lauantai 30. maaliskuuta 2024

Vapaaherratar

R.M. Rosenberg: Vapaaherratar
Hakoisten naiset 2
Tammen äänikirja 2024
lukija:  Sanna Majuri

Hakoisten kartanon tarina jatkuu Vapaaherrattaressa, joka on Hakoisten naiset -sarjan toinen osa. Kuten Hakoisten Annaa kuunnellessani, hurmioiduin myös Vapaaherrattaren seurassa vetävästä juonenkuljetuksesta ja hienosta ajankuvasta. Vapaaherrattaren mukana pääsemme kurkistamaan 1700-1800-lukujen taitteeseen, jolloin sota jälleen kerran kosketti suomalaisia.

Tarinan keskiössä on vapaaherratar Helena von Burghausen, jonka puoliso Erik Leijonhufvud palaa syksyllä 1790 kotiin Kustaan III:n sodasta muuttuneena miehenä. Kun Erik päättää ostaa Hakoisten kartanon ja suunnittelee sen myötä myös tulevaisuutta, Helena toivoo ja uskoo uuteen alkuun. Aika jossa he elävät on kuitenkin armoton. Idän suunnalta nousee uhka, joka tempaisee perheen ainoan pojan mukaan sotaan. Kotona Helena hoitaa omaisuuttaan määrätietoisesti ja pyrkii turvaamaan niin poikansa tulevaisuuden kuin myös omansa ja tyttäriensä, joita Leijonhufvudeille on siunaantunut neljä.

Tämän teoksen ajankohta on historiasta minulle paljon tutumpi kuin ensimmäisen osan, siitä on pitänyt etenkin Hovimäki-sarja hyvää huolta. Nautin, kun sain uppoutua Suomen historian pyörteisiin ja  kartanomiljööseen. Rosenberg on jälleen poiminut ajankuvaansa herkullisia yksityiskohtia muotisuuntauksista, lääketieteestä, seuraelämästä ja uusista hienouksista, joista yksi on perheen lemmikkilintu Papegoja-papukaija.

Vaikka Vapaaherratar on kaunokirjallisuutta, ovat sen keskeiset henkilöt todellisia ihmisiä ja olennaisimmat käänteet heidän elämässään tosia. Oman kiinnostavan säväyksensä antaa Rosenbergin kotikartanostaan Janakkalan Hakoisista sattumalta löytämät kirjeet, jotka on osoitettu Helena von Burghausenille hänen lapsiltaan. Niiden kirjeiden suomennoksia Rosenberg siteeraa teoksessaan suoraan. Ylen verkkosivuilla julkaistu uutinen näistä kirjeistä toimi itse asiassa minulle kimmokkeena näihin kirjoihin tutustumiseen.

Vapaaherratar on mielenkiintoinen ja todellisen kuunteluflow'n nostattava teos, jonka lukijana Sanna Majuri on kyllä aivan mainio. Odotan mielenkiinnolla millainen seuraava osa tulee olemaan. Siitä tulee ilmeisesti päätösosa trilogialle, mutta toivon todella Rosenbergin kirjoittavan vielä paljon lisää historiallisia romaaneja.

keskiviikko 27. maaliskuuta 2024

Itki toisenkin

Merja Mäki: Itki toisenkin
Otava 2024
arvostelukappale kustantajalta, kiitos!

Merja Mäen Ennen lintuja on romaani, joka jäi sydämeeni. Se kosketti minua, nauratti ja itketti. Oli siis selvää, että halusin lukea kovasti odottamani Mäen uutukaisen Itki toisenkin, josta sain kustantajalta arvostelukappaleen. Kun on pitänyt jostakin kirjasta kovasti, asettaa väkisinkin kovia odotuksia seuraavalle teokselle, ja ne odotukset Itki toisenkin lunastaa kirkkaasti.

