sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Sopivasti sekaisin

Veera Vaahtera: Sopivasti sekaisin
245 s., Tammi/Bon-pokkarit 2017
kansi: LittleBee80/iStockphoto

Veera Vaahteran uusin chick lit -teos Sopivasti sekaisin on kirja, jonka lukemista odotin kovasti. Hänen aikaisemmat teoksensa ovat olleet kovasti minun makuuni ja olen huomannut, että nykyään luen chick litiä innokkaammin kuin ennen - en edelleenkään paljoa, mutta jonkin verran. Pelkän veeravaahteruuden lisäksi minua kiinnosti tämä kirja siksi, että päähenkilö Matleena työskentelee kirjastotoimenjohtajana eli tarinassa liikutaan kirjastomiljöössä.

Matleena on kolmikymppinen perheenäiti ja vaimo, joka on palannut pian kuopuksensa syntymän jälkeen työelämään tultuaan valituksi kotikaupunkinsa kirjastotoimenjohtajaksi. Stressiä ei Matleenan elämästä puutu, sillä aviomies-Teron siisteyskäsitys on jokseenkin erilainen kuin Matleenan, eikä toistensa kimpussa alati olevien alaisten paimentamisen jälkeen uuden työpäivän aloittaminen kotona oikein jaksa innostaa. Elämä hiertää siis vähän joka alueella, kun Matleena yrittää tasapainoilla perheen ja työn välillä. Ainoa ymmärtävä ihminen tuntuu olevan hänen esimiehensä Juhani, jolta riittää Matleenalle aina tukea.

Vaikka kyseessä onkin selkeästi chick lit -kirja, ei tämä ole mikään erityisen kevyt romaani. Matleenan turhautuneisuuden ja stressaantuneisuuden pystyy aistimaan helposti, ja vaikka tarinassa onkin myös huumoria ja hauskoja kommelluksia, ei tässä edetä pelkästään hyväntuulisissa merkeissä. Vaahteran aiempiin teoksiin nähden erilaisen tästä tekee se, että Matleena on perheellinen ihminen ja vakityössä, kun taas aikaisemmissa teoksissa on päähenkilö tavallisesti ollut omaa paikkaansa hakeva koheltava sinkku. Kieltämättä minuun vetoaa enemmän Vaahteran aikaisemmat tarinat, mutta ei tämäkään huono ollut, hieman vakavampi vain kuin odotin. Loppuratkaisu on mielestäni kyllä hieman liian auvoinen, mutta ainakin lukija saa uskoa Matleenan pärjäävän.

Kokonaisuutena Sopivasti sekaisin on hyvää luettavaa. Tarina kulkee tässä teoksessa hyvin eteenpäin ja siinä on aitouden tuntua. Vaahteran teksti on sujuvalukuista ja henkilöhahmojen parissa jaksaa viettää aikaa, vaikka kukaan heistä ei erityiseksi suosikikseni noussutkaan. Kokonaisuus on kaiken kaikkiaan tasapainoinen, mutta huumoria olisin kuitenkin kaivannut rahtusen lisää.

♠♠♠½

En malta olla puhumatta tästä teoksesta myös fyysisenä esineenä. Mielestäni tämä teos olisi ansainnut tulla julkaistuksi muuna kuin pokkarina. Vaikka Vaahteran aikaisemmatkin kirjat ovat olleet pehmeäkantisia, ovat ne selkeästi olleet enemmänkin "puolikovakantisia", isompia kuin pokkarit ja muutenkin laadukkaamman tuntuisia esineenä. Pokkarina julkaisemisen lisäksi minua vaivaa tuo kansikuva. Vaahteran aikaisemmissa teoksissa Sattumalta sinun, Onnellisesti eksyksissä, Rakkautta, vahingossa ja Kevyesti kipsissä on ollut tyylikkäämmät kannet, joista on ainakin minulle henkinyt laadukkaan chick litin tuntu. Tämän kirjan kansikuva on heti niin hömppämäinen, että mieleen tulee halvin mahdollinen kioskikirjallisuus, eikä se edes kuvasta tarinaa yhtään. Kovia sanoja, tiedän, mutta tämä on vakaa mielipiteeni, sillä tarinan puolesta olisi ehdottomasti ansaittu parempaa. Ymmärrän kyllä, että myynti saattaa olla pokkarina vilkkaampaa, mutta mietinpä vaan minkälaista signaalia laadukkaasti kirjoitetusta kirjasta tämä antaa.

keskiviikko 19. huhtikuuta 2017

Talossa ja taivasalla

Ilona Pietiläinen: Talossa ja taivasalla - Tuo kesä kotiin, puutarhaan ja parvekkeelle
192 s., Docendo 2017
kannen suunnittelu: Eija Kuusela
 
Kevät edistyy, mutta tuskastuttavan hitaasti. Juuri siitä syystä halusin päästä edes ajatusmatkalle kauniisiin kevät- ja kesäpäiviin, ja kun Ilona Pietiläisen uusi teos Talossa ja taivasalla ilmestyi, oli valinta selvä. Luin ja katselin tätä kirjaa pääsiäisen aikaan ja lumisadetta katsoessa oli vaikea uskoa kesän olevan pian täällä, mutta Pietiläisen kirjasta minulle kuitenkin välittyi kesän paahteinen lämpö, puutarhan varjoiset sopukat ja auringon kultaama miljöö.
 
Minä katselen mielelläni kuvia huolella rakennetuista ja hoidetuista puutarhoista, vaikka itse en kyllä taitaisi jaksaa ylläpitää yksityiskohtaisia asetelmia tai katsoa ettei rikkakasvit leviä laatoituksen saumoihin. Asun vuokralla ja vaikka olenkin jonkin verran muokannut jo olemassa olleita kukkapenkkejä ja tapaan istuttaa ruukkuihin kesäkukkia ja joitain hyötykasveja, en koe olevani ahkera puutarhuri. Kesäkeitaan loihtimisessa olennaisin puute on kuitenkin terassittomuus: pieni katos on lähinnä kulkuväylä eikä siinä voi pitää puutarhakalusteita. Varsinaisesti en siis lähtenyt tästä etsimään uusia ideoita ja inspiraatiota itselleni, vaan enemmänkin halusin vain nauttia muiden aikaansaannoksista.
 
Pietiläisen kirjassa esille pääsee paitsi hänen oma pihapiirinsä myös erilaisia pihoja ja parvekkeita. Nuo kaikki näyttivät niin kauniilta ja houkuttelevilta pehmeine tyynyineen ja ihanine istutuksineen. On mukavaa, että tässä teoksessa esitellään erilaisia pihoja tai kesäkeitaita, sillä siten erilaisissa kodeissa asuvat ihmiset voivat löytää vinkkejä omiin pihoihinsa. Ihailun lomassa minä en muuten voinut olla ihmettelemättä, että millä ihmeen konstilla kaikki tekstiilit pidetään läpi kesän puhtaina ja kuivina, sillä minun kokemukseni mukaan useimmiten niihin kertyy kosteutta ja kaiken maailman pölyä ulkona. Ehkä en koskaan pääse selvyyteen tästä mysteeristä!
 
Tässä kirjassa pidin eniten isojen linjojen ideoista ja kuvista, sillä niistä välittyy hienoja kokonaisuuksia. Itse en ole oikeastaan lainkaan kiinnostunut pieniin yksityiskohtiin keskittyvistä vinkeistä, joita tästäkin kirjasta löytyi, mutta varmasti joku löytää niistä inspiraatiota. Tämän kirjan kohdalla voi hyvällä syyllä sanoa, että jokainen taatusti löytää tästä jotain itseään viehättävää. Kiitosta ansaitsee myös teoksen aito kesäinen tunnelma, josta mielestäni henkii eräänlaista arvoituksellisuutta. Jokainen voi luoda itselleen oman täydellisen kesäpaikan minne tahansa, kesän taika seuraa kyllä perässä.

tiistai 18. huhtikuuta 2017

Suomalainen runokirja

Suomalainen runokirja: 150 kauneinta klassikkoa
toimittanut Ona Aula
229 s., Gummerus 2016
kansi: Jenni Noponen
 
Olen jälleen viettänyt aikaani runouden parissa. Viime vuoden uutuuksiin kuulunut Suomalainen runokirja päätyi luettavakseni melko pitkälti kiinnostavan kantensa vuoksi, sillä jotenkin tämä äkkiseltään pelkistetyn näköinen mutta lähemmin tarkasteltuna yksityiskohtia täynnä oleva kansi herätti huomioni. Perinteiset suomalaiset klassikkorunot ovat pääsääntöisesti makuuni, joten siinä oli toinen hyvä syy valita tämä teos luettavakseni.
 
