Bobin pieni viisauskirja

James Bowen: Bobin pieni viisauskirja - Katukatin elämänohjeita

202 s., WSOY 2019

alkup. The Little Book of Bob: Everyday Wisdom from Street Cat Bob, 2018

suom. Marja Lyytinen

 

James Bowenin ja katukatti Bobin tarina on monille tuttu niin aiemmista kirjoista kuin elokuvastakin. Entinen narkkari ja katusoittaja James Bowen sai elämälleen uuden suunnan löytäessään loukkaantuneen kissan, jonka hoiti kuntoon ja joka päätti jäädä auttajansa luo. Bobista ja Bowenista tuli erottamattomat. Heidät bongattiin Lontoon kaduilta myymässä Big Issue -lehteä ja soittamasta rahasta ja heistä tuli vähitellen todellinen ilmiö. Bowen on avoimesti kertonut miten Bob pelasti hänet yhtä paljon kuin hän Bobin, sillä kissasta huolehtiminen toi hänen elämäänsä rutiinia ja pakotti laittamaan elämän raiteilleen. Nyt Bowen on kirjoittanut kirjan niistä elämänohjeista, joita kokee Bobilta saaneensa. Eikä kissa mielestäni ole lainkaan huono roolimalli, sillä se osaa ottaa elämästä irti kaiken olennaisen.

 

Vaikka Bob on ihana ja Bowenin ja Bobin tarina on koskettava, oli tämä kirja lopulta kuitenkin mielestäni aika kliseinen kuvatessaan aidon ystävyyden merkitystä ja itsensä arvostamista. Minulle tuli vähän sellainen olo, että kirja on kirjoitettu ihan vain siksi, että Bobista kertovilla kirjoilla tehdään rahaa. Ihan kiva kirja tämä silti oli, sillä luen mielelläni kissoista kertovia kirjoja. Moni Bowenin kuvaama asia tuntui kuitenkin jo tutulta aiemmista kirjoista Katukatti Bob, Bobin maailma ja Bobin joulu. Jos ei keksi mitään uutta kerrottavaa, miksi kirjoittaa ollenkaan?

 

Oli tässä kirjassa kuitenkin myös sellaisia kohtia, jotka pysähdyin poimimaan ylös. Vaikka moitinkin kirjaa kliseisyydestä ja sellainen tämä lainauskin on, on se mielestäni kuitenkin hyvin totta:

Suhteemme lemmikkeihin on toisenlainen kuin ihmisiin. Niihin me voimme luottaa. Ne eivät valehtele meille. Ne eivät petä. Ne eivät jätä meitä pulaan. Niiden kiintymys - voi kai sitä rakkaudeksikin sanoa - on vailla ehtoja.

Suunnilleen noin minäkin ajattelen omista lemmikeistäni. Jokainen niistä on jättänyt ihan omanlaisensa jäljen minuun. Jokainen niistä on ollut rakas, vaikka kissani kovasti erilaisia keskenään ovatkin olleet. Tuo yllä oleva lainaus kuitenkin kiteyttää sen, mikä niitä kaikkia on yhdistänyt: molemminpuolinen luottamus ja kiintymys kanssani.

Mikään elämää mullistava lukukokemus tämä kirja ei kaiken kaikkiaan siis ollut, mutta taukolukemisena ja junakirjana tämä toimi hyvin lyhyiden lukujensa ansiosta. Jos kuvittelee oppivansa tästä kirjasta jotain elämänmullistavaa filosofiaa, tulee pettymään, mutta luulenpa, että moni tarttuu minun tavoin tähän kirjaan lopulta vain saadakseen palata Bobin pariin. Harmi vain, että parin viimeisen Bob-kirjan kohdalla taso on mielestäni hieman alkanut laskemaan.

Uusintaluku: Häräntappoase

Anna-Leena Härkönen: Häräntappoase

8 h 22 min., Otavan äänikirja 2019

alkup. 1984

lukija: Paavo Kääriäinen

 

Anna-Leena Härkösen Häräntappoase on yksi kaikkien aikojen suosikkikirjoistani. Olen lukenut sen niin monta kertaa, että olen jo seonnut laskuissa. Viimeisimmästä lukukerrasta on kulunut jo 7 vuotta, mikä yllätti minut, sillä nuorempana luin teoksen vähintään joka toinen vuosi. Olen nähnyt kirjan pohjalta tehdyn minisarjankin niin monesti, että aluksi oli vähän vaikea tottua Paavo Kääriäisen ääneen kertoja-Alluna sarjassa Allun roolin upeasti näytelleen Santeri Kinnusen sijaan.

