keskiviikko 22. maaliskuuta 2017

Poldark - Demelzan laulu

Winston Graham: Poldark - Demelzan laulu
576 s., Gummerus 2016
alkup. Demelza, 1946
suom. Irmeli Sallamo ja Anuirmeli Sallamo-Lavi
1. suom. painos 1981 nimellä Demelza
 
Luin kesällä Poldark-sarjan avausosan Kapinallinen ja jäin mielenkiinnolla odottamaan seuraavaa osaa eli tätä Demelzan laulua. Ennen tämän lukemista olin jo ehtinyt katsoa tv-sarjan ensimmäisen tuotantokauden ja minulla oli varsin hyvä käsitys siitä mitä tässä toisessa osassa tulee tapahtumaan. Se ei kuitenkaan juurikaan latistanut lukunautintoani, sillä Demelzan laulu osoittautui vähintäänkin yhtä vetäväksi teokseksi kuin avausosakin. Olen myös edelleen sitä mieltä, että kyllä nämä kirjat ovat olleet parempia kuin tv-sarja.
 
Demelzan laulu kuvaa Ross ja Demelza Poldarkin ja heidän lähipiirinsä vaiheita vuosina 1788-1790. Tapahtumat sijoittuvat edelleen Cornwalliin ja ensimmäisestä osasta tutut tapahtumapaikat, kuten Nampara ja sen lähiympäristö, ovat edelleen tapahtumien keskeisenä näyttämönä. Teos alkaa, kun Demelza synnyttää hänen ja Rossin ensimmäistä lasta. Tyttö saa nimekseen Julia. Julian syntymän jälkeen Rossista tuntuu löytyvän entistäkin pehmeämpi puoli, mutta samaan aikaan hän yrittää entistä kovemmin edesauttaa liike-elämään liittyviä hankkeitaan ja tulee jälleen kerran astuneeksi monien merkittävien henkilöiden varpaille. Kaikkein keskeisin hahmo on kuitenkin Demelza, joka opettelee uutta rooliaan Nanparan emäntänä, aatelisrouvana ja tietenkin äitinä.
 
Demelza on melko helläsydäminen nuori nainen, joka välittää miehestään vilpittömästi ja tahtoo olla tälle lojaali tilanteessa kuin tilanteessa. Siitä huolimatta toisinaan hänen pyrkimyksensä muiden auttamiseen ajavat jopa tuon lojaaliuden yli. Rossin Verity-serkku on Demelzallekin läheinen, eikä hän arvaa minkälaisen tapahtumien vyöryn saa aikaan ryhtyessään järjestelemään Verityn asioita. Sen seurauksena lopulta Rossin välit Verityn Francis-veljeen menevät katkolle, mahtava bisnes-suunnitelma saa kapuloita rattaisiinsa ja lopulta johtaa jopa vieläkin suurempiin menetyksiin. Siitä huolimatta Demelza ei katkeroidu, sillä kuten Ross huomaa, Demelzalla on taipumus onnellisuuteen ja iloisuuteen.
 
Minä en erityisemmin pidä Demelzan hahmosta, sillä vaikka hän onkin vilpitön, on hänen tietämättömyydessään ja auttamisenhalussaan jotain melkoisen ärsyttävää. Vaikka Demelza kasvaa ihmisenä koko ajan ja löytää omia vahvuuksiaan ja oppii hyödyntämään niitä, on hän silti melkoisen riippuvainen miehestään. Kun ottaa huomioon tapahtuma-ajan, se tuntuu ihan ymmärrettävältä. Joskus kuitenkin kaipaisin Demelzaan enemmän särmää. Rossissa särmää todella on ja ehkä juuri siksi hän on minulle mieluisa hahmo.
 
