sunnuntai 23. heinäkuuta 2017

Tuulen puolella

Leena Lehtolainen: Tuulen puolella
10 cd-levyä, 10 h 29 min.
BTJ äänikirjat/Tammi 2014
alkup. Tammi 1998
lukija: Krista Putkonen-Örn

Nyt on kuunneltuna/luettuna koko Maria Kallio -sarja! Joskus sarjan parissa aloittaessani en pitänyt todennäköisenä, että koskaan saisin käytyä koko sarjaa läpi, mutta niin siinä vain kävi. Nämä äänikirjat ovat pääsääntöisesti olleet niin hyviä, että niiden kuuntelemiseen on jäänyt lähestulkoon koukkuun, joten hyvin sujuvastihan tämä projekti lopulta meni. Uusi osa on tosin tulollaan, mutta olen senkin jo ennättänyt varaamaan.

Tuulen puolella on kuudes osa Maria Kallio -dekkarisarjaan. Olen kuunnellut sarjan epäjärjestyksessä, mutta se ei ole haitannut lainkaan, etenkään kun osa jutuista on ollut tuttuja jo samannimisestä tv-sarjasta. Tuulen puolellakin oli minulla hyvässä muistissa tv-sarjan vuoksi, mutta se ei haitannut lainkaan äänikirjaa kuunnellessa. 

Maria Kallio palaa äitiyslomaltaan takaisin pestiinsä Espoon poliisin väkivaltajaoksen päälliköksi. Ihan kivuttomasti töihin paluu ei suju, sillä Marian sijaisuutta tehnyt Pertti Ström aiheuttaa mutkia matkaan. Koko jaoksella on kuitenkin kädet niin täynnä töitä, että vähitellen arki lutviintuu ja Ström menettelee siinä sivussa. Jaosta työllistävät ympäristöaktivistien väkivaltaiseksi äitynyt toiminta sekä henkirikokseksi paljastunut kuolemantapaus. Juttu tulee Mariaa lähelle, että viimeisenä viikonloppunaan äitiyslomalla hän on perheineen tutustunut Rödskärin saarella uhriksi päätyneen Juha Merivaaran perheeseen. Juhan velipuoli Mikael Sjöberg kiinnostaa Mariaa hieman liikaakin. Miten Maria pystyy asettumaan täysin ammattimaiseen rooliin työtä tehdessään?

Tuulen puolella on yhtä varmaa laatua kuin muutkin sarjan varhaisemmat osat. Vaikka meri ei ole minulle läheinen maisema ja juonikin oli tuttu, kuuntelin tätä vahvasti veden äärelle sijoittuvaa dekkari tarkkaavaisesti ja mielenkiinnolla. Lehtolainen osaa kuljettaa juonta taitavasti ja hän kuvaa miljöötä elävästi. Myös henkilöhahmojen kuvaus on varmaa, eikä Maria jostain syystä tässä osassa ärsyttänyt minua niin kuin useissa muissa kirjoissa. Mutta jokin siinäkin täytyy olla jujuna, kun Marian herättämästä välillä suurestakin ärsytyksestä huolimatta olen aina jatkanut sarjan parissa. Ehkä voisi sanoa, että Lehtolainen on saanut minut koukkuun.

♠♠♠♠

maanantai 17. heinäkuuta 2017

Sankarikoirat

Tina Finn: Sankarikoirat - Tarinoita poliisikoirien arjesta
144 s., Docendo 2017
kansi: Jarkko Lemetyinen / Katse Design
kannen kuva: Jan Tanskanen

Olen selkeästi kissaihminen, mutta törmätessäni tähän poliisikoirien arjesta kertovaan kirjaan, mielenkiintoni heräsi oitis. Poliisikoirien toiminta on minulle tuttua lähinnä Poliisikoira Rexistä, joten mitään käsitystä koirien käymästä koulutuksesta tai varsinaisista oikeaoppisista työtavoista minulla ei ollut. Tina Finnin teos paikkasi hyvin tietovajeeni ja luin tarinoita mielenkiinnolla. Olisin kuitenkin ehkä halunnut lukea enemmän teoksessa esiteltyjen yksittäisten koirien tarinoista ja niiden tekemistä ansiokkaista työkeikoista kuin koulutusvaiheista.

Sankarikoirissa esitellään 12 erilaisissa työtehtävissä toimivia tai toimineita koiria. Osa koirista toimii partiokoirina ja osalla on erikoistehtäviä, kuten esimerkiksi huumekoirilla ja ruumiskoirilla. Rotujen kirjo on niin ikään yhtä moninainen kuin tehtävienkin: löytyy niin monenmoista paimenkoiraa, noutajaa kuin terrieriäkin. Eläkeikä poliisikoirilla on 10 vuotta, mutta kuten kirjasta käy ilmi, jotkut koirat kaipaavat takaisin työpaikalleen. Yleensä koirat jäävät ohjaajansa perheen luo asumaan myös eläkeiän saavutettuaan.

Tämä teos oli mielestäni sujuvalukuinen ja jopa koirista mitään ymmärtämättömälle mielekästä luettavaa, vaikka esimerkiksi koirien koulutusta tai jalostusta koskevat osiot eivät minua kovin paljoa kiinnostaneet. Eniten minua kiinnosti kirjassa esitellyt valloittavat sankarikoirat, joista osa on jo päässyt ansaitulle eläkkeelle tai jopa siirtynyt sateenkaarisillalle. Oikeastaan minä jopa joissain määrin pelkään isoja koiria, mutta kirjan kuvat ohjaajiensa rinnalla kulkevista paimenkoirista jotenkin liikuttivat minua. Mietin millaiseen vaaraan koirat joskus joutuvatkaan ja välillä saattaa käydä huonostikin. Koirien ohjaajilta vaaditaan kylmähermoisuutta päästää uskolliset työtoverinsa ja asuinkumppaninsa riskialttiitakin tehtäviä suorittamaan. Tämän kirjan luettuani huomasin arvostavani kovasti poliisikoirien ja heidän ohjaajiensa työtä.

sunnuntai 16. heinäkuuta 2017

Karhukirjeitä kesäleiriltä

Jukka Parkkinen: Karhukirjeitä kesäleiriltä
94 s., WSOY 2004
kansi: Mika Tuominen
 
Kyselin pari viikkoa sitten kirjabloggaajilta vinkkejä hyvistä lyhyistä tarinoista, joita voisin lukea alakouluikäisille pitämässäni kirjastokerhossa. Kriteerinä oli, että tekstin pitäisi olla hauskaa, sillä aiheena oli vitsit ja huumori. Minulle vinkattiin mm. Parkkisen Karhukirjeitä, joihin en ollut ennemmin tutustunutkaan. Kun valikoin sopivia tarinoita kerhoon, tiesin heti lukevani kirjan vielä kokonaan ja oikein ajatuksen kanssa. Karhukirjeistä välittyi heti tekstin monitasoisuutta, huumoria ja hyviä juonikuvioita.
 
On kesä ja Otso viettää kesäänsä Amalia-tädin hoivissa omien vanhempiensa huidellessa ties missä. Tädin mukana Otso pääsee VPK:n kesäleirille, jossa harjoitellaan katastrofeihin valmistautumista ja tietysti paloturvallisuusasioita. Kirjeensä Otso osoittaa ystävälleen Karvoselle, joka on jäänyt kaupunkiin. Kommelluksilta leirillä ei todellakaan vältytä, sillä vapaapalokuntalaisille sangen epätyypillinen lausahdus "antaa palaa" näyttäisi toteutuvan hyvin kirjaimellisesti. Muutenkin erilaisten taitojen harjoittelu on vähän niin ja näin, sillä Amalia-täti on oikea sähläri eikä suunniteltu ohjelma onnistu yleensä läheskään niin kuin piti.
 
