maanantai 4. tammikuuta 2021

Kuinka olla kuuluisa

 Caitlin Moran: Kuinka olla kuuluisa
10 h 34 min., Kustantamo S&S 2019
alkup. How to Be Famous, 2018
suom. Heli Naski
lukija: Maija Lang

On vuosi 1995 ja Johanna Morrigan on juuri muuttanut Lontooseen. Ura uskottavana musiikkitoimittajana on aluillaan ja Johanna luovii popkulttuurin ja kuuluisuuksien virrassa täydellä nuoruuden innolla. Hän kokee todella elävänsä, hän kokee tulleensa joksikin. Unelmat ovat toteutumassa. Tällainen elämä tuo tullessaan kuitenkin myös kuuluisuuden varjopuolia, joiden takia voi joko piiloutua ainiaaksi tai kohdata ne ja voittaa nöyryyttäjänsä.

Luin muutamia vuosia sitten Caitlin Moranin teoksen Näin minusta tuli tyttö, joka kertoo Johanna Morriganin varhaisemmista vuosista. Luin juuri postaukseni kyseisestä kirjasta ja hämmästyin, että olin pitänyt siitä niinkin paljon. Näin vuosia myöhemmin minulle on nimittäin kehkeytynyt lukukokemuksestani jotenkin erilainen, ehkä tylsempi, mielikuva, minkä vuoksi hieman epäröin ottaa tätä kirjaa kuunteltuun. Onneksi en antanut ennakkoluulojeni voittaa, sillä Kuinka olla kuuluisa on mielestäni hyvä kirja.
 
Tässä teoksessa on onnistuneesti yhdistetty viihde ja vakavammat teemat, kuten hyväksikäyttö. Feminismi näkyy teoksessa oikeastaan koko ajan, vaikka ei välttämättä esiin nostettavana erillisenä teemanaan vaan pikemminkin hahmojen toiminnassa. Päähenkilö Johanna on kiinnostava tyyppi, samaan aikaan vielä itseään etsivä ja epävarma, mutta julkisuusminänsä Dolly Wilden muodossa varma, vahva ja rohkea. Kun nuo kaksi minää alkavat todella täydentää toisiaan, syntyy aika timanttinen tyyppi, joka on samaan aikaan sekä herkkä että vahva, pelon hetkilläkin rohkea.

perjantai 1. tammikuuta 2021

Mummo

Antti Heikkinen: Mummo
9 h 34 min., WSOY 2017
lukija: Antti Heikkinen

Vielä on muutamasta loppuvuoden äänikirjasta blogipostaukset tekemättä, mutta kuron vähitellen postaustahtia kiinni. Heikkisen Mummon kuuntelin joskus marraskuun alkupuolella.
 
Minulla ei ole hetkeen aikaan ollut käytössä muuta äänikirjojen suoratoistopalvelua kuin kirjaston Ellibs. Valikoima on siellä sangen rajallinen, joten valikoin kuunneltavakseni välillä sellaisiakin teoksia, jotka eivät välttämättä muuten niin hirveästi kiinnosta. Mummo on yksi niistä kirjoista, joita aloin kuunnella vain jotain kuunnellakseni. Pidin kirjasta kuitenkin yllättävän paljon odotuksiini nähden. Juonellisesti teos oli ihan kiinnostava, tosin paikoin hieman ennalta-arvattava. Tämän äänikirjan parasta antia minulle oli Antti Heikkisen itsensä toteuttama vivahteikas luenta. Kyllä huomaa, että Heikkinen on nähty myös teatterilavoilla.

Mummo kertoo sukutarinaa kahdesta naisesta 1920-luvulta alkaen. Teoksessa esitellään montakin saman suvun naista, joista jokainen on hyvin omanlaisensa, mutta kuitenkin samaa verta. Keskiössä ovat kuitenkin Maija ja Marja-Liisa, jotka molemmat oppivat paljon suvustaan ja sen vaietuista asioista, eikä se aina tapahdu arpia jättämättä.

Heikkinen käyttää teoksessa paljon murreilmaisuja, mutta näin äänikirjaversiossa se ei haitannut, pikemminkin päin vastoin. Heikkisen murre on savolaismurretta, joten pohjalaisena se olisi voinut itse lukiessa tuottaa hieman haastetta. Murre ja Heikkisen kerrontatapa tekivät tästä kirjan, jota oli mukava kuunnella, mutta juonellisesti muistijälki on vähä pätkittäinen. Ihan kelpo kokemus kokonaisuutena kuitenkin.

keskiviikko 30. joulukuuta 2020

Ei kertonut katuvansa

Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa
351 s., WSOY 2020
kansi: Martti Ruokonen
 
Tommi Kinnunen on yksi suosikkikirjailijoistani, vaikka jostain syystä unohdan usein mainita hänet ja latelen sen sijaan liudan klassikkokirjailijoita. Sellainen Kinnunenkin kyllä alkaa olla, sillä hän on kerännyt teoksillaan erinäisiä ehdokkuuksia ja tarjonnut todella hienoja lukukokemuksia. Oma suosikkini hänen tuotannostaan on ehkä Pintti, mutta jokaisessa niistä on vahvuutensa.
 