Tähän teokseen kootut klassikot ovat lähtöisin mm. Edith Södergranin, Kössi Kaatran, Eino Leinon, Katri Valan ja Saima Harmajan kynistä. Teoksessa oli monta minulle tuttua runoa, mutta vielä enemmän oli ihan uusia tuttavuuksiakin, sillä esimerkiksi Kaatran runoja en ollut lukenut aiemmin. Kokoelman runojen aiheina on niin luonto kuin ihmissuhteetkin, samoin tunnelma vaihtelee ilosta ja onnesta surumielisyyteen ja kaihoon.
 
Kokonaisuutena Suomalainen runokirja oli kiinnostava tuttavuus ja olisi tämä ihan kiva saada vaikka omaankin hyllyyn, jotta runoihin saisi palata uudelleen ja ihan perinpohjaisesti. Kuitenkaan oikeastaan mikään kokoelman runoista ei tuntunut erityisen sykähdyttäviltä, vaikka Leinon Nocturne kyllä kuuluu ikisuosikkeihini. Voisin ehkä luonnehtia tätä jonkinlaiseksi suomalaisen runouden perusteokseksi, josta löytyy tuttuja nimiä ja heidän tunnetuimpia runojaan, mutta ei välttämättä niitä heidän tuotantojensa helmiä.

maanantai 17. huhtikuuta 2017

Vilma Virtanen virpomassa

Anneli Kanto: Vilma Virtanen virpomassa - Viisi villiä Virtasta 9
32 s., Karisto 2017
kuvittaja: Noora Katto
 
Anneli Kannon Viisi villiä Virtasta -sarja on varmasti monessa lapsiperheessä tuttu. Minulle sarja on tuttu työn kautta, mutta enpä ole koskaan aikaisemmin tainnut lukea ainuttakaan osaa kokonaan, vaikka lukemistani pätkistä olenkin pitänyt. Nyt päätin kuitenkin tutustua tarkemmin sarjan uusimpaan osaan Vilma Virtanen virpomassa. Mielestäni lasten pääsiäiskuvakirjoille olisi kyllä enemmänkin tilausta, joten siinä mielessä tämä kirja oli oikein tervetullut julkaisu.
 
Vilma Virtanen on 6-vuotias ja perheen vilkkaista lapsista rauhallisin. Hän pitää järjestyksestä ja lukee mielellään. Hänen lempikirjansa on Suuri perinnekirja, josta hän poimii faktan jos toisenkin esiteltäväksi sisaruksilleen. Vilma on myös ujo, ja koko pääsiäinen uhkaa mennä myttyyn, kun isosisko Veera ei huolikaan Vilmaa mukaansa virpomaan. Uskaltaako Vilma lähteä virpomaan ilman reipasta ja rohkeaa Veeraa?
 
Tässä kirjassa on ihan valtavan paljon hyvää ja tämä kirja sopii oivallisesti lasten ja aikuisten yhteisiin lukuhetkiin (testattu on!). Tässä teoksessa on hyvin sujuva tarina, josta löytyy useampia tasoja, ja kuvitus viehättää minua suuresti. Pidin siitä miten ujo Vilma rohkaistuu ylittämään itsensä ja saa siitä vahvistusta itsetunnolleen. Pääsiäistietoutta myös tuodaan esille kiinnostavasti Vilman kertomina faktoina, jotka lomittuvat hyvin tarinaan: mitä oikeastaan symboloikaan koristellut virpomisoksat tai rairuoho? Virpomiskierroksen aikana nousee esiin myös hyvät käytöstavat ja se mikä kyseisessä perinteessä on kaikkein tärkeintä eli tuottaa hyvää mieltä puolin ja toisin.
 
Vaan pilke silmäkulmassa on pakko nostaa esille se seikka, että ei palmusunnuntaina kuulu virpoa! Täällä meikäläisen asuinsijoilla virpomaan lähdetään vasta pääsiäislauantaina eli lankalauantaina, kuten pohjalaismaakuntien perinteeseen kuuluu. :-) Tänä vuonna kävi 7 trullia ja mun oli tietysti ihan pakko uhrautua syömään loput suklaamunat.. Suklaakiintiö alkaa olla jo melkoisen täynnä!

sunnuntai 9. huhtikuuta 2017

Kesä kasiysi

Sirpa Saarikoski: Kesä kasiysi
176 s., Karisto 2017
kansi: Saana Nyqvist
 
Kesä kasiysi herätti kiinnostukseni, sillä siinä tapahtumien keskiössä on kirjastoauto ja kirjaston työt - mitäpä sitä muutakaan kirjastonhoitaja toivoisi! :-D Lisäksi teoksen kansi on mielestäni hieno, mikä entisestään innosti lukemaan. Odotin tästä kirjasta rentoa lukuelämystä ja sellainen tämä olikin, mutta ihan varauksettomasti en tähän kuitenkaan tykästynyt.
 
Kesä kasiysi kertoo rennolla elämänasenteella varustetusta kirjastoautonkuljettaja Katista, joka päättää pelastaa työkaverinsa Mikan sinkkuudelta ja etsiä tälle naisystävän. Omalta osaltaan hän on tyytyväinen sinkkuna, vaikka yöllisessä grillijonossa kohdattu Topias vaikuttaakin kiinnostavalta. Kesän kohokohta on festarit, jonne Kati on onnistunut haalimaan porukkaa niin työkavereista kuin kirjaston asiakkaistakin. Luvassa on rentoa kesämeininkiä, kasaritunnelmaa ja tietysti romantiikkaa.
 
Kesä kasiysi sijoittuu nimensä mukaan 1980-luvun loppuun ja kyllähän ajankohdan tunnistaa tarinasta hyvin, vaikka ei olisi tuota vuosikymmentä elänyt minuuttiakaan. Ajankuva tuntuu autenttiselta, mutta kieltämättä monta kertaa ajattelin, että ajankuvaa on korostettu hieman liikaakin: teos vilisee viittauksia mm. kasarimuotiin ja bändeihin. Vähemmälläkin olisi mielestäni pärjätty. Ehkä 1980-luvulla nuoruuttaan eläneelle tämä on todellinen nostalgiatrippi ja ihastuttaa viittauksillaan, mutta minun makuuni ajankohtaa oli korostettu liikaa, sillä jopa Katin kissa on nimetty kasarikuuluisuuden mukaan. Kirjastomaailman kuvaus tuntui myös autenttiselta, ja kirjailija onkin kirjastoalan opiskelija.
 
Juonen puolesta tarina on aika kevyt ja ennalta-arvattava, mutta kuitenkin ihan viihdyttävä ja hyväntuulinen. Toisinaan tarina etenee vähän nykien, joten siihen olisin sujuvuutta kaivannut, mutta pidin kuitenkin tämän teoksen kesäisestä tunnelmasta, josta oikeasti pystyin aistimaan lämmön, auringon ja nuoruuden.
 
 ♠♠♠½

ps. Vaikka päähenkilö Kati ei minua oikein miellyttänytkään, niin mainio musiikkimaku hänellä on! Päädyin nimittäin kuuntelemaan Modern Talkingia ja hyvältä kuulostaa. Monta tuttuakin biisiä on jo tullut vastaan, esittäjästä ei vaan ole aiemmin ollut aavistustakaan. :-D

tiistai 4. huhtikuuta 2017

Pöytä yhdelle

Laura Honkasalo: Pöytä yhdelle - Yksinäisyydestä ja yksin olemisen taidosta
168 s., Kirjapaja 2016
graafinen suunnittelu: Anna Makkonen
 
Laura Honkasalon omien ja esimerkiksi keskustelupalstoilta bongattujen yksinäisyyttä ja yksinoloa käsittelevien ajatusten ja kokemusten ympärille rakentuva teos Pöytä yhdelle kiinnosti minua toden teolla. Honkasalo kirjoittaa, että Suomessakin päälle 40 prosenttia talouksista on sellaisia, joissa elää yksi ihminen  se on yli eurooppalaisen keskiarvon. Tuohon ryhmään minäkin kuulun ja olen monen mittapuulla kai jo jonkinsortin ikisinkku. Joskus olen törmännyt siihen, miten joidenkin ihmisten mielestä sinkkuuttani on lupa kommentoida ja kummeksua, joskus taas esille nousee vallitsevat käsitykset sinkun vaativuudesta tai luonteenlaadusta - usein unohtuu, että sinkku ei ole sinkkuutensa vuoksi mitenkään huonompi ihminen. Honkasalo tuo teoksessaan esille juuri näitä asioita samoin kuin esimerkiksi lapsuudessa tai läheisessä ihmissuhteessa koettua yksinäisyyttä. Hän käsittelee aihettaan paitsi hyvää tekevän yksin olemisen myös pahalta tuntuvan yksinäisyyden kannalta. Tätä kirjaa lukiessa minusta tuntui monesti kuin Honkasalo olisi kirjoittanut tämän juuri minua varten.
 
