Silmukka

Pierre Lemaitre: Silmukka

6 h 23 min., Minerva 2018

alkup. Trois jours et une vie, 2017

suom. Susanna Hirvikorpi

lukija: Markus Bäckman

Joitakin aikoja sitten töissä käsittelin Pierre Lemaitren kirjaa Näkemiin taivaassa. Kiinnostuin kirjailijasta, mutta koska yritän nyt olla lainaamatta mitään muuta kuin varauksina tulleita aineistoja, en lainannut tuota kirjaa. Painoin kuitenkin nimen mieleen ja löysin muutaman Lemaitren teoksen e-äänikirjana Ellibsistä. Otin Silmukan kuunteluun ja pidin siitä, vaikka aihe onkin aika ahdistava.

12-vuotias Antoine asuu ranskalaisessa Beauvalin pikkukaupungissa. Hän viettää paljon aikaansa yksin omassa majassaan läheisessä metsässä, sillä muut pojat ovat istuvat nykyään mieluummin Play Stationin äärellä - ja istuisi siellä Antoinekin mielellään, jos äiti antaisi luvan. Eräänä kauhistuttavana päivänä, jolloin Antoine on muutenkin suunniltaan mieltään kuohuttaneista tapahtumista, hän tulee hurjistuksissaan lyöneeksi naapurin 6-vuotiasta Remi-poikaa kepillä ohimoon sillä seurauksella, että Remi kuolee. Kauhistunut Antoine päättää piilottaa ruumiin rangaistuksen pelossa.

Lapsuudessa tapahtunut rikos seuraa Antoinea aikuisuuteen saakka. Se jää kuitenkin paljastumatta, vaikka monta kertaa paljastumisen uhka leijuukin ilmassa. Silmukka Antoinen ympärillä kiristyy ja omalla tavallaan Antoine jääkin satimeen, sillä yrittäessään välttää paljastumisen, on hänen tehtävä elämässään valintoja, jotka muuttavat kaikki suunnitelmat.

Antoinen kujanjuoksu, joksi kai hänen mielessään pyörivää ahdistunutta vyyhtiä voisi luonnehtia, on kuvattu hyvin aidon oloisesti. Tunne välittyy sangen tehokkaasti, sillä Remin vanhempien piina poikansa kadottua ja nuoren hätääntyneen pojan pelko paljastumisesta tuntuu lukijalle asti. Miltä tuntuu kantaa moista painavaa salaisuutta ja pelätä paljastumista vielä yli kymmenen vuoden jälkeen? Miten viettää huoletonta elämää, kun koko ajan tietää mitä Remille todella tapahtui?

Silmukka edustaa psykologista jännityskirjallisuutta, joka todella käy ihmismieleen. Se saa pohtimaan mitä olisi tapahtunut, jos Antoine olisi kertonut totuuden Remin kanssa tapahtuneesta välikohtauksesta. Vahinkohan se lopulta oli - vahinko, jonka jälkeen hätäännyksissä tehty ratkaisu muutti niin Antoinen oman kuin monen muunkin elämän lopullisesti. Ehkä Antoine itsekin olisi päässyt helpommalla, jos olisi kertonut asiasta.

Tämän kirjan perusteella Lemaitre osoittautui taitavaksi kirjailijaksi, joskin kirjan muutamat eroottiset kohtaukset olivat jokseenkin tönkköjä. Tosin kirjan edettyä tuntui, että niin kai niiden oli tulevien tapahtumien valossa tarkoituskin olla. Muuten teksti tuntuu sujuvalta, kuten myös juoni. Silmukka on melko lyhyt kirja, mutta sisällöltään iso ja mieleenpainuva.

♠♠♠♠

Tällä kirjalla merkitsen Ranskan valloitetuksi Seinäjoen kirjaston lukuhaasteessa.

