lauantai 14. syyskuuta 2019

Lukupiirikirja: Saariston lapset

Astrid Lindgren: Saariston lapset
7 cd-levyä, 8 h 56 min.
WSOY äänikirjat 2009, alkup. 1964
suom. Laila Järvinen
lukija: Jarmo Heikkinen
 
Lukupiirimme palasi kesätauolta maanantaina ja olin valinnut ensimmäiselle kerralle käsiteltäväksi kirjaksi Astrid Lindgrenin kesäisen klassikon Saariston lapset. Joku piiriläisistä esitti joskus aihetoiveena Lindgrenin lastenkirjat ja tämä valinta kyllä keräsi kiitosta. Joku oli ihan vain nauttinut teoksen tunnelmasta ja miljööstä, jotkut taas palanneet omiin lapsuudenmuistoihinsa tai omien lasten kanssa vietettyihin hetkiin. Saariston lapset oli minulle ihan uusi tuttavuus ja muutenkin Lindgrenin kirjoihin olen tutustunut enemmän vasta aikuisiällä, sillä lapsuudessa luin vain Peppiä ja Eemeliä.
 
Saariston lapset sijoittuu Saltkråkanin eli Suolavariksen saarelle. Sen pääosassa on kommelluksille altis Melkersonien perhe, johon kuuluu isä-Melker, 19-vuotias tytär Malin, 12- ja 13-vuotiaat Johan ja Niklas sekä 7-vuotias eläinrakas ja oikeudenmukainen Pelle. Perheen äiti on kuollut Pellen syntyessä, joten Malin on ottanut äidin roolin jo sangen nuorella iällä. Hän edustaa kirjassa vastuullista ja turvallista aikuista, joka kuitenkin osaa ottaa myös omaa tilaa. Isä-Melker on omalla tavallaan hyvä isä katraalleen, vaikka hän koheltaakin välillä mitä sattuu. Hän osaa kuitenkin asettua hyvin lastensa kokemusmaailmaan ja toimii lapsilleen esikuvana siitä, että tunteensa saa näyttää. 
 
Vaikka pidin Melkersonien perheestä, suosikkihahmoni lienee kuitenkin kauppiaan tytär Pampula Grankvist ja hänen Laivuri-koiransa. Naseva pikkutyttö keksii neuvot vaikka mihin ja hänen sanailuaan isä-Melkerin kanssa oli huvittavaa kuunnella. Mielestäni teoksen äänikirjaksi lukenut Jarmo Heikkinen tulkitsee kirjaa todella hyvin ja hänen luentansa korostaa kirjan humoristisia kohtauksia oivallisesti.
 
Tapahtumissa kuvataan Melkersonien asettumista vuokraamaansa kesäkotiin Nikkarilaan sekä muita saaren sattumuksia, arkista elämää kaikkineen. Ylipäätään kesän ja saariston kuvausta oli kiva lukea, sillä kerronta oli hyvin lämminhenkistä ja idyllistä. Lindgrenille tyypillisesti kirjassa kuvataan kuitenkin myös rohkeasti elämän ikäviä käänteitä, kuten esimerkiksi Pellen rakkaan Jokke-kanin kuolemaa. Lindgren kuvaa mielestäni hyvin niin elämän isoja iloja kuin suuria murheitakin, puhumattakaan niistä pienistä ilon tai huolen ja murheen pilkahduksista, joita arjessa on. Kerronnasta löytyy tasoja aikuisellekin, joten ei tämä kirja ole ainoastaan lapsille.
 
Vaikka saaristo ei olekaan suosikkimiljööni noin niinkuin muuten ja meri on itselleni ehkä hieman pelottavakin elementti arvaamattomuudessaan, saattaa tämä Saariston lapset kuitenkin nousta suosikikseni Lindgrenin tuotannosta. Se herätti myös halun lukea Ronja Ryövärintytär ja Peppi-kirjat uudelleen. En tiedä jääkö tämä mielihalu toteuttamatta, mutta joka tapauksessa Saariston lapset oli jälleen hyvä muistutus Lindgrenin taidokkuudesta.

sunnuntai 8. syyskuuta 2019

Elokuun luetut

Toistan taas itseäni, mutta kylläpäs elokuu meni vauhdilla. Olin yli puolet elokuusta lomalla, mutta töihin paluun jälkeen arki onkin ollut yhtä vilskettä ja vilinää. Tuntuu, että olen ollut kiireisempi kuin koko tähän astisella työurallani koskaan. Siitä huolimata töihin on ollut mukava palata. Täytyy myöntää, että neljässä viikossa ehti jo tulla vähän ikävä työkavereita, asiakkaita, omaa työhuonetta ja itse työtä. Kiireiset työpäivät heijastuvat vapaa-aikaankin, sillä en ole muutamaan viikkoon saanut oikein luetuksi. Olen kaivannut helpompaa hupia ja katsellut Gilmoren tyttöjä ja elokuvia. Nyt syyskuun puolella lukuintoa tuntuu taas riittävän ja olenkin jo saanut luettua yhden kirjan ja äänikirjojakin on tullut kuunneltua.

Elokuu oli kyllä kirjakuukautena aika heikko. Määrällisesti luin tai kuuntelin peräti 7 kirjaa, mikä on hyvä määrä, mutta sisältönsä puolesta oikeastaan vain kolme oli tosi hyviä lukukokemuksia muiden jäädessä lähinnä keskiverroiksi tai heikoiksi elämyksiksi. Pitäisi varmaan opetella rohkeammin jättämään ohuehkojakin kirjoja kesken, jos ne eivät vie mennessään, eikä lukea loppuun, kun kyllähän sitä nyt ohuen kirjan lukee vaikka haukotellen. Sitä taitoa aion treenata jatkossa, sillä syksyni tulee olemaan todennäköisesti niin kiireinen, että ei kannata tuhlata aikaa kirjoihin, jotka eivät tunnu omilta.

Elokuun kirjalistallani on 3 kirjaa, 3 äänikirjaa ja 1 sarjakuvateos:
   Kris Keränen: Ahistunu pupu 2
   Lucinda Riley: Seitsemän sisarta
   Malin Lindroth: Vanhapiika
   Johanna Valkama: Linnavuoren Tuuli
   Kevin Kwan: Ökyrikkaat aasialaiset
   Becky Albertalli: Minä, Simon, Homo Sapiens
   Tuula-Liina Varis: Huvila

Kuukauden kiinnostavin tuttavuus oli varmastikin Rileyn Seitsemän sisarta, joka avaa samannimisen sarjan. Kyseessä on jäätävä tiiliskivi enkä yleensä tiiliskiviä lue, mutta kirja vain vei mennessään. Aion jatkaa sarjan parissa, kun vain saan seuraavan osan varauksesta joskus. Ehkä suurimmat pettymykset olivat Vanhapiika ja Huvila, jotka luin sitkeästi loppuun, koska ne ovat kumpikin melko ohuita kirjoja.

Mitä muuta elokuuhun kuului kuin loma, töihin paluu, kirjoja, Gilmoret ja leffoja? Visiitti Kuortaneelle Soile Yli-Mäyryn taidehallille, kesäretki Tampereelle Muumimuseoon, Vapriikkiin, Työväenmuseoon ja Tallipihalle, serkkutapaaminen ja ystäviä. Ihan jees, kyllä niillä jaksaa kohti syksyn kiireitä ainakin palan matkaa. Mulla alkoi tällä viikolla graduseminaari, joten tiivis rupeama on tulossa opiskelun ja töiden yhteensovittamisen suhteen. Olen ottanut välietapiksi joulun. Siihen kun pärjää, niin ollaan jo puolessa välissä.

Lukemisiin!

lauantai 7. syyskuuta 2019

Huvila

Tuula-Liina Varis: Huvila
245 s., WSOY 2016
kansi: Martti Ruokonen
 
Elokuun viimeiseksi kirjaksi jäi Tuula-Liina Variksen Huvila, jonka lainasin kesälomapinooni pyöriteltyäni sitä ensin kuukausia käsissäni. Odotin vangitsevaa lukukokemusta, mutta yllättäen kirja ei vienyt mukanaan oikein missään vaiheessa. Olin kuitenkin lukenut kirjaa toiveikkaana sen verran pitkälle, että halusin lukea sen loppuun, vaikka kirjaan tarttuminen ei juuri huvittanut. Huvilan lukeminen ei tuntunut huvilta, mutta loppua kohti teos onneksi hieman parani.
 
Raakel on turkulainen nuori opiskelijaneito, vanhempiensa ainoa lapsi ja hyvään tottunut, sivistyneen perheen lapsi. Kun hän kohtaa itseään vanhemman taiteilija Aksel Korkeakorven, alkaa molemminpuolinen kiinnostus heräillä. Lopulta kiinnostus kuljettaa parin alttarille asti ja sieltä Akselin huvilaan. Korpivilla sijaitsee keskellä ei mitään. Innoissaan Raakel tahtoo perustaa ison hyötypuutarhan ja ottaa kotieläimiä. Tulee kotityöt ja kaikki arki. Kunnianhimoiset opinnot ovat jääneet. Syntyy tytär Leea, palkataan piika Selma kuukausipalkkalaiseksi. Avioliitossa on hyviä aikoja ja huonoja aikoja, mutta Raakelin rakkaus ei tunnu väsyvän.
 