Honkasalo tuo teoksessaan mielestäni kiinnostavasti esiin asioiden eri puolia. Hän kirjoittaa omista huomioistaan, lainaa keskustelupalstojen kirjoittajia ja tuo esiin tutkimustietoa. Kokonaisuus on erittäin puhutteleva, ihan kuten takakansi lupaa. Minulla olisi tästä kirjasta paljonkin kommentteja enkä ole ehkä koskaan joutunut näin tarkkaan pohtimaan mitä haluan lukemastani täällä sanoa, sillä en ole varma mitä kaikkea haluan itsestäni paljastaa. Paljon tässä kirjassa on kuitenkin sellaista, jonka koin puhuttelevan minua henkilökohtaisesti. Minäkin olen joskus kokenut kipeää yksinäisyyttä, sillä alakouluikäisenä minulla ei juuri kavereita ollut. Vaikka sittemmin sain kavereita ja ystäviä, tuo tunne ei unohdu muististani ehkä koskaan. Oman kokemuspohjani kautta ymmärrän hyvin miten loukkaavaa on tässäkin teoksessa esiin tuotu kommentointi, jonka mukaan yksinäisen pitäisi itse yrittää enemmän, sillä joskus ei itse vaan voi asioille mitään.
 
Toisinaan minusta tuntuu, että sinkkua pyritään lohduttamaan toteamalla, että "ainakin sulla on vapaus tehdä mitä itse haluat". En tiedä miksi jotkut katsovat aiheelliseksi ryhtyä lohduttamaan tai tsemppaamaan sinkkua, ikään kuin haluavat tehdä sinkkuudesta kadehdittavan tilanteen. On totta, että joillekin sinkkuus on kipeä asia, mutta veikkaanpa, että monille ei. Itse lukeudun siihen joukkoon, joka on mieluummin yksin kuin jonkun kanssa vain siksi, että joku pitää olla. Minulla on itsellänikin tapana kavereiden purkauksiin heittää, että "kyllä sinkkuus onkin helppoa". On se joo, toisaalta. Sitten on se toinen puoli, kun on niska jumissa ja pitää hakeutua äidin huomaan tai flunssan jyllätessä jälleen kerran hälytettävä vanhemmat kuljettamaan troppeja aikuiselle lapselleen. Kaikella on puolensa. Ja mitä tule sinkun itsekkyyteen, niin kyllä se on luonteenlaadustakin kiinni eikä parisuhdestatuksesta.  Yleistäminen ei ole juuri koskaan hyvä asia.
 
Laura Honkasalo on tässä kirjoittanut kirjan tärkeästä aiheesta. Uskon tämän puhuttelevan monia yksinäisyyttä kokeneita, mutta toivoisin muidenkin lukevan tämän kirjan. Tästä voi nimittäin saada melkoisesti perspektiiviä omiin ajatuksiin ja ehkä oppia hieman armollisuuttakin kanssaihmisiään kohtaan, sillä kaikki ei aina ole sitä miltä näyttää: joskus näennäisesti yksin oleva ei olekaan se yksinäisin, suuren läheisten joukon ympäröimä taas voi kokea olevansa täysin yksin.
 
♠♠♠♠♠
 
Pihi nainen kirjoitti tästä blogissaan todella hyvin, käykää lukemassa myös hänen tekstinsä tämän linkin takaa.

maanantai 3. huhtikuuta 2017

Maaliskuun luetut

Maaliskuu, minulle muutosten kuukausi, on nyt takanapäin. Kirjoitin elämässäni tapahtuvista muutoksista jo helmikuun koontipostauksessa. Olen nyt siis aloittanut uudessa työssä ja täytyy sanoa, että viikot ovat vierineet ihan älyttömän nopeasti enkä meinaa millään uskoa, että olen työskennellyt uudessa paikassa jo 4 viikkoa. Paljon on tuttua, mutta paljon myös uutta. Hyvin on kuitenkin mennyt ja olen viihtynyt. Lukutahtini hidastui muiden muutosten myötä aikaisempaan nähden, sillä iltaisin olen ollut melkoisen väsynyt ja monet muut jutut ovat vetäneet puoleensa kirjoja enemmän. Nyt alan kuitenkin olla jo samassa lukuvireessä kuin aiemmin!

Maaliskuussa minua on pohdituttanut se, miten nopeasti kaikki voi muuttua. Kuun lopussa tullut suruviesti lukutoukka-Kristan äkillisestä poismenosta ei tunnu vieläkään täysin menneen tajuntaani enkä voi edes kuvitella miltä hänen perheestään, sukulaisistaan ja läheisistä ystävistään tuntuu. Jokaista päiväänsä pitäisi vaan elää täysillä ja iloita pienistäkin asioista, ihan kuten Krista tapasi tehdä. Jo oikeastaan koko alkuvuoden olen huomannut eläväni eräänlaista etsikkoaikaa ja pohtivani elämänvalintojani mm. eettiseltä tai ympäristön kannalta, mutta tuo suruviesti pysähdytti miettimään uudenlaisia asioita kaiken rajallisuudesta ja hetkessä elämisen merkityksestä. Yritän tästä lähtien kiinnittää enemmän huomiota arjen pieniin tähtihetkiin.

Mutta jotta tämä ei menisi ihan alavireiseksi, niin mennäänpä kuukauden luettujen pariin, sillä lukemisen täytyy jatkua. Ehdin maaliskuussa lukemaan kuusi kirjaa, joista jokaisesta pidin. Se onkin mielestäni huomattavasti parempi saavutus kuin isompi määrä sellaisia kirjoja, jotka eivät välttämättä niin kauheasti innosta. Luin seuraavat kirjat:

Katri Vala: Kootut runot 
Mervi Heikkilä: Pohjolan porteilla 
Winston Graham: Poldark - Demelzan laulu 
Jyrki Maunula: Puheenvuoro kaatuneilla 
Leena Lehtolainen: Surunpotku 
Eve Hietamies: Hammaskeiju

Olen nyt huhtikuussakin ehtinyt lukemaan jo yhden kirjan, mutta siitä kirjoitan tuonnempana. Tällä hetkellä minulla on jo toinen kirja kesken ja aloitinpa nyt aamulla äänikirjankin kuuntelua, joten postauksia on tulossa. Toivon kaikille aurinkoista huhtikuuta. Näyttäköön se meille kaikille parhaimmat puolensa.

sunnuntai 2. huhtikuuta 2017

Hammaskeiju

Eve Hietamies: Hammaskeiju
415 s., Otava 2017
kansi: Emmi Kyytsönen
jatkoa teoksille Yösyöttö ja Tarhapäivä
 
Kun marraskuussa 2012 luin Eve Hietamiehen Tarhapäivän, otaksuin ettei jatko Pasasen poikien tarinalle enää tulisi. Monta vuotta näyttikin siltä, kunnes tänä vuonna pääsimme taas Pasasten pariin Hammaskeijun matkassa. Odotin tätä kirjaa kovasti ja tykkäsin kyllä, mutta jotenkin tämä ei nyt ollut ehkä ihan niin hauska kuin aikaisemmat osat. Kirjoitinkin Tarhapäivän kohdalla, että jos jatkoa on tulossa, en välttämättä tiedä miten suhtautua siihen: paremmaksi kun olisi vaikea enää laittaa.
 
Paavo Pasanen aloittaa koulutiensä eikä se tie ole kovin mukava kulkea sen enempää Paavon kuin isä-Antinkaan mielestä. Koulussa Paavolla on kyllä kavereita, mutta tuntuu mahdottomalta saada järjestettyä työpäivät ja ekaluokkalaisen lyhyet koulupäivät ja iltapäiväkerhot saumattomaksi kokonaisuudeksi puhumattakaan aamupäivistä, jotka Paavo joutuu viettää yksin Antin ollessa töissä. Antti yrittää parhaansa ja horjuu välillä jaksamisensa äärirajoilla. Tilanne vaikeutuu entisestään, kun Antin Janne-veli kieltäytyy enää menemästä kehitysvammaisten asuntolaan ja Antti majoittaa veljen kotiinsa. Nyt hänellä on huollettavanaan lapsen lisäksi lapsen tasolla oleva aikuinen mies, ja molemmat vaativat huolehtimista.
 
