Jäiden soitto

Laila Hietamies/Hirvisaari: Jäiden soitto

Laatokka, osa 4

17h 30min., Otava 2023

alkup. 1989

lukija: Fanni Noroila

Odotus palkittiin lopultakin, kun pääsin kuuntelemaan Laila Hirvisaaren Laatokka-sarjan neljättä osaa. Tässä kirjassa tapahtuu paljon kaikkea dramaattista, tutuiksi käyneiden hahmojen vaiheet koskettavat ja liikuttavat. Jälleen kerran nappisuoritus. Seuraava ilmestyy äänikirjaksi muutaman viikon kuluttua, joten taas odotellaan hetki.

Jäiden soitto ajoittuu vallankumouksen aikaan vuoteen 1916. Euroopan ylle kohoaa yhä synkempiä pilviä ja Venäjälläkin kuohuu yhä pahemmin. Ei ole poikkeuksellista joutua mielipiteidensä vuoksi virkavallan hampaisiin, minkä saavat myös tutut hahmot Anna, Nikolai ja Dimitri läheisineen huomata.

Hietamies osaa kirjoittaa niin elämänmakuisesti, että syvänmaalaisia riepottavat pyörteet tulevat lähelle lukijaakin. Nyt kun katsoo sarjaa taaksepäin, niin näissä neljässä kirjassa on tapahtunut valtavan paljon kaikenlaista. Tapahtumat ovat parissa viimeisessä kirjassa alkaneet keskittyä Dimitrin, Nikolain, Annan ja Katjan ympärille, ja olenkin hieman jäänyt kaipaan ensimmäisessä osassa tavattuja Katria ja Johannesta. Olisi kiinnostavaa tietää myös heidän vaiheistaan, siitä miten poliittinen kuohunta näyttäytyy Avarankalliolla ja taidekoulussa. Ehkä seuraavat osat tuovat vastauksia myös siihen.

 

Juhannustulet: Kertomuksia suviyöstä

Leena Lehtolainen: Juhannustulet - Kertomuksia suviyöstä

10 h 48 min., Tammi 2023

lukija: Krista Putkonen-Örn

Tykkään Leena Lehtolaisen kirjoista erityisesti äänikirjoina. Uutta Maria Kalliota odotellessa pääsi jo sopivasti virittäytymään tunnelmiin novellikokoelman Juhannustulet - Kertomuksia suviyöstä myötä, sillä Kallio piipahtaa siinäkin. Tämä kirja sopii kyllä mainiosti kesälukemiseksi, sillä tämä on sopivan helppoa ja silti jännittävää luettavaa.

Juhannustulissa Suomen kesä näyttäytyy monenlaisten rikosten tapahtumapaikkana. Teksteissä kurkistetaan kärjistyvään mökkijuhannukseen, vanhoihin maanomistuskiistoihin, Maria Kallion nuoruuden keisseihin ja moniin muihin tilanteisiin. Kokonaisuus on hyvä ja kuuntelun jälkeinen mieli samoin, sillä viihdyin tämän parissa. Joitakin novelleja kuunnellessa tuli tuntu, että olen kuullut sen ennenkin. En tiedä olenko todella kuunnellut jotain niin saman tyylistä aiemmin vai oliko se joku alitajunnan tuoma dejavu-hetki, mutta hassu sattuma joka tapauksessa.

 

Valamon yksinäinen

Laila Hietamies/Hirvisaari: Valamon yksinäinen

Laatokka-sarja, osa 3

16 h 5 min., Otava 2023

alkup. 1988

lukija: Fanni Noroila

Kuuntelin Laatokka-sarjan kolmannen osan Valamon yksinäinen kesälomallani aika vauhdilla, sillä Hirvisaaren tarinankerronta tempaisi minut tuttuun tapaan täysin mukaansa. Tämä osa sijoittuu heti 1. osan jälkeiseen aikaan ja sijoittuu pitkälti luostarimiljööseen, osin Valamoon ja vielä suuremmalta osin kauempana sijaitsevaan nunnaluostariin, jonne viitankantaja Dimitri lähetetään saamaan hoitoa kipuihinsa.