Itki toisenkin sijoittuu Aunuksen Karjalaan, Suurimäkeen. Larja on toiminut kotikylänsä arvostettuna opettajana, mutta kun suomalaiset joukot saapuivat alueelle, lähetetään Larja kanta-Suomeen opettajaleirille oppimaan uusia tapoja opettaa. Larjan palatessa kotikyläänsä kesällä 1942 on rakas isoäiti, Matja-buabo, kuolemansairas. Aiottu jatkoleiri saa jäädä, sillä Larjaa tarvitaan kotona, etenkin kun pikkusisko Polalla on omat tehtävänsä.

Niin Larjalta kuin muiltakin suurmäkeläisiltä vaaditaan monenlaista sopeutumista. Epävarmuutta lisää, kun ei oikein tiedä kuka oikein on vihollinen ja mihin he kuuluvat, tuleeko vihollinen idästä vai lännestä. Se tuntuu hieman riippuvan siitä, mistä suunnalta asiaa katsoo. Larja elää läheisissä kosketuksissa kanta-Suomen väestöön, onhan hän ollut opettajaleirillä ja nyt saanut apulaisen paikan entiseltä koulultaan suomalaisten opettajien keskuudesta. Sotaväen postiautoa ajava Tuomas tuntuu ymmärtävän Larjaa paremmin kuin moni muu.

Mäki avaa romaanissaan erilaisen näkökulman sota-aikaan, sillä Larjan elämä on kirjaimellisesti tasapainoilua vanhan ja uuden rajalla. Kotikylässä suomalaisjoukot ovat miehittäjiä, joiden tapoihin on sopeuduttava. On riskinsä olla liian liki suomalaisia, sillä venäläiset joukot eivät saapuessaan katsoisi sitä hyvällä. Tämä on puoli, jota harvoin nostetaan esille historiankirjoituksessa, enkä itsekään ollut koskaan osannut ajatella asiaa niin pitkälle. 

Larjan sydämessä on myös kipeä epätietoisuus niin omien vanhempien kohtalosta kuin elämänkumppani Misan olinpaikastakin. Ammatillisestikin puhaltavat uudet tuulet. Matja-buabon jalanjäljissä Larjasta odotetaan itkijää, mutta hän ei ole varma onko hänestä sellaiseen tehtävään, sillä hän on kasvanut rooliinsa opettajana. Vastakkain ovat tunne- ja järkiroolit.

Merja Mäki kuvaa kyläläisten elämää koskettavalla tavalla, ja liikutuin ihan kyyneliin asti elämän epäreiluuden edessä. Nautin soljuvasta kielestä ja juonenkuljetuksesta niin, että olisin voinut kääntää sivuja vauhdilla, mutta samaan aikaan halusin lukea hitaasti ja jarrutellen, viipyillä miljöössä ja ihmisten parissa. Karjalan kunnaat kuvastuvat kotoisina ja kauniina. Minulle tuli tästä monella tavalla mieleen Laila Hirvisaaren tuotanto, josta niin ikään pidän kovasti.

torstai 21. maaliskuuta 2024

Hukkareissu

Beth O'Leary: Hukkareissu
WSOYn äänikirja 2023
alkup. The no-show, 2022
suomentanut Heli Naski
lukijoina Kati Tammensola, Karoliina Niskanen, Usva Kärnä ja Ilkka Villi


Olen kuunnellut jokaisen Beth O'Learyn kirjan. Osa niistä on ollut vahvempia, joku taas jätti hieman kylmäksi. Kaava on ollut pääsääntöisesti sama, tarina on edennyt kahden kertojan vuoropuheluna samoista tapahtumista. Hukkareissu onnistuu yllättämään nostamalla kertojiksi kolme naista, joille sama mies tekee oharit ystävänpäivänä.

