Suomessa kummittelee

Eero Ojanen: Suomessa kummittelee - Selittämättömiä ilmiöitä ja kummallisia kokemuksia

242 s., Minerva 2018

kansi: Taittopalvelu Yliveto Oy

 

Jos jokin tietokirjallisuudeksi luokiteltu laji minua erityisesti kiinnostaa, niin se on sitten kansanperinteeseen liittyvät tarinat ja niistä etenkin kummitusjutut. Luin pari vuotta sitten Eero Ojasen teoksen Suuri suomalainen kummituskirja, joka osoittautui hyvin laadukkaaksi teokseksi. Siitä syystä osasin odottaa myös tämän kirjan olevan laadukasta luettavaa, jossa aihealueet on jäsennelty hyvin ja niistä on kerrottu sopivan neutraalisti neutraalisti.

 

Suomessa kummittelee kertoo erilaisista kummista ilmiöistä noin sadan vuoden ajalta. Ojanen kertoo käyttävänsä yliluonnollisista asioista termiä "kumma", koska "yliluonnollinen" on sanana sellainen, että se heti värittää asian merkityksen epäuskottavaksi ja kuvaa asiaa, jota ei oikeastaan voisi olla olemassa. Itse suosin kuitenkin edelleen vanhaa tuttua yliluonnollista, koska sillä olen asiasta oppinut puhumaan eikä se minun mielessäni sävytä asiaa mitenkään muuten kuin korkeintaan kylmiä väreitä nostattavaksi.

 

Ojanen ei keskity tässä teoksessa kuvaamaan pelkkiä kummitusjuttuja, vaan ilmiöistä nostetaan esiin myös mm. etiäiset ja enkelit. Mielestäni Ojanen tekee teoksessaan hyvää työtä, sillä hän on rakentanut teoksensa siten, että siinä on ihmisten kertomuksia yliluonnollisista kokemuksistaan mutta myös tietoa siitä miten ilmiöitä on talletettu ja tutkittu Suomessa. Aihepiiri lomittuu osittain Ojasen Suureen suomalaiseen kummituskirjaan, mutta tässä teoksessa on myös paljon uutta ja kiinnostavaa.

 

Mielestäni Ojasen teos on enemmänkin kansanperinteen tallettamista kuin hyytäviä kummitusjuttuja, mutta niin hän on varmasti teosta kirjoittaessaan ajatellutkin asian. Suosittelen tätä(kin) teosta kaikille, joita kiinnostaa suomalainen kummitusjuttuperinne ja kummien kokemusten eri muodot.

 

♠♠♠♠½

Kylmien kyytimies

Antti Tuuri: Kylmien kyytimies

7 h 11 min., Otava 2015

alkup. 2007

lukija: Taneli Mäkelä

Kuuntelin aiemmin keväällä Antti Tuurin teoksen Taivaanraapijat, joka kertoo Jussi Ketolan vaiheista Amerikassa 1900-luvun alussa. Kylmien kyytimies kuvaa Jussin vaiheita tämän palattua Etelä-Pohjanmaan lakeuksille. On kulunut muutamia vuosia, Jussi on perustanut perheen ja hän on kolmen lapsen isä.

Eletään kevättalvea 1918. Jussi Ketola on kuljettamassa hevosellaan heinäkuormaa asemalle, kun valkoisen armeijan upseeri pakottaa hänet aseella uhaten hevosineen junaan, joka matkaa kohti Tamperetta. Jussilla ei ole vaihtoehtoja ja hän päätyy sisällissodan keskeisenä näyttämönä olevan Tampereen alueelle kylmien kyytimieheksi kuljettamaan kaatuneiden ruumiita.

Jussi Ketola on rauhallinen mies, joka kaihtaa aseellisia selkkauksia ja haluaa mielellään pysytellä tapahtumista sivussa. Sodassa kuitenkin tapahtuu paljon sellaista, joka jättää Jussiin pysyvät jäljet. Sota, Tampere, aatteelliset erimielisyydet ja mielivaltaisuus näyttäytyvät tässä kirjassa kirkkaassa valossa niin päähenkilölle kuin lukijallekin. Antti Tuuri on kirjoittanut vahvan teoksen, joka jää mietityttämään.