Aion ehdottomasti jatkaa matkaani Poldarkin suvun parissa ja tyytyväisenä jo laitoin merkille, että syksyllä ilmestyy sarjan neljännen osan suomennos. Sitä ennen luen tietysti kolmannen osan, sitten kun siihen löytyy aikaa. Tv-sarjan suhteen en ole kuitenkaan lainkaan niin varma haluanko enää katsoa muita tuotantokausia - kyllä näissä kirjoissa on sellaista viehätystä, joka ei hyvistä näyttelijöistä huolimatta filmille välity.
 
♠♠♠♠

keskiviikko 15. maaliskuuta 2017

Pohjolan porteilla

Mervi Heikkilä: Pohjolan porteilla
165 s., Haamu 2017
kansi: Suvi Kari
 arvostelukappale kustantajalta, kiitos!

Pohjolan porteilla on itsenäinen jatko-osa teoksille Louhen liitto ja Tuonella kulkijat. Päähenkilönä nähdään jo aiemmista osista tuttu Roona, yliluonnollisin kyvyin varustettu lukiolaistyttö, jolle paljastuu tässäkin osassa jotain uutta myyttisistä jumalista ja omista kyvyistään.
 
Olen pitänyt kovasti Louhi-sarjan aikaisemmista osista eikä tämäkään ollut pettymys! Heikkilä yhdistää edelleen taitavasti perinteitä ja historiaa sekä nykynuorten maailmaa, mutta jotenkin nyt Roonan todellinen syntyperä ja erikoistaidot linkittyvät entistäkin selkeämmin hänen arkielämäänsä. Mielestäni Roonan elämän tärkeät etapit yhdistyvät onnistuneella tavalla hänen yliluonnolliseen puoleensa sekä vanhoihin jumaliin. Kokonaisuudesta syntyy kiinnostava, kun lukija saa pähkäillä millä tavalla asiat vaikuttavat toisiinsa ja ennen kaikkea mistä sai alkunsa matka, jonka päätteeksi Roona saapuu itsensä Pohjan Akan porteille.

Roona on seurustellut jo kuukausia Aleksin kanssa ja suhde vaikuttaa vakaalta, mutta yhtäkkiä asiat tuntuvat muuttuvan. Roona on ottanut tärkeän askeleen suhteessaan ekan kertansa myötä ja pohtii minäkuvaansa. Roona vaikuttaa haavoittuvaisemmalta ja epävarmemmalta, sillä suhde Aleksiin ei tunnu enää niin selkeältä. Samoihin aikoihin peilikuvassa vilahtaa mystinen varjo ja Roonan isä Eerikki näkee tyttärestään näyn, joka ei lupaa mitään hyvää. Roona päättää syventyä erityistaitoihinsa ja hankkia oman samaanirummun, sillä myös hänen biologinen äitinsä Valpuri kaipaa tyttärensä taitoja avukseen.
 
Yllättäen Roonan haavoittuvaisuus ja epävarmuus näyttäytyykin myös hänen yliluonnollisella puolellaan: Roona ei tunne enää Karhun, oman eläimensä läsnäoloa. Tällä kertaa Roonalla on vastassaan entistä pahemmat viholliset eikä  tilannetta helpota lainkaan Karhun rauhoittavan ja turvallisen olemuksen puuttuminen. Nuori nainen  tuntee jäävänsä melkoisen yksin, vaikka hänellä onkin apunaan ystävänsä Sampsa sekä taitavava rummuntekijä ja samaani Iraida.

Vaikka Roonalla onkin yliluonnollisia kykyjä, hän näyttäytyy tässäkin teoksessa hyvin inhimillisenä. Hänelläkin on omat epävarmat kohtansa, johon varmasti (nuoren) lukijan on helppo samaistua. Kokonaisuudessaan Pohjolan porteilla on mielestäni otteessaanpitävä teos, jonka lukisi vaikka yhdeltä istumalta. Tietyllä tavalla tässä osassa on enemmän uhkan tuntua kuin aikaisemmissa osissa ja Roonan ajoittainen epävarmuus tuo omat väreensä tarinaan, mutta siitä huolimatta tarina tuntuu etenevän virkeästi ja hyvässä tahdissa. Kaikin puolin siis oikein onnistunut teos JA jee, tässä kirjassa tapahtuu yksi sellainen käänne, jota jo aiemmassa osassa aavistelin ja hieman salaa toivoinkin!