Ei kertonut katuvansa kertoo naisista, jotka jatkosodan aikaan lähtivät saksalaissotilaiden matkaan aina Norjaan saakka. Osa heistä lähti töihin, osa rakkauden perässä ja jotkut vain hakivat elämäänsä jännitystä, tunnetta, että on elossa. Kun sota päättyi, saksalaiset lähtivät, suomalaisnaisista tuli Norjassa toisen luokan kansalaisia ja jos pääsi palaamaan Suomeen, ei vastassa ollut yhtään sen parempi vastaanotto. Ei kukaan kysynyt, miksi naiset lähtivät, eikä kukaan halunnut muistaa, että aseveljien matkassa he olivat.
 
Teoksen keskushahmo on mielestäni Irene, joka neljän muun naisen kanssa lähtee pitkälle paluumatkalle Norjasta Suomeen. Naiset kävelevät halki poltetun Lapin, yrittävät suunnistaa kotia kohti vailla tienviittoja, huonoissa varusteissa vailla kunnollista ruokaa ja yösijaa. He eivät juuri valintojensa syistä puhu, mutta yhteinen taival yhdistää. Irenestä paljastuu lukijalle eniten, kun hän kertaa ajatuksissaan muistojaan. Kovin selvää kuvaa hänestäkään ei aina saa, sillä teos jättää mielestäni aika paljon aukkoja lukijan täydennettäväksi. Se ei kuitenkaan minua lukijana haitannut, sillä pysyin naisten raskaassa matkassa mukana hyvin.
 
Kun sain luettua teoksen loppuun, jäin pohtimaan erityisesti sen nimeä. Ei kertonut katuvansa. Sitä ilmausta teoksen loppupuolella käytettiin kuvaamaan Irenen suhtautumista valintoihinsa. Itselleni heräsi tuosta ilmauksesta sellainen ajatus, että onnellisin lienee se, joka ei koe katuvansa mitään, vaan pystyy olemaan sinut tekemiensä valintojen kanssa, myös niiden valintojen, jotka myöhemmin osoittautuivat huonoiksi. Jokainen toimii aina kulloisenkin tiedon valossa, joten on kuluttavaa jälkiviisaana katua ja ajatella, että olisi pitänyt tehdä toisin. Irene löysi itselleen rauhan, vaikka sodan jälkeisissä olosuhteissa se ei muun yhteiskunnan suhtautumisen alla varmasti ollut helppoa.

tiistai 29. joulukuuta 2020

Viipurin valtiatar

 
Kristiina Vuori:  Viipurin valtiatar
e-äänikirja 10 h 43 min., Tammi 2019
lukija: Krista Putkonen-Örn
kansi: Mika Kettunen

Nyt kun bloggausinto on taas päällä, kirjoitan jo aiemmin syksyllä kuuntelemastani äänikirjasta Viipurin valtiatar. Olen pitänyt Kristiina Vuoren kirjoista eikä tämäkään ollut pettymys. On jotenkin mukava huomata, että vaikka kirjan kuuntelusta on jo pidempi aika, juoni ja kirjan herättämät ajatukset ovat jääneet hyvin mieleeni eikä kirjoittaminen tunnu hankalalta. On epäilemättä hyvän tarinan merkki, kun se jää niin hyvin mieleen.

Gunilla Bese on Viipurin linnanpäällikön puoliso, joka nousee itse väliaikaisen linnanpäällikön asemaan jäätyään leskeksi. Sisukas Gunilla hallinnoi Viipurin linnaa lopulta kaksi vuotta eikä epäröi puolustaa omaansa. Kahdeksan lapsen äiti osoittaa, että hän on todella yhtä lujaa jollei lujempaakin tekoa kuin moni mies. Hän näyttää epäilijöille, että hänestä on tehtäväänsä.

