tiistai 19. maaliskuuta 2019

Punaiset kengät: Minna Canthista, rakkaudesta ja vallasta

Minna Maijala: Punaiset kengät - Minna Canthista, rakkaudesta ja vallasta
223 s., Otava 2019
kannen suunnittelu: Piia Aho
 
En juurikaan lue esseitä, mutta tämän Minna Maijalan esseekokoelman halusin lukea, koska se liittyy Minna Canthin kirjalliseen tuotantoon ja ajatuksiin. Kokoelma sisältää viisi esseetä, joiden aiheina on luovuus, mielenterveys, ihmisarvo ja rakkaus. Esseissään Maijala pohtii miten nykyään ovat ne asiat ja epäkohdat, joita jo Canth aikanaan nosti esiin.
 
Minna Maijalaa tituleerataan kirjan takakannessa Canthin ajattelun asiantuntijaksi, eikä suotta. Hän on perehtynyt Canthin elämään, teoksiin ja ajatuksiin perusteellisesti. Jokaisessa tämänkin kokoelman esseessä viitataan enemmän tai vähemmän Canthin ajatuksiin ja hänen aikaansa. Yhteiskunta alkaa näyttäytyä yhtäkkiä hieman eri valossa, sillä ajattelemisen aihetta tästä kirjasta kyllä kumpuaa.
 
Vaikka Maijalan esseet kertovat sinänsä kiinnostavista aiheista, koen Maijalan kirjoitustyylin hieman tylsäksi. Samanlainen tunne minulle tuli jo Maijalan kirjoittamasta Canth-elämäkerrasta Hellä, herkkä, hehkuvainen: Minna Canth, joka sinänsä sisällöltään oli ansiokas. Tämän kirjan kohdalla minun lukukokemukseni kannalta ongelmallista oli myös se, että esseille ominaisesti myös Maijalan esseet kulkevat ajatuspoluiltaan välillä kauaskin ja Canth jää taka-alalle. Lukiessa toki huomaa, että Maijala kykenee palaamaan Canthiin ja sulkemaan ympyrän, mutta ehkä essee lajina ei kuitenkaan ole ihan minun juttuni (olkoonkin, että niitä on ollut opintojen tiimoilta ihan kiinnostavaakin itse kirjoittaa).
 
Uskon, että tästä kokoelmasta on mahdollista ammentaa vaikka mitä, jos jaksaa keskittyä siihen täysillä. Tunnustan, että itse en ehkä aina jaksanut, vaikka esimerkiksi essee Rakkauksista oli mielestäni hyvin kiinnostava ja sen luinkin oikein kunnolla ajatuksen kanssa. On myös sanottava, että ajatuksieni harhailua ei voi lukea vain teoksen syyksi, sillä ehkä ajankohta tällaisen kirjan lukemiselle oli itselleni huono. Olen viime aikoina opiskellut sangen tiiviisti, joten mielenkiintoa tietotekstille ei varmaan nyt siksikään oikein riittänyt.

***
 
Hyvää Minna Canthin päivää! Minna Canth täyttäisi tänään 175 vuotta ja hänestä on viime aikoina ilmestynyt vaikka mitä kirjallisuutta: fiktiivinen romaani, esseekokoelma, novellien uusintapainoksia, kuvakirjoja ja niin edelleen. Valitse omasi ja tutustu Minnaan, jota voi niin monella tapaa pitää esimerkillisenä ja etevänä naisena.

sunnuntai 17. maaliskuuta 2019

Ruiskukkaseppele

Enni Mustonen: Ruiskukkaseppele
7 h 44 min., Otavan äänikirjat 2019
alkup. 1998
lukija: Eva Lönnblad
 
Olen viime päivinä tehnyt niin paljon opiskelujuttuja, että ei ole oikein huvittanut istua läppärin ääressä enää sen yhtään enempää. Lukemisenkin kanssa on ollut vähän niin ja näin, koska eipä ole lähdeaineistojen jälkeen huvittanut kauheasti lukeakaan. Jotain on kuitenkin tullut kuunneltua ja luettua omaehtoisestikin, kuten tämä Enni Mustosen Ruiskukkaseppele. Se on Koskivuori-sarjan toinen osa. Sarjan ensimmäisen osan Verenpisara ikkunalla olen lukenut jo kolmisen vuotta sitten.
 