♠♠♠♠♠
 
Kannattaa käydä lukemassa myös Kian kommentteja Luetaanko tämä? -blogista, sillä mielestäni hän kirjoittaa tästä kirjasta hyvin!

sunnuntai 12. maaliskuuta 2017

Katri Valan Kootut runot

Katri Vala: Kootut runot
429 s., WSOY 1958, 3.p.
 
Luin viime kesänä ihastuttavan Joka tytön runokirjan, jolloin innostuin lainaamaan lisää mm. Katri Valan runoutta. En kuitenkaan ole ehtinyt aikaisemmin oikein perehtymään koko teokseen, mitä nyt lueskellut muutamia runoja sieltä täältä, joten nyt otin oikein asiakseni tutustua hänen tuotantoonsa oikein kunnolla. 
 
Tämä teos sisältää 42-vuotiaana kuolleen Katri Valan kaikki runoteokset, joita on kaikkiaan viisi kappaletta. Ne ovat Kaukainen puutarha (1924), Sininen ovi (1926), Maan laiturilla (1930), Paluu (1934) ja Pesäpuu palaa (1942). Itseäni puhuttelivat eniten Sinisen oven runot, vaikka mieluisia runoja löysinkin kaikista kokoelman osista.
 
Valan runoissa esiintyy monia eri aiheita ja usein onkin nähtävissä aiheiden jakautuminen eri kokoelmien kesken. Esimerkiksi Valan esikoisteoksen Kaukainen puutarha runot käsittelevät mielestäni selkeimmin luontoa, jumaluutta ja eksotiikkaakin, vaikka näistä aiheista ammennetaan muissakin teoksissa. Sinisen oven runot puolestaan käsittelevät melko pitkälti monentyyppistä kaihoa ja kaipuuta, eron hetkiä, luopumista ja jopa kuolemaa. Nämäkin aiheet toistuvat muissakin teoksissa, mutta muut teokset eivät mielestäni niin pitkälti rakennu juuri näiden teemojen ympärille.
 
Tätä teosta lukiessa minulle valkeni, että Katri Vala oli hyvin monipuolinen runoilija, jonka runot puhuttelivat minua loppusoinnuttomuudesta huolimatta. Yleensä olen loppusointujen ystävä, mutta Vala on jälleen yksi esimerkki runoilijasta, jonka tuotanto ihastuttaa minua ilman loppusointujakin. Hänen ilmaisutapansa on hyvin puhutteleva samoin kuin hänen runojensa aiheet. Lukiessa oli hauska huomata, että moni minua miellyttänyt runo oli merkitty ruksilla. Oletan jonkun merkinneen omia mielirunojaan sillä tavoin, ja on jotenkin hauska ajatella, että näin vanha painos on kulkenut monien käsien läpi ja joskus joku on pitänyt erityisesti juuri samoista runoista kuin minäkin.

lauantai 4. maaliskuuta 2017

Helmikuun luetut + muita kuulumisia

Maaliskuu on jo edennyt pari päivää, mutta en ole aiemmin ennättänyt istumaan tietokoneen ääreen tekemään koontipostausta. Helmikuu oli hyvin toiminnallinen kuukausi minulle ja maaliskuu näyttäisi jatkuvan samanlaisena. Helmikuussa ehdin lukemaan tai kuuntelemaan hyvän määrän kirjoja, mutta aikaa vierähti myös elokuvia katsellen, leipoen ja kirppistuotteita kooten ja myyntiin vieden. Helmikuussa tuli myös juhlittua niin omia synttäreitä (neljännesvuosisata täynnä!) kuin kaverin kihlajaisiakin. Ja jottei juhlat loppuisi kesken, niin tänä viikonloppuna on juhlittu paapan synttäreitä. Nyt kuun vaihteessa olenkin ollut suuren elämänmuutoksen edessä, sillä työpaikkani vaihtuu.

