maanantai 15. heinäkuuta 2019

Pelkääjän paikalla

Laura Lehtola: Pelkääjän paikalla
238 s., Otava 2015
kansi: Päivi Puustinen
 
Luin toukokuussa 2018 Laura Lehtolan teoksen Takapenkki, joka vei aivan täysin mennessään. Tykästyin Lehtolan vaivattomaan ja nasevaan tekstiin, tragikomiikkaan ja elämän ironiaan. Tiesin jo silloin, että haluan lukea myös Lehtolan esikoisteoksen Pelkääjän paikalla. Se kertoo kolmekymppisestä Aaposta, jonka pienen perheen elämä keikahtaa raiteiltaan, kun hänen Anna-vaimoltaan löytyy syöpä. Tuosta alkaa Aapon uusi rooli perheen tukipilarina, kaiken huolehtijana, ja toisaalta vaimoltaan piilossa myös epävarmana, pelokkaana ja huolestuneena miehenä. Mikään ei ole enää ennallaan.
 
Kun Anna alkoi ontua, ei kukaan aavistanut mitään kovin vakavaa. Kokeiden tulokset kuitenkin paljastivat, että hänen sääriluussaan on syöpäsoluja. Alkoi rankat hoidot, tuli toivonpilkahduksia ja uusi pelko. Ja lopulta Anna kuoli. Miten Anna kehtasi jättää Aapon? Pakottaa selviytymään yksin pienen tyttären kanssa, laittaa opettelemaan pompulat ja mekot, muistamaan hammaslääkärit, kertomaan että äiti on kuollut? Ja kun on niin ikävä. Kukaan muu ei ymmärrä Aapoa kuin Anna, heidän yhteinen pitkä historiansa on tehnyt heistä oman sisäpiirinsä. Tunteet heilahtelevat pelosta ikävään ja vihaankin, mutta kaiken taustalla on suru ja rakkaus.
 
Pelkääjän paikalla tempaisi minut Takapenkin lailla mukaansa. Jouduin jopa jättämään hetkeksi kesken sillä hetkellä luvussa olleen Sherlock Holmesin tyttären, koska halusin lukea tämän kirjan heti. Tätä kirjaa lukiessa minulle kävi selväksi, että Lehtola tietää mistä kirjoittaa. Teos tuntuu aidolta, tunteet rehellisiltä. Lehtolan oma puoliso sairastui ja menehtyi syöpään. Hänen edesmenneeltä puolisoltaan Laura Savelta julkaistiin postuumisti teos Paljain jaloin
 
Paljain jaloin keräsi ilmestyttyään valtavasti huomiota ja lukijoita. Muistan itsekin teoksen hyvin, sillä se oli sydäntäsärkevä lukukokemus. Vaikka Pelkääjän paikalla onkin fiktiivinen teos (eikä Paljain jaloinkaan mikään elämäkerta ole), uskon Lehtolan ammentaneen tiettyjä asioita puolisonsa sairaudesta. Vaikka kirjojen hahmot on sijoitettu hieman eri elämäntilanteisiin, on Pelkäjän paikalla mielestäni kuitenkin hyvä vastapari Saven kirjalle. Toinen kertoo sairastuneen tunteista ja toinen puolison.
 
Totesin jo Takapenkin kohdalla, että Lehtola osaa tuoda huumoria vaikeisiin aiheisiin. Sama on nähtävissä tässäkin teoksessa, vaikka ei niin selkeästi. Pelkääjän paikalla ei tunnu liian ahdistavalta, vaikka siinä onkin iso tunteiden kirjo. Lukeminen sujuu, teos vie mukanaan ja päähenkilön tunteita on helppo myötäelää ilman, että itse ahdistuu liikaa samalla.
 
♠♠♠♠

lauantai 13. heinäkuuta 2019

Synkät vedet 1: Syvyyksissä

Camilla ja Viveca Sten: Synkät vedet 1 - Syvyyksissä
6 h 13 min., Otavan äänikirja 2017
alkup. Djupgraven 2016
suom. Tuula Kojo
lukija: Mirjami Heikkinen
 
Viveca Sten on tunnettu ruotsalainen dekkarikirjailija, jonka Sandhamn-sarja on minullekin tuttu siitä tehdyn tv-sarjan Sandhamnin murhat puitteissa. Nuorille suunnatun Synkät vedet -sarjan hän on kirjoittanut yhdessä tyttärensä Camillan kanssa. Sarjan kolmas ja viimeinen osa ilmestyy syksyllä.
 
Kirjan tarina sijoittuu Sandhamin lähisaaristoon. Päähenkilö on Tuva, joka on jo jonkin aikaa pelännyt ennen niin rakasta merta. Jokin siinä hirvittää ja pelko merta ja syvyyksissä vaanivaa uhkaa kohtaan tulee uniinkin. Ainoa tie kotisaarelta kouluun tai mantereelle on kuitenkin meritie veneellä. Tapahtumat lähtevät kunnolla liikkeelle, kun koulun suunnistustunnilla sankkaan sumuun katoaa Tuvan luokalla oleva poika, jota ei etsinnöistä huolimatta löydetä. Tuva on varma, että kaikki liittyy jotenkin mereen.
 
Olin yllättynyt siitä, että tässä teoksessa on mukana spekulatiivisen fiktion elementtejä, sillä jostain syystä oletin, että kyseessä on ihan "tavallinen" dekkari tai jännityskirja. Tarina oli kyllä melko jännittävä ja mukaansatempaava, vaikka ei ehkä lopulta sitten kuitenkaan oikein minun juttuni. Jatko-osat haluan kuitenkin myös jossain vaiheessa lukea, sillä oli tässä tietty koukku, joka jätti kiinnostuksen tulevia tapahtumia kohtaan.

♠♠♠½

sunnuntai 7. heinäkuuta 2019

Mielikuvitustyttö

Aino Louhi: Mielikuvitustyttö
161 s., Suuri Kurpitsa 2019
 
Viime kuussa luin kaksi Reetta Niemensivun sarjakuvaa, jotka innostivat minut lainaamaan lisää sarjakuvia. Valitsin uutuuksien joukosta Aino Louhen Mielikuvitustytön. Se on sarjakuvaromaani, joka kertoo ihmissuhteista eri ikävaiheissa eli lapsuudessa, nuoruudessa ja aikuisuudessa. Miten katkeraa voikaan olla joskus ystävyys, etenkin jos ystävän joutuu jakaa jonkun kanssa. Miten ihastuminen samalla kertaa tuo huippufiiliksen ja silti lamauttaa. Miten joskus on kuin näkymätön ennen kuin joku pysähtyy kohdalle ja katsoo näkyväksi.
 
Ihan ensiksi minun on pakko mainita, vaikka se ei suoranaisesti tähän teokseen liitykään, että Aino Louhen äiti Kristiina Louhi lukeutuu suosikkikuvittajiini ja rakastin lapsena hänen Aino-kirjojaan ihan suunnattomasti. Vaikka äidillä ja tyttärellä onkin omat taiteelliset tyylinsä ja näkemyksensä, löydän silti myös Aino Louhen kuvituksista samanlaista viehätystä, jota koen hänen äitinsä töissä olevan. Aino Louhen piirrokset ovat äkkiseltään aika simppeleitä, mutta niistä välittyy paljon tunnetta.
 
Itseäni tässä sarjakuvaromaanissa puhutteli erityisesti lapsuuden ihmissuhteita kuvaava osuus. Jotenkin se tuntui niin tutulta ja ihon alle menevältä. Itselläni ei ollut alakoulun ekoilla luokilla juurikaan kavereita. Hengailin yleensä aina sen kanssa, jonka paras kaveri oli poissa koulusta, tai pyörin kolmantena pyöränä mukana - ja nimen omaan kolmas pyörä tunsin olevani. Siksi sarjakuvan tytön pelko ystävyydessä hylätyksi tulemisesta ja yksinäisyydestä kouraisee. Tämä on kuitenkin myös kokonaisuutena sellainen, että tiettyyn kohtiin haluaa palata uudelleen tarkkailemaan tulkitsemaan kuvaa ja tekstiä.
 
Mielikuvitustyttö on Aino Louhen ensimmäinen sarjakuvaromaani ja ainakin minä jään odottamaan niitä lisää.

torstai 4. heinäkuuta 2019

Kesäkuun luetut ja puolivuotiskatsaus kirjavuoteen 2019

 Kesäkuun luetut

Kesäkuussa musta tuntui aika usein, että en ehdi mitään. En ehdi lukea haluamiani kirjoja, tehdä mitään kivoja kesäjuttuja, liikkua tai palautua arjesta. Siksi olenkin hämmästynyt siitä, että kesäkuussa ehdin lopulta lukemaan 9 kirjaa (joista toki kaksi on sarjakuvia). Missä välissä sen tein? Musta nimittäin tuntui siltä, että tenttikirjat söi kaiken ajan mitä töiltä jäi. Luin nimittäin kesäkuussa muun lisäksi myös 3 tenttikirjaa, sillä kävin viime viikolla tekemässä vapaavalintaisiin opintoihini liittyvän tentin. Suoraan sanottuna pelkään, että en päässyt siitä läpi, mutta odotan edelleen tuloksia. Siksi olenkin nyt luopunut ajatuksesta, että suorittaisin kesällä toisenkin kirjatentin. Jätän sen syksyyn, vaikka aionkin kesällä jo aloitella siihen lukemista.

