Kilroy sen teki

Hilja Valtonen: Kilroy sen teki

188 s., Otava 1960, 3.p.

1.p. 1947

 

Matkasin viikonloppuna Helsinkiin ja kaipasin matkalle jotain kevyttä viihdettä. Päätin valita omassa hyllyssäni majailleen kirjaston poistomyynnistä kotiutetun Kilroy sen teki, sillä halusin matkalle sellaisen kirjan, jota ei tarvitsisi lähteä tuomaan takaisin kotiin. Luin jossain vaiheessa hyvinkin aktiivisesti Valtosen kirjoja, mutta sitten se jäi. Oli mukava palata hänen teostensa pariin, vaikka mielestäni Kilroy sen teki ei olekaan tuotannon parhaimmistoa.

 

Kilroy sen teki kertoo muotipiirtäjänä työskentelevästä Leenasta, jonka miesystävä onkin kihlautunut yllättäen Leenan ystävän kanssa. Juuri sopivaan saumaan saapuu sähke, jossa kerrotaan lyhyesti tädin kuolleen ja Leenaa pyydetään saapumaan heti paikalle. Leenalla ei ole muita tätejä, kuin äidin sisarpuoli, jonka kanssa ei ole pidetty mitään yhteyttä. Täti on vanhapiika, joten muhkea perintö - se josta Leenan äiti tehtiin lähes osattomaksi - näyttäisi nyt tulevan ainoalle elossa olevalle sukulaiselle eli Leenalle. Leena uudistaa garderobinsa, laittaa hiuksensa, sanoo suorat sanat paitsi ystävälleen myös petolliselle Lasselle ja lähtee uudistuneena kohti maaseutua ja perintöään. Nimikin vaihtuu, sillä Leenasta tulee nyt Ulla.

 

Kun kyseessä on viihdekirja, voi lukija jo melkein ensi sivuilta arvata, että kommelluksia on luvassa. Saapuminen perintöä vastaanottamaan ei suju niin kuin Leena (Ulla) mielikuvissaan ajatteli ja näyttää siltä, että moni asia onkin ihan toisin kuin piti. Herääkin kysymys siitä onko mitään sukukartanoa enää olemassakaan, miten täti on kuollut ja kuka lähetti sähkeen, jossa asiasta kerrottiin. Moni onnenonkija pyrkii varakkaan nuoren perijättären suosioon ja huomaapa Lassekin erehdyksensä, mutta onko joku sittenkin erehtynyt vielä pahemmin kuin tämä?

 

Kilroy sen teki on täynnään mitä omituisimpia sattumuksia ja käänteitä, jotka jopa viihdekirjallisuudessa tuntuvat välillä todella absurdeilta. Ennen kuin tarina lähti kunnolla liikkeelle, tuntui myös hieman vaikealta päästä jyvälle mitä oikein tapahtuu. Päähenkilökään ei ole tyypillinen Valtosen kirjallisuudessa (ainakaan lukemieni perusteella), sillä yleensä päähenkilöt ovat hyvin nokkelia, sanavalmiita ja itsevarmoja. Leena (Ulla) puolestaan tuntuu vasta vähitellen kehittyvän siihen suuntaan. Mielestäni tämä ei ole Valtosen sujuvimpia tai viihdyttävimpiä teoksia, mutta kyllä tämän parissa matka Helsinkiin ihan vikkelästi taittui.

 

♠♠♠

ps. Mietin kirjaa lukiessani mistä ihmeestä kirjan nimi oikein tulee, sillä vaikka lausetta "Kilroy oli täällä" viljeltiin teoksessa laajalti, ketään Kilroyta ei kirjassa ollut. Tutkin asiaa ja sanonta tulee Amerikasta. Siellä tavattiin viitata tuntemattomaan tekijään toteamalla "Kilroy was here". Aina oppii jotain uutta viihdekirjallisuudenkin viitoittamana!

Tarvaatar

Hilja Valtonen: Tarvaatar

300 s., Otava 1995, isotekstinen

1.p. 1935

Syyskuun tavoin myös lokakuu alkoi Hilja Valtosen teoksen parissa. Tällä kertaa otin lukuvuoroon Tarvaattaren, joka kertoo opettajatar Marjukka Tarvaisesta, josta oli määrä tulla karjakko, mutta jonka näyttämisenhalu ajoi hänet opettajakouluun.

