sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Sopivasti sekaisin

Veera Vaahtera: Sopivasti sekaisin
245 s., Tammi/Bon-pokkarit 2017
kansi: LittleBee80/iStockphoto

Veera Vaahteran uusin chick lit -teos Sopivasti sekaisin on kirja, jonka lukemista odotin kovasti. Hänen aikaisemmat teoksensa ovat olleet kovasti minun makuuni ja olen huomannut, että nykyään luen chick litiä innokkaammin kuin ennen - en edelleenkään paljoa, mutta jonkin verran. Pelkän veeravaahteruuden lisäksi minua kiinnosti tämä kirja siksi, että päähenkilö Matleena työskentelee kirjastotoimenjohtajana eli tarinassa liikutaan kirjastomiljöössä.

Matleena on kolmikymppinen perheenäiti ja vaimo, joka on palannut pian kuopuksensa syntymän jälkeen työelämään tultuaan valituksi kotikaupunkinsa kirjastotoimenjohtajaksi. Stressiä ei Matleenan elämästä puutu, sillä aviomies-Teron siisteyskäsitys on jokseenkin erilainen kuin Matleenan, eikä toistensa kimpussa alati olevien alaisten paimentamisen jälkeen uuden työpäivän aloittaminen kotona oikein jaksa innostaa. Elämä hiertää siis vähän joka alueella, kun Matleena yrittää tasapainoilla perheen ja työn välillä. Ainoa ymmärtävä ihminen tuntuu olevan hänen esimiehensä Juhani, jolta riittää Matleenalle aina tukea.

Vaikka kyseessä onkin selkeästi chick lit -kirja, ei tämä ole mikään erityisen kevyt romaani. Matleenan turhautuneisuuden ja stressaantuneisuuden pystyy aistimaan helposti, ja vaikka tarinassa onkin myös huumoria ja hauskoja kommelluksia, ei tässä edetä pelkästään hyväntuulisissa merkeissä. Vaahteran aiempiin teoksiin nähden erilaisen tästä tekee se, että Matleena on perheellinen ihminen ja vakityössä, kun taas aikaisemmissa teoksissa on päähenkilö tavallisesti ollut omaa paikkaansa hakeva koheltava sinkku. Kieltämättä minuun vetoaa enemmän Vaahteran aikaisemmat tarinat, mutta ei tämäkään huono ollut, hieman vakavampi vain kuin odotin. Loppuratkaisu on mielestäni kyllä hieman liian auvoinen, mutta ainakin lukija saa uskoa Matleenan pärjäävän.

Kokonaisuutena Sopivasti sekaisin on hyvää luettavaa. Tarina kulkee tässä teoksessa hyvin eteenpäin ja siinä on aitouden tuntua. Vaahteran teksti on sujuvalukuista ja henkilöhahmojen parissa jaksaa viettää aikaa, vaikka kukaan heistä ei erityiseksi suosikikseni noussutkaan. Kokonaisuus on kaiken kaikkiaan tasapainoinen, mutta huumoria olisin kuitenkin kaivannut rahtusen lisää.

♠♠♠½

En malta olla puhumatta tästä teoksesta myös fyysisenä esineenä. Mielestäni tämä teos olisi ansainnut tulla julkaistuksi muuna kuin pokkarina. Vaikka Vaahteran aikaisemmatkin kirjat ovat olleet pehmeäkantisia, ovat ne selkeästi olleet enemmänkin "puolikovakantisia", isompia kuin pokkarit ja muutenkin laadukkaamman tuntuisia esineenä. Pokkarina julkaisemisen lisäksi minua vaivaa tuo kansikuva. Vaahteran aikaisemmissa teoksissa Sattumalta sinun, Onnellisesti eksyksissä, Rakkautta, vahingossa ja Kevyesti kipsissä on ollut tyylikkäämmät kannet, joista on ainakin minulle henkinyt laadukkaan chick litin tuntu. Tämän kirjan kansikuva on heti niin hömppämäinen, että mieleen tulee halvin mahdollinen kioskikirjallisuus, eikä se edes kuvasta tarinaa yhtään. Kovia sanoja, tiedän, mutta tämä on vakaa mielipiteeni, sillä tarinan puolesta olisi ehdottomasti ansaittu parempaa. Ymmärrän kyllä, että myynti saattaa olla pokkarina vilkkaampaa, mutta mietinpä vaan minkälaista signaalia laadukkaasti kirjoitetusta kirjasta tämä antaa.