Sotaleski

Enni Mustonen: Sotaleski

Syrjästäkatsojan tarinoita 7

525 s., Otava 2019

kansi: Timo Numminen 

 

Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjan uuden osan odotus on muodostunut minulle jokakeväiseksi tapahtumaksi. Luvassa on aina ollut hyviä lukuhetkiä eikä tämäkään kevät ollut sarjan osalta poikkeus. Sotaleski on nimenä ennakoiva ja hieman pelkäsin, että tämä osa olisi kovin synkkä. Todellisuudessa tässä kirjassa on sotavuosista ja kohtalon käänteistä huolimatta yllättävän paljon uskoa tulevaisuuteen.

 

Eletään kesää 1939. Karjalan kannaksella on käynnissä linnoitustyöt, sillä sodan uhka leijuu jo ilmassa,vaikka sitä yritetäänkin vähätellä. Iivokin on vapaaehtoisena mukana linnoitustöissä. Kirsti ja heidän tyttärensä Viena matkaavat myös kannakselle Iivoa tapaamaan. Kaikki näyttää siellä rajan tuntumassa niin kovin toisenlaiselta kuin kotona Leppävaarassa. Kun sota marraskuussa syttyy, muuttuu koko Erikssonin perhekunnan elämä. Idan hoiviin saapuu sotavuosien myötä niin tuttuja kuin tuntemattomiakin pakoon pommituksia ja kukin pelkää omiensa puolesta. Kirstin ompeluliike hiljenee pommituksien ja kangaspulan myötä. Pula-aika näkyy kaikkialla, vaikka Ida osaakin loihtia vähästäkin riittävästi.

 

Sotaleski kuvaa sotavuosien todellisuutta eritoten naisten ja lasten näkökulmasta. Kirsti on edelleen keskushenkilö, mutta näkyvässä osassa ovat myös Ida ja Viena sekä karjalaisperheen, johon Kirsti ja Iivo tutustuivat jo kannaksella. Myös Idan täyshoitolassa joa vuosikaudet asunut iäkäs maisteri nousee nyt entistä tärkeämpään rooliin, kun muut miehet ovat rintamalla.

 

Viihdyin tämän teoksen parissa todella hyvin ja olin mielissäni siitä, että nyt teoksen tapahtumat ovat jälleen palanneet kotimaahan Pariisin aikojen jälkeen. Juonenkäänteet tuntuvat aidoilta ja Kirstin matkaan ja heidän perheensä ja läheistensä käänteisiin on helppo tempautua mukaan. Välillä tämä kirja liikutti kyyneleet silmäkulmiin, välillä nyki suupieliä ylöspäin. Se kertoo siitä, miten taitavasti Mustonen osaa kuvata tätäkin historian ajanjaksoa. Sotavuosia värittää pelko ja selviytyminen, mutta kuitenkin vielä niitäkin enemmän kyky iloita ajallaan ja ottaa hetkestä kaikki irti.

Jälleen kerran jään odottamaan sarjan jatkoa. Mustonen vieraili kirjastossamme syksyllä 2017 ja hän kertoi silloin, että sarjasta tulee kymmenosainen. Vielä on siis muutamaksi kevääksi luvassa hyviä hetkiä Syrjästäkatsojan tarinoiden kanssa. On mielenkiintoista nähdä vieläkö päähenkilönä jatkaa Kirsti vai onko sukupolvien ketjussa jo Vienan vuoro. Melkein kyllä arvelen jälkimmäistä. 

♠♠♠♠½

Valhepeli

Ruth Ware: Valhepeli

13 h 7 min., Otavan äänikirja 2018

alkup. The Lying Game 2017

suom. Terhi Kuusisto

lukija: Krista Putkonen-Örn

Kuuntelin maaliskuussa Ruth Waren tuoreimman jännärin Rouva Westaway on kuollut. Pidin siitä niin paljon, että varasin oitis muut äänikirjana saatavana olevat teokset. Nyt sain kuunneltavakseni Valhepelin, jos pidin vieläkin enemmän kuin Rouva Westawaysta. Valhepeli on tunnelmaltaan ja miljööltään toimiva jännäri, joka imaisee mukaansa.

