Rouva Westaway on kuollut

Ruth Ware: Rouva Westaway on kuollut

14 h 13 min., Otavan äänikirja 2018

alkup. The Death of Mrs Westaway, 2018

suom. Antti Saarilahti

lukija: Karoliina Kudjoi

 

Päädyin kuuntelemaan Ruth Waren uusinta teosta Rouva Westaway on kuollut oikeastaan sattumalta. Kirja kulki käsieni läpi varaushyllyyn useamman kerran, joten päätin tutustua siihen äänikirjana, kun se Ellibs-verkkokirjastossa tuli vastaan. Ja voi onni, että tein niin! Pidin tästä jännityskirjasta ihan valtavasti monestakin syystä.

 

Rouva Westaway on kuollut kertoo Harriet Westawaysta, joka saa yllättäen kirjeen, jossa kerrotaan hänen isoäitinsä kuolleen. Harriet tajuaa oitis, että kyseessä on erehdys ja kirje on tarkoitettu jollekulle muulle samannimiselle henkilölle. Velkojat hengittävät Harrietin niskaan ja selvitettyään netistä tietoja Westawayn perheestä, hän päättää lähteä hautajaisiin perinnön toivossa. Harriet on nimittäin tullut siihen tulokseen, ettei rikkaalla suvulla tuntuisi missään, jos muutama sata puntaa menisikin väärälle henkilölle.

 

Harriet tutustuu Westawayn sukuun perheen kartanossa. Vähitellen hän alkaa aistia tunnelmassa jotain outoa. Millainen oikeastaan on Harrietin äidiksi luultu Maud Westaway, joka on kadonnut parikymmentä vuotta sitten? Onko hän vielä elossa? Kun Harriet tajuaa, että hänen omalla suvullaan on oikeasti yhteys tähän Westawayn sukuun, muuttuu tilanne mutkikkaammaksi. Pian Harriet huomaa, että alkaa olla liian myöhäistä perääntyä.

 

Rouva Westaway on kuollut aivan mahtavan mukaansatempaava psykologinen jännitysromaani. Sen menneisyyteen jämähtänyt kartanomiljöö kutkuttaa mielikuvitusta ja teoksen tunnelmassa on jotain, jota voisi luonnehtia perienglantilaiseksi. Jossain vaiheessa kyllä arvasin jo osittain mitä salaisuutta suvussa kannetaan, mutta juonikuviot kääntyivät mutkittelemaan oikein toden teolla. Juonikuviot vääntyivät välillä kyllä vähän turhankin moneen solmuun, mutta toisaalta se tihensi jännitystä. Henkilöhahmot jäivät osittain mielestäni hieman ohuiksi, mutta palasten loksahdellessa paikoilleen osa hahmoista sai uutta syvyyttä. Päähenkilö Harrietista kyllä pidin.

 

Nautin tämän kirjan kuuntelemisesta oikein todella. En muista kuunnelleeni aiemmin Karoliina Kudjoin lukemia äänikirjoja, mutta tämän perusteella kyllä vahva suositus niille. Hänen ääntään oli miellyttävä kuunnella ja hän tulkitsi teosta juuri sopivan ilmeikkäästi. Myös Ruth Ware oli minulle uusi tuttavuus, mutta vaikutuin tästä teoksesta niin paljon, että varasin jo kaksi muuta hänen jännäriään äänikirjoina Ellibs-verkkokirjastosta. Ihan mahtava fiilis, että löysin tällaisen jännityskirjan ja kirjailijan, josta innostuin näin paljon!

♠♠♠♠

Riivatut

Päivi Alasalmi: Riivatut

267 s., Gummerus 2018

kanen suunnittelu: Laura Noponen

 

Olen lukenut melko suuren osan Päivi Alasalmen aikuisille suunnatusta tuotannosta, mutta nyt pari viimeisintä on jäänyt lukematta, koska aiheet eivät ole oikein kiinnostaneet. Kun Riivatut ilmestyi, heräsi myös mielenkiintoni. Riivatut sijoittuu vuoteen 1891 ja tapahtumien keskiössä on Sunilan rusthollin torppa, jota asuttaa Manu Lauha Lahja-vaimonsa ja Hertta-piikansa kanssa. Yllättäen torpassa alkaa riehua räyhänhenki, joka suistaa vakaan elämän raiteiltaan ja tuo torppaan yhden jos toisenkin kyläläisen ihmettelemään tapahtumia.