Karhukirjeissä on monitasoista huumoria, joka huvittaa sekä lapsilukijaa että aikuistakin. Parkkinen käyttää sanoja taitavasti ja niistä välittyy aikuisille paljon sellaista, mitä lapset eivät välttämättä huomaa. Nokkelasta sanankäytöstä kertoo jo sarjan nimi Karhukirjeitä. Tämän kirjan perusteella sanoisin, että nämä ovat mitä oivallisinta luettavaa lasten ja aikuisten yhteisiin satuhetkiin, sillä Karhukirjeiden äärellä viihtyy kaikki. Meillä ainakin oli kerhossa hauskaa lukemieni tarinoiden  parissa! Voisin jossain vaiheessa lukea vaikka lisääkin näitä ihan omaksi ilokseni.
 
♠♠♠♠♠

perjantai 14. heinäkuuta 2017

Loistava ystäväni

Elena Ferrante: Loistava ystäväni
10 cd-levyä, 12 h 4 min.
BTJ:n äänikirja 2016 (WSOY 2016)
alkup. L'amica geniale, 2011
suom. Helinä Kangas
lukija: Erja Manto

Erja Manto on suosikkini äänikirjanlukijoista, ja oikeastaan juuri siksi päätin ryhtyä kuuntelemaan Elena Ferranten suuren suosion saavuttanutta teosta Loistava ystäväni. Kieltämättä minua kiinnosti myös teoksen italialainen miljöö ja sodanjälkeiset yhteiskunnalliset muutokset, joita Ferrante kuvaa kahden erilaisen ystävyksen ohessa ja heidän kauttaan.

Suutarin tytär Lila on peloton ja uhmakas, kun taas Elena on enemmän sivustaseuraaja ja miellyttämisenhaluisempi. Lilalla on unelmia, jollaisia kohti Elena ei ikinä uskaltaisi kurkottaa ilman ystäväänsä. Vaikka tyttöjen ystävyys on ristiriitaista ja kilpailuhenkistä, yhdistää heitä kuitenkin halu selviytyä miehisessä maailmassa ja löytää oma paikkansa. Köyhyydessä kasvaneet tytöt toivovat tulevalta parempaa, Lila kiihkeämmin ja laskelmoidummin ja Elena realistisemmin ja varovaisemmin. 

Loistava ystäväni, joka kantaa alaotsikossa nimeä Lapsuus ja nuoruus, kuvaa Elenan ja Lilan varttumista lapsista nuoriksi naisiksi. Tarina jatkuu vielä kolmen kirjan verran, mutta en ole varma jaksanko ja haluanko tutustua niihin, sillä tämä teos ei oikein vastannut odotuksiani. Minusta tuntuu, että tarinan imuun oli vaikea päästä eikä juoni oikein kiinnostanut, mutta kuuntelin kirjan loppuu sen kerran aloitettuani. Täytyy myöntää, että minun on vaikea nähdä miksi tämä kirja on noussut niin suosituksi, sillä minuun tämä ei tehnyt mitään ihmeempää vaikutusta. Kuitenkin kirjan loppuratkaisussa oli jotain sellaista, joka lopultakin onnistui herättämään mielenkiintoni siinä määrin, että toisaalta minua kiinnostaisi tietää mitä seuraavaksi tapahtui.

Mielestäni Loistava ystäväni on jokseenkin tasapaksu teos, jossa ei oikein tapahdu mitään huikeaa. Päivät seuraavat toistaan, naapuruston tytöt kilpailevat keskenään milloin milläkin elämän osa-alueella ja yrittävät löytää paikkansa maailmassa. En usko, että tasapaksuuden tuntuun vaikuttaisi millään tavalla äänikirjan lukija, sillä poikkeuksetta Erja Manto on aina ollut minulle mieleen. En mielestäni myöskään ladannut tälle kirjalle liikaa odotuksia, sillä en oikeastaan odottanut tältä mitään ihmeellistä: kunhan sattumien oikusta päädyin kuuntelemaan. Tämä ei yksinkertaisesti vain tainnut olla minun kirjani, mutta eipä sitä vaan aina onnistu löytämään huippusuositun teoksen suosion salaisuutta.

♠♠♠

torstai 13. heinäkuuta 2017

Valomerkki

Anna-Leena Härkönen: Valomerkki
252 s., Otava 2017
kansi: Kirsti Maula
 
Anita on viisikymppinen kirjailija, joka potee masennusta. Erityisesti masentaa uutta kirjaa aloittaessa, mutta olo ei ole hyvä muutenkaan. Väsyttää, surettaa eikä mikään auta - paitsi ehkä hieman oloa turruttava viinilasillinen tai diapam. Syntymäpäivillään Anita kysyy ystäviltään kuka olisi valmis auttamaan häntä kuolemaan. Kysymys herättää monia tunteita hänen ystävissään, mutta itse Anita tietää ettei enää jaksa muttei silti uskalla lähteä viimeiselle matkalle ilman  läsnäolevaa läheistä.
 
Anna-Leena Härkösen kirjoissa olen aina pitänyt monestakin asiasta, kuten tekstin nasevuudesta, värikkäistä dialogeista ja huumorista, jossa on häivähdys mustuutta ja ironiaa. Valomerkki ei kuitenkaan oikein vienyt minua mennessään, vaikka siinäkin on juuri mainitsemiani asioita. Ehkä se johtuu osittain siitäkin, että omassa elämässäni on meneillään suruaika kissani poismenon vuoksi, ja Valomerkki tuntui sen vuoksi hyvin raskaalta kirjalta. Ei tietenkään ole kirjan syy, että en luin sen ehkä väärällä hetkellä. Härkösen kirjoissa on lähes poikkeuksetta ollut jotain minua puhuttelevaa, vaikka päähenkilö tai päähenkilön elämäntilanne olisi tyystin toisenlainen kuin minun. Tässä kirjassa minun oli hieman vaikea löytää puhuttelevia asioita eikä lukeminen imaissut minua mukaansa tämän teoksen kohdalla.
 
Olen lehdistä lukenut, että tässä kirjassa on peilautuvuutta Härkösen omaan elämään. Härkönen on itsekin kärsinyt masennuksesta, joten hän osaa kuvata masentuneen ihmisen elämää taitavasti - ehkä tässä tapauksessa liiankin taitavasti, sillä tarina oli vähällä uuvuttaa minut. Onneksi tarinassa kukkii myös huumoria, joka välillä hyrähdytti ulos naurahduksen. Härkösen tavassa kirjoittaa on rohkeutta, joka ei kuitenkaan mielestäni yritä shokeerata. Siitä syntyy aitoutta, jolla Härkönen kuvaa aikaamme, jossa niin moni ihminen masentuu. Kanssaihmiset eivät ehkä halua nähdä masennusta, eikä juuri kukaan halua ajatella kuolemaansa toisin kuin Anita.
 
Melko raskaalta tuntuneen teoksen lopussa onneksi välkähtää jonkinlainen valomerkki positiivisessa mielessä. Se antaa toivoa ja liennyttää lukemisen aikana mahdollisesti syntynyttä ahdistusta. Se pelastaa paljon, mutta ei silti tee tästä minun kirjaani. Ymmärrän kuitenkin kirjan ansiot, eikä minua lainkaan kaduta, että luin tämän kirjan.
 