 

Häräntappoase kertoo peruskoulunsa päättävästä Allusta, joka on kaverinsa Taalan kanssa tehnyt mahtavia suunnitelmia kesäksi. Poikien on tarkoitus lähteä Tukholmaan viettämään railakasta kesää ja vähän töitäkin tekemään, mutta Allun äiti sotkee suunnitelmat lupaamalla etäisille sukulaisilleen, että Allu voi hyvin lähteä maalle heinätöihin auttamaan. Pian Allu löytääkin itsensä Torvenkylältä Lahja ja Svante Takkisen talosta ja pääsee pöyhiämään heiniä pellolle niin että henki on lähteä. Penseydestään huolimatta Allu alkaa viihtyä maalla, kun kohtaa Kertun.

 

Mielestäni on hämmästyttävää miten hyvin Härkösen jo 35 vuotta sitten julkaistu esikoisteos on säilyttänyt raikkautensa. Häräntappoase on riemastuttava teos, joka saa minut kerta toisensa jälkeen nauramaan ääneen. Pidän kirjan rikkaasta ja hauskasta kielestä sekä Härkösen muistakin teoksista tutuksi tulleesta nasevasta dialogista. Allu on hahmona jotenkin hykerryttävä, sillä hän on samalla kertaa paitsi ironinen mutta myös jotenkin pehmeän luonteinen. Allun tyyli ajatella liioitellen ja tahattoman hauskasti lisää hänen hauskuuttaan. Tällä lukukerralla kuitenkin kiinnitin ensimmäistä kertaa oikein todella huomiota siihen, miten armottomasti Allu välillä ajattelee kanssaihmisistään ja etenkin heidän ulkonäöstään. Se tuntui kaikesta lukukokemuksen tuottamasta nostalgisuudesta huolimatta vähän ikävältä, mutta onneksi Allu ei kuitenkaan yleensä ole kenellekään suoranaisen ilkeä - vähän vittumainen kyllä välillä kuitenkin.

 

♠♠♠♠♠

NE: Kuukautiskirja

Rosa Meriläinen ja Sanna Seiko Salo: NE - Kuukautiskirja

170 s., Karisto 2017

kansi: Jutta Kivilompolo

Menkat. Kuukautiset. Naistenvaivat. Ne. Kuka kuukausittaista verenvuotoaan nyt miksikin haluaa kutsua. Itse käytän yleensä sanaa menkat. Rosa Meriläinen ja Sanna Seiko Salo ovat kirjoittaneet aiheesta tietokirjan, joka yllätti minut. Se oli informatiivinen, kiinnostava ja paikoin jopa hauska. Etenkin Meriläinen on jäänyt minulle mediasta mieleen räväkkänä feministinä, joka puhuu avoimesti asiasta kuin asiasta. Ehkä mielikuvassa on ollut hieman negatiivistakin sävyä, sillä olen kokenut, että Meriläinen pyrkii välillä turhankin kärkkäästi kohahduttamaan. Ehkä ajattelin, että tässä kirjassa on jotain samaa kohahduttamisen halua. Kirjan luettuani ajattelen kuitenkin, että onpa hienoa, kun he ovat tarttuneet aiheeseen.

Mietin pitkään ennen tämän postauksen kirjoittamista, minkä verran haluan blogissani avata suhdettani menkkoihin. Vaikka menkat eivät hävetä tai tunnu kiusallisilta, koen ne kuitenkin yksityisasiana. Kirjassa omista menkoistaan kertovat julkisuuden henkilöt ja ihan yksityishenkilötkin puhuvat kuitenkin omista menkkatarinoistaan niin avoimesti, että mietin miksen minäkin voisi. Loppujen lopuksi kenellekään ei varmaan ole yllätys, että 27-vuotiaalla tiettävästi terveellä naisihmisellä on kuukautiskierto ja menkat säännöllisin väliajoin.

Innostuin tämän kirjan lukemisesta siksi, että mun suhde menkkoihin oli pitkään aika turhautunut. Mun menkat alkoivat juuri ennen kuin täytin 12. Olen syntynyt alkuvuodesta, joten olin 5. luokalla koulussa. Alkuun menkat jotenkin hävetti. Toisaalta heti alkuun kerroin rohkeasti uintituntia sijaistavalle miesopettajalle, että en nyt tule uimaan menkkojen takia, tai pyysin opettajalta sidettä yllättäen alkaneiden menkkojen takia. Silti nolotti, kun äiti kertoi niiden alkamisesta kavereilleen. Olen kyllä edelleenkin sitä mieltä, että olisi pitänyt olla mun valinta kuka saa tietää. 

