keskiviikko 15. helmikuuta 2017

Talvisota

Antti Tuuri: Talvisota
6 cd-levyä, 6 h 30 min
Otava, 2004
1.p. 1984
lukija: Taneli Mäkelä

Kokemukseni Antti Tuurin teoksista ennen Talvisodan kuuntelemista rajoittuu Rataan, joka oli todella puiseva ja tylsä kirja sotakertomukseksi, sekä Tuurin teoksien pohjalta tehtyihin elokuviin. Rata jätti päähäni ajatuksen, että Tuuri on puuduttava tarinankertoja, mutta jostain tuli ajatus kuunnella Talvisota äänikirjana. Heti ensimmäisistä minuuteista lähtien jäin koukkuun tarinaan ja minua ilahdutti suunnattomasti, että samannimisessä elokuvassa päähenkilö Martti Hakalaa näytellyt Taneli Mäkelä toimii tämän äänikirjan lukijana.

Vaikka Talvisodan tarina on minulle elokuvasta tuttu, kuuntelin silti äänikirjaa täydellä mielenkiinnolla. Onneksi sattui olemaan viikonloppu äänikirjaa aloitellessani, sillä kuuntelin lähes kaikki levyt peräjälkeen. Teoksessa kertojana nähdään pohjalainen Martti Hakala, joka sotii jalkaväkirykmentti 23:n riveissä. Samassa joukkueessa on mukana myös hänen nuorempi veljensä Paavo ja muitakin tuttuja miehiä.

Mielestäni Tuurin kerrontatapa on melko tasainen: hän ei romantisoi sotaa ja hae sankarihahmoja, mutta kuitenkaan hän ei myöskään mässäile sodan kauhuilla, vaikka Martti joukkuetovereineen niitä tietysti kohtaa. Kerronnan tasaisuudesta huolimatta se on silti mielenkiintoista ja eräänlaisessa eleettömyydessään kuvaa lukijalle kaiken tarpeellisen. Minun silmiini moni kohtaus visualisoitui selkeästi, mutta en tiedä johtuuko se osin siitä, että olen nähnyt elokuvan aiemmin. Niin tai näin, tarina vie mennessään!

Tarinaa kuunnellessani huomasin, että elokuva poikkeaa osittain kirjasta. Olin tähän asti kuvitellut, että elokuva noudattelee alkuteosta hyvinkin tarkkaan, joten olin hieman yllättynyt. Tietysti elokuvaan on varmasti haluttu lisää myyvyyttä ja jos siitä olisi tehty samalla tavalla vähäeleisen tasainen kuin alkuteos on, ei siitä varmaankaan olisi tullut niin tunnettua.

Suomin Rataa melko kovin sanoin hieman yli neljä vuotta sitten. Talvisota kuitenkin muutti käsitykseni Tuurin tuotannosta ja todennäköisesti tulen tutustumaan joihinkin muihinkin Tuurin teoksiin sitten kun löydän riittävästi aikaa. Suosittelen kyllä tutustumaan tähän teokseen, jos Tuurin tuotanto yhtään kiinnostaa!

 ♠♠♠♠

sunnuntai 12. helmikuuta 2017

Heinähattu, Vilttitossu ja vaari & Heinähattu, Vilttitossu ja iso Elsa

Sinikka ja Tiina Nopola: Heinähattu, Vilttitossu ja vaari
81 s., Tammi 2001, 4.p.
1.p. 1991
kuvitus: Markus Majaluoma
***
Sinikka ja Tiina Nopola: Heinähattu, Vilttitossu ja iso Elsa
97 s., Tammi 2005, 5.p.
1.p. 1997
kuvitus: Markus Majaluoma
 
Luin tammikuussa kaksi ensimmäistä Heinähattu ja Vilttitossu -kirjaa, mikä synnytti innostuksen lukea hetipian lisää sarjan kirjoja. Nyt käsittelyssä olivat sarjan kolmas ja seitsemäs osa, ja innostus tuntuu edelleen jatkuvan - nyt vain on kumminkin pakko yrittää saada muitakin lainoja eteenpäin välillä!
 