Huvilassa eletään pitkä ajanjakso vuodesta 1930 vuoteen 1950. Siihen mahtuu poliittisia liikkeitä, Akselkin innostuu lapualaisuudesta ja ihailee Hitlerin Saksaa, epävarmat sotavuodet ja pula-aika. Kirjassa koetaan suuria elämänmuutoksia ja monenlaisia menetyksiä, mutta myös onnen hetkiä. Lopulta kuitenkaan kirja ei herättänyt minussa mitään ihmeempiä tunteita. Siinä elivät ja olivat, jotkut kuolivatkin. Sellaista on elämä.
 
Lopputulema on, että kyllä tämän kirjan nyt luki, mutta toisaalta mietin luinko turhaan. Tämä kirja ei ollut oikein minun kirjani. Joskus voisin opetella vielä rohkeammin jättämään kesken sellaiset kirjat, jotka eivät vain kertakaikkiaan tunnu omilta ja vie mennessään. Jos tämä olisi ollut paksumpi kirja, olisin saattanut niin tämän kohdalla tehdäkin.
 
♠♠♠

tiistai 3. syyskuuta 2019

Minä, Simo, Homo Sapiens

Becky Albertalli: Minä, Simon, Homo Sapiens
7 h 55 min., Otavan äänikirja 2018
alkup. Simon vs. the Homo Sapiens Agenda, 2015
kääntäjä: Lotta Sonninen
lukija: Simo Häkli
 
Viime aikoina on kyllä tullut kuunneltua äänikirjoja oikein urakalla, sillä kesken ollut perinteinen kirja ei oikein ottanut tuulta talleen.  Elokuun toiseksi viimeiseksi kirjaksi jäi Becky Albertallin nuortenkirja Minä, Simon, Homo Sapiens, jonka pohjalta on myös tehty elokuva. Moni on kehunut tätä kirjaa, mutta suoraan sanottuna kirjan kansi on minun silmääni sen verran tylsän näköinen, että en ole kirjaan tullut aiemmin tarttuneeksi. Kansi ei todellakaan kertonut totuutta tästä kirjasta, sillä tämä oli mukaansatempaava teos nuorten maailmasta.
 
Simon on lukiolaispoika, jolla on salaisuus. Hän on homo, mutta kukaan ei tiedä siitä, sillä Simon inhoaa kaikenlaista draamaa - ja draamaa eittämättä seuraisi, jos hän tulisi kaapista ulos. Sähköpostitse Simon on tutustunut mukavaan poikaan, joka käy hänen kanssaan samaa koulua ja on niin ikään homo. Simon on korviaan myöten ihastunut, vaikka hän ei tiedä kuka poika on. Tunne vaikuttaa olevan molemminpuolinen, vaikka ei vastapuolikaan tiedä kuka Simon on. Kun salaiset sähköpostit päätyvät vääriin käsiin ja johtavat kiristykseen, on Simonin mietittävä mitä tehdä. 
 
Vaikka Simon joutuu ikävään tilanteeseen, kun eräs Simonin inhokkityypeistä saa sähköposteista itselleen valtin ja ryhtyy kiristämään häntä, on teos silti aika rento ja viihdyttävä lukukokemus. Becky Albertalli on luonut uskottavan tarinan pojasta, joka on toisaalta identiteetissään vahva, vaikka haluaakin pitää homoutensa omana tietonaan. Rakkaustarinakin tämä on, samoin kuin kuvaus vahvoista ystävyyssuhteista ja perhesiteistä. Simon on aika kiva tyyppi, hänen seurassaan on helppo viihtyä. Tarina on kerrottu minäkertojan näkökulmasta ja mielestäni se on onnistunut valinta. Simo Häkli tuo luennallaan jo entuudestaankin elävän oloiseen kerrontaan eloisuutta ja sävyä. Äänikirjamuodon kannalta vähän harmillisia olivat ainoastaan sähköpostiviestit kaikkine lähettäjätietoineen ja aikaleimoineen, muuten tämä taipuu äänikirjaksi mitä mainioimmin.
 
Tätä kirjaa voi mielestäni lukea yhtä hyvin LGBT-kirjana kuin ihan vain nuortenkirjanakin. Päähenkilön homous on olennainen piirre hänessä, mutta toisaalta moni teema on tuota laajempi: oma identiteetti yleensä, ystävyyssuhteet, perhesuhteet, ihastuminen ja rakkaus. Tällä kirjalla Becky Albertalli teki ainakin minuun vaikutuksen ja aionkin lukea myös hänen toisen suomennetun teoksensa Sydänsurujen kääntöpuoli.
 
♠♠♠♠

keskiviikko 28. elokuuta 2019

Ökyrikkaat aasialaiset

Kevin Kwan: Ökyrikkaat aasialaiset
16h 41 min., Otavan äänikirja 2019
alkup. Crazy Rich Asians, 2013
suom. Jaana Iso-Markku
lukija: Maija Lang

Kirjaston Ellibsistä alkaa löytyä yhä vähemmän ja vähemmän suoralta kädeltä kiinnostavia äänikirjoja, joten otan joskus jotain kuunteluun vähän laimeammankin mielenkiinnon saattelemana. Ökyrikkaat aasialaiset on kirja, jota kohtaan minulla oli yllättävänkin voimakkaita ennakkoasenteita, mutta lopulta kuuntelukokemus oli ihan hyvä. Kirja viihdytti minua hioessani ja maalatessani ruokapöydän tuoleja ja työ sujui joutuisaan.

Ökyrikkaat aasialaiset kertoo aasialaistaustaisesta ja Amerikassa asuvasta Rachel Chusta, joka on jo pari vuotta seurustellut niin ikään aasialaiset sukujuuret omaavan Nick Youngin kanssa. Nickin ystävän häät Singaporessa lähestyvät ja Nick pyytää Rachelia lähtemään mukaansa. Samalla reissulla Rachel pääsisi tutustumaan Nickin perheeseen ja he voisivat matkustella kahdestaan myös muualla Aasiassa. Rachelilla ei ole aavistustakaan mitä odottaa Nickin perheeltä, mutta ainakaan hän ei osannut odottaa miesystävänsä perheen olevan ökyrikasta ja tarkasti suvun perinteitä vaalivaa sukua, joille tärkeintä on hyvä julkisivu.

Teoksen alkuperäinen nimi Hullut rikkaat aasialaiset kiteyttää tästä kirjasta mielestäni kaiken olennaisen. Youngin ja muiden raharikkaiden elämäntapa on pöyristyttävä: on yksityiskoneita, suureellisia monen ruokalajin päivällisiä ja vain yhtä käyttökertaa varten ostettuja asukokonaisuuksia. Timantteja ostellaan taskurahalla ja kulutetaan aikaa turhanpäiväisyyksiin. Olenkin nähnyt kirjaa arvosteltavan mm. siitä, että sen arvomaailma ei kohtaa oman arvomaailman kanssa. No, ei tämä minunkaan arvomaailmaani vastaa. Kuvittelin mielessäni yksityiskoneiden ympäristökuormitusta, aterioiden ruokahävikkiä ja mm. Nickin Astrid-serkun ostokäyttäytymistä lievän pahoinvoinnin vallassa. Mutta yhtä kaikki tämä kirja on myös huvittava.

Ökyrikkaat aasialaiset yllätti minut olemalla absurdin humoristinen. Teos on viihdyttävä ja hahmoista löytyi särmääkin, mutta välillä teos tuntui hieman pitkänsitkeältä. Ei oikein huvittanut kuunnella miten Rachelia kerta toisensa jälkeen hienovaraisesti nöyryytettiin, vaikka teoksessa muuten olikin humoristisiakin kohtauksia. Teos oli kuitenkin varsin kiinnostava katsaus pieneen maahan nimeltä Singapore, paikkaan jota rikkaat kiinalaiset suosivat. Mannerkiinalaiset eivät ole Singaporen kiinalaisten silmissä kuin maan tomua.

Tälle teokselle on ilmestynyt tietääkseni myös ainakin yksi jatko-osa (suomeksi vasta tulossa), mutta en aio ottaa sitä lukulistalleni. Kerta annos tätä aihepiiriä riitti. Saavutan tällä kirjalla Singaporen Seinäjoen kirjaston lukuhaasteessa.

