Kottikärrykaruselli

Veera Nieminen: Kottikärrykaruselli

234 s., Tammi 2022

kansi: Timo Mänttäri

Kun kuulin, että Veera Niemiseltä julkaistaan kolmas teos, olin samaan aikaan sekä toiveikas että hieman varautunut. Pidin Niemisen esikoisteoksesta Avioliittosimulaattorista todella paljon, kun taas Ei muisteta pahalla oli pettymys. Sekin yritti kaiketi olla riemukas ja hauska kirja, mutta minuun se ei kolahtanut laisinkaan. Sen jälkeen Kottikärrykaruselli oli ilahduttava lukukokemus, jo paljon enemmän Avioliittosimulaattorin kaltainen tilannekoominen ja nasevaan dialogiin nojaava teos.

Katri on hevostilayrittäjä, sinkku ja lapseton eli kaikkea sitä, mitä akateeminen ja perinteisiä perhemalleja ihannoiva suku kammoksuu. Hän on vahva, itsenäinen ja kiireinen, täysin kyllästynyt jonninjoutavuuksiin ja turhaan dramatiikkaan, kun miljoona asiaa odottaa tekijäänsä. Paletti menee sekaisin, kun Ilmari-serkku tiedustelee Katrilta mahdollisuutta majoittaa hänen tyttärensä kesän yli, maksua vastaan totta kai. Yhtäkkiä Katrin kiireiseen ja itsenäiseen arkeen kuuluu myös teini-ikäinen Jennica, eikä hän yhtään tiedä miten kasvattaa ja ohjata nuorta ihmistä elämässä eteenpäin. Kun pasmoja alkaa sekoittaa myös orastava rakkaustarina ja tallilla hermoja kiristää asiakkaiden mahdottomat vaatimukset, on harmoninen maalaisidylli vielä tavallistakin kauempana.

En ole koskaan itse ollut heppatyttö enkä ole erityisen kiinnostunut hevosista, vaan olen tyytynyt enemmänkin ihailemaan niiden ylväyttä kauempaa. Siitä huolimatta tarina vei mennessään ja tallimiljööseen oli helppo sujahtaa mukaan. Ihmissuhdekuviot oli kuvattu kaunistelemattoman värikkäästi ja asiakaspalvelutyön vaihtelevat kohtaamiset tarjosivat hupaisaakin dialogia tai vähintäänkin Katrin päänsisäisiä ajatuksia. Kirjan loppupuolella huomasin jopa naureskelevani ääneen asti, kun vauhti vaan kiihtyi.

Kottikärrykaruselli on sinänsä viihteellinen, mutta samaan aikaan myös uskottava teos. Tällä kertaa Nieminen ei lyö samalla tavalla hösseliksi kuin Ei muisteta pahalla -teoksessaan, joten mielenkiinto pysyi mukana kirjan viimeisille sivuille asti. Tällaisia kirjoja voisin Niemiseltä mielelläni lukea lisääkin.

Lukupiirikirja: Lakeuden kutsu

Antti Tuuri: Lakeuden kutsu

363 s., Otava 1997

kansi: Hannu Taina

 

Ensikosketukseni Antti Tuurin kirjoihin vuonna 2012 oli sodasta kertova teos Rata, joka ei sykähdyttänyt minua millään tavalla. Teos oli puuduttavan yksitoikkoinen ja minulle kehkeytyi jopa jonkinlainen kammo Tuurin kirjoja kohtaan, vaikka esimerkiksi Talvisodasta tehdystä filmatisoinnista pidin jo siinä vaiheessa. Radan luettuani en olisi koskaan uskonut, että vielä jonain päivänä Antti Tuurin kirjaa lukiessani nauran ääneen. Tuurin kirjoja olen muutamia kuunnellut äänikirjoina tässä välissä ja pääsääntöisesti pitänyt niistä, mutta Lakeuden kutsu viimeistään räjäytti pajatson. Viihdyin hyvin Pohjanmaan maisemissa Hakalan Erkin ja tämän sukulaisten matkassa.