keskiviikko 19. huhtikuuta 2017

Talossa ja taivasalla

Ilona Pietiläinen: Talossa ja taivasalla - Tuo kesä kotiin, puutarhaan ja parvekkeelle
192 s., Docendo 2017
kannen suunnittelu: Eija Kuusela
 
Kevät edistyy, mutta tuskastuttavan hitaasti. Juuri siitä syystä halusin päästä edes ajatusmatkalle kauniisiin kevät- ja kesäpäiviin, ja kun Ilona Pietiläisen uusi teos Talossa ja taivasalla ilmestyi, oli valinta selvä. Luin ja katselin tätä kirjaa pääsiäisen aikaan ja lumisadetta katsoessa oli vaikea uskoa kesän olevan pian täällä, mutta Pietiläisen kirjasta minulle kuitenkin välittyi kesän paahteinen lämpö, puutarhan varjoiset sopukat ja auringon kultaama miljöö.
 
Minä katselen mielelläni kuvia huolella rakennetuista ja hoidetuista puutarhoista, vaikka itse en kyllä taitaisi jaksaa ylläpitää yksityiskohtaisia asetelmia tai katsoa ettei rikkakasvit leviä laatoituksen saumoihin. Asun vuokralla ja vaikka olenkin jonkin verran muokannut jo olemassa olleita kukkapenkkejä ja tapaan istuttaa ruukkuihin kesäkukkia ja joitain hyötykasveja, en koe olevani ahkera puutarhuri. Kesäkeitaan loihtimisessa olennaisin puute on kuitenkin terassittomuus: pieni katos on lähinnä kulkuväylä eikä siinä voi pitää puutarhakalusteita. Varsinaisesti en siis lähtenyt tästä etsimään uusia ideoita ja inspiraatiota itselleni, vaan enemmänkin halusin vain nauttia muiden aikaansaannoksista.
 
Pietiläisen kirjassa esille pääsee paitsi hänen oma pihapiirinsä myös erilaisia pihoja ja parvekkeita. Nuo kaikki näyttivät niin kauniilta ja houkuttelevilta pehmeine tyynyineen ja ihanine istutuksineen. On mukavaa, että tässä teoksessa esitellään erilaisia pihoja tai kesäkeitaita, sillä siten erilaisissa kodeissa asuvat ihmiset voivat löytää vinkkejä omiin pihoihinsa. Ihailun lomassa minä en muuten voinut olla ihmettelemättä, että millä ihmeen konstilla kaikki tekstiilit pidetään läpi kesän puhtaina ja kuivina, sillä minun kokemukseni mukaan useimmiten niihin kertyy kosteutta ja kaiken maailman pölyä ulkona. Ehkä en koskaan pääse selvyyteen tästä mysteeristä!
 
Tässä kirjassa pidin eniten isojen linjojen ideoista ja kuvista, sillä niistä välittyy hienoja kokonaisuuksia. Itse en ole oikeastaan lainkaan kiinnostunut pieniin yksityiskohtiin keskittyvistä vinkeistä, joita tästäkin kirjasta löytyi, mutta varmasti joku löytää niistä inspiraatiota. Tämän kirjan kohdalla voi hyvällä syyllä sanoa, että jokainen taatusti löytää tästä jotain itseään viehättävää. Kiitosta ansaitsee myös teoksen aito kesäinen tunnelma, josta mielestäni henkii eräänlaista arvoituksellisuutta. Jokainen voi luoda itselleen oman täydellisen kesäpaikan minne tahansa, kesän taika seuraa kyllä perässä.

tiistai 18. huhtikuuta 2017

Suomalainen runokirja

Suomalainen runokirja: 150 kauneinta klassikkoa
toimittanut Ona Aula
229 s., Gummerus 2016
kansi: Jenni Noponen
 
Olen jälleen viettänyt aikaani runouden parissa. Viime vuoden uutuuksiin kuulunut Suomalainen runokirja päätyi luettavakseni melko pitkälti kiinnostavan kantensa vuoksi, sillä jotenkin tämä äkkiseltään pelkistetyn näköinen mutta lähemmin tarkasteltuna yksityiskohtia täynnä oleva kansi herätti huomioni. Perinteiset suomalaiset klassikkorunot ovat pääsääntöisesti makuuni, joten siinä oli toinen hyvä syy valita tämä teos luettavakseni.
 
