torstai 25. toukokuuta 2017

Suomen Huutokauppakeisari - Keisarin vanhat aarteet

Tommi E. Virtanen: Suomen Huutokauppakeisari - Keisarin vanhat aarteet
187 s., Johnny Kniga 2017
kannen kuva: Juha Metso
 
Täytyy tunnustaa, että alunperin olen pitänyt Suomen Huutokauppakeisaria ihan typeränä ohjelmana ja ihmettelin miten kukaan jaksaa sitä katsoa. Ollessani työttömänä syksyllä 2015 televisioista tuli ohjelman vanhojen tuotantokausien uusintoja ja kerran pysähdyin sohvalle katsomaan. Muutaman minuutin katsottuani totesin, että kyseessähän onkin kiva ohjelma ja siitä pitäen olen seurannut ohjelmaa ja minusta on kehkeytynyt jopa jonkinsortin fani. Akin, Helin ja Markun seurassa viihtyy ja on aina jännä nähdä kuinka kaupat syntyvät ja mitä kaikkea Markku seuraavaksi tuunaa. Kun kuulin tästä kirjasta, tiesin heti haluavani lukea sen ja ihan kiva lukukokemus tämä olikin.
 
Kirjassa esitellään niin ohjelman synty kuin Akin ja Helin tarinakin. Teoksessa käsitellään paljon huutokauppa-alaa yleensä, mutta myös Hirvaskankaan huutokaupan saamaa suurta julkisuutta sekä sen vaikutusta paitsi yrityksen toimintaan myös etenkin Akin ja Helin henkilökohtaiseen elämään. Teos rakentuu ikään kuin Akin ja Helin vuoropuhelusta, jossa he kertovat millaista kauppojen teko on, miten heidän täytyy toimia tehdäkseen kannattavia kauppoja ja millaisia työkeikkoja heillä on tullut vastaan. Akin huutokauppakoulussa lukijaa muun muassa ohjeistetaan tunnistamaan aitoja design-esineitä. Lisäksi teoksessa on runsas kuvitus, joka koostuu melko pitkälti edellisten kausien kaupantekotilanteista tai muista kuvauksista napsituista kuvista.

Suomen Huutokauppakeisarin kirja oli kiva kirja luettavaksi ja siinä oli sopivassa suhteessa niin viihdettä kuin tietoakin. Koska en ole seurannut sarjaa alusta asti, oli mielenkiintoista lukea sen alkuvaiheista sekä tutustua tämän kirjan myötä paremmin myös Akin, Helin ja Markun muodostomaan tehokolmikkoon. Mielestäni tämä on taattua lukemista paitsi sarjan faneille myös niille, joita kiinnostaa vanhat esineet. Mielestäni tässä teoksessa nämä "vanhat aarteet" tosin olivat vähän sivuosassa, mutta kyllä tässä niihinkin päästään hieman tutustumaan ja huutokauppakoulu sekä tietolaatikot olivat faktoineen kiinnostavia.

sunnuntai 21. toukokuuta 2017

Villi viikko

Tuula Kallioniemi: Villi viikko
92 s., Otava 2017
 
Koostin tällä viikolla töissä kirjavinkkilistaa nuorille ja päätin kollegan heitosta innostuneena laittaa yhden osion otsikoksi "lyhyet kirjat", joita yläastelaiset aina säännöllisin väliajoin kaipaavat. Pyysin apua kanssabloggaajilta, sillä halusin varmistua laittavani listalle oikeasti hyviä lyhyitä kirjoja. Yksi vinkki oli tämä Tuula Kallioniemen teos Villi viikko, jonka päätin itsekin lukea.
 
Villi viikko kertoo seiskaluokkalaisesta Viltsusta, joka lähetetään kesälomallaan viikoksi mummolaan auttelemaan. Mummola on oikein kunnon landella eikä Viltsu ole asiasta innoissaan. Samaan kohteeseen saapuu myös Viltsun mielestä ärsyttävän näsäviisas Pinja sekä oikein kunnon maalaisjuntilta vaikuttava Kassu. Perillä käy ilmi, että mummo lähtee viikoksi matkoille ja jättää nuoret huolehtimaan omin päin kanoista, vuohen lypsämisestä ja muusta huushollaamisesta. Kun kyseessä sattuu olemaan alkeellinen mökki ilman sisävessaa ja juoksevaa vettä tai edes sähköhellaa, on viikosta kehkeytymässä vähintäänkin mielenkiintoinen kaikkiin mukavuuksiin tottuneille nuorille. Lisäjännitystä viikkoon tuo lähistöllä liikuskeleva outo hiippari.
 
Villi viikko on nopsaan tahtiin etenevä ja helppolukuinen kirja, jossa keskitytään juonen kannalta oleellisiin asioihin ja jätetään muut asiat sivuun. Tapahtumissa on helppo pysyä mukana ja hahmotkin ovat ihan mukavia, joten heidän seurassaan viihtyy helposti tämän lyhyen kirjan verran. Kallioniemi kuvaa mielestäni hyvin nuorten keskinäistä kanssakäymistä ja suhtautumista maailmaan sekä kirjoittaa sutjakkaa tekstiä, jonka dialogit tuntuvat nuorten suuhun sopivilta. Kaiken kaikkiaan siis onnistunut kirja, jossa lyhyessäkin ajassa ehtii tapahtumaan vaikka mitä!

maanantai 15. toukokuuta 2017

Ruokarouvan tytär

Enni Mustonen: Ruokarouvan tytär
Syrjästäkatsojan tarinoita 5
496 s., Otava 2017
kansi: Timo Numminen
arvostelukappale, kiitos kustantajalle!
 
Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinat ovat onnistuneet vuosi vuoden jälkeenkin pitämään mielenkiintoni yllä ja usein olen jo alkanut odottamaan uutta osaa hyvissä ajoin. Tänä vuonna minulle kävi jokin lipsahdus ja päädyinkin varausjonossa ties mille sijalle, vaikka yleensä olen ollut ihan ensimmäisten joukossa jonossa. Päätin pyytää tästä arvostelukappaleen, sillä en millään malttanut odottaa omaa vuoroani kirjaston varausjonossa. Kiitos kustantajalle, että soitte tälle malttamattomalle mustosfanille mahdollisuuden jatkaa sarjan parissa heti teoksen ilmestyttyä!

Kirjoitin viime kesänä Ruokarouvan luettuani, että minusta toisaalta tuntuu kuin olisin lukenut sarjan viimeisen osan, vaikka samalla ounastelin ruokarouva-Idan tyttären Kirstin pääsevän seuraavaksi tarinan keskiöön. Jostain syystä olen erityisen ylpeä oivalluksestani sarjan jatkon suhteen, sillä todellakin tämän teoksen keskiössä on nimensä mukaisesti ruokarouvan tytär Kirsti. Vaikka toisaalta tuntuu hieman haikealta ettei sarjassa enää seurata niin kiinteästi Idan vaiheita, antaa päähenkilön vaihtaminen kirjailijalle mahdollisuuden kasvattaa tätä erittäin vetävää sarjaa vielä laajemmaksi. Päähenkilön vaihtamisesta johtuen lukija pääsee myös seuraamaan yhteiskunnallisia ja kulttuurisia virtauksia aitiopaikalta Kirstin mukana, ja se tuskin olisi ollut enää mahdollista perheellisen ja aloilleen asettuneen Idan kanssa.

Ruokarouvan tytär sijoittuu vuosiin 1924-1927 ja miljöönä nähdään niin Helsinki kuin Pariisikin. Kirsti on varttunut nuoreksi naiseksi ja opiskelee ranskaa Helsingin yliopistossa aivan kuten runoutta opiskeleva kasvattisisar Allikin. Ida toivoo tyttärilleen helpompaa tietä kuin itsellään ja kannustaa tyttöjä hankkimaan maisterin paperit. Kirsti kuitenkin huomaa viihtyvänsä paremmin Miilin ompelimossa hattuja somistamassa ja pukuja suunnittelemassa kuin yliopiston luennoilla. Opintojensa ja työnsä ohella Kirsti ehtii kokea myös ensirakkauden, jonka suhteen hänen täytyy tehdä vaikeitakin valintoja. Elämä näyttää Kirstille varjoisimpia puoliaan ja hakeakseen elämäänsä uusia tuulia hän matkustaa Pariisiin. Pariisissa hän pääsee keskelle tuoreimpia muotivirtauksia ja huomaa löytävänsä uutta suuntaa elämälleen.

Ruokarouvan tytär jatkaa samalla linjalla kuin sarjan aiemmatkin osat eli mielenkiinto pysyy yllä, juonenkäänteet ovat uskottavia ja lukija pääsee tutustumaan ajan keskeisiin henkilöihin päähenkilön tuttavapiirin kautta. Kirsti tuntuu edelleen samanlaiselta helposti lähestyttävältä luonnonlapselta, jollaiseksi hänet koin Ruokarouvassa. Muut teoksen keskeiset hahmot eivät kuitenkaan tuntuneet niin "läheisiltä" kuin etenkin edellisessä osassa, mutta onneksi kiinnostava miljöökuvaus ja Kirstin vaiheet muutenkin korvaavat tuon asian. Täytyy myöntää, että en aluksi ollut kovin innostunut Kirstin Pariisiin lähdöstä, mutta Mustonen onnistuu kuvaamaan Pariisinkin hyvin kiinnostavasti ja kodikkaasti.