 

Lakeuden kutsu on Pohjanmaa-sarjan päätösosa. Olen sarjasta kuunnellut aikaisemmin äänikirjana ainoastaan Talvisodan, mutta Pohjanmaan olen nähnyt niin elokuvana kuin näytelmänäkin, Ameriikan raittikin on elokuvasta tuttu ja Lakeuden kutsu vielä tutumpi. Lakeuden kutsu on yhdenpäivänromaani, joka sijoittuu heinäkuuhun 1996. Verovelkojaan Floridaan paennut Erkki Hakala palaa nyt vuosien jälkeen kotimaisemiinsa Pohjanmaalle. Suomesta on tullut osa Euroopan unionia, suvun nuoret polvet ovat varttuneet ja kotitanhuvaatkaan eivät ole ihan entisellään. Hakalan miehet eivät kuitenkaan tunnu juuri muuttuneen: samanlaisia emäntiään pakoilevia ja ehkä vähän salamyhkäisiä miehiä he edelleen ovat. Erkilläkin rahan palo ja yrittämisen halu on edelleen kova, asenne yhtä tinkimätön ja peräänantamaton kuin ennenkin. Kotikonnuilla Erkin täytyy kuitenkin kohdata myös vaimonsa Kaisu, joka lähti mukaan Floridaan vain palatakseen pian takaisin koti-Suomeen, tyttärensä Elina sekä lapualaisen Kaisulle tekemä poika.

 

Lakeuden kutsussa suhataan pitkin Pohjanmaata lähes hengästyttävää tahtia, kun tapahtumissa vilahtavat niin Kauhava, Lapua, Seinäjoki kuin Jalasjärvikin. Kaasua saa painaa, että joka paikassa ehtii yhden päivän (romaanin) aikana tehdä ja toimia. Seinäjoki ja Jalasjärvi ovat minulle kirjan tapahtumapaikoista tuttuja, joten oli kiinnostavaa lukea tuttuihin paikkoihin sijoittuvaa tarinaa. Tuurin hahmot ovat onnistuneita ja erityisesti naseva ja vähän ironinenkin Erkki Hakala oli mieleen, vaikka tämän kanssaihmiset eivät varmaan juuri kyseisiä luonteenominaisuuksia arvostakaan. Kirjan huumori rakentui pitkälti hahmojen, Erkin olemuksen ja pohjalaiskuntien välisen naljailun välille. Pohjalaiselle se osui ja upposi.

 

Tätä kirjaa lukiessani tajusin pian, miksi ehkä olen vierastanut Tuurin tuotantoa. Äänikirjoissa tämä ei ole niin tullut ilmi, mutta itse kirjaa lukiessani tajusin, että Tuuri ei kirjoita dialogia. Hänellä on kertoja, joka kertoo miten keskustelu etenee, mutta varsinainen dialogimuotoinen kerronta puuttuu. Siihen kesti ehkä hetken tottua, mutta loppujen lopuksi pidin siitäkin ja se on kyllä kieltämättä vahvan omaleimainen osa Tuurin kerrontaa. Lakeuden kutsu jätti minulle tunteen,että haluaisin lukea lisääkin Tuurin tuotantoa. Ikitietä riennän tästä aloittamaan, koska se on kolmas lukupiirissä käsiteltävistä Tuurin kirjoista enkä ole sitä vielä ehtinyt aloittaakaan. Ohjaajana minun tulisi tietysti lukea kaikki vaihtoehdot, mutta on hyvin paljon mahdollista, että Ikitie jää matkalle ennen huomisillan kokoontumistamme. Onneksi olen edes elokuvan nähnyt!

♠♠♠♠

Taiteilijan vaimo

Enni Mustonen: Taiteilijan vaimo

429 s., Otava 2018

 Syrjästäkatsojan tarinoita 6

Enni Mustosen uusin romaani, Syrjästäkatsojan tarinoiden 6. osa Taiteilijan vaimo ilmestyi muutama viikko sitten. Taiteilijan vaimo on ollut minulle tietyllä tapaa kevään odotetuin romaani, sillä Syrjästäkatsojan tarinat ovat vieneet minut mukanaan ja tuttujen hahmojen pariin on aina hauska palata. Tosin uusimmasta Yhteishyvä-lehdestä luin tänään Mustosen haastattelua ja työn alla olevan seuraavan kirjan nimi kalskahti aika pahaenteiseltä. Mutta ehkä ensi keväänä on sen vuoro, nyt tarkastellaan Kirsti Erikssonin elämää 1920-luvun Pariisissa ja Suomessa taiteilijan vaimona ja itsenäisenä yrittäjänä.

Kirsti Eriksson on oleskellut Pariisissa jo jonkin aikaa ja työskennellyt sikäläisissä tunnetuissakin muotitaloissa. Kun on aika palata Suomeen, on Kirstillä mukana runsaasti pariisilaisia tuotteita vaatteiden somistamiseen sekä sormessa kihlasormus. Kirsti on mennyt kihloihin vienankarjalaisen taiteilijan Iivo Borissaisen kanssa, joka on ollut tuttu näky Albergassakin. Kotiinpaluu tuntuu hyvältä ja uudet tuulet puhaltavat Kirstin elämässä kaikin puolin, vaikka elämä ei aina parhaimpia puoliaan näytäkään.