Mun menkat oli alkuun aika epäsäännölliset, todella kivuliaat ja runsaat. Oli pakko pitää yösiteitä päivälläkin ja ohivuotojakin sattui joskus. Yläasteikäisenä sain e-pillerit kipujen hoitoon ja hillitsemään vuotojen runsautta. Se oli pelastus, josta kiitän äitiäni. Hän päätti, että mun on saatava apua. Joskus olin nimittäin niin kipeä, että istuin pulpetissa kaksin kerroin ja kipu säteili mahasta reisiin saakka. Joskus makasin kotona kyljelläni sängyssä lämpötyyny päällä ja itkin ja ulisin kivusta vanhempieni hieroessani selkääni vuorotellen.

Söin e-pillereitä yhteensä 12-13 vuotta ennen kuin uskalsin alkuvuodesta lopettaa. Jouduin muutama vuosi sitten vaihtamaan merkkiä yhdistelmäehkäisypillereistä minipillereihin migreenitaipumukseni takia ja uudet pillerit aiheuttivat aikuisiän aknen. Lopulta koin aknen niin ikävänä asiana, että päätin ottaa riskin ja katsoa palaavatko teini-iän ongelmani eli kivut ja runsaat epäsäännölliset vuodot. Minipillerien ansiosta mulla ei ollut menkkoja 3,5 vuoteen. Se tuntui aknesta huolimatta mahtavalta, sillä koin menkat niin ärsyttävinä yhä edelleen. Nyt keväällä olin kuin uudessa tilanteessa menkkojeni alettua jälleen. Haahuilin kaupan hyllyllä miettin mitkä suojat olivatkaan parhaita. Tuntuu, että kaikki paketit olivat muuttuneet. Jotenkin tuntui taas siltä teinitytöltä, joka yrittää vain jotenkin selviytyä kuukausittaisesta vitsauksesta.

Menkat siis alkoi aiheena kiinnostaa uudella tavalla ja siksi tartuin tähän kirjaan. Pidin siitä miten avoin ja rehellinen kirja on. Siinä kerrotaan kuukautisista lääketieteen ja fysiologian kannalta ja historian näkökulmasta, mutta siinä on myös vertaistueksi paljon erilaisia kuukautistarinoita. Menkat eivät ole välttämättä kuukausittainen paha, vaan luonteva osa elämää. Löydettyäni kuukupin keväällä olen ollut jopa aika innoissani siitä, että olen päässyt ottamaan uuden asian haltuun. Ensimmäistä kertaa elämässäni olen huomannut, että mua ei erityisesti harmita menkat, koska olen löytänyt itselleni sopivimman suojan.

En sinänsä oppinut tästä kirjasta mitään uutta faktaa, mutta lukukokemus tuntuu kuitenkin hyödylliseltä. Lukiessani koin jonkinlaista yhteisöllisyyden tunnetta: en ole tässä asiassa yksin, vaan tämä on asia, joka koskettaa naisia ympäri maailman. Se oli aika mahtava fiilis. Siksi suosittelenkin tämän kirjan lukemista jokaiselle naiselle. Ja jokaiselle miehelle myös. Tämä kirja nimittäin sopii ihan kaikille, sillä menkat koskettaa lähes jokaista jossain elämän vaiheessa - joko oman kropan kautta tai puolisona, vanhempana tai sisaruksena.

Lukupiirikirja: Saariston lapset

Astrid Lindgren: Saariston lapset

7 cd-levyä, 8 h 56 min.

WSOY äänikirjat 2009, alkup. 1964

suom. Laila Järvinen

lukija: Jarmo Heikkinen

 

Lukupiirimme palasi kesätauolta maanantaina ja olin valinnut ensimmäiselle kerralle käsiteltäväksi kirjaksi Astrid Lindgrenin kesäisen klassikon Saariston lapset. Joku piiriläisistä esitti joskus aihetoiveena Lindgrenin lastenkirjat ja tämä valinta kyllä keräsi kiitosta. Joku oli ihan vain nauttinut teoksen tunnelmasta ja miljööstä, jotkut taas palanneet omiin lapsuudenmuistoihinsa tai omien lasten kanssa vietettyihin hetkiin. Saariston lapset oli minulle ihan uusi tuttavuus ja muutenkin Lindgrenin kirjoihin olen tutustunut enemmän vasta aikuisiällä, sillä lapsuudessa luin vain Peppiä ja Eemeliä.

