sunnuntai 16. syyskuuta 2018

The Travelling Cat Chronicles

Hiro Arikawa: The Travelling Cat Chronicles
247 s., Doubleday 2017
alkup. Tabineko Ribôto, 2015
englanniksi japanista kääntänyt: Philip Gabriel
 
Luen todella harvoin kirjoja englanniksi tai oikeastaan voisi sanoa, että en lue kirjoja englanniksi. Nyt eteen osui kuitenkin niin vastustamattoman kuuloinen teos, että se oli saatava luettavaksi, vaikka pitikin tilata oikein kaukolainaksi asti. Löysin tämän kirjan Kartanon kruunaamattoman lukijan blogista toukokuussa. Hänen tekstinsä voit lukea tämän linkin takaa.
 
The Travelling Cat Chronicles kertoo Satorusta ja hänen rakkaasta Nana-kissastaan, joka päätyy Satorun hoivaan vietettyään katukissan elämää ja loukattuaan jalkansa. Jalan parannuttua Satoru toivoo Nanan jäävän ja niin Nana mielellään tekeekin. Kun he ovat eläneet viisi yhteistä vuotta, alkaa Satoru etsiä kissalleen uutta kotia. 
 
Ensimmäisenä mieleen nousee kysymys miksi kukaan haluaisi luopua rakkaasta kissastaan, mutta melko pian lukijalle on selvää, että Satoru ei enää kauaa kykene itse huolehtimaan Nanasta. Syytä ei suoraan kerrota ennen kuin lopussa, mutta sen pystyy kyllä arvaamaan. Satorulla on mielessään 3 eri vaihtoehtoa Nanan tulevaksi kodiksi ja perheeksi. Hän haluaa tarjota Nanalle parhaan mahdollisen tulevaisuuden ja varmistaa, että sillä on aina kaikki hyvin. Nuoruudessaan paljon muuttamaan joutunut Satoru on elämänsä aikana kohdannut monia ihmisiä ja saanut ystäviä. Niinpä he matkaavat Nanan kanssa hopeanvärisellä pakettiautolla pitkin Japania tutustumaan uusiin isäntäehdokkaisiin, jotka ovat Satorun ystäviä vuosien varrelta. Matkalla kerrataan Satorun elämää aikajärjestyksessä ystävyyssuhteiden kautta sekä kohdataan monia huikeita hetkiä tien päällä.
 
Tässä tarinassa on monta kertojaa: Satoru, vaihtuvasti hänen ystävänsä ja tietenkin Nana. Moniäänisyys tekee tarinasta entistäkin mielenkiintoisemman, vaikka minun mielenkiintoni ylläpitämiseen riittäisi pelkkä kissapäähenkilökin. Nanan ajatukset kulkevat juuri sitä rataa, jota kuvittelisin omien kissojenikin ajatusten kulkevan: omanarvontuntoista, älykästä ja kuitenkin läheisyyttä ja hoivaa kaipaavaa. Nanassa on asennetta! Kirjassa tavataan myös muutama muu kissa, kuten pieni pentu, jolle Nana antaa kullanarvoisia oppeja.
 
The Travelling Cat Chronicles on kirja, joka kosketti minua. Kirjan loppupuolella tuli vuodatettua muutama kyynelkin, mutta oikeastaan koko kirja vei minut lämpimän tunnelmansa myötä tunteikkaisiin tunnelmiin. Olisin ehkä liikuttunut vielä enemmän, mikäli olisin lukenut kirjan omalla äidinkielelläni - vaikka teoksen kieli onkin mielestäni selkeää ja helppolukuista, vaatii englanti minulta silti  eri tavalla keskittymistä kuin suomi.
 
Tämä on sellainen teos, jota voisi kutsua page turneriksi. Tarinaa vain haluaa lukea eteenpäin ja  kietoutua sen ihanaan tunnelmaan. Mielestäni Hiro Arikawa kuvaa hienosti paitsi omistajan rakkautta kissaansa myös kissan syvää kiintymystä omistajaansa. Kissat ovat itselleni erityisen tärkeitä eläimiä, joten tuntuu kuin hän olisi kirjoittanut juuri minulle. Jos haluat lukea jotain ihanaa, lue tämä kirja.
 