Isa Wilde on hieman yli 30-vuotias pienen tyttövauvan äiti. Hän on äitiyslomalla työstään lakialalla ja viettää rauhallista perhearkea. Eräänä yönä hänen puhelimeensa tulee tekstiviesti, jossa on juuri ne kaksi sanaa, joita hän on pelännyt. "Tarvitsen teitä", hänen kouluaikainen ystävänsä Kate kirjoittaa. Seuraavana päivänä Isa tyttärineen on jo matkalla kohti Saltenin rannikkokylää, jonka hän jätti taakseen jo kauan sitten.

Kouluaikoina sisäoppilaitoksessa Isa ja hänen ystävänsä Kate, Fatima ja Thea pelasivat valhepeliä, jossa tavoitteena oli saada muut uskomaan mitä uskomattomampia valheita. Heidän nelikkonsa oli erottamaton ja he viettivät lähes kaikki viikonloput Katen ja tämän taiteilijaisän kotona. Valhepelin sääntönä oli, että toisilleen he eivät saa valehdella. Sitten kaikki muuttui. Nuorten tiet erkanivat koulun jäätyä taakse. Heitä kuitenkin yhdistää salaisuus, joka on nyt vaarassa paljastua. Samalla paljastuu, että yksi heistä on rikkonut valhepelin sääntöjä ja valehdellut muille.

Pidin valtavasti Valhepelin miljööstä. Pieni rannikkokylä, jonka meri uhkaavasti tuntuu yrittävän nielaista, on jännittävän pahaenteisen oloinen. Rämeen kautta pimeydessä kulkeminen ei kuitenkaan lopulta liene pahempi kuin kulkea kaduilla, joilla voi kohdata toinen toistaan uteliaampia ja pahasuisempia Saltenilaisia, joilla jokaisella tuntuu olevan teräviä vihjauksia takataskussa odottamassa sopivaa uhria. Katen talo, nousuveden aikaan eristyksiin jäävä yksinäinen rakennus, luo oivalliset puitteet salaisuuksien vyyhdin purkautumiselle.

Pidin myös Valhepelin henkilöistä. Isa, Kate, Thea ja Fatima ovat keskenään erilaisia, mutta silti läheisiä ystäviä. Vaikka he pelaavatkin valhepeliä, joka on muita kohtaan loppupeleissä sangen ilkeää, pystyy nelikosta silti pitää. Jokin heidän tavassaan pitää huoli toisistaan saa lukijan puolelleen. Sellainen ystävyys on arvostettavaa.

Valhepeli osoittautui todella hyväksi jännäriksi ja odotankin nyt vielä suuremmalla innolla seuraavaa kirjaa kuunneltavakseni. Näiden kahden perusteella luulisin, että en tule jatkossakaan pettymään.

♠♠♠♠½

Kuinka aika pysäytetään

Matt Haig: Kuinka aika pysäytetään

363 s., Aula & co 2018

alkup. how to Stop Time, 2017

suom. Sarianna Silvonen

kansi: Tuomo Parikka

 

Tom Hazard on vuonna 1581 syntynyt historianopettaja nykypäivän Lontoossa. Päällisin puolin hän tosin näyttää noin nelikymppiseltä eikä hän luonnollisestikaan voi puhua harvinaisesta tilanteestaan kenellekään. Kyse ei ole aikamatkustuksesta, vaan Tomilla on harvinainen ikääntymistä hidastava sairaus, anageria. Tila puhkeaa teini-iässä. Hän ja muut "albat", kuten he itseään kutsuvat, ikääntyvät noin vuoden viidessätoista vuodessa. Alboilla on olemassa vain yksi sääntö: rakastua ei saa.

 

Tom kohtasi nuorena miehenä elämänsä rakkauden, Rosen, jonka kanssa meni naimisiin. Kun epäluulot ympärillä alkoivat herätä, Tomin oli pakko lähteä perheensä luota suojellakseen heitä pahoilta puheilta. Vuosikymmeniä myöhemmin Tom palaa Rosen kuolinvuoteen ääreen ja saa kuulla, että heidän tyttärensä Marion lakkasi isänsä tavoin ikääntymästä. Marion on kadonnut ja Tom lupaa löytää hänet. 