 

Saariston lapset sijoittuu Saltkråkanin eli Suolavariksen saarelle. Sen pääosassa on kommelluksille altis Melkersonien perhe, johon kuuluu isä-Melker, 19-vuotias tytär Malin, 12- ja 13-vuotiaat Johan ja Niklas sekä 7-vuotias eläinrakas ja oikeudenmukainen Pelle. Perheen äiti on kuollut Pellen syntyessä, joten Malin on ottanut äidin roolin jo sangen nuorella iällä. Hän edustaa kirjassa vastuullista ja turvallista aikuista, joka kuitenkin osaa ottaa myös omaa tilaa. Isä-Melker on omalla tavallaan hyvä isä katraalleen, vaikka hän koheltaakin välillä mitä sattuu. Hän osaa kuitenkin asettua hyvin lastensa kokemusmaailmaan ja toimii lapsilleen esikuvana siitä, että tunteensa saa näyttää. 

 

Vaikka pidin Melkersonien perheestä, suosikkihahmoni lienee kuitenkin kauppiaan tytär Pampula Grankvist ja hänen Laivuri-koiransa. Naseva pikkutyttö keksii neuvot vaikka mihin ja hänen sanailuaan isä-Melkerin kanssa oli huvittavaa kuunnella. Mielestäni teoksen äänikirjaksi lukenut Jarmo Heikkinen tulkitsee kirjaa todella hyvin ja hänen luentansa korostaa kirjan humoristisia kohtauksia oivallisesti.

 

Tapahtumissa kuvataan Melkersonien asettumista vuokraamaansa kesäkotiin Nikkarilaan sekä muita saaren sattumuksia, arkista elämää kaikkineen. Ylipäätään kesän ja saariston kuvausta oli kiva lukea, sillä kerronta oli hyvin lämminhenkistä ja idyllistä. Lindgrenille tyypillisesti kirjassa kuvataan kuitenkin myös rohkeasti elämän ikäviä käänteitä, kuten esimerkiksi Pellen rakkaan Jokke-kanin kuolemaa. Lindgren kuvaa mielestäni hyvin niin elämän isoja iloja kuin suuria murheitakin, puhumattakaan niistä pienistä ilon tai huolen ja murheen pilkahduksista, joita arjessa on. Kerronnasta löytyy tasoja aikuisellekin, joten ei tämä kirja ole ainoastaan lapsille.

 

Vaikka saaristo ei olekaan suosikkimiljööni noin niinkuin muuten ja meri on itselleni ehkä hieman pelottavakin elementti arvaamattomuudessaan, saattaa tämä Saariston lapset kuitenkin nousta suosikikseni Lindgrenin tuotannosta. Se herätti myös halun lukea Ronja Ryövärintytär ja Peppi-kirjat uudelleen. En tiedä jääkö tämä mielihalu toteuttamatta, mutta joka tapauksessa Saariston lapset oli jälleen hyvä muistutus Lindgrenin taidokkuudesta.

Elokuun luetut

Toistan taas itseäni, mutta kylläpäs elokuu meni vauhdilla. Olin yli puolet elokuusta lomalla, mutta töihin paluun jälkeen arki onkin ollut yhtä vilskettä ja vilinää. Tuntuu, että olen ollut kiireisempi kuin koko tähän astisella työurallani koskaan. Siitä huolimata töihin on ollut mukava palata. Täytyy myöntää, että neljässä viikossa ehti jo tulla vähän ikävä työkavereita, asiakkaita, omaa työhuonetta ja itse työtä. Kiireiset työpäivät heijastuvat vapaa-aikaankin, sillä en ole muutamaan viikkoon saanut oikein luetuksi. Olen kaivannut helpompaa hupia ja katsellut Gilmoren tyttöjä ja elokuvia. Nyt syyskuun puolella lukuintoa tuntuu taas riittävän ja olenkin jo saanut luettua yhden kirjan ja äänikirjojakin on tullut kuunneltua.

Elokuu oli kyllä kirjakuukautena aika heikko. Määrällisesti luin tai kuuntelin peräti 7 kirjaa, mikä on hyvä määrä, mutta sisältönsä puolesta oikeastaan vain kolme oli tosi hyviä lukukokemuksia muiden jäädessä lähinnä keskiverroiksi tai heikoiksi elämyksiksi. Pitäisi varmaan opetella rohkeammin jättämään ohuehkojakin kirjoja kesken, jos ne eivät vie mennessään, eikä lukea loppuun, kun kyllähän sitä nyt ohuen kirjan lukee vaikka haukotellen. Sitä taitoa aion treenata jatkossa, sillä syksyni tulee olemaan todennäköisesti niin kiireinen, että ei kannata tuhlata aikaa kirjoihin, jotka eivät tunnu omilta.