♠♠♠½

maanantai 10. heinäkuuta 2017

Uppalan Kartanon aarre

Mervi Heikkilä (teksti) & Marjo Nygård (kuvitus): Uppalan Kartanon aarre
37 s., Haamu 2017
arvostelukappale kustantajalta, kiitos!
 
Seinäjoella sijaitseva Uppalan kartano oli minulle lapsena jonkinlainen haavetalo. Kartanon ohi ajaessamme kyselin aina mikä tuo mielenkiintoiselta näyttävä suuri vaaleanpunainen talo oikein on. Hieman villiintynyt puutarha oli omiaan ruokkimaan mielenkiintoani vielä lisää. Olen oikeastaan aina tuntenut mielenkiintoa kartanoita kohtaan, mutta Uppala siinä kerrostalojen keskellä oli jotenkin erityisen kiehtova. Voitte varmaan uskoa, että olin onneni kukkuloilla, kun pääsin muutama vuosi sitten käymään ensimmäistä kertaa tuossa lapsuushaaveideni kartanossa, joka toimii nykyään ravintolana. Kun kuulin, että on ilmestymässä Uppalan kartanoon sijoittuva lastenkirja, oli itsestäänselvää, että minä lukisin sen.
 
Uppalan Kartanon ikioma kummitus Kosti on vaipumassa epätoivoon, sillä hän on hukannut aarrearkkunsa avaimen. Hän ei kertakaikkiaan muista minne avain on jäänyt, mutta onneksi Kuuvoiman avulla taikoja tekevä Silkki-kissa lupaa auttaa. Silkki-kissan selässä Kosti Kummitus pääsee kulkemaan ajassa aina 1800-luvulle asti. Avain ei kuitenkaan ota löytyäkseen, vaikka monenlaista ystävykset matkallaan kohtaavatkin. Löytävätkö he avaimen ja ennen kaikkea onko aarre jotain herkullista syötävää, kuten Silkki toivoo? Lähde matkalle Seinäjoen historiaan Kostin ja Silkin kanssa, niin saat tietää!
 
Uppalan Kartanon aarre on mielestäni viehättävä kuvakirja, joka tarjoaa lukijalleen paikallishistoriaa mielikuvituksellisen tarinan ohessa. Tässä teoksessa on aika paljon tekstiä, joten kovin pienille lapsille tämä ei välttämättä ole oikea valinta - se on toki yksilöllistä. Heikkilän teksti on kuitenkin niin eloisaa ja värikästä, että uskon sen huvittavan lukijaansa/kuulijaansa ja auttavan pitämään mielenkiintoa yllä pidempienkin tekstipätkien kohdalla. Eloisaa ja värikästä on myös Nygårdin luoma kuvitus, joka miellyttää minun silmääni suuresti. Suosittelen kovasti tutustumaan tähän teokseen! Tämä kirja olisi myös varmasti mainio tuliainen Etelä-Pohjanmaalta, jos matkaat jonnekin ja haluat viedä jotain kotiseutuusi liittyvää lahjaksi jollekulle.

torstai 6. heinäkuuta 2017

Linnaisten kartanon viheriä kamari

Zachris (Sakari) Topelius: Linnaisten kartanon viheriä kamari
205 s., WSOY 1992, 5.p. (1.p. 1928)
alkup. Gröna kammaren i Linnais gård, 1859
suom. Ilmari Jäämaa
 
Linnaisten kartanon viheriä kamari on kauhuromanttinen tarina Linnaisten kartanon salaperäisestä kummituksesta, joka tuntuu viihtyvän erityisen hyvin viheriässä kamarissa. Kartanoa asuttaa ylhäinen leskimies eversti Littow, hänen kaksi nuorta tytärtään Anna ja Ringa, tyttöjen kotiopettajatar sekä everstin iäkäs täti, joka viihtyy yksikseen. Littowin aatelissuvussa kiertää monenlaisia sukutarinoita, joista osa liittyy läheisesti perheen kotikartanoon. Entistä salaperäisemmän kartanosta tekee viheriä kamari, jossa moni voi todistaa tapahtuneen omituisia ja selittämättömiä asioita. Kun nuori arkkitehti Lithau saapuu kartanoon suunnittelemaan sokkeloisen rakennuksen remontti, joutuu hän majoitetuksi viherään kamariin tilanahtauden vuoksi. Mutta mitä arkkitehti kokee viheriässä kamarissa? Ja miten käy useammankin nuoren sydämessä heräävälle rakkaudelle? Kuka rakastaa ja ketä?
 
Ajattelin, että Linnaisten kartanon viheriä kamari voisi olla sopivaa luettavaa kesäiltoihin huolimatta siitä, että sen miljöö on talvinen. Olin oikeassa, kauhuromanttinen tarina soveltuu mainiosti luettavaksi tähän vuodenaikaan. Tarina lähti mielestäni melko hitaanlaisesti liikkeelle ja aluksi teksti tuntui hieman sekavalta, mutta kun tarinaan pääsi hieman kiinni, pysyi mielenkiinto hyvin yllä. Kyseessä on liki 90 vuotta vanha suomennos, mikä varmasti osaltaan vaikutti siihen, että alussa oli hieman vaikea saada tekstistä kunnolla selkoa. Tarina kuitenkin kokonaisuudessaan oli ihan mielenkiintoinen, vaikka kauhua tässä ei mielestäni ollut oikein nimeksikään eikä romantiikkaakaan ihan valtavissa määrin. Mutta käsitykset muuttuvat, Stephen Kingiin tottuneet nykylukijat toki mieltävät kauhuksi ihan muuta kuin ihmiset vuonna 1859.
 
Tuntui viehättävältä lukea vaihteeksi oikeasti vanhaa teosta kaikkien uutuuksien keskellä. Yleisesti ottaen klassikoiden lukeminen on minulle mieluista, mutta niitä tulee nykyään luettua hyvin harvoin. Aion kuitenkin palata klassikkojen pariin vielä heinäkuun aikana, kun osallistun kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen. En ole vielä päättänyt mitä lukisin, mutta ehtiihän tässä!

lauantai 1. heinäkuuta 2017

Kesäkuun luetut ja muita kuulumisia

Kesäkuu kului osaltani surullisissa merkeissä. Jouduin alkukuusta tekemään yhden elämäni vaikeimmista päätöksistä, sillä minun täytyi tehdä lopullinen päätös 3-vuotiaan tyttökissani elämästä. Sydämeni on toden totta murtunut kaikista niistä vaiheista, jotka liittyivät päätöksen tekemiseen. Minun on kauhea ikävä typykkääni, ja vaikka seuranani on vielä kaksi kissaa, eivät ne voi koskaan korvata tätä menetystä: jokainen kissani on minulle yhtä rakas ja yhden puuttuminen sattuu todella pahasti. Olen pohtinut kerta toisensa jälkeen teinkö varmasti kaiken voitavani ja teinkö varmasti oikean päätöksen, vaikka kipeässä sydämessäni tiedän valinneeni viimeisen vaihtoehdon vasta tarkan harkinnan jälkeen. Rakas typy on nyt sateenkaarisillalla ja katselee sieltä meitä kaikkein rakkaimpiaan omana suojelusenkelinämme. Yritän lohduttautua ajatuksella, että nyt typykällä on aina hyvä olo, mutta menee varmasti vielä aikaa ennen kuin voin sanoa päässeeni surun muurin yli.