Heinähattu, Vilttitossu ja vaari kertoo Kattilakosken perheen arjesta, kun vaari tulee vieraisille. Hanna-äidin mielestä vaari vaatii liikoja ja nuukaa luonnetta ärsyttää ruokkia ylimääräistä suuta. Heinähattu ja Vilttitossu sen sijaan pitävät vaarin seurasta, samoin kuin heidän pikkuveljensä, jota kutsutaan ytimekkäästi pojaksi. Ei Matillakaan ole mitään isänsä vierailua vastaan, mutta Hannan hermoa kiristää ja kaiken lisäksi perheen pihapiirissä tuntuu liikuskelevan kutsumattomia vieraita, sillä lumeen ilmestyy öisin salaperäisiä kengänjälkiä.
 
Mielestäni Heinähattu, Vilttitossu ja vaari on mukava kirja lasten ja isovanhempien välisestä yhteydestä. Vaarilla on aina aikaa lapsenlapsilleen ja hän mieluusti kertoilee heille tarinoita. Toisinaan vaari tuntuu hieman hömelöltä ja oikeastikin melko vaateliaalta viattomine ruokatoivomuksineen, mutta kelpaisi Matillekin kyllä enempikin sapuska kuin mitä yleensä on tarjolla. Jotenkin Hannaa kumminkin ymmärtää, sillä hän tuntuu olevan paikalla vain täyttämässä milloin kenenkin toiveita - joskin osaa hänkin olla tuittupäinen eikä välttämättä kovin hienovarainen toimissaan.
 
Heinähattu, Vilttitossu ja iso Elsa sijoittuu niihin hetkiin, kun Vilttitossukin on jo aloittanut koulunkäynnin. Hänellä tuntuu kumminkin olevan omituisen paljon hyppytunteja ja Heinähattu on ainut, joka havahtuu ihmettelemään Vilttitossun tarinoiden todenperäisyyttä ja vaatteisiin ilmaantuvia koirankarvoja. Samaan aikaan lyhtypylvääseen on ilmestynyt lappu, jossa tarjotaan koiranulkoilutuspalvelua. Koirat aiheuttavatkin naapurustossa melkoista hämminkiä, joka johtaa jopa poliisien Rillirouskun ja Isonavan lomauttamiseen. Samaan aikaan outo kauppias kiertää talosta taloon ja tavaroita katoaa. Kuka nappaa epäilyttävän hepun, kun poliisit eivät tee mitään lomautukseensa vedoten? Entä mitä Vilttitossu tekee päivät pitkät?
 
Heinähattu, Vilttitossu ja iso Elsa kertoo koulukiusaamisesta ja tuo esiin miten pahalta se voi tuntua. Vilttitossu on neuvokas tyttö, joka ei haluaisi antaa periksi, vaikka koulussa onkin kurjaa. Joskus kuitenkin on paras keksiä muuta tekemistä koulupäivien ajaksi, kuten Alibullenin neidit tekivät aikoinaan. Samaan tarinaan on yhdistetty myös huumoria, sillä Matti Kattilakosken muutto kellariin haastemiestä pakoon aiheuttaa jos jonkinmoista kommellusta kotona.
 
Hieman ihmettelin tätä seitsemättä osaa lukiessani, että mihin kummaan perheen poika on kadonnut: onko hänet vain pyyhkäisty pois kuin tätä ei olisi koskaan ollutkaan? Vasta kirjan lopussa käy ilmi, että poika viihtyy isovanhempiensa luona paremmin kuin kotonaan ja onkin siksi tämänkin tarinan tapahtumahetkellä heidän luonaan.
 
♠♠♠♠

tiistai 7. helmikuuta 2017

Väärän jäljillä

Leena Lehtolainen: Väärän jäljillä
11 cd-levyä, 12 h 47 min.
Btj äänikirjat 2014 (alkup. Tammi 2008)
lukija: Krista Putkonen-Örn

Kuuntelin Leena Lehtolaisen Väärän jäljillä melko sukkelaan tahtiin pidettyäni muutaman kuukauden tauon Maria Kallio -dekkareista. Tauon syynä oli kyllästymisen tunne, jota koin Kallion hahmoa kohtaan. Nyt tuo tunne on kuitenkin tiessään ja tauko tuntuukin olleen hyvä idea.