♠♠♠

tiistai 20. elokuuta 2019

Linnavuoren Tuuli

Johanna Valkama: Linnavuoren Tuuli
Metsän ja meren suku, osa 2
12 h 48 min., Otavan äänikirja 2018
alkup. 2017
lukija: Petriikka Pohjanheimo 
 
Linnavuoren Tuuli on itämeren Aurin tytär, josta on määrä tulla parantaja äitinsä jalanjäljissä. Tytär on kuitenkin tullut enemmän isäänsä, viikinkien sukua olevaan Haakoniin. Tuuli on villi ja seikkailua janoava, hän tahtoo mieluummin virittää jousensa taisteluun kuin oppia parannustaiat. Kun Tuuli karkaa veljensä Untin mukaan keräämään hämäläisille liittolaisia tulevien taistojen varalle, hän pääsee maistamaan seikkailua ja vaaraa.
 
Itämeren Auri oli mielestäni viihdyttävä ja kiinnostava kirja, mutta tämä sarjan toinen osa ei ihan yllä samalle tasolle. Tuulinkin matkassa viihdyin, mutta lopulta kirja tuntui enemmänkin yhdeltä pitkältä matkanteolta ennen loppuhuipennusta. Jostain syystä tuntuu, että vaikka Valkama oli punonut juoneen erilaisia käänteitä, mikään niistä ei lopulta ollut kovin erityistä, huikeaa tai käänteentekevää. Edes teosta maustavat muinaiset uskomukset ja tarinat eivät oikein tehneet vaikutusta. Tuulikin on hahmona ehkä vähän hukassa. Ehkä osaansa alistumattomassa neidossa ei lopulta kuitenkaan ollut siinä määrin voimaa ja sisua kuin olisi voinut olettaa.
 
Minun mielestäni Linnavuoren Tuulista puuttui ehkä juuri se tuulahdus, joka olisi puhaltanut tarinan kunnolla eloon. Aion kuitenkin jatkaa sarjan parissa, vaikka kuuntelun jälkeen teos tuntuikin lähinnä tasapaksulta. Ajatus sukusaagasta on kiinnostava ja tiedän Itämeren Aurin perusteella, että Valkama osaa kirjoittaa vetävämpiäkin tarinoita kuin tämä.

♠♠♠

lauantai 17. elokuuta 2019

Vanhapiika: Tahattomasti yksinäisen tarina

Malin Lindroth: Vanhapiika - Tahattomasti yksinäisen tarina
115 s., Atena 2019
alkup. Nuckan, 2018
suom. Hannimari Heino
kansi: Sanna Mander
 
Malin Lindrothin omakohtainen kertomus yksinäisyydestä ilmestyi suomeksi tänä keväänä ja nousi nopeasti ainakin kirjainstaajien suosioon. Teosta kiitettiin ja ainakin minun silmiini osui useampikin postaus, jossa kirjaa pidettiin niin hyvänä, että se täytyy hankkia omaankin hyllyyn. Siksi odotin tältä kirjalta aika paljon, mutta minun on pakko sanoa, että minulle lukukokemus jäi lopulta hieman valjuksi.
 
Malin Lindroth antaa kirjassaan kasvot kaikille niille, jotka ovat jääneet ilman parisuhdetta ja perhettä vastoin omaa tahtoaan. Hän keskittyy kirjassaan nimen omaan puuttuvan parisuhteen aiheuttamaan yksinäisyyteen. Mielestäni tämä on tärkeä avaus aiheesta, josta yleensä vaietaan. Yksinäisyys maailmassa, joka on normitettu parisuhteen ja perhe-elämän ympärille, tuntuu jo aiheenakin, no, yksinäiseltä. Lindroth kuvaa kirjassaan sitä, miten hänelle ei vain tullut sitä oikeaa ihmistä, joka tulee vastaan sitten kun on oikea aika. Ei tullut, vaikka aina sinkuille juuri sitä toistellaan. Että kyllä sinullekin jossain on joku. Mitä jos ei olekaan? 
 
Kirjassaan Lindroth haluaa vallata takaisin sanan "vanhapiika" ja poistaa siihen liittyvän häpeän. Hän haluaa puhua avoimesti siitä ihmisestä, joka jäi yksin vaikka ei halunnutkaan. Yksinäisyys on asia, johon kanssaihmisten on usein vaikea suhtautua. On helpompi sivuuttaa aihe toteamalla, että jokaiselle on joku, tai sitten vain olettaa, että toinen on yksin omasta valinnastaan. Kaikki eivät ole. Parisuhteen puuttuminen voi olla todella kipeä asia, kuten Lindroth rohkeasti tunnustaa. Hänenkin elämässään on ollut suhteita, jotka ovat lopulta päättyneet torjuntaan. Miten voi selvitä siitä, että tuntuu aina olevan jotenkin vääränlainen?
 
Olen itse ollut käytännöllisesti katsoen koko ikäni sinkku. Joskus mietin sanonko olevani tyytyväinen tilanteeseen vain siksi, että en kehtaisi tunnustaa olevani yksinäinen. Olen tullut siihen tulokseen, että en ole yksinäinen ja olen aidosti tyytyväinen. Oli aika surullista lukea ihmisestä, jolle parisuhteen puuttuminen on todellakin puute, ikävä ja iso asia. Vaikka lähtökohta Jonnalla, 27 vuotta, ja Malinilla, +50 vuotta, on hyvin erilainen tähän asiaan liittyen, oli tässä kuitenkin samaistumispintaakin. Mitä enemmän tulee (sinkku)vuosia mittariin, sitä enemmän saa kuulla hyvää tarkoittavia paritusyrityksiä, lohdutukseksi tarkoitettuja lausahduksia (en edes kaipaa lohdutusta, olenhan tyytyväinen!) ja ihan myös suoria kommentteja siitä, että ei saa olla liian valikoiva. Miksi pitäisi elää epämieluisan ihmisen kanssa vain sopiakseen parisuhdenormiin tai jottei tuntisi yksinäisyyttä?
 
Kuten sanottu, kaikesta huolimatta lukukokemus jäi minulle valjuksi, vaikka itse aihe onkin tärkeä. Valju lukukokemus saattaa johtua niin liian korkealla asetetuista odotuksista kuin myös siitä, että luin kirjan tavallaan kahdessa osassa. Luulenpa, että tämä olisi ollut puhuttelevampi kirja yhtäjaksoisesti luettuna. Minulle toimi paremmin yksinäisyyttä monesta eri näkökulmasta ja monessa eri tilanteessa käsittelevä Laura Honkasalon Pöytä yhdelle.
 
♠♠♠

keskiviikko 14. elokuuta 2019

Seitsemän sisarta

Lucinda Riley: Seitsemän sisarta
677 s., Bazar 2017
alkup. The Seven Sisters, 2014
suom. Hilkka Pekkanen
kansi: Eevaliina Rusanen
 
Havahduin töissä kevään mittaan siihen, että Lucinda Rileyn kirjat alkoivat liikkua entistä vilkkaammin ja Seitsemän sisaren sarjaan alkoi kertyä jo ihan jonoakin. Myös kirjagramin puolella huomasin, että tämä sarja on nyt kovasti in. Vaikka kirjan paksuus hirvittikin, halusin ottaa selvää mikä tämä kovasti kehuttu kirja(sarja) oikein on. Soraääniäkin olin toki tästä kirjasta kuullut ja itsellänikin kävi niin, että kirjan imuun oli aluksi vaikea päästä. Kun se sitten tapahtui, viihdyin tarinan vietävänä oikein hyvin.
 
Seitsemän sisarta aloittaa samannimisen romaanisarjan, johon on tähän mennessä ilmestynyt suomeksi kolme osaa ja neljäs on tulossa. Sarjan on määrä kasvaa seitsenosaiseksi. Sarja kertoo kuudesta D'Apliesen sisaruksesta, jotka jokainen on adoptoitu eri puolilta maailmaa. Siskokset on nimetty Plejadien tähtikuvion tähtien mukaan. Siskoksista vanhin, Maia, on avausosan päähenkilö. Tapahtumat lähtevät liikkeelle tilanteesta, jossa sisarusten adoptioisä Papa Salt on juuri kuollut ja hän on jättänyt jokaiselle tyttärelleen kirjeen ja vihjeen siitä, mistä hän on tyttärensä adoptoinut. Maian hänen syntyperänsä arvoitus kuljettaa Rio de Janeiroon Brasiliaan.
 
Rio de Janeirossa vihje vie Maian erään ylhäisösuvun ränsistyvälle talolle, joka on selvästi loistonsa päivinä ollut upea paikka. Talon puutarhassa istuva vanha nainen suhtautuu Maian ilmestymiseen kylmäkiskoisesti, suorastaan vihaisesti. Palvelijatar lähettää Maian kiireesti matkoihinsa, mutta antaa hänelle lopulta salaa emännältään nipun kirjeitä. Kirjeiden välityksellä Maia sukeltaa 80 vuoden taakse Rion villiin 1920-lukuun. Aikansa tunnettu seurapiirikaunotar Izabela Bonifacio on kihlattu paikallisen ylhäisösuvun pojalle. Ennen avioliiton solmimista Izabela pääsee matkustamaan arkkitehti Heitor da Silva Costan perheen kanssa vanhaan maailmaan eli Eurooppaan. Matkan tarkoituksena on löytää kuvanveistäjä arkkitehdin suurhankkeelle. Pariisissa Izabelankin tie kulkee taiteilijapiireihin. Se muuttaa täysin hänen elämänsä.
 