Kristiina Vuori on valinnut romaaninsa päähenkilöksi todella mielenkiintoisen persoonan. Hahmon taustalla on todellisuudessakin elänyt Gunilla Bese, joka hallitsi Viipurin ja Savonlinnan läänityksiä miehensä jälkeen, mutta luopui niistä lopulta vävynsä hyväksi ja sai tilalle toisia läänityksiä Ruotsista. Emme voi tietää todellisen Gunillan ajatuksia, mutta Vuorella on todellakin kyky puhaltaa hahmonsa eloon ja luoda heille tarina. Gunillallakin on kaksi salaisuutta, toinen romanttinen, toinen on se, että hän on erilainen kuin muut. Hänen miehensä ymmärsi häntä, oli hänen kilpensä ja suojamuurinsa maailmaa vastaan kaikkein pimeimpinä hetkinä. Miehen kuoleman jälkeen Gunilla joutuu astumaan uuteen rooliin ja rakentamaan suojansa uudelleen.

Olen pitänyt Vuoren teoksista aikalailla yhtä paljon kaikista, vaikka juonellisesti Neidonpaula on ollut mukaansatempaavin. Tämä Viipurin valtiatar tuntuu kuitenkin ehkä kaikkein vahvimmalta henkilö- ja historiankuvaukselta. Gunilla Besen hahmo on hyvin monisyinen, esimerkiksi hänen äidinroolissaan on erilaisia vivahteita samoin kuin persoonassaan muutenkin. Hyvä esimerkki siitä, että historia ei ole vain miesten.

maanantai 28. joulukuuta 2020

Aaveiden Tampere

Rimma Erkko & Artemis Kelosaari: Aaveiden Tampere - Kummitustarinoita Tammerkosken rannoilta
125 s., Haamu-kustannus 2020
kuvitus: Suvi Kari
Saatu arvostelukappaleena kustantantajalta, kiitos!
 
Haamu-kustannuksen julkaisemat kansanperinteen tuntemia kummitustarinoita sisältävät teokset (mm. Aaveiden Pohjanmaa, Hotellien henget, Aaveiden Eesti ja Aaveiden Turku) ovat sellaisia, että ne päätyvät lukulistalleni aina hyvin nopeasti ilmestyttyään. Aihepiiri kiinnostaa minua kovasti, ja koska Tampere jäi sydämeeni viimeisen opiskeluvuoteni aikana kulkiessani siellä graduseminaarissa, oli tämä nyt erityisen kiinnostava uutuus. Minulla on ollut hieman ikävä Tampereelle, sillä en ole matkustanut sinne nyt muutamaan kuukauteen koronan takia. Tämä teos kuljetti minut toisenlaisen Tampereen miljööseen!
 
Aaveiden Tampere esittelee 10 kummitustarinaa. Tampereen kummitustarinoissa sisällissodalla on huomattava rooli, olihan kaupunki veristen taisteluiden näyttämönä ja Kalevankankaalle haudattiin sodan uhreja. Tampereelta löytyy kuitenkin myös vanhempia kummitustarinoita ja toisenlaisia tragedioita, joiden uskotaan olevan kummittelun taustalla. Tähän teokseen valikoitujen kummitustarinoiden miljöönä nähdään Finlaysonin ja Amurin alueet, Milavida, Tullikamari, Tampereen teatteri, Kalevankankaan hautausmaa, Pyynikki, Hatanpään kartano, Pispala, Ahlman ja Haiharan kartano. Lähes kaikki kohteet olivat jo entuudestaan tuttuja paikkoja esimerkiksi kirjallisuudesta tai historiantunnilta, tai sitten ihan paikkoina itsessään.
 
Minulle tämän teoksen kohteista kiinnostavin oli Kalevankankaan hautausmaa, jossa kävin kiertelemässä tammikuussa, kun graduseminaarin jälkeen jäi runsaasti aikaa ennen junan lähtöä. Tykkään hautausmaista, sillä niiden rauhallisuus, ajattomuus ja surumielinen kauneus saavat mielen rauhoittumaan. Kalevankankaan hautausmaa oli mielestäni viehättävä paikka, selvästi hyvin hoidettu ja vaalittu hautausmaa. Siksi olikin ehkä hieman hämmentävää lukea, että paikan ilmapiiriä on kuvailtu painostavaksi (etenkin öisin) ja sitä on pidetty "pahana paikkana". Itse toki vierailin siellä aurinkoisena tammikuun päivänä pikkupakkasen kaunistamassa ilmassa, mutta silti nuo kuvailut tuntuvat yllättäviltä. Toisaalta se osoittaa, että kokemuksia on monenlaisia, eikä siksi kummittelukokemuksiakaan voi suoralta kädeltä leimata epäuskottaviksi. Itse olen jopa taipuvainen uskomaan sellaisiin asioihin muutenkin.