Synninkantajat

Pauliina Rauhala: Synninkantajat

368 s., Gummerus 2018

 

Pauliina Rauhala kirjoitti itsensä suomalaisten lukijoiden tietoisuuteen viitisen vuotta sitten teoksellaan Taivaslaulu. Moni on odottanut häneltä uutta kirjaa, minäkin, ja kun Synninkantajat tänä vuonna ilmestyi, lähdin lukemaan sitä innokkaasti. Taivaslaulu oli aikanaan minulle hyvin nopealukuinen teos, vaikka herättikin paljon ajatuksia. Se vei mukanaan ja tarina jäi mieleen pitkäksi aikaa. Synninkantajat on myös tarina, joka jää varmasti mieleen pitkäksi aikaa, mutta minua se ei oikein meinannut saada mukaansa.

 

Synninkantajat on moniääninen teos, jossa omia näkökulmiaan asioihin kuvaavat alakouluikäinen ja hieman erilainen lapsi Aaron, hänen isänisänsä ja lestadiolaisten hoitokokouksien kantava voima Taisto, Aaronin lempeä ja hyväksyvästi ihmisiin suhtautuva äidinäiti Aliisa sekä äidin sisar Auroora, jonka rakkaus ei sovellu uskonyhteisön muottiin. Lisäksi kirjassa kulkee mukana Matkakertomus ja pöytäkirjanotteita hoitokokouksista.

 

Tapahtumat sijoittuvat Pohjois-Pohjanmaalle ja teoksen keskiössä on lestadiolaisten uskonyhteisön suvaitsevaisuus tai oikeastaan suvaitsemattomuus, joka ilmenee hoitokokouksien muodossa. Minua riipaisi välillä syvään, miten pieni Aaron oli hädissään uskonsa puolesta ja pelkäsi tekevänsä väärin. Ja välillä häntä myös kohdeltiin kuin suurtakin syntistä ja vain koska häntä joskus pelotti ja hän ei halunnut valita kenenkään puolta. Erityisesti mieleeni jäi kohtaus talvisesta metsästä, jossa pelästynyttä lasta pelästytetään vielä lisää uskon varjolla. Kirjaa lukiessa mieleeni tuli väistämättä se, miten käsittämättömästi ihmisen ajatus joskus kulkee ja miten paljon asioita päätetään mielivallan mukaan. Hoitokokoukset, yhteisöstä erottamiset ja ja puhdas tuomitseminen rikkoivat perheitä ja katkoivat sukusiteitä. Miten kylmäävää, etenkin kun yleensä usko nähdään armollisena ja lempeänä.

 

Mutta hoitokokousten tuottama kuva ahdasmielisistä patriarkoista on vain yksi näkökulma. Kirjasta välittyy sekin, miten ankarana miehenä nähty ja hoitokokousten kantavana voimana toiminut Taisto osaa olla myös lempeä isoisä, jota pojanpojan on helppo lähestyä. Taisto myös hoivaa puutarhaansa ja pikkulintuja uskomattomalla kärsivällisyydellä. Hän välittää lähimmäisistään eikä hänen osansa aina ole helppo. Mielestäni on hyvä, että Rauhala on tuonut kirjaansa myös tällaisen kulman, koska asiat harvoin ovat todella niin mustavalkoisia kuin ensisilmäykseltä näyttää. Hän ei tässäkään teoksessaan luo lestadiolaisuudesta tai lestadiolaisista mitään mörköä, jossa kaikki on vialla. Hän herättelee keskustelua, mutta ei aseta sille liikaa suuntaviivoja.

 

Synninkantajat osoittautui minun kohdallani paljon raskaammaksi luettavaksi kuin Taivaslaulu. Etenkin teoksen loppupuolen käänteen hätkähdyttivät, mutta tietynlainen painostavuus leijui ilmassa koko ajan. Lisäksi tarinaa oli aluksi melko vaikea seurata monen kertojan vuoksi ennen kuin pääsi perille kuka on kuka. Kieli on kuitenkin kaunista kuten Taivaslaulussa.

 

♠♠♠♠

Huhtikuun luetut

Huhtikuu tulvineen ja sateineen on nyt takana ja ainakin vielä näyttää, että toukokuu vihdoin tuo tullessaan aurinkoa ja vihreyttä. Huhtikuun luetut on vielä listaamatta, joten ennen kuin esittelen toukokuussa jo lukemani kirjat, on aika palata vielä hieman huhtikuuhun.