Tämän teoksen kansiliepeessä todetaan, että sarja jatkuu. Se on hienoa se, ja Mustosen tahdin tuntien uskallan toivoa uutta osaa jo ensi vuodelle! Odotan suurella mielenkiinnolla millaiseksi saagaksi tämä sarja kasvaakaan ja päästäänkö vielä Kirstin jälkeen seuraamaan hänen jälkeläistensä vaiheita kuin sukutarinassa ikään. En lainkaan ihmettele, että kirjastoissa Mustosen uutuukaiseen ilmestyy salamannopeasti pitkät varausjonot, sillä hän osaa kirjoittaa hyvin elävästi ja tuo historian lähelle lukijaa.

♠♠♠♠½

keskiviikko 3. toukokuuta 2017

Maailman merkillisimmät kummitustarinat

Mervi Koski: Maailman merkillisimmät kummitustarinat
256 s., Minerva 2017
kansi: Taittopalvelu Yliveto Oy
 
Kummitusperinnettä löytyy eri puolilta maailmaa, vaikka eri maailmankolkissa siihen saatetaan suhtautua eri tavalla ja alueelliset erot tarinaperinteessä voivat olla suuriakin. Itseäni kiinnostaa eniten suomalainen kummitusperinne ja tarinat aaveiden kohtaamisista, mutta maailman kummitusjutut ja uskomukset ovat olleet minulle vieraampia. Mervi Kosken Maailman merkillisimmät kummitusjutut kertoo tunnetuimmista kummitusjutuista, poltergeist-ilmiöistä ja eri maanosien perinteistä, joten nyt pääsin tutustumaan minulle uusiin juttuihin.
 
Kummitustarinat ja kummittelu yliluonnollisena ilmiönä kiehtoo minua osittain siksi, että se nivoutuu yhteen historian kanssa. Toinen syy on se, että kukaan ei oikein voi sanoa onko vai eikö kummituksia oikeasti olemassa. Tässäkin teoksessa käy ilmi, että moni tunnettu kummittelutapaus on perustunut vahvasti yksilön ja joskus jopa useiden yksilöiden kokemuksiin eikä mitään järjellistä tai tieteellistä selitystä ole tapahtumille voitu antaa.
 
Mervi Koski on koonnut teokseensa laajan kirjon erilaisia yliluonnollisia tapahtumia eikä niissä aina ole ollut kyse kuolleen ihmisen kummittelusta: aavenäyissä on nähty mm. erilaisia menopelejä laivoista autoihin sekä eläimiä. Itselleni uutta asiaa olivat kaikenlaiset haamukulkuneuvot, vaikka kieltämättä edelleen levottomien ihmissielujen tarinat kiinnostavat eniten. Koski pohjustaa aihettaan esittelemällä perustietoa kummittelusta ilmiönä sekä luomalla jokaisen luvun alussa yleiskatsauksen  tapahtumiin tai ilmiöihin, joita luvussa käsitellään. 
 
Koski kirjoittaa teoksessaan myös siitä miten kummitusjutuista on tehty bisnestä hyödyntämällä aihetta kirjallisuudessa, elokuvissa ja matkailussa. Kieltämättä onhan siinä jotain kauhuromanttista jos hotellilla tai kuuluisalla rakennuksella on oma kotikummituksensa, sillä se on omiaan luomaan jännitystä ja hohtoa miljööseen. Itse en kuitenkaan taitaisi uskaltaa yöpyä tunnetussa kummitushotellissa!
 
Mielestäni Mervi Koski on tallettanut yksiin kansiin kiinnostavasti ja monipuolisesti tätä kiehtovaa kansanperinnettä. Koska kyseessä on eri ilmentymiä käsittelevä teos, ei mihinkään aiheeseen uppouduta kovinkaan syvällisesti. Koski on kuitenkin tehnyt hienoa työtä kerätessään kaiken tämän tiedon, ja kokonaisuus on hyvin toimiva. Yleisviesti on myös hyvin selvä: kummitusjuttujen ja yliluonnollisten kokemusten kirjo on laaja ja niitä esiintyy kaikkialla maailmassa. Luin tämän kirjan parilla istumalla, joten otteessaan pitävästä teoksesta on kyse. Suosittelen kyllä kaikille aiheesta kiinnostuneille!
 
♠♠♠♠

maanantai 1. toukokuuta 2017

Huhtikuun luetut

Olen huomannut ajattelevani kuukauden lopussa yleensä, että menipäs kuukausi nopeaa. Tällä kertaa en ajattele niin, vaan huhtikuu tuntui todella poikkeuksellisen pitkältä. Loppukuusta satanut lumi vaikutti mielialaani yllättävän paljon, sillä rupesin pohtimaan mm. ehtiikö kesä tulla kunnolla ja jos niin milloin, mihin hyönteissyöjäpikkulinnut joutuvat ja miksi oi miksi ei voi paistaa aurinko. Kokonaisuutena huhtikuu oli ihan kiva kuukausi ja luin hyviä kirjoja, mutta kaipasin kevään edistymistä ja valoa. Onneksi kuun vaihtuminen toukokuuksi näyttää jo tuoneen muutoksen säätilaan, sillä lähes kaikki satanut lumi on poissa ja aurinko on paistanut koko päivän. Energiatasoni nousi huimasti auringon myötä ja kevät näyttää edistyvän nyt reippaasti.

Huhtikuuhuni mahtui hyvien kirjojen lisäksi myös pääsiäisjuhlintaa kaikkine herkkuineen, kaverimenoja, töitä, ulkoilua ja elokuvia. Katsoin pääsiäisen aikaan molemmat tuotantokaudet Naisten paratiisia, joka perustuu Emile Zolan teokseen, ja tykästyin siihen kovin. On täysin mahdollista, että jossain vaiheessa luen myös kirjan, mutta vielä en yritä sen pariin ehtiä. Kirjaston lainapinot ovat jonkin verran madaltuneet, mikä on huojentavaa: kesällä haluaisin ehtiä lukemaan omasta hyllystäni lukemattomia kirjoja ja palata vanhojen suosikkien, kuten Harry Pottereiden, pariin.

Huhtikuussa luin yhdeksän kirjaa, joista yksi tosin on lasten kuvakirja. Alkukuusta aloitin äänikirjana Liane Moriartyn Tavalliset pikku pihajuhlat, mutta se jäi kesken oikeastaan kahdesta syystä ja niiden yhteisvaikutuksesta. Ensimmäinen syy oli mp3-muoto, josta johtuen jouduin kuuntelemaan kirjaa läppärin kautta. Samaan kuvioon kuuluu toisto-ohjelman kieltäytyminen toistamasta levyä sujuvasti, sillä jouduin valitsemaan jokaisen raidan erikseen kuunneltavaksi. Toisekseen kun tarina ei kaikista uteliaisuutta herättelevistä vihjeistä huolimatta lähtenyt liikkelle kovinkaan vetävästi, en jaksanut enää nähdä vaivaa klikkailla seuraavaa raitaa toistoon. Huhtikuussa aloitin myös Mila Teräksen uutta romaania Jäljet, joka niin ikään on edelleen alkutekijöissään. Sen aion kyllä lukea loppuun toukokuussa.

Huhtikuussa luin:
Honkasalo: Pöytä yhdelle
Saarikoski: Kesä kasiysi 
Pietiläinen: Talossa ja taivasalla

Nyt alussa oleva lukukuuni on lähtenyt reippaasti käyntiin, vaikka olenkin viettänyt tänään aikaa ulkona auringosta nauttien: olen ehtinyt lukemaan jo yli puolenvälin kiinnostavaa teosta maailman merkillisimmistä kummitusjutuista. Kirjoitan siitä blogiini lähipäivinä. Mielessä risteilee jo ideat mitä sen jälkeen haluan lukea, mutta aion myös seurata jääkiekon mm-kisoja, mikä varmasti vähentää lukuaikaani. Katsotaan mitkä kaikki kirjat ehdin toivelistaltani lukemaan. Aurinkoista lukukuuta kaikille!

sunnuntai 30. huhtikuuta 2017

Ei talvikunnossapitoa

Pekka Kytömäki: Ei talvikunnossapitoa
91 s., Sanasato 2015
kuvitus ja kansi: Anna Kytömäki
 
Luin tammikuussa Pekka Kytömäen toisen runoteoksen Valo pilkkoo pimeää, ja päätin jo tuolloin lukevani myös esikoisteoksen Ei talvikunnossapitoa. Teos sisältää lukuisia oivaltavia aforistisia runoja, joiden lukeminen oli oikein mukavaa. Kytömäki on kekseliäs sanankäyttäjä, joka tekee osuvia huomioita ympäristöstään.
 