 

Räyhänhenki näyttäytyy torpan asukkaille ensimmäistä kertaa tempomalla ovea edes takaisin piika Hertan silmien edessä. Keuhkotautinen 16-vuotias tyttö on kotinsa taloudellisen tilanteen vuoksi pakotettu piikomaan Lauhaan eikä se ole Hertalle lainkaan auvoisa paikka. Kun siihen lisätään päälle räyhänhenki, ei elämä ainakaan parane. Toivon pilkahduksen Hertalle antaa Sunilan renki Niklas, johon hän rakastuu.

 

Hertan lisäksi tarinaa kerrotaan lehtimies Hugo Untamon näkökulmasta. Untamo on Sunilan tilan kasvattipoika, joka työskentelee Tampereella Aamulehdessä ja tulee lähetetyksi jutuntekoon kotikonnuilleen. Puhtaaseen järkeen uskova nuori mies tulee kohdanneeksi kotiseudullaan paljon sellaista, mikä ylittää hänen käsityskykynsä. Nyt jos koskaan on nuoren lehtimiehen näytön paikka.

 

Riivattujen tarina pohjaa selvästi 1800-luvun lopulla kuohuttaneeseen räyhänhenkitapaukseen, jossa yksi talo tai torppa joutui kaikenlaisen ilkityön kohteeksi. Tapaus keräsi aikanaan suurta huomiota. Olen itsekin lukenut siitä jostain, ehkä lehdistä tai jostain kummittelua ja räyhänhenkiä käsittelevästä kirjasta. Alasalmi ei kuitenkaan missään nimessä kopioi, vaan punoo tapauksen pohjalta mielenkiintoisen juonikuvion, jota luin mielenkiinnolla. Teoksen loppu kääntyi suorastaan hyytäväksi...

 

Riivatut ei mielestäni yllä Vainolan tai Tuon tumman naisen tasolle, mutta teos on kuitenkin aikamoisen herkullinen paketti kaikkine käänteineen. Teksti on Alasalmelle ominaisesti sujuvalukuista ja tarina vie nopeasti mennessään. Henkilöhahmot ovat myös hyviä, vaikka kukaan ei yksilönä tehnytkään mitään ihmeempiä säväreitä. Hahmoista paljastuu tarinan edetessä uusia yllättäviä puolia, jotka ovat omiaan muuttamaan asioiden suuntaa. Kokonaisuutena Riivatut on hyvä romaani.

 

♠♠♠♠

Punaiset kengät: Minna Canthista, rakkaudesta ja vallasta

Minna Maijala: Punaiset kengät - Minna Canthista, rakkaudesta ja vallasta

223 s., Otava 2019

kannen suunnittelu: Piia Aho

 

En juurikaan lue esseitä, mutta tämän Minna Maijalan esseekokoelman halusin lukea, koska se liittyy Minna Canthin kirjalliseen tuotantoon ja ajatuksiin. Kokoelma sisältää viisi esseetä, joiden aiheina on luovuus, mielenterveys, ihmisarvo ja rakkaus. Esseissään Maijala pohtii miten nykyään ovat ne asiat ja epäkohdat, joita jo Canth aikanaan nosti esiin.

 

Minna Maijalaa tituleerataan kirjan takakannessa Canthin ajattelun asiantuntijaksi, eikä suotta. Hän on perehtynyt Canthin elämään, teoksiin ja ajatuksiin perusteellisesti. Jokaisessa tämänkin kokoelman esseessä viitataan enemmän tai vähemmän Canthin ajatuksiin ja hänen aikaansa. Yhteiskunta alkaa näyttäytyä yhtäkkiä hieman eri valossa, sillä ajattelemisen aihetta tästä kirjasta kyllä kumpuaa.

 

Vaikka Maijalan esseet kertovat sinänsä kiinnostavista aiheista, koen Maijalan kirjoitustyylin hieman tylsäksi. Samanlainen tunne minulle tuli jo Maijalan kirjoittamasta Canth-elämäkerrasta Hellä, herkkä, hehkuvainen: Minna Canth, joka sinänsä sisällöltään oli ansiokas. Tämän kirjan kohdalla minun lukukokemukseni kannalta ongelmallista oli myös se, että esseille ominaisesti myös Maijalan esseet kulkevat ajatuspoluiltaan välillä kauaskin ja Canth jää taka-alalle. Lukiessa toki huomaa, että Maijala kykenee palaamaan Canthiin ja sulkemaan ympyrän, mutta ehkä essee lajina ei kuitenkaan ole ihan minun juttuni (olkoonkin, että niitä on ollut opintojen tiimoilta ihan kiinnostavaakin itse kirjoittaa).