Pidän romaaneista, joissa uppoudutaan sukuhistorioihin, vaiettuihin salaisuuksiin ja historian arvoituksiin. Niitä tässä kirjassa riittää yllin kyllin. Aluksi koin vaikeuksia päästä mukaan tarinaan, mutta siinä vaiheessa, kun päästiin kurkistamaan 1920-luvun Rioon ja Pariisiin, huomasin pystyväni uppoutumaan tarinaan toden teolla. Olen sitä mieltä, että paikoitellen teosta olisi voinut hieman tiivistää, vaikka mielenkiinto pysyikin riittävän hyvin yllä alusta asti. Mielestäni Riley on luonut uskottavan tuntuisen, joskin paikoin hieman yllätyksettömän tarinan. Oman arvoituksellisen ulottuvuutensa teokselle antaa Papa Saltin kuolemaan liittyvät yksityiskohdat ja Plejadien tähtikuvioon liittyvät legendat, joihin tosin kurkistettiin tässä osassa mielestäni melko vähän. Itse asiassa nuo seikat on jopa helppo unohtaa, kun seuraa kuinka Maia yhdistelee palasia toisiinsa tai seuraa Izabelan elämää 1920-luvulla. Ehkä seuraavissa osissa niihin asioihin saadaan lisää valoa.
 
♠♠♠♠

sunnuntai 11. elokuuta 2019

Ahistunu Pupu 2

Kris Keränen: Ahistunu Pupu 2
63 s., Arktinen banaani 2017
 
Sain pari vuotta sitten Katariinalta joululahjaksi Kris Keräsen sarjakuva-albumin Ahistunu Pupu. Koska lahjaan liittyi tietynlainen inside-ulottuvuus, oli lukukokemus todella riemukas. Useamman kerran tuo albumi palautti mieleeni juttutuokioitamme, joten lahja oli todella hyvin valittu. Nyt päätin lukea Ahistuneen Pupun uusista vaiheita ja tämäkin oli kyllä todella mulle hyvä kirja. Mitä elämän ironiaa ja miten osuvia juttuja muutenkin! 
 
Kirjoitin joulukuussa 2016 näin: "Ahistunu Pupu on nimensä mukaisesti ahdistunut. Pupua ahdistaa vähän kaikki sosiaalisista tilanteista elämän tarkoitukseen tai sen puuttumiseen asti eikä Pupu aina itsekään tiedä mikä oikein ahdistaa. Pupua myös väsyttää ja elämä tarjoilee hänelle usein ivallisinta puoltaan." Sama kuvio jatkuu Pupun elämässä edelleen. Sosiaaliset tilanteet saavat olon epävarmaksi, kaikki ahdistaa ja hävettää. Satunnaiset tarmonpuuskat kilpistyvät pohdintoihin omasta tai vaikka kaiken hyödyttömyydestä. Mistään on vaikea saada otetta, asiat lipsuvat käsistä.
 
Joo, eihän tuo kauhean hauskalta kuulosta. Mutta jokin inside-jutun ulottuvuus tässä on, joka pistää naurattamaan. Elämän ironia muutenkin on huumorin laji, joka uppoaa muhun, ja Ahistunu Pupu on osuu siihen paremmin kuin hyvin. Toisaalta samalla tämä sarjakuva voi myös rentouttaa ja helpottaa itselle nauramista. Noloistakin tilanteista selviää, jos ei hyvin niin sitten huonosti. Tai nolosti, miten vaan.

sunnuntai 4. elokuuta 2019

Heinäkuun luetut

Ihana, kirjojen ja kaiken muun mukavan täyteinen heinäkuu meni. Aloitin heinäkuussa kesälomani, joten etenkin alkulomasta lähestulkoon ahmin kirjoja ja elokuvia. On niin ihanaa, kun voi lukuinspiksen iskiessä lukea niin myöhälle kuin tahtoo ja päivisinkin on aikaa ja mahdollisuus tarttua kirjoihin. Lomaa on vielä kaksi viikkoa jäljellä ja jonkin verran on pieniä lomasuunnitelmia tiedossa, vaikka mitään aikatauluja en olekaan lyönyt lukkoon. Haluan viettää loppulomankin niin pitkälti fiilispohjalta kuin vain mahdollista.


Mitä tein heinäkuussa? Kävin kesäteattereissa, pyöräilin, osallistuin ohjattuun ryhmäliikuntaan, katsoin elokuvia, luin kirjoja, näin kavereita, valvoin myöhään ja nukuin pitkään (heti loman alettua), kävin pikkufestareilla, kävin taidenäyttelyssä, kävin luontopolulla, söin hurjan paljon jäätelöä, uin, nautin kesästä. Tunnen oloni voimaantuneeksi, niin muotisana kuin se onkin jo jonkin aikaa ollut.

Heinäkuussa ehdin lukemaan ja kuuntelemaan yhteensä hurjat 12 kirjaa. Yhden kirjan luin uusintalukuna, muut olivat uusia tuttavuuksia. Heinäkuinen naistenviikko näkyi blogissani teemalukemisena eli luin ja kirjoitin kirjoista, joissa pääosassa on tytöt tai naiset. Edistin nojatuolimatkailuhaastettani muutamalla kirjalla ja lisäksi osallistuin kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen. Silti lukeminen pysyi rentona ja pakottomana. Mitkään varaukset eivät hengittäneet niskaan ja saatoin aidosti valita kirjoja, joita halusin juuri sillä hetkellä lukea.

Heinäkuussa luin seuraavat kirjat:
Aino Louhi: Mielikuvitustyttö
Camilla ja Viveca Sten: Synkät vedet 1 - Syvyyksissä
Laura Lehtola: Pelkääjän paikalla
Reijo Mäki: Tolvana
Leonard Goldberg: Sherlock Holmesin tytär
Maria Turtschaninoff: Arra
Johanna Spyri: Pikku Heidi
Markku Hattula: Akat
Elisabet Aho: Siirin simakesä
F.E. Sillanpää: Hiltu ja Ragnar
Luiz Ruffato: Rutosti hevosia
L.M. Montgomery: Pieni runotyttö

Saa nähdä minkä verran ehdin elokuussa lukemaan. Nyt minulla on kesken tiiliskiven paksuinen Lucinda Rileyn Seitsemän sisarta, joten määrällisesti vaikkei välttämättä sivumäärällisesti elokuu jää varmasti heinäkuuta pienemmäksi. Alkavan lukuvuoden opintojakin pitäisi alkaa ajatella, mutta en halua ottaa niistä suurta stressiä. Nyt vielä pari viikkoa oikeasti lomailua! Palaillaan!

keskiviikko 31. heinäkuuta 2019

Kirjabloggaajien klassikkohaaste 9: Pieni runotyttö

Kirjabloggaajien klassikkohaaste nro 9 on täällä ja kerrankin minulle oli jo hyvissä ajoin selvää, minkä klassikon haluan haastetta varten lukea. L.M. Montgomeryn kirjat ovat olleet lukulistallani iät ja ajat. Etenkin Runotyttö-kirjat ovat olleet listan kärkipäässä, joten nyt vihdoin tartuin tuumasta toimeen ja luin haastetta varten Pienen runotytön. Valintaa selkeytti entisestään myös se seikka, että tällä kirjalla pystyn nyt samalla avata osallistumiseni Matkalla-Mikä-Mikä-Maahan -blogin Annan ideoimaan Montgomery-haasteeseen sekä saavuttaa Kanadan Seinäjoen kirjaston nojatuolimatkailuhaasteessa.
 
***
L.M. Montgomery: Pieni runotyttö
308 s., WSOY 2002, 14. p.
alkup. Emily of New Moon 1923
suom. I.K. Inha
1. suomenkielinen painos 1928
 
Varhaisteini-iässä löysin Louisa M. Alcottin Pikku naisia -kirjan ja luin sen moneen kertaan vuosien saatossa. Jostain syystä en kuitenkaan tullut lukeneeksi sen jatko-osia paria osaa enempää enkä myöskään etsinyt käsiini muita tunnettuja tyttökirjaklassikoita, kuten Montgomerya tai kotimaisista vaihtoehdoista esimerkiksi Anni Swania. Klassikkohaasteissa olenkin sittemmin paikannut Swan-vajettani. En suoraan sanottuna osaa yhtään sanoa miksei historiaa rakastanut teini-Jonna muihin tyttökirjaklassikoihin koskenut. Joskus halusin jopa itselleni Runotytöistä ilmestyneen isokokoisen yhteisniteen, mutta en sitten koskaan lukenutkaan sitä. Kirja on edelleen minulla tallessa, enkä edelleenkään lähtenyt lukemaan yhteisnidettä vaan lainasin kirjastosta erillisen ensimmäisen osan.
 
