Agnes ja huvilan salaisuus

Tuutikki Tolonen: Agnes ja huvilan salaisuus

186 s., WSOY 2021

kuvitus: Kati Vuorento

kannen suunnittelu: Riikka Turkulainen

Luin syyskuussa Tuutikki Tolosen kirjan Agnes ja unien avain, joka avaa arjen ja yliluonnollisen välimaastossa liikkuvan sarjan. Pidin kirjasta ihan valtavan paljon ja olen ottanut sen mukaan kirjavinkkauksiinkin - hyvällä menestyksellä - sillä selvästikin innostukseni kyseisestä kirjasta on tarttunut myös kuulijoihin. Nyt luin sarjan toissen osan Agnes ja huvilan salaisuus, joka vei mennessään ihan samalla tavalla. Tuskin maltan odottaa sarjalle jatkoa!

Agnes on perinyt äitinsä kanssa pitkään tyhjillään olleen Rauhalan huvilan isoisoäidiltään. Huvila kuului aikoinaan monia tragedioita kohdanneelle Brycknenin suvulle, johon isoisoäiti Agnes Mariakin kuului. Vanhassa huvilassa Agnes aistii välittömästi jotain selittämätöntä. Keskellä talvea ilmassa leijuu hento kesäkukkien tuoksu ja pianon kansi tuntuu aukeilevan kuin itsestään. Remontin keskellä talosta löytyy myös E-kirjaimella nimikoituja tavaroita, vaikka tiettävästi talossa ei ole asunut ainakaan ketään perheenjäsentä, johon kirjain voisi viitata. Kummallisuudet eivät lopu siihen, sillä huvilasta löytyy myös aikojen saatossa umpeen tapetoituja huoneita. Näyttää kovasti siltä, että Agnesilla ja hänen ystävällään Pullalla on jälleen arvoitus selvitettävänään.

Olen jälleen kerran niin innoissani lukemastani, että en oikein tiedä miten edes kuvailisin sitä riemua, jonka tämä kirja herätti, mutta yritetään nyt kuitenkin. Minä sitten pidän Rauhalan miljööstä. Se on täynnä ihanaa historian havinaa, kiinnostavia arvoituksia ja maagista realismia kutsuvimmillaan. Etenkin vanhan talon kätketyt salaisuudet kutkuttivat mielikuvitustani tässä tarinassa. Olen aina pitänyt vanhoista taloista, ja etenkin lapsena kartano- ja huvilarakennukset kiehtoivat minua erityisesti. Mitä kaikkea seinät ovat vuosien saatossa mahtaneetkaan nähdä ja kuulla? Kun miljööseen yhdistyy sujuva tarinankerronta ja nokkela ja sanavalmis päähenkilö, ei kirjan parissa voi olla viihtymättä.

Humiseva harju Seinäjoen kaupunginteatterissa

Emily Brontën Humiseva harju on yksi kaikkien aikojen suosikkikirjoistani. Alunperin omistin siitä pokkaripainoksen, jonka kannetkin jo uhkaavasti käpristyivät, mutta sitten löysin vaihtopisteeltä kovakantisen niteen ja vaihdoin pokkarini siihen. Toisaalta olisi ihanaa, jos se luetun näköinen ja paljon käytetty pokkarikin olisi tallella, mutta aina sitä havahtuu vasta jälkikäteen.

Humiseva harju tuli Seinäjoen kaupunginteatterin ohjelmistoon kevättalvella 2021, mutta jostain syystä en ehtinyt tai saanut aikaiseksi mennä esitystä katsomaan, vaikka halusinkin tutun tarinan lavalla nähdä. Onneksi nyt syksyllä tuli lisää näytöksiä, niin minäkin pääsin esitystä katsomaan. Ajattelin lyhyesti kirjoittaa tänne blogiin joitakin fiiliksiä siitä, vaikka minulla ei olekaan sen kummempaa asiantuntemusta teatteriesitysten arvioimisesta.

Ihan alkuun minun on sanottava, että viihdyin Humisevalla harjulla hyvin. Ei ole mikään itsestäänselvyys, että useiden lukukertojen myötä oman pään sisälle luodut mielikuvat kohtaavat kovin hyvin muiden ihmisten näkemyksien kanssa, mutta nyt se onnistui yllättävänkin hyvin, vaikka etenkin miljöön suhteen omat mielikuvani ovat vahvoja. Mielestäni lavastus (Juho Lindström) ja valaistus (Hannu Raja-Aho) olivat todella onnistuneita ja kiehtovia. Etenkin vuotava katto oli mielestäni esitetty hienosti, samoin ikkunasta nummille avautuva näkyvä Rastaslaaksossa puhutteli minua jostain syystä erityisellä tavalla.