Marjukka on Tarvaisen isännän iltatähti, jonka äiti on kuollut. Isän kuoltua Marjukan velipuolet ovat valmiit potkaisemaan tämän pellolle ja Antti-veljen vaimo keksiikin lähettää Marjukan karjakkokouluun. Sisukkaasti Marjukka päättää ottaa ohjat omiin käsiinsä ja hakea lainaa, jotta voi opiskella opettajaksi. Vaikuttimena on paitsi halu olla jotain muuta kuin karjakko, mutta myös halu näyttää entiselle ihailijalleen, että yhtälailla hänestäkin on opettajaksi. Valmistuttuaan Marjukka kiertää sijaisena koululta toiselle ja saa lopulta oman paikan. Juuri näitä vaiheita tämä teos keskittyy kuvaamaan.

Marjukka on hyvin samanlainen kuin Valtosen muutkin naishahmot: määrätietoinen, voimakastahtoinen, itsepäinen, sanavalmis, sisukas ja niin edelleen. Marjukassa on kuitenkin myös jotain herkkyyttä ja ehkä jonkinlaista heikkouttakin, jota hän ei suostu näyttämään, sillä Tarvaiset eivät itke. Opettajana Marjukka on pidetty ja menestyvä, vaikka aina kaikki ei menekään ihan niin kuin oli tarkoitus.

Teos ei keskity kuvaamaan pelkästään Marjukan vaiheita eri työpaikoissa, vaan tottakai kuvaan astuu ihailijoita ja romanssinpoikastakin. Marjukka on kuitenkin tottunut itsenäisyyteen eikä hänen sydäntään ole helppo kesyttää, etenkään kun karjakkokoulun aikainen hiihtotoveri jätti Marjukan rintaan hienoisen kaunan itämään.

Tarvaatar oli taattua Hilja Valtosta eli siis mukavaa ajanvietelukemista. Aivot sai relata ja tarina vei, kuten kunnon viihteessä kuuluukin.

Nykyhetken tyttölapsi

Hilja Valtonen: Nykyhetken tyttölapsi

205 s., Otava 2006

1.p. 1937

 

Hilja Valtoseen kyllä todellakin voi luottaa, jos haluaa lukea jotakin kepeää ja sujuvalukuista! Kävin pitkästä aikaa naapurikaupunkini yhdessä lähikirjastoista (jossa muuten työskentelin kolmena kesänä), ja koska siellä on hyvä valikoima siistejä ja uudehkojakin painoksia Hilja Valtosen teoksista, niin päädyin lainaamaan Nykyhetken tyttölapsen. Tuon tyttölapsen nykyhetki tosin oletettavasti oli joskus vuonna 1937, mutta se nyt ei viihtymistäni mitenkään estänyt. Pikemminkin päin vastoin, sillä vuosikymmenten takainen lintukotomainen kesämiljöö oli oikein kiva kirja luettavaksi näin syksyn porteilla.

 

Noin parikymppinen Anja Utria on kutsuttu kesänviettoon tätiensä huvilalle Saimaan saareen, kun koko muu perhe matkustaa kuka mihinkin. Ylioppilaskirjoituksissa reputtanut Anja matkustaa junalla saarta lähellä sijaitsevaan kaupunkiin, mutta ennen saarelle lähtöä tapahtumiin tulee yllättävä mutka matkaan: saaren uusi omistaja, rakkaudessa epäonnea kokenut 26-vuotias saarella maatilaa pitävä Tuomas Ollikainen ei nimittäin hyväksy saarelle ketään yli 15- ja alle 35-vuotiasta naisihmistä metkujaan tekemään. Niinpä Anjan on naamioiduttava juuri ja juuri 15-vuotiaaksi, jotta pääsee saareen kesäksi, sillä hänellä ei ole muutakaan paikkaa minne mennä nyt kun vanha koti on tyhjätty ja edessä on muutto uuteen kesän jälkeen.