Tähän teokseen kootut klassikot ovat lähtöisin mm. Edith Södergranin, Kössi Kaatran, Eino Leinon, Katri Valan ja Saima Harmajan kynistä. Teoksessa oli monta minulle tuttua runoa, mutta vielä enemmän oli ihan uusia tuttavuuksiakin, sillä esimerkiksi Kaatran runoja en ollut lukenut aiemmin. Kokoelman runojen aiheina on niin luonto kuin ihmissuhteetkin, samoin tunnelma vaihtelee ilosta ja onnesta surumielisyyteen ja kaihoon.
 
Kokonaisuutena Suomalainen runokirja oli kiinnostava tuttavuus ja olisi tämä ihan kiva saada vaikka omaankin hyllyyn, jotta runoihin saisi palata uudelleen ja ihan perinpohjaisesti. Kuitenkaan oikeastaan mikään kokoelman runoista ei tuntunut erityisen sykähdyttäviltä, vaikka Leinon Nocturne kyllä kuuluu ikisuosikkeihini. Voisin ehkä luonnehtia tätä jonkinlaiseksi suomalaisen runouden perusteokseksi, josta löytyy tuttuja nimiä ja heidän tunnetuimpia runojaan, mutta ei välttämättä niitä heidän tuotantojensa helmiä.

maanantai 17. huhtikuuta 2017

Vilma Virtanen virpomassa

Anneli Kanto: Vilma Virtanen virpomassa - Viisi villiä Virtasta 9
32 s., Karisto 2017
kuvittaja: Noora Katto
 
Anneli Kannon Viisi villiä Virtasta -sarja on varmasti monessa lapsiperheessä tuttu. Minulle sarja on tuttu työn kautta, mutta enpä ole koskaan aikaisemmin tainnut lukea ainuttakaan osaa kokonaan, vaikka lukemistani pätkistä olenkin pitänyt. Nyt päätin kuitenkin tutustua tarkemmin sarjan uusimpaan osaan Vilma Virtanen virpomassa. Mielestäni lasten pääsiäiskuvakirjoille olisi kyllä enemmänkin tilausta, joten siinä mielessä tämä kirja oli oikein tervetullut julkaisu.
 
Vilma Virtanen on 6-vuotias ja perheen vilkkaista lapsista rauhallisin. Hän pitää järjestyksestä ja lukee mielellään. Hänen lempikirjansa on Suuri perinnekirja, josta hän poimii faktan jos toisenkin esiteltäväksi sisaruksilleen. Vilma on myös ujo, ja koko pääsiäinen uhkaa mennä myttyyn, kun isosisko Veera ei huolikaan Vilmaa mukaansa virpomaan. Uskaltaako Vilma lähteä virpomaan ilman reipasta ja rohkeaa Veeraa?
 
Tässä kirjassa on ihan valtavan paljon hyvää ja tämä kirja sopii oivallisesti lasten ja aikuisten yhteisiin lukuhetkiin (testattu on!). Tässä teoksessa on hyvin sujuva tarina, josta löytyy useampia tasoja, ja kuvitus viehättää minua suuresti. Pidin siitä miten ujo Vilma rohkaistuu ylittämään itsensä ja saa siitä vahvistusta itsetunnolleen. Pääsiäistietoutta myös tuodaan esille kiinnostavasti Vilman kertomina faktoina, jotka lomittuvat hyvin tarinaan: mitä oikeastaan symboloikaan koristellut virpomisoksat tai rairuoho? Virpomiskierroksen aikana nousee esiin myös hyvät käytöstavat ja se mikä kyseisessä perinteessä on kaikkein tärkeintä eli tuottaa hyvää mieltä puolin ja toisin.
 