Pieni runotyttö kertoo Emiliasta, josta tulee täysorpo hänen isänsä Douglas Starrin kuollessa keuhkotautiin. Isä on kasvattanut ainoaa tytärtään lempeydellä ja ymmärtämyksellä, lapsi on saanut kehittää luovuuttaan kirjoittelemalla omia tarinoitaan ja kuljeksimalla luonnossa mielikuvitus valloillaan. Isän kuoltua Emilia päätyy äitinsä puoleisten sukulaisten hoiviin Uuden kuun kartanoon. Suku on Emilialle vierasta, sillä perhe ei ole pitänyt yhteyttä inhoamaansa mieheen edes Emilian vuoksi.
 
Uudessa kuussa asuu ankara Elisabet-täti ja lempeä Laura-täti sekä Jimmy-serkku, joka on lapsena pudonnut kaivoon ja muuttunut yleisen mielipiteen mukaan hidasälyiseksi. Jimmy on kuitenkin Uudessa kuussa kaikkein ymmärtäväisen isäänsä surevaa taiteellista tyttöä kohtaan. Eniten Emilian ikävää helpottaa kuitenkin se, että hän kirjoittaa tunteensa ja kokemuksensa paperille. Vähitellen hänen kirjalliset kykynsä alkavatkin puhjeta kukkaan.
 
Kirjaa lukiessa olin hyvin tietoinen siitä, että varmasti 15 vuotta sitten olisin pitänyt tästä kirjasta melkoisesti. Pidin tästä kyllä nytkin, sillä teos vei mukanaan ja pidin sen miljööstä. Kuitenkin aikuisen silmin lukiessa en voinut olla välillä suorastaan kiehumatta raivosta lukiessani Emiliaan kohdistuvasta epäoikeudenmukaisuudesta niin kotona kuin koulussakin. Elisabet-täti oli aivan hirvittävä yksilö, samoin ivallinen opettajatar sai minut voimattoman kiukun valtaan. Missä on ymmärtämys isänsä menettänyttä ja suuren muutoksen edessä olevaa lasta kohtaan? Laura-tätikin oli minusta lähinnä nurkissa lymyilevä hiirulainen, joka olisi voinut rohkeammin pitää lapsen puolta.
 
Emilia oli mielestäni hahmona aika kiva. Pidin hänen luonteestaan: hän välittää eläimistä, ei muodosta mielipiteitä ihmisistä tutustumatta heihin ensin, hän on sanavalmis ja taiteellinen. Kuitenkin hän on myös melkoisen dramaattinen tyyppi, joka syöksyy tuntikausiksi itkemään milloin minkäkin asian takia. Itseäni se hieman ärsytti, sillä tyttö oli selvinnyt monesta pahasta paikasta elämässään ja silti hän jaksoi kehittää ison draaman jostain pikkuseikasta. Varttuessaan hahmo muuttui minusta paremmaksi, sillä Emilia alkoi rohkeammin puolustaa oikeuksiaan.
 
Pienestä runotytöstä jäi vähän kahtalainen fiilis. Toisaalta pidin siitä paljon, mutta paljon oli myös sellaista, josta en voinut pitää. Aion kuitenkin lukea myös jatko-osat ja odotan niitä kyllä sangen innokkaasti, sillä haluan tietää millaisia Emilian tulevat vaiheet ovat. Tämän kirjan loppuratkaisu jo antaa viitteistä siitä, että Emilian varttuessa hänen asemansa paranee. Haluankin pian ottaa selvää millainen nuori nainen hänestä kehkeytyy. Olen iloinen, että lopulta luin tämän klassikon.
 
 

maanantai 29. heinäkuuta 2019

Rutosti hevosia



Luiz Ruffato: Rutosti hevosia
159 s., Into 2014
alkup. Eles eram muitos cavalos, 2014
suom. Jyrki Lappi-Seppälä

Seinäjoen kirjaston nojatuolimatkailuhaaste on edennyt osaltani muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta Eurooppaan painottuen. Halusin päästä matkaamaan myös vielä merkintöjä vailla olleeseen Etelä-Amerikkaan, joten valitsin luettavakseni brasilialaisen Luiz Ruffaton teoksen Rutosti hevosia. Ennen lukemisen aloittamista hieman epäröin, sillä teos vaikutti silmämääräisesti todella polveilevalta. Sitä se olikin, mutta omaksi yllätyksekseni viihdyin hyvin.

Rutosti hevosia sijoittuu Brasilian suurimpaan kaupunkiin São Pauloon. Sen väestöstä iso osa muodostuu siirtolaisaaltojen tuomista vierasmaalaisista, joista isoin ryhmittymä on Wikipedian mukaan italialaiset. Heitä on kaupungissa yli puolet sen väestöstä, 6 miljoonaa. São Paulo on kaupunki, jossa on niin vaurautta kuin köyhyyttäkin. Varakkaiden ja köyhien asuinalueita on saatettu eristää jopa sähköaidoin ja rikollisuus kaupungissa on maailman kärkiluokkaa. Rikollisuus ei olekaan mitään pieni näpistyksiä, vaan tehtyjen rikosten kärjessä ovat Wikipedian mukaan ryöstöt, murhat ja kidnappaukset. Väkivaltaa ei kaihdeta.

Rutosti hevosia on moniääninen yhdenpäivänromaani. Siinä näyttäytyy niin hyvinvointi kuin kurjuuskin. Varovaistakin toiveikkuutta tuntuu kuitenkin aina varjostavan pelko. Köyhiin kohdistuu jopa ihan suoranaista mielivaltaa ja kaupungissa harhautuu helposti rikoksen poluille tai ajautuu vahvempiensa vallan alle. Varakkaatkaan eivät voi elää huolettomasti, sillä väkivallan uhka on todellinen. Kaupungissa jyllää myös kaikkinainen keplottelu ja jokaisen tulee katsoa eteensä ja ajatella ensin omaa etuaan. Tämä näyttäytyy esimerkiksi pimeän työn tekemisenä ja rikollisuutena.

En yleensä juurikaan pidä moniäänisistä teoksista. Tässä teoksessa pääsee ääneen kymmeniä eri asemassa olevia henkilöitä. Osa teksteistä on silkkaa tajunnanvirtaa vailla välimerkkejä. Lukemiseen joutui paikoitellen oikein todella keskittymään, mutta siitä huolimatta teos on todella hyvä. Se on hengästyttävä, vimmainen ja rehellinen. Välillä mietin miten tuollaisessa paikassa voi elää. Tuli vähän toivotonkin olo. Osa tarinoista kulki ihan iholle asti. Huh! Seuraavaksi luen kyllä jotain vähän kevyempää.

♠♠♠♠

lauantai 27. heinäkuuta 2019

Uusintaluku: Hiltu ja Ragnar

F.E. Sillanpää: Hiltu ja Ragnar
99 s., Otava 1981
1.p. 1923
kansi: Petteri Antikainen
 
Olen halunnut jo pitkään lukea uudelleen suosikkini F.E. Sillanpään tuotannosta eli Hiltun ja Ragnarin. Olen lukenut sen ensimmäistä kertaa varmaan likemmäs 10 vuotta sitten, mutta teos on jäänyt mieleeni vahvasti. Voisin jopa nimetä teoksen suosikkiklassikkojeni joukkoon. Sillanpää on yksi suosikkikirjailijoistani, sillä pidän kovasti hänen tavastaan kuvata ihmisiä ja luontoa. Viimeksi olen Sillanpäätä lukenut kesällä 2015, joten paluu hänen tuotantonsa pariin näin uusintaluvun merkeissä oli ihanaa.
 
Hiltu ja Ragnar on eräänlainen lisälehti sisällissodasta kertovan Hurskaan kurjuuden tarinaan. Tämä teos kuitenkin sijoittuu jo vuoteen 1906. Hiltu on Hurskaasta kurjuudesta tutun Juha Toivolan tytär, joka menee rehtorska Palmeruksen ja tämän Ragnar-pojan palvelijaksi Tampereen Pispalassa sijaitsevaan huvilaan. Hiltu on hiljainen ja syrjäänvetäytyvä tyttönen, joka toisaalta järkyttyy ja toisaalta huumaantuu Ragnarin viettely-yrityksistä. Ragnar on itsekin vielä keskenkasvuinen, vaikka ylioppilas jo onkin. Rehtorskan nuhteettoman kasvatuksen tulos on heräämässä miehuuteensa nyt, kun talossa on nuori ja häntäkin vielä kokemattomampi tyttönen.
 