Kesäkuussa lopulta ehdin tekemään myös kivoja asioita, kuten käymään uimassa, hengailemaan kavereiden kanssa ja juhlimaan äitin 50-vuotissynttäreitä juhannuksena. Valmistelutouhut tenttistressin ohessa ei tosin olleet kovin kivoja. Mutta oli kiva tavata sellaisiakin sukulaisia, joita en ollut nähnyt kunnolla oikein koskaan. Herkkuja tuli kyllä syötyä niin, että tuntuu vieläkin turvottavan.. 😅 Viime viikonloppuna kävin myös tutustumassa itselleni vieraaseen kirjastoon, mikä on aina kiinnostavaa. Yksi kesän tavoitteistani onkin, että kävisin tutustumassa muutamaan lähialueen kirjastoon.

Museolla.
Kesäkuussa luin siis 9 kirjaa plus tenttikirjat. Omia valintojani olivat:

Ruth Ware: Nainen hytissä 10
Kaari Utrio: Kirstin
Anna-Leena Härkönen: Kenraaliharjoitus
Anna-Leena Härkönen: Juhannusvieras (uusintaluku)
Anna Karhunen ja Tiia Rantanen: Kaverin puolesta kyselen
Katja Kallio: Yön kantaja 

Koska heinäkuussa en aio lukea niin paljon tenttikirjoja, niin pääsen nauttimaan vapaammasta lukemisesta. Parin viikon päästä koittaa myös odotettu kesäloma, joka on ensimmäistä kertaa 4 viikkoa. Se tuntuu tällä hetkellä niin uskomattomalta ajatukselta, että en oikein tiedä miten osaan niin pitkään ollakaan poissa töistä! Vähän suunnitelmia olenkin jo tehnyt ja instan puolella niistä varmaan ajantasaisesti kerronkin, jos jotain jopa onnistun toteuttamaan.

Puolivuotiskatsaus kirjavuoteen 2019

Olen nähnyt etenkin instan puolella puolivuotiskatsauksia kuluvaan lukuvuoteen, joten halusin itsekin tutkailla tähän mennessä lukemiani kirjoja tilastollisesta näkökulmasta. Suuria yllätyksiä ei eteen tullut, joskin lukemieni kirjojan määrä vähän yllätti, vaikka olenkin aina kuukauden luettuja summatessani tiedostanut lukeneeni ahkerasti.

Tähän mennessä olen vuonna 2019 lukenut 56 kirjaa, joista
- 4 on ollut tenttikirjaa
- 20 äänikirjaa (äänikirjojen osuus lukemieni kirjojen joukossa tuntuukin olevan kasvussa)
- 8 tietokirjaa (luku ei sisällä tenttikirjoja)
- 44 kaunokirjallista teosta

Kertomakirjallisuudessa on ollut kivasti edustettuna eri genrejä, joitain runsaammin ja joitain vain yhden kirjan verran. On sekin kuitenkin jotain ja vaihtelu virkistää ja myös avartaa. Lukemiani genrejä oat olleet historia, viihde (sis. romantiikka), dekkarit ja jännitys (joiden kulutus on noussut etenkin tarjolla olevien äänikirjojen myötä), scifi ja fantasia. Moni kirja on ollut sellaisia, että niitä ei oikein voi mihinkään genreen edes lokeroida, eikä tarvitsekaan voida.

Lukuhaasteiden tilanne on seuraavanlainen
- klassikkohaaste tammikuussa: 1 kirja (heinäkuussa tulee toinen klassikkohaaste, johon osallistun)
- Seinäjoen kirjaston nojatuolimatkailuhaaste: 11 kirjaa (en ehtinyt kesäkuussa lukea siihen mitään, mutta heinäkuussa aion korjata asian)
- Montgomery-haaste: 0 (klassikkohaasteeseen aion lukea Montgomerya, joten saan kolme kärpästä yhdellä iskulla, kun saan samalla myös uuden maan nojatuolimatkailtua)

Tähän mennessä vuoden parhaiden kirjojen joukosta helpommin tulee mieleen Michelle Obaman upea omaelämäkerrallinen teos Minun tarinani. Myös Kathryn Stockettin Piiat on jäänyt mieleeni voimakkaasti. Onnistuin kuin vahingossa listaamaan top10 luetut, kun selailin blogiani, mutta nyt kun tarkemmin mietin, niin top-listalle voisi nostaa vaikka mitä muutakin. Siksi en alakaan niitä tähän listaamaan. Aina ei edes huomaa heti kirjan luettuaan, että se piirtyy mieleen tai siitä kehkeytyy ajan oloon itselle vielä todellinen helmi. Siksi paremmuusjärjestykseen laittaminen tuntuukin hieman hölmöltä ajatukselta tässä vaiheessa, vaikka joitain erityissuosikkeja voikin esiin nostaa helposti.

Tästä on hyvä jatkaa vuoden toista puolikasta uusien maailmojen parissa. Toivottavasti siitä tulee yhtä antoisa ja onnistunut kuin tästä ekasta puolikkaasta. Lukuiloa kaikille!

sunnuntai 30. kesäkuuta 2019

Yön kantaja

Katja Kallio: Yön kantaja
11 h 40 min., Otavan äänikirja 2017
alkup. 2017
lukija: Vuokko Hovatta

Katja Kallion Yön kantaja valikoitui kuunneltavakseni oikeastaan siksi, että en meinannut löytää mitään kiinnostavaa kirjaa, joka olisi ollut vapaana kuunneltavaksi heti. Yön kantaja vaikutti ihan kelpo vaihtoehdolta, joten otin sen kuunteluun vähän ajatuksella "meneehän tämä paremman puutteessa". Ehkä ennakkoasenteeni vaikutti taustalla jopa siinä määrin, että minusta tämä kirja ei ollut mitenkään erityisen hyvä tai mukaansatempaava.

Yön kantaja kertoo Amanda Aaltosesta, jonka tie kulkee irtolaistytöstä kuumailmapallolentäjän matkassa Pariisin kaduille ja sieltä koti-Suomeen Seilin sairaalasaarelle parantumattomasti mielisairaaksi luokiteltuna. Amanda on monella tapaa erilainen kuin muut, ja kotiseudullaan hänet tunnetaankin Hassu-Amandana. Vielä Seilin saarellakaan, eristyksissä kaikesta ulkomaailmasta, Amanda ei ole valmis sopeutumaan yhteisiin sääntöihin ja määräyksiin, sillä hän aikoo vielä palata takaisin maailmalle. Ajan jatkuessa Seilin saarella hän oppii pakenemaan omaan maailmaansa.

Amandan tarina on tarina, joka voisi koskettaa tai ainakin herättää jotain tunteita. Minä en kuitenkaan tuntenut mitään erityistä, kunhan kuuntelin. Tietysti moni asia oli tuntui epäreilulta, tarpeettoman tunteettomalta ja karskilta, mutta syvälle ihon alle meneviä reaktiota en tuntenut. Amandasta hahmona en juuri pitänyt. Seilin saari kuitenkin oli mielenkiintoinen miljöö. Myös kuvaus mielenterveysongelmien hoidosta 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa oli kiinnostavaa, sillä kuvaus saarella asuvien potilaiden ja heidän hoitajiensa arjesta oli minulle uudenlainen näkökulma aiheeseen.

♠♠♠

keskiviikko 26. kesäkuuta 2019

Nuukaillen eli kuinka pelastin kukkaroni ja maailman

Laura Honkasalo: Nuukaillen eli kuinka pelastin kukkaroni ja maailman
200 s., Kirjapaja 2014
kansi: Katja Kuittinen
 
Olen suunnitellut Laura Honkasalon nuukailukirjan lukemista jo jonkin aikaa, koska onnistun lähes joka kuukausi elämään enemmän tai vähemmän yli varojeni. En nyt koskaan suoranaiseen vararikkoon mene, mutta tietysti enemmänkin voisi rahaa olla tilillä juuri enemmän palkkapäivää. Honkasalo ei tarjoa nuukailuun patenttiratkaisua, mutta hän kertoo omista valinnoistaan ja vinkkaa niitä lukijoille.
 