Hammaskeijussa on paljon samanlaista huumoria kuin aikaisemmissakin osissa, mutta siitä huolimatta tästä välittyy kyllä arjen raskaus ja toisaalta pienet onnenhetket. Antilla on jaksamista ja juuri kun yksi asia näyttää järjestyvän, tulee toinen asia huoleksi. Välillä oli jopa hieman tukahduttavaa lukea Antin rämpimisestä arjen askareissa, vaikka huumori kevensikin monta asiaa. Hietamies on taitava sanankäyttäjä ja osaa kirjoittaa niin, että liian raskaaksi ei lukeminen käy. Ja onhan Paavo mukava poika, vaikka vähän tohelo välillä onkin. Ja Jannessakin on omat hyvät puolensa. Vaikka Janne on omanlaisensa, sisarusrakkaus hänen ja Antin välillä on vahva - veri on vettä sakeampaa.
 
Hammaskeijussa otetaan hyvän tarinan mukana kantaa moneen tärkeään asiaan, kuten vammaisten oikeuksiin, vanhempien jaksamiseen ja koululaisten aamu- ja iltapäivätoimintaan. Mitään saarnaamista tässä ei ole, mutta kieltämättä nuo aiheet tulevat hyvin esiin vetävän juonen mukana. Hienosti kirjoitettu mielestäni kyllä eikä niistä aiheista minun mielestäni ole liikoja puhuttu. Hammaskeiju onkin hyvä kokonaisuus, joka taatusti vie lukijan mennessään.
 
♠♠♠♠½

perjantai 31. maaliskuuta 2017

Surunpotku

Leena Lehtolainen: Surunpotku
10 cd-levyä, 12 h 5 min., Tammi 2015
lukija: Krista Putkonen-Örn
kansi: Markko Taina

Äänikirjojen kuuntelu on jo alkanut vähentyä osaltani työpaikanvaihdoksen ja lyhentyneen työmatkan myötä. Hiljattain kuitenkin iski halu kuunnella jokin äänikirja ja kokemuksesta tiedän, että Leena Lehtolainen pitää kyllä otteessaan, vaikka samalla häärisikin kotitöitä tehden. Niin tapahtui tälläkin kertaa, kun kuuntelin toistaiseksi tuoreinta teosta, Surunpotkua.

Maria Kallion tulevaisuus työn suhteen on vaakalaudalla. Hänen solunsa tullaan lopettamaan lähitulevaisuudessa eikä hän sen enempää kuin Koivu ja Puupponenkaan vielä tiedä mihin tie vie sen jälkeen. Marian lapset Iida ja Taneli ovat jo teini-ikäisiä eikä Maria tunnu potevan enää niin suuria tunnontuskia pitkiksi venyvistä työpäivistään kuin aiemmin. Solun viimeiseksi keissiksi näyttää jäävän Tapiolan kirkosta löytyneen uhrin tappajan selvittäminen. Lisää painetta tappajan kiinnisaamiseen luo uhrin ja tämän puolison tunnettu asema sekä moneen suuntaan kurkottavat sivujuonteet jalokivibisneksestä jo vuosikymmeniä sitten tapahtuneeseen nuoren hiihtäjätytön kuolemaan.

Surunpotku on minun havaintojeni mukaan ensimmäinen Maria Kallio -dekkari, jossa keskitytään pääosin työkuvioihin eikä Marian henkilökohtainen elämä ole niin näkyvässä roolissa. Enemmänkin esiin nousee Pekka Koivun ja tämän perheen vaiheet, kun heidän tyttärensä taistelee vakavaa sairautta vastaan. Mielestäni tässä teoksessa kuitenkin tulee parhaiten esiin Lehtolaisen kyky kirjoittaa kiinnostavaa rikoskirjallisuutta, sillä usein aiemmin Marian henkilökohtaiset vaiheet (jotka nekin ovat kiinnostavia) ovat ehkä hieman vieneet huomioita pois itse tapauksesta. Olisin kuitenkin kaivannut tarinaan mausteeksi hieman enemmän arkisia kotijuttuja. Ja olipa tässä kirjassa muuten yksi erityisen mainio juttu: kerrankin Maria ei joutunut suureen vaaraan rikollista jahdatessaan, ja se jos mikä on virkistävää!

Surunpotku on tasoltaan täysin samanlainen otteessan pitävä ja jouhevasti etenevä dekkari kuin aikaisemmatkin Maria Kalliot. Ihan kaikkia osia en ole vieläkään lukenut tai kuunnellut, mutta odotan kiinnostuksella sarjaan ilmestyvää uutta osaa, jonka bongasin syksyn uutuusluettelosta. Jahka olen tämän sarjan käynyt läpi, täytynee tarttua Hilja Ilveskerosta kertovaan sarjaan, sillä kyllä minä viimeistään tässä vaiheessa olen vakuuttunut Lehtolaisen taidoista kirjoittaa hyviä kirjoja!

keskiviikko 29. maaliskuuta 2017

Hyvää matkaa, lukutoukka-Krista

Eilen minut saavutti suru-uutinen, jota minä sen enempää kuin varmasti kukaan muukaan ei osannut lainkaan odottaa. Lukutoukan kulttuuriblogin Krista menehtyi maanantaina äkilliseen sairauskohtaukseen vain 30-vuotiaana. Asiasta kertoi Kristan äiti omassa Pihakuiskaajan puutarha -blogissaan. Haluan esittää lämpimät osanottoni kaikille Kristan läheisille. Hän oli upea persoona, jolla tuntui aina olevan jokin hyvä sana sanottavanaan jokaiselle♥ 

En kerta kaikkiaan kykene käsittämään tätä uutista ja odotan koko ajan facebookin uutisvirtaan jotain uutta innostunutta kirjapäivitystä Kristalta. Krista oli kirjabloggaajien keskuudessa näkyvä henkilö ja toden totta häntä tullaan kaipaamaan. Kaivataan jo. En tuntenut Kristaa livenä, mutta blogistanian kautta hän oli minulle tuttu jo vuosien takaa, sillä hän kuului blogini ensimmäisten lukijoiden joukkoon ja monta monta kertaa sain häneltä kommentteja teksteihini. Minäkin seurasin ahkerasti Kristan blogia, vaikka kommentoinnin suhteen olenkin laiskanpuoleinen. Kristan teksteistä välittyy aito rakkaus kirjoihin ja hän löysi niistä aina jotakin kiinnostavaa ja hyvää.

Ihailin monesti Kristan kykyä innostua aina uusista kirjoista, tarttua ennakkoluulottomasti erilaisiin tarinoihin ja aktiivisuutta kaikenlaisten kirjarientojen suhteen. Olin suunnattoman otettu, kun viime kesänä minun blogiani oli lainattu tietääkseni ensimmäistä kertaa kirjan kansiliepeessä, ja siinä lainattiin myös Kristan blogia: pääsin melkoisen hyvään seuraan! Hän olikin suorastaan ilmiö meidän kirjabloggaajien keskuudessa. Krista oli myös yksi harvoista kirjabloggaajista, jotka lukeutuvat facebook-kavereihini. Hänen kirjafiilistelyistään sain lukuisia kirjavinkkejä ja hänen valoa henkivistä postauksistaan tuli usein hyvä mieli. En voi uskoa, että niitä ei ole tulossa lisää.

Kristan valoisuus, vilpittömyys ja kyky iloita pienistäkin arjen asioista ei tule koskaan unohtumaan. Hyviä lukuhetkiä Krista sinulle sinne pilvien päälle! Toivottavasti tiedät miten paljon meille merkitsit.

maanantai 27. maaliskuuta 2017

Puheenvuoro kaatuneilla

Jyrki Maunula: Puheenvuoro kaatuneilla
99 s., Kustannus-Mäkelä Oy 1981
kansi: Hannu Lukkarinen
 
Kirjallisuuspiirimme aiheena tänään oli kertovat runot ja balladit. Poimin muutaman ehdotuksen joukosta luettavakseni Jyrki Maunuluan teoksen Puheenvuoro kaatuneilla ja Edgar Lee Mastersin Spoon River antologian. Päädyin lukemaan ensin Maunulan kirjan ja täytyy sanoa, että pidin kovasti. En oikeastaan ennemmin edes tiennyt mistä näissä kahdessa teoksessa on kyse, mutta kun pääsin alkuun tämän kanssa, tykästyin kovasti.
 
Puheenvuoro kaatuneilla paljastaa 31:n talvi- ja jatkosodissa kaatuneen vainajan ajatuksia haudan takaa. Runot kertovat mitä sanottavaa näillä vainajilla vielä olisi ja usein käy myös ilmi miten he elämäänsä elivät ja kuolemansa kohtasivat. Näitä sankarivainajia yhdistää se, että he ovat kaikki saman pitäjän väkeä.
 
Olen ehkä hieman outo ihminen, sillä pidän hautausmaista ja voisin kierrellä kivien lomassa vaikka miten pitkään. Hautausmaan tunnelma on mielestäni ihanan rauhallinen ja siellä voi aistia historian havinaa. Olen usein pysähtynyt miettimään kauan sitten kuolleiden ihmisten hautakivien kohdalla, että millaistakohan elämää he viettivät ja muistaako heitä täällä maailmassa enää kukaan vai ovatko he vaipuneet unholaan vuosikymmenten kuluessa. Puheenvuoro kaatuneilla on juuri näistä syistä mielestäni hyvin kiinnostava teos, sillä siinä jo menneet ihmiset saavat vielä puheenvuoron.
 