Tarinankerronta on mielestäni onnistunutta tässä Jo Cliffordin näytelmäsovituksessa, vaikka siinä ei alkuperäistä tarinaa kokonaisuudessaan esitetäkään. Seinäjoen Humisevan harjun on ohjannut Pauliina Salonius, ja se siirtyi näyttämölle yhtä tuulisena, vahvojen tunteiden täyteisenä ja voimakkaana kuin millaisena olen alkuteoksen tarinan kokenut. Ilta oli kaiken kaikkiaan hieno ja aika kului kuin siivillä.

Roolityöskentely oli pääsääntöisesti puhuttelevaa ja hyvää, mutta pari erityishuomiota haluan mainita. Vahvimpana roolisuorituksena pidän Jani Johanssonin tulkintaa Hindleysta, sillä se oli mielestäni eläväinen, ilmeikäs ja taitava suoritus. Jussi Jätinvuoren Heathcliff kasvaa hienosti tarinan edetessä ja tulkinta vahvistuu, vaikka alkupuolella en ollut ihan varma pidänkö tästä tulkinnasta. Kuitenkin esityksen loppupuolella hahmo tuskin jättää ketään kylmäksi. Naispäähenkilö Cathyn (Heidi Ajanto) tulkinta sen sijaan jätti minut ehkä hieman etäisen tunteen, sillä olin itse kokenut hahmon hieman eri tavalla kuin millaisen kuvan näytelmä antaa. Nyt hän näyttäytyi mielestäni  enemmän ailahtelevaisena ja hysteerikkona kuin suurten tunteiden naisena. Hahmoon ei oikein täysin saanut otetta eikä hänen tragediansa päässyt mielestäni täysin oikeuksiinsa.

Kaupunginteatterille täytyy antaa kiitosta ystävällisestä asiakaspalvelusta sekä koronaturvallisuuden huomioimisesta. En ole aktiivinen teatterissa kävijä, mutta joka kerta kokemus on ollut sellainen, että uudelleen on helppo ja mukava mennä.

Lukupiirikirja: Kärpästen herra

William Golding: Kärpästen herra

336 s., Otava 2007

alkup. The Lord of the Flies, 1954

ilmeistyi suomeksi ensimmäisen kerran v. 1960

suom. Juhana Perkki

Lukupiiri kokoontui viime viikolla keskustelemaan William Goldingin klassikosta Kärpästen herra. Tiesin jo kirjaa lukiessa, että tulkintoja ja keskusteltavaa tästä riittää, sillä vertauskuvallisessa tarinassa oli paljon pysähdyttävää, hätkähdyttävää ja ajatuksia herättävää asiaa.

Romaani sijoittuu II maailmansodan aikaan ja kertoo englantilaisista koulupojista, joita kuljettanut lentokone syöksyy maahan jonnekin Tyynenmeren saarelle. Lennolla olleista vain lapset selviävät. Osa on jo murrosiän kynnyksellä, mutta mukana on myös pienempiä lapsia, joita tenaviksi kutsutaan. Joukon johtajaksi nousee Ralph, vaikka kuoronjohtaja Jack havittelee myös johtajan asemaa. Alun paratiisimaisen elon jälkeen poikajoukossa alkaa nousta esiin ristiriitoja. Sivistyksen pinnan murentuessa paljastuu ihmisen raadollisuus.

Tämä kirja piti otteessaan kahdella tavalla. Aluksi luin kirjaa siksi, että miljöö ja huoleton retkitunnelma veti puoleensa, mutta jossain kohtaa luin siksi, että minun oli pakko saada tietää miten kaikki päättyy. Loppujen lopuksi halusin teoksesta myös äkkiä eroon, sillä kaikki muuttui koko ajan kamalammaksi loppua kohti, ja sitä oli hirvittävää lukea. Miten raakaa ja julmaa kaikesta tulikaan!

Lukupiirissä paljon keskustelua herättivät teemat vallankäytöstä ja vastuuttomuudesta sekä ihmisessä asuvasta pahuudesta. Aluksi yksinäinen saari vaikutti lähtötilanteesta huolimatta sodan kourissa olevan Euroopan rinnalla turvalliselta paratiisilta, jossa voisi kohtalaisen rauhallisin mielin odotella pelastetuksi tulemista, mutta kun alkukantaiset vaistot ja pelko saavat jalansijaa, muuttuu tilanne väistämättä. Myös hahmojen toiminta, osan henkinen kasvu ja osan taantuminen villi-ihmisiksi herätti ajatuksia.