On helppo ymmärtää, että tämä teos on aikanaan herättänyt moraalista paheksuntaa. Loppujen lopuksi mitään kovin intiimiä ei pääse Hiltun ja Ragnarin välille kehittymään, sillä Hiltu hukuttautuu ennen kuin mitään lopullista ehtii heidän välillään tapahtua. Muistan, miten tämä puhutteli alle 20-vuotiasta minua, sillä Sillanpää yllätti minut kertomuksellaan. Olin lukenut silloin Sillanpäältä muutakin, mutta en osannut odottaa näin dramaattista kohtaloa Hiltun osaksi. Nyt uusintaluvussa huomasin selvemmin luokka-asetelman: Hiltu on avuton ja varaton piikatyttö, johon isäntäväen hemmoteltu poika tahtoo testata viehätysvoimaansa.
 
Tässä teoksessa minua dramaattisesta loppukäänteestä huolimatta viehättää moni asia. Ensinnäkin Sillanpään ihmiskuvaus on hyvin onnistunutta. Vielä sitäkin enemmän minua miellyttää hänen luonto- ja miljöökuvauksensa. Syyskesän illat, vielä kesän lämmöstä ripauksen säilyttäneet kuutamoyöt,  nuoruuden ilo ja voima, mutta toisaalta myös herkkyys ja epävarmuus. Koko teos on vain jotenkin niin hieno. En osaa sitä paremmin selittää, eikä aina kaikkea sanoiksi ehkä tarvitsekaan pukea.

♠♠♠♠♠

perjantai 26. heinäkuuta 2019

Siirin simakesä

Elisabet Aho: Siirin simakesä
189 s., Kustannus-Mäkelä 2017
kansi: Tanja Mitchell
 
Kun valikoin luettavaa kesälomapinooni, halusin lainata myös pari nuortenkirjaa. Siirin simakesä valikoitui lainalle paitsi kesäisen nimensä myös aiheensa puolesta. Siiri matkustaa pariksi viikoksi isotätinsä luokse ja kohtaa siellä ikäisensä tytön. Amanda ei kuitenkaan ole nykyajan lapsi, sillä vaikka paikka on sama, Amanda elää menneessä ajassa. Mila Teräksen Tyttö tulevaisuudesta on yksi ikisuosikkejani, joten halusin tottakai lukea millainen tämä niin ikään ajassa matkustamiseen keskittyvä kirja olisi.
 
Siiri on 12-vuotias reipas tyttö, joka on aina viihtynyt hyvin isotäti Napparin seurassa. Pari viikkoa Napparin luona sujahtaa tavallisesti hyvin nopeasti, mutta tällä kertaa Siiriä vähän harmittaa, kun aiemmilta visiiteiltä tutut kaverit lähtevät kuka minnekin eikä Siirillä ole ketään, kenen kanssa pyöräillä kaduilla tai keksiä muuta tekemistä. Nappari on kyllä kiva, mutta kipsi jalassa ei paljon seikkailla. Kuin tilauksesta Siiri näkee vanhan pappilan liepeillä vilauksen tytöstä, joka katoaa yhtä nopeasti kuin ilmestyikin. Kun Siiri pääsee lopulta tutustumaan Amandaan, hän tajuaa pian, että he ovat eri ajan lapsia: siitä kertoo paitsi miljöö myös erot vaateparressa, puheessa kuin tavallisessa arjessakin. Amandan kautta Siiri saa melkoisen historianluennon, mutta lopulta näyttää siltä, että näille kohtaamisille on olemassa syynsä ja Siiriä odottaa iso tehtävä.
 
Siirin simakesä oli leppoisaa luettavaa. Pidin teoksessa yhtä lailla nykyajan kuin menneenkin miljööstä, vaikka toki tuo menneen miljöö tietyllä tavalla enemmän kiinnosti ja olihan se oikeastaan koko kirjan olennainen pointtikin. Harmi, että tämä kirja ei ole ainakaan meidän kirjastossa juuri lainalla liikkunut, sillä tässä historia muuttuu lukijalleen taas hieman elävämmäksi. Itse kyllä vähän moitin sitä, että historian ajanjaksoa ei kirjassa mielestäni mitenkään määritelty, vaikka se pääteltävissä olikin. Myös loppuratkaisu oli mielestäni erikoinen. Ensin tarina tuntuu kulkevan rationaalisesti eteenpäin, mutta loppuratkaisuun siirtyminen hieman ontuu.

♠♠♠

tiistai 23. heinäkuuta 2019

Naistenviikolla: Akat

Markku Hattula: Akat
191 s., Maahenki 2013
kuvat: Baker Youssof
 
Naistenviikon hengessä ryhdyin pitkästä aikaa lukemaan novelleja. Markku Hattulan novellikokoelma Akat sopii erinomaisesti naistenviikolle tai akkaanviikolle, kuten meilläpäin tavataan sanoa. Tästä teoksesta löytyy parikymmentä lyhyttä novellia erilaisista naisista erilaisissa tilanteissa.
 
Hattulan novellit on nimetty aina päähenkilönsä mukaan. Löytyy Marttaa, Orvokkia, Kielokaarinaa, Iitaa ja Lempiä. Osa novelleista sijoittuu 2000-luvun puolelle, osa taas muutaman vuosikymmen taakse aina sotavuosiin saakka. Novellien naiset ovat sisukkaita, määrätietoisia, ilkeitä, kilttejä, aivan kaikenlaisia. Silti minulle jäi päällimmäisenä mieleen ne varsinaiset riivinraudat, joiden kanssa kuka tahansa olisi helisemässä. Baker Youssofin karikatyyrikuvat antavat novellien naisille kasvot, jotka ruokkivat vielä lisää mielikuvaa siitä, että aikamoisia hapannaamoja nämä kaikki naiset ovat. Itse kyllä miellän myös akka-sanan hieman ankeaksi tai negatiiviseksi, mikä osittain varmasti vaikuttaa mielikuvaan. Ehkä yhteisenä nimittäjä novellien naisille voisi olla se, että jokaista on laillaan elämä kolhaissut ja uurtanut jälkensä kasvoihin, kenelle ryppyinä ja kenelle roikkuvina suupielinä.
 
Minulle näistä novelleista vahvimpien joukossa jäi mieleen Salla. Se kertoo alkoholisoituneen miehensä jättävästä naisesta, joka miehensä ryyppyreissun aikana pakkaa omat ja lasten tavarat valmiiksi ja aikoo lähteä. Tunnelma tiheni hyvinkin jännittäväksi, kun lähdön hetki läheni: tuleeko mies kotiin ja estää kaiken vai pääseekö Salla lapsineen karkuun. Hattula onnistuu mielestäni lyhyessä tekstissä hyvin tihentämään tunnelman ahdistavuuteen asti. Mieleen jäi myös vahva Raili, joka passitti uskottoman miehensä matkoihinsa ja päätti rakentaa haaveidensa omakotitalon ihan yksin. Mihin siinä miestä tarvittaisiinkaan? Sotavuosiin sijoittuva Hannan tarina kosketti, Salmen tarina pyrki hymyilyttämään. Aika iso osa oli kuitenkin tasaista, joskin sujuvaa, luettavaa.
 
Akoissa on novelleja laidasta laitaan, ihan kuten akkojakin on monenlaisia. Aikamoinen kokoelma. Oli kiva lukea vaihteeksi novelleja.
 
♠♠♠

maanantai 22. heinäkuuta 2019

Naistenviikolla: Pikku Heidi

Johanna Spyri: Pikku Heidi
326 s., Perhekirjat Oy
isotekstinen
suom. ?
alkup. Heidi 1881 
 
Seinäjoen kirjaston nojatuolimatkailuhaastetta varten valitsin luettavaksi sveitsiläiskirja Pikku Heidin isotekstisen painoksen. Suhtauduin kyllä tähän painokseen varauksella, koska olin kuullut useiden samaan aikaan julkaistujen isotekstisen kirjojen olevan kielellisesti kömpelöitä. Vähän hassulta tuntui myös se, että kirjassa ei mainita suomentajaa eikä painovuotta. Tarina itsessään on herttainen, mutta suomennos on vanhahtava ja täynnä erilaisia kirjoitus- tai lyöntivirheitä.
 
Yhdellä kaverilla oli lapsena animaatio-vhs Pikku Heidi, josta pidin kovasti. Se oli meillä muutamaan kertaan lainallakin, sillä olin lumoutunut Alpeilla vuohien kanssa kirmailevan Heidin yksinkertaisen kotoisesta elämästä. Tietty lapsuusmuisto mielessä lähdin tätä kirjaa lukemaan ja kyllähän tässä paljon odotetun kaltaista tunnelmaa oli. Nyt aikuisena Heidi ja monet hänen puuhansa kyllä näyttäytyvät hieman lapsellisina, mutta toisaalta tarina kiltistä ja hyväsydämisestä Heidistä, jonka toiveet lopulta toteutuvat, on ihan herttainen.
 