Ruiskukkaseppeleessä päähenkilöinä ei enää nähdä edellisestä osasta tuttuja Saaraa ja Vappua, jotka kyllä ovat sivuhenkilöinä edelleen mukana. Nyt pääosassa ovat Saaran tytärpuoli Anna ja tämän ikätoveri ja Vapun sisar Elina. Eletään vuotta 1928. Anna opiskelee Helsingissä lääkäriksi ja Elina aloittaa työt Koskivuoren tehtaan konttorissa. Molemmat kokevat tahoillaan ihastumista, rakastumistakin, he etsivät omaa paikkaansa ja joutuvat punnitsemaan mihin uskovat ja mikä heille on tärkeää. Nuoret naiset tuntuvat ajautuvan erilleen toisistaan, mutta kun pulavuodet iskevät, yhdistävät he taas voimansa. Silloin tarvitaan vahvoja, asiat järjestykseen laittavia naisia.
 
Pidin paljon sarjan avausosasta ja niin pidin tästä Ruiskukkaseppeleestäkin. Mustosen tekstiä on vain niin vaivaton lukea (tai kuunnella), siinä saa tehokkaasti nollattua aivoja ja silti tarina jää mieleen ja herättää tunteita. Tätä kuunnellessa pari kertaa melkein kirposi kyyneleet silmiin, kun tapahtui niin isoja asioita. Ehkä olen vain muuten ollut herkällä tuulella, mutta joka tapauksessa Eva Lönnblad tulkitsee teosta todella onnistuneesti. Mielelläni kuuntelisin sarjan loppuun äänikirjoina piankin, mutta ainakaan vielä niitä ei ole kirjaston kautta saatavilla. Jos muu ei auta, niin täytyy jatkaa tarinan parissa ihan itse lukien ja mieluusti ennemmin kuin kolmen vuoden kuluttua!
 
♠♠♠♠

maanantai 11. maaliskuuta 2019

Piiat

Kathryn Stockett: Piiat
462 s., WSOY 2010
alkup. The Help, 2009
suom. Laura Beck
 
Voi että mikä kirja! Kathryn Stockettin esikoisteos ja ainakin toistaiseksi ainoa teos Piiat on ollut lukulistallani todella pitkään enkä edes tiedä montako kertaa olen sitä jo käsissäni hypistellyt lainausaikeissa. Kirjan luota minut on karkottanut lähinnä tiheä teksti, mutta toisaalta teksti ei tuntunut yhtään tiheältä, kun tätä upeaa kirjaa luki. Tätä toivottiin lukupiirissä käsiteltäväksi, joten sitä kautta sain lopulta tähän todella tartuttua. Onneksi on lukupiiri!
 
Piiat sijoittuu 1960-luvun alkuun Mississippin osavaltiossa sijaitsevaan Jacksonin kaupunkiin, jossa rotuerottelu on voimissaan ja raja mustien ja valkoisten välillä on selvä. Siellä on omat kaupunginosansa mustille ja valkoisille, on omat kaupat, sairaalat ja kirjastot. Kuitenkin mustat naiset työskentelevät valkoisten kodeissa kotiapulaisina, usein alipalkattuina ja ylityöllistettyinä. He siivoavat kodit, laittavat ruuat ja kasvattavat lapset. Kiitokseksi he saavat jatkuvasti kuulla olevansa likaisia ja tyhmiä. Heille pitää rakentaa jopa erilliset vessat, etteivät he tartuta valkoisia. Surkuhupaisaa ja ristiriitaista.
 
Valkoisten seurapiirirouvien keskushenkilö on Hilly Holbrook, jonka ajatuksia ja toiveita hänen ystävänsä, Elizabeth Leefolt etunenässä, yrittävät myötäillä. Myös Skeeter Phelan kuuluu seurapiiriin, vaikka onkin naimaton. Hänen elämänsä tavoitteet ovat muualla kuin aviomiehen nappaamisessa ja rouvaspuuhastelussa, sillä hän tahtoisi journalistiksi ja kirjailijaksi. Kun Hilly heittää ilmoille aikeensa tehdä aloitteen siitä, että palvelijoille pitäisi rakentaa omat vessat, Skeeter ei voi ymmärtää. Hän nimittäin todella rakasti hänet kasvattanutta kotiapulaista, Constantinea, joka lähti eikä Skeeter tiedä miksi.
 
