sunnuntai 30. kesäkuuta 2013

Kuukauden luetut ja kuulumisia




Kesäkuussa luin yhteensä 14 kirjaa, joista kolme oli lastenkirjoja ja kolme nuortenkirjoja. Lisäksi tuohon lukuun mahtuu myös dekkari, sarjakuvateos, historiaa ja romantiikkaa. Aika monipuolinen saldo siis, vaikka kuun puolivälissä hieman näyttikin siltä, että kuukauden kirjasaldo jää aika pieneksi. Loppukuun aikana kuitenkin innostuin ja tässä on tulos eli nämä kirjat luin:

Linda Olsson: Sonaatti Miriamille
Anni Nykänen: Mummo 2
Enni Mustonen: Yllätysperintö
Hanna Tuuri: Orapihlajapiiri
Laila Hirvisaari: Myrskypilvet
Bernhard Schlink: Kotiinpaluu
Vilja-Tuulia Huotarinen: valoa valoa valoa
Yrjö Kokko: Pessi ja Illusia
Tuija Lehtinen: Vaniljasyndrooma
Arvi Arjatsalo: Auringonvärinen kissa
Laila Hirvisaari: Satakielimetsä
Anu Jaantila: Jenkkivuosi

Kesäkuu oli minulle harvinaisen tapahtumarikas kuukausi. Olin töissä  kukkamyynnissä ja työt loppuivat paljon aikaisemmin kuin muina vuosina, jo 15. päivä, joten minulla on ollut tässä reilut kaksi viikkoa lomaa. Yleensä en lomalla tee mitään ihmeellistä, mutta tänä vuonna tein poikkeuksen. Loman aikana minä opettelin käyttämään pirtelökonettani, kävin ostoksilla kaverin kanssa, tsekkasin kahden naapurikunnan/-kaupungin kirjastot ja etenkin lastenosastot, kävin kirppiksellä (saldona pari Laila Hirvisaaren kirjaa ja lasten kuvakirja), kiertelin toisen kirjaston liepeiltä löytyvällä museoalueella, tein toisen retken museoon sen ollessa auki, kävin samalla reissulla karkkikaupassa ja ostin nekkuja, mansikkakaramelleja ja toffeeta, kävin elokuvissa teatterin Leffaviikon kunniaksi, heitin talviturkkini äitini mummolan mailla olevassa lammessa ja ostin elämäni ensimmäisen ikioman mansikkalaatikon ja söin mahani kipeäksi mansikoista. Lisäksi kesäkuussa ostin tomaatintaimia työpaikaltani ja istutin ne. Näyttää siltä, että satoa on tulossa jo melko pian!


Huomenna loma loppuu ja aloitan työt yhdessä naapurikaupungin lähikirjastossa, olin siellä töissä jo viime kesänä. Paikka on siis tuttu ja odotan kyllä töiden alkamista innolla. Se on kai merkki siitä, että olen todellakin oikealla alalla. :) Torstaina pääsen pitämään satutuntia yhdessä toisen työntekijän kanssa. Ehkä kirjoittelen siitä jotain tännekin sitten. 
Hauskaa heinäkuuta kaikille!

lauantai 29. kesäkuuta 2013

Jenkkivuosi

Anu Jaantila: Jenkkivuosi
191 s., Otava 1992, 3.p.
1.p. 1979
kansi: Katriina Viljamaa-Rissanen

Mieleni on jo pitkään tehnyt lukea Anu Jaantilan nuortenkirja Jenkkivuosi, jonka olen kyllä lukenut aikaisemminkin muutamia vuosia sitten. Nuortenkirjavimmassani päätin tarttua tähän uudelleen, joten nappasin tämän hyllystäni, ja aion lukea myös seuraavat osat heti kun ehdin, sillä mielestäni Jenkkivuosi on kertakaikkisen mainio kirja.

Jenkkivuosi kertoo 17-vuotiaasta Sannasta, joka lähtee vaihto-oppilaaksi Michiganiin. Pikkukaupungissa hän tutustuu moniin uusiin ihmisiin, mutta tärkeimmäksi heistä nousee saman ikäinen musikaalinen ja lapsirakas Sam. Jenkkivuosi on eräänlainen kasvutarina ja samalla se on kirja ystävyydestä, amerikkalaisten nuorten elämänmenosta ja tapahtumarikkaasta vuodesta, joka jättää Sannaan pysyvät jäljet.

Tämä kirja on julkaistu ensimmäisen kerran yli 30 vuotta sitten, joten tässä on kyllä nähtävissä ajan kuluminen. On välillä jopa sangen huvittavaa lukea tekstiä, jossa selvitetään nykynuorelle (ja vanhemmallekin) päivänselviä asioita, kuten että Big Mac on kerroshampurilaisateria tai että mikä on Valentinen päivä. En pidä kuitenkaan tätä hienoista vanhanaikaisuutta pahana asiana, sillä tämän kirjan huumori, menevyys ja tunnelma yleensäkin ovat hyvin onnistuneita ja kiehtovat nykylukijaakin hyvin. Tämän kirjan tapahtumat voisi ainakin osittain kuvitella nykyaikaankin, mutta ei ihan kaikkea ehkä kumminkaan. Tässä on siis myös tiettyä ajattomuutta.

Mielestäni Jaantila käyttää hauskaa ja sujuvaa kieltä, mikä varmasti vetoaa nuoriin lukijoihin minäkertojan käytön ohella. Jaantila on luonut Jenkkivuodesta uskottavan oloisen tarinan vaihto-oppilasvuodesta kaikkine uusine asioineen.

♠♠♠♠

perjantai 28. kesäkuuta 2013

Satakielimetsä

Laila Hietamies: Satakielimetsä
511 s., Otava 1996
kansi: Kari Piippo

Sain juuri luettua Laila Hirvisaaren Sonja -sarjan neljännen eli toiseksi viimeisen osan. Tämä kirja oli jotakin ihan muuta kuin olin odottanut. Se ei ollut sitä mihin olen tottunut Laila Hirvisaaren kirjoissa, sillä ensimmäistä kertaa huomasin kuvaan astuneen epäuskottavuuden. Hirvisaaren kirjojen suola ja sokeri ovat olleet niiden uskottavuus ja aitous, joten olen hieman pettynyt tähän teokseen.