Honkasalon nuukailuvinkkeihin kietoutuu vahvasti ekologinen tvisti. Vaikka Honkasalo kertookin ryhtyneensä nuukailemaan pakon edessä perhetilanteensa muututtua, nuukailu kuitenkin sopii hänelle myös ekologisista syistä. Honkasalo ei enää ostele pientä koristetilpehööriä vain itseään ilahduttaakseen, vaikka aiemmin on niin saattanut tehdäkin. Tunnistan tässä hieman itseäni. Olen aina ollut taipuvainen materialismiin ja olen saattanut esimerkiksi mennä ostamaan uutta kynsilakkaa vain itseäni ilahduttaakseni. Pientä koristesälääkin on tullut haalittua sisustukseen, mutta nyttemmin olen alkanut karsia tavaraa. Kirjaa lukiessani havahduin siihen, että minun yhden hengen taloudessani on 6 viinilasia, 12 jalallista arkilasia, 8 pientä ja 4 isoa juomalasia. Tähän kun lasketaan vielä kymmenet mukit päälle, niin joo. Jep. Eikä mun luona edes ikinä käy kuin korkeintaan kourallinen ihmisiä kerralla.
 
Mullakin on ollut elämässä aika, jolloin olen joutunut pakon edestä nuukailemaan. Kykenen siihen ja saan siitä jopa jonkinlaista mielihyvää. Kun venyttää pennin äärirajoilleen, muuttuu yllättävän luovaksi. Honkasalon mainitsemat kaapinpohjapäivät ovat tuttu juttu. Harrastan niitä edelleen, koska silloin ruoanlaittoni muuttuu vieläkin luovemmaksi kuin yleensä. Olen soveltava kokki, joka tekee ruokaa näppituntumalla. Se on nuukailussa eduksi. Ei tosin ole yhtään ikävä sitä aikaa, kun työttömänä jouduin syömään päiväkausia riisiä ja keittojuureksia, kun ei mitään muuta ollut jäljellä. Sitä on helppo minunkin hehkuttaa nuukailua, kun nyt sen voi tehdä valintana eikä pakosta.
 
Honkasalon kirjasta herää paljon ajatuksia. Päällimmäinen fiilis on hyvä, vaikka mielestäni Honkasalo välillä sortuu hieman paasaamaan kuvaillessaan valintojaan. Hän kyllä korjaa asian toteamalla esimerkiksi, että "siinä ei tietenkään ole mitään väärää jos..". Näissä kohdissa ehkä se maailmanparantajuus nousee voimakkaimmin esiin. Aika paljon Honkasalo myös kuvailee ajanviettotapojaan, mikä ei aina suoranaisesti liity nuukailuun. Toisaalta se on ihan kiinnostavaa: mitä tekemistä nuukailija keksii vapaa-ajalleen?
 
Kirjaa lukiessa huomasin, että tietyt nuukailutottumukset ovat piintyneet minuun voimakkaasti ajoilta, jolloin opiskelin päätoimisesti tai olin työttömänä. Kaapinpohjapäivät ovat sitä perua, kuten myös tapani aina suihkussa sammuttaa vesi saippuoinnin ja sampoon vaahdotuksen ajaksi. En oikeastaan edes koe niitä nuukailuksi, koska ne liittyvät tapaani elää arkea. Samoin mun arkeen kuuluu se, että lämmitän saunan todella harvoin (viimeksi jouluna), korjaan vaatteitani ja suosin kirppiksiä. Kahta lipastoa ja tikasaskelmaa eli emännänjatkosta lukuun ottamatta kaikki kalusteeni on hankittu kierrätettynä. Ehkä nuukailun tunnusmerkit voisi täyttää sekin, että lainaan lähes kaikki "kuluttamani" kirjat, elokuvat ja musiikin kirjastosta. Kirjastonhoitajana sekin on tosin mulle vaan luontainen toimintatapa.
 
Honkasalon kirja ei lopulta tarjonnut itselleni mitään uutta, vaikka se olikin herättelevä lukukokemus. Nautin tämän kirjan lukemisesta tosi paljon. Rahan käyttö on jotenkin kiinnostava aihe ja nuukailussakin voi mennä äärimmäisyyksiin. Äitini isovanhemmilla esimerkiksi ei ollut lainkaan pyykkikonetta, koska se kuluttaa vettä ja sähköä. Niinpä isomummu pesi heidän pyykkinsä pyykkilaudalla lähes aina sadevedessä. Talon lämpötilakin oli sitä luokkaa, että isopaappa luki kirjoja keittiössä ikkunan äärellä kylmään aikaan ulkovaatteet päällä. Ikkunan ääressä siksi, että ikkunasta tuli valoa eikä tarvinnut käyttää sähkövaloa. On meitä moneksi. Mutta Honkasaloa mukaillen "siinä ei tietenkään ole mitään väärää", jos niin haluaa tehdä.
 
Nuukailetteko te? Tai teettekö arjessanne valintoja, joita voisi nuukailuksi nimittää?

maanantai 24. kesäkuuta 2019

Kaverin puolesta kyselen

Anna Karhunen ja Tiia Rantanen: Kaverin puolesta kyselen
135 s., Kosmos 2018 
kansi: Saara Helkala
perustuu Ylen samannimiseen podcastiin
 
Bongasin hiljattain Instagramissa esittelyn Anna Karhusen ja Tiia Rantasen teoksesta Kaverin puolesta kyselen. Kirja perustuu Ylen samannimiseen podcastiin, jota tosin en ole kuunnellut, mutta jonka olemassaolosta olen tiennyt. Näihin kansiin on koottu teemoittain parhaita paloja hauskoista ja noloista jutuista, joita on kohdalle - tai siis kaverin kohdalle - sattunut.
 
Jos haluaa lukea kevyen, nopealukuisen ja viihdyttävän kirjan, se on tässä. Näiden kansien sisään mahtuu tarinoita niin treffeiltä, reissuilta kuin työpaikaltakin. Yhteistä kaikille on, että niissä on jotain koomista tai noloa tai parhaassa tapauksessa molempia. Moni juttu on ihan uskomatonkin. Todellako jollekin on käynyt näin vai onko tämä vain jotain legendaa?
 
Tätä kirjaa voi yhtä hyvin lukea pienissä paloissa tai kerralla ahmien. Mitään suurta muistijälkeä tästä ei jää, mutta ei kaikesta tarvitsekaan, sillä myös "pelkkä" rentoutuminen ja viihdearvo ovat tärkeitä asioita.

sunnuntai 23. kesäkuuta 2019

Uusintaluku: Juhannusvieras

Anna-Leena Härkönen: Juhannusvieras
255 s., Otava 2006
kansi: Anu Ignatius
 
Muutama vuosi sitten (noh, ehkä 10 vuotta sitten) koin suoranaisen härköshuuman Häräntappoaseen myötä ja luin varmaan kaikki hänen siihen mennessä ilmestyneet kirjansa aiheesta riippumatta. Juhannusvieraan olen halunnut lukea uudelleen jo jonkin aikaa ja nyt nappasin sen juhannuslukemiseksi. Muistan pitäneeni Juhannusvieraasta jo ensilukemalta, mutta nyt uuden lukukokemuksen myötä tämä kirja avautui minulle vielä paremmin.

Juhannusvieras kertoo nelikymppisestä sisustussuunnittelija Tuijasta, joka saa kesän alussa kirjeen Sailalta. Lapsena Tuija vietti monet kesät Sailan perheen luona maalla Ristinojalla ja tuo paikka näyttäytyy hänen muistoissaan aina todellisena paratiisina. Nyt Saila kirjoittaa kutsuakseen Tuijan Ennin 80-vuotisjuhliin. Enni oli monet lapsuudenkesät Tuijan "varaäiti", ja nyt hän alkaa olla huonossa kunnossa. Tuija päättää lähteä Ristinojalle, mutta yllättäen nostalgisiin muistoihin ilmestyy tummia pilviä. Mitä kesäparatiisin kulisseissa oikein piilikään? Mikä vei Tuomon kauas kotoaan ja sai Riston tarttumaan pulloon ja Suvin Raamattuun? Oliko Ristinoja lopulta paratiisi kenellekään muulle kuin Tuijalle?

Juhannusvieraassa on todellinen kesän tunnelma. Se on miljööltään juuri sellainen maaseutuidylli, joka puhuttelee minua: hiekkatiet, peltomaisemat, vanhat talot ja navetat. Tuijan muistoissa heinä tuoksuu, aina paistaa aurinko ja kylän kioskista ostetaan karkkia, jotka hartaudella syödään. Ristinojalla on helppo viihtyä. Tuijan lapsuusidylli kuitenkin murenee pala palalta, kun hän alkaa aikuisen silmin ymmärtää Palolan perheen vaiettuja asioita. Sitä, että Juho ei oikeastaan ollutkaan vitsikäs vaan jopa ilkeä. Että Tuijan saapuminen Ristinojalle oli Sailallekin aina vuoden kohokohta. Että aika on kullannut muistot.

