Pohjanmaa

Antti Tuuri: Pohjanmaa

ilmestyi ensimmäisen kerran Otavan kustantamana vuonna 1982

äänikirjaksi 2023, lukijana Antti Virmavirta

kansi: Hannu Taina

Antti Tuurin Pohjanmaa-sarjan avannut nimikkoteos Pohjanmaa ilmestyi ensimmäistä kertaa vuonna 1982. Siitä tehdyn filmatisoinnin olen nähnyt muutamaan kertaan ja muutama vuosi sitten kävin Aisamäen kesäteatterissa katsomassa Peräseinäjoen Pennihäiden esityksen, joten tarina itsessään oli minulle entuudestaan hyvinkin tuttu. Pohjanmaa ei ole ollut suosikkini Tuurilta, mutta kyllä kirja avasi tarinaa vielä lisää ja toi mielestäni Tuurin huumoria erityisen hyvin esiin.

Pohjanmaa on yhdenpäivänromaani heinäkuisesta sunnuntaista Hakalan suvun elämänä. Perhekunta on kokoontunut kotitilalle jakamaan 1920-luvulla Amerikkaan kultaa vuolemaan lähteneen ja sille tielleen jääneen vaarin perintöä. Hakalan veljesten isä on jo kuollut, mutta heitä on neljä veljestä, joista osa on perheellisiä miehiä. On myös puolisoita, äiti ja isoäiti sekä isän sisko Sylvi, jolle toki kuuluu myös osansa vaarin tyttärenä.

Pohjanmaa on mielestäni erinomainen kuvaus värikkään suvun jäsenistä yhdessä. On mielipiteitä, koettuja vääryyksiä, veljeyttä ja sukumuistoja. Persoonina ja elämäntilanteeltaan Hakalan veljekset ovat monessa erilaisia, mutta veri on vettä sakeampaa myös seuraavassa sukupolvessa. Kaikki tarttuvat empimättä asiaan silloin, kun kokevat oikeudenmukaisuuden tai kunnian sitä vaativan. Joskus teot ovat olleet ajatuksia nopeammat, mutta eivät he näytä siitäkään ottaneen opiksi, suurin osa ainakaan. Lisää väriä tuo poikien entinen opettaja, joka jakaa sotamuistojaan ja ottaa herkästi itseensä, jos kokee jäävänsä huomiotta.

Heinäkuinen sunnuntai lakeuksilla on kuuma ja aurinkoinen. Pienessä ajassa ehditään Lummukan hiekkakuopille, opettajan mökille Lappajärvelle, poliisiputkaan ja Seinäjoen sairaalanmäelle. Väki siirtyy paikasta toiseen vauhdikkaasti, mutta silti vailla suurempaa kiireen tuntua. Ilmassa on välillä lähes farssin tuntua henkilöiden säntäillessä sinne tänne, mutta kuitenkaan ei ihan. Minulle jäi melkeinpä pökertynyt olo, ihan kuten sellaisten hiostavien hellepäivien jälkeen, kun aivot alkavat sulaa ja nestehukka vaanii varomatonta.

Pohjanmaa on vaikuttavaa kerrontaa, kuten Tuurilla monesti muutenkin on. Pidän kirja kirjalta enemmän hänen kuivahkosta huumoristaan ja nasevasta kerronnastaan, joka ilmenee erityisesti hahmojen välisessä sananvaihdossa.

Käräjät

Markus Nummi: Käräjät

Otava 2024

äänikirjan lukijoina Eeva Soivio ja Kristo Salminen

Markus Nummen romaani Käräjät sijoittuu Etelä-Pohjanmaalle kevääseen 1938. Nuori etsivä Juho Iivonen saapuu pieneen pitäjään tutkimaan sikiönlähdetysepäilyä, joka ulottuu koskettamaan yhtä jos toistakin paikkakuntalaista. Kirjan tapahtumat kerrotaan Iivosen sekä kansakoulunopettajan puolijauhoosen sisaren, Vilja-tädin, näkeminä.

Käräjät on melko kronologisesti etenevä kuvaus tapahtumista, jotka johtivat sikiönlähdetysvyyhdin jäljille, sekä sen selvittämistyöstä. Tämä ei ole dekkari, mutta etsiväntyön kuvauksella on iso rooli. Tarinan edetessä lukija joutuu itsekin pohtimaan samoja asioita kuin etsivä Iivonen, joka tosin katsoo tiettyjä asioita hyvin yksiselitteisestä lainopillisesta näkökulmasta. Kuitenkaan ei voi välttyä pohtimasta syitä ja seurauksia, yleisen mielipiteen painoarvoa, inhimillisyyttä ja oikeudenmukaisuutta. Käräjät onkin teos, joka varmasti kestää aikaa ja useita lukukertoja, ehkä jopa paranee mitä useamman kerran sen lukee.