Vaan pilke silmäkulmassa on pakko nostaa esille se seikka, että ei palmusunnuntaina kuulu virpoa! Täällä meikäläisen asuinsijoilla virpomaan lähdetään vasta pääsiäislauantaina eli lankalauantaina, kuten pohjalaismaakuntien perinteeseen kuuluu. :-) Tänä vuonna kävi 7 trullia ja mun oli tietysti ihan pakko uhrautua syömään loput suklaamunat.. Suklaakiintiö alkaa olla jo melkoisen täynnä!

sunnuntai 9. huhtikuuta 2017

Kesä kasiysi

Sirpa Saarikoski: Kesä kasiysi
176 s., Karisto 2017
kansi: Saana Nyqvist
 
Kesä kasiysi herätti kiinnostukseni, sillä siinä tapahtumien keskiössä on kirjastoauto ja kirjaston työt - mitäpä sitä muutakaan kirjastonhoitaja toivoisi! :-D Lisäksi teoksen kansi on mielestäni hieno, mikä entisestään innosti lukemaan. Odotin tästä kirjasta rentoa lukuelämystä ja sellainen tämä olikin, mutta ihan varauksettomasti en tähän kuitenkaan tykästynyt.
 
Kesä kasiysi kertoo rennolla elämänasenteella varustetusta kirjastoautonkuljettaja Katista, joka päättää pelastaa työkaverinsa Mikan sinkkuudelta ja etsiä tälle naisystävän. Omalta osaltaan hän on tyytyväinen sinkkuna, vaikka yöllisessä grillijonossa kohdattu Topias vaikuttaakin kiinnostavalta. Kesän kohokohta on festarit, jonne Kati on onnistunut haalimaan porukkaa niin työkavereista kuin kirjaston asiakkaistakin. Luvassa on rentoa kesämeininkiä, kasaritunnelmaa ja tietysti romantiikkaa.
 
Kesä kasiysi sijoittuu nimensä mukaan 1980-luvun loppuun ja kyllähän ajankohdan tunnistaa tarinasta hyvin, vaikka ei olisi tuota vuosikymmentä elänyt minuuttiakaan. Ajankuva tuntuu autenttiselta, mutta kieltämättä monta kertaa ajattelin, että ajankuvaa on korostettu hieman liikaakin: teos vilisee viittauksia mm. kasarimuotiin ja bändeihin. Vähemmälläkin olisi mielestäni pärjätty. Ehkä 1980-luvulla nuoruuttaan eläneelle tämä on todellinen nostalgiatrippi ja ihastuttaa viittauksillaan, mutta minun makuuni ajankohtaa oli korostettu liikaa, sillä jopa Katin kissa on nimetty kasarikuuluisuuden mukaan. Kirjastomaailman kuvaus tuntui myös autenttiselta, ja kirjailija onkin kirjastoalan opiskelija.
 
Juonen puolesta tarina on aika kevyt ja ennalta-arvattava, mutta kuitenkin ihan viihdyttävä ja hyväntuulinen. Toisinaan tarina etenee vähän nykien, joten siihen olisin sujuvuutta kaivannut, mutta pidin kuitenkin tämän teoksen kesäisestä tunnelmasta, josta oikeasti pystyin aistimaan lämmön, auringon ja nuoruuden.
 
 ♠♠♠½

ps. Vaikka päähenkilö Kati ei minua oikein miellyttänytkään, niin mainio musiikkimaku hänellä on! Päädyin nimittäin kuuntelemaan Modern Talkingia ja hyvältä kuulostaa. Monta tuttuakin biisiä on jo tullut vastaan, esittäjästä ei vaan ole aiemmin ollut aavistustakaan. :-D

tiistai 4. huhtikuuta 2017

Pöytä yhdelle

Laura Honkasalo: Pöytä yhdelle - Yksinäisyydestä ja yksin olemisen taidosta
168 s., Kirjapaja 2016
graafinen suunnittelu: Anna Makkonen
 
