Noitasisaret

Alice Hoffman: Noitasisaret

234 s., BookStudio Oy 1997

alkup. Practical Magic, 1995

suom. Arvi Tamminen ja Renne Nikupaavola 

Olen nyt lomalla yrittänyt saada kotiin kertyneitä lainakirjoja luetuksi. Alice Hoffmanin Noitasisaret lainasin jo viime kesän kesälomaksi, joten oli jo aikakin ottaa kirja työn alle. Olen lukenut Hoffmanilta aikaisemmin Punaisen puutarhan ja Kettumäen, joista molemmista pidin. Odotukset olivat korkealla myös Noitasisarten suhteen, mutta jotenkin tämä ei kyllä ollut kahden muun lukemani veroinen.

Noitasisaret kertoo Owensin suvun naisista, joita on sukupolvesta toiseen pidetty hieman omituisina. Heitä on vieroksuttu, heidän syykseen on laitettu kaikenlaiset ikävyydet jo esiäiti Maria Owensin ajoista lähtien ja heitä on myös pelätty. Silti Owensien naisten puoleen on myös käännytty salassa ja vaivihkaa, kun kun pitänyt saada apua lemmenasioissa tai elämässä ylipäätään. Owensin naiset ovat olleet epäsuosiossa monen silmissä myös siksi, että sukupolvesta toiseen he ovat olleet miesten vankkumattoman ihailun ja intohimon kohteena.

Teoksen keskiössä ovat siskokset Sally ja Gillian, joiden vanhemmat ovat kuolleet tyttöjen ollessa vielä lapsia, ja jotka on siksi ovat päätyneet tätiensä kasvatettavaksi Owensin suvun synkeään ja salaperäiseen taloon. Sally on tytöistä tasaisempi ja tunnollisempi, hän toivoo kohdalleen vain mahdollisimman tavallista elämää. Gillian puolestaan on vilkas ja eloisa, rämäpää joka lähtee etsimään omaa tietään. Aikuisiällä Gillian saapuu sisarensa luo hakien apua vaikeaan pulmaan, ja tunnollinen Sally auttaa asettaen vaakalaudalle kaiken sen tavallisen ja tasaisen, minkä hän on rakentanut itselleen ja tyttärilleen Antonialle ja Kellylle.

Tässä teoksessa ei mielestäni ollut oikein kunnollista draaman kaarta, mistä johtuen kerronta tuntui sellaiselta tasapaksulta taaplaamiselta koko ajan. Odotin suurempaa jännitystä ja magiikkaa, mutta vaikka tietynlainen "käytännön taikuus" (vrt. alkuteoksen nimi Practical Magic) olikin tiiviisti läsnä, tuntuu että suomennoksen nimi asetti odotukset sen suhteen korkeammalle. Lopulta kun tässä tuntui olevan kyse enemmänkin uskomuksista, oikeiden yrttien käytöstä ja voimakkaista taikaesineistä kuin suoranaisesta noituudesta.

Päällimmäisenä tästä teoksesta mulle jäi mieleen sellainen "paha saa palkkansa", "petos ei kannata" ja "menneisyyttään ei voi paeta" -ajattelu, En tiedä onko kirjailija tarkoittanut sen tämän kirjan varsinaiseksi sanomaksi, mutta sellainen mielikuva mulle jäi. Ehkä jos tätä kirjaa pyörittelisi jonkun toisen sen lukeneen kanssa, voisi saada vielä uutta näkökulmaa ja ajatuksia, mutta näin yksistään on ehkä hieman tylsistynyt fiilis.

Kettumäki

Alice Hoffman: Kettumäki

271 s., Book studio 1998

alkup. Here on Earth, 1997

suom. Renne Nikupaavola

 

Käsittelimme Alice Hoffmanin Punaista puutarhaa lukupiirissämme reilut pari vuotta sitten. Tiesin jo tuolloin, että haluaisin lukea lisää hänen kirjojaan, ja vaikka lainasinkin Kettumäen jo edelliselle kesälomalleni, niin nyt vasta kirjaan tartuin. Tyyliltään Kettumäessä ei mielestäni ole Punaisen puutarhan upeaa taianomaisuutta, mutta pidin kyllä tästäkin teoksesta paljon.