 

Tarina etenee Anjan kirjoittamien päiväkirjamerkintöjen kautta. Anja on hahmona hyvin samanlainen kuin Valtosen muutkin naishahmot yleensä, siis kekseliäs, sanavalmis ja joltisenkin itsepäinen. Päiväkirja sisältää lystikkäitä kuvauksia saarelaisista ja saaren tapahtumista ja Valtonen on laittanut Anjan kirjoittamaan hyvin sukkelin sanankääntein. Tarina on sinänsä ihan sujuva, mutta en kyllä millään ilveellä voi tajuta, että miten 20-vuotias nuori neito menee täydestä 15-vuotiaana teininä, vaikka olisi kuinka pieni ja siro. Tuntui myös hassulta, että Anjaa kohdeltiin kuin mitäkin tytöntylleröä, kun nykyään jo 15-vuotiaat saattavat muuttaa opintojensa vuoksi pois kotoa ja heiltä usein muutenkin odotetaan aikuismaisuutta.

 

Yksi hyvin hämmentävä seikka oli myös se, että 26-vuotias Tuomas piti Anjaa lemmikkinään ja saattoi olla hyvinkin läheisesti tämän kanssa, koska "Anjahan on vasta lapsi". Nykyään 26-vuotiaan miehen omistautumista 15-vuotiaalle tytölle katsottaisiin varmasti hyvinkin karsaasti ja tuskin se nyt oli myöskään vuonna 1937 mikään ihannetilanne, ellei sitten ollut kyse jostain läheisen perhetuttavan pojasta, joka oli kuin veli nuorelle tytölle. Mielestäni tuossa asetelmassa oli jotain hyvin epämääräistä. En tiedä mitä kirjan aikalaiset ovat moisesta ajatelleet, mutta mielestäni tilanne on aika absurdi. Ja klassisestihan tuossa käy, mutta eipä sitä nyt viihdekirjalta oikein muuta osannut odottaakaan.

 

Kokonaisuutena tämä oli siis ihan toimiva kirja, mutta edellä kuvaillut juonen yksityiskohdat todella tuntuivat erikoisilta. 

♠♠♠

Neiti Talonmies

Hilja Valtonen: Neiti Talonmies

349 s., Tammi 1986, 6.p., ISOTEKSTINEN

1.p. 1954 (1.-5.p. Otavan)

Hilja Valtonen on mielestäni tarinankertojana todella eläväinen ja reipas, ja hänen teoksiinsa, joita olen nyt lukenut kolme, tempautuu väkisinkin mukaan. Neiti Talonmies kertoo 15-vuotiaana orvoksi jääneestä Irja Sassista, joka kovalla työllä vie itseään eteenpäin ja kartuttaa paitsi maallista myös henkistä pääomaansa määrätietoisesti. Irja Sassi on persoonana samantyyppinen kuin Vaimokkeen ja Nuoren opettajattaren varaventtiilin päähenkilöt: itsenäinen, itsepäinen, sanavalmis ja kekseliäs.

Neiti Talonmies on päiväkirjaromaani, joka alkaa Irjan selvityksellä sukutaustastaan sekä omaisuudestaan. Tilikirjaansa hän ryhtyy kirjaamaan myös muita elämäntapahtumiaan "Koska erikoisluonteet pitävät päiväkirjaa ja tilikirjaa, niin minä myös pidän, että minusta täytyy kerran tulla sen ansiosta yhtä kunnioitettu ja jämerä ja rikas kuin Jykäräisen Tuomas-isäntä". Irja vaikuttaakin aluksi sellaiselta ihmistyypiltä, jota ajaa ennenkaikkea valtava halu nousta köyhyydestä ja muiden armoilta varakkaamman väen joukkoon, mutta pian selviää, että hänellä on myös tiedonjano ja halu selviytyä omillaan. Irja osoittautuu myös sangen vaatimattomaksi, sillä vuosikausia hän tyytyy siihen mitä on saanut ja hiljaa itsekseen säästää parempia aikoja varten.

Orvoksi jäätyään Irja päätyy Peräpellon koululle opettajaneidin kasvatiksi eli käytännöllisesti katsoen ilmaiseksi piiaksi, joka palkaksi saa hieman rahaa, ruuan, vaatteita ja asuinhuoneen entisestä komerosta, joka on kylmä kuin mikä. Irja on tyytyväinen, sillä opettajaneidin kotona hänellä on kuitenkin mahdollisuus sivistyä ja opiskella jopa kieliä, vaikka maallisen mammonan kannalta onkin vähän niin ja näin. On mielenkiintoista seurata Irjan kasvua opettajaneidin kodissa, josta hän sitten päätyy Papujoen koululle talonmieheksi. Palkka on toki parempi, mutta työtä hän joutuu tekemään lujasti ja taitamaan monenmoiset työt. Irjalla on kuitenkin kunnianhimoa, jonka seuraaminen muuttaa hänen elämäänsä lopullisesti.

