keskiviikko 14. marraskuuta 2018

Viimeiset mitalit

Sisko Istanmäki: Viimeiset mitalit
219 s., Kirjayhtymä Oy 1997
kannen kuva: Hannu Hyrske
kannen typografia: Liisa Holm
 
Luimme lukupiirimme marraskuun kokoontumista varten Sisko Istanmäen teoksen Viimeiset mitalit. Istanmäkeä oli toivottu aiheeksi ja juuri tämä teos valikoitui luettavaksi siksi, että sitä oli helpoiten saatavilla useita kappaleita ja lisäksi aihe vaikutti kiinnostavalta. Ennen kokoontumistamme kaivoin esiin tietoa Istanmäestä ja yritin löytää jotain tästä kirjastakin, mutta löysin ainoastaan yhden blogiosuman Ristiinan kirjallisuuspiirin blogista. Oli jotenkin havahduttavaa huomata, että 20 vuotta vanhasta teoksesta ei löydy netistä pikaisella haulla juuri mitään, ja se tuntuu ikään kuin pudonneen nettiajan kelkasta. Onneksi on esimerkiksi kirjabloggaajien klassikkohaaste, jossa nostetaan vanhempiakin teoksia esille!
 
Viimeiset mitalit kertoo 90-vuotta täyttävistä kaksosista Hettasta ja Selmasta. Selma on elämäänsä tyytyväinen vanhainkodin asukki, joka viihtyy rauhallisessa ja vähän uneliaassakin ympäristössä. Hän on lukkarinleski ja hänen elämässään on tietty uskonnollinen sävy. Hetta puolestaan on rämäpäinen ja kovasuinen, itsenäisesti omassa talossaan asuva romukauppiaan leski. Selman elämä menee raiteiltaan, kun samaan vanhainkotiin on muuttamassa molempien nuoruudenrakkaus, Punakorvana tunnettu juoksijalupaus. Juurikaan kyselemättä Hetta tempaa mukaansa sekä Selman että Punakorvan.
 
Jo matka Hettan talolle osoittaa millaista seuraavat kyläilyviikot tulevat olemaan. Hetta osoittautuu ailahtelevaiseksi ja vaikka vielä matkalla tarinassa pilkahtelee huumori, on teos mielestäni loppujen lopuksi aika painostava ja ahdistava. Hettan ailahtelevaisuus ja ilkeä käytös sekä vaikeasti liikkuvien vanhusten tuskainen paarustus ulkohuussiin, puulatoon ja kaivolle on omiaan luomaan tunnelmasta tukahduttavan. Lukiessa minua hirvitti koko ajan mitä seuraavaksi tapahtuu, vaikka Istanmäki oli selvästi upottanut tarinaansa myös huumoria. Hettan hahmo vain hautaa sen kaiken alleen ja tuntuu ikävältä.
 
Viimeiset mitalit ei ole mikään hyvän mielen kirja ja lukupiirissä moni oli kokenut samanlaisia tunnelmia kuin minä. Hettan hahmoa on vaikea ymmärtää silloinkaan, kun oivaltaa, että taustalla taitaa olla jokin muistisairaus - eihän se selitä miten Hetta oli karkea jo nuorena. Punakorvaa käy eniten surku tilanteessa, jossa hän on sisarusten ikivanhojen kiistojen välissä.
 
Viimeiset mitalit on teos, josta jää lopulta ristiriitainen olo. Istanmäen tätä edellinen teos, Liian paksu perhoseksi, oli ilmestymisvuonnaan 1995 ehdolla Finlandia-palkinnon saajaksi. Se onkin varmasti hänen tunnetuin teoksensa, ja vaikka siinäkin päähenkilöillä on kipupisteensä, on siinä myös herkkyyttä. Se puuttuu tästä teoksesta, jolloin tragikoomisiksi tarkoitetut piirteet jäävät kovuuden alle.

sunnuntai 11. marraskuuta 2018

Ennen kaikki oli paremmin, Mielensäpahoittaja

Tuoma Kyrö: Ennen kaikki oli paremmin, Mielensäpahoittaja
187 s., WSOY 2018
kansi: Mika Tuominen
 
Mielensäpahoittaja on jo käsite, joka ei juuri esittelyjä kaipaa. Olen kirjasta toiseen seurannut hänen mietteitään ja edesottamuksiaan, ehkä yksi on jäänyt lukematta. Olen välillä nurkunut sitä, että hahmo ei oikein ole enää entisellään tai että kerrontatyyli on muuttunut ensimmäisten  teosten nasevuudesta. Nyt en voi enää niistä valittaa, sillä kyllä nyt on niin, että tässä teoksessa tavoitetaan taas mielestäni ensimmäisten Mielensäpahoittaja-kirjojen tunnelma ja tyyli oikein onnistuneesti.
 