Kolmea keskenään varsin erilaista naista, Shiobania, Mirandaa ja Janea, yhdistää pieleen menneet ystävänpäivätreffit. Joseph Carter tekee oharit kaikille kolmelle, joten heti herää kysymys kuka hän oikein on miehiään. Miksi hän sopii treffit kolmen eri naisen kanssa samalle päivälle tai miten hän ylipäätään edes ehtii pyörittää kolmea naista yhtä aikaa? On ilmeistä, että kovin kunnolliselta vaikuttavalla Josephilla on salaisuuksia.

Hukkareissu vaikuttaa aluksi aika klassiselta tapaukselta, mutta jossain vaiheessa palaset alkavat loksahdella kohdilleen ja kirja onnistuu jopa yllättämään. Teos osoittautui paljon syvällisemmäksi kuin osasin odottaa, vaikka O'Learyn kirjoissa monesti tapahtuukin henkistä kasvua ja henkilöt oivaltavat uutta, esimerkiksi laskevat suojaustaan ja oppivat antamaan anteeksi. Hukkareissussa kolmen naisen tarinat kohtaavat tavalla, jota pystyy jossain kohtaa jo hieman ennakoimaankin, mutta mielenkiinto säilyy kuitenkin koko ajan. Lopuksi ääneen pääsee itse Joseph, mikä sinetöi tarinan. Mielestäni tämä on O'Learyn parhaita.

lauantai 16. maaliskuuta 2024

Elolliset

Iida Turpeinen: Elolliset
S&S 2023

Lepää rauhassa stellerinmerilehmä. Levätkää rauhassa kaikki te muutkin lajit, jotka ihmisen toimien vuoksi olette kadonneet.

Iida Turpeisen esikoisromaani Elolliset on valtavan hieno kirja. Ja mikä lukusukkula tämä olikaan! Halusin vain lukea lisää ja lisää, vaikka tämä kirja sai minut monta kertaa surulliseksi. En osannut odottaa, että juuri tämä kirja veisi näin mennessään ja tekisi näin syvän vaikutuksen, vaikka aihepiiri toki ennalta kiinnostikin. Kun joku kirjoittaa tieteestä ja onnistuu kuitenkin koskettamaan kertomuksellaan, on hän tehnyt jotain erityisen hienoa.

Elolliset on kolmelle vuosisadalle sijoittuva romaani. Vuosisadat sitoo yhteen merten lempeä jättiläinen stellerinmerilehmä, jonka luonnontieteilijä Georg Wilhelm Steller löysi haaksirikkoisen laivamatkan seurauksena vuonna 1741 ja joka kuoli sukupuuttoon alle 30 vuoden kuluttua löytymisestään. Teoksessa käsitellään luontokatoa myös laajemmin.

Kirjan ensimmäisessä aikatasossa keskiössä on luonnontieteilijä Steller, joka osallistuu pohjoiselle tutkimusretkelle kapteeni Beringin seurueessa. He pyrkivät löytämään uuden meritien Aasiasta Amerikkaan, mutta epäonnistuvat ja haaksirikkoutuvat autiolle saarelle, jossa vilisee vain saukkoja ja naaleja. Olosuhteet ovat äärimmäisen ankarat ja miehistön jäsenet yksi toisensa jälkeen sairastuvat, mutta juuri siellä Steller tekee uransa merkittävimmän löydön, joka myöhemmin nimetään hänen mukaansa stellerinmerilehmäksi.

Vuonna 1859 stellerinmerilehmää ei enää ole, kuten me tiedämme, mutta tuolloin se on pelkkä uskomaton huhu. Venäjän Alaskan kuvernööri Furuhjelm on luvannut yrittää löytää eläimen luurangon keisarillisen yliopiston kokoelmiin, ja lähettää miehiä etsimään sellaista. Uskomattoman sattuman kautta miehet todella löytävät juuri sen luurangon, jonka jo Steller aikoinaan olisi halunnut kuljettaa mukanaan, kun he lopulta pääsivät lähtemään saarelta.