Maria Kallio on siirtynyt pois poliisityöstä ja toimii projektiluontoisesti tutkijana toisessa työssä. Kallio kuitenkin saa siirron takaisin poliisin hommiin, mikä jännittää häntä aikaisempien traumaattisten kokemusten vuoksi. Hän kuitenkin tarttuu työhön ja alkaa selvittää toimittaja Jutta Särkikoskeen kohdistuneita uhkauksia sekä henkirikosta, jonka uhriksi tuntuu sattuman kaupalla valikoituneen väärä henkilö - uhriksi kun oli aiottu Jutta Särkikoski.

Marian kotijoukot eivät ole riemuissaan naisen paluusta poliisin tehtäviin, sillä luonnollisesti rikollisten jahtaaminen tuo tullessaan tiettyjä riskejä. Jotenkin Maria tuntuu kuitenkin pitävän tilanteen käsissään, vaikka välillä tuttu omapäisyys nouseekin esiin eikä hän malttaisi toimia asemansa mukaisesti ja olla syöksymättä suin päin tilanteisiin. Kuitenkin Mariassa on edelleen nähtävissä samaa tasoittumista, jonka huomasin jo Veren vimman ja Rivon satakielen kohdalla. Toisaalta luonteen tasoittuminen vähentää hahmoa kohtaan monesti tuntemaani ärsytystä, mutta toisaalta kaipaan kuitenkin hahmoon lisää potkua.

Väärän jäljillä oli ihan kiinnostava tapaus, joka ainakin minut yllätti lopputuloksellaan. Kuitenkin olen sitä mieltä, että nämä uudemmat osat eivät ole niin vetäviä kuin ensimmäiset Maria Kalliot, mutta en oikein tiedä mistä se johtuu. Jotenkin tuntuu, että tässäkään teoksessa tarina ei lähtenyt oikein kunnolla vetämään, vaikka sinänsä ihan valppaana ja kiinnostuneena kirjaa kuuntelinkin. Vaikka en olekaan erityisen häikäistynyt tästä teoksesta, niin minulla on jo kuuntelussa seuraava dekkari Minne tytöt kadonneet. Kirjoitan siitä sitten, kun olen kuunnellut kirjan loppuun asti.

♠♠♠
 

sunnuntai 5. helmikuuta 2017

Koiramäen Martta ja Ruuneperi

Mauri Kunnas: Koiramäen Martta ja Ruuneperi
64 s., Otava 2005, 3.p.
 
Oikein hyvää Runebergin päivää kaikille! Tämän päivän viettoon sopii erinomaisesti luettavaksi Mauri Kunnaksen ihastuttava teos Koiramäen Martta ja Ruuneperi, joka kuljettaa lukijansa kansallisrunoilijamme kotiin Porvooseen ja esittelee Runebergin ja tämän Fredrika-vaimon ohella myös mm. Elias Lönnrotin ja J.V. Snellmanin.
 
Koiramäen pikkuinen Martta pääsee Tilta-siskonsa kanssa käymään Porvooseen serkkunsa Loviisan luo. Loviisalla on siskoksille uutisia, sillä Runebergin piiat ovat sairastuneet ja Loviisa serkkuineen pääsee auttamaan Fredrika-rouvaa talon töissä, sillä Runebergeille odotetaan vieraita ja valmisteltavaa on paljon. Mukana kulkee Marttan Saima-possu, joka aiheuttaa kommelluksia - joskin ne päättyvät onnellisesti. Runebergien arjen kuvaamisen ohella lukija pääsee tutustumaan tarinoihin Saarijärven Paavosta sekä Sven Tuuvasta.
 
Koiramäen Martta ja Ruuneperi kuvaa pienellekin lukijalle kiinnostavalla tavalla mennyttä elämää ja arkea. Mauri Kunnaksen kuvitus on taattua laatua ja tuttuun tapaan täynnä mielenkiintoisia yksityiskohtia. Tarina kuitenkin tuntuu paikoitellen hieman pitkältä ja muistan, että en ole aina itsekään jaksanut lukea tätä kerralla loppuun: olkoonkin, että kyseessä on kuvakirja. Pituutta varsinaiseen päätarinaan tuo lyhennelmät Runebergin runoista, jotka ovat sinänsä ihan kiinnostava lisä tarinaan, mutta kokonaisuudesta tulee kyllä kuitenkin melko tuhti eikä perheen pienimpien mielenkiinto välttämättä pysy hereillä koko kirjan ajan. Kunnas on kuitenkin tehnyt mielestäni ansiokasta työtä tuodessaan kansallisrunoilijamme hahmon myös lasten ulottuville mieluisassa muodossa!
 