Kuten olen blogissani jo useasti tuonut esiin, moderni runous ei sinänsä ole minun juttuni. Kytömäen runoista kuitenkin pidän, sillä niissä tiivistyy lyhyeen mittaan hienosti monia asioita sanankäytöstä oivalluksiin ja kekseliäisyyteen. Kytömäen runot ovat kaikesta kekseliäisyydestään huolimatta helppotajuisia, mikä tekee lukemisesta nautittavaa. On hauska löytää runoilija, jonka modernit runot puhuttelevat minua, sillä se ravistelee käsitystäni omasta runomaustani sekä osoittaa minulle ettei pidä yleistää edes omaa makuaan.
 
Ei talvikunnossapitoa -kokoelman runoissa kuvataan paljon niin kaupunkiympäristöä kuin luontoa muutenkin. Niitä lukiessa tuli kotoisa olo, sillä Kytömäki on tehnyt monia huomioita asioista, jotka ovat itsellenikin tuttuja mutta joihin en välttämättä ole kiinnittänyt kauheasti huomiota tai joista en olisi osannut ajatella yhtä kekseliäästi - esimerkiksi ukkosella salamoidessa joku ottaa taivaassa selfietä. Hauska ajatus, eikö totta?

lauantai 29. huhtikuuta 2017

Miten helvetissä minusta tuli feministi?

Eveliina Talvitie: Miten helvetissä minusta tuli feministi?
216 s., WSOY 2016
kansi: Mika Tuominen & Aki Roukala
 
Toimittaja Eveliina Talvitie kysyy tuoreimman kirjansa nimessä miten helvetissä hänestä tuli feministi. Tämä kirja on vastaus tuohon kysymykseen: pala palalta Talvitie valottaa niitä taustoja ja ajatuksia, jotka hänen kohdallaan myötävaikuttivat feminismin omaksumista. Samalla Talvitie luo feminismistä aatteena paljon laajemman kuvan kuin mitä todennäköisesti monellakaan keskivertokansalaisella on. Minua kiinnostaa feminismi aatteena, joten tämä teos oli sitä myöten myös kiinnostavaa luettavaa.
 
Vaikka tämä teos on oikeastaan kuvaus Talvitien omasta matkasta feministiksi, on tässä varmasti paljon sellaista mihin moni muukin voi samaistua: kokemuksia ulkonäön arvostelusta, alentuvaa suhtautumista ja aliarviointia, suoranaista tungettelua ja loukkaamista. Niitä asioita voi tietysti joutua kokemaan sukupuolestaan riippumatta, mutta on epäilemättä pitkälti totta, että naisten ulkonäköasiat ovat melkoisesti tapetilla ja ulkonäköä myös kommentoidaan häikäilemättömästi. Talvitie kirjoittaa asiastaan nasevasti ja asiantuntevasti.
 
Monilla lienee feminismistä käsitys nimen omaan naisasia-aatteena, mutta Talvitie painottaa kyseessä olevan tasa-arvokysymys enemmän kuin nimen omaan naisasialiike. Ajatus naisasialiikkeestä saattaa luoda helposti mielikuvan siitä, että naiset halutaan nostaa korkeammalle kuin miehet, mutta todellisuudessa on kysymys tasa-arvon tavoittelusta. Talvitie luonnehtii itseään tiukkapipoksi ja riivinraudaksi, ja esimerkeissään hän kyllä kieltämättä vaikuttaa melko voimakkaalta persoonalta. Joku voisi luonnehtia häntä hankalaksi, mutta niinhän siinä usein käy kun joku on tiukasti jotain mieltä ja osaa jopa perustella miksi ajattelee niin. Talvitie tuntuu osaavan! Vaan täytyy myöntää, että kyllä minäkin silti jossain vaiheessa tätä lukiessani hieman mietin pitääkö nyt melkein joka asiasta tehdä tasa-arvokysymys.
 
Mielestäni tämä kirja sopii hyvin luettavaksi myös niille ihmisille, jotka eivät oikein tiedä miten suhtautua feminismiin tai jotka eivät oikeastaan tiedä mikä aatteen tausta on. Tämä kirja tarjoaa vastauksia kysymyksiin mikä ja miksi, ja vastaukset saatuaan jokainen voi itse päättää miten suhtautuu asiaan. Minua kyllä jäi kiinnostamaan tämä asia sen verran, että ehkä jossain vaiheessa luen aiheesta vielä lisääkin.

perjantai 28. huhtikuuta 2017

The Time-Traveling Fashionista at the Palace of Marie Antoinette

Bianca Turetsky: The Time-Traveling Fashionista at the Palace of Marie Antoinette
kuvitus: Sandra Suy
258 s., Poppy: Little, Brown and Company 2012
 
Luin kesällä 2012 Bianca Turetskyn Muotimatkaaja-sarjan avausosan Muotimatkaaja Titanicin kannella. Tykästyin tarinaan kovin ja pidin sen aikamatkustusteemasta ja tavasta tuoda historiaa esille. Myös kaunis kuvitus ihastutti minua. Olin hyvin iloinen siitä, että samana vuonna tarinaan ilmestyi jatkoa alkuperäiskielellä. Valitettavasti tuota jatko-osaa eikä sitä seuraavaakaan koskaan suomennettu, joten nyt päätin tarttua tähän toiseen osaan alkukielellä eli englanniksi.
 
Louise Lambert on 12-vuotias tyttö, joka rakastaa vintagevaatteita ja muotia. Joitakin kuukausia aikaisemmin hän sai kutsun saapua vintagevaatemyyntiin, jonka seurauksena hän huiskahti sovittamansa puvun mukana Titanicin kannelle näyttelijätär Baxteriksi. Louisen oli luonnollisesti mahdotonta puhua seikkailustaan, sillä kukapa sitä olisi uskonut. Sen seurauksena kuitenkin jäi mieleen palo päästä kokeilemaan aikamatkustusta vielä uudelleen. Kun uusi vintagevaatemyynti koittaa, Louise lähtee suurin toivein Marlan ja Glendan putiikkiin, eikä hän taatusti tule pettymään. Louise sovittaa salaa vanhaa pukua, jonka seurauksena hän päätyy Ranskaan Marie Antoinetten hoviin. Eletään 1770-luvun aikoja ja Louise päätyy puvun myötä Marie Antoinetten läheisen ystävän kreivitär Gabrielle de Polignacin saappaisiin.
 
Tässäkin teoksessa on kaunis kuvitus, joka luo lukijalle mielikuvaa 1700-luvun lopun varakkaan ranskalaisväestön pukeutumisesta ja elinympäristöstä. Tekstissä pääsee esiin myös köyhempi kansanosa, jonka kohtaaminen saa Louisen ymmärtämään, että hänen perheellään on oikeastaan kaikki oikein hyvin, vaikka isä jäikin työttömäksi eikä Louisea sen takia voida kustantaa luokkaretkelle Ranskaan. Nuori Louise saa aikamatkaltaan mukaansa uutta perspektiiviä ja ehkäpä sitä saa lukijakin, sillä Turetsky onnistuu kirjoittamaan historiasta elävästi. Myös Marie Antoinette kuvataan hyvin inhimillisenä hahmona, jonka kova kohtalo oli joutua  mestattavaksi vallankumouksen myötä: niin käy, kun hänen ei anneta nähdä muuta kuin oma hovinsa ja sen yltäkylläisyys, eikä hän voi oppia ymmärtämään asioita laajasti.
 
Mielestäni tämä teos on yhtä kiinnostava kuin sarjan aikaisempi osa, ja luin tätä kiinnostuksella eteenpäin. Hieman harmittelen kuitenkin sitä, että tässä ei liikuta historian maailmassa kovinkaan paljoa vaan lähinnä pohjustetaan tilannetta, jossa Louise elää matkan alussa. Tässä teoksessa hänelle myös valkenee lisää asioita aikamatkustuksesta ja etenkin teoksen lopussa ilmenevä jännä yhteensattuma saa odottamaan mitä muuta Louiselle jatkossa tapahtuukaan Niilin kuningatar Kleopatran luo päätymisen lisäksi! Aion lukea seuraavan osan lähitulevaisuudessa.

♠♠♠♠

Summary in English
I red this book in English since this hasn't been translated into Finnish. It has been long time since I last time wrote in English and I know there can be a lot of mistakes. But I want  write something about this in English in case somebody googles this and turns out to find my blog and this text.

This book is the second part in Time-Traveling Fashionista serie. Last time Louise time-travelled on the deck of Titanic and obviously she couldn't talk about it - who would have believed it. But she looks forward to get back in history and find an another dress that could help her to travel in time. She goes again into vintage sale and tries one old dress even though owners Marla and Glenda seems not to approve it. That dress takes Louise far away to France and stright to Marie Antoinettes court in Versailles. Louise is now countess Gabrielle de Polignac and she lives in 18th century.

While time-travelling Louise grows up to notice that her life isn't too bad even she can't go to class trip she has been waiting so much. The poorness of many French people opens her eyes and she gets new perspective in things. Marie Antoinette is also pictured quite a humane person who simply cannot see what is going on in her new home country since no one allows her to see it or think it. As we know she had to pay a heavy price about it.