Taiteilijan vaimo kuvaa Kirstin ja hänen läheistensä elämää useamman vuoden ajanjaksolla ja paljon käänteitä tuohon aikaan mahtuukin. Paitsi avioliitto myös oman yrityksen perustaminen ja etenkin esikoislapsen syntymä mullistavat Kirstin elämän. Kotona Albergassakin elämänrytmi muuttuu ja lopulta Kirstille valkenee totuus myös hänen syntyperästään. Kirsti elää muutoksen vuosia, ja elämänsä käännekohdassa tuntuu olevan myös hänen äitinsä Ida.

Taiteilijan vaimo ei ole mielestäni ihan niin vetävä kuin sarjan aikaisemmat osat, mutta vauhtiin päästyään tarina piti otteessaan ja lukeminen oli vaivatonta. Teoksen keskeiset hahmot ovat edelleen tuttuja ja samanlaisia kuin aiemminkin, vaikka muutoksia heidänkin kuvioissaan tapahtuu. Mustonen on jälleen kirjoittanut historian eläväksi. Seuraavaa osaa jo melkeinpä odottelen hienoisella jännityksellä!

♠♠♠♠

Hovimäki: Heräämisen aika

Anna-Lisa ja Carl Mesterton, Kirsti Manninen, Jussi-Pekka Aukia:

Hovimäki - Heräämisen aika

278 s. + Hovimäen aikaan s. 279-304

Gummerus 2004, 3.p.

perustuu samannimiseen tv-sarjaan

kirjasarjan kolmas osa

 

Hovimäki: Heräämisen aika valottaa tapahtumia, jotka jäävät televisiosarjan toisen ja kolmannen tuotantokauden väliin. Tässä kirjassa moni asia täydentyy ja muistan, että käsitykseni joistakin asioista muuttui, kun olin ensimmäistä kertaa lukenut tämän teoksen. Vastauksensa saa myös moni kysymys, joita ainakaan minä en tv-sarjaa katsoessani edes huomannut ajatella: miksi Sepän Erkki ei mennyt naimisiin, millainen oli Esterin tie kartanon emännäksi, kuinka Volodja sopeutui Hovimäelle ja niin edelleen.

 

Heräämisen aika kattaa ajanjaksona vuodet 1834-1847, jolloin Suomessa alettiin vähitellen heräämään kansallistuntoon. Kauppa kukoisti, Suomi Venäjän autonomisena osana kehittyi ja muun muassa Saimaan kanavaa alettiin rakentaa. Elämä oli verrattaen rauhallista eikä Venäjältä kuulunut minkäänlaisia hälyttäviä merkkejä. Maassa oli siis verrattaen rauhallista, mutta Hovimäellä tapahtui kuitenkin paljon. Ester palasi leskikapteenskana Pietarista ja asettui Hovimäelle, mutta aivan helposti ei hän emännäksi kartanoon päässyt. Kun kaiken olisi lopulta pitänyt olla hyvin, kohtasivat hovimäkeläiset monia menetyksiä ja kipeimmin ne tuntuivat osuvan Sepän sukuun. Kartanolla Carl Magnus ei näyttänyt parantaneen tapojaan, vaan surut ajoivat hänet eroon Esteristä, jota hän kuitenkin oli aina rakastanut.

 

Minä pidän kovasti tästä kirjasarjan kolmannesta osasta, vaikka joissakin kohdin siinä mielestäni sorrutaan hienoiseen ylimalkaisuuteen ja asioita kiidätetään eteenpäin vimmattua vauhtia. Jälkimmäinen tunne saattaa johtuu kyllä siitäkin, että Heräämisen aika on huomattavasti lyhyempi kuin sarjan muut kirjat. Eniten kuitenkin pidin tämän kirjan tunnelmasta ja siitä, että Sepän Erkki pääsee tässä melkoisen merkittävään asemaan ja nousee Sepän suvusta selkeästi näkyvimmäksi hahmoksi. Erkki on aina ollut hahmona sellainen, josta olen pitänyt, joten on mielenkiintoista kuulla tarkemmin hänen vaiheistaan: tv-sarja kun keskittyy hyvin pitkälti kuitenkin kuvaamaan elämää Hovimäellä ja Lindhofien välittömässä vaikutuspiirissä, kun taas Erkki kulki paljon maailmalla.