 

Uskon, että tästä kokoelmasta on mahdollista ammentaa vaikka mitä, jos jaksaa keskittyä siihen täysillä. Tunnustan, että itse en ehkä aina jaksanut, vaikka esimerkiksi essee Rakkauksista oli mielestäni hyvin kiinnostava ja sen luinkin oikein kunnolla ajatuksen kanssa. On myös sanottava, että ajatuksieni harhailua ei voi lukea vain teoksen syyksi, sillä ehkä ajankohta tällaisen kirjan lukemiselle oli itselleni huono. Olen viime aikoina opiskellut sangen tiiviisti, joten mielenkiintoa tietotekstille ei varmaan nyt siksikään oikein riittänyt.

***

 

Hyvää Minna Canthin päivää! Minna Canth täyttäisi tänään 175 vuotta ja hänestä on viime aikoina ilmestynyt vaikka mitä kirjallisuutta: fiktiivinen romaani, esseekokoelma, novellien uusintapainoksia, kuvakirjoja ja niin edelleen. Valitse omasi ja tutustu Minnaan, jota voi niin monella tapaa pitää esimerkillisenä ja etevänä naisena.

Ruiskukkaseppele

Enni Mustonen: Ruiskukkaseppele

7 h 44 min., Otavan äänikirjat 2019

alkup. 1998

lukija: Eva Lönnblad

 

Olen viime päivinä tehnyt niin paljon opiskelujuttuja, että ei ole oikein huvittanut istua läppärin ääressä enää sen yhtään enempää. Lukemisenkin kanssa on ollut vähän niin ja näin, koska eipä ole lähdeaineistojen jälkeen huvittanut kauheasti lukeakaan. Jotain on kuitenkin tullut kuunneltua ja luettua omaehtoisestikin, kuten tämä Enni Mustosen Ruiskukkaseppele. Se on Koskivuori-sarjan toinen osa. Sarjan ensimmäisen osan Verenpisara ikkunalla olen lukenut jo kolmisen vuotta sitten.

 

Ruiskukkaseppeleessä päähenkilöinä ei enää nähdä edellisestä osasta tuttuja Saaraa ja Vappua, jotka kyllä ovat sivuhenkilöinä edelleen mukana. Nyt pääosassa ovat Saaran tytärpuoli Anna ja tämän ikätoveri ja Vapun sisar Elina. Eletään vuotta 1928. Anna opiskelee Helsingissä lääkäriksi ja Elina aloittaa työt Koskivuoren tehtaan konttorissa. Molemmat kokevat tahoillaan ihastumista, rakastumistakin, he etsivät omaa paikkaansa ja joutuvat punnitsemaan mihin uskovat ja mikä heille on tärkeää. Nuoret naiset tuntuvat ajautuvan erilleen toisistaan, mutta kun pulavuodet iskevät, yhdistävät he taas voimansa. Silloin tarvitaan vahvoja, asiat järjestykseen laittavia naisia.

 

Pidin paljon sarjan avausosasta ja niin pidin tästä Ruiskukkaseppeleestäkin. Mustosen tekstiä on vain niin vaivaton lukea (tai kuunnella), siinä saa tehokkaasti nollattua aivoja ja silti tarina jää mieleen ja herättää tunteita. Tätä kuunnellessa pari kertaa melkein kirposi kyyneleet silmiin, kun tapahtui niin isoja asioita. Ehkä olen vain muuten ollut herkällä tuulella, mutta joka tapauksessa Eva Lönnblad tulkitsee teosta todella onnistuneesti. Mielelläni kuuntelisin sarjan loppuun äänikirjoina piankin, mutta ainakaan vielä niitä ei ole kirjaston kautta saatavilla. Jos muu ei auta, niin täytyy jatkaa tarinan parissa ihan itse lukien ja mieluusti ennemmin kuin kolmen vuoden kuluttua!

 

♠♠♠♠

Piiat

Kathryn Stockett: Piiat

462 s., WSOY 2010

alkup. The Help, 2009

suom. Laura Beck

 

Voi että mikä kirja! Kathryn Stockettin esikoisteos ja ainakin toistaiseksi ainoa teos Piiat on ollut lukulistallani todella pitkään enkä edes tiedä montako kertaa olen sitä jo käsissäni hypistellyt lainausaikeissa. Kirjan luota minut on karkottanut lähinnä tiheä teksti, mutta toisaalta teksti ei tuntunut yhtään tiheältä, kun tätä upeaa kirjaa luki. Tätä toivottiin lukupiirissä käsiteltäväksi, joten sitä kautta sain lopulta tähän todella tartuttua. Onneksi on lukupiiri!