Stellerinmerilehmien luurangot ovat harvinaisia jo vuonna 1952, jolloin Helsingin luonnontieteellisessä museossa preparaattori Grönvall saa tehtäväkseen kunnostaa luurangon, jonka Furuhjelmin miehet löysivät sata vuotta aikaisemmin. Se löytyy edelleenkin Luonnontieteellisestä museosta ja tahtoisinpa päästä sen joskus näkemään!

Elolliset on paikoitellen jopa jännittävä kuvaus tieteestä. Usealle vuosisadalle ulottuva kertomus osoittaa, että tieteellä on ollut hintansa ja se hinta on ollut korkea, sillä niin moni laji on jo kadonnut. Samalla se osoittaa, että ajattelutavoissa on tapahtunut uusien tutkimusten myötä edistystä ja ihmisen toiminnan vaikutukset muihin lajeihin on alettu ymmärtää. Luontoa on havahduttu myös suojelemaan eikä tiede saa enää pyhittää keinoja. Turpeinen kirjoittaa niin kauniisti ja ajatuksia herättävästi, että ihan harmittaa kun en merkinnyt erityisiä kohtia itselleni ylös.

Tämä on huikean hieno tarina tieteestä, mutta myös taiteesta, joka kulkee luonnontieteen mukana piirroksina ja täytettyinä eläiminä tai kunnostettuina löytöinä. Taiteella on merkittävä tukirooli luonnontieteen tutkimuksessa samoin kuin kokoelmien hoitajillakin. Kuvernöörin sisar Constance pääsee silloin parrasvaloihin, samoin luonnontieteellinen piirtäjä Hilda Olson. He ovat mielenkiintoisia naisia, jotka osoittavat, että tiedemiehet ovat jo aikoinaan tarvinneet rinnalleen osaavia avustajia eikä osaaminen ole ollut silloinkaan sukupuolikysymys.

Kiitos tästä kirjasta, Iida Turpeinen!

keskiviikko 13. maaliskuuta 2024

Väärän auton kyytiin

Päivi Hannula: Väärän auton kyytiin
Tammi 2024

MTV:n uutispäällikkö ja rikostoimittaja Päivi Hannula on koonnut suomalaisia katoamistapauksia käsittelevään kirjaansa Väärän auton kyytiin mysteeriksi jääneitä kohtaloita. Poikkeuksen tekee Ilpo Härmäläisen tapaus, joka luo uskoa siihen, että ehkä muidenkin kohtalot voisivat vielä selvitä, ehtihän Härmäläinen olla kadoksissa lähes 30 vuotta ennen läpimurtoa. Kaikkia tapauksia yhdistää se olettama tai fakta, että henkilöt ovat nousseet väärän auton kyytiin kohtalokkain seurauksin.

Väärän auton kyytiin on laadukas teos. Siitä näkee, että kirjoittaja on asiantunteva rikostoimittaja. Toisinaan tuli olo kuin lukisin laajaa laadukasta reportaasia tai artikkelia, mutta se ei ole suinkaan huono asia. Pidin siitä, että Hannula ei hae lisädramatiikkaa tai keksi villejä teorioita, vaan pohjaa tekstinsä saatavilla olleisiin poliisin asiakirjoihin ja tekemiinsä haastatteluihin. Hän on pureutunut myös tapausten uutisointiin lähinnä poliisitiedotuksen näkökulmasta.

Hannula on kriittinen tutkija, joka kysyy ja kyseenalaistaa eikä pelkää nostaa esiin virheitä, joita poliisityössä on tehty ja jotka ovat olleet ratkaisevia tapausten pimeäksi jäämisessä. Oli pysäyttävää todeta miten monen tapauksen kohdalla poliisi on kuitannut omaisten hädän lähinnä kohauttamalla olkiaan ja toteamalla "kyllä routa porsaan kotiin ajaa". Näin on hukattu ratkaisevia ensimmäisiä tunteja ja päiviä, jolloin kadonneen jäljet ovat päässeet kylmenemään. Edes kadonneen löytyminen ei ole välttämättä tuonut selvyyttä tapahtumien kulusta saatikka syyllisestä.