Juhannusvieras on kirja, jossa on mielestäni aimo annos eräänlaista haikeutta siitä, että niin moni asia on muuttunut. Jostain syystä valoisat kesäyöt, lapsuuden paratiisi ja murtuvat kulissit ovat erityisen voimakas yhdistelmä. Lempeässä kesäyön valossa verhot raottuvat, mikään ei pysy enää piilossa. Ollaan vähän kuin ukkosen edellä eikä kuitenkaan.

Paitsi miljöössä myös Härkösen sujuvan tekstin parissa on helppo viihtyä. En voi kuin ihailla hänen verbaalista lahjakkuuttaan ja antaa sen viedä. Ehkäpä otan tänä kesänä jälleen kerran uusintalukuun Häräntappoaseenkin. Tuntuu, että härköshuuma saattaa taas iskeä päälle.

tiistai 18. kesäkuuta 2019

Kenraaliharjoitus

Anna-Leena Härkönen: Kenraaliharjoitus
212 s., Otava 2019
kansi: Kirsti Maula
 
Anna-Leena Härkösen uusin teos Kenraaliharjoitus on juuri sellainen kirja, jota kaipasin tenttikirjojen oheen ja Kaari Utrion paksun esikoisromaanin Kirstinin jälkeen: nopealukuinen, ytimekäs ja viihdyttävä. Mikään viihderomaani tämä ei kylläkään ole, mutta naseva dialogi ja päähenkilön terävät ajatukset välillä naurattivat. Ennen kirjan lukua ehdin kyllä ajatella, että Härkösen tuotanto on alkanut vähitellen kääntyä sellaiseen suuntaan, jonka aiheet eivät oikein osu minua lähelle. Edellinen teos Valomerkki ei oikein natsannut ja Kenraaliharjoituskin vaikutti ensialkuun liian kaukaiselta, vaikka toki halusinkin kirjan lukea, koska Härkönen on yksi suosikkikirjailijoistani.
 
Kenraaliharjoitus kertoo nelikymppisestä Janesta, jonka mielestä hänen parisuhteessaan kaikki on ihan hyvin. Kun Janen mies Mikki ehdottaa hänelle parinvaihtoa, Jane joutuu pohtimaan missä hänen rajansa menevät, mitä hän voi parisuhteensa vuoksi tehdä ja mitä hän todella haluaa suhteeltaan tai elämältään ylipäätään. Mikin ehdotus sysää heidät kumpikin tahoillaan pohtimaan asioita uusilta kanteilta ja Janekin päätyy kohtaamaan itsestään sellaisia puolia, joita ei tiennyt olevan olemassakaan.
 
Pitkän parisuhteen mutkat ja kiemurat eivät tuntuneet minulle mitenkään läheiseltä aiheelta, koska en itse sellaisessa (tai lyhyemmässäkään parisuhteessa) elä. Teoksesta tulee takakannen ja kansiliepeiden perusteella sellainen olo, että tässä on kyse nyt todellakin parisuhderomaanista ja keskeinen aihe on parinvaihto, joka ei myöskään ole kohdallani mitenkään osuva aihe. Kuitenkin mielestäni keskeisempää tässä on lopulta etenkin Jane ja myös Mikki yksilöinä, jotka muodostavat parin. Tietysti heidän suhteensa on juonen keskeinen kannatinpalkki ja teoksessa tulee esiin osapuolten eroavat käsitykset heidän parisuhteensa nykytilasta ja toiveista sen suhteen. Melko paljon kuitenkin keskitytään myös Janen perhekuvioihin.
 
Olisin oikeastaan kaivannut tähän kirjaan vähän syvempääkin käsittelyä joihinkin asioihin, mutta toisaalta juonikuvioissa oli myös sellaista, jota en ehkä olisi jaksanut enempää lukea. Yllätyin kuitenkin lopulta ennakkoasenteistani huolimatta tämän suhteen tosi positiivisesti, joten jo siksi kannatti lukea!

sunnuntai 16. kesäkuuta 2019

Kirstin

Kaari Utrio: Kirstin
410 s., Tammi 2018
kansi: Otso Melkka
ilmestynyt ensikerran nimellä Kartanonherra ja kaunis Kirstin, 1968
 
Kaari Utrion esikoisteos Kirstin on ollut lukulistallani jo pitkään. Kun viime vuonna kirjasta ilmestyi 50-vuotisjuhlajulkaisu, lainasin sen melko pian. Tämä onkin odotellut minulla lainassa jo ihan liian pitkään, joten oli jo aikakin todella ottaa tämä luettavaksi.

Kirstiniä pidetään suomalaisena vastineena huippusuositulle Angelica-sarjalle, joka onkin ollut Utrion esikuvana hänen työstäessään esikoisromaaniaan. Esipuheessaan Utrio kertoo kirjan työstämisestä ja ilmestymisestä. Hän ei esimerkiksi pitänyt kirjan alkuperäisestä ilmestymisnimestä lainkaan ja olen kyllä itseki nsitä mieltä, että tämä lyhennetty nimi on ytimekkäämpi. Tosin alkuperäisestä nimestä näkyy mielestäni kuka oikeastaan lopulta on päähenkilö suhteessa keneen: itse koin, että teoksen ensisijainen päähenkilö taitaa lopulta kuitenkin olla kartanonherra Klaus Kristerinpoika Horn, vaikka Kirstin ja heidän suhteensa ovatkin erittäin olennaisesti muodostamassa juonta.

Kirstin sijoittuu Ruotsi-Suomeen 1500-luvulle loistokkaiden linnojen ja kartanojen mutta myös sotien, tautien ja mielettömien hallitsijoiden aikakauteen. Klaus Kristerinpoika Horn, Joensuun kartanon omistaja, on tunnettu valtiomies, jota yleisesti pidetään naistenmiehenä. Hän saisi vaimokseen kenet tahtoisi, mutta Klaus tahtoo kiivaan ja omapäisen Kirstinin, joka ei todellakaan tahdo naistenmiehen vaimoksi. Sinänsä hyvin itsevarmassa Kirstinissä esiintyy tässä kohtaa epävarma puoli, sillä hän kokee itsensä kokemattomaksi miehen rinnalla eikä tunnu voivan myöntää sitä oikein itselleenkään.

Esipuheessaan Utrio suhtautuu esikoisteokseensa ankaran rehellisesti, hän ei pyri peittelemään sen puutteita tai kömmähdyksiä, mutta samalla Utrio on nuorta esikoiskirjailijaa kohtaan lempeä. Hän kertoo tunnistavansa teoksesta myös kerronnan ilon ja aidon tarinankertojan kyvyn. Mielestäni Utrio on oikessa kummassakin asiassa. Kirstin oli tosiaan paikoitellen vähän kömpelö, mutta toisaalta tässä esikoisteoksessakin jo näkyy Utrion loistava kyky kirjoittaa hyvää, kiinnostavaa ja mukaansatempaavaa historiallista viihdettä. 
 
Kirstin  osoittautui minulle romaaniksi, jota viihdytti ja nollasi ajatuksia, vaikka ei tämä välttämättä kirjallisilta ansioiltaan huippu olekaan. Viihteelläkin on kuitenkin sijansa ja viihdyttämäänhän Utrio on kirjansa kirjoittanutkin. Pidin Klausin ja Kirstinin hahmoista ja heidän suhteensa kipinöinnistä. Jostain syystä minua aina viehättää tarinoissa kipakasti sanailevat ja vahvatahtoiset parit, kuten tämän kirjan pääpari tai esimerkiksi Tuulen viemän Rhett ja Scarlett. Myös miljöötä on mielestäni kuvattu hyvin, ja vaikka Utrio itse moitiskeleekin joissain kohdin kirjoittaneensa teokseensa aikakauteen sopimattomia sanoja ja tunteita, niin eivät ne minun lukukokemustani häirinneet.

Utrio on tehnyt pitkän uran kirjailijana ja tietyllä tapaa ymmärrän hänen tuntemuksiaan esikoisteostaan kohtaan. Itse olen kirjoittanut tätä blogia nyt melkein 7,5 vuotta ja kieltämättä suhtaudun ensimmäisiin arviointeihini vähän nolostuneena: ensimmäiset tekstit tuntuvat nyt kömpelöiltä, mutta toisaalta ne ovat tärkeä osa kehitystäni kirjabloggaajana ja siksi ne ovat tärkeitä. Omiin teksteihin täytyy suhtautua ymmärryksellä ja lempeästi, vaikka niitä pystyisikin tarkastelemaan myös kriittisesti. Mielestäni se pätee kaikkeen julkaistuun tekstiin, olipa kyseessä sitten kaunokirjallinen teos tai blogi.

perjantai 14. kesäkuuta 2019

Nainen hytissä 10

Ruth Ware: Nainen hytissä 10
11 h 21 min., Otavan äänikirja 2018
alkup. The Woman in Cabin 10, 2016
suom. Terhi Kuusisto 
lukija: Mervi Takatalo
 
Olen pienen ajan sisällä kuunnellut Ruth Waren kirjoista kolme. Pidin kovasti niistä uusimmasta Rouva Westaway on kuollut ja vielä enemmän pidin Valhepelistä. Nainen hytissä 10 on minulle ensimmäinen hienoinen pettymys Waren suhteen. Tietysti kahden hyvän kirjan jälkeen saman kirjailijan muihin teoksiin alkaa ladata enemmän odotuksia, mutta ei kyse ole pelkästään siitä. Tämän kirjan tapahtumat lähtivät mielestäni kovin hitaasti liikkeelle ja juoni tuntui muutenkin hieman kiertävän kehää. Jännittäviäkin kohtia kyllä oli, mutta jokin terä tästä puuttui.
 
