Kosteusvaurioita

Ani Kellomäki: Kosteusvaurioita - Kasvukertomuksia pullon juurelta

277 s., Otava 2017

kansi: Emmi Kyytsönen / Karppi Design, Aarni Holm

 

Sain jo viime viikonloppuna luetuksi Ani Kellomäen kirjan Kosteusvaurioita. Toisaalta en ole ehtinyt aiemmin koneen ääreen kirjoittamaan siitä mitään, mutta toisaalta on myös vaatinut jonkin aikaa pohtia lukemaansa ja sitä mitä siitä voisi sanoa. Kosteusvauroita on lukijaansa todella lähelle hiipivä kirja, joka koskettaa, herättää empatioita ja tavallaan myös järkyttää. Sanon "tavallaan" siksi, että olen näitä tarinoita ennenkin kuullut. Ei ole minun asiani kertoa mistä olen niitä kuullut, mutta sen sanon, että tästä syystä aihe tuli minua hyvin lähelle.

 

Kosteusvaurioita kertoo alkoholistien lapsien tarinoita lapsuudesta, nuoruudesta ja aikuisuudesta. Kellomäki on itsekin varttunut kosteassa kodissa ja aikuisena hän oivalsi, että ei halua eikä hänen tarvitsekaan salata kosteaa taustaansa. Kerrottuaan asiasta blogissaan hän alkoi saada paljon yhteydenottoja, joissa hänelle tuntemattomat ihmiset kertoivat omia tarinoitaan. Siitä hän sai idean koota kokemukset kirjaksi, joka sai nimekseen Kosteusvaurioita. Teos rakentuu alkoholistien lapsien kertomuksista ja faktatiedosta, jolla Kellomäki taustoittaa aihettaan: sen tyypillisimpiä ilmiöitä, nykytilaa, historiaa ja syitä miksi asioihin reagoidaan tietyillä tavoilla. Rakenne on toimiva ja äärimmäisen kiinnostava.

 

Kosteusvaurioita on toisaalta hyvin ahmittava kirja, sillä se on kirjoitettu niin sujuvasti ja kiinnostavasti, että sitä vain haluaisi lukea eteenpäin. Toisaalta aihe on niin iso, että se pakottaa jarruttelemaan: ei näin tärkeää asiaa käsittelevää kirjaa voi hotkaista yhdeltä istumalta, vaikka teksti kuinka vetäisi mukaansa. Mieli vaatii hengähdystaukoja ja luetun pohdiskelua.

 

Mielestäni Kellomäki on tehnyt tärkeän avauksen toteamalla, että kenenkään ei pitäisi joutua häpeämään ja salailemaan kosteaa taustaansa. Tällä avauksella ja tällä teoksella hän on toivoakseni onnistunut luomaan uudenlaista avoimuuden kulttuuria koskien alkoholismia. Usein alkoholistin läheinen kokee tarpeelliseksi suojella alkoholistia salailemalla asioiden todellista laitaa. Kellomäki osoittaa omalla tarinallaan, että ei tosiasioiden kertominen välttämättä ole loukkaavaa, vaan se voi olla myös hyvin tärkeää ja terapeuttista. Arvostan.

 

♠♠♠♠♠

Taisit narrata, Stella

Niina With: Taisit narrata, Stella

198 s., Myllylahti 2013

kansi: Satu Kontinen

 

Olen jo jonkin aikaa ajatellut lukea Niina Within chick lit -kirjat, joten lainasin niistä ensimmäisen. Taisit narrata, Stella osoittautui loppujen lopuksi hyvin hauskaksi kirjaksi, vaikka aluksi minua hieman tympi Stellan jatkuva ajautuminen valheisiin.

 

Stella Kaarnisto on hieman alle kolmikymppinen nuori nainen, joka työskentelee assistenttina ohjelmistofirmassa. Stella haaveilee salaa pomostaan Petri Puumalasta, mutta samaan aikaan deittisivuston salaperäinen Figaro ja toisaalta myös naapurissa asuva Markus kiehtoo. Ennen kuin Stella huomaakaan, hän on onnistunut luomaan ympärilleen oikean valheiden verkoston, mikä johtaa yhä uusiin valheisiin. Töissäkään Stella ei oikein tiedä mitä tuumia esimiehestään Petristä, joka osaa olla välillä erittäin miellyttävä ja toisaalta hyvin tyly.