Puheenvuoro kaatuneilla on mielestäni puhutteleva teos, jota luin suurella mielenkiinnolla. Vaikka siinä ääneen pääsevät sankarivainajat ja tietyllä tavalla se luo surumielisen hunnun jokaiselle runolle, on tässä mukana myös huumoria ja ironiaa. Joitakin kertoja jopa hymähtelin itsekseni, sillä teksti on todella nasevaa ja osuvaa monessa kohdassa.
 
Muutama runo jäi erityisesti mieleeni, sillä niissä näkyy sodan todellisuus ehkä näistä kaikista selkeiten. Esimerkiksi alikersantti Hirvosen tarina on täynnä kohtalon ivaa ja ottaa kantaa talvisodan aikaiseen heikkoon vaate- ja asevarustukseen. Hämmentävä oli myös sotamies Viljasen kohdalla kerrottu tarina venäläisestä Timofei Volkovista, jonka ruumista oli käytetty paikkaamaan Viljasen ruumiin puuttuvat palaset.  Myös kaikkein viimeisin, vänrikki Falckin puheenvuoro, on mieleen jäävä. Siinä Falck kyseenalaistaa ulkokultaisen sankarivainajien kunnioituksen. Erityisen osuva on mielestäni viimeinen säkeistö sanoin "Älkää pitäkö meitä / rihkamanne ja aatteittenne / mannekiineina", sillä edelleenkin monille mielipiteille haetaan vahvistusta sotiemme sankarivainajien kautta.
 
Tässä teoksessa tekniikka on kuulemma sama kuin Spoon River antologiassakin. Se on minulla jo lainassa ja aion kyllä lukea sen jossain vaiheessa, sillä tämä tyyli osoittautui kyllä minua puhuttelevaksi!

keskiviikko 22. maaliskuuta 2017

Poldark - Demelzan laulu

Winston Graham: Poldark - Demelzan laulu
576 s., Gummerus 2016
alkup. Demelza, 1946
suom. Irmeli Sallamo ja Anuirmeli Sallamo-Lavi
1. suom. painos 1981 nimellä Demelza
 
Luin kesällä Poldark-sarjan avausosan Kapinallinen ja jäin mielenkiinnolla odottamaan seuraavaa osaa eli tätä Demelzan laulua. Ennen tämän lukemista olin jo ehtinyt katsoa tv-sarjan ensimmäisen tuotantokauden ja minulla oli varsin hyvä käsitys siitä mitä tässä toisessa osassa tulee tapahtumaan. Se ei kuitenkaan juurikaan latistanut lukunautintoani, sillä Demelzan laulu osoittautui vähintäänkin yhtä vetäväksi teokseksi kuin avausosakin. Olen myös edelleen sitä mieltä, että kyllä nämä kirjat ovat olleet parempia kuin tv-sarja.
 
Demelzan laulu kuvaa Ross ja Demelza Poldarkin ja heidän lähipiirinsä vaiheita vuosina 1788-1790. Tapahtumat sijoittuvat edelleen Cornwalliin ja ensimmäisestä osasta tutut tapahtumapaikat, kuten Nampara ja sen lähiympäristö, ovat edelleen tapahtumien keskeisenä näyttämönä. Teos alkaa, kun Demelza synnyttää hänen ja Rossin ensimmäistä lasta. Tyttö saa nimekseen Julia. Julian syntymän jälkeen Rossista tuntuu löytyvän entistäkin pehmeämpi puoli, mutta samaan aikaan hän yrittää entistä kovemmin edesauttaa liike-elämään liittyviä hankkeitaan ja tulee jälleen kerran astuneeksi monien merkittävien henkilöiden varpaille. Kaikkein keskeisin hahmo on kuitenkin Demelza, joka opettelee uutta rooliaan Nanparan emäntänä, aatelisrouvana ja tietenkin äitinä.
 
Demelza on melko helläsydäminen nuori nainen, joka välittää miehestään vilpittömästi ja tahtoo olla tälle lojaali tilanteessa kuin tilanteessa. Siitä huolimatta toisinaan hänen pyrkimyksensä muiden auttamiseen ajavat jopa tuon lojaaliuden yli. Rossin Verity-serkku on Demelzallekin läheinen, eikä hän arvaa minkälaisen tapahtumien vyöryn saa aikaan ryhtyessään järjestelemään Verityn asioita. Sen seurauksena lopulta Rossin välit Verityn Francis-veljeen menevät katkolle, mahtava bisnes-suunnitelma saa kapuloita rattaisiinsa ja lopulta johtaa jopa vieläkin suurempiin menetyksiin. Siitä huolimatta Demelza ei katkeroidu, sillä kuten Ross huomaa, Demelzalla on taipumus onnellisuuteen ja iloisuuteen.
 
Minä en erityisemmin pidä Demelzan hahmosta, sillä vaikka hän onkin vilpitön, on hänen tietämättömyydessään ja auttamisenhalussaan jotain melkoisen ärsyttävää. Vaikka Demelza kasvaa ihmisenä koko ajan ja löytää omia vahvuuksiaan ja oppii hyödyntämään niitä, on hän silti melkoisen riippuvainen miehestään. Kun ottaa huomioon tapahtuma-ajan, se tuntuu ihan ymmärrettävältä. Joskus kuitenkin kaipaisin Demelzaan enemmän särmää. Rossissa särmää todella on ja ehkä juuri siksi hän on minulle mieluisa hahmo.
 
Aion ehdottomasti jatkaa matkaani Poldarkin suvun parissa ja tyytyväisenä jo laitoin merkille, että syksyllä ilmestyy sarjan neljännen osan suomennos. Sitä ennen luen tietysti kolmannen osan, sitten kun siihen löytyy aikaa. Tv-sarjan suhteen en ole kuitenkaan lainkaan niin varma haluanko enää katsoa muita tuotantokausia - kyllä näissä kirjoissa on sellaista viehätystä, joka ei hyvistä näyttelijöistä huolimatta filmille välity.
 
♠♠♠♠

keskiviikko 15. maaliskuuta 2017

Pohjolan porteilla

Mervi Heikkilä: Pohjolan porteilla
165 s., Haamu 2017
kansi: Suvi Kari
 arvostelukappale kustantajalta, kiitos!

Pohjolan porteilla on itsenäinen jatko-osa teoksille Louhen liitto ja Tuonella kulkijat. Päähenkilönä nähdään jo aiemmista osista tuttu Roona, yliluonnollisin kyvyin varustettu lukiolaistyttö, jolle paljastuu tässäkin osassa jotain uutta myyttisistä jumalista ja omista kyvyistään.
 
Olen pitänyt kovasti Louhi-sarjan aikaisemmista osista eikä tämäkään ollut pettymys! Heikkilä yhdistää edelleen taitavasti perinteitä ja historiaa sekä nykynuorten maailmaa, mutta jotenkin nyt Roonan todellinen syntyperä ja erikoistaidot linkittyvät entistäkin selkeämmin hänen arkielämäänsä. Mielestäni Roonan elämän tärkeät etapit yhdistyvät onnistuneella tavalla hänen yliluonnolliseen puoleensa sekä vanhoihin jumaliin. Kokonaisuudesta syntyy kiinnostava, kun lukija saa pähkäillä millä tavalla asiat vaikuttavat toisiinsa ja ennen kaikkea mistä sai alkunsa matka, jonka päätteeksi Roona saapuu itsensä Pohjan Akan porteille.

Roona on seurustellut jo kuukausia Aleksin kanssa ja suhde vaikuttaa vakaalta, mutta yhtäkkiä asiat tuntuvat muuttuvan. Roona on ottanut tärkeän askeleen suhteessaan ekan kertansa myötä ja pohtii minäkuvaansa. Roona vaikuttaa haavoittuvaisemmalta ja epävarmemmalta, sillä suhde Aleksiin ei tunnu enää niin selkeältä. Samoihin aikoihin peilikuvassa vilahtaa mystinen varjo ja Roonan isä Eerikki näkee tyttärestään näyn, joka ei lupaa mitään hyvää. Roona päättää syventyä erityistaitoihinsa ja hankkia oman samaanirummun, sillä myös hänen biologinen äitinsä Valpuri kaipaa tyttärensä taitoja avukseen.
 