Koska mieleni on ollut niin sekaisin ja toisaalta keskittynyt lähinnä vain tähän yllättävään surulliseen elämänmuutokseen, en ole juurikaan jaksanut keskittyä lukemiseen ja kirjoihin. Onneksi töissä on saanut muuta ajateltavaa ja olen kiitollinen kaikesta saamastani tuesta niin työyhteisössä kuin lähipiirissänikin. Sain kesäkuussa luettua/kuunneltua neljä kirjaa. On ollut yllättävän vaikea tarttua kirjoihin, jotka olivat kesken typykän poismenon aikoihin, mutta kun sain ne luetuksi, tuntuu kuin olisin jollakin tavalla päässyt surutyössänikin eteenpäin. Eniten olen lukenut ja katsellut typykän vaiheista kertovaa tilaamaani Ifolorin kuvakirjaa, jonka kokosin akuuteimman suruni aikaan. Se on lohduttanut, itkettänyt ja hymyilyttänytkin välillä. Muut lukemani kirjat ovat

Kristiina Vuori: Filippa
Leena Lehtolainen: Ennen lähtöä
Marja Korhonen: Sydämeen tatuoitu 

Vaikka suru saattaa pulpahtaa pintaan yhtäkkiä, on kesäkuussa ollut hyviäkin hetkiä. Vähitellen mieli hoitaa itse itseään ja huomaan asteittain palautuvani enemmän omaksi itsekseni. Keskittymiskykykin tuntuu vähitellen palautuvan, joten blogin puolelle tulee varmaan tekstiä luetuista kirjoista piakkoin. Nyt palaan Linnaisten kartanon viheriän kamarin pariin. Kaikkea hyvää heinäkuuhun teille lukijani!

tiistai 27. kesäkuuta 2017

Sydämeen tatuoitu

Marja Korhonen: Sydämeen tatuoitu
184 s., Myllylahti 2017
 
Kun Marja Korhosen toinen teos Sydämeen tatuoitu alkoi kiertää kirjastossa ahkerasti lainalla, en tiennyt lainkaan mikä tämä kysyntää herättänyt teos oikein on. Kerran pysähdyin lukemaan takakansitekstiä ja kiinnostuin minäkin, sillä teoksessaan Marja Korhonen kertoo elämästään locked-in-syndrooman kanssa.
 
Korhonen oli 42-vuotias saadessaan vuonna 2004 aivorunkotukoksen, joka hoitovirheen vuoksi pääsi aiheuttamaan hänelle locked-in-syndrooman. Syndroomaan kuuluu, että potilaan keho halvaantuu, mutta mieli pysyy entisellään. Puhumisesta ja nielemisestä tulee syndrooman myötä mahdotonta, mutta Marja Korhonen viestii kirjaintaulun avulla ja kirjoittaa kirjansa ihan itse näpytellen otsahiirellä tarinansa kirjain kirjaimelta. Korhosen teos osoittaa, että vakavastakin tilanteesta voi selvitä eteenpäin ja elämään löytää uusia ilonaiheita sairauden myötä menetettyjen tilalle. Hänestä henkii sellainen elämänmyönteisyys, jota yleensä tapaa turhan harvoin.
 
Tämä teos sai minut ajattelemaan paljon vaikeuksien voittamista, esteiden ylittämistä ja elämänmyönteisyyden valtavaa voimaa. Marja Korhonen ei ole katkera eikä nurise tilastaan. Hän kertoo rehellisesti kokemuksistaan ja myöntää, että joistain asioista - kuten saunomisesta -luopuminen on ollut haikeaa, mutta paljon on tullut tilalle. Korhosen ensimmäinen kirja Häivähdyksiä kertoo hänen sairastumisestaan ja paluustaan omaan kotiinsa. Esikoisteos teki hänet tunnetuksi ja Korhonen onkin kiertänyt ahkerasti kertomassa sairaudestaan ja ajanut suvaitsevaisuuden asiaa.
 
En ole lukenut Korhosen aiempaa teosta, mutta vaikka hän tässä teoksessa kertoo lähinnä elämästään nyt, välittyy tästä silti vahvasti miten valtavan toipumisprosessin hän on käynyt läpi. Tuntuu kyllä todella uskomattomalta, että kenellekään voi sattua mitään sellaista kuin mitä Korhoselle on käynyt. Ehkä jonain päivänä lääketiede pystyy auttamaan myös halvaantuneita potilaita. Sitä Korhonen ei kuitenkaan jää odottelemaan vaan elää elämäänsä täysin palkein. Korhonen osaa olla kiitollinen elämänsä iloisista asioista eikä vaivu synkkyyteen. Se olisi hyvä oppi itse kunkin muistaa! Suosittelen tutustumaan tähän elämänmyönteiseen lukupakettiin.

sunnuntai 25. kesäkuuta 2017

Ennen lähtöä

Leena Lehtolainen: Ennen lähtöä
10 cd-levyä, 12 h 24 min.
BTJ Finland, 2014
alkup. Tammi 2000
lukija: Krista Putkonen-Örn

Kuuntelin suurimmaksi osaksi jo kesäkuun alussa dekkariviikolla Leena Lehtolaisen teoksen Ennen lähtöä. Blogini kuitenkin laahaa tällä hetkellä hieman jälkijunassa, joten saatte lukea tästä vasta nyt. Ennen lähtöä on Maria Kallio -sarjan 7. osa.

Tässä teoksessa Maria tiimeineen saa selvitettäväkseen kaupunginvaltuutettu Petri Ilveskiven surman. Tiimi pääsee nopeasti tekijän jäljille, vaikka Ilveskiven kimppuun hyökättiinkin metsäisellä polulla katseiden ulottumattomissa. Tapaus mutkistuu, kun oletettu tekijäkin näyttää olevan kadoksissa. Lisäksi näyttää siltä, että kuolemaan johtanut pahoinpitely on ollut tilaustyö, joten herää kysymys kuka ja miksi tilasi Ilveskiven pahoinpitelyn. Syitä voisi olla moniakin: Ilveskiven homous herättää närää, mutta toisaalta Ilveskivi saattoi tietää jotain sellaista, josta olisi ollut parempi olla täysin tietämätön.

Marian tiimi toimii jälleen kerran ansiokkaasti, mutta ylemmältä taholta suhtaudutaan tutkimuksiin karsaasti ja niiden keskeyttämistä vaaditaan. Marian epäilyt salakähmäisestä päätöksenteosta yltyvät entisestään, kun erästä juttuun keskeisesti liittyvää vaikuttajaa tunnutaan tiedottavan tutkimusten edistymisestä tiiviiseen tahtiin. Jutun ripeä selvittäminen on Marian tiimissä etusijalla, vaikka tutkinnan keskeyttämisestä puhutaan, sillä uhka näyttää kohdistuvan jo Marian perheeseenkin. 

Poliisin työn ohella sarjan tässäkin osassa on keskiössä myös Marian ja Antin perhe-elämä. Perheeseen kuuluu jo pieni Iida, mutta ajatus toisesta lapsesta elää etenkin Antin haaveissa. Maria luovii erilaisten tulevaisuudentoiveidensa ristipaineessa eikä oikein itsekään tiedä mitä tulevalta kaikkein eniten toivoo. Huolia aiheuttaa myös työn riskialttius, joka näyttää ulottuvan jo Marian kotiin asti.

Ennen lähtöä osoittautui yhtä sujuvasti eteneväksi dekkariksi kuin aikaisemmin lukemani/kuuntelemani sarjan vanhemmat osat: uudemmat osat eivät ole tuntuneet niin vetäviltä kuin tämä aikaisempi tuotanto. Olen nyt käynyt tämän sarjan lähestulkoon läpi, sillä enää yksi osa on kuuntelematta. Syksyllä sarjaan on toki tulossa jatkoa ja olenkin tulevan äänikirjan jo varannut. Vaikka Lehtolaisen kirjoissa on mielestäni usein jotain pientä hiomisen varaa, ovat ne kuitenkin viihdyttäviä ja mukaansatempaavia, ja niiden henkilöhahmojen parissa aika kuluu. Ehkäpä siis siirryn tämän sarjan jälkeen Lehtolaisen Hilja Ilveskero -sarjan pariin.