 

Stellan elämä voisi olla hyvinkin tavallista arkea päivätöineen ja jumppaharrastuksineen, mutta Stellalla on lievää taipumusta säheltämiseen. Toisaalta Stella on menestyvä ja pärjäävä nainen, joka luovii suvereenisti tilanteesta toiseen ja hoitaa työnsä erittäin hyvin. Henkilökohtaisessa elämässä ilmenee sitten sitäkin enemmän sähellystä, kun Stella yrittää selvittää itselleenkin kenet hän oikein haluaakaan. Noloja tilanteita riittää, mutta sädehtivä Stella osaa yleensä selittää ne parhain päin.

 

Aluksi minua toisaan hieman tympi Stellan jatkuvat valheet, mutta sitten tarina alkoi vetää oikein kunnolla. With kirjoittaa hyvin nokkelasti ja humoristisesti, mikä sai minut tyrskähtelemään nauruun useamman kerran. Mitä tilannekomiikkaa! Vähitellen juonesta siis muotoutui sellainen, että siihen mahtui muutakin kuin valheita, joita etenkin alussa oli mielestäni todella paljon. Stella hahmona on myös hurmaava: hauska, luova ja fiksu, ei siis pelkästään mikään onneton tunari. Stella tuntui välittömältä hahmolta, jonka seurassa varmasti viihtyy lukija kuin lukija. Pidin siitä, että Stella kasvoi teoksen edetessä entistä vahvemmaksi ihmiseksi, joka tuntee oman arvonsa. Aion kyllä lukea myös jatko-osan jossain sopivassa kohtaa. 

 

♠♠♠♠½

En ikinä luovuta

Päivi Lukkarila & Emilia Mäkinen: En ikinä luovuta

261 s., Karisto 2017

kannen valokuva: Emilia Mäkinen

kannen suunnittelu: Mari Villanen

 

Bongasin Päivi Lukkarilan ja Emilia Mäkisen teksteistä koostuvan En ikinä luovuta -teoksen jo jokin aika sitten ennakkolistoilta ja laitoin varaukseen. Alunperin huomioni kiinnitti Päivi Lukkarilan nimi, mutta kiinnostuksen herätti myös se miten teos on syntynyt: se on fiktiiviseen muotoon kirjoitettu tarina vakavasti sairastuneen ja nuorena kuolleen Emilia Mäkisen elämästä. Mukana on suoria otteita Emilian blogikirjoituksista ja teoksen tapahtumissa kuvataan samoja tapahtumia kuin mitä tosielämän Emilian elämässä tapahtui.

 

Hevosia ja ratsastusta suuresti rakastava Emilia alkaa yllättäen kärsiä lonkkakivuista. Se ei tunnu olevan mitään vakavaa, mutta kun sitkeän flunssan vuoksi otetuissa verikokeissa paljastuu leukemia, elämä heittää kuperkeikkaa. Alkaa aika sairaalassa Tampereella. Rankat hoidot vievät voimat, mutta palava halu palata vielä rakkaan hevosharrastuksen ja oman Hurri-ponin luo tuovat Emilialle voimaa taistella sairautta vastaan. Sairaalassa Emilia aloittaa aikansa kuluksi myös blogin kirjoittamisen. 

 

Sairaus saadaan väistymään ja elämä tuntuu jatkuvan, mutta lukija tietää jo mitä tulee tapahtumaan: en edes yritä peitellä sitä juonipaljastusten pelossa, sillä teoksen taustat tuntien se on ilmiselvää. Tekstin osalta tämä teos ei edusta mitään suurta taidokkuutta, ja tiedän Lukkarilan kyllä pystyvän parempaankin. Kuitenkin teoksen edetessä minua alkoi suorataan hengästyttää, kun sivut alkoivat käydä vähiin ja tiesin, että samalla myös Emilian aika käy vähiin: milloin tulee se vakava käänne, joka vie täyttä elämää eläneen tytön takaisin sairaalaan?

 

Tämä teos ei ole yllättävä eikä sen mielestäni ole tarkoituskaan olla. Tämä vain on nyt se kirjan kirjoittamisesta haaveilleen Emilian ensimmäinen kirja, joka sai alkunsa Emilian läheisten toivomuksesta. Tämä teos ei ole myöskään sairauskertomus, sillä tässä on paljon valoa ja muutakin kuin sairaalamaailmaa: poneja, ratsastusta, yökyläilyä ystävien kanssa, koulua ja elämäniloa. Siksi sairauden uusiminen tuntuukin niin väärältä. 