♠♠♠♠

perjantai 3. helmikuuta 2017

Tammikuun luetut

Vuosi 2017 tuntuu lähteneen liikkeelle ripeästi ja etenkin viime päivinä on tuntunut siltä, että koneen ääreen ei ehdi istua kirjoittelemaan blogijuttuja eikä aina ole oikein huvittanutkaan ottaa läppäriä esiin. Lukenut kuitenkin olen ja ehdin kuin ehdinkin lukemaan klassikkohaasteeseen aikomani teoksen, vaikka viime tippaan se jäi! Olin kuvitellut lukevani Woolfin Mrs. Dallowayn ripeästi, mutta ohuehko kirja yllätti minut työläydellään. Viime viikolla kimppuuni pyrkinyt flunssa hieman verotti voimiani, mutta onnistuin selättämään sen pikavauhtia ja olen jo taas täydessä vauhdissa. Hinasin itseni jopa luistelemaan kolmen vuoden tauon jälkeen. Olen aina ollut siinä ihan surkea ja sydämeni paukutti tuhatta ja sataa, kun pelotti niin lujaa, mutta ainakin sain jännitystä elämääni. :-D

Nyt ihan viime päivinä olen hieman kärsinyt siitä, että mikään kirja ei tunnu houkuttelevan lukemaan ja mielessä onkin välähtänyt ajatus kuljettaa kaikki kirjaston kirjat palautukseen ja aloittaa tilanne puhtaalta pöydältä. Jotenkin tuskastuttaa ajatus siitä, että tiedän osasta olevan varauksia ja osa taas on notkunut lainapinossani jo ihan liian kauan uusintojen turvin. Ehkä vielä päädynkin karsimaan lainojani, jos se vaikka helpottaisi tilannetta. Tammikuussa tein pienen kirja-aiheisen lupauksen, jonka mukaan en saanut lainata kotiin lisää kirjoja ellen ensin palauttanut osaa pois. Pidin lupauksen ja nyt helmikuussa ajattelin luvata, että en tee kuin korkeintaan neljä varausta eli käytännössä yhden per viikko. Ehkä on syytä pitää mielessä edelleen myös tammikuinen lupaus..!

Tällä hetkellä minulla on töitä jäljellä enää neljä viikkoa. Pieni haikeus alkaa jo hiipiä mieleen, kun tutun työpaikan taakse jättämisen aika alkaa lähestyä. En vielä tiedä mitä alan tämän sijaisuuden päättymisen jälkeen tekemään, mutta ensi viikon aikana pitäisi tulla tieto eräästä hakemastani paikasta. En tosin jaksa kauheasti uskoa tulevani valituksi, sillä haastatteluun oli kutsuttu poikkeuksellisen monta henkilöä ja siihen joukkoon mahtuu varmasti hyviä ehdokkaita. Aika näyttää mitä tulee tapahtumaan. Täytyy vain nauttia näistä viimeisistä viikoista nykyisessä ihanassa työpaikassani! Jos sattuu käymään niin ikävästi, että työttömyys tulee osakseni, niin voin ainakin yrittää lohduttautua ajatuksella "nyt ehdin lukemaan niin paljon kuin haluan". :-)

Tammikuussa luin 11 kirjaa, joista suurin osa oli minulle mieluisia. Erityisesti alkukuun kirjat veivät minut mennessään, mutta loppukuusta kohdalleni osui enemmän sellaisia kirjoja, jotka eivät oikein olleet minun makuuni. Luin seuraavat kirjat:

Pekka Kytömäki: Valo pilkkoo pimeää
Tiina Raevaara: Korppinaiset
Care Santos: Suklaan maku 
Jari Tervo: Koljatti 
Aulis Blinnikka ja Asko Simanainen: Muistojen Suistamo kuvina - Elämää ennen evakkoaikaa
Maeve Binchy: Tara Road
Mats Strandberg: Risteily
Virginia Woolf: Mrs. Dalloway 