♠♠♠♠

keskiviikko 21. kesäkuuta 2017

Aino Kallas - Maailman sydämessä

Silja Vuorikuru: Aino Kallas - Maailman sydämessä
322 s., Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2017
kannen suunnittelu: Anne Kaikkonen, Timangi
kannen valokuva: Salon Strindberg, Historian kokoelma, Museovirasto
 
Kiinnostukseni Aino Kallaksen elämää ja tuotantoa kohtaan heräsi melko tarkalleen 9 vuotta sitten. Olin tuolloin ysiluokkalainen ja meidän piti koulussa tehdä äidinkielen kurssille isompi essee, joka käsittelisi jotakuta kotimaista kirjailijaa. Olisin alunperin halunnut aiheekseni Väinö Linnan, mutta se meni nenäni edestä. Toinen vaihtoehtoni oli Aino Kallas, jonka elämään uppouduin suurella mielenkiinnolla. Alkukipinä Kallasta kohtaan syttyi Raili Mikkasen kirjoittaman, Aino Kallaksen nuoruutta käsittelevän nuortenromaanin Ei ole minulle suvannot ansiosta. Kiinnostuin kovasti myös Kallaksen tuotannosta, josta luin kolme teosta vaaditun yhden sijaan. Käsittelin esseessäni teosnäytteenä pääosin Sudenmorsianta, mutta luin myös Reigin papin ja Barbara von Tisenhusenin. Kallaksen elämästä jäi paljon mieleen, mutta Silja Vuorikurun teoksessa Kallaksen henkilöstä avautuu paljon sellaisia puolia, joita en aiemmin ole osannut ajatella enkä muista hänestä ihmisenä oikeastaan edes kirjoitetun.
 
Silja Vuorikurun tietokirja on ansiokasta työtä. Se käsittelee Aino Kallaksen elämää lapsuudesta kuolemaan saakka monipuolisesti, kiinnostavasti ja selkeästi. Teoksessa kulkee rinnakkain Kallaksen yksityiselämä ja kirjailijan työ, jolloin lukijalle avautuu hyvin miten suuri vaikutus Kallaksen omalla elämällä ja kokemuksilla oli hänen tuotantoonsa. Vuorikuru toteaa, että monilla Kallaksen aikalaisilla oli mielikuva hieman itsekkäästä taiteilijasta, joka vain koreili strutsinsulissaan. Kieltämättä tuo mielikuva kantaa mielestäni edelleen ja minullakin on ollut sellainen mielikuva, vaikka Kallaksen elämään olenkin ollut perehtynyt jossain määrin. Kallas kohtasi elämässään monia suuria suruja, mutta hän kesti hämmästyttävän vahvasti. Ehkä juuri se on omiaan lisäämään tiukasti istuvaa mielikuvaa hänestä yleensä. Vaikka tämä teos ei pyri luomaan Kallaksesta kaunisteltua kuvaa, tuli hänestä minulle nyt entistä inhimillisempi kaikkine epäkohtineen.
 
Kirjailijan tuotantoa käydään tässä teoksessa läpi huolellisesti ja nostetaan esiin teosten saamat kritiikit ja kiitokset sekä se miten Kallas itse niihin suhtautui. Kallaksen kirjailijaminästä paljastui ainakin minulle paljon uusia puolia, sillä jotenkin olen aina ajatellut hänen teostensa syntyneen suhteellisen helposti. Kallas näyttää kuitenkin painiskelleen kirjoittamisen kanssa välillä hyvinkin paljon. Lukiessa tätä teosta Kallaksen tuotannon moninaisuus alkoi paljastua minulle, sillä en ollut aikaisemmin oikein käsittänytkään miten paljon Kallas ehti julkaista elämänsä aikana. Itseäni hämmästytti se, miten Kallasta kohdeltiin elinaikanaan: hänen tuotantoaan ei arvostettu läheskään sen ansaitsemissa määrin, hänestä tehtiin juureton niin Suomessa kuin Virossakin mieltämällä hänet toisen maan kansalaiseksi ja kirjailijaksi, ja häneen kohdistettiin ankaraakin kritiikkiä jo pelkästään syntyperän vuoksi. Mutta Kallas kirjoitti silti eikä lannistunut, vaikka välillä tuntuu kuin hänet olisi oikein yritetty nujertaa.

Tämä teos oli oikein mielenkiintoinen ja herätti paljon ajatuksia, joiden jäsentäminen tuntuu hieman hankalalta niiden runsauden vuoksi. Sen voin kuitenkin sanoa, että tämä on varmasti kiinnostavaa luettavaa muillekin kuin Kallaksen elämästä kiinnostuneille tai hänen tuotantoaan tunteville, sillä hänen elämäänsä mahtui niin monta kohtalon käännettä, että niissä riittää ihmeteltävää aivan kaikille. Mielestäni Kallas on menestyksekkään uransa vuoksi todella ansainnut elämäkerran, jota jo hänen eläessään alettiin kirjoittaa, mutta jota ei koskaan tehty sellaisenaan valmiiksi. Nyt Vuorikuru on tehnyt työn alusta loppuun, ja kiitos siitä hänelle!

lauantai 17. kesäkuuta 2017

Filippa

Kristiina Vuori: Filippa
13 h 26 min., 1 mp3-levy
Tammi 2017
lukija: Kirsti Valve
kansi: Mika Kettunen
 
Kuuntelin viime kesänä äänikirjana Kristiina Vuoren teoksen Kaarnatuuli. Se oli ensikosketukseni Vuoren teoksiin ja tykästyin kovasti, joten halusin kuunnella myös uutuusteoksen Filippa. Tämän jaksoin kuunnella keskittyneesti läpi, vaikka mp3-levyjen kuuntelu vaatiikin nyt kärsivällisyyttä: läppärini ei toista raitoja automaattisesti, vaan ne pitää aina erikseen valita pyörimään. Filippan tarina on kuitenkin sen verran hyvä, että jaksoin moisen vaivan nähdä sen kanssa!
 
Filippa kertoo Flemingin mahtisuvun tyttärestä, joka tuntuu jäävän etenkin Klaus-veljensä varjoon. Filippa on lain puitteissa veljensä holhousvallan alla, sillä sisarusten isä on kuollut. Asemastaan huolimatta Filippa on vahvatahtoinen ja luotsaa omaa osuuttaan perinnöstä taitavasti. Yläneen kartanossa Filippa tunnetaan herrattarena, joka on vankka mutta lempeä, mistä syystä hän on pidetty alustalaistensa keskuudessa. Omaa elämäänsä Filippa ei lain mukaan voi hallita kuten tilaansa, sillä ilman holhoojan suostumusta avioliiton solmiminen on vaikeaa ja suostumuksetta avioituminen tarkoittaa perintömaista luopumista. Miksi varakkaan perheen tyttären ei sallita pääsevän aviosäätyyn? Miltä Filippasta tuntuu olla oman elämänsä herratar, mutta ei kuitenkaan aivan? Kuka oikeastaan oli Filippa Fleming?
 