Satakielimetsä kertoo Sonja Orbelianin elämästä ja koko Venäjän tilanteesta vuosina 1913-1916. Kuten nykyään tiedämme, tuolloin oli jo selkeästi nähtävillä tsaarinvallan heikkenemisen merkit. Se tuodaan myös tässä kirjassa selkeästi esiin paitsi tapahtumien myös asenteiden kuvauksessa ja pidän edelleen hyvin uskottavana tämän historiallisen ajanjakson kuvausta. Epäuskottavuus piilee Sonjan oman elämän käänteissä, sillä paljastuva suuri salaisuus on niin jotenkin yllättävä ja shokeeraava, että sellaista on vaikea sulattaa noin vain.  Tämä salaisuus on oikeasti todella epäuskottava, ei sellaista voisi oikeasti tapahtua ainakaan minun mielestäni. Salaisuuden paljastuminen muuttaa monia asioita ja samalla koko päähenkilön elämää. Sonja vaipuu aluksi synkkyyteen ja itsesääliin, mutta lopuksi päättää unohtaa koko asian miltei täysin. En ymmärrä ensinkään, että miten sellaisen asian unohtaminen ja mielenrauhan saavuttaminen niin pian voisi olla mahdollista. Tietysti toiset ovat lujia, mutta kumminkin!

Se mistä olen erityisen iloinen tässä kirjassa, on se, että Hirvisaari hieman korjaa Myrskypilvissä esiintyneitä virheitä tai ristiriitoja ja selittää ne paremmin auki. Ilman tuota suurta salaisuutta tämä kirja olisi siis melko mainio teos ja onkin sääli, että epäuskottavuus tietyissä asioissa vaikuttaa kovasti koko lukuelämykseen. Odotan mielenkiinnolla sarjan viimeisen osan lukemista, sillä aivan kaikki vaietut asiat eivät tässäkään osassa tulleet vielä sanotuiksi. Toivottavasti viimeinen osa tyydyttää uteliaisuuteni uskottavammin kuin Satakielimetsä.

♠♠♠

keskiviikko 26. kesäkuuta 2013

Auringonvärinen kissa

Arvi Arjatsalo (teksti) & Kristiina Louhi (kuvitus): Auringonvärinen kissa
?  s., Sanomaprint/Lasten oma kirjakerho 1990

Kävin maanantaina kirppiksellä kiertelemässä ja bongasin sieltä tämän todella hyväkuntoisen kuvakirjan Auringonvärinen kissa. Koska olen suunnaton Kristiina Louhi -fani, niin pakkohan tämä kirja oli ostaa eikä hintakaan ollut kuin euron. Myös kirjan juoni vaikutti mielenkiintoiselta, joten siis miksipä ei.

Auringonvärinen kissa kertoo Tanusta, jonka lemmikkikissa Kultapallo on ollut kadoksissa jo kolme päivää. Tanu on lohduton, mutta onneksi isä on laittanut lehteen ilmoituksen kadonneesta lemmikistä ja ajatus Kultapallon löytymisestä ei enää tunnukaan niin mahdottomalta. Ja puhelin soikin ja Kultapallon tuntomerkkejä vastaava kissa on löytynyt. Vaan kissa ei olekaan suloinen pieni tyttökissa vaan surkean näköinen iso kollikissa. Kissa tuntuu tahtovan Tanun lemmikiksi, sillä joka paikassa minne perhe menee ilmoituksen perusteella, on vastassa sama kollikissa.

Tämä kirja on mielestäni hyvin koskettava. Pelkkä ajatuskin siitä, että omat kissani pääsisivät karkuun ja en tietäisi missä ne ovat tai mitä on tapahtunut, on sietämätön. Pystyn myös ymmärtämään lapsen surun ja ikävän lemmikkiä kohtaan, sillä minulla on siitä kokemusta lapsuusvuosiltani. Mielestäni Arjatsalo käsittelee asiaa hyvin ja aidosti ja Louhen kuvitus täydentään sanoja mainiosti. Kirja on lämminhenkinen kokonaisuus, jossa on myös jonkinlainen opetus: myös lapsi ansaitsee kuulla totuuden eikä hänelle saisi uskotella mitään vain siksi, että lapselle tulisi parempi mieli. Suru kasvattaa ja totuus helpottaa, vaikka aluksi tuntuisikin pahalta.

Kirjan lopussa kerrotaan, että tämä tarina on tosi. Ehkä juuri siksi se on niin aidon tuntuinen.

arvosanoittamaton

---

Meidän auringonvärinen kissa oli nimeltään Roope. Se ilmestyi surkeana kulkukissana kotipihaani ja oli tavattoman ihmisystävällinen, utelias ja rohkea. Roope kotiutui meille eikä kukaan tuntunut sitä kaipaavan. Kerran se katosi ja lopuksi löytyikin noin kilometrin päästä kotoa ylittämässä suojatietä S-marketin ja postin välissä. Roope tuotiin kotiin, mutta kollikissa jatkoi retkiään, sillä kulkuria oli mahdoton enää opettaa valjaille. Sitten Roope katosi toisen kerran ja äitini sai tietää, että eräs saman kadun asukki oli saattanut tehdä kissalle jotain. Mies oli ampunut Roopen vain siksi, että kissa vaani hänen lintulaudallaan ruokailevia lintuja. Ja se tuntui todella pahalta ja ei sitä voi koskaan unohtaa, mutta totuus helpotti: ainakin me tiedämme mitä tapahtui ja kissa saatiin haudatuksi eikä enää tarvinnut miettiä mitä tapahtui. Tämä kirja nostatti taas kaikki muistot mieleen, vaikka tapahtumasta on jo melkein kymmenen vuotta. Roope oli hieno kissa ja elää aina muistoissani.

maanantai 24. kesäkuuta 2013

Vaniljasyndrooma

Tuija Lehtinen: Vaniljasyndrooma
310 s., Seven-pokkarit (Otava), 2006
1. sidottu p. 1990
kansi: Julia Vuori

Tuija Lehtisen nuortenkirja Vaniljasyndrooma on odotellut hyllyssäni lukemista vuosikausia, aina siitä lähtien kun luin tämä pokkaripainos ilmestyi. Sain sen muistaakseni hyvityslahjaksi SistersClubista, kun toimituksissa oli jotain häikkää tai saatu tuote oli virheellinen. Niin tai näin, ei tämä kirja ole inspiroinut minua mitenkään suuresti koko aikana. Nyt yhtäkkiä nuortenkirjavimmassani päätin kokeilla lukea tätä, tosin suhtauduin hieman skeptisesti koska olin sivun taitoksesta päätellen joskus yrittänyt ja jäänyt sivulle 16. Tällä kerralla Vaniljasyndrooma imaisi minut ihan täysillä mukaansa!

