Simpauttaja

Heikki Turunen: Simpauttaja

lukija: Esa Saario

9 cd-levyä, 11 h 5 min.

WSOY 2010

alkup. 1973

Simpauttaja on Heikki Turusen esikoisromaani vuodelta 1973. Minulla on jo pitkään ollut ajatuksena lukea kyseinen kirja, joten otin sen tutustumisen alle äänikirjan muodossa. Olen lukenut Turuselta vain yhden kirjan aiemmin, mutta vuonna 2012 ilmestyneessä Tie, totuus ja elämä -kirjassa ja pariin otteeseen katsomassani Kivenpyörittäjän kylä -elokuvassa näkyy myös sama omaleimainen tyyli kirjoittaa maaseudun elämästä suuren murroksen äärellä, joten tiesin hieman mitä Simpauttajalta voisi odottaa. Vaikka Simpauttaja ei noussut suosikkieni joukkoon, oli se kuitenkin kiinnostava kuvaus maaseudun ihmisistä ja ongelmista.

Simpauttaja kertoo nimihahmonsa, muualta tulleen työmiehen vaikutuksista Pielisen rannalla sijaitsevan kylän elämään eräänä kesänä. Tuo muukalainen tuo tullessaan omat ajatuksensa ja ennen kaikkea vaikuttaa kyläläisten ihmissuhteisiin, kun etenkin erään naisihmisen huomio kiinnittyy häneen. Simpauttajasta liikkuu lopulta jos vaikka minkälaisia huhuja ja ennen kuin kesä on kulunut loppuun, on kylä ja sen ihmiset muuttuneet. Taustalla elää maaseudun murros, nuorten haaveet kaupungeista ja isien uurastus pelloilla ja metsissä.

Simpauttaja on kertomus, jota joku voisi luonnehtia jopa humoristiseksi. Minun huumorintajuuni Turusen tyyli ei oikein uppoa, mutta tarinassa on nähtävissä koomisiakin piirteitä ja dialogin osia, ja olen joskus kuullut Turusta luonnehdittavan hieman piilotetun huumorin osaajaksi. Mielestäni Turunen on kuitenkin ennen kaikkea taitava ihmiskuvaaja, sillä hän osaa nostaa hahmoistaan esille puolia, joissa näkyy ihmisen kipeimpiä toiveita, käytöksen taustoja ja toisaalta elämässä eteenpäin vievää voimaa.

Tie, totuus ja elämä

Heikki Turunen: Tie, totuus ja elämä

509 s., WSOY 2012

kansi: Seppo Polameri

Kuten aikaisemmin tulin maininneeksi, kirjallisuuspiirin seuraavalle kerralle pitää lukea maaseutukuvaus. En oikeastaan tiennyt mitä olisin lukenut, joten valitsin listalta jonkin kirjailijan eli Heikki Turusen ja hänen kirjoistaan jonkin aihepiiriin sopivan vähän kuin arpomalla. Piiri kokoontuu huomenna, joten pelkäsin etten ehdi tätä tiiliskiveä siihen mennessä lukemaan, mutta toisin kävi. Tie, totuus ja elämä piti minua yllättävän hyvin otteessaan, mitä en osannut laisinkaan odottaa.

Tie, totuus ja elämä kertoo pienen maalaiskylän elämästä Savon sydänmailla. Naapurisopu ei ole todellakaan kylällä kukoistuksessaan, sillä ikiaikaiset kaunat ja riidat ovat voimissaan vielä vuosikymmenienkin jälkeen. Kun kylälle aletaan puuhata uutta tietä 1970-luvulla, vaikuttaa vuoden 1918 sodan aikaiset arvet edelleen. Riidoilta ja kateudelta ei vältytä nytkään, mutta loppujen lopuksi tien teon tuoksinnassa tehty karmea löytö paljastaa kaunan synnyttäneestä tapahtumasta totuuden: ja johtaa jonkinlaiseen sopuun. Kaikilla on ylpeytensä, ennakkoluulonsa, oma totuutensa ja kateutensa, joista heidän on luovuttava, jotta kylä voi kehittyä tuona maaltamuuton aikana.

Turusen henkilöhahmot ovat monenkirjavia kaikin puolin. Oikeastaan kaikkien ulkoisesta olemuksesta voidaan erottaa jotain hahmolle omaa, samoin kuin luonteestakin. Kylällä on edustettuna useita uskontokuntia, "joka talolla on oma uskontonsa" kuten kirjassa sanotaan. Se on yksi ristiriitoja aiheuttava tekijä, mutta se ei kuitenkaan ole olennaisinta, vaikka uskonnolla ja uskolla onkin teoksessa vahva asema. Uskonnon ulkoisista tunnusmerkeistä ja hurskaista käytöstavoista saadaan kuitenkin joidenkin hahmojen suulla revittyä sangen rikasta huumoria, joka ei mielestäni ole kuitenkaan ilkeämielistä. Hahmojen välinen sanailu onkin mielestäni yksi teoksen parhaista puolista, sillä siinä on terävyyttä ja oivallisia sanavalintoja.

Vaikka dialogi onkin tehokasta ja iskevää, on teksti mielestäni muuten aika vaikeaselkoista. Siinä on omituisia lauserakenteita, jotka tekevät tekstistä melko hidaslukuista ja sekavaa. Välillä minun piti lukea jokin lause pariin kertaan, että pääsin selville siitä, mitä sillä ajettiin takaa. Samoin hahmojen useat lempinimet, joita lähes jokaisella on vähintäänkin yksi, vaikeuttaa lukemista, kun hahmoja on muutenkin paljon. Nämä seikat hieman himmentävät lukunautintoa, mutta kun tarinaan vain pääsee kunnolla kiinni ja kerrontatapaan tottuu, Turusen luoma tarina jaksaa viihdyttää, huvittaa ja välillä jopa nostattaa jännitystä ilmaan.

♠♠♠♠