Helmikuussa toivoisin pääseväni madaltamaan lainapinojani ja lukemaan edes yhden oman hyllyn kirjan. Tänä vuonna en ole edes viitsinyt haastaa itseäni lukemaan oman hyllyni kirjoja, sillä en vain kertakaikkiaan ole ikinä onnistunut kovinkaan hyvin prosentein. Pidän tuon ajatuksen kuitenkin mielessä ja aion oman hyllyni kirjoja lukea, jos sopiva tilaisuus tulee. Hyvää lukukuuta kaikille, toivottavasti käsiinne osuu oikeita helmiä! 

tiistai 31. tammikuuta 2017

Klassikkohaaste 4: Mrs. Dalloway

Kirjabloggaajien klassikkohaaste on täällä taas! Koska viime vuonna luin haasteisiin kotimaisen ja ulkomaisen mieskirjailijan teokset, päätin tänä vuonna lukea samanlaisen parin naiskirjailijoilta. Hetken mietin pitäisikö Suomen 100-vuotisjuhlavuoden vuoksi lukea haasteeseen kotimainen klassikko, mutta päädyin kuitenkin pysymään alkuperäisessä suunnitelmassa, sillä luen muutenkin paljolti kotimaisia kirjoja. Lisäksi Virginia Woolfin Mrs. Dalloway on ollut lukulistallani jo niin kauan, että se oli melko nopeasti selkeä valinta tähän haasteeseen.
 
***
 
Virginia Woolf: Mrs. Dalloway
277 s., Seven-pokkarit/Otava, 2011, 4.p.
ilmestyi suomeksi 1. kerran 1956
alkup. Mrs. Dalloway, 1925
suom. Kyllikki Hämäläinen
 
Mrs. Dalloway on yhdenpäivänromaani, jonka kerronta on tajunnanvirtainen. Teos kertoo Clarissa Dallowayn päivästä, jolloin hän valmistelee seurapiirijuhlia. Kerronta keskittyy välillä kuvaamaan myös muiden ihmisten päivän kulkua, kuten esimerkiksi Clarissa Dallowayn aviomiehen lounaskutsua tai Septimus Warren Smithin kilvoittelua harhojensa keskellä. Septimus on tarinan toinen päähenkilö.
 
Minun täytyy myöntää, että Mrs. Dalloway osoittautui minulle aika vaikeaksi kirjaksi. Olin kuvitellut lukevani tämän tuosta vain, mutta tajunnanvirtainen kerronta yllätti minut, vaikka tiesinkin teoksen kerronnan sellaiseksi jo etukäteen. Yllättäen jouduinkin todella terästämään keskittymistäni eikä tätä teosta käynytkään lukeminen väsyneenä, sillä tapahtumien kulkua oli välillä mielestäni työlästä seurata. Lisäksi olin ällistynyt siitä, että päähenkilöiksi on valittu kaksi hahmoa, joilla ei ole kerrassaan mitään tekemistä toistensa kanssa - Woolf kylläkin tavallaan yhdistää hahmot lopuksi muiden hahmojen kautta, mutta muuten mielestäni heistä olisi voitu kirjoittaa kaksi täysin erillistä kirjaa.

Jotenkin minusta tuntuu, että en oikein ymmärtänyt Woolfin tyyliä kirjoittaa. Nyt lukemisen jälkeen koitin etsiä hieman tietoa tästä kirjasta ja ilmeisesti Clarissan ja Septimuksen hahmojen on tarkoitus peilata toisiaan. Minä en kuitenkaan sellaista lukiessani älynnyt enkä tainnut muutenkaan oikein ymmärtää mitä kaikkia merkityksiä Woolf on tekstiinsä kätkenyt. Tajunnanvirtaisuus ei tunnu olevan minun juttuni eikä tässä tarinassa muutenkaan ollut minun mielestäni mitään erityisen kiinnostavaa.

Vaikka Mrs. Dalloway ei osoittautunutkaan "minun kirjakseni", olen ylpeä siitä, että sain lopultakin luettua tämän klassikon. Toisaalta olen hieman pettynyt siitä, että en kyennytkään ymmärtämään tunnettua teosta, jota on kehuttu paljon, mutta varmasti jokaiselle joskus tulee eteen kirja, joka itselle ei oikein meinaa avautua.