Kirjassa kuullaan myös mustien ääntä, kun Skeeter ryhtyy yhteystyöhön Aibileenin (mikä ihanalta soinnahtava nimi) kanssa. Aibileen auttaa Skeeteriä kirjoittamaan Miss Myrna -kodinhoitopalstaa, koska Skeeter ei tiedä mitään kodinhoidosta ja Aibileen tietää kaiken. Aibileen työskentelee Leefolteilla. Pian Skeeter kertoo Aibileenille, että tahtoisi haastatella ja kirjoittaa kirjan mustien kotiapulaisten kokemuksista. Skeeter ei ehkä ihan tiedä mitä pyytää Aibileenilta, tämän ystävältä Minnyltä ja muilta kotiapulaisilta, sillä paljastuminen tietäisi järjestöntä mielivaltaa ja hyvällä tuurilla vankeustuomiota, huonolla tuurilla kidutusta hipovaa pahoinpitelyä. Turvassa ei olisi silloin edes valkoinen nainen.
 
Teoksessa kuvatut naiset ja heidän perheensä, seurapiirin ja mustien oman yhteisön muodostama eräänlainen pienoisyhteiskunta, on kuvattu mielestäni taidolla ja hyvin. Henkilöhahmot on helppo visualisoida mielessään. Hahmoja on paljon, mutta jokainen on jollain tavalla olennainen ja taitavasti kuvattu. Itselleni aika liikuttava hahmo oli esimerkiksi Leefoltien pieni tytär Mae Mobley, mutta muuten on vaikea nostaa suosikkia tai edes yksiselitteistä inhokkia.
 
Piiat on ihan huikea kirja! Se on koukuttava, rohkea, rehellinen, naurua nostattava, kauhistuttava, jännittävä, koskettava, ajatuksia herättävä ja kerta kaikkiaan onnistunut kokonaisuus. Stockett onnistuu mielestäni nostamaan esille mainiosti molempien puolien (en haluaisi käyttää sanaa rotujen, koska se kuulostaa kamalalta) äänet ihannoimatta tai liikoja yleistämättä. Tarinaa haluaisi lukea ahmimalla, mutta olosuhteiden pakosta luin sen hitaasti ja sulatellen, mikä oli varmaan oikein hyvä. Tässä on niin paljon kaikkea huomioitavaa, että näin sain varmaan parhaan annin. En pysty tässä tekstissä käsittelemään kaikkea haluamaani tekemättä runsaasti juonipaljastuksia, mutta onneksi sain puida niitä lukupiirissä. Tämän kirjan haluaisin lukea vielä joskus uudelleen!

♠♠♠♠♠

maanantai 4. maaliskuuta 2019

Rouva C.

Minna Rytisalo: Rouva C.
367 s., Gummerus 2018
kannen suunnittelu: Jenni Noponen
Minna Canth on yksi suosikkikirjailijoistani, joten oli selvää, että halusin lukea hänestä kirjoitetun fiktiivisen romaanin. Olen kuullut Rouva C:stä monenlaisia kommentteja, sillä jotkut ovat kehuneet kirjaa ja pitäneet siitä varauksetta, toiset taas ovat moittineet Minna Canthin kaltaisen merkkihahmon typistämistä pelkkään rouvan rooliin. Näistä lähtökohdista romaanin lukeminen jännitti hieman etukäteen, mutta minä kyllä pidin tästä. Minun silmissäni tässä ei ole typistetty ketään ja teos antaa fiktiivisyydessäänkin kiinnostavan kuvan Minna Canthista perheensä parissa. Olen lukenut Canthista henkilönä ennemminkin ja ihan tietotekstiä, kuten Minna Maijalan Hellä, herkkä, hehkuvainen: Minna Canth. Siitä huolimatta koin, että tämä fiktiivinen teos antoi uutta näkökulmaa tai ainakin herätteli uudelleen Maijalan kirjan jälkeen mieleeni uinumaan jäänyttä uudenlaista ja todellisempaa kuvaa Canthien avioliitosta.