Viitankantaja Dimitri on valamon yksinäinen, joka ei ole saanut tehdyksi luostarilupausta vuosikymmenienkään kuluessa. Samalla tavalla kuin sairaus kalvaa hänen niveliään, kalvaa menneisyyden tapahtumat hänen mieltään. Rakastunutta Mitja-nuorukaista ei enää ole, hänet Dimitrin on ollut pakko haudata vuosien taakse. Näyttää kuitenkin siltä, että hän ei voi jatkaa elämässään todella eteenpäin, jos ei kohtaa menneisyyttään silmästä silmään. Siinäkin auttaa nunnaluostarissa hoitajana työskentelevä sisar Anna, joka osoittautuu paljon tutummaksi kuin Dimitri koskaan osasi odottaa.

Tämä nyt on tätä itseni toistamista, mutta Hirvisaari todella osasi luoda aidontuntuisen historiallisen miljöön ja elämänmakuisia ihmistarinoita. Hänen hahmoissaan esiintyy ihmisluonteen eri puolia, mikä tekee hahmoista niin inhimillisen tuntuisia. Odotan mielenkiinnolla mitä neljäs osa tuo tullessaan. Sen pitäisi ilmestyä äänikirjana tulevana perjantaina, mutta ilmestyminen on jo kertaalleen siirtynyt. Toivottavasti ei enää!

Surutalo

Matti Rönkä: Surutalo

278 s., Gummerus 2021

kansi: Timo Numminen

Matti Rönkä on minulle jo entuudestaan tuttu kirjailija, sillä olen lukenut niin Viktor Kärppä -sarjaa kuin Einonkin, joka oli meillä lukupiirikirjana reilu vuosi sitten. Eino on mielestäni paras Röngältä lukemani, mutta Surutalokin yltää lähelle. Siinä käsitellään myös muistoja, jotka lopulta on pakko kohdata.

Jukan ja Timpan isä on kuollut ja perinnöksi on jäänyt vanha omakotitalo, verstas ja pihamaa, jotka Jukka on lunastanut itselleen huolimatta siitä, että ei ole käynyt lapsuudenkodissaan pitkiin aikoihin. Välit isään olivat vähän niin ja näin, ja yksinhuoltajanisän kasvatusyrityksistä on jälkikäteen helppo etsiä syitä siihen millainen Jukasta on tullut. Isän kuoltua Jukan on lopulta oikeasti kohdattava menneisyytensä. Isoveljen muistot ja suhtautuminen isään ja lapsuuteen ovat niin kovin erilaiset, että myös Jukka joutuu pohtimaan asioita uudelleen.

Surutalo etenee kahdessa aikatasossa ja rakenne toimii mielestäni hyvin, sillä samalla kun lukijalle aukeaa Jukan tarina pala palalta, Jukka kokee monien solmujen vähitellen alkavan aueta ja antaa periksi. Mielestäni Rönkä kuvaa hyvin sitä, miten lapsuusmuistojaan ja suhdetta omaan vanhempaan käy ihan uudella tavalla läpi, kun vanhempaa ei enää ole. Jukka hakee isoveljeltään vastauksia niihin kysymyksiin, joihin ei enää voi saada vastauksia isältään. Pohtiessaan omaa isäsuhdettaan, pohtii Jukka myös omaa isyyttään ja sitä, mitä ei välttämättä olisi tarvinnut siirtää sukupolvelta toiselle.

Minä pidin tästä kirjasta, vaikka ehkä jollakin tavalla lukukokemus jäi etäiseksi. En luultavasti ole kirjan varsinaista kohderyhmää, jos sille sellaisen haluaa ajatella, mutta aihepiirin olisi silti voinut odottaa herättävän enemmän tunteita. Vanhemman menetys ja maallisen ja henkisen perinnön läpikäynti sekä kaikki siihen liittyvä tunteiden ja ajatusten vaihtelu laidasta laitaan on Surutalossa kuvattu melko vähäeleisesti. Siihen on vaikea saada tarttumapintaa, vaikka olisi samanlaisia asioita kohdannut omassa elämässään.