♠♠♠♠♠

Tätä lukiessa tuli taas mieleen toinenkin ihana japanilainen kirja Kissavieras, jonka luin pari vuotta sitten. Japanilaiset tuntuvat osaavan kissoista kirjoittamisen taidon.

maanantai 10. syyskuuta 2018

Kuolema Sherlock-seurassa

Graham Moore: Kuolema Sherlock-seurassa
477 s., Atena 2012
alkup. The Sherlockian (USA), The Holmes Affair (Iso-Britannia), 2010
suom. Taina Wallin
kansi: Nina Leino
 
Käsittelemme lukupiirin syyskauden ensimmäisessä kokoontumisessa lukupiiriaiheista kaunokirjallisuutta. Valittavana oli kirjoja laidasta laitaan ja itse päädyin valitsemaan Graham Mooren dekkarin Kuolema Sherlock-seurassa. Minua kiinnosti se, että Moore kuljettaa tarinaa kahdessa aikatasossa ja kietoo kaksi erilaista arvoitusta toisiinsa. Siinä hän kyllä onnistuu todella hyvin! Teoksen yhteys kirjallisuus- tai lukupiiriin on jokseenkin löyhä, mutta oli kyllä mukava sukeltaa kirjaan, jossa kirjallisuus on keskeisessä asemassa.
 
Vuonna 1893 Arthur Conan Doyle on kyllästynyt Sherlock Holmesiin ja päättää tappaa tämän - kirjallisessa mielessä toki. Tuo päätös sysää aikaan erikoisen tapahtumasarjan, sillä lontoolaiset eivät ota lähes todellisena henkilönä pitämänsä Holmesin poismenoa kevyesti. Muutamien vuosien kuluttua Doylen maine elää edelleen ja moni uskoo hänen olevan Holmesin veroinen salapoliisi. Hän saakin vihjeen nuoren naisen murhasta, jota ryhtyy selvittämään. Hän aikoo näyttää olevansa Holmesia parempi etsivä.
 
Vuonna 2010 sherlockistiyhteisö kokoontuu New Yorkissa vuotuiseen tapaamiseensa. Tällä kertaa luvassa on kuitenkin jotain erityistä, sillä ansioituneinen sherlockisti Alex Cale on lopultakin vuosikymmenien uurastuksen jälkeen löytänyt Doylen kadonneen päiväkirjan. Päiväkirja on kiehtonut sherlockisteja ympäri maailmaa, sillä sen ajatellaan ratkaisevan Doylen elämän mysteerit. Cale kuitenkin vaikuttaa kaikkea muuta kuin onnelliselta löydöstään ja hän epäilee, että häntä seurataan. Ennen kuin Cale ehtii paljastaa päiväkirjan sisällön, hänet löydetään murhattuna hotellihuoneestaan ja päiväkirja on tiessään. On yhteisön uusimman jäsenen, Harold Whiten, aika astua esiin.
 
Harold White ottaa kunniatehtäväkseen ratkaista Calen murhan sekä ottaa selvää mitä tapahtui jälleen kerran kadoksiin joutuneelle päiväkirjalle. Avukseen hän saa nuoren toimittajan, Sarahin. Hänen avullaan Doylen jälkeläinen saa yhteyden Haroldiin ja pyytää tätä palkkalistoilleen etsimään päiväkirjan. Matka kuljettaa Haroldin Lontooseen, Doylen ja Holmesin kaupunkiin.
 
Teos etenee kahdessa aikatasossa. Toisessa tasossa selvitetään tuoretta henkirikosta ja päiväkirjan arvoitusta Haroldin kanssa, toisessa puolestaan eletään Doylen kanssa juuri sitä ajankohtaa, jonka kadonnut päiväkirja kattaa. Vähitellen juonet alkavat punoutua yhteen ja koko ajan rinnalla kulkee myös Doylen Holmes-tuotanto, johon Harold tutkimuksissaan vahvasti nojaa. On mielenkiintoista seurata mitä todella tapahtui päiväkirjan ajanjaksona, kun yhtä aikaa nykyajassa kamppaillaan palapelin palasien yhdistämisessä.
 
Alussa Kuolema Sherlock-seurassa tuntui vähän raskassoutuiselta teokselta, mutta muutaman kymmenen sivun jälkeen tarina imaisi mukaansa ja tulinkin lukeneeksi tämän lähestulkoon kokonaan yhden päivän aikana. Juonikuvio on niin kiehtova, että aika kuluu kuin huomaamatta, vaikka aloinkin jo epäillä noinkohan saan tämän luettua ajoissa. Tämä on melkoinen tarina!
 
♠♠♠♠

lauantai 8. syyskuuta 2018

Verikuu ja muita outoja tarinoita

Jaana Ala-Huissi & Mervi Heikkilä: Verikuu ja muita outoja tarinoita
148 s., Haamu 2018
kansi: Ivi Rebova
a-kappale kustantajalta, kiitos!