Mina "Miinu" Johnson on kuopiolaisen lankakauppiaan esikoinen, jolle vanhemmat toivoisivat hyvää avioliittoa. Toiveissa siintää ajatus siitä, että tytär puolisoineen osallistuisi kaupan hoitoon ja pitäisi perheestä huolta. Vaan teräväpäinen tytär tahtoo Jyväskylään opettajainseminaariin, sillä hän haluaa erilaisen tien kuin vanhempien suunnittelema. Seminaarissa hän ottaa kutsumanimekseen Minnan. Siellä älykäs ja oppivainen nuori nainen kiinnittää luonnontieteiden lehtori Ferdinand Canthin huomion. Kun avioliitto lopulta solmitaan, ottaa Minnalta hetken paitsi kasvaa rooliinsa vaimona myös löytää oma paikkansa yhteisössä uuden asemansa myötä. Avioliittokaan ei suitsi hänen haluaan vaikuttaa asioihin isosti, ottaa kantaa ja osallistua. Eikä Ferdinand sitä vaimoltaan odotakaan, sillä hän antaa vaimonsa päättää itse mitä tekee.

On totta, että Minna Rytisalo kuvaa romaanissaan Minna Canthin ensisijaisesti vaimona ja äitinä, ei kirjailijana ja yhteiskunnallisena vaikuttajana. Kun teoksessa ennätetään avioliittoon asti, perhe-elämä nousee keskiöön. Koko ajan esille kuitenkin nousee myös päähenkilön osallistuminen yhteiskuntaelämään sekä lehtikirjoitusten että käytännön toiminnan kautta. Mielestäni rajaus on luonteva, julkaisihan Canth valtaosan tuotannostaan ja keskeisimmät teoksensa vasta miehensä kuoleman jälkeen, kun taas tämä teos keskittyy avioliittovuosiin. Tämä teos pohtii sitä, millainen Minna Canth oli kirjailijan ja yhteiskunnallisen roolinsa takana. Millainen vaimo, äiti, tytär ja ystävä hän oli?

Useissa lähteissä Canthien avioliitosta luodaan lähinnä ankea kuva, sellainen, jossa aviomies ja alati kasvava lapsikatras tukahduttivat Minnan luomisvoimaa ja estivät häntä olemasta sellainen kuin oli. Tämä teos kuitenkin luo heidän avioliitostaan lämpimän kuvan. He ovat pari, jotka luottavat toisiinsa, keskustelevat tärkeistä asioista ja antavat toisilleen tilaa. Se kuva lieneekin lähempänä todellisuutta kuin mitä aiemmin on ajateltu, mikä käy ilmi myös edellä mainitusta Minna Maijalan tietokirjasta (kylläpäs minnoja nyt vilisee aiheen ympärillä!).

Minulle Rouva C. oli mieluisa lukukokemus, johon oli mukava uppoutua. Kun teos lähti oikein kunnolla liikkeelle, oli todella vaikea sammuttaa lukulamppu ja laskea kirja yöpöydälle odottamaan. Onnistunut teos kaiken kaikkiaan. Erityisesti pidin teoksen inhimillisyydestä ja siitä, että Ferdinandistakin onnistuttiin luomaan lämmin kuva, ihan päinvastainen kuin mihin on totuttu.

sunnuntai 3. maaliskuuta 2019

Helmikuun luetut

Sinne meni helmikuu, joka on syntymäkuukauteni ja joka jälleen antoi jo lupauksia alkavasta keväästä. Energiamääräni lisääntyi auringonvalon myötä huimasti, kuten käy joka vuosi. Pidän kaikista vuodenajoista, mutta aina uuden vuodenajan taitteessa koen alkavan vuodenajan jotenkin erityisen mieluisaksi. Tänään lähdin kävelylle ja ihanassa auringonpaisteessa laulaneet linnut ilahduttivat. Tämä viikonloppu on muutenkin ollut todella onnistunut, sillä sain jo luetuksi maaliskuun ensimmäisen kirjan, kirjoittelin esseetä, tein kotitöitä ja kävin kuluttamassa joulu- ja syntymäpäivälahjoiksi saamiani lahjakortteja. Materialismionnellisuus on jotakuinkin huipussaan nyt!