Mielensäpahoittaja pahoittaa mielensä, kun paikallislehti lopetetaan. Missä hän nyt kirjoittaisi ajatuksistaan? Asia alkaa jo muodostua terveydelliseksi riskiksi, sillä verenpaine nousee hälyttävästi, kun joutuu kaikki mietteensä ja mielensäpahoittamisensa pitämään sisällään. Onneksi Koreassa Soulikaupungissa opiskeleva pojantytär keksii, että Mielensäpahoittaja voisi alkaa pitää blogia. Niinpä hän siirtyy nykyaikaan pojantyttären avustuksella ja saavuttaa hetkessä tuhansia seuraajia. Blogi johtaa hänet jos jonkinlaisiin kohtaamisiin, joista riittää yhä uutta ammennettavaa teksteihin.
 
Tätä teosta lukiessa Mielensäpahoittajan mietteet välillä huvittivat ja välillä taas nyökkäilin samanmielisesti, sillä teoksessa on paljon kohtia, joissa on ihan totuuden siemen. Osansa saa kylien autioituminen, rakentaminen, koululaitos, ruokatottumukset ja moni muu asia, sillä tunnetusti Mielensäpahoittajalla on sanansa sanottavanaan vähän vaikka mistä. Välillä teos tosin menee mielestäni hieman korkealentoiseksi kiinalaisine kirjeenvaihtoystävineen, mutta tässä teoksessa on kyllä olennainen sanoma myös vanhusten yksinäisyydestä ja toisaalta myös halusta selvitä omassa kodissa niin pitkään kuin mahdollista.
 
Teoksen idea "ennen kaikki oli paremmin" on sinänsä osuva, sillä kukapa meistä ei olisi joskus ajatellut asiasta tai toisesta, että ennen oli paremmin. Mielensäpahoittaja osoittaa blogiteksteissään asioita, joiden todella voisi ajatella ennen olleen paremmin. Jossittelemaan ja menneeseen ei pidä kuitenkaan ripustautua liikaa, ja vaikka Mielensäpahoittaja onkin vanha jäärä, hänkin osoittaa kehityskelpoisuutensa ja ennakkoluulottomuutensa siirtymällä reippaasti paikallislehden yleisönosastola bloginpitäjäksi. Uutta kohti!
 
♠♠♠♠

torstai 8. marraskuuta 2018

Lokakuun luetut

Marraskuu menee jo pitkällä enkä ole vieläkään kirjoittanut lokakuun luetuista. Syytän tästä Vikingsien 5. kauden alkupuoliskoa, jonka sain lainaan kirjastosta ja jonka parissa vietin muutaman illan. Olen kyllä lukenutkin niin lukupiirikirjaa kuin mitä muutakin, ja äänikirjaakin olen kuunnellut. Ja viettänyt Halloweenia ja nähnyt kavereita. Ja tehnyt kaikkea muuta paitsi blogannut. Mutta nyt olen täällä taas ja pari kirjaa odottaa jo pääsyä tänne blogin puolelle.

Lokakuussa luin peräti seitsemän kirjaa ja siihen joukkoon mahtuu kyllä hyvin mieleenpainuvia teoksia. Jokaisesta lukemastani kirjasta myös pidin, mikä onkin erityisen merkittävää lokakuun kirjasaldossa. Hienoimpia elämyksiä olivat Pintti, Katrina ja Punainen osoitekirja. Tässä vielä koko lista:

Rosie Walsh: Hän lupasi soittaa
Tommi Kinnunen: Pintti
Sally Salminen: Katrina 
Martin Widmark: Ruusun salaisuus
Sofia Lundberg: Punainen osoitekirja
Aki Ollikainen: Pastoraali