Kolmekymppinen Lo työskentelee matkailulehdessä ja saa lopulta odottamansa tilaisuuden, kun loistokas luksusristeilijä lähtee neitsytmatkalleen mukanaan joukko silmäätekeviä sekä toimittajan rooliin astunut Lo. Ennen kuin matka on kunnolla alkanutkaan, levottomasti nukkunut Lo herää keskellä yötä. Naapurihytistä kuuluneet äänet saavat hänet säntäämään parvekkeelle. Hän ehtii nähdä meren syvyyksiin katoavan käden ja naapurihytin verisen parvekkeenkaiteen. Säikähtänyt Lo hälyttää vartijan paikalle, mutta kukaan muu ei ole huomannut mitään eikä kukaan matkustajista ole kadonnut. Lo tuntee olevansa ansassa keskellä merta. Onko Lon mielenterveys alkanut horjua vai todistiko hän todella murhaa?
 
Juoniasetelma tässä teoksessa on hyvä: suljetussa paikassa tapahtuu rikos, johon syyllisen täytyy olla joku paikalla olijoista. Jännitys ei kuitenkaan mielestäni ota tiivistyäkseen kunnolla eikä juonikaan tunnu lopulta pysyvän kunnolla kasassa. Se leviää vähän joka suuntaan niin, että tapahtumat ja miljöö eivät muodosta todellista jännitystä. Täytyy myös sanoa, että mielestäni Mervi Takatalo oli lukijana hieman lattea, mikä varmasti vaikuttaa kokemukseeni tästä kirjasta.
 
♠♠♠

maanantai 10. kesäkuuta 2019

Reetta Niemensivun sarjakuvia

Reetta Niemensivu: 
Saniainen kukkii juhannuksena
Suuri kurpitsa 2013
***
Lempi ja rakkaus
Suuri kurpitsa 2010
 
Luin pitkästä aikaa sarjakuvia ja ne osoittautuivat oikein hyväksi vaihteluksi tenttikirjojen lukemiselle.  Reetta Niemensivu on minulle entuudestaan tuttu kuvittaja, mutta en ollut  tiennyt hänen tehneen myös sarjakuvia. Parkanosta kotoisin oleva Niemensivu kuvaa sarjakuvissaan kotiseutunsa ja sukunsa tapahtumia ja vaiheita. 
 
Saniainen kukkii juhannuksena sijoittuu juhannuksen aikaan Parkanossa vuonna 1928. Tuolloin puhkesi raju ukkosmyrsky, jonka aikana salama iski tuhoisasti Parkanon kirkkoon. Kirkko paloi, ihmisiä kuoli ja useita loukkaantui. Kirjan nimestä ja mainiosti valoisan kesäyön värejä ja varjoja kuvastavasta kannesta voisi ajatella, että teoksen tunnelmassa on lempeää lämpöä ja kesäyön valoa, mutta kirkon tapahtumista johtuen tunnelma muuttuukin melko painostavaksi ja hiostavaksi.

Lempi ja rakkaus perustuu Niemensivun isoäidin elämään. Se kertoo nuoresta Lempistä, joka rakastuu Väinö-nimiseen nuorukaiseen. Nuoret haluaisivat mennä naimisiin, mutta joutuvat eroamaan toisistaan, koska Lempin perhe ei hyväksy kosijaa. Tämä sarjakuva rakentuu hetkistä ja tunnelmapaloista, joiden kautta lukijan eteen levittäytyy tarina aidosta rakkaustarinasta. Loppu on yllättävä, oikeataan aika koskettavakin. Erityisesti sarjakuvan kolme viimeistä sivua olivat ihanat!

Pidin molemmista näistä sarjakuvista. Pidin niissä paitsi tarinankuljetuksesta ja piirrostyylistä myös värimaailmasta. Värimaailmoissa vain muutamin värein kuvista on saatu tehtyä puhuttelevia. Piirrostyyli on muutenkin aika pelkistetty, mutta ilmeikäs. Myös tarinat olivat kiinnostavia, puhuttelevia ja onnistuneita. Pidän siitä, että Niemensivu on valinnut aiheensa todellisista tapahtumista, sillä vastaavat sukutarinat ja paikallishistoria kiinnostavat minua ylipäätäänkin.

torstai 6. kesäkuuta 2019

Toukokuun luetut

Kylläpäs aika taas juoksee vinhaa vauhtia. Tuntuu, että etenkin nämä kesäkuun ensi päivät ovat olleet täynnä tohinaa. Töissäkin yleensä tahti rauhoittuu kesää kohti, mutta nyt tuntuu siltä, että vauhti ainakin täksi viikoksi vaan kiihtyy. Tällä viikolla olen ollut työpäivien jälkeen niin väsynyt, että en ole jaksanut istua koneen ääreen enkä oikein lukeakaan muuta kuin tenttikirjoja, koska niitä on pakko lukea, jos mielii välttyä paniikilta. Työ on kuitenkin onneksi edelleen yhtä mielekästä kuin aina ennenkin, joten kiirepiikitkin kestää. Huomenna mulla on vapaapäivä ja aion pitää tauon tenttikirjoista. Aikomuksena olisi lukea vaikkapa Kaari Utrion Kirstiniä, joka on mulla nyt ihan alkutekijöissään.

Toukokuu oli lukukuukautena ja kuukautena muutenkin ihan valtavan hyvä. Sain opintojani etenemään hyvin, mikä on huojentavaa. Sain luettua peräti 10 kirjaa, ja ensimmäistä kertaa aikoihin tosiaan sain kympin rikki. En tosin ole siihen mitenkään erityisesti pyrkinytkään. Lisäksi luin yhden tenttikirjan. Määrän lisäksi toukokuu oli myös laadullisesti hyvä lukukuukausi, sillä lähes kaikki luetut olivat mielestäni todella hyviä ja mieleenpainuvia. Lisää tällaisia nappiosumia, kiitos!

Kirsi Pehkonen: Juuret Jylhäsalmella
Ruth Ware: Valhepeli 
Enni Mustonen: Sotaleski
Pierre Lemaitre: Silmukka
Laura Lähteenmäki: Iskelmiä
Kristina Ohlsson: Lasilapset 
Kate Thompson: Yön eläjä
Kristiina Vuori: Näkijän tytär

Mietin mitä muuta kirjallista tein lukemisen lisäksi. SPR:n kirppiksellä kävin kirjaostoksilla, kun oli jokin alepäivä. Ostin pari pokkaria ja Toni Morrisonin teoksen Rakkaus. Kaikki ostokset tosin todennäköisesti jäävät odottelemaan lukuvuoroaan toviksi jos toiseksikin, mutta ei se haittaa, sillä ne ovat olleet loputtoman pitkällä lukulistallani muutenkin. Kävin toukokuussa myös ottamassa neljännen tatuointini. Tällä kertaa halusin ikuistaa iholleni kuvan, joka liittyy tähän tärkeään lukuharrastukseen ja miksei myös ammattiinikin. Nyt olkavarttani koristaa kirjapino ja teksti "olen elänyt tuhat elämää". Lienee sanomattakin selvää, että pidän siitä kovasti. :)

 Palataan taas, kun saan jotain luetuksi!

sunnuntai 2. kesäkuuta 2019

Mitä Minna Canth todella sanoi?

Suvi Ahola (toim.): Mitä Minna Canth todella sanoi?
271 s., WSOY 2019
kansi: Martti Ruokonen
arvostelukappale saatu pyynnöstä kustantajalta, kiitos!
 
Toukokuun viimeiseksi kirjaksi jäi Suvi Aholan kokoama Mitä Minna Canth todella sanoi?. Vuosi 2019 on Minna Canthin 175-vuotisjuhlavuosi, joten kirjallisuutta häneen ja hänen teoksiinsa liittyen on ilmestynyt viime aikoina mukavasti. Koska Minna Canth on yksi suosikkikirjailijoistani, haluan toki tutustua hänestä kertoviin kirjoihin. Minna Canth on myös ehkä hieman kliseisestikin yksi niistä henkilöistä ja yhteiskunnallisista vaikuttajista, joita ihailen. Sanon "kliseisesti" siksi, että joka toinen kirjallisuutta tunteva tuntuu ihailevan juuri häntä, mikä taas sinällään ei ole ihme.
 