Vaniljasyndrooma kertoo 16-17-vuotiaasta Millistä, joka on matemaattisesti äärimmäisen lahjakkaiden vanhempien ainut lapsi. Millin äiti on määrätietoinen persoona, joka ei suostu uskomaan, että tyttärellä ei kerta kaikkiaan ole heidän matemaattisia lahjojaan. Milli on mallikelpoinen tyttö, joka ei kapinoi ja menee jopa lukion matikkalinjalle, koska äiti on niin päättänyt. Naapurikaupunkiin paremman opetuksen perässä muuttanut Milli kokee kuitenkin ahaa-elämyksen ja alkaa kapinoida kaikkea tavallista ja säännönmukaista vastaan.

Alussa Milli tuntui minusta hieman liiankin kiltiltä hahmolta ja oli jotenkin painostavaa lukea siitä miten hänen äitinsä määrää kaikesta. Kirja on kerrottu Millin näkökulmasta ja hänen erinomainen itseironiansa, suoruutensa ja sutjakkaat ajatuksensa sekä sanavalintansa kuitenkin pitävät mielenkiintoa yllä ja huomasin useampaan otteeseen jopa nauravani ihan ääneen. Kirja etenee sujuvasti ja aika aidon tuntuisesti, vaikka on tässä hieman epätodellisiakin piirteitä. Ne eivät kuitenkaan haittaa, sillä Millin kasvutarina on mielenkiintoista luettavaa. Värikkäät hahmot, hienoinen romanttinen tunnelma ja huumori luovat vetävän ja onnistuneen juonen. Kirjasta huomaa kyllä, että maailmanmeno on muuttunut sitten vuoden 1990, mutta silti tuntuu, että aika ei ole päässyt puraisemaan tätä kirjaa. Mielestäni tämä on kokonaisuutena todella hyvä nuortenkirja pienistä epäaitouksista huolimatta.

Loppuun vielä ote takakannesta: "Mä olin silti kutakuinkin tyytyväinen elämääni, vaikka olin paksu, tavallinen, kiltti ja matikassa tyhmä. -- Kunnes mä ykskaks koin herätyksen. Petteri Punakuontalo, mun pahin vihollinen, sen sanoi: Mä kärsin vaniljasyndroomasta josta oli hyvin vaikea parantua. Mä aloin kapinoida, mutta mä olin syvällä vaniljassa."

♠♠♠♠½

sunnuntai 23. kesäkuuta 2013

Pessi ja Illusia

Yrjö Kokko: Pessi ja Illusia
240 s, WSOY 2001, 1. p. 1944
kansi ja kuvitus: Kristina Segercrantz

Yrjö Kokon Pessi ja Illusia on ollut lukulistallani jo ties kuinka kauan. Kirjastossa päätin hetken mielijohteesta lainata sen juhannuslukemiseksi ja niinpä luin sekä juhannusaattona että -päivänä lasten satukirjaa, kun muut olivat sillä välin ties missä. Jokainen viettää juhannusta tavallaan tai on viettämättä ja täytyy sanoa, että Pessi ja Illusia on jokseenkin erinomainen juhannuskirja juonessa selkeästi näkyvän luonnon läsnäolon vuoksi.

Helmikuussa yksi  lasten- ja nuortenkirjastotyön kurssin ryhmäkavereistani aikoi vinkata tämän tokaluokkalaisille. Opettaja kehotti harkitsemaan ja jäin miettimään, että mistä syystä. Okei, kirja on sangen paksu ja ehkä hieman vaativa siinä suhteessa, mutta ei kai se voi olla syynä? Sitä paitsi kaupunginkirjaston lukulistoilla sitä suositeltiin tokaluokkalaiselle! Ja nyt kirjan luettuani ymmärrän kyllä selkeästi, että ei tämä ihan niin pienten lasten kirja ole.

Pessi ja Illusia on satu metsänpeikosta ja sateenkaaren keijukaisesta. He tapaavat Illusian karattua kotoaan ja tultua ihmettelemään maanpäällistä elämää. Yhdessä he tapaavat erilaisia eläimiä, kohtaavat erilaisia ilmiöitä ja oppivat paljon uutta rakkaudesta, ystävyydestä ja maailman menosta. Kokko on kirjoittanut teoksensa sota-aikana ja sota on tässä teoksessa hyvin vahvasti läsnä kuin myös pahuus, ilkeys, suru ja vastoinkäymisetkin. Siitä syystä ajattelen nyt, että tämä kirja olisi liian vaikea ymmärrettävä ja käsiteltävä useimmalle tokaluokkalaiselle. Itsekin välillä havahduin pohtimaan, että huhhuh miten rehellistä tekstiä, vaikka Kokko siirtääkin ihmismaailman totuuksia eläinmaailmaan ja siten ehkä hieman pehmentää asioita.

Tämä kirja on alunperin tarkoitettu lähinnä aikuisille lukijoille ja sen kyllä huomaa vielä tästä Kokon lapsille muokkaamasta versiostakin. Moni asia on sellainen, että lapsen olisi varmaankin vaikea käsitellä tätä ainakin yksin lukiessaan ja aikuisen pitäisi olla mukana lukukokemuksessa. Ehkä lapsi ei kiinnittäisi huomiota asioiden raakuuteen, ehkä kaikki tuntuisi vain jännittävältä. Mutta kumminkin petoeläimien toiminta ja eläinten kuolemat ja eläinmaailman julmuus on kyllä mielestäni vähän turhan tarkkaan kuvattu ainakin pienten lasten kannalta. Samoin mielestäni on ristiriitaista, että päähenkilöt tuntuvat lapsilta, mutta kuitenkin heidän elämässään on aikuisten elämän käänteitä.