Tarinan kertojana toimii Filippa, joka kuvaa tuntojaan elämänsä varrelta. Hän purkaa sydäntää ja puhuu ikään kuin puhuu veljelleen Klausille, jonka hyväksyntää toisaalta janoaa, mutta jota toisaalta jossain määrin uskaltaa uhmatakin. Filippan tarinasta käy ilmi miltä tuntuu toisaalta pelätä veljensä mielipidettä, mutta kuitenkin tuntea pakottavaa tarvetta päättää omasta elämästään ja toisinaan uhmatakin veljensä mielipidettä. Teos loihtii esiin kuvan naisesta, joka ei ehkä ihan itsekään tiedä mitä haluaa. Se myös näyttää miten ahdas 1500-luvun yhteiskuntajärjestys oli naisen näkökulmasta.
 
Mielestäni Kristiina Vuori on kirjoittanut mielenkiintoisen tulkinnan mahtisuvun unohdetun tyttären elämästä. Historiantunneilta monille on varmasti jäänyt mieleen Klaus Flemingin nimi eikä siihen liitetyt mielikuvat ole välttämättä mukavia, mutta ainakaan itse en ole tullut aiemmin ajatelleeksi millaista mahtoi olla kuulua tuon miehen lähipiiriin. Tämä teos vastaa omalla tulkinnallaan siihen kysymykseen. Vaikka teos on suurimmaksi osaksi fiktiota, se tuntuu aidolta ja elävältä. Vuoren tulkinta Filippan elämästä on melko hätkähdyttävä ja mielestäni hieman inhottavakin, mutta samaan aikaan ehdottomasti myös mielenkiintoinen. Teos on kirjoitettu hyvin sujuvasti ja täytyy sanoa, että tarina vei mennessään.
 
♠♠♠♠

sunnuntai 4. kesäkuuta 2017

Toukokuun luetut

Kylmä, tuulinen ja kaikkea muuta kuin keväinen toukokuu on jäänyt taakse ja toivon todella, että lämpö saapuisi lopulta jäädäkseen koko kesäksi. Odotan jo innolla, että pääsisin uimaan luonnonvesiin ja lukemaan kirjoja rannalle auringonpaisteeseen, sillä se on kesäisiä mielipuuhiani. Kävin eilen äitini kanssa ajelemassa ympäri kotipitäjääni ja samalla poikettiin suvun kesäpaikalle. Lammen vesi oli vielä ihan tajuttoman kylmää, joten lämmintä ilmaa kaivataan että edes juhannuksena tarkenisi mennä uimaan. Kesällä minulla ei ole lomaa ennen elokuun loppua, mutta onneksi vuorokaudesta jää töiden jälkeen vielä monta tuntia aikaa tehdä kaikkea kesäistä kivaa. :)

Toukokuussa kirjablogistanian saavutti jälleen suruviesti, kun Ullan luetut kirjat -blogin Ullan puoliso ilmoitti Ullan menehtyneen vaikeaan sairauteen. Me kirjabloggajaat emme ole vielä tokeentuneet Lukutoukka-Kristan poismenon jättämästä aukosta, kun menetimme jo toisen bloggaajakollegan. Minä seurasin Ullan blogia melko ahkerasti ja toisinaan myös kommentoimme toistemme blogeja, ja vaikka emme tunteneet toisiamme sen kummemmin, veti tämäkin uutinen minut sanattomaksi. Minun täytyy myöntää, että nämä suruviestit ovat jonkin verran vaikuttaneet innokkuuteni pyöriä blogistaniassa, sillä se muistuttaa vielä tuoreesti kahden blogin hiljentymisestä.

En ole kuitenkaan menettänyt lukuintoani tai kiinnostustani bloggaamiseen, vaikka hieman olen joutunut ajatuksiani keräilemäänkin välillä. Luin toukokuussa kahdeksan kirjaa, joista viimeisin oli oikein täysosuma minulle. En voi kylliksi hehkuttaa Kirsi Pehkosen uutuusteosta Sydämenasioita Jylhäsalmella, joka viritti mieleni kesätaajuudelle erittäin onnistuneesti. Myös Enni Mustosen Ruokarouvan tytär lunasti odotukseni. Lukukuuni oli monipuolinen ja kiinnostava: viihdettä, romantiikkaa, erotiikkaa, tietokirjallisuutta, nuortenkirja, historiaa ja kissatarinoita.

Enni Mustonen: Ruokarouvan tytär 
Tuula Kallioniemi: Villi viikko
James Herriot: Elämäni kissat

Kävin toukokuussa myös teatterissa, sillä lopultakin otin itseäni niskasta kiinni ja hankin lipun Seinäjoen kaupunginteatterin Täällä Pohjantähden alla -näytelmän esitykseen. Tiesin jo heti ensi-illan koittaessa haluavani nähdä kyseisen näytelmän, mutta vasta viime tingassa varasin lipun viimeiseen näytökseen. Täällä Pohjantähden alla -trilogia ja etenkin sen ensimmäinen osa on vaikuttanut minuun paljon, sillä 15-vuotiaana kirjaa lukiessani maailmankuvani koki muutoksia ja teos on siksi minulle hyvin tärkeä. Teatteriesitys teki mielestäni hyvin kunniaa Linnan alkuperäisteoksille ja herätti paljon tunteita. Lavastus oli myös mielenkiintoisesti toteutettu, sillä se oli melko niukka ja jätti tilaa dramaattisille tapahtumankuvauksille ja kiinnitti huomion ansiokkaisiin roolisuorituksiin. Olen iloinen, että todellakin tulin menneeksi näytelmää katsomaan. Olen viimeksi käynyt teatterissa lukioikäisenä, jos kesäteatteria ei lasketa, ja kokemus oli oikein hyvä. Minun täytyy myöntää, että lipunostoani ehkä jonkin verran jarrutti se, että teatteri on minulle hieman vierasta maaperää ja ehkä alitajuisesti hieman jännitin miten kaikki toimii. Vaan kuten minulla on ollut tapana, niin uusia elämyksiä kohti vaan rohkeasti! Aion kyllä uusia teatterikäyntini jahka jotain kiinnostavaa tulee ohjelmistoon. :)

Vaikka en ole tehnyt kesäksi mitään erityisiä lukusuunnitelmia, haluaisin silti päästä lukemaan mahdollisimman paljon oman hyllyn lukemattomia kirjoja ja ottaa uusintalukuun joitain vanhoja suosikkeja. Kirjaston lainakirjoja on vielä vino pino odottamassa, mutta yritän olla nyt lainaamatta enää juurikaan enempää ja ujuttaa lainakirjojen lukemisen lomaan myös oman hyllyn kirjoja. Ainoa varma suunnitelmani on osallistua heinäkuussa Klassikkohaasteeseen, mutta muuten aion lukea fiilispohjalta. Tällä hetkellä minulla ei ole edes juurikaan varauksessa sellaisia teoksia, jotka saapuisivat kovinkaan pian, joten fiilispohjalta lukeminen on todellakin tavanomaista mahdollisempaa. Hauskaa ja lämmintä lukukuuta kaikille!

torstai 1. kesäkuuta 2017

Sydämenasioita Jylhäsalmella

Kirsi Pehkonen: Sydämenasioita Jylhäsalmella
190 s., Karisto 2017
kannen kuva: Fredrik Schlyter/Johner
kannen suunnittelu: Saana Nyqvist
 
Aiemmin keväällä kirjakatalogista huomasin, että pian ilmestyy uuden maalaisromanttisen kirjasarjan avaus. Kyseessä on tietenkin tämä Kirsi Pehkosen Sydämenasioita Jylhäsalmella, jota hatarien muistikuvieni mukaan jossain kehuttiin takuuvarmaksi hitiksi Anneli Kivelän Katajamäki-sarjan faneille. Sen perusteella minäkin suosittelin tätä töissä asiakkaille, ja päätinpä itsekin tutustua tähän kirjaan ja katsoa mitä itse olisin tästä mieltä. Olen jo vuosia sitten lukenut Katajamäki-sarjan avausosan, ja pidin lukemastani, joten mikään huono suositus ei kyseiseen sarjaan rinnastaminen ole.
 