Heidi on orpotyttö, joka saatetaan jylhänä tunnetun isoisänsä hoteisiin Sveitsin Alpeille. Isoisä, joka tunnetaan alueella Tunturisetänä, asuu majaansa korkealla vuoristossa eikä paljon muille puhele. Moni kauhisteleekin miten kukaan saattaa viedä lapsen sellaisen erakkoluonteisen ja vihaiselta vaikuttavan vanhuksen hoiviin, mutta Heidi on luonnonlapsi ja viihtyy isoisänsä luona erinomaisesti. Hän paimentaa vuohia Pekan kanssa, käy tapaamassa Pekan isoäitiä ja nauttii Alppien luonnosta. Kun Dete-täti saapuu hakemaan Heidin Frankfurtiin, ei lapsi oikein käsitä mistä on kyse. Kaupungissa Heidi vähitellen kuihtuu, sillä niin kovasti hän kaipaa isoisänsä luo Alpeille.
 
Heidin tarinassa on aineksia perinteisten tyttökirjojen tyyliin: päähenkilö on orpo, häntä liikutellaan mielivaltaisesti ihmiseltä toisen luo, hän kärsii ja riutuu, mutta lopulta asiat korjaantuvat ja hän saa suuremman onnen kuin koskaan olisi voinut odottaa. Sangen yllätyksetöntä siis, mutta silti sydäntä raastoi välillä Heidin vuoksi. Lapsella ei ollut ketään, kenelle uskoa sydämensä suuret murheet eikä kukaan kysynyt häneltä, missä hän oikeastaan haluaisi olla. Ihan kepeä kirja tämä ei siis ole.

lauantai 20. heinäkuuta 2019

Naistenviikolla: Arra

Maria Turtchaninoff: Arra
7 h 51 min., Tammen äänikirja 2019
alkup. Arra, 2008
suom. Marja Kyrö, 2010 
lukija: Anni Kajos 
 
Naistenviikon toisena kirjana esittelen Arran, joka valikoitui kuunneltavakseni lähes sattumanvaraisesti, kuten niin moni muukin kuuntelemani äänikirja. Arra on fantasiaromaani, jonka päähenkilö on Arra-tyttö. Hän on perheen nuorin lapsi, jota pidetään kummajaisena, koska tyttö ei puhu. Koska Arraa ei pidetä minkään arvoisena, jätetään hänet usein huomiotta. Sen ansiosta hänellä on mahdollisuus kuunnella mitä luonto hänelle puhuu. Kotikylä Simoran luonto laulaa hänelle omaa lauluaan.
 
Kun Arran kotitalo tuhoutuu tulipalossa, vie hänen tiensä Lagoran kaupunkiin. Arran asema ei kaupungissakaan ole paljon parempi kuin Simorassa, mutta toisaalta hän ansaitsee perheyhteisönsä suopeudun kutomalla upeita kuvakudoksia, joissa maisemat, talot ja ihmiset ikään kuin heräävät henkiin. Simorassa Arra kohtaa myös nuorukaisen, joka näkee hänet ja katsellaan saa Arran vapautumaan. Kun prinssi Surando miehineen lähtee sotaan ja joutuu saarroksiin, lähtee Arra hentoisesti olemuksestaan huolimatta ainoana pelastusretkelle.
 
Olipas mukaansatempaava fantasiaromaani! Pidin paljon teoksen miljööstä, jossa toisaalta on ripaus menneitä yhteiskuntarakenteita mutta kuitenkin myös paljon omaa. Teos piirtyi silmieni eteen värikkäänä ja eläväisenä. Myös henkilöhahmot olivat kiinnostavia. Etenkin Arran hahmo, joka kasvaa vieroksutusta ja monella tapaa väärinymmärretystä pikkutytöstä vahvaksi ja rohkeaksi nuoreksi naiseksi, on mielestäni hyvin onnistunut. Koko tarina tuntuu jotenkin taianomaiselta. Yhtäkkiä tässä kirjoittaessani myös oivallan, että juuri tällaisesta fantasiakirjallisuudestahan minä pidän: sopivassa suhteessa seikkailua, tarunhohtoa ja romantiikkaa on oikein toimiva kokonaisuus.
 
Maria Turtchaninoffin romaani Anaché on jatkoa Arralle. Sen haluan kyllä myös jossain vaiheessa lukea. Arra muistutti minulle taas sen, miten paljon loppujen lopuksi pidänkään fantasiakirjallisuudesta, vaikka sitä harvoin luenkin.

torstai 18. heinäkuuta 2019

Naistenviikolla: Sherlock Holmesin tytär

Leonard Goldberg: Sherlock Holmesin tytär
329 s., Bazar 2018
alkup. The Daughter of Sherlock Holmes, 2017
suom. Marja Helanen

Alunperin en ajatellut viettää blogissani (tai muutenkaan) naistenviikkoa mitenkään erityisesti, mutta nyt on luettuna ja luettavana juuri teemaviikkoon sopivia kirjoja, joten vähän kuin vahingossa naistenviikko näkyykin blogissani. Aloitin Leonard Goldbergin dekkarin Sherlock Holmesin tytär jo parisen viikkoa sitten, mutta sitten väliin kiilasi muuta luettavaa. Kirja ei jäänyt paitsioon niinkään siksi ettenkö olisi pitänyt siitä, vaan koska jokin muu kirja vain kiinnosti sillä hetkellä enemmän. SHt onkin mukavan viihdyttävää luettavaa ja vietin sen kanssa rentouttavia lukuhetkiä. Kirjakuvan nappasin Anne Mattilan taidekahvilassa Karviassa liki kaksi viikkoa sitten.
 
 
Vuonna 1914 Sherlock Holmes on jo kuollut ja hänen uskollinen apurinsa tohtori Watson eläköitynyt. Ikääntynyt Watson paljastaa pojalleen John Watson juniorille, että Sherlock Holmesilla on tytär, mutta asia on pidettävä visusti salassa. Kuin sattuman kautta Lontoossa tapahtuu kuolemantapaus, joka vaikuttaa heti alkuunsa todella omituiselta. Watsonit kiinnostuvat tapauksesta ja alkavat tehdä hieman omaa etsiväntyötä. Charles Harrelstonin outoa putoamista todistamassa olleen Joanna Blalockin - Sherlock Holmesin salatun tyttären - ja tämän pojan tiet risteävät nyt Watsoneiden kanssa. Terävä-älyinen ja nokkela Joanna liittyy Watsoneiden joukkoon selvittämään tapausta.

Tarinan keskiössä on siis asetelma asiaparista Holmes-Watson seuraavassa sukupolvessa. Joanna Blalock on monin tavoin biologisen isänsä kaltainen, hänen looginen päättelykykynsä on vertaansa vailla ja hänen terävä älynsä vetää vertoja jopa itse Sherlockille. Nuorempi Watson seuraa hämmästyneenä Joannan ajatuksenjuoksua kuin vanhempi Watson aikanaan Holmesin aivoituksia. Asetelma tuntuu ehkä toisaalta vähän keinotekoiselta ja yllätyksettömältä siinä mielessä, että selvästi tässä halutaan kietoa nämä kaksi sukua yhteen. Teos on kuitenkin mukavaa luettavaa, se on täynnä loogisia päättelyketjuja ja sujuvasti kulkevaa juonta. Lukeminen tuntuu vaivattomalta ja miljöökin on onnistunut. Jos haluaa lukea jonkin kevyehkön vanhaa aikaa henkivän dekkarin, niin suosittelen tätä.

♠♠♠♠

keskiviikko 17. heinäkuuta 2019

Tolvana

Reijo Mäki: Tolvana
13 h 14 min., Otavan äänikirja 2019
lukija: Ville Tiihonen
 
Jotenkin olen alkanut elää siinä ajatuksessa, että olisin kuunnellut kovinkin monta Vares-dekkaria, mutta todellisuudessa tämä on vasta kolmas kuuntelemani (neljän kaikkiaan). Olin yllättynyt, sillä tänä vuonna tuli jo ihan automaattiajatuksena, että uusi Vares ilmestyy ja kuuntelen sen sitten äänikirjana. Moni sanoo, että Vares alkaa olla jo nähty, mutta itselleni Vares on vielä sen verran tuore tuttavuus, että samanlaista leipääntymisen tunnetta ei ole tullut. Tolvana olikin siis oikein sujuvaa ja viihdyttävää kuunneltavaa.
 
Eletään jälleen Turun kesää. Jussi Vares tekee yksityisetsivän hommia, istuu iltaa kantabaarissaan ja tapaa naisen. Tai oikeastaan tällä kertaa Vareksen ympärillä pyörii kolmekin naista, joista yksi on tuttu jo menneisyydestä. Turun kaduilla sen sijaan pyörii niin hieman kaidalta polulta eksyviä bisnesmiehiä kuin venäläisiä mafiamiehiäkin.
 