Helmikuussa ehdin lukemaan kuusi kirjaa, mikä on muita lyhyemmälle kuukaudelle hyvä määrä. Helmikuussa koin olevani intoa täynnä kirjoja kohtaan. Edelleenkin on pakko sanoa, että Instagramin kirjablogiprofiilit ovat todella innostavia ja nautin siitä, että saan katsella upeita kirjakuvia. Mukavaa on myös ollut huomata, että muutama viimeisimmistä kirjapostauksistani on täällä blogissani kerännyt kommentteja.

Helmikuussa luin
Eeva Joenpelto: Vetää kaikista ovista
Sesse Koivisto: Kätkössä rastaanmuna
Maarit Verronen: Hiljaiset joet
Kyung-sook Shin: Jään luoksesi
Jyri Paretskoi: K15 - Vahinkoja

Huomaan vasta nyt, kun tarkastelen lukemisiani listana, että lukukuussani vuorottelivat äänikirjat ja tavalliset kirjat. Äänikirjoista tuntuu tulevan koko ajan isompi osa kirjaharrastustani, mikä ei toki ole lainkaan huono asia. Hetken jo näytti siltä, että kirjaston e-äänikirjavalikoima on kutakuinkin koluttu läpi, mutta sitten sinne saatiin uutuuksia, joiden parissa on taas vierähtänyt aikaa. Jatketaan niillä siis taas jonkin aikaa, vaikka ajatuksissa olisi kyllä jonkin e-kirjapalvelun käyttöönottokin äänikirjojen kuuntelun takia.

Toivottavasti maaliskuusta tulee yhtä pirteä kuukausi kuin helmikuustakin! Pakko muuten vielä mainita mitä suurta minulle tapahtui helmikuussa:  vietimme kummityttöni Liljan ristiäisiä ja tulin siis oikein virallisestikin nyt kummitädiksi. Miten ihmeellinen ja ihana asia se onkaan

torstai 28. helmikuuta 2019

K15: Vahinkoja

Jyri Paretskoi: K15 - Vahinkoja
80 s., Otava 2019
 
Viime vuonna Jyri Paretskoin uuteen sarjaan K15 ilmestyi kaksi osaa ja nyt jo kolmas osa on julkaistu. Olihan tämäkin ihan kiva lukea, mutta kyllä minä jo enemmänkin odotan, että Shell's Angles saisi jatkoa. Sitä odotellessa K15 on hyvää välilukemista.
 
K15: Vahinkoja jatkuu lähestulkoon siitä mihin edellinen osa Salaisuuksia päättyi. Ronin jännityksellä odottama syntymäpäivä on koittanut ja hänen ystävänsä Sara ja Niko järjestelevät hänelle pieniä yllätysjuhlia. Suurin yllätys tulee kuitenkin Ronin itsensä suunnalta, sillä hänelläkin on omat suunnitelmansa syntymäpäivänsä osalta.
 
Tämäkin kirja on edeltäjiensä tavoin hauska ja täynnä kommelluksia. Uutta kulmaa teokseen tulee Saran ja Nikon välillä orastavasta ihastumisesta ja rakastumisesta. Sinänsä tarina on kevyt eikä oikein kauheasti herättänyt mitään ajatuksia. Näin aikuisena lukijana tämä oli minulle lähinnä ajatusten nollaamista, mutta todennäköisesti nuorempi lukija saa tästä enemmän irti. Itse huomasin vain kaipaavani koko ajan entistä enemmän Shell's Anglesien laajempia juonikuvioita ja muita ulottuvuuksia.
 
Tätä teosta lukiessani tajusin, että Paretskoi näyttää tekevän tämän sarjan osalta saman kuin Shell's Anglesienkin: hän vaihtaa keskushenkilöä niin, että eri osissa aina joku kaveriporukasta on kaiken keskiössä. Tässä kirjassa on Saran vuoro. Se mahdollistaa sen, että lukiessaan jokaisen osan, saa hahmoihin kuin huomaamatta uusia kulmia.