Kristina Segercrantzin kuvitus tälle kirjalle on aivan mainio, se herättää Kokon sanat henkiin entistä voimakkaammin. Kuvitus on herkkävireinen ja kauniisti väritetty, hienopiirteinen ja samalla kumminkin pystyy ilmentämään myös raakuutta, jota kirja käsittelee. Sekä kuvat että tarina toimivat hyvin yhteen ja pidin tästä kirjasta aika paljon sen "shokeeraavuudesta" huolimatta. Jotain tässä kumminkin on sellaista, mitä en odottanut ja mikä ei oikein innosta. En osaa edes antaa tälle kirjalle nyt pisteitä, sillä niin kahtiajakoinen mielialani on tämän lukemisen jälkeen.

Summa summarum voisi olla, että Kokon satu on erinomaisesti keksitty, mutta kumminkin yllättävän raaka ja samaan aikaan kaunis luonnon-, ystävyyden- ja rakkaudenkuvauksineen. On hienoa, että Kokko on kirjoittanut tähän mukaan paljon erilaisia ajatuksiaan maailman menosta, mutta ne ovat kumminkin hieman liian suoria satukirjaan minun mielestäni.

arvosanoittamaton

lauantai 22. kesäkuuta 2013

valoa valoa valoa

Vilja-Tuulia Huotarinen: valoa valoa valoa
175 s., Karisto 2011
kansi: Tuija Kuusela/Stiili

Minuun iski yllättäen valtava hinku lukea jokin nuortenkirja, joten lainasin niitä kirjastosta kaksi. Oli ihana tunne mennä tutulle nuortenosastolle ja etsiä hyllyistä arpapelillä luettavaa, sillä poikkeuksellisesti en suunnitellut lainojani mitenkään. Ensimmäisenä lukuvuoroon pääsi Vilja-Tuulia Huotarisen valoa valoa valoa, jota olen tietoisesti hieman kartellutkin. Luin joskus Huotariselta Siljan laulun, enkä kauheasti pitänyt siitä. valoa valoa valoa jätti samanlaisen tunteen: ihan ok, mutta ei ole mun kirjani ollenkaan.

Tämä teos kertoo kesästä ja alkusyksystä 1986. Tuolloin tapahtui Tsernobylin ydinräjähdys, josta kirjailija on ottanut "vaikutteita" ja johon hän usein viittaa kirjan sisällössä. Pääasiallinen sisältö on kuitenkin kahden 14-vuotiaan nuoren naisen välinen rakkaussuhde ja sen eteneminen, molempien taustat ja tunteet. Kesä on nuorille vapauden ja rajojen etsimisen aikaa.

Huotarinen on kirjoittanut kirjan toisen päähenkilön, Mariia Ovaskaisen, näkökulmasta. Hän käyttää tajunnanvirtaa ja teksti on välillä asemoitukin sen mukaisesti. Hän sukeltaa sangen hyvin nuoren tytön ajatuksiin, mutta minä en saa niistä oikeastaan mitään irti. En pidä kaoottisuudesta, jota paitsi kirjan tapahtumat myös tajunnanvirtaisuus merkitsevät. Lisäksi odotin tältä kirjalta jotakin paljon mullistavampaa ottaen huomioon sen, miten paljon tätä kirjaa on ylistetty joka puolella.

Huotarisen kirjan perusajatus on hyvä, mutta ei silti iske minuun. Hänellä on sana hyvin hallussaan ja hän käyttää jopa hieman persoonallisiakin kerrontatapoja, mutta sekään ei tee minuun riittävää vaikutusta. Kuten heti alussa totesin, tämä ei ole minun kirjani. Siispä:

½

torstai 20. kesäkuuta 2013

Kotiinpaluu + juhannustoivotukset

Bernhard Schlink: Kotiinpaluu
362 s., WSOY 2008
alkup. Die Heimkehr 2006
suom. Leena Vallisaari

Luin huhtikuussa Bernhard Schlinkin Lukijan ja olin hyvin vakuuttunut hänen taidoistaan kirjoittaa romaaneja. Siksipä päätin kirjaston hyllyjen välissä vaellellessani lainata häneltä toisen teoksen. Tällä kertaa mukaan valikoitui Kotiinpaluu, joka on romaani sota-ajasta ja sen salaisuuksista, rauhasta ja menneisyyden varjoista sekä myös rakkaudesta että inhosta.

Tarinan päähenkilö on saksalainen Peter, joka asuu yksinhuoltajaäitinsä kanssa ja viettää kaikki lomansa Sveitsissä isänsä vanhempien luona. Peterin isä on kadonnut sodassa, mutta yhteys isovanhempiin on siitä huolimatta pysynyt vahvana. Isovanhempiensa luota hän saa mukaansa papereita, joita pula-aikana voi hyödyntää opiskelussa. Isovanhempien ehtona on, että Peter ei saa milloinkaan lukea kääntöpuolella olevia tarinoita, mutta kerran hän tekee niin ja lukee vaikuttavan tarinan sotilaasta, joka palaa sodasta todetakseen, että vaimolla on uusi mies. Tarina jää vaivaamaan Peteriä jopa niin paljon, että vuosia myöhemmin hän pyrkii selvittämään kuka kirjailija oli ja miten tarina päättyi, loppu kun on kadonnut. Peter saakin totuuden selville, mutta se on jotain ihan muuta kuin mitä hän odotti.

Mielestäni Schlink onnistuu vangitsemaan lukijansa mielenkiinnon täydellisesti, sillä menneisyyden salaisuudet herättävät lukijan uteliaisuuden. Schlink luo arkipäiväisistäkin tunnelmista ja tapahtumista jollakin tavalla sykähdyttäviä, vaikuttavia ja vahvoja kuvia, mikä on juonen kannalta miltei tärkeämpää kuin salaisuudet ja uteliaisuus. Hän käsittelee aihetta taitavasti ja monipuolisesti, hän upottaa kirjaansa paljon ajatuksia kotiinpaluusta, oikeasta ja väärästä, hyvästä ja pahasta sekä oikeudenmukaisuuden käsitteestä. Välillä hän kirjoittaa jopa niin kaunopuheisesti, että osa tekstistä menee yli hilseen, sillä filosofinen pohdinta on todellakin filosofista sanan täydessä merkityksessä. Juoni etenee välillä vaikeaselkoisesti, tuntuu hieman siltä kuin punainen lanka katkeaisi hetkeksi ja pian sen päät taas solmittaisiin yhteen. Ihailen kuitenkin sitä miten Schlink jälleen korostaa tekstissään lukemisen ja tarinoiden vaikutusta ihmiseen. Kokonaisuutena Kotiinpaluu on onnistunut: ajatuksia herättävä, mielenkiintoinen, hyvin rakennettu ja raikas siinä mielessä, että se kertoo rehellisesti asioista, jotka voisivat olla tosia.