Eteläpohjalaiset kirjailijat Jaana Ala-Huissi ja Mervi Heikkilä ovat kirjoittaneet yhdessä novellikokoelman, joissa sekoittuu mielenkiintoisella tavalla kansanperinne, historia, nykypäivä ja rajatiedon ilmiöt. Niminovelli Verikuu on Heikkilän kirjoittama ja kieltämättä avaa kokoelman sangen koukuttavasti. Teos sisältää kaikkiaan 14 novellia, joista puolet on Heikkilän ja puolet Ala-Huissin kirjoittamia.

Luen varsin vähän novelleja, mutta tämän kokoelman ahmaisin parissa illassa. Kaikissa novelleissa oli jotain sopivan metkaa ja "vinksallaan", vaikka miljööltään ne ovatkin erilaisia. Ala-Huissi sijoittaa tarinansa enemmän historiaan, Heikkilä puolestaan maustaa nykytodellisuutta spekulatiivisen fiktion keinoin. Heikkilä on mielestäni novelleissaan myös Ala-Huissia kokeilevampi ja ehkä voisi tavallaan myös sanoa rajumpi. Ala-Huissi ammentaa enemmän historiasta ja kirjoittaa novelleissaan "tutummista outouksista". Kuitenkin erilaisuudesta huolimatta näistä syntyy ihan tasapainoinen novellikokoelma, vaikka Ala-Huissin selkeästi lyhyemmät novellit tuntuvatkin välillä vähän latteilta Heikkilän kokeilevuuden rinnalla.

Omiksi suosikeikseni tästä kokoelmasta nousivat niminovelli Verikuu, Piilopirtti, Chatte, Juhannusyö ja Agnes, sillä ne muodostuivat kokonaisuuksina minulle mieluisimmiksi. Myös muut novellit luin mielelläni enkä voi sanoa, että yksikään kokoelman novelleista olisi huono. Tällaista lukisin mieluusti lisääkin!

♠♠♠♠
 

torstai 6. syyskuuta 2018

Minä, plus size

Marjaana Lehtinen & Varpu Tavi: Minä, plus size
159 s., Docendo 2018
etukannen valokuva: Petri Mast
valokuvat: Petri Mast ja Lehtisen kotialbumi
 
Suomen ensimmäistä plus size -missi Marjaana Lehtistä haastateltiin taannoin Huomenta Suomessa. Keskustelun keskiössä oli hänen tuore kirjansa, jonka tekemisessä on ollut mukana kirjailija Varpu Tavi. Tavi on toiminut Marjaanan tarinan kirjurina. Keskustelu herätti mielenkiintoni kirjaa kohtaan, joten varasin sen. Teos on meidän alueen kirjastoissa sijoitettu terveyskirjallisuuteen luokkaan "59.3 henkilökohtainen terveydenhoito". Lukemisen jälkeen olen sitä mieltä, että tämä sopisi enemmänkin vaihtoehtoiseen luokkaansa elämäkertakirjallisuuteen, vaikka Lehtisen tarinassa terveysasiat ja elämänmuutos onkin vahvasti läsnä.
 
Marjaana Lehtinen on kahden lapsen äiti ja  vaimo, joka on tehnyt huikean elämänmuutoksen. Hän on laihduttanut 80 kiloa ja pienentynyt 9 vaatekokoa. Saavutus on todella kunnioitettava. Lehtinen valittiin vuonna 2017 Suomen ensimmäiseksi plus size -missiksi ja nykyisin hän toimii mallina ja puhuu kehopositiivisuuden puolesta. Teoksessa kuvataan Lehtisen tarinaa koulukiusatusta lapsesta unelmiensa toteuttajaksi. Hänen elämäänsä on mahtunut paljon isoja käänteitä, mutta loppujen lopuksi hän on selvinnyt niistä.
 
Mielestäni tämä teos on ennen kaikkea Marjaana Lehtisen tarina, mutta voi samalla toimia vertaistukena suuren elämänmuutoksen tehneille tai tsemppinä niille, jotka yrittävät muuttaa elämäänsä. Teoksesta jäi positiivinen ja hyvä fiilis. Myös kuvitus tukee tuota fiilistä. Lehtinen on kaikella tavalla kehopositiivisuuden puolestapuhuja, sen aistii kirjasta selvästi.

tiistai 4. syyskuuta 2018

Elokuun luetut ja tervetuloa syksy!

Elokuu meni nopeasti, kuten hoen oikeastaan joka kuun kohdalla. Tänä vuonna syksyn saapumiseen ei liity sellaista haikeutta kuin esimerkiksi viime vuonna, sillä kesä oli kunnon kesä helteineen kaikkineen eikä vain pitkä ssadekausi ennen varsinaista syksyä. Pidän kaikista vuodenajoista, mutta uuden vuodenajan saapumisessa on aina jotain erityistä.