Kirjan henkilöhahmot ja miljöökuvaus ovat mielestäni todella onnistuneita. Vilja-tädin hahmo on monitahoisempi kuin aluksi annetaan olettaa, sillä hän näkee ja ymmärtää enemmän kuin moni uskookaan. Kiinnostavaa on myös Iivosen oman sisäisen maailman ristiriitaisuus. Pikkupitäjä tarjoilee myös värikkään mutta täysin uskottavan kyläläisten kavalkadin iloineen ja suruineen. Välillä tuntuu kohtuuttomalta miten paljon he joutuvat yksityiselämäänsä avaamaan jutun selvittelyn vuoksi, etsimään valinnoilleen oikeutusta.

Käräjissä Nummi loihtii esiin kuvitteellisen Tarvajoen pitäjän, mutta niin tapahtumilla kuin paikkakunnallakin on todelliset esikuvansa Teuvalla, jossa pidettiin vuonna 1937 käräjät aborttivyyhdistä. Teos on herättänyt täällä Etelä-Pohjanmaalla suurta kiinnostusta, joten halusin itsekin tämän lukea. Kirja jäi minulla kesken heti alkuunsa, mutta äänikirjana tämä toimi minulle aivan loistavasti. Kerronta tempaa mukaansa ja mainiot lukijavalinnat Eeva Soivio ja Kristo Salminen puhaltavat tarinaan sellaista eloa, jota itse lukien jäin hieman kaipaamaan.

Vasikantanssi

Enni Mustonen: Vasikantanssi

Otava 2023

ilmestyi ensimmäisen kerran Otavan kustantamana vuonna 1989

Luin aiemmin tänä vuonna Enni Mustosen vanhemman pään tuotantoa ja pohdin, että Mustosen vanhemmat viihderomaanit ovat tainneet jäädä uudemman viihdekirjallisuuden jalkoihin. Toistan itseäni, mutta totean Vasikantanssista saman kuin Yhdeksännestä aallosta: nämähän ovat tosi kivoja!

Minna Grönholm lapsineen on suuren elämänmuutoksen edessä. Elämä pääkaupunkiseudulla takkuaa, rahasta on aina tiukkaa, lähiö tuntuu ankealta ja lasten isän visiitit aiheuttavat lähinnä päänvaivaa. Töissäkin on tulossa isoja muutoksia, jotka mahdollistaisivat toisenlaisen elämän. Tilaisuuden saatuaan Minna päättää hypätä pois oravanpyörästä, pakkaa tietokoneensa ja muuttaa lapsineen maalle.

Minna on päähenkilönä järkevä jalat maassa -tyyppi, jonka elämästä on mukavaa lukea. Myös hänen lähipiirinsä ihmiset ovat kivoja, tavallisia ihmisiä. Vaikka Minnan elämä ei olekaan aina helpoimmasta päästä, on tämä silti viihdyttävää ja rentouttavaa luettavaa. Pidin Vasikantanssin tarjoilemasta idyllisestä yhteisöllisyydestä, jonka suojiin Minna ja etenkin hänen lapsensa mutkattomasti sujahtavat.

Maailmanmeno 1980-luvun lopussa tuntuu olevan monelta osin valovuosien päässä nykypäivästä, mutta tietyt aiheet ovat yhteisiä, kuten kysymys pienten kyläkoulujen kohtalosta. Vasikantanssissa ratkaisu löytyy helposti, jopa epäuskottavasti, mutta toisaalta idylliin sopivasti. Mustonen on kuvannut teoksessa myös etätyönteon ensiaskelia verkkoyhteyksineen ja laitteistoineen, mistä oli aika hauskaa lukea - omat kokemukseni kun ovat mallia "läppäri kainaloon ja menoksi".

Jos haluat tehdä nostalgiatripin maaseudulle, lue silloin Vasikantanssi! 

Marian kirja

Laura Lähteenmäki: Marian kirja

WSOY 2025

Laura Lähteenmäen uusin romaani Marian kirja nostaa valokeilaan Elias Lönnrotin voimakastahtoisen puolison, Marian. Elias tunnetaan kansalliseepoksemme kokoojana, lääkärinä ja kaikin puolin merkittävänä miehenä. Osaava, aikaansaava ja määrätietoinen on Mariakin.

Puolisoaan parikymmentä vuotta nuorempi Maria ei ehkä ole saanut kouluttautua, mutta maailmaa hänkin on ehtinyt näkemään. Kaksi itsenäistä ihmistä kohtaa ja rakastuu, menee naimisiin ja saa viisi lasta. Työteliään puolisonsa rinnalla Maria joutuu pohtimaan omaa paikkaansa, osaamistaan ja kykyjään, mitä juuri hän voi lapsilleen opettaa ja heille elämästä kertoa.