Yllättäen Roonan haavoittuvaisuus ja epävarmuus näyttäytyykin myös hänen yliluonnollisella puolellaan: Roona ei tunne enää Karhun, oman eläimensä läsnäoloa. Tällä kertaa Roonalla on vastassaan entistä pahemmat viholliset eikä  tilannetta helpota lainkaan Karhun rauhoittavan ja turvallisen olemuksen puuttuminen. Nuori nainen  tuntee jäävänsä melkoisen yksin, vaikka hänellä onkin apunaan ystävänsä Sampsa sekä taitavava rummuntekijä ja samaani Iraida.

Vaikka Roonalla onkin yliluonnollisia kykyjä, hän näyttäytyy tässäkin teoksessa hyvin inhimillisenä. Hänelläkin on omat epävarmat kohtansa, johon varmasti (nuoren) lukijan on helppo samaistua. Kokonaisuudessaan Pohjolan porteilla on mielestäni otteessaanpitävä teos, jonka lukisi vaikka yhdeltä istumalta. Tietyllä tavalla tässä osassa on enemmän uhkan tuntua kuin aikaisemmissa osissa ja Roonan ajoittainen epävarmuus tuo omat väreensä tarinaan, mutta siitä huolimatta tarina tuntuu etenevän virkeästi ja hyvässä tahdissa. Kaikin puolin siis oikein onnistunut teos JA jee, tässä kirjassa tapahtuu yksi sellainen käänne, jota jo aiemmassa osassa aavistelin ja hieman salaa toivoinkin!

♠♠♠♠♠
 
Kannattaa käydä lukemassa myös Kian kommentteja Luetaanko tämä? -blogista, sillä mielestäni hän kirjoittaa tästä kirjasta hyvin!

sunnuntai 12. maaliskuuta 2017

Katri Valan Kootut runot

Katri Vala: Kootut runot
429 s., WSOY 1958, 3.p.
 
Luin viime kesänä ihastuttavan Joka tytön runokirjan, jolloin innostuin lainaamaan lisää mm. Katri Valan runoutta. En kuitenkaan ole ehtinyt aikaisemmin oikein perehtymään koko teokseen, mitä nyt lueskellut muutamia runoja sieltä täältä, joten nyt otin oikein asiakseni tutustua hänen tuotantoonsa oikein kunnolla. 
 
Tämä teos sisältää 42-vuotiaana kuolleen Katri Valan kaikki runoteokset, joita on kaikkiaan viisi kappaletta. Ne ovat Kaukainen puutarha (1924), Sininen ovi (1926), Maan laiturilla (1930), Paluu (1934) ja Pesäpuu palaa (1942). Itseäni puhuttelivat eniten Sinisen oven runot, vaikka mieluisia runoja löysinkin kaikista kokoelman osista.
 
Valan runoissa esiintyy monia eri aiheita ja usein onkin nähtävissä aiheiden jakautuminen eri kokoelmien kesken. Esimerkiksi Valan esikoisteoksen Kaukainen puutarha runot käsittelevät mielestäni selkeimmin luontoa, jumaluutta ja eksotiikkaakin, vaikka näistä aiheista ammennetaan muissakin teoksissa. Sinisen oven runot puolestaan käsittelevät melko pitkälti monentyyppistä kaihoa ja kaipuuta, eron hetkiä, luopumista ja jopa kuolemaa. Nämäkin aiheet toistuvat muissakin teoksissa, mutta muut teokset eivät mielestäni niin pitkälti rakennu juuri näiden teemojen ympärille.
 
Tätä teosta lukiessa minulle valkeni, että Katri Vala oli hyvin monipuolinen runoilija, jonka runot puhuttelivat minua loppusoinnuttomuudesta huolimatta. Yleensä olen loppusointujen ystävä, mutta Vala on jälleen yksi esimerkki runoilijasta, jonka tuotanto ihastuttaa minua ilman loppusointujakin. Hänen ilmaisutapansa on hyvin puhutteleva samoin kuin hänen runojensa aiheet. Lukiessa oli hauska huomata, että moni minua miellyttänyt runo oli merkitty ruksilla. Oletan jonkun merkinneen omia mielirunojaan sillä tavoin, ja on jotenkin hauska ajatella, että näin vanha painos on kulkenut monien käsien läpi ja joskus joku on pitänyt erityisesti juuri samoista runoista kuin minäkin.

lauantai 4. maaliskuuta 2017

Helmikuun luetut + muita kuulumisia

Maaliskuu on jo edennyt pari päivää, mutta en ole aiemmin ennättänyt istumaan tietokoneen ääreen tekemään koontipostausta. Helmikuu oli hyvin toiminnallinen kuukausi minulle ja maaliskuu näyttäisi jatkuvan samanlaisena. Helmikuussa ehdin lukemaan tai kuuntelemaan hyvän määrän kirjoja, mutta aikaa vierähti myös elokuvia katsellen, leipoen ja kirppistuotteita kooten ja myyntiin vieden. Helmikuussa tuli myös juhlittua niin omia synttäreitä (neljännesvuosisata täynnä!) kuin kaverin kihlajaisiakin. Ja jottei juhlat loppuisi kesken, niin tänä viikonloppuna on juhlittu paapan synttäreitä. Nyt kuun vaihteessa olenkin ollut suuren elämänmuutoksen edessä, sillä työpaikkani vaihtuu.

Kirjoitin tammikuun koontipostaukseen, että työsopimukseni lähenee loppuaan eikä minulla vielä tuolloin ollut aavistustakaan mitä sen jälkeen tapahtuu. Kuten aavistelinkin, en saanut sitä työtä, johon olin hakenut ja päässyt haastatteluun. Erinäisten käänteiden jälkeen olisin voinut jäädä samaan työpaikkaan pariksi kuukaudeksi tekemään toista sijaisuutta (mistä tietysti olin kovin iloinen!), mutta sitten tulikin työtarjous samasta paikasta, josta olin hakenut töitä. Minulle tarjottiin vuoden sijaisuutta "kotikirjastossani" ja otin sen vastaan. Olen siis joutunut kokoamaan ajatuksiani moneen kertaan työjuttujen suhteen. Eilen oli viimeinen työpäiväni jo kovin rakkaaksi käyneessä kirjastossa, ja vaikka odotankin tulevaa työtäni innolla ja tiedän tehneeni oikean päätöksen, en voi väittää etteikö ikävä olisi tullut. Kun on lähes vuoden työskennellyt jossakin, asiakkaat ovat tulleet tutuiksi ja työyhteisössä viihtyy ihan älyttömän hyvin, tulee haikea olo väkisinkin. Oli niin ihana vuosi ja olen todella kiitollinen siitä, sillä se oli minulle myös ammatillisen kasvun kannalta superhyvää aikaa. Toivottavasti seuraavasta työvuodesta tulee yhtä onnistunut! Aloitan uudessa työssäni maanantaina ja yritän muistaa suunnata kohti oikeaa kirjastoa. :-)

Koska olen käynyt läpi melkoista ajatusmylläkkää, meni helmikuu pitkälti äänikirjapainotteisesti. 10 kirjaa kertyi listalle ja niistä moni on äänikirja tai sitten lastekirja. Kuukauden yllättäjä oli Antti Tuurin Talvisota, joka muutti käsitykseni Tuurista kirjailijana. Mielenkiintoisia tuttavuuksia olivat myös John Greenin kanssa kirjan kirjoittaneet Lauren  Myracle ja  Maureen Johnson, joiden tuotantoa olisi kyllä kiva lukea lisääkin.

Helmikuun kymppiin kuuluivat
Leena Lehtolainen: Väärän jäljillä 
Sinikka ja Tiina Nopola: Heinähattu, Vilttitossu ja vaari
Sinikka ja Tiina Nopola: Heinähattu, Vilttitossu ja iso Elsa
Antti Tuuri: Talvisota
Leena Lehtolainen: Minne tytöt kadonneet
John Green, Maureen Johnson ja Lauren Myracle: Let it snow
Jarno Mällinen: Kotirintama

Nyt maaliskuussa minulla on kiireistä huolimatta jo muutama kirja kesken, yksi odottaa pääsyä blogiin ja lainapinot vaappuvat ehkä korkeampina kuin koskaan. Ja minun kun piti vähentää lainoja! En kylläkään aio kaikkia lukea ja osan lainasin kirjallisuuspiiriä varten, mutta en enää kyllä taida ehtiä sinne maanantai-illaksi mitään lukemaan. Tulossa on kuitenkin tekstiä ainakin yhdestä runokirjasta, Mervi Heikkilän uutuusteoksesta Pohjolan porteilla ja Poldark-sarjan toisesta osasta Demelzan laulu. Pysykää siis mukana! :)

tiistai 28. helmikuuta 2017

50:50 - Helppo tie hoikaksi ja pysyvään painonhallintaan

Nina Sarell: 50:50 - Helppo tie hoikaksi ja pysyvään painonhallintaan
232 s., Minerva 2017
kansi: Taittopalvelu Yliveto Oy

Viime aikoina olen huomannut ajattelevani entistä enemmän valintojani monenkin eri asian suhteen. Ehkä tässä kuussa ikämittariin pyörähtänyt 25 näkyy juuri siinä, että jollakin tapaa elämänarvojen uudelleen miettiminen tuntuu ajankohtaiselta, vaikka ei tietoinen valinta olekaan. Seinäjokelaisen sairaanhoitajan Nina Sarellin kirjoittaman tietoteoksen lukeminen on omalla tavallaan osa tätä ajankohtaista teemaani. Terveellisestä ruokavaliosta ja painonhallinnasta kertova kirja herätti kiinnostukseni, sillä vaikka olenkin pyrkinyt terveelliseen syömiseen (joskin herkutkin maistuvat), tuntuu että voisin vieläkin parantaa ruokatottumuksiani. Luinkin tämän kirjan suurella mielenkiinnolla ja löysin muutaman hyvän oivalluksen, vaikka minulle uutta tietoa ja vinkkejä ruokavalioon liittyen en tästä oikein löytänytkään.