Tuntuu, että huhtikuussa tapahtui paljon kaikenlaista, vaikka todellisuudessa erilaiset tapahtumat sijoittuvat ihan muutamaan päivään. Ensimmäinen juttu oli töissä järjestämämme prinsessapäivä, johon kirjastolaiset pukeutuivat satuhahmoiksi. Itse vedin päähäni punaisen lettiperuukin ja nappasin apinan kainalooni eli Peppi Pitkätossuna mentiin. Joskus on hauska heittäytyä! 

Ensimmäinen irtojäätelö!

Toinen huhtikuun hieno elämys oli miniloma Helsinkiin hyvän ystävän luo. Tuon reissun aikana kävimme Helsingin kaupunginteatterissa katsomassa Myrskyluodon Maijan ja olihan se huikea. Välillä meni ihan kylmät väreet ja kyyneleitä nousi silmiin, oli se sen verran tunteisiin menevä esitys. Siitä sain uutta intoa lukea eteenpäin Myrskyluoto-kirjoja, joista olen suunnitelmistani huolimatta lukenut edelleen vain ensimmäisen. Onneksi olin kuitenkin joskus vuosia sitten katsonut kirjoista tehdyn tv-sarjan, joten teatterissa oli helppo seurata missä mennään. Miniloman aikana käytiin myös tsekkaamassa Kansalliskirjasto. Ammattikorkeassa eräs opettaja sanoi, että sinne pitäisi kaikkien kirjastolaisten joskus suunnata, joten nyt on rasti ruudussa sen osalta! :-D

Huhtikuussa ehdin lukemaan seitsemän kirjaa tai oikeastaan kuusi, sillä yksi kirjoista on keittokirja. Siitä tosin testasin eri reseptejä ja tutkailin eri vaihtoehtoja paljon, joten melkein koko kirja on kyllä oikeastikin luettu sanasta sanaan. :) Nämä kirjat luin:

Karin Erlandsson: Kuolonkielot

Kirsi Pehkonen: Jylhäsalmella salamoi 

Anni Hautala: Annin ruokakirja 

Sinikka ja Tiina Nopola: Heinähattu, Vilttitossu ja Littoisten riiviö 

Kristiina Vuori: Disa Hannuntytär 

Hilja Valtonen: Kilroy sen teki 

Maija Tiensuu: Rakas rintamamiestalo 

Huhtikuun luettujen suhteen mentiin siis aika kevyellä linjalla. Toukokuu onkin sitten alkanut ihan erilaisten kirjojen kanssa, sillä olen ehtinyt tälle kuulle lukemaan Pauliina Rauhalan Synninkantajat ja kuuntelemaan Antti Tuurin Kylmien kyytimiehen. Kirjoitan niistä lisää lähipäivinä, mutta sen voin jo sanoa, että seuraavaksi on kyllä taas kevyemmän kirjan vuoro.

Rakas rintamamiestalo

Maija Tiensuu (teksti) & Annabelle Antas (kuvat): Rakas rintamamiestalo

159 s., Docendo 2018

 

Rintamamiestalot ovat ehdottomia suosikkejani, jos puhutaan omakotitalojen talotyypeistä. Pitkään ihailin lähinnä suuria uljaita kartanoita, mutta joitakin vuosia sitten aloin nähdä rintamiestalojen merkityksen historian näkökulmasta. Silloin silmäni aukenivat näkemään miten viehättäviä rintamamiestalot ovatkaan. Kun kuulin Maija Tiensuun ja Annabelle Antasin kirjasta, halusin oitis päästä tutustumaan siihen lähemmin.

 

Rakas rintamamiestalo esittelee ympäri Suomen 11 taloa, joista jokainen on sisutettu omalla tavallaan talon henkeä kunnioittavasti. Taloista näkyy myös asujiensa sisustusmieltymykset ja useampikin asukas kommentoi, että ei ole halunnut tehdä kodistaan museota, vaikka talon henkeä haluaakin vaalia. Kuvista näkyy, että rintamamiestaloihin on istutettu monenlaisia tyylejä, sillä osa on sisustettu modernimpaan makuun ja osa taas heijastelee enemmän historiaa ja sisustukseen on valittu aikalaiselementtejä. Itseäni viehätti erityisesti erään kodin ratkaisu keittiön kaapistojen kanssa, sillä ne olivat kuin taloon alkujaan rakennetut. Myös värejä oli käytetty rohkeasti, vaikka vaaleamminkin sisustettuja koteja löytyi.