The plot is very interesting and I enjoyed my time with Louise-Gabrielle and Marie Antoinette. One minus is that it get quite a while to start the time-traveling part in this book and I might have wanted to read more about the history part. But still I liked this and all the pictures are so adorable!
 

sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Sopivasti sekaisin

Veera Vaahtera: Sopivasti sekaisin
245 s., Tammi/Bon-pokkarit 2017
kansi: LittleBee80/iStockphoto

Veera Vaahteran uusin chick lit -teos Sopivasti sekaisin on kirja, jonka lukemista odotin kovasti. Hänen aikaisemmat teoksensa ovat olleet kovasti minun makuuni ja olen huomannut, että nykyään luen chick litiä innokkaammin kuin ennen - en edelleenkään paljoa, mutta jonkin verran. Pelkän veeravaahteruuden lisäksi minua kiinnosti tämä kirja siksi, että päähenkilö Matleena työskentelee kirjastotoimenjohtajana eli tarinassa liikutaan kirjastomiljöössä.

Matleena on kolmikymppinen perheenäiti ja vaimo, joka on palannut pian kuopuksensa syntymän jälkeen työelämään tultuaan valituksi kotikaupunkinsa kirjastotoimenjohtajaksi. Stressiä ei Matleenan elämästä puutu, sillä aviomies-Teron siisteyskäsitys on jokseenkin erilainen kuin Matleenan, eikä toistensa kimpussa alati olevien alaisten paimentamisen jälkeen uuden työpäivän aloittaminen kotona oikein jaksa innostaa. Elämä hiertää siis vähän joka alueella, kun Matleena yrittää tasapainoilla perheen ja työn välillä. Ainoa ymmärtävä ihminen tuntuu olevan hänen esimiehensä Juhani, jolta riittää Matleenalle aina tukea.

Vaikka kyseessä onkin selkeästi chick lit -kirja, ei tämä ole mikään erityisen kevyt romaani. Matleenan turhautuneisuuden ja stressaantuneisuuden pystyy aistimaan helposti, ja vaikka tarinassa onkin myös huumoria ja hauskoja kommelluksia, ei tässä edetä pelkästään hyväntuulisissa merkeissä. Vaahteran aiempiin teoksiin nähden erilaisen tästä tekee se, että Matleena on perheellinen ihminen ja vakityössä, kun taas aikaisemmissa teoksissa on päähenkilö tavallisesti ollut omaa paikkaansa hakeva koheltava sinkku. Kieltämättä minuun vetoaa enemmän Vaahteran aikaisemmat tarinat, mutta ei tämäkään huono ollut, hieman vakavampi vain kuin odotin. Loppuratkaisu on mielestäni kyllä hieman liian auvoinen, mutta ainakin lukija saa uskoa Matleenan pärjäävän.

Kokonaisuutena Sopivasti sekaisin on hyvää luettavaa. Tarina kulkee tässä teoksessa hyvin eteenpäin ja siinä on aitouden tuntua. Vaahteran teksti on sujuvalukuista ja henkilöhahmojen parissa jaksaa viettää aikaa, vaikka kukaan heistä ei erityiseksi suosikikseni noussutkaan. Kokonaisuus on kaiken kaikkiaan tasapainoinen, mutta huumoria olisin kuitenkin kaivannut rahtusen lisää.

♠♠♠½

En malta olla puhumatta tästä teoksesta myös fyysisenä esineenä. Mielestäni tämä teos olisi ansainnut tulla julkaistuksi muuna kuin pokkarina. Vaikka Vaahteran aikaisemmatkin kirjat ovat olleet pehmeäkantisia, ovat ne selkeästi olleet enemmänkin "puolikovakantisia", isompia kuin pokkarit ja muutenkin laadukkaamman tuntuisia esineenä. Pokkarina julkaisemisen lisäksi minua vaivaa tuo kansikuva. Vaahteran aikaisemmissa teoksissa Sattumalta sinun, Onnellisesti eksyksissä, Rakkautta, vahingossa ja Kevyesti kipsissä on ollut tyylikkäämmät kannet, joista on ainakin minulle henkinyt laadukkaan chick litin tuntu. Tämän kirjan kansikuva on heti niin hömppämäinen, että mieleen tulee halvin mahdollinen kioskikirjallisuus, eikä se edes kuvasta tarinaa yhtään. Kovia sanoja, tiedän, mutta tämä on vakaa mielipiteeni, sillä tarinan puolesta olisi ehdottomasti ansaittu parempaa. Ymmärrän kyllä, että myynti saattaa olla pokkarina vilkkaampaa, mutta mietinpä vaan minkälaista signaalia laadukkaasti kirjoitetusta kirjasta tämä antaa.

keskiviikko 19. huhtikuuta 2017

Talossa ja taivasalla

Ilona Pietiläinen: Talossa ja taivasalla - Tuo kesä kotiin, puutarhaan ja parvekkeelle
192 s., Docendo 2017
kannen suunnittelu: Eija Kuusela
 
Kevät edistyy, mutta tuskastuttavan hitaasti. Juuri siitä syystä halusin päästä edes ajatusmatkalle kauniisiin kevät- ja kesäpäiviin, ja kun Ilona Pietiläisen uusi teos Talossa ja taivasalla ilmestyi, oli valinta selvä. Luin ja katselin tätä kirjaa pääsiäisen aikaan ja lumisadetta katsoessa oli vaikea uskoa kesän olevan pian täällä, mutta Pietiläisen kirjasta minulle kuitenkin välittyi kesän paahteinen lämpö, puutarhan varjoiset sopukat ja auringon kultaama miljöö.
 
Minä katselen mielelläni kuvia huolella rakennetuista ja hoidetuista puutarhoista, vaikka itse en kyllä taitaisi jaksaa ylläpitää yksityiskohtaisia asetelmia tai katsoa ettei rikkakasvit leviä laatoituksen saumoihin. Asun vuokralla ja vaikka olenkin jonkin verran muokannut jo olemassa olleita kukkapenkkejä ja tapaan istuttaa ruukkuihin kesäkukkia ja joitain hyötykasveja, en koe olevani ahkera puutarhuri. Kesäkeitaan loihtimisessa olennaisin puute on kuitenkin terassittomuus: pieni katos on lähinnä kulkuväylä eikä siinä voi pitää puutarhakalusteita. Varsinaisesti en siis lähtenyt tästä etsimään uusia ideoita ja inspiraatiota itselleni, vaan enemmänkin halusin vain nauttia muiden aikaansaannoksista.
 
Pietiläisen kirjassa esille pääsee paitsi hänen oma pihapiirinsä myös erilaisia pihoja ja parvekkeita. Nuo kaikki näyttivät niin kauniilta ja houkuttelevilta pehmeine tyynyineen ja ihanine istutuksineen. On mukavaa, että tässä teoksessa esitellään erilaisia pihoja tai kesäkeitaita, sillä siten erilaisissa kodeissa asuvat ihmiset voivat löytää vinkkejä omiin pihoihinsa. Ihailun lomassa minä en muuten voinut olla ihmettelemättä, että millä ihmeen konstilla kaikki tekstiilit pidetään läpi kesän puhtaina ja kuivina, sillä minun kokemukseni mukaan useimmiten niihin kertyy kosteutta ja kaiken maailman pölyä ulkona. Ehkä en koskaan pääse selvyyteen tästä mysteeristä!
 
Tässä kirjassa pidin eniten isojen linjojen ideoista ja kuvista, sillä niistä välittyy hienoja kokonaisuuksia. Itse en ole oikeastaan lainkaan kiinnostunut pieniin yksityiskohtiin keskittyvistä vinkeistä, joita tästäkin kirjasta löytyi, mutta varmasti joku löytää niistä inspiraatiota. Tämän kirjan kohdalla voi hyvällä syyllä sanoa, että jokainen taatusti löytää tästä jotain itseään viehättävää. Kiitosta ansaitsee myös teoksen aito kesäinen tunnelma, josta mielestäni henkii eräänlaista arvoituksellisuutta. Jokainen voi luoda itselleen oman täydellisen kesäpaikan minne tahansa, kesän taika seuraa kyllä perässä.

tiistai 18. huhtikuuta 2017

Suomalainen runokirja

Suomalainen runokirja: 150 kauneinta klassikkoa
toimittanut Ona Aula
229 s., Gummerus 2016
kansi: Jenni Noponen
 
Olen jälleen viettänyt aikaani runouden parissa. Viime vuoden uutuuksiin kuulunut Suomalainen runokirja päätyi luettavakseni melko pitkälti kiinnostavan kantensa vuoksi, sillä jotenkin tämä äkkiseltään pelkistetyn näköinen mutta lähemmin tarkasteltuna yksityiskohtia täynnä oleva kansi herätti huomioni. Perinteiset suomalaiset klassikkorunot ovat pääsääntöisesti makuuni, joten siinä oli toinen hyvä syy valita tämä teos luettavakseni.
 