Nina Sarell kertoo teoksessaan, että hänellä itselläänkin on menneisyytensä liikakilojen kanssa, mutta ruokailutottumuksiaan muuttamalla hän onnistui muuttamaan tilanteen. Sarell kertoo, että hän huomasi perinteisessä lautasmallissa seikkoja, jotka hänelle eivät toimineet: miten toimia keittolounaan kanssa ja miksi pasta-aterialla pitäisi syödä lisäksi vielä leipää? Sarell kertoo syöneensä perusterveellisesti, mutta siitä huolimatta painoa tuli pari kiloa lisää vuosittain. Hän päätti muuttaa ruokavalionsa ja ryhtyi fiftaamaan ruokiaan, mikä tarkoittaa sitä, että hä muutti vähitellen ruokiaan terveellisempään muotoon vaihtamalla puolet entisestä ruoasta terveellisempään. Käytännön esimerkki olkoon vaikkapa pastan vaihtaminen aluksi vain puoliksi kokojyväpastaan.

Kirjaa lukiessani minulle tuli mieleen, että fiftaus lienee hyvin toimiva keino niille ihmisille, joille terveellisten valintojen tekeminen on oikeasti vaikeaa ja suu vaatii paljon totuttelua terveellisempiin makuihin. Sinänsä malli kiinnostaa minua itseänikin, mutta toisaalta minulle ei ole koskaan ollut ongelma syödä vaalean riisin sijasta kokojyväriisiä tai lastata lautaselleni erilaisia salaatteja. Painon puolella terveelliset valinnat eivät juuri näy, sillä olen hyvin perso makealle, mutta vähitellen tämän alkuvuoden aikana olen alkanut  ryhdistäytyä myös sen asian suhteen. Kuten Sarell sanoo, oikotietä kevyempään oloon ei ole.

Sarell kertoo, että fiftaus on elämäntapa ja osa painonhallintaa eikä mikään kuuriluontoinen projekti. Mielestäni tästä teoksesta käy hyvin ilmi se, että tässä ei jankuteta laihduttamisesta, vaan halutaan aidosti auttaa ihmisiä löytämään tie kevyempään ja parempaan oloon. Fiftauksen päämääränä ei nähdäkseni ole pelkästään painonpudotus vaan uusi ja terveellisempi elämäntapa.

Minulle ajatuksiaherättävimpiä huomioita tässä teoksessa oli tietoisuuteen liittyvät seikat, kuten että pitäisi opetella tunnistamaan ja erottamaan toisistaan suun ja vatsan nälkä eli laittaa mieliteot kuriin ja oppia löytämään oikea ja terve näläntunne. Itse olen taipuvainen menemään mielitekojen perässä enkä taida olla kovin hyvä tunnistamaan erilaisia nälkätyyppejä. Ruokailutaidoista kertova osuus olikin minulle hyvin kiinostavaa luettavaa ja painui mieleeni.

Sarellin kirjan lukemisesta jäi hyvä fiilis, ja vaikka en aiokaan lähteä noudattamaan teoksessa esiteltyä neljän viikon muutosohjelmaa, niin kyllä tästä varmasti kuitenkin ammennettavaa löytyy. Tuntuu, että en voi saada tarpeeksi tietoa ja ajatuksenaiheita koskien terveellistä ruokavaliota, joten vaikka moni juttu olikin jo tuttua entuudestaan, ei tämän lukeminen kuitenkaan tuntunut ajanhukalta.  Tämän teoksen voi mielestäni lukea joko kiinnostuksesta terveellistä ruokavaliota kohtaan mutta myös painonpudotuksen ja terveellisemmän elämäntavan tueksi. Teoksen lopussa on kolmen painonhallinnassa onnistuneen ihmisen tarinat ja ne koin hyvin inspiroiviksi. 

sunnuntai 26. helmikuuta 2017

Kotirintama

Jarno Mällinen: Kotirintama
167 s., Like 2017
 
Bongasin töissä uutuushyllystä Jarno Mällisen Kotirintaman, joka oli paitsi kiinnostavan oloinen myös sopivan ohut, jotta saatoin antaa itselleni luvan lainata kotiin vielä yhden kirjan. Pikaisesti sitten päädyinkin tätä lukemaan ja kyllä tässä jotain otteessaanpitävää todella oli!
 
Eletään kesää 1941. On sota, mutta Joonaksen isä ei ole rintamalla. Joonaksen äiti on kuollut hiljattain ja isä päättää muuttaa poikansa kanssa pois entisestä kodista pohjoiseen uusille seuduille. Siellä heillä olisi uusi alku ja Joonaksen pitäisi olla reipas. Isä ei puhu eikä aina ymmärrä, että pieni poika kaipaisi toisinaan lempeyttä eikä mahdottomalta tuntuvia työtehtäviä. Joonas kuitenkin oppii pärjäämään, vaikka koko ajan taustalla elää kysymys miksi äiti kuoli ja miksei isä ole rintamalla muiden miesten tavoin.
 
Tämän teoksen vaikenemisen muurissa on tietynlaista painostavuutta, joka välillä tuntui saavan ainakin minun sydämeni pakahtumaan Joonaksen puolesta. Toisinaan painostavuus hellittää, mutta kysymykset leijuvat ilmassa koko ajan. Uuden kodin piirissä tuntuu myös olevan oma selvittämätön mysteerinsä ja metsäinen ympäristö sai välillä mielikuvitukseni vilkastumaan, vaikka mistään yliluonnollisesta ei olekaan kysymys.
 
Joonas-poikaan on helppo kiintyä, sillä äiditön poika ja isän vaitonainen synkkyys voittivat minun empatiani ja sympatiani puolelleen. Tuntuu kuin kukaan maailmassa ei olisi Joonaksen puolella, isäkin on lähinnä vain ankara, vaikka välillä vähän kehaiseekin omalla jurolla tavallaan poikaansa hyvin tehdystä työstä. Lopun tapahtumasarja, jonka sysää liikkeelle salaisuuksien avautuminen, on mieleenpainuvaa luettavaa. Menetyksen tuoma tuska yhdistyneenä vuosikausia kestäneeseen katkeruuteen ja kostonhimoon aiheuttaa tunnemylläkän, jonka kyllä aistii kirjan sivuilta.
 
Kotirintama on ensikosketukseni Mällisen tuotantoon ja se kyllä antaa vahvan näytön hänen taidoistaan. Näin lukemisen jälkeen minulle jäi kiva fiilis tästä kirjasta, vaikka se välillä tuntuikin painostavalta. Jotkin kohdat mietityttävät kyllä vielä, mutta lukukokemus sinällään on hyvin positiivinen. Kivalta tuntuu myös se, että löysin aivan sattumalta ja suunnittelematta luettavakseni näin hyvän kirjan - minun lukemiseni kun on ollut jo hyvän aikaa melko "suunnitelmallista" varauksineen ja kirjallisuuspiiri- sekä uutuuskirjoineen.
 
♠♠♠♠

lauantai 25. helmikuuta 2017

Narnian tarinat - Velho ja leijona

C.S. Lewis: Narnian tarinat - Velho ja leijona
4 cd-levyä, noin 4 h
Otava 2005
alkup. The Lion, The Witch and The Wardrobe, 1950
lukija: Mikko Leppilampi
suom. Kyllikki Hämäläinen

Kun taannoin lähdin katsomaan minkä äänikirjan lainasin, päätin ottaa vaihteluksi nuortenkirjan. Narnian tarinat on sarja, josta olen kuullut puhuttavan paljon, mutta joka on kuitenkin jäänyt minulle vieraaksi. Nyt ajattelin korjata tilanteen ja kuuntelinkin äänikirjana sarjan avausosan Velho ja leijona. Täytyy sanoa, että ihan sutjakkaastihan tarina kulki, mutta jotenkin en kuitenkaan kauheasti innostunut tästä.