 

March Murray on nelikymppinen nainen, joka palaa kotikaupunkiinsa osallistuakseen perheensä entisen taloudenhoitajan hautajaisiin oltuaan poissa 20 vuotta. Mukanaan hän tuo teini-ikäisen tyttärensä, joka tuntuu viihtyvän äitinsä kotikaupungissa oikeinkin hyvin. Entisessä kotitalossaan Kettumäessä majaileva March huomaa, että menneisyyttään ei lopulta pääse pakoon minnekään. Siellä hän kohtaa nuoruuden rakastettunsa ja lankeaa jälleen. Menneisyys ja intohimo pitävät Marchia otteessaan niin, että ympärille on vaikea nähdä.

 

Kettumäki valikoitui Hoffmanin tuotannosta luettavakseni melko sattumalta. Teos osoittautui tematiikaltaan hyvin kiinnostavaksi, sillä teoksessa käsitellään epäsovinnaista rakkautta useammallakin eri tavalla. Jotenkin teoksen miljöö ja hahmot vievät mennessään, vaikka suomennos onkin mielestäni paikoitellen hieman ontuvaa. Menneisyyden valinnoilla on huikean kauaskantoisia vaikutuksia myös niiden ihmisten elämiin, joihin yksittäiset asiat eivät suoranaisesti liity. Teoksessa on paljon synkkiä väreitä, mutta lopussa itää myös toivo paremmasta huomisesta.

 

♠♠♠♠

Punainen puutarha

Alice Hoffman: Punainen puutarha

295 s., Gummerus 2012

alkup. The Red Garden, 2011

suom. Raimo Salminen

 

Lukupiirimme helmikuun kirjaksi valikoitui ehdotuksestani Alice Hoffmanin Punainen puutarha. Kirja oli alkanut kiinnostaa minua, kun eräs kirjaston asiakas kehui sitä ja kertoi pitäneensä sen hieman maagisistakin elementeistä. Itse pidän siitä, että muutoin sangen arkiseen tarinaan sekoitetaan taianomaisuutta, ja siksi pidin tästäkin kirjasta paljon. Punainen puutarha kertoo erään pikkukaupungin tarinan sen perustamisesta 1750-luvulta näihin päiviin asti. Kirja rakentuu ikään kuin sarjasta irrallisia kertomuksia, jotka kuitenkin linkittyvät yhteen ja niiden läpi kulkee yhteinen punainen lanka.

 

Kirja alkaa kuvauksella siitä, miten ensimmäiset asukkaat saapuivat alueelle ja selvisivät hädin tuskin ankarasta ensimmäisestä talvesta. He pelastuivat pitkälti Hallie Bradyn ansiosta, sillä kun muut tuntuivat alistuvan kohtaloonsa, Hallie otti johtajan roolin hankkein ruokaa pöytään ankarissa olosuhteissa. Hallie onkin ikään kuin kaupungin äiti, jonka muisto pilkahtelee tarinoissa läpi vuosien. Seuraavissa kertomuksissa kuvataan Hallien ja muiden kaupungin perustajien jälkipolvien vaiheita, joihin liittyy paljon kohtalon iskuja mutta myös elintason nousua ja kaupungin kasvamista.

 

Kun olin lukenut kirjan ensimmäisen kertomuksen, olin aivan lumoutunut. Hoffman kirjoittaa upeasti ihmisistä, ihmisten ja eläinten yhteydestä, luonnon äärellä ja toisinaan myös sen armoilla elämisestä, taianomaisista sattumuksista punaisine puutarhoineen ja henkineen sekä menneiden aikojen vaikutuksesta nykypäivään. On kiehtovaa lukea miten Blackwellin kaupunki rakentuu ja miten sen tarinat elävät vielä satojen vuosien päästäkin. Ihan koko ajan en ollut kärryillä miten sukukiemurat oikeastaan menivätkään, mutta se ei haittaa lukemista yhtään. Yksittäisten henkilöiden tarinat sukunsa ketjussa ovat kiinnostavia sellaisenaan. Myös Blackwellin miljöö lumoaa lukijan.

 

Punainen puutarha ihastutti minua niin kovasti, että haluan kyllä tutustua Hoffmanin tuotantoon vielä lisääkin. Suosittelen tätä kirjaa kaikille, jotka haluavat lukea nautittavan ja mukaansatempaavan kirjan.

 

♠♠♠♠♠