♠♠♠♠
---
Nyt haluan toivottaa kaikille lukijoilleni oikein rauhallista ja rentouttavaa juhannuksen aikaa! Itse aion viettää juhannusta kirjoja lukien sekä ihan vain olemalla tekemättä mitään ihmeempiä. :) Juhannuslukemista kävin eilen lainaamassa kirjastosta ja sen verran voin vinkata, että lähiaikoina tulen kirjoittamaan ainakin parista nuortenkirjasta. Palaillaan niiden merkeissä sitten piakkoin!

tiistai 18. kesäkuuta 2013

Myrskypilvet

Laila Hietamies: Myrskypilvet
464 s., Otava 1995
kansi: Kari Piippo

Luin toukokuun puolivälissä kaksi ensimmäistä osaa Laila Hietamiehen Sonja -sarjasta. Valkoakaasioiden arvioon kirjoitin, että toivoisin pääseväni pian lainaamaan seuraavan osan kirjastosta. Niin teinkin, mutta kirjan kumminkin luin vasta nyt. Myrskypilvet on Sonjaa ja Valkoakaasioita tummasävyisempi teos, vaikka sanoinkin jo Valkoakaasioitakin melko tummasävyiseksi.

Myrskypilvet sijoittuu 1900-luvun alkuun, vuosiin 1903-1906. Historiaa edes jonkin verran tuntevat tietävät, että tuo aika oli Venäjällä melkoisen kuohunnan aikaa: keisarin yksinvaltiutta alettiin vastustaa, kansa alkoi vaatia oikeuksia ja maa kävi lyhyen mutta vaativan sodan Japania vastaan. Myrskypilvien pääosassa on ruhtinatar Sonja Orbeliani, joka palaa Venäjälle useiden vuosien jälkeen. Rakastettunsa kuoleman jälkeen hän asui vuosikausia Nizzassa ja nyt Venäjälle palattuaan hän näkee hyvin selvästi, miten maa on muutamassa vuodessa muuttunut paljon epävakaisemmaksi ja räjähdysherkemmäksi kuin milloinkaan aikaisemmin.

Myrskypilvet on jossain määrin jopa ahdistava teos, sillä sota, turvattomuus ja jatkuva epävarmuus sekä keisarin kyvyttömyys nähdä ongelmia on kuvattu hyvin aidosti. On mielenkiintoista lukea venäläistä (fiktiivistä) näkökulmaa Japanin sotaan sekä siihen, mitä tuo aika käytännössä tarkoitti Venäjälle: koulun historiantunneilla kun tuota aihetta oikeastaan vain sivutaan Suomen näkökulmasta. Hietamiehen romaani avasi silmäni näkemään tuon ajan muultakin kuin vain Suomen kantilta. Hän luo oivallisesti jännitettä ja Sonjan oman elämän salaisuus herättelee lukijan uteliaisuutta. Sitä Hietamies ei kuitenkaan paljasta vielä tässä osassa, joten jännityksellä odotan seuraavan osan lukemista.

Minun on poikkeuksellisesti pakko kritisoida Hietamiehen tekstiä haparoinnista. Lauserakenteet ovat välillä todella kömpelöitä, välillä teksti taas soljuu vaivatta eteenpäin. Samoin tekstistä löytyneet kirjoitusvirheet pomppasivat silmilleni, mutta se kyllä saattaa johtua tekstin ajoittaisesta kömpelyydestäkin. Sisällössä ei ole mitään vikaa, ilmaisussa sen sijaan on. Samoin huomasin hienoisia ristiriitoja aikaisempien kirjojen sisältöön, joitakin pieni lipsahduksia vain, mutta kyllä ne kumminkin huomasi. Ikinä ennemmin en muista moiseen hänen kirjoissaan törmänneeni, joten siinä suhteessa olen hieman pettynyt.

Jos teitä kiinnostaa lukea venäläistä näkökulmaa sijoittuen 1900-luvun alkuun ja käsitellen poliittisia oloja, niin harkitkaa ihmeessä tämän teoksen lukemista. Suosittelen kumminkin lukemaan Sonjan ja Valkoakaasiat ensin.

♠♠♠♠

perjantai 14. kesäkuuta 2013

Orapihlajapiiri

Hanna Tuuri: Orapihlajapiiri
285 s., Otava 2011
kansi: Maija Vallinoja

Ostin Hanna Tuurin Orapihlajapiirin tammikuussa kirja-alesta, mutta vasta nyt tartuin siihen lukeakseni sen. Olen aikaisemmin lukenut Tuurilta tietokirjallisuudeksi laskettavan Irlantilaisen aamiaisen ja sen jälkeen on ollut tarkoitus lukea myös Vihreän saaren puutarhoissa, mutta enpä ole sitäkään vielä tehnyt. Tartuin tähän kirjaan jotenkin tosi nihkeästi siitäkin huolimatta, että odotin tämän lukemista. Orapihlajapiiri kuitenkin imaisi minut keskustaansa ihan täysin, sillä pidin tästä kirjasta todella paljon. Olen oikeasti positiivisesti yllättynyt.

Orapihlajapiiri kertoo yksinhuoltajaäiti Kirsistä ja tämän 14-vuotiaasta tyttärestä Annista, jotka muuttavat Kuopiosta Irlannin maaseudulle Knocknamurran yhteisöön. Yhteisössä asuu myöskehitysvammaisia asukkaita, joista pidetään huolta kodinomaisesti. Elämänmuutos on suuri niin Kirsille kuin Annillekin, joka protestoi kiivaasti lähtöä vastaan. Molemmat kuitenkin oppivat Knocknamurrassa jotain uutta itsestään ja kanssaihmisistään, kaikista ihmisistä yleensä. He omaksuvat uudenlaisen elämänasenteen, vaikka se ei ole alunperin helppoa edes muutosta hakeneelle Kirsille. Takakansi lupaa, että "Orapihlajapiiri on koskettava kertomus uuden alun mahdollisuuksista sekä yhteisöllisyyden ja ystävyyden voimasta". Se on hyvin kiteytetty ja pitää täysin paikkansa.