 

Yksi syy siihen, miksi pidän tästä teoksesta, lienee se, että tässä herää taas toiveikas tulevaisuuden odotus. Kartanon asiat tuntuvat sujuvan Carl Magnuksen heikkouksista huolimatta, sillä onhan hänellä aisaparinaan vastuullinen lapsuudenystävä Erkki. Lasiruukki kehittyy, elämä jatkuu menetyksistä huolimatta ja tulevaisuutta voi tähytä luottavaisin mielin. Kaikista takaiskuista huolimatta päällimmäinen tunnelma on siis valoisa ja myönteinen, tulevaisuuteen uskova.

 

Tässä teoksessa ei myöskään nouse esiin sellaisia hahmoja, jotka aiheuttaisivat ärsytystä tai olisivat mitenkään erityisen luotaantyöntäviä. Tähän mennessä Carl Magnuksen periluonteen puutteisiin ja heikkouksiinkin on jo ehtinyt tottua, niin että ne eivät aiheuta mitään suurempaa turhautumaa. Joskus silti miettii, että eikö hän todellakaan osaa olla onnellinen siitä mitä on saanut, sillä aina veri kuitenkin vetää muualle kaiken tärkeän ohitse. Esterissäkin ilmenee joitakin piirteitä, jotka ehkä hieman yllättävät, sillä hän osoittautuu yllättäen melko herkäksi ja lempeäksi hahmoksi, kun tähän mennessä hän on näyttäytynyt lähinnä vahvana ja vankkumattomana persoonana. Siispä kuten sanottu: tämä teos muutti aikoinaan joitakin käsityksiäni asioista.

 

Sarjan aiemmat osat ovat Ruotsin vallan iltarusko ja Keisarin auringon alla.

Kultarikko

Mustonen, Enni: Kultarikko - Pohjatuulen tarinoita

252 s., Otava 2012

Kultarikko on Enni Mustosen trilogian Pohjatuulen tarinoita päätösosa. Trilogia kertoo suvun naisten tarinaa sukupolvi sukupolvelta. Ensimmäinen osa Lapinvuokko kertoo Annikista, toinen osa Jääleinikki Eliisasta ja Kultarikko Heidistä. Voin sanoa, että Kultarikko on mielestäni trilogian paras teos. Siinä on sitä romantiikkaa ja oikeaa todentuntua, jota minun mielestäni romantiikka-/rakkaus -kategoriaankin laskettavissa teoksissa pitää olla.

Päätososa sijoittuu ajallisesti 1980-luvun loppuun ja 1990-luvun alkuun. Päähenkilö Heidi Felder on parikymppinen hotellialan opiskelija, joka on työharjoittelussa Hong Kongissa ja intiimissä suhteessa pomoonsa. Kun äiti Eliisa pyytää Heidiä lähtemään Annikki-ämmin avuksi Lappiin, suvun syntysijoille, Heidi ei epäröi.

Heidi tapaa Lapissa lomakyläyrittäjä Arttu Savelan, jonka morsian on lähtenyt ja jättänyt selviytymään yksin. Heidi ja Annikki päättävät auttaa molemmat omilla tavoillaan. Ei aikaakaan, kun romanttiset väreet alkavat kulkea Heidin ja Artun välillä.

Teoksessa on hauskaa ja odottelevaa kihelmöintiä ja sähköä, kun lukija koko ajan odottaa, että koska jotakin ratkaisevaa tapahtuu nuorten välillä. Arkinen elämä ja samalla arkinen romantiikka on mielestäni hyvin todentuntuista. Henkilöhahmoihin ei kuitenkaan jotenkin pääse kovin sisälle, mutta toisaalta se ei nyt kauheasti haittaakaan.

Yksi asia nousee jälleen todella minua häiritseväksi tekijäksi, vaikka sillä ei juonen kannalta ehkä ole kauheasti merkitystä (no ei ole!). Asia on se, että Heidin eno on yhtäkkiä saanut nimekseen Tapio, vaikka muistaakseni edellisissä osissa nimi oli Henrik. Onko tässä nyt joku pointti muuttaa nimi viimeiseen osaan? Se on ärsyttävää. Toinen ärsyttävä tekijä ja jopa suurikin asia on se, että huonosti suomea puhunut Heidi alkaakin yhtäkkiä puhua hyvinkin suomea. Välillä tekstiin on istutettu pientä kielellistä "haparointia" repliikeissä ja ajatuksissa, joten uskottavuus ei ole täysin mennyttä. (Toisaalta kielen oppii nopeiten puhumalla, joten ymmärrän seikan siinä mielessä.)

Lisäksi haluan vielä sanoa, että minusta kirjan kansi on hyvin suunniteltu ja jopa kaunis, mikä innostaa tarttumaan kirjaan. Sisältö on saanut arvoisensa kannen.

♠♠♠♠½