Aaveiden Tampere on kirjoitettu sujuvasti, hieman tarinoivaa otetta käyttäen. Taustatyötä on selvästikin tehty ja tarinoista tuodaan esille erilaisia versioita, jos sellaisia on olemassa. Aaveiden Turku -teoksen tavoin Aaveiden Tampere on myös eräänlainen matkaopas kaupungin historiaan ja sen merkittäviin kohteisiin, mutta jotenkin tässä teoksessa oli "sisarteostaan" perusteellisempi ote. Pidin tästä kirjasta kyllä, ja enemmänkin olisin lukenut Tampereen kummituksista. Suosittelen tutustumaan, jos haluatte nähdä Tampereen uusin silmin!

ps. Olen ottanut kirjasta kuvan kotipaikkani vanhalla hautausmaalla, jonne haudattiin viimeksi käsittääkseni 1950-luvulla. Se sijaitsee lähellä jokea, joka tulvi usein pahasti hautausmaalle ja legendan mukaan vei maata pehmentäessään myös arkkuja mennessään. En tiedä onko tulvien tuhoja kuinka kovasti paisuteltu, mutta kovin monia hautoja siellä ei kivistä päätellen enää ole. Paikka on etenkin kesällä kaunis ja erityisesti pidän vanhoista puista, joita siellä kasvaa kujana portilta lähtien. Kuvassa kirja on asetettu isoäitini isoäidin hautakiven päälle, joten kenen sattuu hautakiveä en toki ole kuvaa ottaessani lainannut. Aleksandra Hedvig kuoli vuonna 1956.

sunnuntai 27. joulukuuta 2020

Lukupiirikirja: Luonnon laki

Kari Hotakainen: Luonnon laki
283 s., Siltala 2013
 
Lukupiirimme joulutaukoa edeltäneessä kokoontumisessa marraskuun lopussa käsittelimme Kari Hotakaisen teosta Luonnon laki. Ehdimme juuri kokoontua ennen kuin parin päivän kulutta annettiin uudet alueelliset suositukset koronaviruksen leviämisen ehkäisemiseksi. Tammikuun lukupiirikertaa olen nyt jo kertaalleen siirtänyt eteenpäin, mutta saa nähdä joudunko tekemään sen vielä uudelleenkin.

Kari Hotakainen on kirjailija, jota olen vähitellen alkanut todella arvostaa. Luonnon laki on mielestäni oivallinen kirja, vaikka lukupiirissä se ei moneen muuhun teokseen verrattuna kauheasti keskustelua herättänytkään. Enemmän kuin teos itsessään, keskustelua herätti se vakava auto-onnettomuus, johon Hotakainen joutui vuonna 2012, ja joka on toiminut tämän teoksen inspiraationa.

Luonnon laki on mielestäni tragikoominen, naseva ja herkkävaistoinen kirja. On kohtia, joissa en voinut olla nauramatta ääneen Hotakaisen osuvalle sanankäytölle, mutta on myös kohtia, jotka saivat vakavoitumaan toden teolla. Hotakainen on mielestäni todellinen sanataituri, hänen tekstiää on todella vaivatonta lukea ja se etenee todella sujuvasti. Sanataituruus ei kompastu liialliseen taiturointiin, mutta toisinaan tragikoominen nasevuus saattaa harhauttaa lukijaa pitämään Hotakaisen tuotantoa kevyempänä kuin se todella onkaan. Hotakainen onkin ennen kaikkea yhteiskunnallisesti kantaaottava kirjailija, jolla on taito myös huumoriin.

Luonnon laissa kuvataan maalämpöurakoitsija Rautalan matkaa vakavan auto-onnettomuuden jälkeen takaisin arkeen. On leikkauksia, kuntoutusta ja päänsisäistä mylläkkää, ihmissuhteissakin korjaamisen varaa. Hotakainen osoittaa teoksellaan paitsi suomalaisen sairaanhoitojärjestelmän tehokkuuden myös sen kipupisteitä, kuten hoitajamitoituksen haasteet käytännön hoitotyössä.

Luonnon laki on rakenteeltaan melko sirpalemainen tarina, mutta minua se ei oikeastaan haitannut. Enemmänkin pohdin heijasteleeko sirpalemaisuus tajunnanvirtaa ja Hotakaisen omia tuntoja onnettomuudestaan vai onko sirpalemaisuus tehokeino kuvaamaan elämän kaoottisuutta vakavan onnettomuuden ja oman olemassaolon palasten uudelleen keräämisen jälkeen. Hotakainen on itse sanonut huomanneensa, miten onnekas onkaan jäätyään henkiin. Hän tuntuukin kiinnittävän lukijan huomiota siihen, miten helposti kaikki voidaan myös temmata pois, ja siinä mielestäni näkyy omakohtaisuutta.