 

Tom kuuluu Albatrossiseuraan, jonka ruorissa on liki 1000-vuotias Heindrich. Ablatrossiseura auttaa alboja pysymään piilossa uusien identiteettien ja taustatarinoiden turvin. Tom on kuulunu seuraan jo pari vuosisataa ja vaihtanut asuinpaikkaa säännöllisin väliajoin. Tom jos kuka ymmärtää miten vaarallista on, jos hänen erikoinen tilanteensa paljastuu, sillä hän menetti äitinsä sen vuoksi. Erilaisuus pelottaa ihmisiä ja herättää epäluuloja. On kuitenkin vaikea elää elämää, jossa ei voi päästää ketään ihmistä lähelleen.

 

Tom elää vuosisataista elämäänsä haahuillen ja irrallisena, ainoana toiveenaan löytää rakas tyttärensä Marion. Teos on asetelmastaan huolimatta yllättävänkin kepeä ja minäkertoja Tomin mietteissä on piikikästä komiikkaa. Välillä kuitenkin tuntuu, että vuosisatoja eläneellä Tomilla ei oikein ole mitään sanottavaa maailmasta. Luulisi, että vuosisatainen elämä olisi opettanut monenlaisia viisauksia, mutta hän tuntuu ajatuksissaan kiertävän kehää.

 

Kuinka aika pysäytetään on mukaansatempaava ja sujuva kirja. Luin sen viikonloppuna ihan parilla istumalla ja teos suorastaan vaatikin jatkamaan lukemista. Haig osaa siepata lukijan mukaansa. Aluksi tosin hieman tuntui, että onpas pomppiva rakenne, kun lukujen välillä vaihdeltiin vuosisadasta toiseen. Nopeasti siihen kuitenkin tottui ja nämä "aikahypyt" eli takaumat olivatkin kyllä hyvin kiinnostavia. Ne olivat kuin historian valikoitu aikajana. Juonessa on omat kliseiset käänteensä etenkin teoksen loppupuolella, mutta kokonaisuutena teos on tarinaltaan nautittava. Hahmoista suosikikseni jäi Tomin Rose-vaimon sisar Greta, jossa oli mukavasti potkua. Muuten hahmot eivät lopulta juurikaan sykähdyttäneet.

 

Lukupiiri

Käsittelimme tätä teosta tänään lukupiirin kevätkauden viimeisessä kokoontumisessa. Pyrin aina ujuttamaan lukupiiriin kirjoja, jotka edellyttävät mukavuusalueelta poistumista. Kuinka aika pysäytetään on pehmeä lasku spekulatiivisen fiktion kentälle, sillä fantasian lisäksi siinä on läsnä myös historiaa, romantiikkaa ja vähän jännitystäkin. Kukaan lukupiiriläisistä ei koe fantasiaa omaksi genrekseen, mutta oikeastaan lähes poikkeuksetta he pitivät tästä. Tietysti voi pohtia onko tämä edes varsinaisesti fantasiaa, vaikka monissa kirjastoissa se onkin sijoitettu fantasiahyllyyn.

 

Lukupiirin keskustelussa nousi esiin samoja kommentteja kuin mitä itsellenikin olin jo aiemmin kirjoittanut ylös. Pomppivasta rakenteesta tuli kommenttia myös piirin kirjat äänikirjoina kuuntelevalta jäseneltä. Hänelle oli ollut vaikeampi seurata tarinan kulkua, eikä ihme. Kuunnellessa pitää olla hyvin tarkkana miljöön vaihtumisesta, kun taakse päin selailu ei ole niin helppoa. 

 

Kiitosta piiriläisiltäkin sai teoksen komiikka ja kiinnostavat historian ajanjaksot. Uudenlaisen kirjan kokeilu oli tällä kertaa onnistunut kokemus, vaikka joku tuumasikin, että tämän jälkeen on erityisen hyvä lukea jonnekin Pohjois-Karjalan syrjäkylille 1960-luvulle sijoittuva tarina.