Kirjoitin tammikuun koontipostaukseen, että työsopimukseni lähenee loppuaan eikä minulla vielä tuolloin ollut aavistustakaan mitä sen jälkeen tapahtuu. Kuten aavistelinkin, en saanut sitä työtä, johon olin hakenut ja päässyt haastatteluun. Erinäisten käänteiden jälkeen olisin voinut jäädä samaan työpaikkaan pariksi kuukaudeksi tekemään toista sijaisuutta (mistä tietysti olin kovin iloinen!), mutta sitten tulikin työtarjous samasta paikasta, josta olin hakenut töitä. Minulle tarjottiin vuoden sijaisuutta "kotikirjastossani" ja otin sen vastaan. Olen siis joutunut kokoamaan ajatuksiani moneen kertaan työjuttujen suhteen. Eilen oli viimeinen työpäiväni jo kovin rakkaaksi käyneessä kirjastossa, ja vaikka odotankin tulevaa työtäni innolla ja tiedän tehneeni oikean päätöksen, en voi väittää etteikö ikävä olisi tullut. Kun on lähes vuoden työskennellyt jossakin, asiakkaat ovat tulleet tutuiksi ja työyhteisössä viihtyy ihan älyttömän hyvin, tulee haikea olo väkisinkin. Oli niin ihana vuosi ja olen todella kiitollinen siitä, sillä se oli minulle myös ammatillisen kasvun kannalta superhyvää aikaa. Toivottavasti seuraavasta työvuodesta tulee yhtä onnistunut! Aloitan uudessa työssäni maanantaina ja yritän muistaa suunnata kohti oikeaa kirjastoa. :-)

Koska olen käynyt läpi melkoista ajatusmylläkkää, meni helmikuu pitkälti äänikirjapainotteisesti. 10 kirjaa kertyi listalle ja niistä moni on äänikirja tai sitten lastekirja. Kuukauden yllättäjä oli Antti Tuurin Talvisota, joka muutti käsitykseni Tuurista kirjailijana. Mielenkiintoisia tuttavuuksia olivat myös John Greenin kanssa kirjan kirjoittaneet Lauren  Myracle ja  Maureen Johnson, joiden tuotantoa olisi kyllä kiva lukea lisääkin.

Helmikuun kymppiin kuuluivat
Leena Lehtolainen: Väärän jäljillä 
Sinikka ja Tiina Nopola: Heinähattu, Vilttitossu ja vaari
Sinikka ja Tiina Nopola: Heinähattu, Vilttitossu ja iso Elsa
Antti Tuuri: Talvisota
Leena Lehtolainen: Minne tytöt kadonneet
John Green, Maureen Johnson ja Lauren Myracle: Let it snow
Jarno Mällinen: Kotirintama

Nyt maaliskuussa minulla on kiireistä huolimatta jo muutama kirja kesken, yksi odottaa pääsyä blogiin ja lainapinot vaappuvat ehkä korkeampina kuin koskaan. Ja minun kun piti vähentää lainoja! En kylläkään aio kaikkia lukea ja osan lainasin kirjallisuuspiiriä varten, mutta en enää kyllä taida ehtiä sinne maanantai-illaksi mitään lukemaan. Tulossa on kuitenkin tekstiä ainakin yhdestä runokirjasta, Mervi Heikkilän uutuusteoksesta Pohjolan porteilla ja Poldark-sarjan toisesta osasta Demelzan laulu. Pysykää siis mukana! :)

tiistai 28. helmikuuta 2017

50:50 - Helppo tie hoikaksi ja pysyvään painonhallintaan

Nina Sarell: 50:50 - Helppo tie hoikaksi ja pysyvään painonhallintaan
232 s., Minerva 2017
kansi: Taittopalvelu Yliveto Oy