 

Kenelle suosittelisin tätä kirjaa? Niille, joita kiinnostaa rintamamiestalot. Niille, joita kiinnostaa sisustaminen. Niille, jotka haluavat lukea tarinoita talojen ja sisustusten takaa. Ja niille, jotka etsivät kotiinsa uusia ideoita! Itse olen välillä haaveillut asuvani vielä joskus rintamamiestalossa. En pidä sitä kauhean todennäköisenä, mutta tämän kirjan luettuani haave nosti taas päätään. Talokuumettakin voi siis tämän jälkeen nousta, joten pidä varasi.

Kilroy sen teki

Hilja Valtonen: Kilroy sen teki

188 s., Otava 1960, 3.p.

1.p. 1947

 

Matkasin viikonloppuna Helsinkiin ja kaipasin matkalle jotain kevyttä viihdettä. Päätin valita omassa hyllyssäni majailleen kirjaston poistomyynnistä kotiutetun Kilroy sen teki, sillä halusin matkalle sellaisen kirjan, jota ei tarvitsisi lähteä tuomaan takaisin kotiin. Luin jossain vaiheessa hyvinkin aktiivisesti Valtosen kirjoja, mutta sitten se jäi. Oli mukava palata hänen teostensa pariin, vaikka mielestäni Kilroy sen teki ei olekaan tuotannon parhaimmistoa.

 

Kilroy sen teki kertoo muotipiirtäjänä työskentelevästä Leenasta, jonka miesystävä onkin kihlautunut yllättäen Leenan ystävän kanssa. Juuri sopivaan saumaan saapuu sähke, jossa kerrotaan lyhyesti tädin kuolleen ja Leenaa pyydetään saapumaan heti paikalle. Leenalla ei ole muita tätejä, kuin äidin sisarpuoli, jonka kanssa ei ole pidetty mitään yhteyttä. Täti on vanhapiika, joten muhkea perintö - se josta Leenan äiti tehtiin lähes osattomaksi - näyttäisi nyt tulevan ainoalle elossa olevalle sukulaiselle eli Leenalle. Leena uudistaa garderobinsa, laittaa hiuksensa, sanoo suorat sanat paitsi ystävälleen myös petolliselle Lasselle ja lähtee uudistuneena kohti maaseutua ja perintöään. Nimikin vaihtuu, sillä Leenasta tulee nyt Ulla.

 

Kun kyseessä on viihdekirja, voi lukija jo melkein ensi sivuilta arvata, että kommelluksia on luvassa. Saapuminen perintöä vastaanottamaan ei suju niin kuin Leena (Ulla) mielikuvissaan ajatteli ja näyttää siltä, että moni asia onkin ihan toisin kuin piti. Herääkin kysymys siitä onko mitään sukukartanoa enää olemassakaan, miten täti on kuollut ja kuka lähetti sähkeen, jossa asiasta kerrottiin. Moni onnenonkija pyrkii varakkaan nuoren perijättären suosioon ja huomaapa Lassekin erehdyksensä, mutta onko joku sittenkin erehtynyt vielä pahemmin kuin tämä?

 

Kilroy sen teki on täynnään mitä omituisimpia sattumuksia ja käänteitä, jotka jopa viihdekirjallisuudessa tuntuvat välillä todella absurdeilta. Ennen kuin tarina lähti kunnolla liikkeelle, tuntui myös hieman vaikealta päästä jyvälle mitä oikein tapahtuu. Päähenkilökään ei ole tyypillinen Valtosen kirjallisuudessa (ainakaan lukemieni perusteella), sillä yleensä päähenkilöt ovat hyvin nokkelia, sanavalmiita ja itsevarmoja. Leena (Ulla) puolestaan tuntuu vasta vähitellen kehittyvän siihen suuntaan. Mielestäni tämä ei ole Valtosen sujuvimpia tai viihdyttävimpiä teoksia, mutta kyllä tämän parissa matka Helsinkiin ihan vikkelästi taittui.

 

♠♠♠

ps. Mietin kirjaa lukiessani mistä ihmeestä kirjan nimi oikein tulee, sillä vaikka lausetta "Kilroy oli täällä" viljeltiin teoksessa laajalti, ketään Kilroyta ei kirjassa ollut. Tutkin asiaa ja sanonta tulee Amerikasta. Siellä tavattiin viitata tuntemattomaan tekijään toteamalla "Kilroy was here". Aina oppii jotain uutta viihdekirjallisuudenkin viitoittamana!