Lumouduin jotenkin täysin Tuurin tavasta kuljettaa tarinaa. Mielestäni on hyvä ratkaisu, että hän vuorottelee kertojina Kirsiä ja Annia, sillä molempien näkökulman esiin nostaminen tuo teokseen syvyyttä ja aitoutta. Se auttaa myös ymmärtämään molempien toimintaa, sekä tietysti tuo esille asiat monipuolisesti. Perhesuhteet ja menneisyys nousevat eri tavalla esiin. Mielestäni Tuuri eläytyy myös 14-vuotiaan tytön tuntemuksiin ihmeen aidosti, siinä ei ole mitään teennäistä tai kliseistä kerronnan suhteen, vaikka tietysti joku voi mieltää tietyt asenteet kliseiksi.

Kehitysvammaisista huolehtivaan yhteisöön muuttaminen oli mielestäni jotenkin ehkä hieman liian suuri muutos perheen tavalliseen arkeen, samoin jotenkin kammotti se kovuus, millä Kirsi halusi purkaa vanhan elämänsä pois. Hän ei jättänyt itselleen mitään kiinnekohtaa mihin palata. Mielestäni oli aika hyvä veto tuoda yhteisöön kehitysvammaisia asukkaita tuomaan aitoutta ja samalla heidän kauttaan pystyttiin välittämään eräänlaista asenteiden muutosta sekä itsestä oppimista. Toisaalta kuitenkin kehitysvammaisista huolehtiva yhteisö kuulostaa minusta jokseenkin sellaiselta.. en oikein osaa edes sanoa millaiselta. Jotenkin teennäiseltä ehkä, eräänlaiselta lintukodolta, millaista ei oikeasti voi olla olemassakaan. Se on lähestulkoon ainut minua tässä kirjassa häirinnyt seikka.

Tuuri käyttää kirjassaan myös huumoria, välillä oikein nauratti Annin ajatukset. Joku voi tulkita ne ilkeämielisiksi tai pahantahtoisiksi, mutta mielestäni ne eivät olleet sitä: ne tuntuivat melko tavallisilta keskenkasvuisen ihmisen ajatuksilta. Huumori pilkahtelee kirjassa muulloinkin, mikä on hyvä asia, sillä tässä kirjassa on aika paljon kiukkua, tasaisuutta ja eräänlaista "opetuksellisuutta".

♠♠♠♠½

keskiviikko 12. kesäkuuta 2013

Koiramäen lapset ja näkki

Mauri Kunnas: Koiramäen lapset ja näkki
42 s., Otava 2007

Pidän paljon Mauri Kunnaksen Koiramäki-aiheisista kirjoista, eikä Koiramäen lapset ja näkki ole poikkeus. Se on ollut yksi kesäkirjoistani jo vuosien ajan, vaikka en olekaan lukenut sitä joka vuosi. Nyt aloin kumminkin kaivata takaisin Koiramäelle, joten nappasin kirjan hyllystä ja nautin täysin siemauksin entisaikojen tarujen ja uskomusten maailmasta sekä kunnasmaisen upeasta kuvituksesta!

Koiramäen lapset ja näkki sisältää useita lyhyitä tarinoita eri aihepiireihin liittyen. Puhutaan näkistä, pääsiäistrulleista, aarnivalkeista ja hiidenväestä sekä aaveista. Mielestäni Kunnas on jännittävistä aihepiireistään huolimatta ottanut huomioon myös perheen pienimmät lapset, joten vanhemmat voivat huoletta lukea lapsilleen tarinoita: tuskin kukaan lapsi näistä yöuniaan menettää, kun Kunnas lopettaa tarinansa aina jotenkin hassunkurisesti ja lohduttavasti. Jännittävät tapahtumat ja oudot ilmiöt takaavat sen, että vanhempikin lukija viihtyy tarinoiden parissa. Niissä on ajatusta ja opettavaisuutta, kuten että ei kannata nauraa toisen vahingolle ja että me emme voi toimia muista piittaamatta miten tahdomme. Mielestäni Kunnas myös viestittää tällä kirjallaan, että vanhoilla tarinoilla on arvonsa ja sitä täytyy kunnioittaa, vanhoja taruja ei kannata unohtaa, sillä ne ovat osa kulttuuriperintöämme.

Kunnaksen kuvitus on aina yhtä hurmaavaa ja yksityiskohtaista, sitä tarkastelee mielellään pidempäänkin. Hänen eläinhahmonsa ovat vertaansa vailla ja oikein ilmeikkäitä versioita tavallisista haamuista ja maahisista. Erityisen paljon pidän sivuilta 34-36 löytyvistä hiidenväen kuvista, ne ovat mielestäni jotenkin todella söpöjä ja ilmeikkäitä. Suosikkitarinoihini lukeutuu juurikin kyseinen Hiidenväen polulla, samoin kuin Aarnivalkeat, Ylä-Knapin haamu sekä kirjan nimikkotarina Koiramäen lapset ja näkki.

Tämä kirja on kyllä ehdottomasti Kunnaksen parhaita lastenkirjoja.

♠♠♠♠♠

tiistai 11. kesäkuuta 2013

Yllätysperintö

Enni Mustonen: Yllätysperintö
271 s., Otava 2003

Rupesin tuossa äsken miettimään, että Enni Mustosesta on kuin huomaamattani kehkeytynyt yksi suosikkikirjailijoistani. Tai jos ei nyt ihan suosikki, mutta luottokirjailija kumminkin. Sellainen, jonka kirjoja on mukava lukea, vaikka niissä ei mitään hirmu jännittävää tai "ylevää" olisikaan. Yllätysperintö on useiden muiden Mustosen kirjojen tapaan kepeä, vaikka tässä aihepiirillä onkin vakavampi pohjavire: välillä kyllä tuntuu, että vakavuus on heitetty hieman liiankin kepeäksi tai unohdettu tyystin.

