Vedenmorsian

Emmi Maaranen: Vedenmorsian

Avain 2025

äänikirjan lukijana Katja Lukkarinen

Kuin olisi pehmeästi aaltoilevan veden viileään syliin sukeltanut! Pidin paljon kirjan miljööstä, ajankuvasta ja yhteiskunnallisesta kuvauksesta. Jokin tässä, ehkä juuri miljöö ja jotkin juoniasetelmat, toi mieleeni F.E. Sillanpään hienon pienoisromaanin Hiltu ja Ragnar. Vaikka Emmi Maarasen teos sijoittuu 20 vuotta myöhempään aikaan eli vuoteen 1926, moni asia on edelleen samankaltaista. Naisen maine on helposti mennyttä, palvelijattaren työpäivät pitkiä ja miehillä suurempi vapaus.

Elsa ja Aada ovat kumpikin köyhistä perheistä kotoisin olevia nuoria naisia, jotka pääsevät yhtä aikaa palvelijattariksi helsinkiläiseen huvilaan. Työtä tehdään aamusta iltaan vanhemman palvelijattaren johdolla. Pieniä vapaahetkiä täytyy yrittää löytää vaikka kauppahallireissulta. Alati kasvava Helsinki on mahdollisuuksia täynnä. Haaveissa siintää elokuvat ja muoti, hieman kauempana helpompi työ tai Amerikan ranta. Ajankuvaus on onnistunut hyvin.

Huvilan omistaja on poikamies, luonnontieteistä kiinnostunut originelli, joka on ystävällinen mutta etäinen. Enemmän kontaktia ottaa huvilassa toisinaan majoittuva isännän serkku Valter. Merillä seilannut paremman perheen vesa on kiinnostava ja jännittäväkin tuttavuus, joka tarjoaa uuden ajan tuulahduksia ja osoittaa, että luokka-asetelmia voi halutessaan murtaa.

Maaranen aloittaa tarinansa vetävästi paljastamalla, että jollekulle on käynyt huonosti. On tapahtunut henkirikos, jonka syy alkaa vähitellen paljastua. Uhri lepää meren pohjassa vesikasvien ympäröimänä, odottaa jotakuta hakemaan hänet takaisin. Maarasen kieli on välillä lähes runollista, kauniin soljuvaa.

Tässä on hieno omaleimainen ja siksi niin mieleenpainuva tunnelma. Se jätti minulle samanlaisen viileän tunnun kuin iholle jää iltauinnin jälkeen. Teos pysyy mielestäni koko ajan jotenkin etäällä, tuntui kuin minäkin olisin seurannut tapahtumia jostakin vähän kauempaa, kenties veden kalvon läpi. Tämä oli ehdottomasti miellyttävä tyyliseikka, ei siis lainkaan huono asia.

Nurmettuva tie, päättyvä polku

Markku Mantila: Nurmettuva tie, päättyvä polku

Peräseinäjoki-trilogia, osa 3

14h 47min., Docendo 2022

lukija: Jussi Puhakka

Markku Mantilan hieno Peräseinäjoki-trilogia on tullut päätökseensä Nurmettuvan tien, päättyvän polun myötä. Siinäkin pääosassa on politiikan konkari Allan Lauttamus, joka pääsee näyttämään osaamistaan aivan uudella tavalla. Kirjan tapahtumat saavuttavat 2000-luvun, joten trilogian aikana ehtii tapahtua paljon kaikenlaista niin politiikan ja yhteiskunnan saralla kuin henkilöhahmojenkin elämissä.

Kuten sarjan edellistä osaa käsittelevässä postauksessa kirjoitin, on tämä trilogia sellainen, johon pitää tutustua itse, jotta voi ymmärtää sen koko yhteiskuntaa luotaavan ulottuvuuden. Mantila tuo yhteiskunnalliset muutokset onnistuneesti esiin yksilöiden kautta. Hahmoissa riittää monipuolisuutta, he ovat inhimillisiä ja värikkäitäkin persoonia.

Jos kaipaat luettavaksesi jotain juurevaa ja yhteiskuntaa luotaavaa, suosittelen tätä trilogiaa. Itse pidin myös miljööstä, joka rakentuu pitkälti Peräseinäjoen ja Seinäjoen alueelle. Kumpikin on minulle tuttuja, joten mikäs niissä viihtyessä. Äänikirjatoteutuksen puolesta on pakko sanoa, että Jussi Puhakka sopii aivan erinomaisesti lukijaksi näihin kirjoihin, sillä hän tavoittaa onnistuneesti pohjalaisen puheennuotin silloin, kun sitä tarvitaan.

Joku voisi kutsua sitä kohtaloksi

 Markku Mantila: Joku voisi kutsua sitä kohtaloksi

14h 43min., Docendo 2020

lukija: Jussi Puhakka

Kuuntelin viime vuoden puolella Markku Mantilan Peräseinäjoki-trilogian avausosan On toinenkin polku taivaaseen. Ihastuin kovasti juurevaan elämänmenoon ja värikylläisiin henkilöhahmoihin, joten otin nyt alkuvuodesta kuunteluun itsenäisen jatko-osan Joku voisi kutsua sitä kohtaloksi. Pääosassa nähdään sama politiikan konkari Allan Lauttamus, joka edellisessä kirjassa ponnisteli työmiehestä kansanedustajaksi asti.

Peräseinäjoki on minulle joissain määrin tuttu paikka. Olin kolmena kesänä siellä kirjastossa töissä ja harrastuksissa, kosmetologilla ja jäsenkorjaajalla on tullut siellä kuljettua. Ehkä juuri tuon tuttuuden vuoksi oli niin herkullista sukeltaa Mantilan kuvaileman Peräseinäjoen kylänraitille 1980-luvulle.

Mikään ei ole Peräseinäjoellakaan kuin ennen. Kaupungistuminen näkyy väestörakenteessa, maaseutu tyhjenee ja kaikki tuntuu olevan murroksessa. Henkilökohtaisiakin kriisejä on, kun ikänsä töitä tehnyt saa potkut tuottavuuden nimissä, toista taas ei menneisyyden valinnat jätä rauhaan. Suomi on astumassa kohti kansainvälisempää verkostoa ja Kekkosen aika jää taakse. Suomi etsii suuntaansa ja niin tekevät peräseinäjokelaisetkin. He pohtivat elämäänsä ja tarttuvat rohkeasti tilaisuuksiin, sillä loppujen lopuksi jokaisella on vain yksi elämä.

Minun mielestäni Peräseinäjoki-trilogia on vähän sellainen, että siihen pitää tutustua itse ymmärtääkseen koko sen yhteiskuntaa luotaavan ulottuvuuden. Suuret rattaat pyörittävät kaikkea, ja vaikka peräseinäjokelaiset ovat pieni osa isoa kokonaisuutta, he eivät jää puristuksiin. He ovat rohkeita, päämäärätietoisia ja sitkeitä. Henkilöhahmoja on varsin paljon kaikista yhteiskunnan kerroksista. Ensimmäisessä osassa oli aluksi vähän vaikea pysyä perillä heistä, mutta värikkäät persoonat alkavat kyllä piirtyä mieleen. Pidän tästä sarja ja kolmas osa on minulla jo varauksessa äänikirjana.