Vaikka Hannula nostaa esiin epäkohtia, niin ei hän unohda myöskään onnistumisia. Ilpo Härmäläisen tapaus on hyvä esimerkki siitä, että jo varsin epätoivoiselta näyttänyt tapaus ratkesi alun virheistä huolimatta. Myös aikanaan tehdyt viisaat valinnat voivat myöhemmin tuoda apua, vaikka juuri sillä hetkellä ratkaisua ei löytyisikään. Hannula kiittää myös yksittäisiä tutkijoita tai tutkinnanjohtajia, kun he sen ansaitsevat.

Väärän auton kyytiin on mielestäni true crimea parhaasta päästä. Esiin pääsee myös suurelta yleisöltä hieman tuntemattomammiksi jääneitä tapauksia, mikä lisäsi ainakin omaa mielenkiintoani tätä kirjaa kohtaan. Suosittelen kaikille genrestä kiinnostuneille ja myös niille, jotka arvostavat laadukasta toimittajantyötä.

maanantai 11. maaliskuuta 2024

Lukupiirikirja: Vanikan palat

Hannu Väisänen: Vanikan palat
Antero-sarja, osa 1
Otavan äänikirja 2021, alkup. 2004
lukijana Juha Danson

Luimme maaliskuun lukupiirikirjana Hannu Väisäsen Antero-sarjan avausosan Vanikan palat. Väisäsen tuotanto oli piiriläisten toivelistalla, joten valitsin tämän meille, vaikka etukäteen olinkin aika varma, että hänen tuotantonsa ei ole ehkä ihan minua varten. Olin oikeassa, mutta silti tässä oli jotain sellaista, mistä myös pidin. Ehkä tunnelmassa, ehkä kerronnassa, en edes tiedä.

Päätin kuunnella tämän äänikirjana, sillä pikaselailun jälkeen totesin, että en välttämättä saa tätä itse luetuksi. Meinasi kyllä tulla äänikirjankin kanssa seinä vastaan, sillä aluksi lukija Juha Danson ärsytti minua valtavasti. Lopulta saatoin kuitenkin todeta, että hän ei itse asiassa niinkään lue vaan pikemminkin ääninäyttelee tämän kirjan, ja sen hän tekee valtaosin onnistuneesti.

Etenkin kirjan alussa tämä tuntui todella tyl-säl-tä ennen kuin pääsin kiinni tarinankerronnan tahtiin. Vanikan palat on aika hillitysti kuvattu kasvutarina lapsuusvuosilta. Antero on kirjailijan oma alter ego. Hän on taiteellinen ja mielikuvitukseltaan vilkas, mutta hyvin kurinalainen lapsi, joka varttuu veljessarjan kanssa kasarmialueella pääasiallisena kasvattajaan upseeri-isä ja vaihtuvat äitipuolet. Antero olisi varmasti tarvinnut enemmän tilaa ihmetellä ja olla luova, mutta monenlaista ehtii kasarminkin lapset toteuttaa aikuisten silmien välttäessä.

Miljöö eli 1950-luvun kasarmialue oli ihan kiinnostava erilaisuudessaan. Sotavuosista ei ole vielä kovin pitkä aika, mikä näkyy paitsi perheissä myös elämässä laajemmin. Kuitenkin lapset ovat lapsia ja löytävät vallitsevista olosuhteista omat mieleenpainuvat leikkinsä, jotka joskus kyllä lukijana hieman pöyristyttivät: onkohan jossain oikeasti leikitty näin. Siinä missä aikuisten keskuudessa vallitsee tietty kasarmialueen hierarkia, on se nähtävissä myös lasten keskuudessa. Ei välttämättä vanhempien aseman mukaan, vaan enemmänkin iän ja luonteen sanelemana.