Koivikon Anna on graduaan työstävä agronomi-opiskelija, jonka elämä heittää kuperkeikkaa erään syksyisen puhelinsoiton jälkeen. Hänen veljensä Matti on menehtynyt auto-onnettomuudessa ja siitä paikasta Anna jättää senhetkisen elämänsä ja lähtee pitämään kotitilaansa veljensä jälkeen. Annan ihmissuhdekuviot ovat jo lähtiessä kiemuralla, mutta vielä enemmän ne tuntuvat sekoittuvan vanhalla kotipaikkakunnalla, jossa vanhat tutut palaavat mieleen.

Kuten sanottu, aihepiiri  tai oikeastaan tapahtumien alkusysäys on hyvin vakava ja surumielinen, mutta kirjailija ei jää vatvomaan sitä. Hän nostaa tapahtuman esiin tietyissä tilanteissa, mutta mielestäni hän jotenkin painaa kaiken hieman liiankin villaisella, jotenkin voisi ajatella, että suru näkyy veljen perheen elämässä onnettomuuden jälkeen paljon selvemmin kuin niinä yksittäisinä pilkahduksina, joita Mustonen tuo esiin. Paljon enemmän huomiota saa naapurin ja tämän vaimon sotkuinen ero ja huoltajuuskiistat kuin itse tapahtumat liikkeelle laittanut muutos. Tässä kirjassa on siis hieman vakavuutta, mutta myöskin romantiikan perhosten lehottelua.

Vaikka hieman kritisoinkin kirjaa liiallisesta kepeydestä tiettyjen asioiden suhteen, niin silti yleisilmeeltään se on tummempi kuin moni muu lukemani Mustosen kirja. Tässä on paljon enemmän vastoinkäymisiä ja murheita, elämä ei ole niin ruusuista kuin mitä se hänen kirjoissaan tuppaa lopuksi olemaan. Siitä siis pointsit kyllä: Mustonen hallitsee myös vakavuuden siinä missä kepeydenkin. Tässäkin kirjassa Mustosen teksti soljuu vaivatta ja sitä on helppo lukea, sillä hän tuntuu vievän tarinaa varmalla otteella eteenpäin.

♠♠♠

sunnuntai 9. kesäkuuta 2013

Kosto ikuisessa kaupungissa

Vera Vala: Kosto ikuisessa kaupungissa
350 s., Gummerus 2013
kannen suunnittelu: Eevaliina Rusanen
arvostelukappale

Sain tänään luettua loppuun Vera Valan uutuusdekkarin Kosto ikuisessa kaupungissa, joka jatkaa Kuolema sypressin varjossa -teoksesta tutun Arianna de Bellisin tutkimusten sarjaa. Olin odottanut tätä kirjaa suurella mielenkiinnolla, sillä pidin KSV:sta todella paljon. Kosto ikuisessa kaupungissa lunasti odotukseni, joita turhaan yritin hillitä mahdollisen pettymyksen pelossa. Vaan olisihan se pitänyt tietää, että Ariannan vaiheet ja työ pitävät mielenkiinnon yllä kirjan viimeiseen sivuun asti, kuten viimeksikin.

Arianna saa puhelun parlamentaarikko Anna Lucarellilta, joka pyytää yksityisetsivää selvittämään onko hänen sisarpuolensa Laura vaarassa. Kun Laura löydetään kuolleena, alkaa Arianna potea syyllisyyttä: toimiko hän jotenkin väärin, kun ei tarpeeksi pontevasti vaatinut kääntymään turvamiesten puoleen? Arianna päättää jatkaa tutkimuksia Lauran elämän suhteen, vaikka Anna kieltääkin. Arianna ei luovuta, sillä hän huomaa jutun olevan paljon mutkikkaampi kuin aluksi vaikuttikaan.

Pidin jo sarjan ensimmäisessä osassa kovasti siitä, miten Vala jakaa tutkimusten etenemisen päivien mukaan: lukijan on helppo pysyä mukana ja tapaus ei tunnu etenevän liian kovalla vauhdilla. Lisäksi oli hienoa, että edelleenkin lukijalla oli mahdollisuus välillä kurkistaa muidenkin kuin vain päähenkilön pään sisään. Erityisesti syyllisen pään sisään kurkistaminen oli kutkuttavaa, sillä koko ajan yritin etsiä viitteitä siitä, kuka syyllinen sitten on. Ja luulin jo tietäväni, vaan en tiennytkään. Lopputulos yllätti taas.

Ariannan hahmon kuvaus laajenee tässä kirjassa mielestäni paljon edelliseen verrattuna. Se on hyvä ratkaisu, sillä hänen vaiheidensa asteittainen valottuminen ja siltä pohjalta myös luonteenlaatunsa selviäminen auttaa seuraamaan kirjaa, sillä lukija pystyy paremmin kuvittelemaan hänen hahmonsa silmiensä eteen. Ariannan menneisyyden salaisuudet eivät tuntuneet niin järkyttäviltä kuin odotin ensimmäisen osan nojalla, mutta toisaalta ehkä seuraava osa jo räjäyttää pajatson? Mene ja tiedä, sitä kuitenkin odotellessa.

Kirjoitin KSV:n arviossani, että henkilöhahmoja on ihan liikaa ja siksi seuraaminen hankaloituu. Mielestäni Vala on ottanut tästä kritiikistä opikseen (tosin tuskin hän nyt vain jonkun Jonnan mielipidettä kuunteli), sillä henkilöhahmoja on vähemmän ja siksi heidän seuraamisensa, muistamisensa ja heidän ajatusmaailmansa ymmärtäminen oli paljon helpompaa kuin ensimmäisen osan hahmojen. Lisäksi tietyt hahmot, kuten Bartolomeo, Angelo ja Ermes olivat jo tuttuja nimiä, joten ehkä silläkin oli osansa siinä, että nimissä oli helppo pysyä kärryillä.

Mielestäni italialainen kulttuuri ja sen tavat sekä miljöö on kuvattu tiedolla ja taidolla.  Vala  myös punoo juonta taitavasti. Se tihenee välillä niin jännittäväksi, että silmät alkavat kiitää riveillä huomaamatta yhä nopeammin ja nopeammin, kun haluaa vain tietää, että miten tilanne ratkeaa. Ariannan joutuminen vaaratilanteisiin ja siten tunnelman tiivistyminen oli myös mielestäni toteutettu jotenkin paremmin, se ei enää häirinnyt minua millään lailla, toisin kuin KSV:ssa. Valalla on sana hallussa.