Tähän teokseen kootut klassikot ovat lähtöisin mm. Edith Södergranin, Kössi Kaatran, Eino Leinon, Katri Valan ja Saima Harmajan kynistä. Teoksessa oli monta minulle tuttua runoa, mutta vielä enemmän oli ihan uusia tuttavuuksiakin, sillä esimerkiksi Kaatran runoja en ollut lukenut aiemmin. Kokoelman runojen aiheina on niin luonto kuin ihmissuhteetkin, samoin tunnelma vaihtelee ilosta ja onnesta surumielisyyteen ja kaihoon.
 
Kokonaisuutena Suomalainen runokirja oli kiinnostava tuttavuus ja olisi tämä ihan kiva saada vaikka omaankin hyllyyn, jotta runoihin saisi palata uudelleen ja ihan perinpohjaisesti. Kuitenkaan oikeastaan mikään kokoelman runoista ei tuntunut erityisen sykähdyttäviltä, vaikka Leinon Nocturne kyllä kuuluu ikisuosikkeihini. Voisin ehkä luonnehtia tätä jonkinlaiseksi suomalaisen runouden perusteokseksi, josta löytyy tuttuja nimiä ja heidän tunnetuimpia runojaan, mutta ei välttämättä niitä heidän tuotantojensa helmiä.

maanantai 17. huhtikuuta 2017

Vilma Virtanen virpomassa

Anneli Kanto: Vilma Virtanen virpomassa - Viisi villiä Virtasta 9
32 s., Karisto 2017
kuvittaja: Noora Katto
 
Anneli Kannon Viisi villiä Virtasta -sarja on varmasti monessa lapsiperheessä tuttu. Minulle sarja on tuttu työn kautta, mutta enpä ole koskaan aikaisemmin tainnut lukea ainuttakaan osaa kokonaan, vaikka lukemistani pätkistä olenkin pitänyt. Nyt päätin kuitenkin tutustua tarkemmin sarjan uusimpaan osaan Vilma Virtanen virpomassa. Mielestäni lasten pääsiäiskuvakirjoille olisi kyllä enemmänkin tilausta, joten siinä mielessä tämä kirja oli oikein tervetullut julkaisu.
 
Vilma Virtanen on 6-vuotias ja perheen vilkkaista lapsista rauhallisin. Hän pitää järjestyksestä ja lukee mielellään. Hänen lempikirjansa on Suuri perinnekirja, josta hän poimii faktan jos toisenkin esiteltäväksi sisaruksilleen. Vilma on myös ujo, ja koko pääsiäinen uhkaa mennä myttyyn, kun isosisko Veera ei huolikaan Vilmaa mukaansa virpomaan. Uskaltaako Vilma lähteä virpomaan ilman reipasta ja rohkeaa Veeraa?
 
Tässä kirjassa on ihan valtavan paljon hyvää ja tämä kirja sopii oivallisesti lasten ja aikuisten yhteisiin lukuhetkiin (testattu on!). Tässä teoksessa on hyvin sujuva tarina, josta löytyy useampia tasoja, ja kuvitus viehättää minua suuresti. Pidin siitä miten ujo Vilma rohkaistuu ylittämään itsensä ja saa siitä vahvistusta itsetunnolleen. Pääsiäistietoutta myös tuodaan esille kiinnostavasti Vilman kertomina faktoina, jotka lomittuvat hyvin tarinaan: mitä oikeastaan symboloikaan koristellut virpomisoksat tai rairuoho? Virpomiskierroksen aikana nousee esiin myös hyvät käytöstavat ja se mikä kyseisessä perinteessä on kaikkein tärkeintä eli tuottaa hyvää mieltä puolin ja toisin.
 
Vaan pilke silmäkulmassa on pakko nostaa esille se seikka, että ei palmusunnuntaina kuulu virpoa! Täällä meikäläisen asuinsijoilla virpomaan lähdetään vasta pääsiäislauantaina eli lankalauantaina, kuten pohjalaismaakuntien perinteeseen kuuluu. :-) Tänä vuonna kävi 7 trullia ja mun oli tietysti ihan pakko uhrautua syömään loput suklaamunat.. Suklaakiintiö alkaa olla jo melkoisen täynnä!

sunnuntai 9. huhtikuuta 2017

Kesä kasiysi

Sirpa Saarikoski: Kesä kasiysi
176 s., Karisto 2017
kansi: Saana Nyqvist
 
Kesä kasiysi herätti kiinnostukseni, sillä siinä tapahtumien keskiössä on kirjastoauto ja kirjaston työt - mitäpä sitä muutakaan kirjastonhoitaja toivoisi! :-D Lisäksi teoksen kansi on mielestäni hieno, mikä entisestään innosti lukemaan. Odotin tästä kirjasta rentoa lukuelämystä ja sellainen tämä olikin, mutta ihan varauksettomasti en tähän kuitenkaan tykästynyt.
 
Kesä kasiysi kertoo rennolla elämänasenteella varustetusta kirjastoautonkuljettaja Katista, joka päättää pelastaa työkaverinsa Mikan sinkkuudelta ja etsiä tälle naisystävän. Omalta osaltaan hän on tyytyväinen sinkkuna, vaikka yöllisessä grillijonossa kohdattu Topias vaikuttaakin kiinnostavalta. Kesän kohokohta on festarit, jonne Kati on onnistunut haalimaan porukkaa niin työkavereista kuin kirjaston asiakkaistakin. Luvassa on rentoa kesämeininkiä, kasaritunnelmaa ja tietysti romantiikkaa.
 
Kesä kasiysi sijoittuu nimensä mukaan 1980-luvun loppuun ja kyllähän ajankohdan tunnistaa tarinasta hyvin, vaikka ei olisi tuota vuosikymmentä elänyt minuuttiakaan. Ajankuva tuntuu autenttiselta, mutta kieltämättä monta kertaa ajattelin, että ajankuvaa on korostettu hieman liikaakin: teos vilisee viittauksia mm. kasarimuotiin ja bändeihin. Vähemmälläkin olisi mielestäni pärjätty. Ehkä 1980-luvulla nuoruuttaan eläneelle tämä on todellinen nostalgiatrippi ja ihastuttaa viittauksillaan, mutta minun makuuni ajankohtaa oli korostettu liikaa, sillä jopa Katin kissa on nimetty kasarikuuluisuuden mukaan. Kirjastomaailman kuvaus tuntui myös autenttiselta, ja kirjailija onkin kirjastoalan opiskelija.
 
Juonen puolesta tarina on aika kevyt ja ennalta-arvattava, mutta kuitenkin ihan viihdyttävä ja hyväntuulinen. Toisinaan tarina etenee vähän nykien, joten siihen olisin sujuvuutta kaivannut, mutta pidin kuitenkin tämän teoksen kesäisestä tunnelmasta, josta oikeasti pystyin aistimaan lämmön, auringon ja nuoruuden.
 
 ♠♠♠½

ps. Vaikka päähenkilö Kati ei minua oikein miellyttänytkään, niin mainio musiikkimaku hänellä on! Päädyin nimittäin kuuntelemaan Modern Talkingia ja hyvältä kuulostaa. Monta tuttuakin biisiä on jo tullut vastaan, esittäjästä ei vaan ole aiemmin ollut aavistustakaan. :-D

tiistai 4. huhtikuuta 2017

Pöytä yhdelle

Laura Honkasalo: Pöytä yhdelle - Yksinäisyydestä ja yksin olemisen taidosta
168 s., Kirjapaja 2016
graafinen suunnittelu: Anna Makkonen
 
Laura Honkasalon omien ja esimerkiksi keskustelupalstoilta bongattujen yksinäisyyttä ja yksinoloa käsittelevien ajatusten ja kokemusten ympärille rakentuva teos Pöytä yhdelle kiinnosti minua toden teolla. Honkasalo kirjoittaa, että Suomessakin päälle 40 prosenttia talouksista on sellaisia, joissa elää yksi ihminen  se on yli eurooppalaisen keskiarvon. Tuohon ryhmään minäkin kuulun ja olen monen mittapuulla kai jo jonkinsortin ikisinkku. Joskus olen törmännyt siihen, miten joidenkin ihmisten mielestä sinkkuuttani on lupa kommentoida ja kummeksua, joskus taas esille nousee vallitsevat käsitykset sinkun vaativuudesta tai luonteenlaadusta - usein unohtuu, että sinkku ei ole sinkkuutensa vuoksi mitenkään huonompi ihminen. Honkasalo tuo teoksessaan esille juuri näitä asioita samoin kuin esimerkiksi lapsuudessa tai läheisessä ihmissuhteessa koettua yksinäisyyttä. Hän käsittelee aihettaan paitsi hyvää tekevän yksin olemisen myös pahalta tuntuvan yksinäisyyden kannalta. Tätä kirjaa lukiessa minusta tuntui monesti kuin Honkasalo olisi kirjoittanut tämän juuri minua varten.
 