Ilman lukupiiriä en olisi tarttunut tähän kirjaan varmasti koskaan. Vaikka ensivaikutelma vaihtui kirjan edetessä ja tämä oli lopulta ihan ok kirjakokemus, en aio jatkaa sarjan parissa. Mukavuusalueelta poistuminen on usein ihan virkistävää, ja jälleen kerran saan kiittää siitä juuri lukupiiriä, mutta vielä kivempi on palata mukavuusalueelleen.

sunnuntai 10. maaliskuuta 2024

Kasvatti

Claire Keegan: Kasvatti
81 s., Tammi 2024
alkup. Foster, 2010 & 2022
suomentanut Kristiina Rikman

Claire Keeganilta ilmestyi ensimmäinen suomennos loppuvuodesta 2023 ja jo nyt muutaman kuukauden kuluttua saimme lisää luettavaa. Kasvatti on vielä tiiviimpi kertomus kuin Nämä pienet asiat, mutta jättää vähintäänkin yhtä vahvan jälkimaun.

Petal on köyhän irlantilaisperheen tytär, joka lähetetään kaukaisten äidinpuoleisten sukulaisten hoiviin maatilalle.  Hän ei tiedä kauanko hän tulee sijaisvanhempiensa luona olemaan. Arka ja sulkeutunut lapsi alkaa vähitellen avautua heidän luonaan, sillä nyt hän ensikertaa saa osakseen sellaista hoivaa ja rakkautta kuin lapsen tulisikin saada. Maatilalla Petal oppii, että onni on hauras asia ja vakaakin elämä voi kätkeä alleen suuria suruja.

Kasvatti on mielestäni kaunis kirja. Niin vähäeleistä kuin kerronta onkin, piirtyy miljöö vahvana lukijan silmien eteen. Kuvaukset tytön omasta kodista luovat voimakkaan vastakohdan maatilan siisteydelle ja säntillisyydelle. Maatilan töistä ja monipuolisista askareista, joita Petal pääsee oppimaan, jää runsas mutta kodikas olo. Lapsettomalla pariskunnalla on aikaa tytölle, heillä on halu ja mahdollisuus opettaa hyödyllisiä asioita välittömästi ja välillisesti.

Henkilöhahmot puolestaan ovat miljöötä monisyisempiä, mutta heidänkin suhteensa avautuu uutta ymmärrystä, kun tarina etenee. Alun etäisyydestä huolimatta sijaisvanhemmista alkaa pitää, jopa arvostaa heitä. Kysymyksiäkin jää, kuten että mikä Petalin isä oikein on miehiään. Loppukohtaus jää vahvana mieleen: ketä tyttö tarkoittaa? 

tiistai 5. maaliskuuta 2024

Nollapäivä

Ruth Ware: Nollapäivä
Otava 2024
alkup. Zero Days, 2023
suom. Elina Koskelin

Ruth Ware on suosikkijännärikirjailijani ja hänen uusi kirjansa menee aina oitis lukulistalleni. Hän onnistuu aina kirjoittamaan aivan erilaisen jännitystarinan ja luomaan kiinnostavia miljöitä. Omia suosikkejani ovat Valhepeli ja Lumimyrsky ehkäpä juuri miljöiden ja yllättävien käänteiden vuoksi. Käänteitä riitti myös Nollapäivässä, joka alkoi tiheällä jännityksellä, mutta jonka otteessaan pitävä verkko harveni loppua kohti. Olen aika pettynyt siihen, että tämä osoittautui hyvin ennalta-arvattavaksi.

Aviopari Jack ja Gabe ovat luoneet menestyksekkään uran IT-alalla turvajärjestelmien parissa. Työkseen he testaavat yritysten turvajärjestelmiä ja koittavat löytää tilojen ja tietojärjestelmien mahdollisia heikkouksia. He ovat pitelemätön tiimi niin työssä kuin vapaa-ajallakin. Elämä järkkyy perustuksiltaan, kun Jack saapuu kotiin pieleen menneeltä työkeikalta tavallista myöhemmin ja löytää miehensä surmattuna. Jackin kauhuksi poliisin epäilevät katseet suuntautuvat häneen, mikä saa hänet pakenemaan virkavaltaa. Hänen on pysyttävä vapaana, jotta hän voisi löytää miehensä oikean murhaajan, sillä vankilasta käsin hän ei siihen pystyisi.