Laura Honkasalon omien ja esimerkiksi keskustelupalstoilta bongattujen yksinäisyyttä ja yksinoloa käsittelevien ajatusten ja kokemusten ympärille rakentuva teos Pöytä yhdelle kiinnosti minua toden teolla. Honkasalo kirjoittaa, että Suomessakin päälle 40 prosenttia talouksista on sellaisia, joissa elää yksi ihminen  se on yli eurooppalaisen keskiarvon. Tuohon ryhmään minäkin kuulun ja olen monen mittapuulla kai jo jonkinsortin ikisinkku. Joskus olen törmännyt siihen, miten joidenkin ihmisten mielestä sinkkuuttani on lupa kommentoida ja kummeksua, joskus taas esille nousee vallitsevat käsitykset sinkun vaativuudesta tai luonteenlaadusta - usein unohtuu, että sinkku ei ole sinkkuutensa vuoksi mitenkään huonompi ihminen. Honkasalo tuo teoksessaan esille juuri näitä asioita samoin kuin esimerkiksi lapsuudessa tai läheisessä ihmissuhteessa koettua yksinäisyyttä. Hän käsittelee aihettaan paitsi hyvää tekevän yksin olemisen myös pahalta tuntuvan yksinäisyyden kannalta. Tätä kirjaa lukiessa minusta tuntui monesti kuin Honkasalo olisi kirjoittanut tämän juuri minua varten.
 
Honkasalo tuo teoksessaan mielestäni kiinnostavasti esiin asioiden eri puolia. Hän kirjoittaa omista huomioistaan, lainaa keskustelupalstojen kirjoittajia ja tuo esiin tutkimustietoa. Kokonaisuus on erittäin puhutteleva, ihan kuten takakansi lupaa. Minulla olisi tästä kirjasta paljonkin kommentteja enkä ole ehkä koskaan joutunut näin tarkkaan pohtimaan mitä haluan lukemastani täällä sanoa, sillä en ole varma mitä kaikkea haluan itsestäni paljastaa. Paljon tässä kirjassa on kuitenkin sellaista, jonka koin puhuttelevan minua henkilökohtaisesti. Minäkin olen joskus kokenut kipeää yksinäisyyttä, sillä alakouluikäisenä minulla ei juuri kavereita ollut. Vaikka sittemmin sain kavereita ja ystäviä, tuo tunne ei unohdu muististani ehkä koskaan. Oman kokemuspohjani kautta ymmärrän hyvin miten loukkaavaa on tässäkin teoksessa esiin tuotu kommentointi, jonka mukaan yksinäisen pitäisi itse yrittää enemmän, sillä joskus ei itse vaan voi asioille mitään.
 
Toisinaan minusta tuntuu, että sinkkua pyritään lohduttamaan toteamalla, että "ainakin sulla on vapaus tehdä mitä itse haluat". En tiedä miksi jotkut katsovat aiheelliseksi ryhtyä lohduttamaan tai tsemppaamaan sinkkua, ikään kuin haluavat tehdä sinkkuudesta kadehdittavan tilanteen. On totta, että joillekin sinkkuus on kipeä asia, mutta veikkaanpa, että monille ei. Itse lukeudun siihen joukkoon, joka on mieluummin yksin kuin jonkun kanssa vain siksi, että joku pitää olla. Minulla on itsellänikin tapana kavereiden purkauksiin heittää, että "kyllä sinkkuus onkin helppoa". On se joo, toisaalta. Sitten on se toinen puoli, kun on niska jumissa ja pitää hakeutua äidin huomaan tai flunssan jyllätessä jälleen kerran hälytettävä vanhemmat kuljettamaan troppeja aikuiselle lapselleen. Kaikella on puolensa. Ja mitä tule sinkun itsekkyyteen, niin kyllä se on luonteenlaadustakin kiinni eikä parisuhdestatuksesta.  Yleistäminen ei ole juuri koskaan hyvä asia.
 
Laura Honkasalo on tässä kirjoittanut kirjan tärkeästä aiheesta. Uskon tämän puhuttelevan monia yksinäisyyttä kokeneita, mutta toivoisin muidenkin lukevan tämän kirjan. Tästä voi nimittäin saada melkoisesti perspektiiviä omiin ajatuksiin ja ehkä oppia hieman armollisuuttakin kanssaihmisiään kohtaan, sillä kaikki ei aina ole sitä miltä näyttää: joskus näennäisesti yksin oleva ei olekaan se yksinäisin, suuren läheisten joukon ympäröimä taas voi kokea olevansa täysin yksin.
 
♠♠♠♠♠
 
Pihi nainen kirjoitti tästä blogissaan todella hyvin, käykää lukemassa myös hänen tekstinsä tämän linkin takaa.