Sydämenasioita Jylhäsalmella kertoo alle 30-vuotiaasta Riinasta, jonka elämä on heittänyt ylösalaisin: Riinan avopuoliso Aki on pakannut tavaransa ja lähtenyt. Samalla ovenavauksella Riina menetti takuuvarman kesätyöpaikan Akin isän firmassa, mutta vastavalmistunut maisteri ei lannistu. Hän saa kesätyöpaikana Sirkka-tädin lossikahvilasta Jylhäsalmelta. Kaupungissa Riinaa on vaivannut levottomuus, mutta vähitellen saavuttuaan lapsuutensa kesämaisemiin Jylhäsalmelle hän huomaa rentoutuvansa ja nauttivansa kesästä ja työstään.
 
Miten nautittavaa luettavaa tämä olikaan! Tykästyin heti alusta lähtien teoksen idylliseen kesätunnelmaan, aitoihin ihmisiin ja mukavasti etenevään juoneen. Minä ihan jään odottamaan koska sarja mahtaa saada jatkoa, niin paljon tähän tykästyin. Mielestäni tämä onkin mitä erinomaisinta kesäluettavaa: rentoa, romanttista ja viihdyttävää. Jylhäsalmi lossikahviloineen, maisemineen ja ihmisineen piirtyi eteeni pirteänä, houkuttelevana ja ennen kaikkea idyllisenä - mutta ei liian, sillä paikka tuntui silti uskottavalta. Miljöö on ihastuttava ja kuvattu juuri sellaiseksi kuin kesäisen Suomen pitääkin olla. 
 
Päähenkilö Riina on järkevä ihminen ja pidin hänestä siksi aivan erityisesti, mutta ei uuden tulokkaan sukutaustasta ja miesasioista kiinnostuneet jylhäsalmelaisetkaan ikäviltä tuntuneet. Vaikka hahmoissa oli tiettyjä stereotyyppisiä piirteitä riuskasta tekijänaisesta vähän lapatossumaiseen vanhaanpoikaan asti eivät hahmot silti tuntuneet mitenkään kliseisiltä. Heidän parissaan viihtyi.
 
Vaikka sinänsä jotkin juonenkäänteet olivat ennalta-arvattavia, se ei haitannut minua yhtään, sillä tässä tarinassa on kuitenkin sopivasti yllätyksiä ja kiperiäkin paikkoja. Oikeastaan tämä teos on sekoitus kaikkea sitä mitä viihdyttävän hyvänmielen kirjan pitääkin mielestäni sisältää: huumoria, romantiikkaa ja vähän kommelluksiakin. Kyllähän tässäkin kirjassa on tietysti pieniä puutteita, sillä esimerkiksi lauserakenteet tuntuivat paikoitellen hieman kankeilta, mutta sellainen pikkujuttu on helppo antaa anteeksi, kun kirjassa on paljon enemmän niitä valloittavia piirteitä.
 
♠♠♠♠♠

keskiviikko 31. toukokuuta 2017

Elämäni kissat

James Herriot: Elämäni kissat
175 s., Otava 1995
alkup. Cat Stories, 1994
suom. Aarne T.K. Lahtinen, Heidi Järvenpää
 kuvitus: Lesley Holmes

Jokin aika sitten näin kirjaston varaushyllyssä James Herriotin (1916-1995) kirjan Elämäni kissat. Teosta vilkaistuani halusin myös lukea kirjan, ja nyt ryhdyin aikeesta tekoihin. Tämän teoksen tarinat on poimittu eläinlääkärinä toimineen Herriotin kirjoista Eläinlääkäri lennossa (1978, alkup. 1973), Eläinlääkäri vauhdissa (1979, alkup. 1974), Luojanluomat ystäväni (1987, alkup. 1977) ja Rakkaimmat ystäväni (1992, alkup. 1992). Teoksissaan Herriot kertoo löyhän omaelämäkerrallisesti eläinlääkärintyössään kohtaamista potilaista ja niiden omistajista sekä merkillisistäkin sattumista, joita eteen vuosien varrella ilmestyi. Teokset sijoittuvat Pohjois-Englantiin.

Kuten blogissani on useasti tullut ilmi, olen kissaihminen. Siksi hieman jännitin mitä tämän teoksen lukemisesta tulee, sillä kovin koskettavat kissatarinat aiheuttavat väistämättä kyynelvirtojen tulvimisen. Epäilin, että eläinlääkärin näkökulmasta kerrotuissa tarinoissa joudutaan myös kohtaamaan ikäviä asioita, ja niin sitten kävikin. Herriot kuitenkin kertoo tarinansa jotenkin niin lämpimän asiallisesti, että vältyin suurilta tunnekuohuilta. En tiedä onko se sitten hyvä vai huono asia, jos kirjailija pystyy tasapäistämään ikävät tilanteet, mutta se sai minut uskomaan Herriotin tai oikealta nimeltään Wightin olleen miellyttävä eläinlääkäri.

Elämäni kissat on novellimainen kokonaisuus, jossa lukija pääsee tapaamaan erilaisia kissoja ja tutustumaan eläinlääkärin arkeen. Teoksen kissojen tapaukset ovat kovin erilaisia: on äkillistä laihtumista, pentujen syntymää, villikissojen kesyyntymistä ja äkillisiä tajuttomuuskohtauksia. Yleensä tarinoissa kuvataan eri kissoja, mutta muutamassa tarinassa seikkailee sama kaksikko. Herriot kertoo tarinoissaan kissoista kuin aito kissanystävä vain voi. Kissat ovat omia persooniaan, mutta niin on myös työlleen omistautunut eläinlääkäri, joka toimii työssään määrätietoisen lempeästi.

Kokonaisuutena pidin tämän teoksen tunnelmasta, joka oli jotenkin arkisen kotoinen. Eläinlääkäri Herriot tuntuu olevan koko kylän Jim, joka jutustelee kaikkien kanssa ja joka on valmis auttamaan eläimiä olipa sitten arki tai pyhä, päivä tai yö. Jotenkin tätä teosta lukiessa tuli myös levollinen olo, joka ehkä johtui siitä miten vaikeimmatkin tapaukset tuntuivat selviävän tai jos tuli käänne huonompaan, niin siitäkin selvittiin. Tämän teoksen luettani voisin kuvitella jossain sopivassa kohtaa lukevani Herriotin muitakin teoksia, niin mukava olo minulla tämän teoksen luettuani on huolimatta esille tulleista ikävistä tapauksista, joita eläinlääkäri Herriot yritti hoitaa.

sunnuntai 28. toukokuuta 2017

Sinun kosketuksesi

Irene Cao: Sinun kosketuksesi - Aistien trilogia 3
226 s., Gummerus 2015
alkup. Io ti voglio, 2013
suom. Leena Taavitsainen-Petäjä 
 
Jonkin tovin näytti jo siltä, että Irene Caon Aistien trilogian päätösosa Sinun kosketuksesi tulee jäämään minulla ikuisuuskesken. Aloitin lukemaan tätä kirjaa jo kauan sitten pääsemättä puusta pitkään, mutta nyt kaipasin jotain helppoa luettavaa ja päätin kokeilla tätä uudestaan. Sinun kosketuksesi on sujuvaa luettavaa, mutta kieltämättä trilogian tässä vaiheessa Elenan hahmo alkoi jo hieman ärsyttää.
 