Kun aloin lukemaan Nollapäivää, olin aluksi todella innoissani siitä miten huikean jännittävällä tavalla tarina alkoi. Melko pian kuitenkin totesin, että tämä ei missään nimessä ole Waren paras teos. Minua häiritsi aivan valtavasti se, miten Jackin surua ja fyysistä vointia kyllä sanoitettiin, mutta mikään noista tunteista ei välittynyt lukijalle asti. Lisäksi arvasin varsin varhaisessa vaiheessa kuka on sotkeutunut murhaan ja millainen loppukäänne Jackille on luvassa, joten jännityksen tuntu alkoi nopeasti hälvetä. Olen alkanut automaattisesti ladata Waren kirjoille korkeita odotuksia, mutta nyt tuli huti. Plussaa kuitenkin kiinnostavasta aiheesta turvajärjestelmien maailmassa, joka minulle on varsin vieras ala.

sunnuntai 3. maaliskuuta 2024

Helsingin alla

Maria Turtschaninoff: Helsingin alla
Tammen äänikirja 2022, alkup. 2012
alkup. Underfors
suom. Marja Kyrö
lukijana Sanna Majuri

Olen vuosien varrella lukenut tai kuunnellut Maria Turtschaninoffin koko suomennetun tuotannon eli käytännössä voi sanoa, että koko tuotannon. Olen pitänyt niistä kovasti ja lumoutunut hänen luomistaan fantasiamaailmoista, mutta tätä taustaa vasten Helsingin alla oli hienoinen pettymys. En oikein edes tiedä mistä kiikasti, mutta jotenkin tämä ei nyt vain lähtenyt samalla lailla kuin suurin osa hänen muista kirjoistaan.

Alva on teini-ikäinen tyttö, josta on aina tuntunut hieman siltä, että hän ei ole kuin muut. Hän viihtyy varjoissa mahdollisimman näkymättömänä ja hänellä on sisäsyntyinen tarve kontrolloida ympäristöään pysymällä alati valppaana ja tietoisena niin tilasta kuin ihmisistäkin. Yllättäen Alva tutustuu Nide-nimiseen komeaan nuorukaiseen, joka tuntuu osaavan kertoa mistä Alva oikein oikeasti on syntyjään kotoisin.

Nide johdattaa hänet Helsingin alla olevaan kaupunkiin, jota kansoittavat erilaiset kansanperinteestä tutut olennot, kuten noidat ja peikot. Paikkaa on hallinnut Varjokuningas, joka on syösty vallasta, mutta Varjokuninkaan aarre on jäänyt niille sijoilleen. Alistadissa on tyyppejä, jotka ovat valmiita keinottelemaan vaikka mitä saadakseen sen haltuunsa. Kun Alvan muisti menneisyytensä suhteen alkaa vähitellen palata, on liian myöhäistä perääntyä. Tapahtumien käänteissä on mukana myös Alvaan ihastunut Joel, joka seurasi Alvaa ja Nideä salaa maan alle.

Tässä kirjassa tapahtuu paljon. Ollaan Helsingissä ja sen alla, mutta yhtä lailla piipahdetaan Närpiössä ja matkataan vauhdilla Lapin tuntureille. On petoksia, muistinmenetys ja -paluu, ihastumista ja rakastumista, pahantahtoista taikuutta ja pyrkimys kääntää asiat oikealle tolalle. Kaaosmainen voisi olla yksi termi kuvaamaan sisältöä, vaikka juoni on kyllä ihan looginen ja kerronta selkeää - sisältöä vain on ehkä hieman liikaa enkä erityisesti pitänyt hahmoista.