Viime aikoina olen huomannut ajattelevani entistä enemmän valintojani monenkin eri asian suhteen. Ehkä tässä kuussa ikämittariin pyörähtänyt 25 näkyy juuri siinä, että jollakin tapaa elämänarvojen uudelleen miettiminen tuntuu ajankohtaiselta, vaikka ei tietoinen valinta olekaan. Seinäjokelaisen sairaanhoitajan Nina Sarellin kirjoittaman tietoteoksen lukeminen on omalla tavallaan osa tätä ajankohtaista teemaani. Terveellisestä ruokavaliosta ja painonhallinnasta kertova kirja herätti kiinnostukseni, sillä vaikka olenkin pyrkinyt terveelliseen syömiseen (joskin herkutkin maistuvat), tuntuu että voisin vieläkin parantaa ruokatottumuksiani. Luinkin tämän kirjan suurella mielenkiinnolla ja löysin muutaman hyvän oivalluksen, vaikka minulle uutta tietoa ja vinkkejä ruokavalioon liittyen en tästä oikein löytänytkään.

Nina Sarell kertoo teoksessaan, että hänellä itselläänkin on menneisyytensä liikakilojen kanssa, mutta ruokailutottumuksiaan muuttamalla hän onnistui muuttamaan tilanteen. Sarell kertoo, että hän huomasi perinteisessä lautasmallissa seikkoja, jotka hänelle eivät toimineet: miten toimia keittolounaan kanssa ja miksi pasta-aterialla pitäisi syödä lisäksi vielä leipää? Sarell kertoo syöneensä perusterveellisesti, mutta siitä huolimatta painoa tuli pari kiloa lisää vuosittain. Hän päätti muuttaa ruokavalionsa ja ryhtyi fiftaamaan ruokiaan, mikä tarkoittaa sitä, että hä muutti vähitellen ruokiaan terveellisempään muotoon vaihtamalla puolet entisestä ruoasta terveellisempään. Käytännön esimerkki olkoon vaikkapa pastan vaihtaminen aluksi vain puoliksi kokojyväpastaan.

Kirjaa lukiessani minulle tuli mieleen, että fiftaus lienee hyvin toimiva keino niille ihmisille, joille terveellisten valintojen tekeminen on oikeasti vaikeaa ja suu vaatii paljon totuttelua terveellisempiin makuihin. Sinänsä malli kiinnostaa minua itseänikin, mutta toisaalta minulle ei ole koskaan ollut ongelma syödä vaalean riisin sijasta kokojyväriisiä tai lastata lautaselleni erilaisia salaatteja. Painon puolella terveelliset valinnat eivät juuri näy, sillä olen hyvin perso makealle, mutta vähitellen tämän alkuvuoden aikana olen alkanut  ryhdistäytyä myös sen asian suhteen. Kuten Sarell sanoo, oikotietä kevyempään oloon ei ole.

Sarell kertoo, että fiftaus on elämäntapa ja osa painonhallintaa eikä mikään kuuriluontoinen projekti. Mielestäni tästä teoksesta käy hyvin ilmi se, että tässä ei jankuteta laihduttamisesta, vaan halutaan aidosti auttaa ihmisiä löytämään tie kevyempään ja parempaan oloon. Fiftauksen päämääränä ei nähdäkseni ole pelkästään painonpudotus vaan uusi ja terveellisempi elämäntapa.

Minulle ajatuksiaherättävimpiä huomioita tässä teoksessa oli tietoisuuteen liittyvät seikat, kuten että pitäisi opetella tunnistamaan ja erottamaan toisistaan suun ja vatsan nälkä eli laittaa mieliteot kuriin ja oppia löytämään oikea ja terve näläntunne. Itse olen taipuvainen menemään mielitekojen perässä enkä taida olla kovin hyvä tunnistamaan erilaisia nälkätyyppejä. Ruokailutaidoista kertova osuus olikin minulle hyvin kiinostavaa luettavaa ja painui mieleeni.