 

Oma arvosanani tälle: ♠♠♠♠

Juuret Jylhäsalmella

Kirsi Pehkonen: Juuret Jylhäsalmella

264 s., Karisto 2019

kansi: Petri Jauhiainen ja Saana Nyqvist

 

Kirsi Pehkosen Juuret Jylhäsalmella on sarjan kolmas osa ja yksi eniten odottamistani kevään uutuuksista. Sarjan aiemmissa osissa olen nauttinut täysin siemauksin idyllisestä maalaismiljööstä,  tunnelmasta ja hahmojen seurasta. Samalla linjalla jatketaan edelleen, joten odotus ei todellakaan mennyt hukkaan.

 

Teoksen päähenkilö on Emppu, joka on joutunut lomautetuksi työpaikastaan ja saapuu keväällä Jylhäsalmelle auttelemaan ystäväänsä Heliä tämän pitopalveluyrityksessä ja lastenhoidossa. Jylhäsalmella Emppu tapaa monta tuttua tyyppiä, kuten nuoruusvuosien koulukaverinsa Sampon. Samanlainen Sampo on vieläkin, elämää syleilevä ja avoin. Tapaa Emppu leskeksi jääneen kahden pienen tytön isän Paulinkin. Jotenkin ajatus Paulin kanssa kulkee samaa rataa ja yhteisiä ideoita Paulin puutyöverstaan suhteen alkaa kehkeytyä. Vaikka Emppu viihtyy Jylhäsalmella, hän pohtii tosissaan voisiko  hän vielä juurtua paikkaan, jossa ei ole asunut enää pitkiin aikoihin.

 

Juuret Jylhäsalmella on minulle samanlainen hyvän mielen kirja kuin sarjan aiemmatkin osat. Emppu ei ehkä hahmona tullut niin tutuksi kuin aiempien osien päähenkilöt Riina ja Anna, mutta samanlainen vaikeuksien ja väärinymmärrysten kautta onneen -tyyppi hänkin on. Pidin teoksen juonesta, jossa on kyllä omat ennalta-arvattavuutensa. Ne eivät kuitenkaan minua haitanneet, sillä lukeminen oli kaiken kaikkiaan viihdyttävää ja pidin jälleen teoksen dialogeista, joissa oli hauskaa sanailua. 

 

Tässä kirjassa nousee esiin myös vähän varttuneempi ihastus ja romanssi, jonka kuvaus on oikeastaan aika hellyttävää, vaikka aluksi tuntuukin vähän irralliselta. Sen yhteydessä yksi jo entuudestaan tuttu näyttäytyy uudessa valossa. Tässä kirjassa suosikkihahmoni oli epäilemättä leskimies Notkon Pauli. Enpä yhtään ihmettele, että Emppukin menee välillä hänen lähellään hämilleen, sillä kyllä tuollaiseen Notkon Pauliin voisi melkein vaikka itsekin ihastua!

 

Toivon, että Pehkonen jatkaa Jylhäsalmen maisemissa vielä pitkään!

♠♠♠♠½

Huhtikuun luetut

Voi ihana lämmin huhtikuu, on ikävä! Nyt kun katsoo ikkunasta ulos ja näkee lumihiutaleiden kiitävän tuulessa melkein vaakatasossa ja lopulta jämähtävän maahan, on hyvin vaikea uskoa, että huhtikuussa sai hengailla omalla terassilla kevyissä kesävetimissä ja lukea kirjaa ilman tietoakaan palelemisesta. Huhtikuussa tuli myös kuunneltua paljon äänikirjoja lenkkipoluilla, mutta nyt ei edes tee mieli edes ajatella ulos lähtemistä. Siksipä onkin hyvä aika kietoutua niihin tunnelmiin ja listata kuluneen kuun luetut ja kuunnellut kirjat ja fiilistellä vähän kulunutta kuuta.