Elokuun kirjalistallani on 3 kirjaa, 3 äänikirjaa ja 1 sarjakuvateos:

   Kris Keränen: Ahistunu pupu 2

   Lucinda Riley: Seitsemän sisarta

   Malin Lindroth: Vanhapiika

   Johanna Valkama: Linnavuoren Tuuli

   Kevin Kwan: Ökyrikkaat aasialaiset

   Becky Albertalli: Minä, Simon, Homo Sapiens

   Tuula-Liina Varis: Huvila

Kuukauden kiinnostavin tuttavuus oli varmastikin Rileyn Seitsemän sisarta, joka avaa samannimisen sarjan. Kyseessä on jäätävä tiiliskivi enkä yleensä tiiliskiviä lue, mutta kirja vain vei mennessään. Aion jatkaa sarjan parissa, kun vain saan seuraavan osan varauksesta joskus. Ehkä suurimmat pettymykset olivat Vanhapiika ja Huvila, jotka luin sitkeästi loppuun, koska ne ovat kumpikin melko ohuita kirjoja.

Mitä muuta elokuuhun kuului kuin loma, töihin paluu, kirjoja, Gilmoret ja leffoja? Visiitti Kuortaneelle Soile Yli-Mäyryn taidehallille, kesäretki Tampereelle Muumimuseoon, Vapriikkiin, Työväenmuseoon ja Tallipihalle, serkkutapaaminen ja ystäviä. Ihan jees, kyllä niillä jaksaa kohti syksyn kiireitä ainakin palan matkaa. Mulla alkoi tällä viikolla graduseminaari, joten tiivis rupeama on tulossa opiskelun ja töiden yhteensovittamisen suhteen. Olen ottanut välietapiksi joulun. Siihen kun pärjää, niin ollaan jo puolessa välissä.

Lukemisiin!

Huvila

Tuula-Liina Varis: Huvila

245 s., WSOY 2016

kansi: Martti Ruokonen

 

Elokuun viimeiseksi kirjaksi jäi Tuula-Liina Variksen Huvila, jonka lainasin kesälomapinooni pyöriteltyäni sitä ensin kuukausia käsissäni. Odotin vangitsevaa lukukokemusta, mutta yllättäen kirja ei vienyt mukanaan oikein missään vaiheessa. Olin kuitenkin lukenut kirjaa toiveikkaana sen verran pitkälle, että halusin lukea sen loppuun, vaikka kirjaan tarttuminen ei juuri huvittanut. Huvilan lukeminen ei tuntunut huvilta, mutta loppua kohti teos onneksi hieman parani.

 

Raakel on turkulainen nuori opiskelijaneito, vanhempiensa ainoa lapsi ja hyvään tottunut, sivistyneen perheen lapsi. Kun hän kohtaa itseään vanhemman taiteilija Aksel Korkeakorven, alkaa molemminpuolinen kiinnostus heräillä. Lopulta kiinnostus kuljettaa parin alttarille asti ja sieltä Akselin huvilaan. Korpivilla sijaitsee keskellä ei mitään. Innoissaan Raakel tahtoo perustaa ison hyötypuutarhan ja ottaa kotieläimiä. Tulee kotityöt ja kaikki arki. Kunnianhimoiset opinnot ovat jääneet. Syntyy tytär Leea, palkataan piika Selma kuukausipalkkalaiseksi. Avioliitossa on hyviä aikoja ja huonoja aikoja, mutta Raakelin rakkaus ei tunnu väsyvän.

 

Huvilassa eletään pitkä ajanjakso vuodesta 1930 vuoteen 1950. Siihen mahtuu poliittisia liikkeitä, Akselkin innostuu lapualaisuudesta ja ihailee Hitlerin Saksaa, epävarmat sotavuodet ja pula-aika. Kirjassa koetaan suuria elämänmuutoksia ja monenlaisia menetyksiä, mutta myös onnen hetkiä. Lopulta kuitenkaan kirja ei herättänyt minussa mitään ihmeempiä tunteita. Siinä elivät ja olivat, jotkut kuolivatkin. Sellaista on elämä.

 

Lopputulema on, että kyllä tämän kirjan nyt luki, mutta toisaalta mietin luinko turhaan. Tämä kirja ei ollut oikein minun kirjani. Joskus voisin opetella vielä rohkeammin jättämään kesken sellaiset kirjat, jotka eivät vain kertakaikkiaan tunnu omilta ja vie mennessään. Jos tämä olisi ollut paksumpi kirja, olisin saattanut niin tämän kohdalla tehdäkin.

 

♠♠♠