Kärpästen herra oli todella mieleenpainuva lukukokemus. Ensimmäistä kertaa yli 10 vuoteen löysin myös kirjan, jota en halua enää lukea uudelleen, sillä se meni niin ihon alle, että aiheutti toisinaan suoranaista fyysistä pahaa oloa. Siinä määrin ahdisti poikajoukossa tapahtuvat muutokset, etenkin järkevän ajattelun katoaminen ja yhteishengen luhistuminen, että tätä ei ole tarvetta toistamiseen lukea. Psykologisena kuvauksen tämä on kyllä todella vahva, ja tästä saisi helposti aikaan pidemmänkin tekstin, jopa esseen. Sen sijaan, että kirjoittaisin itse, linkitän tähän Jokken kirjanurkan tekstin. Mielestäni Jokke avaa tätä teosta niin onnistuneesti, että hänen tekstiinsä kannattaa tutustua.

Nolo elämäni: Olisinpa suosittu

Rachel Renée Russell: Nolo elämäni - Olisinpa suosittu 

283 s., WSOY 2020 (Sanoma Magazines Finland Oy 2012)

alkup. Dork Diaries, Tales from a Not-So-Fabulous Life, 2009

suom. Jani Bohm

Olen viime viikkoina kiertänyt töissä kirjavinkkaamassa monella koululla. Olen täydentänyt 5.-6. luokkien vinkkilistaani, ja vaikka en yleensä postaakaan kirjavinkkausta varten lukemistani kirjoista, niin tästä Nolo elämäni -sarjan avauksesta halusin kuitenkin kirjoittaa.

Nikki Maxwell aloittaa uudessa hienostokoulussa vapaaoppilaana ja joukkoon sulautumista helpottaakseen hän toivoo vanhempiensa ostavan hänelle uuden älypuhelimen. Valitettavasti vanhemmilla ei ole minkäänlaista tilannetajua, ja he ostavat tyttärelleen kuolettavan nolon ja vanhanaikaisen päiväkirjan. Alkujärkytyksestä selvittyään Nikki huomaa, että päiväkirjaan riittää sittenkin kirjoitettavaa. Keskiössä on uuden koulun oppilashierarkia, kouluarki ylipäätään sekä teini-ikäisen tytön haaveet ja pelot.

Nolo elämäni -sarja on tämän ensimmäisen osan perusteella eräänlainen tyttöpäähenkilöllä varustettu vastine Neropatin päiväkirjoille. Siinä yhdistyy samalla tavalla sarjakuva, romaanikerronta ja päiväkirja. Sarjojen huumori tuntuu hyvin samanlaiselta, on tilannekomiikka, loistavaa ylidramaattisuutta ja itseironiaa. Itse viihdyin tämän kirjan parissa todella hyvin ja monen monta kertaa nauroin ihan ääneen asti hulvattomalle kerronnalle. Erityisesti kirjastonhoitoon liittyvät kommentit olivat huvittavia näin kirjastoammattilaisen näkökulmasta.

Vaikka tämä kirja olikin päällisin puolin tosi hauska, on siinä myös vakavampi puoli. Nikkin joutuminen jos ei nyt suoranaisesti kiusatuksi mutta ainakin jonkinlaiseksi silmätikuksi koulun suosituimman tytön toimesta tuntuu välillä hyvin tukahduttavalta. Koulumaailman  hierarkia tuntuu epäreilulta, vaikka Nikki käsitteleekin asiaa pitkälti huumorin kautta ja sisukkaasti päättää myös seurata omia haaveitaan, vaikka hänen olonsa yritetäänkin tehdä kurjaksi.

Ansioistaan huolimatta tämä kirja ei ole mielestäni kestänyt aikaa kovin onnistuneesti. Julkisuuden henkilöihin liittyvät viittaukset eivät esimerkiksi välttämättä ihan aukea tämän päivän teineille eikä teoksessa esitelty teknologia nykyään ole ihan kuuminta hottia. Sinänsä on harmi, että teos on sellaisilla asioilla sidottu vähän liikaakin tiettyyn aikaan, sillä sisältönsä puolesta teos tuskin muuten vanhenee.