Mitä Minna Canth todella sanoi? Niin, siinäpä vasta hyvä kysymys ja siihen tämä kirja vastaa. Suvi Ahola on koonnut yksiin kansiin tekstejä Canthin uran varrelta. Mukana on niin lehtiartikkeleita, kirjeitä kuin proosaakin. Tekstit on jaettu teemojen mukaan ja niiden kautta Ahola taustoittaa Canthin ajatuksia ja sanomaa. Minulle Canthin proosa on tuttua jo monen vuoden varrelta, mutta oli kiinnostavaa huomata miten taitavasti hän on sujauttanut teksteihinsä kantaaottavuutta ja teräviä huomioita. Voin ihan rehellisesti sanoa, että mukana oli paljon sellaistakin, jota en ole teoksia lukiessani osannut itse eriöidä. Kaikkein kiinnostavinta antia minulle kuitenkin oli Canthin lehtiartikkelit ja kirjeet, joita en ole aiemmin lukenut. Eritoten niiden kautta näyttäytyy Canth itse ihmisenä.
 
Tätä teosta ja Canthin ajatuksia kun tutkailee, on syytä muistaa se, miten erilaisessa yhteiskunnassa Canth aikalaisineen eli. Jotkin hänen ajatuksistaan tuntuvatkin ehkä nykypäivänä vierailta, koska esimerkiksi koulunkäynti ei ole enää sukupuolikysymys ja siveyskäsityskin on erilainen. Mielestäni Ahola taustoittaa tekstit hyvin, sijoittaa ne historian ja yhteiskunnan aikajanalle ja osoittaa miksi ajatukset ovat omana aikanaan herättäneet vahvoja reaktioita. Samalla kaikille tulee selväksi, että Minna Canth on ollut mielipiteissään vahva ja toisaalta välillä kovin sinisilmäinenkin. Joka tapauksessa häntä on ajanut eteenpäin halu vaikuttaa, muuttaa asioita. Siihen hän on pyrkinyt rohkeasti ja ennakkoluulottomasti.
 
Tähän teokseen tarttuessani kuvittelin, että Aholan ja Canthin teksteistä muodostuisi dialogisempi kokonaisuus. Oletin, että Aholan huomiot ja tulkinnat olisi sijoitettu yksittäisten tekstien väleihin, ei yhdeksi laajemmaksi kokonaisuudeksi teeman alkuun. Aluksi olin ehkä hieman pettynytkin tähän ratkaisuun, mutta nyt koko teoksen luettuani olen taipuvainen ajattelemaan toisin. Valitun ratkaisun kautta teoksesta rakentuu selkeä kokonaisuus ja jokainen teema on voitu taustoittaa laajempana johdantona kuin dialogisemmassa esitystavassa.
 
Pidin tästä teoksesta, vaikka sen lukuajankohta olikin minulle vähän huono. Minulla on meneillään tenttiin lukeminen ja tietotekstin lukemisen rinnalle tällainen teos ei ehkä ollut paras mahdollinen valinta. Luulen, että olisin voinut saada tästä teoksesta irti vielä enemmän joskus muulloin, mutta lukukokemus oli siitä huolimatta avartava. Suosittelen tutustumaan.

torstai 30. toukokuuta 2019

Näkijän tytär

Kristiina Vuori: Näkijän tytär
20 h 52 min., Tammen äänikirja 2016
alkup. 2012
lukija: Kirsti Valve
 
Näkijän tytär on Kristiina Vuoren esikoisteos. Olen kuunnellut ennen tätä 5 Vuoren kirjaa äänikirjoina ja valtaosasta olen pitänyt kovasti. Näkijän tytär olikin tietyssä mielessä hienoinen pettymys, sillä kesti todella pitkään ennen kuin tarina oikeasti kietoi minut mukaansa. Kun se sitten tapahtui, pidin teoksesta, vaikkakaan en kaikista sen juonellisista ratkaisuista.
 
Näkijän tytär kertoo Eirasta, joka kuuluu äitinsä puolelta Starkin mahtisukuun. Tyttö on kuitenkin saanut alkunsa ryövärin käytyä hänen äitinsä kimppuun eikä hänen virallinen isänsä ole häntä koskaan tunnustanut. Äidittömäksi jäävähän tytön elämässä hän on saanut lähinnä hyljeksintää ja torjuntaa kaikkien muiden paitsi isoisänsä ja kasvinveli Rikhardin tahoilta. Ei riitä, että Eiraa hyljeksitään hänen syntyperänsä vuoksi, sillä lisäksi tyttö leimataan pahan hengen merkitsemäksi, kun hänen näkijän- ja shamaanintaitonsa alkavat paljastua. 
 
Lauttian emäntä Talvikki ottaa Eiran siipiensä suojaan, sillä mitä ilmeisimmin Eira on hänen sukuaan. Talvikin suku on tunnettu shamaanisukuna, joten Eira oppii vähitellen hallitsemaan ja käyttämään taitojaan. Aikuistuvan neidon mieli askartelee kuitenkin muidenkin asioiden parissa. Hän rakastuu sukulaiseensa Rikhardiin. Liitto heidän välillään on mahdoton, mutta tunne palaa kirkkaana. Eira kuitenkin kihlataan väkevälle soturi Elofille, joka samaan aikaan pelottaa ja kiehtoo Eiraa.
 
Näkijän tytär sijoittuu 1200-luvulle, aikaan jolloin Hämeessä oli levotonta. Katolinen kirkko ja vanha uskonto taistelevat tilastaan eikä väestön ole helppo hyväksyä kirkon veroja ja käskyvaltaa. Teoksen miljöö on mielestäni onnistunut ja ajankuva tuntuu kiinnostavalta. Hahmoista en sen sijaan oikein pitänyt. Eira tuntui monessa kohtaa lähinnä typerältä tytönhuitukalta eikä muissakaan hahmoissa oikein ollut tarttumapintaa. Elofia kohtaan jostain syystä tunsin kuitenkin jonkinlaista sympatiaa.
 
Näkijän tyttären juonessa on paljon sellaista, josta en oikein pitänyt. Ensinnäkin juoni oli paikoitellen todella hidastempoinen. Kestää pitkään ennen kuin Eiran tai kenenkään tarina oikeasti lähtee etenemään kunnolla. Asioita pohjustetaan ja pyöritellään pitkään ja tapahtumat jäävät lopulta kaiken sen varjoon. Tiettyjä asioita venytetään ja pitkitetään ja Eira kohtaa vähän liiankin monia vastoinkäymisiä. Mielestäni Vuori on keskittynyt kirjailijana esikoisteoksestaan. Uudemmat teokset ovat ytimekkäämpiä, mikä on hyvä asia. En pitänyt kaikista juonenkäänteistä ja lopussa jotkin asiat tuntuvat jäävän vaille selitystä, mutta oli tässä kuitenkin jotain sellaista tenhoa, joka sai kuuntelemaan kirjan loppuun.
 
♠♠♠

maanantai 27. toukokuuta 2019

Yön eläjä

Kate Thompson: Yön eläjä
272 s., Gummerus 2010
alkup. Creature of the Night, 2008
 suom. Jaakko Kankaanpää
 
Kuulin vinkin Kate Thompsonin Yön eläjästä jo syksyllä, kun juttelin erään opettajan kanssa luokkakäynnin yhteydessä. Tämä teos tosiaan on lukemisen arvoinen! Teoksen tunnelma on jotenkin lumoava. Tulee mieleen sadesään "taikapiiri", joka sulkee lukijan sisätiloihin pehmeiden peittojen keskelle lukemaan kiehtovaa tarinaa.
 
14-vuotias Bobby joutuu muuttamaan Dublinista maaseudulle Clareen, kun hänen yksinhuoltajaäitinsä päättää pakata tavaransa ja viedä poikansa huonojen vaikutteiden ulottumattomiin. Dublinissa Bobby on ajautunut varastelemaan autoja ja tekemään taskuvarkauksia, polttamaan tupakkaa ja vähän muutakin. Ratkaisuna äiti pitää hiljaista maaseutua, mutta yhtä lailla hän tahtoo Dublinista pois myös itsensä takia.
 
Claressa perheen uudeksi kodiksi on vuokrattu talo, jonka aiempi asukas on kadonnut jälkiä jättämättä. Se ei paljon Bobbya kiinnosta, eikä myöskään tarinat talossa aikoinaan asuneesta lapsesta, jonka on sanottu olevan haltioiden vaihdokas. Bobby tahtoo vain takaisin kaupunkiin, vaikka pian hän huomaa, että se ei ole niin helppoa kuin hän toivoisi. Joutuessaan viipymään maaseudulla, alkaa Bobby huomata erikoisia yksityiskohtia talosta.
 