Pidin tästä kirjasta paljon, ja loppujen lopuksi luin sen melkein yhdellä istumalla. Se oli sujuva, mielenkiintoinen ja hyvällä kertojaäänellä kuvattu. Jotenkin pidin tunnelmasta paljon, sillä työteliäs Irja oli hahmona miellyttävä ja hänen elinympäristönsä vaikutti kovasta työstä huolimatta mukavalta. Ainut mikä mielestäni rikkoi hieman tarinaa oli yhtäkillinen kirjeenvaihtoyhteys tuntemattomaan mieheen, jolle hänen piti sopimuksen mukaan laverrella jokin traaginen tarina, jonka vuoksi he eivät voisi olla yhdessä. Tarina oli sinänsä mielenkiintoisen kekseliäs, mutta toisaalta ei mielestäni yhtään sopinut tähän teokseen. Lopussa kyllä ymmärsin miksi tarina oli siihen ympätty, mutta mielestäni jokin muu ratkaisu olisi silti saattanut sopia kokonaisuuteen hieman paremmin. Lisäksi loppuratkaisu jäi hieman avoimeksi eli jäin pohtimaan antoiko vahvatahtoinen Irja sittenkin yllättäen periksi ja anteeksiantoiko hän eräälle henkilölle kaiken. Muutenkin lopun tapahtumat olivat hieman yllättäviä, joskin olin jotain jo aavistellut, mutta mielestäni ne todella olivat liian äkkinäisiä eikä niitä ollut riittävästi pohjustettu ennemmin, jotta käänne olisi ollut uskottava. Mutta siitä huolimatta Valtonen kirjoittaa hyvää viihdettä, siitä ei pääse mihinkään. Loppuratkaisun takia:

♠♠♠½

Tämä osuukin juuri sopivasti vastikään alkaneen Maalaismaisemia-lukuhaasteen ensimmäiseksi teokseksi minun osaltani!

Nuoren opettajattaren varaventtiili

Hilja Valtonen: Nuoren opettajattaren varaventtiili

246 s., Otava 1994, 15. p.

1.p. 1926

Luin helmikuussa koulutehtävää varten Hilja Valtosen Vaimokkeen ja totesin heti suoralta kädeltä, että se ei jää viimeiseksi lukemakseni Valtoseksi. Hänen esikoisteoksensa Nuoren opettajattaren varaventtiili viihdytti minua yhtä hyvin kuin Vaimokekin.

Nuoren opettajattaren varaventtiili on päiväkirjaromaani, jossa tuore opettajatar Liisa Harju kuvaa ensimmäistä vuottaan opettajana Pohjanmaalla. Nuori ja iloinen nainen joutuu kohtaamaan uudessa työssään ja kotipaikassaan monenlaisia vanhoja tapoja ja tottumuksia sekä suoranaista kiusantekoa. Periaatteistaan tinkimätön nainen aiheuttaa pahennusta etenkin valtaapitävän rouvasväen keskuudessa, mutta Harjun Liisapa ei niin vain jääkään toiseksi.

Liisassa on paljon samaa kuin Vaimokkeen Kirstissäkin: hän on sanavalmis, tinkimätön, itsellinen, välillä turhankin kipakka ja mielikuvitukseltaan rikas. Näistä piirteistä huolimatta löytyy Liisalta myös tilannetajua, vaikka perin ilkikurisesti hän osaakin piikkejä puheisiinsa piilottaa. Pidin kovasti juurikin Liisan sanailuista, jotka väkisinkin naurattivat. Päiväkirjalleen eli varaventtiililleen hän kuvaa tapahtumia oikein huvittavasti ja mielikuvia herättävästi.