Pidin tästä kirjasta, mutta välillä sen pääjuonesta oli mielestäni hieman hankala pitää kiinni. Mitä Vares oikein tutkiikaan, miten tuo tyyppi liittyikään tuohon ja mikä yhteys bisnesmiehellä ja venäläisellä mafiosolla oikein on? Kysymyksiin tulee kyllä vastaukset, mutta tietyllä tavalla mielestäni kirjan fokus luiskahtelee välillä sinne ja tänne. Viihdyttävä kirja tämä kuitenkin oli ja sitä odotinkin, joten olen tyytyväinen. Pidän myös Ville Tiihosesta lukijana paljon, mielestäni hän antaa todella hyvin äänen Varekselle!

♠♠♠½

maanantai 15. heinäkuuta 2019

Pelkääjän paikalla

Laura Lehtola: Pelkääjän paikalla
238 s., Otava 2015
kansi: Päivi Puustinen
 
Luin toukokuussa 2018 Laura Lehtolan teoksen Takapenkki, joka vei aivan täysin mennessään. Tykästyin Lehtolan vaivattomaan ja nasevaan tekstiin, tragikomiikkaan ja elämän ironiaan. Tiesin jo silloin, että haluan lukea myös Lehtolan esikoisteoksen Pelkääjän paikalla. Se kertoo kolmekymppisestä Aaposta, jonka pienen perheen elämä keikahtaa raiteiltaan, kun hänen Anna-vaimoltaan löytyy syöpä. Tuosta alkaa Aapon uusi rooli perheen tukipilarina, kaiken huolehtijana, ja toisaalta vaimoltaan piilossa myös epävarmana, pelokkaana ja huolestuneena miehenä. Mikään ei ole enää ennallaan.
 
Kun Anna alkoi ontua, ei kukaan aavistanut mitään kovin vakavaa. Kokeiden tulokset kuitenkin paljastivat, että hänen sääriluussaan on syöpäsoluja. Alkoi rankat hoidot, tuli toivonpilkahduksia ja uusi pelko. Ja lopulta Anna kuoli. Miten Anna kehtasi jättää Aapon? Pakottaa selviytymään yksin pienen tyttären kanssa, laittaa opettelemaan pompulat ja mekot, muistamaan hammaslääkärit, kertomaan että äiti on kuollut? Ja kun on niin ikävä. Kukaan muu ei ymmärrä Aapoa kuin Anna, heidän yhteinen pitkä historiansa on tehnyt heistä oman sisäpiirinsä. Tunteet heilahtelevat pelosta ikävään ja vihaankin, mutta kaiken taustalla on suru ja rakkaus.
 
Pelkääjän paikalla tempaisi minut Takapenkin lailla mukaansa. Jouduin jopa jättämään hetkeksi kesken sillä hetkellä luvussa olleen Sherlock Holmesin tyttären, koska halusin lukea tämän kirjan heti. Tätä kirjaa lukiessa minulle kävi selväksi, että Lehtola tietää mistä kirjoittaa. Teos tuntuu aidolta, tunteet rehellisiltä. Lehtolan oma puoliso sairastui ja menehtyi syöpään. Hänen edesmenneeltä puolisoltaan Laura Savelta julkaistiin postuumisti teos Paljain jaloin
 
Paljain jaloin keräsi ilmestyttyään valtavasti huomiota ja lukijoita. Muistan itsekin teoksen hyvin, sillä se oli sydäntäsärkevä lukukokemus. Vaikka Pelkääjän paikalla onkin fiktiivinen teos (eikä Paljain jaloinkaan mikään elämäkerta ole), uskon Lehtolan ammentaneen tiettyjä asioita puolisonsa sairaudesta. Vaikka kirjojen hahmot on sijoitettu hieman eri elämäntilanteisiin, on Pelkäjän paikalla mielestäni kuitenkin hyvä vastapari Saven kirjalle. Toinen kertoo sairastuneen tunteista ja toinen puolison.
 
Totesin jo Takapenkin kohdalla, että Lehtola osaa tuoda huumoria vaikeisiin aiheisiin. Sama on nähtävissä tässäkin teoksessa, vaikka ei niin selkeästi. Pelkääjän paikalla ei tunnu liian ahdistavalta, vaikka siinä onkin iso tunteiden kirjo. Lukeminen sujuu, teos vie mukanaan ja päähenkilön tunteita on helppo myötäelää ilman, että itse ahdistuu liikaa samalla.
 
♠♠♠♠

lauantai 13. heinäkuuta 2019

Synkät vedet 1: Syvyyksissä

Camilla ja Viveca Sten: Synkät vedet 1 - Syvyyksissä
6 h 13 min., Otavan äänikirja 2017
alkup. Djupgraven 2016
suom. Tuula Kojo
lukija: Mirjami Heikkinen
 
Viveca Sten on tunnettu ruotsalainen dekkarikirjailija, jonka Sandhamn-sarja on minullekin tuttu siitä tehdyn tv-sarjan Sandhamnin murhat puitteissa. Nuorille suunnatun Synkät vedet -sarjan hän on kirjoittanut yhdessä tyttärensä Camillan kanssa. Sarjan kolmas ja viimeinen osa ilmestyy syksyllä.
 
Kirjan tarina sijoittuu Sandhamin lähisaaristoon. Päähenkilö on Tuva, joka on jo jonkin aikaa pelännyt ennen niin rakasta merta. Jokin siinä hirvittää ja pelko merta ja syvyyksissä vaanivaa uhkaa kohtaan tulee uniinkin. Ainoa tie kotisaarelta kouluun tai mantereelle on kuitenkin meritie veneellä. Tapahtumat lähtevät kunnolla liikkeelle, kun koulun suunnistustunnilla sankkaan sumuun katoaa Tuvan luokalla oleva poika, jota ei etsinnöistä huolimatta löydetä. Tuva on varma, että kaikki liittyy jotenkin mereen.
 
Olin yllättynyt siitä, että tässä teoksessa on mukana spekulatiivisen fiktion elementtejä, sillä jostain syystä oletin, että kyseessä on ihan "tavallinen" dekkari tai jännityskirja. Tarina oli kyllä melko jännittävä ja mukaansatempaava, vaikka ei ehkä lopulta sitten kuitenkaan oikein minun juttuni. Jatko-osat haluan kuitenkin myös jossain vaiheessa lukea, sillä oli tässä tietty koukku, joka jätti kiinnostuksen tulevia tapahtumia kohtaan.

♠♠♠½

sunnuntai 7. heinäkuuta 2019

Mielikuvitustyttö

Aino Louhi: Mielikuvitustyttö
161 s., Suuri Kurpitsa 2019
 
Viime kuussa luin kaksi Reetta Niemensivun sarjakuvaa, jotka innostivat minut lainaamaan lisää sarjakuvia. Valitsin uutuuksien joukosta Aino Louhen Mielikuvitustytön. Se on sarjakuvaromaani, joka kertoo ihmissuhteista eri ikävaiheissa eli lapsuudessa, nuoruudessa ja aikuisuudessa. Miten katkeraa voikaan olla joskus ystävyys, etenkin jos ystävän joutuu jakaa jonkun kanssa. Miten ihastuminen samalla kertaa tuo huippufiiliksen ja silti lamauttaa. Miten joskus on kuin näkymätön ennen kuin joku pysähtyy kohdalle ja katsoo näkyväksi.
 
Ihan ensiksi minun on pakko mainita, vaikka se ei suoranaisesti tähän teokseen liitykään, että Aino Louhen äiti Kristiina Louhi lukeutuu suosikkikuvittajiini ja rakastin lapsena hänen Aino-kirjojaan ihan suunnattomasti. Vaikka äidillä ja tyttärellä onkin omat taiteelliset tyylinsä ja näkemyksensä, löydän silti myös Aino Louhen kuvituksista samanlaista viehätystä, jota koen hänen äitinsä töissä olevan. Aino Louhen piirrokset ovat äkkiseltään aika simppeleitä, mutta niistä välittyy paljon tunnetta.
 
Itseäni tässä sarjakuvaromaanissa puhutteli erityisesti lapsuuden ihmissuhteita kuvaava osuus. Jotenkin se tuntui niin tutulta ja ihon alle menevältä. Itselläni ei ollut alakoulun ekoilla luokilla juurikaan kavereita. Hengailin yleensä aina sen kanssa, jonka paras kaveri oli poissa koulusta, tai pyörin kolmantena pyöränä mukana - ja nimen omaan kolmas pyörä tunsin olevani. Siksi sarjakuvan tytön pelko ystävyydessä hylätyksi tulemisesta ja yksinäisyydestä kouraisee. Tämä on kuitenkin myös kokonaisuutena sellainen, että tiettyyn kohtiin haluaa palata uudelleen tarkkailemaan tulkitsemaan kuvaa ja tekstiä.
 
Mielikuvitustyttö on Aino Louhen ensimmäinen sarjakuvaromaani ja ainakin minä jään odottamaan niitä lisää.