 

Piiat sijoittuu 1960-luvun alkuun Mississippin osavaltiossa sijaitsevaan Jacksonin kaupunkiin, jossa rotuerottelu on voimissaan ja raja mustien ja valkoisten välillä on selvä. Siellä on omat kaupunginosansa mustille ja valkoisille, on omat kaupat, sairaalat ja kirjastot. Kuitenkin mustat naiset työskentelevät valkoisten kodeissa kotiapulaisina, usein alipalkattuina ja ylityöllistettyinä. He siivoavat kodit, laittavat ruuat ja kasvattavat lapset. Kiitokseksi he saavat jatkuvasti kuulla olevansa likaisia ja tyhmiä. Heille pitää rakentaa jopa erilliset vessat, etteivät he tartuta valkoisia. Surkuhupaisaa ja ristiriitaista.

 

Valkoisten seurapiirirouvien keskushenkilö on Hilly Holbrook, jonka ajatuksia ja toiveita hänen ystävänsä, Elizabeth Leefolt etunenässä, yrittävät myötäillä. Myös Skeeter Phelan kuuluu seurapiiriin, vaikka onkin naimaton. Hänen elämänsä tavoitteet ovat muualla kuin aviomiehen nappaamisessa ja rouvaspuuhastelussa, sillä hän tahtoisi journalistiksi ja kirjailijaksi. Kun Hilly heittää ilmoille aikeensa tehdä aloitteen siitä, että palvelijoille pitäisi rakentaa omat vessat, Skeeter ei voi ymmärtää. Hän nimittäin todella rakasti hänet kasvattanutta kotiapulaista, Constantinea, joka lähti eikä Skeeter tiedä miksi.

 

Kirjassa kuullaan myös mustien ääntä, kun Skeeter ryhtyy yhteystyöhön Aibileenin (mikä ihanalta soinnahtava nimi) kanssa. Aibileen auttaa Skeeteriä kirjoittamaan Miss Myrna -kodinhoitopalstaa, koska Skeeter ei tiedä mitään kodinhoidosta ja Aibileen tietää kaiken. Aibileen työskentelee Leefolteilla. Pian Skeeter kertoo Aibileenille, että tahtoisi haastatella ja kirjoittaa kirjan mustien kotiapulaisten kokemuksista. Skeeter ei ehkä ihan tiedä mitä pyytää Aibileenilta, tämän ystävältä Minnyltä ja muilta kotiapulaisilta, sillä paljastuminen tietäisi järjestöntä mielivaltaa ja hyvällä tuurilla vankeustuomiota, huonolla tuurilla kidutusta hipovaa pahoinpitelyä. Turvassa ei olisi silloin edes valkoinen nainen.

 

Teoksessa kuvatut naiset ja heidän perheensä, seurapiirin ja mustien oman yhteisön muodostama eräänlainen pienoisyhteiskunta, on kuvattu mielestäni taidolla ja hyvin. Henkilöhahmot on helppo visualisoida mielessään. Hahmoja on paljon, mutta jokainen on jollain tavalla olennainen ja taitavasti kuvattu. Itselleni aika liikuttava hahmo oli esimerkiksi Leefoltien pieni tytär Mae Mobley, mutta muuten on vaikea nostaa suosikkia tai edes yksiselitteistä inhokkia.

 

Piiat on ihan huikea kirja! Se on koukuttava, rohkea, rehellinen, naurua nostattava, kauhistuttava, jännittävä, koskettava, ajatuksia herättävä ja kerta kaikkiaan onnistunut kokonaisuus. Stockett onnistuu mielestäni nostamaan esille mainiosti molempien puolien (en haluaisi käyttää sanaa rotujen, koska se kuulostaa kamalalta) äänet ihannoimatta tai liikoja yleistämättä. Tarinaa haluaisi lukea ahmimalla, mutta olosuhteiden pakosta luin sen hitaasti ja sulatellen, mikä oli varmaan oikein hyvä. Tässä on niin paljon kaikkea huomioitavaa, että näin sain varmaan parhaan annin. En pysty tässä tekstissä käsittelemään kaikkea haluamaani tekemättä runsaasti juonipaljastuksia, mutta onneksi sain puida niitä lukupiirissä. Tämän kirjan haluaisin lukea vielä joskus uudelleen!

♠♠♠♠♠

Rouva C.

Minna Rytisalo: Rouva C.