Huhtikuussa arkeani rytmitti pitkälti työ ja opiskelu. Pääsiäinen tulikin tarpeeseen, jotta sain nollattua ajatuksia ja nukuttua kunnolla. Opiskelinkin jonkin verran, mutta päällimmäisenä jäi mieleen vapaa-aika. Pääsiäisen ajasta sain paljon energiaa, kiitos kavereiden, hyvän ruuan (energiaa oikein todella :D) ja aurinkoisen sään. Huhtikuun alussa pääsin todistamaan myös iloista perhetapahtumaa, kun vanhempieni kissa synnytti neljä pentua. Miten ihania ne ovatkaan etenkin nyt, kun ovat alkaneet tutkia ympäristöä. Jokaiselle etsitään uusi koti ja ero tulee taatusti olemaan haikea, mutta en aio miettiä sitä vielä.

Huhtikuun kirjasaldoksi jäi 9 kirjaa. Melkein hätkähdin tajutessani, että niistä peräti 5 on äänikirjaa. Muutenkin äänikirjat valtaavat nykyään yhä suuremman alan lukemisessani, sillä karkeasti arvioiden puolet tämän vuoden kirjoista olen kuunnellut äänikirjoina. En oikein tiedä mitä ajattelisin siitä, sillä olen mieltänyt itseni aika vahvasti perinteisten kirjojen ystäväksi ja äänikirjat bonukseksi, jonka avulla saan kirjat mukaan lenkille ja aamutoimiin. Tietyllä tavalla identiteettini lukijana ja kirjallisuuden kuluttajana pohdituttaa. Toisaalta äänikirjojen runsas määrä viestii ehkä enemmän siitä, että niiden avulla saan kirjat ulotettua sellaisillekin elämänalueille, joihin muuten en niitä saisi. Kuten lenkkipolulle tai aamun laittautumiseen. Perinteiselle kirjalle on nykyään vaikeampi löytää aikaa, jolloin todella pystyisi keskittymään lukemaansa. Kuuntelu tuntuu helpommalta.

Huhtikuussa tehty #abctitle kirjapino.

Huhtikuun kirjoista ehdoton helmi oli Michelle Obaman muistelmateos Minun tarinani. Siinä kirjassa vaan oli kaikki kohdallaan. Jos jollakulla on antaa vinkkejä samankaltaisista elämäkerroista ja muistelmista, niin otan niitä mielelläni vastaan. Olen huomannut, että elämäkerrat kiinnostavat nykyään enemmän kuin ennen. Myös ulkomainen kirjallisuus kiinnostaa enemmän kuin ennen, mikä johtuu varmasti isolta osin Seinäjoen kirjaston nojatuolimatkailuhaasteesta. Maita on kertynyt vasta 9/25 eri maata, mutta ulkomaille sijoittuvien kirjojen määrä on kuitenkin ollut sitä suurempi samoine maineen. On ollut virkistävää löytää tällainen uusi kiinnostuksenkohde kirjallisuudesta.

Huhtikuussa luin tai kuuntelin siis seuraavat kirjat:

Enni Mustonen: Metsäkukkia asvaltilla

Niina With: Joko taas, Stella 

Tapio Koivukari: Poltetun miehen tytär

Enni Mustonen: Unikkoja ikkunassa

Paula Nivukoski: Nopeasti piirretyt pilvet 

Leena Lehtolainen: Tappajan tyttöystävä ja muita rikoksia

Niccolò Ammaniti: Minä en pelkää 

Arno Kotro ja Olli Lindholm: Olli - yhden miehen varietee

Michelle Obama: Minun tarinani 

Nyt kun listaa katsoo, niin huhtikuun kirjoissa oli aika hyvä sekoitus erilaisia kirjoja: jännitystä, dekkaria, novellia, elämäkertaa ja muistelmaa, viihdettä ja historiaa. Katsotaan millainen toukokuusta tulee. Aamulla ehdin lukemaan loppuun Kirsi Pehkosen uusimman Jylhäsalmi-kirjan, josta kirjoitan ehkä jo viikonlopun aikana. Lukupiirikirja pitäisi lukea ennen maanantai-iltaa ja olen pahasti vaiheessa. Sen kimppuun siis seuraavaksi!