 

Kokonaisuutena tämä teos oli toimiva lukupaketti, johon otteet Emilia Mäkisen blogiteksteistä toi vielä lisää aitoutta. Tuntuu vaikealta ja ehkä hieman väärältäkin pisteyttää teosta, jonka taustalla on näin surullisia vaiheita. Siitä syystä jätän pisteet antamatta, mutta suosittelen kuitenkin tutustumaan tähän teokseen.

Elokuun luetut

Elokuu on ollut varmasti monille arjen alkamisen kuukausi, mutta minä vietin pari viikkoa lomailun merkeissä. Olin kuvitellut, että lomalla ehdin lukemaan mielinmäärin. Vaan niin aika kiisi eteenpäin kavereiden parissa, erilaisissa juhlissa, elokuvien ja tv-sarjojen parissa ja uudesta kodista nauttiessa. Pieni riessukin piti heittää, joten lähdettiin kaverin kanssa katsomaan Huutokauppakeisaria Uuraisille. Oli jännä kokemus päästä paikan päälle seuraamaan kaupankäyntiä! Tv-kameratkin olivat paikalla, joten on mielenkiintoista katsoa näkyykö oma naama ohjelmassa ohimennen. :-D

Kirjoihin ei siis juuri tullut tartuttua, joten en vieläkään päässyt Harry Pottereiden tai oman hyllyn lukemattomien pariin. Loman aikana kirjaston varausjonosta saapui kymmenkunta teosta luettavaksi, joten toviksi jos toiseksikin on tekemistä niissäkin. Tällä hetkellä kyllä tuntuu siltä, että lukeminen maistuu oikein hyvin! Yhden kirjan olen tälle kuulle jo ehtinyt lukeakin, mutta ensin on elokuun luettujen aika.

Luin elokuussa kuusi kirjaa, joista Paula Havasteen Lumen armo oli todellinen lukunälän herättelijä. Hieno lukukokemus oli myös suomalaisen rakkauden historiasta kertova teos Lemmen ilot ja sydämen salat, joka oli kerrassaan kiinnostava tietopaketti. Jessie Burtonin Nukkekaappi minulta sen sijaan jäi kesken jo ihan alussa, sillä tarina ei vain jotenkin lähtenyt vetämään. Vielä jokin kiinnostus sitä kohtaan kuitenkin jäi, joten ehkä joskus (vuosien päästä) yritän sen parissa uudelleen.

Elokuun luetut:

Anu Kangasniemi: Tavoitteesta tavaksi

 Kristiina Vuori: Siipirikko

Paula Havaste: Lumen armo

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittajan Suomi 

Leena Lehtolainen: Viattomuuden loppu

Kirsi Vainio-Korhonen &  Anu Lahtinen: Lemmen ilot ja sydämen salat - Suomalaisen rakkauden historiaa

Syyskuulle olen jo ehtinyt lukemaan Päivi Lukkarilan ja Emilia Mäkisen teoksen En ikinä luovuta, joka oli lähestulkoon hengästyttävä lukukokemus tarinan osalta. Kirjoitan siitä tänne lähipäivinä. Nyt otin luettavakseni rentoa chick litiä, ja ainakin alun perusteella Niina Within Taisit narrata, Stella vaikuttaa hyvältä.

 Aurinkoisia syyspäiviä kaikille lukijoilleni!

Lemmen ilot ja sydämen salat

Kirsi Vainio-Korhonen & Anu Lahtinen: Lemmen ilot ja sydämen salat - Suomalaisen rakkauden historiaa

265 s., WSOY 2015

grafiikka: Anna Makkonen

 

Millainen on suomalaisen rakkauden historia? Äkkiseltään minulle nousee päällimmäisenä mieleen siveellisyyden kunnioitus ja se, että aina avioliitto ei ole ollut kahden kauppa  vaan vaikutukset ovat olleet paljon laajemmat. Kirsi Vainio-Korhonen ja Anu Lahtinen osoittivat minulle tässä kirjassa, että mielikuvani juontaa juurensa 1800-luvun konservatiivisen viktoriaanisen ajan tavoista ja tyylistä. Todellisuudessa esimerkiksi 1700-luvulla oltiin hyvinkin vapaamielisiä ja romanttisia. Suomalaisen rakkauden historiaan mahtuu paljon erilaisia vaiheita, joiden taustalla vaikuttivat niin lait kuin kulttuurisetkin tyylisuunnat. Tämä teos on kattava tietopaketti kaikesta tästä.