Elokuu oli ihana ja nauruntäyteinen. Erityisenä mieleen jää yläasteaikaisen luokkani luokkakokous, jota olin järjestämässä. Oli niin kiva taas nähdä meidän luokkaa ja aika samanlaisia me ollaan vielä 10 vuoden jälkeenkin. Sain tuosta tapaamisesta valtavasti virtaa, joten kiitos teille 9D!

Elokuussa innostuin myös pitkästä aikaa neulomaan, mikä tietysti vei aikaa lukemiselta. Yhdistin neulomiseen kyllä monesti äänikirjat, mutta elokuvat veivät kyllä mukanaan aika tehokkaasti myös. Viikko sitten kävin myös oikein elokuvissa katsomassa uuden Mielensäpahoittajan. Mielestäni Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja oli oikein onnistunut elokuva. Se ei ollut niinkään humoristinen vaan enemmänkin koskettava. Heikki Kinnunen onnistui roolissaan todella hyvin. Suosittelen!

Elokuussa luin tai kuuntelin 7 kirjaa. Valtaosa niistä vei mennessään helposti, joku taas oli hieman pettymyskin. Elokuun lukemistossa mieluisinta oli kuitenkin se, että pystyin pakottomasti lukemaan juuri sitä mitä milloinkin tahdoin: ei varausjonoahdistusta eikä mitään muutakaan aikataulutettua lukemista. Tuntuu, että se on usein melko harvinaista herkkua.

Elokuussa luin
Valkama: Itämeren Auri

Syyskuu on lähtenyt liikkeelle lukuintoisasti, mutta saa nähdä mitä työn ja opiskelun yhdistäminen taas tekee muulle lukemiselle. Onneksi nyt voin hieman hidastaa tahtia, joten lukuharrastukselle tullee jäämään paremmin aikaa kuin edellisenä lukuvuotena. Lukupiirikin alkaa taas pian, ja vaikka se hieman aikatauluttaa lukemistani, en ole siitä pahoillani lainkaan. On kiva päästä taas myös ihan kasvokkain keskustelemaan kirjoista. Antoisaa kirjasyksyä kaikille! :)

perjantai 31. elokuuta 2018

Aavetaloja ja ihmiskohtaloita 2

Mauri Karvonen: Aavetaloja ja ihmiskohtaloita 2 - Hyytävä matka Suomen historiaan jatkuu
336 s., Nemo 2018
kansi: Maria Mitrunen
 
Pari vuotta sitten Mauri Karvoselta ilmestyi teos, jossa kuvattiin paranormaaleja tapahtumia tunnetuissa suomalaisissa kohteissa. Karvosen teoksessa oli erityisen kiinnostava se, miten hän oli tehnyt perusteellista taustatutkimusta ja kartoittanut kohteiden vaiheita läpi vuosisatojen sekä ottanut selvää omistajasuvuista tai muista paikkoihin keskeisesti liittyneistä henkilöistä. Tuo teos oli Aavetaloja ja ihmiskohtaloita, ja nyt teos on saanut jatkoa uusin kohtein.
 
Matka paranormaalien kohteiden tyyssijoihin jatkuu yhtä perusteellisena kuin edellinenkin teos. Karvonen on selvästi ottanut kohteistaan hyvin selvää ja peilaa todellisia historian vaiheita siihen, mikä tai kuka voisi olla ilmiöiden taustalla. Hän ei ota suoranaista kantaa siihen, ovatko ilmiöt totta. Siksi tämä teos sopii mielestäni loistavasti paitsi niille jotka ilmiöihin uskovat myös skeptikoille.
 
Tässä teoksessa esitellään 12 kohdetta ympäri Suomea. Osa kohteista on yksittäisiä rakennuksia, toisinaan tarkastelussa on isompi alue tai kokonainen kaupunki. Itselle erityisen kiinnostavia kohteita olivat Laukon kartano, jonne sijoittuvan Elinan surman vastikään kuuntelin, sekä Hatanpään kartano, joka tuli esille Kylmien kyytimiehessä. Myös Kankaisten kartano oli muista yhteyksistä tuttu. Joka tapauksessa olipa kohde ennestään tuttu tai ei, mielenkiinto pysyi yllä koko ajan. Edelliseen teokseen verrattuna nyt myös oikolukuun oli panostettu enemmän ja kieliasu oli sujuvampi, mikä teki lukemisesta miellyttävämpää.
 
Kummitteluilmiöistä ja historiasta kiinnostuneena tämä teos oli nappivalinta minulle. Toivottavasti Karvonen jatkaa vastaavien kirjojen kirjoittamista, sillä täällä ainakin olisi yksi lukija odottamassa!
 
♠♠♠♠½