Oikeastaan tässä teoksessa oli pitkälti melko selvää, miten asiat lopulta kääntyvät. Silti se ei himmentänyt lukuiloani pätkääkään, sillä viihdyin teoksen parissa oikein hyvin. Valtosen teksti on eloisaa, aitoa ja sujuvaa. Välillä kyllä silmään pisti jotkin sanamuodot, jotka toki ennen olivat varmasti ihan viattomia, mutta nykyihminen käsittää niillä ensisijaisesti jotain muuta. Yksi näistä termeistä on "rakastelu". Tämän nostin esiin ihan sillä, että tosiaankin lienee hyvä muistaa Nuoren opettajattaren varaventtiilin ensi-ilmestymisen aika, sillä kirjahan on aina enemmän tai vähemmän aikakautensa tuote.

♠♠♠♠

Vaimoke

Hilja Valtonen: Vaimoke

219 s., Otava 1975, 10. p.

1.p. 1933

 

Ensiksikin anteeksi huonolaatuinen kuva. Sitten asiaan. Hilja Valtosen Vaimoke päätyi luettavakseni kirjallisuuden genrejen kurssin puitteissa. Osallistun perjantaina kurssin lukupiiriin, jonka aiheena on romantiikka -genre ja kirjana Vaimoke. Minua on jo pidempään kiinnostanut Valtosen tuotanto, joka on edelleen melkoisen suosittua ainakin vanhemman väen keskuudessa, joten kaksi kärpästä yhdelä iskulla ja niin edelleen. Tiedän varmasti, että Vaimoke ei jää viimeiseksi lukemakseni kirjaksi Valtosen tuotannosta, sillä viihdyin tämän kirjan parissa hyvin.

 

Ajattelin eilen illalla, että aloitan lukemaan tätä kirjaa, vaikka oikeastaan ei jotenkin kauheasti huvittanut. Ja kappas, tulinkin lukeneeksi yli puolet! Juoni vain sieppasi minut niin täysin mukaansa, että sivua oli käännettävä yksi toisensa jälkeen. Tänään luin kirjan loppuun, jonka jälkeen tuli pitkästä aikaa sellainen tunne, että "olisin voinut lukea tätä vielä pidemmältikin" ja "harmi kun tämä loppui". Vaimoke siis onnistui samalla selättämään minua jatkuvasti vaivanneen lukuinspiksen puutteen.

 

Vaimoke kertoo Kirsti Leivosta, joka on kuudesta tyttärestä nuorin. Lukkarintytär on nenäkäs eikä ollenkaan sellainen kuin häneltä odotettaisiin. Hän aiheuttaa jatkuvaa murhetta äidilleen ja suututtaa milloin tämän tai sisarensa. Ainoastaan Amerikassa asuva Eeva-sisar tuntuu ymmärtävän Kirstiä, ja hänelle tyttö kirjoittaakin pitkiä kirjeitä.

 

Kirja on siis kirjeromaani, jossa on tosin yhtä lukuunottamatta vain Kirstin omia kirjeitä. Tapahtumien keskiössä on Kirstin pyristely hänelle suunnitellussa roolissa, johon tyttö ei aio alistua. Lähes väkipakolla Kirsti kuitenkin saadaan vihille vanhempien siskojen entisen ihailijan, agronomi Esko Latvan kanssa. Kirsti on saanut tietää kosinnan taustat, joten hän päättää kostaa ja aiheuttaa Latvalle milloin minkäkinlaisia ongelmia ja vaikeuttaa tämän elämää parhaansa mukaan.

 

Nautin suunnattomasti tämän kirjan nenäkkäistä, kipakoista ja mielikuvituksekkaista sanailuista. Kirstin sanailut miehensä kanssa olivat välillä suorastaan ratkiriemukasta luettavaa ja välillä nauroin oikein sydämeni kyllyydestä. Kirstin tempaukset eivät kalpene sanailuille, mutta jotenkin Valtonen onnistuu sanailuilla räjäyttämään potin. Valtonen käyttää sanoja taitavasti, ja onnistuneesti hän mielestäni myös kuvaa Kirstin ajatuksia. Tekstistä välittyy hyvin hahmon temperamentti ja ilkamointi, jolla hän miestään kiusaa. Kirstin tempauksia ei osaa ennalta arvata, mutta loppukäänne on sitäkin helpommin ennakoitavissa, mutta se ei vie terää koko teokselta. Kokonaisuus toimii!

 

♠♠♠♠