Sarellin kirjan lukemisesta jäi hyvä fiilis, ja vaikka en aiokaan lähteä noudattamaan teoksessa esiteltyä neljän viikon muutosohjelmaa, niin kyllä tästä varmasti kuitenkin ammennettavaa löytyy. Tuntuu, että en voi saada tarpeeksi tietoa ja ajatuksenaiheita koskien terveellistä ruokavaliota, joten vaikka moni juttu olikin jo tuttua entuudestaan, ei tämän lukeminen kuitenkaan tuntunut ajanhukalta.  Tämän teoksen voi mielestäni lukea joko kiinnostuksesta terveellistä ruokavaliota kohtaan mutta myös painonpudotuksen ja terveellisemmän elämäntavan tueksi. Teoksen lopussa on kolmen painonhallinnassa onnistuneen ihmisen tarinat ja ne koin hyvin inspiroiviksi. 

sunnuntai 26. helmikuuta 2017

Kotirintama

Jarno Mällinen: Kotirintama
167 s., Like 2017
 
Bongasin töissä uutuushyllystä Jarno Mällisen Kotirintaman, joka oli paitsi kiinnostavan oloinen myös sopivan ohut, jotta saatoin antaa itselleni luvan lainata kotiin vielä yhden kirjan. Pikaisesti sitten päädyinkin tätä lukemaan ja kyllä tässä jotain otteessaanpitävää todella oli!
 
Eletään kesää 1941. On sota, mutta Joonaksen isä ei ole rintamalla. Joonaksen äiti on kuollut hiljattain ja isä päättää muuttaa poikansa kanssa pois entisestä kodista pohjoiseen uusille seuduille. Siellä heillä olisi uusi alku ja Joonaksen pitäisi olla reipas. Isä ei puhu eikä aina ymmärrä, että pieni poika kaipaisi toisinaan lempeyttä eikä mahdottomalta tuntuvia työtehtäviä. Joonas kuitenkin oppii pärjäämään, vaikka koko ajan taustalla elää kysymys miksi äiti kuoli ja miksei isä ole rintamalla muiden miesten tavoin.
 
Tämän teoksen vaikenemisen muurissa on tietynlaista painostavuutta, joka välillä tuntui saavan ainakin minun sydämeni pakahtumaan Joonaksen puolesta. Toisinaan painostavuus hellittää, mutta kysymykset leijuvat ilmassa koko ajan. Uuden kodin piirissä tuntuu myös olevan oma selvittämätön mysteerinsä ja metsäinen ympäristö sai välillä mielikuvitukseni vilkastumaan, vaikka mistään yliluonnollisesta ei olekaan kysymys.
 
Joonas-poikaan on helppo kiintyä, sillä äiditön poika ja isän vaitonainen synkkyys voittivat minun empatiani ja sympatiani puolelleen. Tuntuu kuin kukaan maailmassa ei olisi Joonaksen puolella, isäkin on lähinnä vain ankara, vaikka välillä vähän kehaiseekin omalla jurolla tavallaan poikaansa hyvin tehdystä työstä. Lopun tapahtumasarja, jonka sysää liikkeelle salaisuuksien avautuminen, on mieleenpainuvaa luettavaa. Menetyksen tuoma tuska yhdistyneenä vuosikausia kestäneeseen katkeruuteen ja kostonhimoon aiheuttaa tunnemylläkän, jonka kyllä aistii kirjan sivuilta.
 
Kotirintama on ensikosketukseni Mällisen tuotantoon ja se kyllä antaa vahvan näytön hänen taidoistaan. Näin lukemisen jälkeen minulle jäi kiva fiilis tästä kirjasta, vaikka se välillä tuntuikin painostavalta. Jotkin kohdat mietityttävät kyllä vielä, mutta lukukokemus sinällään on hyvin positiivinen. Kivalta tuntuu myös se, että löysin aivan sattumalta ja suunnittelematta luettavakseni näin hyvän kirjan - minun lukemiseni kun on ollut jo hyvän aikaa melko "suunnitelmallista" varauksineen ja kirjallisuuspiiri- sekä uutuuskirjoineen.
 
♠♠♠♠