Tarina itsessään ei mielestäni ollut ihan niin mielenkiintoinen kuin KSV:ssa, mutta Ariannan yksityiselämän tapahtumat paikkaavat sen aukon loistavasti. Jotenkin syyllisen selviäminen ja tapauksen loppuratkaisu jäi mielestäni hieman pintapuolisesti kerrotuksi, jotenkin asiaa ei käsitelty loppuun asti: mitä nyt tapahtuu asiaan liittyneille hahmoille? Pakko on kuitenkin sanoa, että kirja päättyy todella yllättävästi, se suorastaan vaatii lukijaansa lukemaan myös jatko-osan. Vala tosiaan osaa vangita lukijansa huomion ja asettaa hänet odotuksen valtaan.

♠♠♠♠½

lauantai 8. kesäkuuta 2013

Mummo 2 + haaste valmis!

Anni Nykänen: Mummo 2
104 s., Sammakko 2012
 
Minun on jo monta päivää pitänyt kirjoittaa Anni Nykäsen hurmaavan Mummon seikkailuista hänen toisessa albumissaan "Mummo 2". Töiden jälkeen olen kuitenkin pikapikaa kiitänyt äitini kanssa siivoamaan veljeni kämppää muuttovalmiiksi ja siellä sitä töitä kyllä piisasi. Nyt vihdoin on aikaa istahtaa tietokoneen ääreen ja rentoutua työviikon päätteeksi kirjoittelemalla teille tästä hauskasta sarjakuvasta.
 
Luin jokin aika sitten Nykäsen ensimmäisen Mummo -albumin, josta pidin kyllä kovasti, vaikkakin hieman moitin piirrostyyliä tietyiltä osin. Olen edelleen sitä mieltä, että Mummo on hahmona jotenkin luotaantyöntävän näköinen, mutta juttujen taso pelastaa paljon. Nykänen tuo tässä toisessa sarjakuva-albumissaan enemmän esille myös Papan ja Kissin vaiheita, mikä oli mielestäni mainio ratkaisu.
 
Nauroin monta kertaa ääneen lukiessani tätä sarjakuvaa, sillä Mummon suorasanaisuus ja Papan ilkikurisuus ja molempien hurtti huumori ovat toimiva yhdistelmä. Kun Kissi vielä pyörii mukana, niin trio on lyömätön. Mummo on hauska tapaus kerrassaan, mitäpä muuta siitä voisi enää sanoa. Kirjoittaessani ensimmäisestä albumista kerroin aika laajasti mielipiteistäni, joita en tässä nyt lähde toistamaan: samoja juttuja kun nousee jälleen mieleen.
 
♠♠♠♠½
 
Tämä albumi on seitsemäs lukemani sarjakuvateos, joten näin ollen olen nyt suorittanut Seitsemän sarja -sarjishaasteen loppuun. En kuitenkaan aio jättää sarjakuvien lukemista tähän, sillä tunnun todella päässeen niiden makuun. :)

maanantai 3. kesäkuuta 2013

Sonaatti Miriamille

Linda Olsson: Sonaatti Miriamille
379 s. Gummerus 2009
alkup. Sonata for Miriam 2008
suom. Anuirmeli Sallamo-Lavi
kannen suunnittelu: Roseanne Serra
kansikuva: Moellenberg Markus

Yleensä luen itelleni hankkimani kirjat vasta pitkänkin ajan päästä, sillä kirjaston kirjat jotenkin tuntuvat aina kiilaavan edelle. Tälle kesälle en ole kuitenkaan haalinut suurta määrää varauksia, joten omastakin hyllystä ehtii hyvin lukemaan. Siksipä huhtikuussa hankkimani Linda Olssonin Sonaatti Miriamille pääsi luettavaksi jo nyt. Luin Olssonin Laulaisin sinulle lempeitä lauluja noin vuosi sitten ja pidin siitä kovasti. Sonaatti Miriamille ei ollut yhtä hyvä kuin Laulut, mutta hyvin kirjoitettu kirja kumminkin.

Sonaatti Miriamille kertoo säveltäjä Adam Ankerista, jonka elämän järkyttävä tapahtuma muuttaa täysin. Anker on sulkenut muistot sisäänsä ja päivät ovat hänelle hiljaista sinnittelyä. Anker kokee menettäneensä nykyisyytensä ja tulevaisuutensa, mutta yksi hänellä vielä on: menneisyys. Ja siinä sitä riittääkin selvitettävää, koska Ankerin äiti ei ikinä kertonut mitään suvusta ja sen vaiheista. Mistä Ankerin suku on lähtöisin? Miten hänen suvulleen kävi juutalaisvainojen aikaan? Voiko menneisyyden avautuminen viedä hetkeksi pois kivun siitä, että tulevaisuus tuntuu tyhjältä?

Takakansi lupaa kirjan olevan Booklistin sanoin "Väkevä ja raastava tarina paljastuksista ja kaipauksesta". Itse en ilmaisisi asiaa ihan noin mahtipontisesti, sillä mielestäni tietynlainen vaikenemisen ja sen vaikutusten kuvaaminen on kyllä onnistunutta ja vaikuttavaa, mutta silti tyylissä on jotakin tekotaiteellista tai tekoherkkää. En tiedä mistä se tunne tuli. Jotenkin vain tuntui siltä, että vaikka kirjassa kuvataan paljon tunteita, niin tunne ei välity ja lukija ei pysty eläytymään siihen.

Taustatyötä historian suhteen Olsson on selkeästi tehnyt hyvin, mutta pelkkä historiallinen autenttisuus tai sen tuntu ei takaa sitä, että tarina olisi vetävä edes tällaisen historiafriikin mielestä. Tarinassa on sekavuutta ja se on jotenkin liian tasainen, vaikka tapahtuisi kuinka mullistavia asioita tahansa. Olen kyllä kuullut, että Laulut ovat Olssonin paras teos, joten sinänsä en nyt ole kauhean pettynyt kumminkaan.

♠♠♠