Yön eläjä on tarina nuoresta, joka yrittää löytää paikkansa. Äidin omankin elämän hallinnassa on toivomisen varaa eikä äidin ja pojan huonot välit edesauta sitä, että Bobby saisi elämässään tarvitsemaansa hyväksyntää ja rohkaisua. Tuuliajolla oleva poika huomaa yllättäen, että maaseudulla on ihmisiä, jotka eivät tuomitse häntä heti välittömästi. Näihin teemoihin kietoutuu ripaus irlantilaista kansanperinnettä haltioineen, mutta myös aavemaisempia sävyjä, kuten lukija saa huomata. Mikään jännitystarina tämä ei kuitenkaan lopulta ole.
 
♠♠♠♠½
 
Tällä kirjalla merkitsen Irlannin saavutetuksi Seinäjoen kirjaston lukuhaasteessa. 

lauantai 25. toukokuuta 2019

Lasilapset

Kristina Olsson: Lasilapset
203 s., WSOY 2018
alkup. Glasbarnen, 2013
suom. Pekka Marjamäki
 
Tällä hetkellä minulla on valtava into lukea nuortenkirjoja. Viimeksi luin Laura Lähteenmäen Iskelmiä, nyt on Lasilasten vuoro ja kolmaskin nuortenkirja on jo luettuna. Lasilapsia ja oikeastaan koko sen avaamaa sarjaa on kehuttu kovasti ja viimeks ihan vähän aikaa sitten näin tätä sarjaa kiitettävän. Lasilapset luettuani en voi kuin olla samaa mieltä kaikkien kehujien kanssa. Aion lukea myös sarjan muut osat lähiaikoina.
 
12-vuotiaan Billien isä on kuollut hiljattain ja äiti päättää, että heille molemmille tekisi hyvää päästä aloittamaan alusta uudessa paikassa. Niinpä Billie joutuu muuttamaan Kristianstadista Åhusiin, josta äiti on ostanut pienen vanhan puutalon. Heti alusta alkaen Billiestä tuntuu, että talossa on jotain outoa. Hänen makuuhuoneensa ikkunaan koputetaan yöllä, vaikka makuuhuone sijaitsee yläkerrassa. Olohuoneen kattolamppu heiluu pidikkeessään ilman ristivetoa. Tavarat tuntuvat siirtyilevän paikoiltaan omia aikojaan. Aavemainen talo entisten omistajien kalusteineen tuntuu välillä kaikkea muuta kuin kodilta.
 
Billiellä on ollut rankkaa, mutta niin on ollut hänen äidilläänkin. Kun Billie, joka kapinoi muuttoa vastaan, yrittää kertoa havainnoistaan äidilleen, seuraa vain riitelyä. Kun Billie kuulee huhuja heidän uuden kotitalonsa synkästä historiasta, hän ei enää puhu niistä äidilleen vaan päättää selvittää talon salaisuudet itse. Talon historiassa todellakin on hämäriä yksityiskohtia.
 
Tässä kirjassa on aikuiseenkiin makuun kiinnostava ja salaisuuksien  värittämä juoni, joka tempaa mukaansa. Jos olisin lukenut tätä kuuluessani kirjan varsinaiseen kohderyhmään, olisin taatusti pitänyt tätä hurjan jännittävänä ja mielikuvitusta kutkuttavana. Hahmoista pidin erityisesti päähenkilö Billiestä sekä Josefista, joka on äidin kaveri. Sen sijaan Billien äidistä en oikein pitänyt, sillä hän tuntui keskittyvän lähinnä itseensä eikä oikein kuunnellut lastaan. Toisaalta se on kyllä mielestäni kirjalle etu, että hahmoilla on myös heikkouksia.
 
♠♠♠♠

keskiviikko 22. toukokuuta 2019

Iskelmiä

Laura Lähteenmäki: Iskelmiä
230 s., WSOY 2013
 
Iskelmiä on yksi niistä kirjoista, jotka jäivät minulle lukuvinkeiksi tammikuisilta Tarja Kosken paikalliseen yläkouluun tekemiltä vinkkauskäynneiltä. Työn puolesta kävin seuraamassa hänen vinkkauksensa ja aiemmin olenkin lukenut jo Salla Simukan novellikokoelman Sytytä valot! & Sammuta valot! Kosken vinkkauksen innostamana.
 
Iskelmiä kertoo 16-vuotiaasta Ainosta, joka on kaikella tapaa kunnon tyttö. Hän on tunnollinen opiskelija, pidetty partiolainen ja kotonakaan ei ole mitään ongelmia. Ainolla ei oikeastaan ole parasta kaveria ja hän odottaakin, että pääsisi peruskoulun jälkeen ikään kuin aloittamaan alusta uusien ihmisten keskellä. Muutos tuleekin jo ennen sitä. Keväisellä luokkaretkellä Samuli istuu hänen viereensä ja ikään kuin vetää hänet horroksesta.
 
Samuli vie Ainolta jalat alta, tuosta vain. Ihastuksesta häkeltyneenä Aino on valmis sietämään Samulilta mitä tahansa, lopulta jo ihan liikaakin. Samuli nimittäin osaa etsiä Ainon heikot kohdat ja iskeä niihin, mustasukkaisuudellaan rajoittaa hänen elämäänsä ja pienestäkin epäilyksestä antaa nyrkkinsä puhua. Aino ei tiedä missä rajan kuuluisi mennä, mitä kaikkea rakkaudessa pitää sietää ja antaa anteeksi.
 
Iskelmiä on kirja, jota ei voi lukea kevyesti. Tunnelma on välillä todella ahdistava ja tekisi mieli huutaa Ainolle, että älä nyt hyvä tyttö enää alistu! Muista millainen olit ennen Samulia! Muista kaikki se hyvä, jonka tämä parisuhde on vaarassa sulta kadottaa! Aino on fiksu nuori, hän tietää kyllä millainen haluaa olla, missä on hyvä ja miten kannattaisi toimia, mutta silti hänenkin on vaikea kuulla järjen ääntä tunteiden mylläkässä.
 
Iskelmiä on tarina omien rajojen asettamisesta ja itsensä löytämisestä. Suhde Samuliin saa Ainon kuin huomaamatta voimaan pahoin, vaikka silti hän odottaa pojan yhteydenottoja ja tahtoo tavata tätä. Aino muuttuu kuin huomaamatta ihan toiseksi tytöksi, sillä suhde muuttaa häntä. Välillä Aino on kyllä melkoin paskapää, jos suoraan sanon. Omassa pahassa olossaan hän ei enää kykene ottamaan muita huomioon. Aino käy läpi melkoisen mylläkän oppiakseen tunnistamaan ne asiat, jotka todella ovat tärkeitä ja etusijalla hänelle. 

♠♠♠♠

sunnuntai 19. toukokuuta 2019

Silmukka

Pierre Lemaitre: Silmukka
6 h 23 min., Minerva 2018
alkup. Trois jours et une vie, 2017
suom. Susanna Hirvikorpi
lukija: Markus Bäckman

Joitakin aikoja sitten töissä käsittelin Pierre Lemaitren kirjaa Näkemiin taivaassa. Kiinnostuin kirjailijasta, mutta koska yritän nyt olla lainaamatta mitään muuta kuin varauksina tulleita aineistoja, en lainannut tuota kirjaa. Painoin kuitenkin nimen mieleen ja löysin muutaman Lemaitren teoksen e-äänikirjana Ellibsistä. Otin Silmukan kuunteluun ja pidin siitä, vaikka aihe onkin aika ahdistava.

12-vuotias Antoine asuu ranskalaisessa Beauvalin pikkukaupungissa. Hän viettää paljon aikaansa yksin omassa majassaan läheisessä metsässä, sillä muut pojat ovat istuvat nykyään mieluummin Play Stationin äärellä - ja istuisi siellä Antoinekin mielellään, jos äiti antaisi luvan. Eräänä kauhistuttavana päivänä, jolloin Antoine on muutenkin suunniltaan mieltään kuohuttaneista tapahtumista, hän tulee hurjistuksissaan lyöneeksi naapurin 6-vuotiasta Remi-poikaa kepillä ohimoon sillä seurauksella, että Remi kuolee. Kauhistunut Antoine päättää piilottaa ruumiin rangaistuksen pelossa.

Lapsuudessa tapahtunut rikos seuraa Antoinea aikuisuuteen saakka. Se jää kuitenkin paljastumatta, vaikka monta kertaa paljastumisen uhka leijuukin ilmassa. Silmukka Antoinen ympärillä kiristyy ja omalla tavallaan Antoine jääkin satimeen, sillä yrittäessään välttää paljastumisen, on hänen tehtävä elämässään valintoja, jotka muuttavat kaikki suunnitelmat.