Lokakuu oli kiva ja syksyn pimeäksi ajaksi myös yllättävän pirteä. Joulufiilistelynkin olen jo varovaisesti aloittanut, mutta ennustan, että suurella voimat alkavat jyllätä lähiaikoina. Viime vuoteen nähden olen kyllä myöhässä aikataulusta sen suhteen, mutta ehtiihän tässä. Marraskuusta on kyllä tulossa vilkkaampi ja kalenterissa on enemmän merkintöjä kuin lokakuussa, mutta toivottavasti ehdin myös lukemaan hyviä kirjoja ja joulufiilistelemään. Palaillaan pian jo luettujen kanssa!

keskiviikko 31. lokakuuta 2018

Poika nimeltä Joulu

Matt Haig: Poika nimeltä Joulu
e-äänikirja, 4h 31 min.
Aula & Co 2017
alkup. A Boy Called Christmas 2015
suom. Sarianna Silvonen
lukija: Aku Laitinen
 
Lokakuu on loppusuoralla, joten nyt voi jo huoletta suunnata katseensa kohti joulua ja kirjoittaa ensimmäisestä joulukirjasta tälle syksyä. Kysyin taannoin muilta kirjabloggaajilta mitä jouluista romaania he suosittelisivat, jos joku olisi aikeissa lukea vain yhden jouluaiheisen kirjan (se joku olin minä, mutta olen jo huomannut, että tulen lukemaan useammankin...). Poika nimeltä Joulu nousi ehdotuksissa esiin, ja kun vielä bongasin sen Ellibsin e-kirjastosta, päädyin teoksen pariin.
 
Poika nimeltä Joulu sijoittuu Suomeen. Se kertoo Nikolas-nimisestä pojasta, jota vanhemmat ovat kutsuneet Jouluksi hänen syntymäpäivänsä vuoksi. Hänen perheensä on köyhä ja ainoat joululahjat, jotka Nikolas on koskaan saanut, on kelkka ja nauriista tehty nukke. Kun Nikolaksen isä saa yllättäen kuninkaan edusmieheltä tarjouksen lähteä retkueessa pohjoiseen etsimään todisteita tontuista, päättää isä jättää poikansa oman sisarensa hoiviin. Luvassa on muhkea palkkio, mutta isän paluu venyy. Lopulta Nikolaksen elämä alkaa olla niin ankeaa, että hän päättää lähteä etsimään isäänsä. Matkallaan poika nimeltä Joulu kohtaa seikkailuja, jännittäviä tilanteita ja isoja päätöksiä sekä oppii huomaamaan, että mikä tahansa voi olla mahdollista.
 
Mielestäni oli jännittävää, että Haig on sijoittanut tarinansa Suomeen, joulupukin kotimaahan. Sen alussa törmäsin yllättäviinkin yhtymäkohtiin Marko Leinon Joulutarinan kanssa, mutta sitten tarina lähti seuraamaan omaa raidettaan. Poika nimeltä Joulu on seikkailutarina, mutta se on myös herkkä kuvaus siitä, miten elämässään osattomuutta kokenut poika varttuu nuoreksi mieheksi, joka haluaa tehdä hyvää. 
 
Tarinassa vilisee tonttuja, jotka ovat hieman erilaisia kuin mitä minä olen tottunut ajattelemaan, keijuja ja poroja. Tonttujen kylä miljöönä ei ole niin kotoisa kuin aiemmissa tarinoissa kohtaamani kuvaukset joulupukin kylästä eivätkä kaikki hahmotkaan oikein tuntuneet "tutuilta", mutta pidin teoksesta kuitenkin. Tätä kuunnellessa tuli mieleen ne ihanat hetket viikonloppuaamuisin, kun saatoin jäädä tuntikausiksi sänkyyn lukemaan hyviä nuortenkirjoja. Tämäkin on nimittäin hyvä nuortenkirja, johon on kiva uppoutua.
 
♠♠♠♠

sunnuntai 28. lokakuuta 2018

Pastoraali

Aki Ollikainen: Pastoraali
137 s., Siltala 2018
kansi: Elina Warsta
 
Olen lukenut Aki Ollikaisen aiemmat kirja Nälkävuosi ja Musta satu, joista ensimmäinen oli pysähdyttävä lukukokemus ja toinen lähinnä sellainen, josta en juurikaan saanut otetta ja joka ei suosikkieni joukkoon noussut. Siispä mietin tarttuisinko Pastoraaliin lainkaan, mutta aihe vaikutti niin mielenkiintoiselta, että päätin antaa sille mahdollisuuden.
 