Velho ja leijona kertoo neljästä sisaruksesta - Peteristä, Susanista, Edmundista ja Lucysta - jotka lähetetään toisen maailmansodan aikaan turvaan Lontoon pommituksilta vanhan professorin luo. Professorilla on iso talo ja lapset lähtevät tutkimaan sitä, jolloin Lucy menee eräässä huoneessa vaatekaappiin ja huomaa päätyneensä sitä kautta outoon maahan. Tuo maa osoittautuu Narniaksi ja siellä Lucy tapaa ystävällisen faunin, joka kertoo hänelle tarinoita Narniasta, jota paha velho hallitsee ja jossa vallitsee ikuinen talvi. Lucyn sisarukset eivät usko nuorimman juttuja, mutta pian myös Edmund onnistuu kulkeutumaan Narniaan. Siellä hän tapaa velhon, joka kertoo Narniasta aivan erilaisen tarinan kuin fauni. Kun koko sisaruskatras lopulta yhdessä pääsee vaatekaapin läpi tuohon ihmeelliseen maahan, on heidän välillään eripuraa, joka johtaa joidenkin osalta ikävyyksiin.

Velho ja leijona on sinänsä ihan mielenkiintoinen fantasiatarina, mutta jotenkin minä en löytänyt tästä mitään erityisesti itseäni sykähdyttävää. Tuntuu, että ehkä tämä sopii paremmin lapsille tai nuorille, joille teos onkin alunperin suunnattu, sillä itse pidin tätä ehkä jotenkin "kevyenä" ja olisin kaivannut jotain lisää. Minun mielikuvitustani tämä ei jostain syystä riittänyt ruokkimaan ja minua jotenkin turhautti tarinan vastoinkäymiset ja ajoittain todella nopeasti ilmenevät uudet käänteet. Erityisesti loppuratkaisu hämmensi minua, mutta toisaalta se varmaankin avaa tarinan seuraaville osille uusia väyliä kulkea.

Tätä teosta kuunnellessa työmatkat sujuivat kyllä ihan mukavasti, joten varsinaisesti en missään kohtaa kyllästynyt, vaikka jotkin asiat turhauttivatkin. Kuitenkaan en olisi kyllä tätä neljää tuntia pidempään piitannut kuunnellakaan, sillä jotenkin tarina ei kuitenkaan loppuviimein ottanut minua kunnolla mukaansa. Ehkä Harry Potterin matkassa varttuneelle tämä teos ei vain ollut riittävän maaginen ja monipuolinen. Ei minua kuitenkaan harmita, että tulin kuunnelleeksi tämän äänikirjan: onpahan taas yksi aukko kirjallisuudentuntemuksessa tilkittynä!

♠♠♠ 

tiistai 21. helmikuuta 2017

Let it snow

Let it snow - Kolme talvista rakkaustarinaa
kirjoittaneet Maureen Johnson: Jubilee Express (suom. Inka Parpola),
 John Green: Lumienkeli-ilmiö (suom. Helene Bützow) 
ja Lauren Myracle: Sikojen suojelupyhimys (suom. Kaisa Kattelus)
312 s., WSOY 2016
alkup. Let it snow, 2008
 
Let it snow sisältää kolme tarinaa, joiden aluksi kuvittelin olevan toisistaan irrallisia kertomuksia. Kun olin lukenut niistä ensimmäisen eli Jubilee Expressin ja aloittanut Lumienkeli-ilmiötä, tajusin kertomusten linkittyvän toisiinsa. Niissä esiintyvien hahmojen elämät sivuavat toisiaan ja tapahtuma-aika ja -paikka ovat samat kaikissa tarinoissa. Vaikka tarinoilla on eri kirjoittajat, on tämä teos mielestäni todella tasalaatuinen kokonaisuus eikä tyyli vaihtele kovinkaan paljon eri kirjoittajien välillä - Greenin tekstissä on tosin eniten huumoria. 
 
Jubilee Ecpress kertoo Jubilee-nimisestä tytöstä, jonka vanhemmat joutuvat kahakkaan joulun alla jahdatessaan keräilyharvinaisuuksiin kuuluvaa esinettä miniatyyrijoulukyläänsä varten. Jubilee päätetään lähettää junalla isovanhempiensa luokse, sillä vanhemmat joutuva viettämään joulupyhänsä telkien takana. Jubilee pakkaa turtana tavaransa, sillä hänen oli tarkoitus viettää joulua osittain poikaystävänsä kanssa. Kaikkien aikojen lumimyräkkä tekee tuloaan, kun Jubilee lähtee matkaan. Kesken kaiken junan matka katkeaa Gracetowniin lumikinosten vuoksi ja Jubilee hyppää koleasta junasta suunnaten läheiseen Waffle Houseen. Siellä hän tapaa jonkun, joka muuttaa hänen elämäänsä.
 
Lumienkeli-ilmiössä kolme ystävystä viettää jouluna rauhallista iltaa katsellen James Bond -elokuvia Tobinin kotona. Hänen vanhempansa ovat joutuneet lumimyrskyn saartamiksi työmatkallaan eivätkä pääse lentämään kotiin. Kesken illanvieton Waffle Housessa työskentelevä kaveri Keun soittaa ja pyytää Tobinia tulemaan paikalle niin pian kuin mahdollista: kahvila täyttyy chearleadereista, joiden juna on saarroksissa. Tobin riemastuu ajatuksesta heti, samoin JP, mutta Herttua (joka on tyttö) ei ole järin innoissaan. Kaverukset lähtevät kuitenkin auraamattomille kaduille Tobinin vanhempien autolla. Matkalle sattuu monta mutkaa ja lopuksi nähdään vielä todellinen kilpajuoksu, kun pari muutakin tyyppiä pyrkii kohti Waffle Housea eikä Keun työkavereineen aio päästää sisään enää kuin yhden porukan! Matka lumituiskussa avaa Tobinin silmät näkemään muutakin kuin huolellisesti ehostetun julkisivun.
 
Sikojen suojelupyhimyksessä Addie rypee itsesäälissä jouluna. Hän on mokannut suhteensa Jebiin eikä tämä ole saapunut jouluna Addien luokse, vaikka tämä on pyytänyt. Addien ystävät saapuvat lohduttamaan tätä, mutta kyllästyvät tämän itsekeskeisyyteen. Addie päättää näyttää ajattelevansa muitakin kuin itseään ja lupaa seuraavana päivänä työmatkallaan käydä hakemassa lemmikkieläinkaupasta Teganin teekuppipossun. Kiireinen päivä Starbucksin kassalla kuitenkin vie hänen huomionsa ja kun hän ryntää lopulta hakemaan possua, se on poissa. Addien on otettava kaikki keinot käyttöön saadakseen Gabriel-possun haltuunsa. Tapahtumat huipentuvat Starbucksiin, jonne saapunut Tobin tunnistaa Addien nimen ja kertoo tälle terveiset toiselta junamatkustajalta, jonka matka katkesi yhtä aikaa Jubileen kanssa.
 
Minä pidin eniten Jubilee Expressin tarinasta, vaikka en oikein osaakaan eriöidä miksi se oli mielestäni niin hyvä. Sen päähenkilöhahmot ainakin miellyttivät minua ja muutenkin tapahtumien kulku oli jotenkin mieluisa. Lumienkeli-ilmiössä taas on mielestäni eniten huumoria, mutta se taipuu välillä jo koheltamisen puolelle, mikä puolestaan hieman häiritsi minua. Sikojen suojelupyhimyksessä minua ärsytti Addien hahmon itsekeskeisyyden lisäksi myös hänen koko ajan kohtaamansa vaikeudet. Kaikissa tarinoissa kuitenkin oli jokin juju, joka sai minut lukemaan eteenpäin.
 
Tästä teoksesta on tekeillä elokuva ja sen pitäisi ilmestyä vielä  tämän vuoden aikana. Saattaa hyvinkin olla, että menen sen sitten katsomaan, sillä minua kiinnostaa nähdä miten tämä on valkokankaalle saatu siirrettyä. Mielestäni tämä teos on kokonaisuutena hyvin onnistunut kokonaisuus, jonka lukemista kyllä suosittelen. Vaikka Suomessa ainoastaan John Greenin nimi taitaa sanoa jotain, niin myös Johnson ja Myracle ovat Yhdysvalloissa tunnettuja kirjailijoita. Olisi kyllä mukavaa, jos heidänkin tuotantoaan alettaisiin suomentaa, sillä heillä tuntuu olevan sana hallussa.
 
♠♠♠♠