367 s., Gummerus 2018

kannen suunnittelu: Jenni Noponen

Minna Canth on yksi suosikkikirjailijoistani, joten oli selvää, että halusin lukea hänestä kirjoitetun fiktiivisen romaanin. Olen kuullut Rouva C:stä monenlaisia kommentteja, sillä jotkut ovat kehuneet kirjaa ja pitäneet siitä varauksetta, toiset taas ovat moittineet Minna Canthin kaltaisen merkkihahmon typistämistä pelkkään rouvan rooliin. Näistä lähtökohdista romaanin lukeminen jännitti hieman etukäteen, mutta minä kyllä pidin tästä. Minun silmissäni tässä ei ole typistetty ketään ja teos antaa fiktiivisyydessäänkin kiinnostavan kuvan Minna Canthista perheensä parissa. Olen lukenut Canthista henkilönä ennemminkin ja ihan tietotekstiä, kuten Minna Maijalan Hellä, herkkä, hehkuvainen: Minna Canth. Siitä huolimatta koin, että tämä fiktiivinen teos antoi uutta näkökulmaa tai ainakin herätteli uudelleen Maijalan kirjan jälkeen mieleeni uinumaan jäänyttä uudenlaista ja todellisempaa kuvaa Canthien avioliitosta.

Mina "Miinu" Johnson on kuopiolaisen lankakauppiaan esikoinen, jolle vanhemmat toivoisivat hyvää avioliittoa. Toiveissa siintää ajatus siitä, että tytär puolisoineen osallistuisi kaupan hoitoon ja pitäisi perheestä huolta. Vaan teräväpäinen tytär tahtoo Jyväskylään opettajainseminaariin, sillä hän haluaa erilaisen tien kuin vanhempien suunnittelema. Seminaarissa hän ottaa kutsumanimekseen Minnan. Siellä älykäs ja oppivainen nuori nainen kiinnittää luonnontieteiden lehtori Ferdinand Canthin huomion. Kun avioliitto lopulta solmitaan, ottaa Minnalta hetken paitsi kasvaa rooliinsa vaimona myös löytää oma paikkansa yhteisössä uuden asemansa myötä. Avioliittokaan ei suitsi hänen haluaan vaikuttaa asioihin isosti, ottaa kantaa ja osallistua. Eikä Ferdinand sitä vaimoltaan odotakaan, sillä hän antaa vaimonsa päättää itse mitä tekee.

On totta, että Minna Rytisalo kuvaa romaanissaan Minna Canthin ensisijaisesti vaimona ja äitinä, ei kirjailijana ja yhteiskunnallisena vaikuttajana. Kun teoksessa ennätetään avioliittoon asti, perhe-elämä nousee keskiöön. Koko ajan esille kuitenkin nousee myös päähenkilön osallistuminen yhteiskuntaelämään sekä lehtikirjoitusten että käytännön toiminnan kautta. Mielestäni rajaus on luonteva, julkaisihan Canth valtaosan tuotannostaan ja keskeisimmät teoksensa vasta miehensä kuoleman jälkeen, kun taas tämä teos keskittyy avioliittovuosiin. Tämä teos pohtii sitä, millainen Minna Canth oli kirjailijan ja yhteiskunnallisen roolinsa takana. Millainen vaimo, äiti, tytär ja ystävä hän oli?

Useissa lähteissä Canthien avioliitosta luodaan lähinnä ankea kuva, sellainen, jossa aviomies ja alati kasvava lapsikatras tukahduttivat Minnan luomisvoimaa ja estivät häntä olemasta sellainen kuin oli. Tämä teos kuitenkin luo heidän avioliitostaan lämpimän kuvan. He ovat pari, jotka luottavat toisiinsa, keskustelevat tärkeistä asioista ja antavat toisilleen tilaa. Se kuva lieneekin lähempänä todellisuutta kuin mitä aiemmin on ajateltu, mikä käy ilmi myös edellä mainitusta Minna Maijalan tietokirjasta (kylläpäs minnoja nyt vilisee aiheen ympärillä!).

Minulle Rouva C. oli mieluisa lukukokemus, johon oli mukava uppoutua. Kun teos lähti oikein kunnolla liikkeelle, oli todella vaikea sammuttaa lukulamppu ja laskea kirja yöpöydälle odottamaan. Onnistunut teos kaiken kaikkiaan. Erityisesti pidin teoksen inhimillisyydestä ja siitä, että Ferdinandistakin onnistuttiin luomaan lämmin kuva, ihan päinvastainen kuin mihin on totuttu.