Pastoraali sijoittuu maaseudulle aurinkoiseen kesäpäivään. Se on yhdenpäivänromaani, jossa keskiöön nousee useampia eri ihmisiä huolimatta siitä, että tapahtumapaikka on kituva muuttotappiokylä. Tunnelma on tiivis ja saatoin lukiessani aistia niin keskipäivän auringonpaahteen kuin yöllä hiipivän kalsean kosteuden. Kesässä leijuu pieni uhkan tuntu, sillä eräs kylän isännistä on edellisenä yönä nähnyt suden.
 
Suoraan sanottuna en oikein tiedä mitä sanoisin tästä kirjasta. Sen tunnelma on jotenkin niin tyhjentävä ja tapahtumien saamat käänteet sen  verran yllättäviä, että en oikein tiedä mitä tästä nostaisin erityisesti esiin tai miten kiteyttäisin tunnelmani. Tarina on mielestäni vahva, juonellisesti ehkä hieman sirpaleinen monine päähenkilöineen, jotka kyllä tarinassa kohtaavat ja sitovat juonen yhteen. Uskon, että tämä jää mieleen vielä pitkäksi aikaa.

perjantai 26. lokakuuta 2018

Punainen osoitekirja

Sofia Lundberg: Punainen osoitekirja
e-äänikirja, 9 h 37 min.
Otava 2018
alkup. Den röda adressboken, 2017
suom. Tuula Kojo
lukija: Karoliina Kudjoi
 
Punainen osoitekirja on teos, joka kiinnitti huomioni ensisijaisesti kantensa ja nimensä vuoksi. En oikeastaan edes tiennyt mistä kirja kertoo ennen kuin aloin kuuntelemaan sitä. Tarina vei minut nopeasti mukaansa ja löysin siitä samanlaista viehätystä kuin Antoine Laurainin teoksessa Punaisen muistikirjan nainen. Kieltämättä kyllä jo etukäteen kuvitelmissani mielsin ne samankaltaisiksi niiden nimien samankaltaisuuden vuoksi.
 
Doris on 96-vuotias ja hänen elämänsä on ollut täynnä monenlaisia käänteitä. Lapsena hän sai isältään lahjaksi punaisen osoitekirjan, johon isä kehotti kirjaamaan ihmiset, jotka Doris elämänsä aikana oppii tuntemaan. Nyt huoneistonsa rauhassa Tukholmassa Doris ryhtyy kirjaamaan muistojaan ylös sisarensa tyttärentyttärelle Jennylle, ainoalle sukulaiselleen, jotta hänen muistonsa eivät katoaisi kokonaan sitten kun hän itse kuolee. Doris selaa punaista osoitekirjaansa ja uppoutuu muistoihinsa. Doris on nähnyt elämässään kaikenlaista, on ollut suuria menetyksiä, sotavuodet, loistokkaat vuodet juhlittuna mannekiinina, suurta rakkautta ja velvollisuuksia.
 
Doriksen tarina on uskomaton ja silti jollain taianomaisella tavalla uskottavakin. Mitä kaikkea voikaan ihmiselämässä nähdä ja millaisia muistoja voikaan syntyä? Ihminen kohtaa elämänsä aikana lukemattomia ihmisiä, mutta keistä tulee niin tärkeitä, että heitä haluaa muistella tarkemminkin? Teos sai minut pohtimaan elämän merkityksellisiin asioihin tarttumista ja käännekohtia. Mielestäni tämä teos on viisas romaani, ja tässä on paljon mietityttäviä asioita viihdyttävässä juonessa. Minut tarina vei mukanaan nopeasti ja Doriksen hahmossa on sellaista helpostilähestyttävyyttä, että lukijan on helppo viihtyä hänen kanssaan.
 
Googlasin kirjailijan ja kustantajan sivuilla kerrottiin, että tämä teos on ollut Ruotsissa valtava menestys. En ihmettele sitä lainkaan. Googlailuni lomassa huomasin myös erään verkkokirjakaupan sivuilla, että ensi vuoden alussa pitäisi ilmestyä Lundbergilta toinen teos Toinen puoli sydäntä. Pidin tästä niin paljon, että haluan kyllä tietää millaisen tarinan Lundberg on toiseen teokseensa kirjoittanut.
 
♠♠♠♠½