa luku olisi vieläkin suurempi.

Heinäkuusta vuoden loppuun luin 59 kirjaa, joista
- 24 oli äänikirjoja
- 6 tietokirjaa
-  kaunokirjallisia teoksia luin siis 53

Kertomakirjallisuudessa olen lukenut useampaakin eri genreä, mutta erityisen iloinen olen siitä, että olen kirjojen myötä seikkaillut ympäri maailmaa paljon tavallista enemmän ja löytänyt todella kiinnostavia kirjailijoita ja miljöitä. Loppuvuoden parhaita kirjoja minulle olivat mm. Anna-Kaisa Linna-Ahon Paperijoutsen, Antti Tuurin Lakeuden kutsu, Mari Mannisen Yhden lapsen kansa ja niin monien ihastelema Maja Lunden kirjoittama ja Lisa Aisaton kuvittama Lumisisko.

Kokonaisuudessaan viime vuonna luin siis 115 kirjaa, joista 44 oli äänikirjoja. Olen todella alkanut rakastaa sitä, että saan aamulla napata puhelimesta äänikirjan päälle tai muuten kotona puuhastellessa kuunnella hyviä tarinoita. Ilman äänikirjoja en ehtisi tutustua läheskään niin moneen kirjaan kuin tahdon ja vaikka jotkut ovatkin sitä mieltä, että äänikirjojen kuuntelu ei ole oikeaa "lukemista", niin kyllä niiden kautta voi nauttia tarinasta ihan samalla tavalla. Toki se voi vaatia eri tavalla keskittymistä, mutta minulle se toimii. 

Mitä tapahtuu vuonna 2020

Ennustan, että alkuvuosi 2020 on osaltani aika kiireinen, sillä minun täytyy ihan tosissani saada gradu valmiiksi ja tehdä viimeinen tentti pois kuleksimasta. Usein kuitenkin paineen alla myös muut kirjat alkavat vetää minua puoleensa - olkoon se sitten sijaistoiminnon etsimistä tai yleistä kirjamaailmaan vihkiytymistä sen kaikissa ulottuvuuksissaan.

Osallistun Seinäjoen kirjaston aikamatkailuhaasteeseen, yritän saada oman hyllyn lukemattomia kirjoja luetuiksi ja osallistun klassikkohaasteisiin. En ole mitään näistä haasteista vielä suositellut sen tarkemmin, mutta varmasti kivoja kirjoja on taas tämäkin vuosi täynnä!

Blogini täytti muuten jo 8 vuotta 28.12.2019. Alan olla jo kirjabloggaamisen "veteraani", mutta edelleen tämä on kyllä tosi kiva harrastus! :)

lauantai 4. tammikuuta 2020

Toivo

Nais Mason: Toivo
235 s., Gummerus 2012
alkup. Meine Kraft ist die Hoffnung, 2009
suom. Mervi Ovaska
 
Vuoden 2019 viimeinen luettu kirja ja samalla Seinäjoen kirjaston lukuhaasteen viimeinen kirja on kenialaisen Nais Masonin omaelämäkerrallinen teos Toivo. Hieman yllättäen Keniassa syntyneen ja myöhemmin mm. Yhdysvalloissa asuneen Masonin kirja on alkukieleltään saksankielinen. Se lienee osoitus siitä, että vaikka elämä ei aina anna alkuun parhaita eväitä onneen, voi sitkeydellä ja omalla työllään avata ovia ja opiskella vaikka mitä.
 
Nais Mason on kahden jo aikuiseksi varttuneen lapsen äiti, joka sai mieheltään ja lastensa isältä HIV-tartunnan alle kolmekymppisenä. Elettiin 1980-lukua, jolloin HIV-positiivisuus oli kuin kuolemantuomio. Tutkimuksia sairaudesta ei vielä juuri ollut ja lääkehoito oli kallista. HIViin liitettiin monenlaisia ennakkoluuloja ja viruksen kantaminen saattoi johtaa irtisanomiseen ja eristämiseen yhteisöstä. Nais menetti miehensä sairaudelle ja hän jäi kahden pienen lapsen yksinhuoltajaksi. Hän päätti taistella, etteivät hänen lapsensa jäisi täysorvoiksi. Itse äidittä varttunut Nais halusi lapsilleen erilaisen tarinan.
 
Nais Masonin tarina on kovin toisenlainen kuin ne tavalliset afrikkalaiset hiv-tarinat. Hän ryhtyi aktiivisesti kamppailemaan paremman huomisen puolesta eikä vain omalta tai perheensä osalta, vaan kaikkien. Hän ryhtyi tekemään valistustyötä ja taistelemaan tehokkaamman hoidon puolesta. Hänen työnsä alkoi kantaa hedelmää. Hän muutti Yhdysvaltoihin ja sai elämäänsä uusia mahdollisuuksia, mm. merkittäviä projektitöitä terveysorganisaatioissa, mutta lopulta hän palasi Keniaan jatkamaan työtään siellä. Nais Mason ei alistunut diagnoosin saatuaan, vaan hän päätti ettei ole osa sitä tavallista tarinaa. Se päätös vaikutti monen muunkin elämään kuin vain hänen.
 
Nais Masonin tarina on selviytymistarina. Hänen kokemistaan menetyksistä ja takaiskuista huolimatta se on valoisa tarina siitä, miten aina kannattaa yrittää muuttaa asioita. Etenkin teoksen alkupuoli oli mielenkiintoista luettavaa, mutta lopussa kerronta muuttui hieman luettelomaiseksi: missä asui milloinkin, millaisia töitä teki milloinkin ja niin edelleen. Se hieman latistaa lopullista mielikuvaa teoksesta, mutta Masonin elämäntarina on silti huikea.
 
♠♠♠