 

Lemmen ilot ja sydämen salat on kiinnostava teos, joka runsaasta faktapitoisuudestaan huolimatta on kirjoitettu selkeäksi ja sujuvalukuiseksi paketiksi. Toisinaan teos tuntui jopa viihdyttävältä, sillä faktoja on maustettu aidoin kirjein ja päiväkirjamerkinnöin. Ajan autenttiset kuvaajat antavat hyvän käsityksen siitä miten asioihin on suhtauduttu eri aikoina. Rahvaan parista kirjallisia merkintöjä ei luonnollisestikaan juuri ole olemassa (ellei sitten päädytty poliisin tai lääkärin kirjoihin), mutta kirjailijat onnistuvat kuvaamaan heidänkin vaiheitaan todellisin esimerkein.

 

Tämän teoksen lukemalla opin taas jotain uutta sellaisesta historian osa-alueesta, jota ei koulujen hissantunnilla opiskella kuin korkeintaan pintaraapaisun tasolla. On aina kiinnostavaa, kun oma näkemys jostain historian ajanjaksosta kirkastuu ihan uudenlaiseksi uusien faktojen linkittyessä jo tiedossa olleisiin asioihin. Pidin tästä teoksesta oikein kovasti ja suosittelen kyllä tutustumaan tähän teokseen. Hyvän tietokirjan lukeminen on joskus yhtä suuri nautinto kuin hyvän romaanin lukeminen!

 

♠♠♠♠♠

Viattomuuden loppu

Leena Lehtolainen: Viattomuuden loppu

11 cd-levyä, Tammi 2017

lukija: Krista Putkonen-Örn

Uusi Maria Kallio on täällä ja minä otin sen tuttuun tapaan lukulistalle äänikirjana. Maria Kallio on nykyään pomo osastolla, joka tutkii lapsiin ja nuoriin kohdistuvia rikoksia. Marian tiimiin kuuluu vanhan tutun Ville Puupposen ohella Kristo Pohjola ja Johanna Al-Sharif. Tiimi joutuu tekemään pitkää päivää, kun lukuisista lasten seksuaalisista hyväksikäytöistä tuomittu nainen surmataan heti tämän vapauduttua vankilasta. Maria tiimeineen pohtii kuka muu olisi halunnut naisen hengiltä kuin uhrit tai heidän läheisensä? Kun vyyhti alkaa lopulta purkautua, siitä paljastuu oletettua monisyisempi. 

Sarjan dekkareilla on kautta linjan ollut hyvin kuvaavia nimiä, ja niin on tälläkin osalla. Lehtolainen kuvaa uutuusdekkarissaan aihetta, josta ei haluaisi tietää mitään ja jota ei toivoisi olevan olemassakaan. Lasten hyväksikäyttö on puhuttava aihe ja tämä dekkari kieltämättä herätti ajatuksia, sillä teoksessa kuvataan kuvitteellisten hahmojen kautta monenlaista suhtautumista ja tapoja päästä eteenpäin tapahtuneesta. Aiheestaan huolimatta tarinaa voi mielestäni kuunnella myös puhtaasti rikoskertomuksena jäämättä sen kummemmin pohtimaan teemaa. 

Mielestäni tämän teoksen kohdalla Lehtolainen onnistuu tavoittamaan jotain siitä sarjan ensimmäisten osien vetävyydestä, joka on saanut minut lukemaan koko sarjan läpi, vaikka en aina olekaan ollut ihan varauksettoman ihastunut. Viattomuuden loppu on sujuvasti kulkeva dekkari, jossa minua ei ärsyttänyt mikään - ei edes Marian hahmo, joka yleensä aina onnistuu jotenkin ärsyttämään tuittupäisyydellään tai hankkiutumalla vaikeuksiin. Kuunnellessani huomasin kuitenkin välillä kaipaavani Pekka Koivun hahmoa, joka on liukunut tässä pieneen sivuosaan, samoin kuin monia muita tuttuja hahmoja Strömin Jennasta Ursulaan. Kuitenkin kuuntelukokemus oli ihan miellyttävä ja jos sarjaan tulee vielä jatkoa, aion kyllä tutustua niihin.

♠♠♠½