Honkasalo tuo teoksessaan mielestäni kiinnostavasti esiin asioiden eri puolia. Hän kirjoittaa omista huomioistaan, lainaa keskustelupalstojen kirjoittajia ja tuo esiin tutkimustietoa. Kokonaisuus on erittäin puhutteleva, ihan kuten takakansi lupaa. Minulla olisi tästä kirjasta paljonkin kommentteja enkä ole ehkä koskaan joutunut näin tarkkaan pohtimaan mitä haluan lukemastani täällä sanoa, sillä en ole varma mitä kaikkea haluan itsestäni paljastaa. Paljon tässä kirjassa on kuitenkin sellaista, jonka koin puhuttelevan minua henkilökohtaisesti. Minäkin olen joskus kokenut kipeää yksinäisyyttä, sillä alakouluikäisenä minulla ei juuri kavereita ollut. Vaikka sittemmin sain kavereita ja ystäviä, tuo tunne ei unohdu muististani ehkä koskaan. Oman kokemuspohjani kautta ymmärrän hyvin miten loukkaavaa on tässäkin teoksessa esiin tuotu kommentointi, jonka mukaan yksinäisen pitäisi itse yrittää enemmän, sillä joskus ei itse vaan voi asioille mitään.
 
Toisinaan minusta tuntuu, että sinkkua pyritään lohduttamaan toteamalla, että "ainakin sulla on vapaus tehdä mitä itse haluat". En tiedä miksi jotkut katsovat aiheelliseksi ryhtyä lohduttamaan tai tsemppaamaan sinkkua, ikään kuin haluavat tehdä sinkkuudesta kadehdittavan tilanteen. On totta, että joillekin sinkkuus on kipeä asia, mutta veikkaanpa, että monille ei. Itse lukeudun siihen joukkoon, joka on mieluummin yksin kuin jonkun kanssa vain siksi, että joku pitää olla. Minulla on itsellänikin tapana kavereiden purkauksiin heittää, että "kyllä sinkkuus onkin helppoa". On se joo, toisaalta. Sitten on se toinen puoli, kun on niska jumissa ja pitää hakeutua äidin huomaan tai flunssan jyllätessä jälleen kerran hälytettävä vanhemmat kuljettamaan troppeja aikuiselle lapselleen. Kaikella on puolensa. Ja mitä tule sinkun itsekkyyteen, niin kyllä se on luonteenlaadustakin kiinni eikä parisuhdestatuksesta.  Yleistäminen ei ole juuri koskaan hyvä asia.
 
Laura Honkasalo on tässä kirjoittanut kirjan tärkeästä aiheesta. Uskon tämän puhuttelevan monia yksinäisyyttä kokeneita, mutta toivoisin muidenkin lukevan tämän kirjan. Tästä voi nimittäin saada melkoisesti perspektiiviä omiin ajatuksiin ja ehkä oppia hieman armollisuuttakin kanssaihmisiään kohtaan, sillä kaikki ei aina ole sitä miltä näyttää: joskus näennäisesti yksin oleva ei olekaan se yksinäisin, suuren läheisten joukon ympäröimä taas voi kokea olevansa täysin yksin.
 
♠♠♠♠♠
 
Pihi nainen kirjoitti tästä blogissaan todella hyvin, käykää lukemassa myös hänen tekstinsä tämän linkin takaa.

maanantai 3. huhtikuuta 2017

Maaliskuun luetut

Maaliskuu, minulle muutosten kuukausi, on nyt takanapäin. Kirjoitin elämässäni tapahtuvista muutoksista jo helmikuun koontipostauksessa. Olen nyt siis aloittanut uudessa työssä ja täytyy sanoa, että viikot ovat vierineet ihan älyttömän nopeasti enkä meinaa millään uskoa, että olen työskennellyt uudessa paikassa jo 4 viikkoa. Paljon on tuttua, mutta paljon myös uutta. Hyvin on kuitenkin mennyt ja olen viihtynyt. Lukutahtini hidastui muiden muutosten myötä aikaisempaan nähden, sillä iltaisin olen ollut melkoisen väsynyt ja monet muut jutut ovat vetäneet puoleensa kirjoja enemmän. Nyt alan kuitenkin olla jo samassa lukuvireessä kuin aiemmin!

Maaliskuussa minua on pohdituttanut se, miten nopeasti kaikki voi muuttua. Kuun lopussa tullut suruviesti lukutoukka-Kristan äkillisestä poismenosta ei tunnu vieläkään täysin menneen tajuntaani enkä voi edes kuvitella miltä hänen perheestään, sukulaisistaan ja läheisistä ystävistään tuntuu. Jokaista päiväänsä pitäisi vaan elää täysillä ja iloita pienistäkin asioista, ihan kuten Krista tapasi tehdä. Jo oikeastaan koko alkuvuoden olen huomannut eläväni eräänlaista etsikkoaikaa ja pohtivani elämänvalintojani mm. eettiseltä tai ympäristön kannalta, mutta tuo suruviesti pysähdytti miettimään uudenlaisia asioita kaiken rajallisuudesta ja hetkessä elämisen merkityksestä. Yritän tästä lähtien kiinnittää enemmän huomiota arjen pieniin tähtihetkiin.

Mutta jotta tämä ei menisi ihan alavireiseksi, niin mennäänpä kuukauden luettujen pariin, sillä lukemisen täytyy jatkua. Ehdin maaliskuussa lukemaan kuusi kirjaa, joista jokaisesta pidin. Se onkin mielestäni huomattavasti parempi saavutus kuin isompi määrä sellaisia kirjoja, jotka eivät välttämättä niin kauheasti innosta. Luin seuraavat kirjat:

Katri Vala: Kootut runot 
Mervi Heikkilä: Pohjolan porteilla 
Winston Graham: Poldark - Demelzan laulu 
Jyrki Maunula: Puheenvuoro kaatuneilla 
Leena Lehtolainen: Surunpotku 
Eve Hietamies: Hammaskeiju

Olen nyt huhtikuussakin ehtinyt lukemaan jo yhden kirjan, mutta siitä kirjoitan tuonnempana. Tällä hetkellä minulla on jo toinen kirja kesken ja aloitinpa nyt aamulla äänikirjankin kuuntelua, joten postauksia on tulossa. Toivon kaikille aurinkoista huhtikuuta. Näyttäköön se meille kaikille parhaimmat puolensa.

sunnuntai 2. huhtikuuta 2017

Hammaskeiju

Eve Hietamies: Hammaskeiju
415 s., Otava 2017
kansi: Emmi Kyytsönen
jatkoa teoksille Yösyöttö ja Tarhapäivä
 
Kun marraskuussa 2012 luin Eve Hietamiehen Tarhapäivän, otaksuin ettei jatko Pasasen poikien tarinalle enää tulisi. Monta vuotta näyttikin siltä, kunnes tänä vuonna pääsimme taas Pasasten pariin Hammaskeijun matkassa. Odotin tätä kirjaa kovasti ja tykkäsin kyllä, mutta jotenkin tämä ei nyt ollut ehkä ihan niin hauska kuin aikaisemmat osat. Kirjoitinkin Tarhapäivän kohdalla, että jos jatkoa on tulossa, en välttämättä tiedä miten suhtautua siihen: paremmaksi kun olisi vaikea enää laittaa.
 
Paavo Pasanen aloittaa koulutiensä eikä se tie ole kovin mukava kulkea sen enempää Paavon kuin isä-Antinkaan mielestä. Koulussa Paavolla on kyllä kavereita, mutta tuntuu mahdottomalta saada järjestettyä työpäivät ja ekaluokkalaisen lyhyet koulupäivät ja iltapäiväkerhot saumattomaksi kokonaisuudeksi puhumattakaan aamupäivistä, jotka Paavo joutuu viettää yksin Antin ollessa töissä. Antti yrittää parhaansa ja horjuu välillä jaksamisensa äärirajoilla. Tilanne vaikeutuu entisestään, kun Antin Janne-veli kieltäytyy enää menemästä kehitysvammaisten asuntolaan ja Antti majoittaa veljen kotiinsa. Nyt hänellä on huollettavanaan lapsen lisäksi lapsen tasolla oleva aikuinen mies, ja molemmat vaativat huolehtimista.
 
Hammaskeijussa on paljon samanlaista huumoria kuin aikaisemmissakin osissa, mutta siitä huolimatta tästä välittyy kyllä arjen raskaus ja toisaalta pienet onnenhetket. Antilla on jaksamista ja juuri kun yksi asia näyttää järjestyvän, tulee toinen asia huoleksi. Välillä oli jopa hieman tukahduttavaa lukea Antin rämpimisestä arjen askareissa, vaikka huumori kevensikin monta asiaa. Hietamies on taitava sanankäyttäjä ja osaa kirjoittaa niin, että liian raskaaksi ei lukeminen käy. Ja onhan Paavo mukava poika, vaikka vähän tohelo välillä onkin. Ja Jannessakin on omat hyvät puolensa. Vaikka Janne on omanlaisensa, sisarusrakkaus hänen ja Antin välillä on vahva - veri on vettä sakeampaa.
 
Hammaskeijussa otetaan hyvän tarinan mukana kantaa moneen tärkeään asiaan, kuten vammaisten oikeuksiin, vanhempien jaksamiseen ja koululaisten aamu- ja iltapäivätoimintaan. Mitään saarnaamista tässä ei ole, mutta kieltämättä nuo aiheet tulevat hyvin esiin vetävän juonen mukana. Hienosti kirjoitettu mielestäni kyllä eikä niistä aiheista minun mielestäni ole liikoja puhuttu. Hammaskeiju onkin hyvä kokonaisuus, joka taatusti vie lukijan mennessään.
 