Tykkäsin tosi paljon tästä kirjasta. Jollain tasolla historiasta minulle oli Lönnrotin perhe ja erityisesti lasten kuolemat jääneet mieleen, mutta Mariasta en olisi osannut sanoa juuri mitään. Tämä ei kuitenkaan ole vain historiallinen romaani, vaan mielestäni myös ja ennen muuta avioliittoromaani. Pitkä parisuhde muuttaa rakkautta ja vuodet tuovat sekä suhteeseen että sen osapuoliin uusia sävyjä. Kaikki koettu muovaa heitä, ja niin tässä Lähteenmäen romaanissa käy myös Marialle ja Eliakselle.

Pidin erityisesti Lähteenmäen henkilöhahmoista, joilla on tietysti todellisuuspohja, mutta jotka hän onnistuneesti tekee eläviksi ihmisiksi tunteineen ja toiveineen. Maria ja Elias kohtaavat suuria suruja, jotka ovat yhteisiä mutta silti molemmille omia. Arkinen elämänmeno, ylemmän keskiluokan elämäntyyli ja yleinen ajankuva ovat niin ikään onnistuneesti kuvattuja.

Mainion arvion tästä kirjasta on kirjoittanut Kirjasähkökäyrän Mai.

Onnen kaukoranta

Matti Rönkä: Onnen kaukoranta

Gummerus 2024

äänikirjan lukijana Matti Rönkä

Matti Rönkä lunasti paikkansa minun suosikkilistallani viimeistään Einon ja Surutalon luettuani, vaikka Viktor Kärppä -dekkareistakin olen pitänyt. Rönkä osaa käsitellä aiheitaan monipuolisesti, juonet etenevät sujuvasti ja henkilöhahmot ovat moniulotteisia. Onnen kaukoranta on mielestäni otteeltaan paljon kevyempi ja rennompi kuin viimeisimpänä lukemani Eino ja Surutalo, mutta yhtä kaikki taattua Rönkää.

Raimo Rissanen on savolainen heinäpellon poika, jonka lauluääni siivittää hänet tanssilavojen tähdeksi. Raimo tai Rami, kuten kaikki häntä kutsuvat, on kesätöissä enonsa maatilalla, kun entuudestaan tuttu Tarvaisen Tuomo pyytää häntä orkesteriinsa kitaristiksi ja laulajaksi. Musiikkikärpänen puree Ramia tosissaan, ja hänen karismansa huomaavat muutkin kuin tanssiväki. Matka tunnettuuteen on alkanut.

Kun levy-yhtiö hoksaa nuoren laulajan kyvyt, tulee Rissasen Ramista lavatähti Rami Sarri. Musiikkibisnes vie miestä, mutta Tarvaisen orkesterikaan ei jää paitsi tästä nosteesta. Myös elämän peruskallio pysyy, vaikka keikkamatkoihin mahtuu monenlaisia kohtaamisia.

Pidin paljon tästä kirjasta, sillä vaikka olen 1990-luvun lapsi, osui tämä heinäpeltojen ja lavatanssien nostalgia silti mielenmaisemallisesti lähelle. Tunnetut musiikkikappaleet kulkevat koko ajan kerronnassa mukana, joten fiilikseen pääsee jo niidenkin myötä. En ole vielä kuunnellut tämän kirjan Spotify-soittolistaa, mutta jonain kesäiltana aion sen tehdä.

Matriarkka

Enni Mustonen: Matriarkka

Rouvankartanon tarinoita 3

Otava 2025

Enni Mustosen Rouvankartanoiden tarinoita -sarja päättyy. Hedda Noorasta on tullut sukunsa Matriarkka, joka pitää huolen niin perheestään kuin palkollisistaan. Lapset alkavat jo olla maailmalla, mutta palaavat säännöllisesti kodin piiriin. Vanhimmasta tyttärestä on kasvanut äidilleen verraton apu, sillä emännöimisessä tytär on jo äitinsä veroinen.

En ole ollut tämän sarjan suuri fani, mutta kyllähän tämä piti silti kokonaisuudessaan lukea. Tämä viimeinen osa onkin mielestäni kaikin puolin sarjan paras osa. Juoni on vetävämpi, se sitoutuu vahvemmin historiallisiin tapahtumiin ja hahmotkin tulevat jotenkin lähemmäs. 1800-luvun alun sota-aika on kuvattu hyvin, joskin löysin siitäkin yhtymäkohtia Hovimäkeen, mutta en häiritsevässä määrin.

Siinä missä voisin hyvin kuvitella joskus lukevani Mustosen hienot sarjat Järjen ja tunteen tarinoita, Koskivuori tai Syrjästäkatsojan tarinoita uudelleen, Rouvankartanon tarinoihin tuskin tulen palaamaan. Odotankin jo mielenkiinnolla mitä Mustoselta on seuraavaksi luvassa, sillä joulun alla häneltä ilmestyy jo pieni maistiainen uudesta sarjasta. Vinkkivitosena siis, että itsensä voi jo klikata Pikkupappilan joulun (linkki vie kustantajan sivuille) varausjonoon.