Antoinen kujanjuoksu, joksi kai hänen mielessään pyörivää ahdistunutta vyyhtiä voisi luonnehtia, on kuvattu hyvin aidon oloisesti. Tunne välittyy sangen tehokkaasti, sillä Remin vanhempien piina poikansa kadottua ja nuoren hätääntyneen pojan pelko paljastumisesta tuntuu lukijalle asti. Miltä tuntuu kantaa moista painavaa salaisuutta ja pelätä paljastumista vielä yli kymmenen vuoden jälkeen? Miten viettää huoletonta elämää, kun koko ajan tietää mitä Remille todella tapahtui?

Silmukka edustaa psykologista jännityskirjallisuutta, joka todella käy ihmismieleen. Se saa pohtimaan mitä olisi tapahtunut, jos Antoine olisi kertonut totuuden Remin kanssa tapahtuneesta välikohtauksesta. Vahinkohan se lopulta oli - vahinko, jonka jälkeen hätäännyksissä tehty ratkaisu muutti niin Antoinen oman kuin monen muunkin elämän lopullisesti. Ehkä Antoine itsekin olisi päässyt helpommalla, jos olisi kertonut asiasta.

Tämän kirjan perusteella Lemaitre osoittautui taitavaksi kirjailijaksi, joskin kirjan muutamat eroottiset kohtaukset olivat jokseenkin tönkköjä. Tosin kirjan edettyä tuntui, että niin kai niiden oli tulevien tapahtumien valossa tarkoituskin olla. Muuten teksti tuntuu sujuvalta, kuten myös juoni. Silmukka on melko lyhyt kirja, mutta sisällöltään iso ja mieleenpainuva.

♠♠♠♠

Tällä kirjalla merkitsen Ranskan valloitetuksi Seinäjoen kirjaston lukuhaasteessa.

lauantai 18. toukokuuta 2019

Sotaleski

Enni Mustonen: Sotaleski
Syrjästäkatsojan tarinoita 7
525 s., Otava 2019
kansi: Timo Numminen 
 
Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjan uuden osan odotus on muodostunut minulle jokakeväiseksi tapahtumaksi. Luvassa on aina ollut hyviä lukuhetkiä eikä tämäkään kevät ollut sarjan osalta poikkeus. Sotaleski on nimenä ennakoiva ja hieman pelkäsin, että tämä osa olisi kovin synkkä. Todellisuudessa tässä kirjassa on sotavuosista ja kohtalon käänteistä huolimatta yllättävän paljon uskoa tulevaisuuteen.
 
Eletään kesää 1939. Karjalan kannaksella on käynnissä linnoitustyöt, sillä sodan uhka leijuu jo ilmassa,vaikka sitä yritetäänkin vähätellä. Iivokin on vapaaehtoisena mukana linnoitustöissä. Kirsti ja heidän tyttärensä Viena matkaavat myös kannakselle Iivoa tapaamaan. Kaikki näyttää siellä rajan tuntumassa niin kovin toisenlaiselta kuin kotona Leppävaarassa. Kun sota marraskuussa syttyy, muuttuu koko Erikssonin perhekunnan elämä. Idan hoiviin saapuu sotavuosien myötä niin tuttuja kuin tuntemattomiakin pakoon pommituksia ja kukin pelkää omiensa puolesta. Kirstin ompeluliike hiljenee pommituksien ja kangaspulan myötä. Pula-aika näkyy kaikkialla, vaikka Ida osaakin loihtia vähästäkin riittävästi.
 
Sotaleski kuvaa sotavuosien todellisuutta eritoten naisten ja lasten näkökulmasta. Kirsti on edelleen keskushenkilö, mutta näkyvässä osassa ovat myös Ida ja Viena sekä karjalaisperheen, johon Kirsti ja Iivo tutustuivat jo kannaksella. Myös Idan täyshoitolassa joa vuosikaudet asunut iäkäs maisteri nousee nyt entistä tärkeämpään rooliin, kun muut miehet ovat rintamalla.
 
Viihdyin tämän teoksen parissa todella hyvin ja olin mielissäni siitä, että nyt teoksen tapahtumat ovat jälleen palanneet kotimaahan Pariisin aikojen jälkeen. Juonenkäänteet tuntuvat aidoilta ja Kirstin matkaan ja heidän perheensä ja läheistensä käänteisiin on helppo tempautua mukaan. Välillä tämä kirja liikutti kyyneleet silmäkulmiin, välillä nyki suupieliä ylöspäin. Se kertoo siitä, miten taitavasti Mustonen osaa kuvata tätäkin historian ajanjaksoa. Sotavuosia värittää pelko ja selviytyminen, mutta kuitenkin vielä niitäkin enemmän kyky iloita ajallaan ja ottaa hetkestä kaikki irti.

Jälleen kerran jään odottamaan sarjan jatkoa. Mustonen vieraili kirjastossamme syksyllä 2017 ja hän kertoi silloin, että sarjasta tulee kymmenosainen. Vielä on siis muutamaksi kevääksi luvassa hyviä hetkiä Syrjästäkatsojan tarinoiden kanssa. On mielenkiintoista nähdä vieläkö päähenkilönä jatkaa Kirsti vai onko sukupolvien ketjussa jo Vienan vuoro. Melkein kyllä arvelen jälkimmäistä. 

♠♠♠♠½

lauantai 11. toukokuuta 2019

Valhepeli

Ruth Ware: Valhepeli
13 h 7 min., Otavan äänikirja 2018
alkup. The Lying Game 2017
suom. Terhi Kuusisto
lukija: Krista Putkonen-Örn

Kuuntelin maaliskuussa Ruth Waren tuoreimman jännärin Rouva Westaway on kuollut. Pidin siitä niin paljon, että varasin oitis muut äänikirjana saatavana olevat teokset. Nyt sain kuunneltavakseni Valhepelin, jos pidin vieläkin enemmän kuin Rouva Westawaysta. Valhepeli on tunnelmaltaan ja miljööltään toimiva jännäri, joka imaisee mukaansa.

Isa Wilde on hieman yli 30-vuotias pienen tyttövauvan äiti. Hän on äitiyslomalla työstään lakialalla ja viettää rauhallista perhearkea. Eräänä yönä hänen puhelimeensa tulee tekstiviesti, jossa on juuri ne kaksi sanaa, joita hän on pelännyt. "Tarvitsen teitä", hänen kouluaikainen ystävänsä Kate kirjoittaa. Seuraavana päivänä Isa tyttärineen on jo matkalla kohti Saltenin rannikkokylää, jonka hän jätti taakseen jo kauan sitten.

Kouluaikoina sisäoppilaitoksessa Isa ja hänen ystävänsä Kate, Fatima ja Thea pelasivat valhepeliä, jossa tavoitteena oli saada muut uskomaan mitä uskomattomampia valheita. Heidän nelikkonsa oli erottamaton ja he viettivät lähes kaikki viikonloput Katen ja tämän taiteilijaisän kotona. Valhepelin sääntönä oli, että toisilleen he eivät saa valehdella. Sitten kaikki muuttui. Nuorten tiet erkanivat koulun jäätyä taakse. Heitä kuitenkin yhdistää salaisuus, joka on nyt vaarassa paljastua. Samalla paljastuu, että yksi heistä on rikkonut valhepelin sääntöjä ja valehdellut muille.

Pidin valtavasti Valhepelin miljööstä. Pieni rannikkokylä, jonka meri uhkaavasti tuntuu yrittävän nielaista, on jännittävän pahaenteisen oloinen. Rämeen kautta pimeydessä kulkeminen ei kuitenkaan lopulta liene pahempi kuin kulkea kaduilla, joilla voi kohdata toinen toistaan uteliaampia ja pahasuisempia Saltenilaisia, joilla jokaisella tuntuu olevan teräviä vihjauksia takataskussa odottamassa sopivaa uhria. Katen talo, nousuveden aikaan eristyksiin jäävä yksinäinen rakennus, luo oivalliset puitteet salaisuuksien vyyhdin purkautumiselle.

Pidin myös Valhepelin henkilöistä. Isa, Kate, Thea ja Fatima ovat keskenään erilaisia, mutta silti läheisiä ystäviä. Vaikka he pelaavatkin valhepeliä, joka on muita kohtaan loppupeleissä sangen ilkeää, pystyy nelikosta silti pitää. Jokin heidän tavassaan pitää huoli toisistaan saa lukijan puolelleen. Sellainen ystävyys on arvostettavaa.

Valhepeli osoittautui todella hyväksi jännäriksi ja odotankin nyt vielä suuremmalla innolla seuraavaa kirjaa kuunneltavakseni. Näiden kahden perusteella luulisin, että en tule jatkossakaan pettymään.

♠♠♠♠½