♠♠♠♠½

perjantai 31. maaliskuuta 2017

Surunpotku

Leena Lehtolainen: Surunpotku
10 cd-levyä, 12 h 5 min., Tammi 2015
lukija: Krista Putkonen-Örn
kansi: Markko Taina

Äänikirjojen kuuntelu on jo alkanut vähentyä osaltani työpaikanvaihdoksen ja lyhentyneen työmatkan myötä. Hiljattain kuitenkin iski halu kuunnella jokin äänikirja ja kokemuksesta tiedän, että Leena Lehtolainen pitää kyllä otteessaan, vaikka samalla häärisikin kotitöitä tehden. Niin tapahtui tälläkin kertaa, kun kuuntelin toistaiseksi tuoreinta teosta, Surunpotkua.

Maria Kallion tulevaisuus työn suhteen on vaakalaudalla. Hänen solunsa tullaan lopettamaan lähitulevaisuudessa eikä hän sen enempää kuin Koivu ja Puupponenkaan vielä tiedä mihin tie vie sen jälkeen. Marian lapset Iida ja Taneli ovat jo teini-ikäisiä eikä Maria tunnu potevan enää niin suuria tunnontuskia pitkiksi venyvistä työpäivistään kuin aiemmin. Solun viimeiseksi keissiksi näyttää jäävän Tapiolan kirkosta löytyneen uhrin tappajan selvittäminen. Lisää painetta tappajan kiinnisaamiseen luo uhrin ja tämän puolison tunnettu asema sekä moneen suuntaan kurkottavat sivujuonteet jalokivibisneksestä jo vuosikymmeniä sitten tapahtuneeseen nuoren hiihtäjätytön kuolemaan.

Surunpotku on minun havaintojeni mukaan ensimmäinen Maria Kallio -dekkari, jossa keskitytään pääosin työkuvioihin eikä Marian henkilökohtainen elämä ole niin näkyvässä roolissa. Enemmänkin esiin nousee Pekka Koivun ja tämän perheen vaiheet, kun heidän tyttärensä taistelee vakavaa sairautta vastaan. Mielestäni tässä teoksessa kuitenkin tulee parhaiten esiin Lehtolaisen kyky kirjoittaa kiinnostavaa rikoskirjallisuutta, sillä usein aiemmin Marian henkilökohtaiset vaiheet (jotka nekin ovat kiinnostavia) ovat ehkä hieman vieneet huomioita pois itse tapauksesta. Olisin kuitenkin kaivannut tarinaan mausteeksi hieman enemmän arkisia kotijuttuja. Ja olipa tässä kirjassa muuten yksi erityisen mainio juttu: kerrankin Maria ei joutunut suureen vaaraan rikollista jahdatessaan, ja se jos mikä on virkistävää!

Surunpotku on tasoltaan täysin samanlainen otteessan pitävä ja jouhevasti etenevä dekkari kuin aikaisemmatkin Maria Kalliot. Ihan kaikkia osia en ole vieläkään lukenut tai kuunnellut, mutta odotan kiinnostuksella sarjaan ilmestyvää uutta osaa, jonka bongasin syksyn uutuusluettelosta. Jahka olen tämän sarjan käynyt läpi, täytynee tarttua Hilja Ilveskerosta kertovaan sarjaan, sillä kyllä minä viimeistään tässä vaiheessa olen vakuuttunut Lehtolaisen taidoista kirjoittaa hyviä kirjoja!

keskiviikko 29. maaliskuuta 2017

Hyvää matkaa, lukutoukka-Krista

Eilen minut saavutti suru-uutinen, jota minä sen enempää kuin varmasti kukaan muukaan ei osannut lainkaan odottaa. Lukutoukan kulttuuriblogin Krista menehtyi maanantaina äkilliseen sairauskohtaukseen vain 30-vuotiaana. Asiasta kertoi Kristan äiti omassa Pihakuiskaajan puutarha -blogissaan. Haluan esittää lämpimät osanottoni kaikille Kristan läheisille. Hän oli upea persoona, jolla tuntui aina olevan jokin hyvä sana sanottavanaan jokaiselle♥ 

En kerta kaikkiaan kykene käsittämään tätä uutista ja odotan koko ajan facebookin uutisvirtaan jotain uutta innostunutta kirjapäivitystä Kristalta. Krista oli kirjabloggaajien keskuudessa näkyvä henkilö ja toden totta häntä tullaan kaipaamaan. Kaivataan jo. En tuntenut Kristaa livenä, mutta blogistanian kautta hän oli minulle tuttu jo vuosien takaa, sillä hän kuului blogini ensimmäisten lukijoiden joukkoon ja monta monta kertaa sain häneltä kommentteja teksteihini. Minäkin seurasin ahkerasti Kristan blogia, vaikka kommentoinnin suhteen olenkin laiskanpuoleinen. Kristan teksteistä välittyy aito rakkaus kirjoihin ja hän löysi niistä aina jotakin kiinnostavaa ja hyvää.

Ihailin monesti Kristan kykyä innostua aina uusista kirjoista, tarttua ennakkoluulottomasti erilaisiin tarinoihin ja aktiivisuutta kaikenlaisten kirjarientojen suhteen. Olin suunnattoman otettu, kun viime kesänä minun blogiani oli lainattu tietääkseni ensimmäistä kertaa kirjan kansiliepeessä, ja siinä lainattiin myös Kristan blogia: pääsin melkoisen hyvään seuraan! Hän olikin suorastaan ilmiö meidän kirjabloggaajien keskuudessa. Krista oli myös yksi harvoista kirjabloggaajista, jotka lukeutuvat facebook-kavereihini. Hänen kirjafiilistelyistään sain lukuisia kirjavinkkejä ja hänen valoa henkivistä postauksistaan tuli usein hyvä mieli. En voi uskoa, että niitä ei ole tulossa lisää.

Kristan valoisuus, vilpittömyys ja kyky iloita pienistäkin arjen asioista ei tule koskaan unohtumaan. Hyviä lukuhetkiä Krista sinulle sinne pilvien päälle! Toivottavasti tiedät miten paljon meille merkitsit.

maanantai 27. maaliskuuta 2017

Puheenvuoro kaatuneilla

Jyrki Maunula: Puheenvuoro kaatuneilla
99 s., Kustannus-Mäkelä Oy 1981
kansi: Hannu Lukkarinen
 
Kirjallisuuspiirimme aiheena tänään oli kertovat runot ja balladit. Poimin muutaman ehdotuksen joukosta luettavakseni Jyrki Maunuluan teoksen Puheenvuoro kaatuneilla ja Edgar Lee Mastersin Spoon River antologian. Päädyin lukemaan ensin Maunulan kirjan ja täytyy sanoa, että pidin kovasti. En oikeastaan ennemmin edes tiennyt mistä näissä kahdessa teoksessa on kyse, mutta kun pääsin alkuun tämän kanssa, tykästyin kovasti.
 
Puheenvuoro kaatuneilla paljastaa 31:n talvi- ja jatkosodissa kaatuneen vainajan ajatuksia haudan takaa. Runot kertovat mitä sanottavaa näillä vainajilla vielä olisi ja usein käy myös ilmi miten he elämäänsä elivät ja kuolemansa kohtasivat. Näitä sankarivainajia yhdistää se, että he ovat kaikki saman pitäjän väkeä.
 
Olen ehkä hieman outo ihminen, sillä pidän hautausmaista ja voisin kierrellä kivien lomassa vaikka miten pitkään. Hautausmaan tunnelma on mielestäni ihanan rauhallinen ja siellä voi aistia historian havinaa. Olen usein pysähtynyt miettimään kauan sitten kuolleiden ihmisten hautakivien kohdalla, että millaistakohan elämää he viettivät ja muistaako heitä täällä maailmassa enää kukaan vai ovatko he vaipuneet unholaan vuosikymmenten kuluessa. Puheenvuoro kaatuneilla on juuri näistä syistä mielestäni hyvin kiinnostava teos, sillä siinä jo menneet ihmiset saavat vielä puheenvuoron.
 
Puheenvuoro kaatuneilla on mielestäni puhutteleva teos, jota luin suurella mielenkiinnolla. Vaikka siinä ääneen pääsevät sankarivainajat ja tietyllä tavalla se luo surumielisen hunnun jokaiselle runolle, on tässä mukana myös huumoria ja ironiaa. Joitakin kertoja jopa hymähtelin itsekseni, sillä teksti on todella nasevaa ja osuvaa monessa kohdassa.
 
Muutama runo jäi erityisesti mieleeni, sillä niissä näkyy sodan todellisuus ehkä näistä kaikista selkeiten. Esimerkiksi alikersantti Hirvosen tarina on täynnä kohtalon ivaa ja ottaa kantaa talvisodan aikaiseen heikkoon vaate- ja asevarustukseen. Hämmentävä oli myös sotamies Viljasen kohdalla kerrottu tarina venäläisestä Timofei Volkovista, jonka ruumista oli käytetty paikkaamaan Viljasen ruumiin puuttuvat palaset.  Myös kaikkein viimeisin, vänrikki Falckin puheenvuoro, on mieleen jäävä. Siinä Falck kyseenalaistaa ulkokultaisen sankarivainajien kunnioituksen. Erityisen osuva on mielestäni viimeinen säkeistö sanoin "Älkää pitäkö meitä / rihkamanne ja aatteittenne / mannekiineina", sillä edelleenkin monille mielipiteille haetaan vahvistusta sotiemme sankarivainajien kautta.
 
Tässä teoksessa tekniikka on kuulemma sama kuin Spoon River antologiassakin. Se on minulla jo lainassa ja aion kyllä lukea sen jossain vaiheessa, sillä tämä tyyli osoittautui kyllä minua puhuttelevaksi!

keskiviikko 22. maaliskuuta 2017

Poldark - Demelzan laulu

Winston Graham: Poldark - Demelzan laulu
576 s., Gummerus 2016
alkup. Demelza, 1946
suom. Irmeli Sallamo ja Anuirmeli Sallamo-Lavi
1. suom. painos 1981 nimellä Demelza
 
Luin kesällä Poldark-sarjan avausosan Kapinallinen ja jäin mielenkiinnolla odottamaan seuraavaa osaa eli tätä Demelzan laulua. Ennen tämän lukemista olin jo ehtinyt katsoa tv-sarjan ensimmäisen tuotantokauden ja minulla oli varsin hyvä käsitys siitä mitä tässä toisessa osassa tulee tapahtumaan. Se ei kuitenkaan juurikaan latistanut lukunautintoani, sillä Demelzan laulu osoittautui vähintäänkin yhtä vetäväksi teokseksi kuin avausosakin. Olen myös edelleen sitä mieltä, että kyllä nämä kirjat ovat olleet parempia kuin tv-sarja.
 
Demelzan laulu kuvaa Ross ja Demelza Poldarkin ja heidän lähipiirinsä vaiheita vuosina 1788-1790. Tapahtumat sijoittuvat edelleen Cornwalliin ja ensimmäisestä osasta tutut tapahtumapaikat, kuten Nampara ja sen lähiympäristö, ovat edelleen tapahtumien keskeisenä näyttämönä. Teos alkaa, kun Demelza synnyttää hänen ja Rossin ensimmäistä lasta. Tyttö saa nimekseen Julia. Julian syntymän jälkeen Rossista tuntuu löytyvän entistäkin pehmeämpi puoli, mutta samaan aikaan hän yrittää entistä kovemmin edesauttaa liike-elämään liittyviä hankkeitaan ja tulee jälleen kerran astuneeksi monien merkittävien henkilöiden varpaille. Kaikkein keskeisin hahmo on kuitenkin Demelza, joka opettelee uutta rooliaan Nanparan emäntänä, aatelisrouvana ja tietenkin äitinä.
 
Demelza on melko helläsydäminen nuori nainen, joka välittää miehestään vilpittömästi ja tahtoo olla tälle lojaali tilanteessa kuin tilanteessa. Siitä huolimatta toisinaan hänen pyrkimyksensä muiden auttamiseen ajavat jopa tuon lojaaliuden yli. Rossin Verity-serkku on Demelzallekin läheinen, eikä hän arvaa minkälaisen tapahtumien vyöryn saa aikaan ryhtyessään järjestelemään Verityn asioita. Sen seurauksena lopulta Rossin välit Verityn Francis-veljeen menevät katkolle, mahtava bisnes-suunnitelma saa kapuloita rattaisiinsa ja lopulta johtaa jopa vieläkin suurempiin menetyksiin. Siitä huolimatta Demelza ei katkeroidu, sillä kuten Ross huomaa, Demelzalla on taipumus onnellisuuteen ja iloisuuteen.
 
Minä en erityisemmin pidä Demelzan hahmosta, sillä vaikka hän onkin vilpitön, on hänen tietämättömyydessään ja auttamisenhalussaan jotain melkoisen ärsyttävää. Vaikka Demelza kasvaa ihmisenä koko ajan ja löytää omia vahvuuksiaan ja oppii hyödyntämään niitä, on hän silti melkoisen riippuvainen miehestään. Kun ottaa huomioon tapahtuma-ajan, se tuntuu ihan ymmärrettävältä. Joskus kuitenkin kaipaisin Demelzaan enemmän särmää. Rossissa särmää todella on ja ehkä juuri siksi hän on minulle mieluisa hahmo.
 
Aion ehdottomasti jatkaa matkaani Poldarkin suvun parissa ja tyytyväisenä jo laitoin merkille, että syksyllä ilmestyy sarjan neljännen osan suomennos. Sitä ennen luen tietysti kolmannen osan, sitten kun siihen löytyy aikaa. Tv-sarjan suhteen en ole kuitenkaan lainkaan niin varma haluanko enää katsoa muita tuotantokausia - kyllä näissä kirjoissa on sellaista viehätystä, joka ei hyvistä näyttelijöistä huolimatta filmille välity.
 
♠♠♠♠

keskiviikko 15. maaliskuuta 2017

Pohjolan porteilla

Mervi Heikkilä: Pohjolan porteilla
165 s., Haamu 2017
kansi: Suvi Kari
 arvostelukappale kustantajalta, kiitos!

Pohjolan porteilla on itsenäinen jatko-osa teoksille Louhen liitto ja Tuonella kulkijat. Päähenkilönä nähdään jo aiemmista osista tuttu Roona, yliluonnollisin kyvyin varustettu lukiolaistyttö, jolle paljastuu tässäkin osassa jotain uutta myyttisistä jumalista ja omista kyvyistään.
 
Olen pitänyt kovasti Louhi-sarjan aikaisemmista osista eikä tämäkään ollut pettymys! Heikkilä yhdistää edelleen taitavasti perinteitä ja historiaa sekä nykynuorten maailmaa, mutta jotenkin nyt Roonan todellinen syntyperä ja erikoistaidot linkittyvät entistäkin selkeämmin hänen arkielämäänsä. Mielestäni Roonan elämän tärkeät etapit yhdistyvät onnistuneella tavalla hänen yliluonnolliseen puoleensa sekä vanhoihin jumaliin. Kokonaisuudesta syntyy kiinnostava, kun lukija saa pähkäillä millä tavalla asiat vaikuttavat toisiinsa ja ennen kaikkea mistä sai alkunsa matka, jonka päätteeksi Roona saapuu itsensä Pohjan Akan porteille.

Roona on seurustellut jo kuukausia Aleksin kanssa ja suhde vaikuttaa vakaalta, mutta yhtäkkiä asiat tuntuvat muuttuvan. Roona on ottanut tärkeän askeleen suhteessaan ekan kertansa myötä ja pohtii minäkuvaansa. Roona vaikuttaa haavoittuvaisemmalta ja epävarmemmalta, sillä suhde Aleksiin ei tunnu enää niin selkeältä. Samoihin aikoihin peilikuvassa vilahtaa mystinen varjo ja Roonan isä Eerikki näkee tyttärestään näyn, joka ei lupaa mitään hyvää. Roona päättää syventyä erityistaitoihinsa ja hankkia oman samaanirummun, sillä myös hänen biologinen äitinsä Valpuri kaipaa tyttärensä taitoja avukseen.
 
Yllättäen Roonan haavoittuvaisuus ja epävarmuus näyttäytyykin myös hänen yliluonnollisella puolellaan: Roona ei tunne enää Karhun, oman eläimensä läsnäoloa. Tällä kertaa Roonalla on vastassaan entistä pahemmat viholliset eikä  tilannetta helpota lainkaan Karhun rauhoittavan ja turvallisen olemuksen puuttuminen. Nuori nainen  tuntee jäävänsä melkoisen yksin, vaikka hänellä onkin apunaan ystävänsä Sampsa sekä taitavava rummuntekijä ja samaani Iraida.

Vaikka Roonalla onkin yliluonnollisia kykyjä, hän näyttäytyy tässäkin teoksessa hyvin inhimillisenä. Hänelläkin on omat epävarmat kohtansa, johon varmasti (nuoren) lukijan on helppo samaistua. Kokonaisuudessaan Pohjolan porteilla on mielestäni otteessaanpitävä teos, jonka lukisi vaikka yhdeltä istumalta. Tietyllä tavalla tässä osassa on enemmän uhkan tuntua kuin aikaisemmissa osissa ja Roonan ajoittainen epävarmuus tuo omat väreensä tarinaan, mutta siitä huolimatta tarina tuntuu etenevän virkeästi ja hyvässä tahdissa. Kaikin puolin siis oikein onnistunut teos JA jee, tässä kirjassa tapahtuu yksi sellainen käänne, jota jo aiemmassa osassa aavistelin ja hieman salaa toivoinkin!

♠♠♠♠♠
 
Kannattaa käydä lukemassa myös Kian kommentteja Luetaanko tämä? -blogista, sillä mielestäni hän kirjoittaa tästä kirjasta hyvin!