Sinun kosketuksesi alkaa tilanteesta, jossa Leonardosta eronnut Elena yrittää turruttaa mielensä säntäämällä sängystä toiseen ja juhlimalla päättömästi. Elenasta on kehkeytynyt itsekeskeinen akka, jolle mikään ei tunnu enää merkitsevän mitään, ei edes parhaan ystävän Gaian häät. Ennen niin tunnollisen Elenan syöksykierre meinaa jo päättyä huonosti ja onnettomuuden seurauksena hän joutuu sairaalaan. Sairaalavuoteen ääreen ilmestyy myös Leonardo, joka haluaa viedä Elenan toipumaan kotisaarelleen. Elena tarttuu tilaisuuteen, sillä muutama viikko hössöttävien vanhempien seurassa tuntuu tukalalta vaihtoehdolta. Saarella Elenan ja Leonardon välillä alkaa kipinöidä uudelleen, mutta onko vanhaan enää paluuta?
 
Aistien trilogian päätösosa on sujuvalukuinen ja kevyt kirja, jonka kyllä Elenaa kohtaan tuntemastaan alkuärsytyksestä huolimatta lukee nopeasti. Onneksi Elenan hahmokin muuttuu hieman mukavammaksi, sillä muuten olisin saattanut jättää tämän uudelleen kesken. Juoneltaan tämä kirja on melkoisen ennalta-arvattava ja etenkin loppuratkaisu tuntuu jopa naurettavan kliseiseltä, mutta kyllä tämän kirjan nyt luki. Toisinaan eroottisia kohtauksia lukiessa kuitenkin tunsin jonkinsorttista myötähäpeää, sillä niissä tunnuttiin yrittäneen tavoitella ronskiutta ja rivoutta, joka ei mielestäni lainkaan sopinut muuhun tekstiin ja joka siitä syystä alkoi tuntua jopa hieman koomiselta.
 
Aistien trilogian ensimmäinen osa oli mielestäni sävytetty hyvin aistivoimaisesti mauilla, väreillä ja tuoksuilla. Trilogian edetessä taso kuitenkin selvästi laski eikä tämä viimeinen osa yltänyt kiinnostavuudessaan läheskään avausosan tasolle. Oli kuitenkin toisaalta kiva lukea trilogia loppuun, sillä haluan aina mieluusti lukea kaikki sarjat loppuun ja etenkin jos vain yksi osa on enää lukematta.
 
♠♠½

lauantai 27. toukokuuta 2017

Jäljet - romaani Helene Schjerfbeckistä

Mila Teräs: Jäljet - romaani Helene Schjerfbeckistä
285 s., Karisto 2017
kansi: Tuija Kuusela, Stiili

Aloitin alunperin lukemaan Mila Teräksen uutuusromaania jo huhtikuussa, mutta en oikein päässyt alkua pidemmälle. Päätin jättää kirjan hetkeksi sivuun ja se tepsi, sillä nyt uudella yrityksellä kirja vei paremmin mukanaan. Ensisijainen "motiivini" lukea tämä kirja oli se, että tämä on Mila Teräksen teos. Olen pitänyt hänen aikaisemmista kirjoistaan kovasti, joten uskoin tästäkin kehkeytyvän vielä kiinnostava lukukokemus. En ollut oikeastaan lainkaan kiinnostunut teoksen aiheesta eli taiteilija Helene Schjerfbeckin elämästä ja urasta, mutta lukiessani huomasin aiheen olevan sittenkin ihan kiinnostava. Alkukankeuden jälkeen tarina alkoi vetää paremmin ja lukemisesta tuli miellyttävämpää.

Jäljet on fiktiivinen teos taidemaalari Helene Schjerfbeckistä, joka on tunnetuimpia suomalaisia taiteilijoita. Jäljet kattaa Helenen koko elämän lapsuudesta vanhuusvuosiin ja pureutuu hänen elämänsä kipupisteisiin fiktiivisellä tasolla, mutta kuitenkin aidon tuntuisesti. Lukija pääsee aistimaan Helenen rinnalla leskiäidin tyttärensä uraa kohtaan tunteman epäluulon, jo lapsuudesta asti polttaneen tarpeen maalata, oman ruumiin vajavaisuuden hyväksymisen ja tärkeiden ihmissuhteiden onnenhetket ja karikot. Mielestäni Jäljistä välittyy hyvin vahvoja tunteita, jotka toisaalta hiipivät lähelle mutta jäävät samanaikaisesti jotenkin etäisiksi. En tiedä mistä syystä, mutta koin Helenen pysyttelevän koko ajan ikään kuin harson takana ja hänen hahmostaan oli tavallaan vaikea saada otetta.

Vaikka tämän teoksen lukemisesta kehkeytyikin lopulta hyvin vaivatonta ja tarina muuttui jossain vaiheessa kiinnostavammaksi, jätti tämä teos minut siltikin jotekin kylmäksi. Tuntuu ristiriitaiselta, että vaikka teoksesta välittyy vahvoja tunteita, ne eivät kuitenkaan näin jälkeenpäin ajateltuna tunnu oikein miltään. Suurin ansio tässä teoksessa minun silmissäni taitaakin olla sujuvalukuisuus eikä niinkään itse tarina. Helenen hahmon kehittyminen oli mielestäni kuvattu hyvin, mutta sekään ei loppujen lopuksi herätä mitään suurempaa ihastusta. Voisin luonnehtia tätä kirjaa tasalaatuiseksi lukupaketiksi, jonka lukeminen ei oikeastaan vaadi mitään mutta ei juurikaan myöskään anna.

♠♠♠

torstai 25. toukokuuta 2017

Suomen Huutokauppakeisari - Keisarin vanhat aarteet

Tommi E. Virtanen: Suomen Huutokauppakeisari - Keisarin vanhat aarteet
187 s., Johnny Kniga 2017
kannen kuva: Juha Metso
 
Täytyy tunnustaa, että alunperin olen pitänyt Suomen Huutokauppakeisaria ihan typeränä ohjelmana ja ihmettelin miten kukaan jaksaa sitä katsoa. Ollessani työttömänä syksyllä 2015 televisioista tuli ohjelman vanhojen tuotantokausien uusintoja ja kerran pysähdyin sohvalle katsomaan. Muutaman minuutin katsottuani totesin, että kyseessähän onkin kiva ohjelma ja siitä pitäen olen seurannut ohjelmaa ja minusta on kehkeytynyt jopa jonkinsortin fani. Akin, Helin ja Markun seurassa viihtyy ja on aina jännä nähdä kuinka kaupat syntyvät ja mitä kaikkea Markku seuraavaksi tuunaa. Kun kuulin tästä kirjasta, tiesin heti haluavani lukea sen ja ihan kiva lukukokemus tämä olikin.
 
Kirjassa esitellään niin ohjelman synty kuin Akin ja Helin tarinakin. Teoksessa käsitellään paljon huutokauppa-alaa yleensä, mutta myös Hirvaskankaan huutokaupan saamaa suurta julkisuutta sekä sen vaikutusta paitsi yrityksen toimintaan myös etenkin Akin ja Helin henkilökohtaiseen elämään. Teos rakentuu ikään kuin Akin ja Helin vuoropuhelusta, jossa he kertovat millaista kauppojen teko on, miten heidän täytyy toimia tehdäkseen kannattavia kauppoja ja millaisia työkeikkoja heillä on tullut vastaan. Akin huutokauppakoulussa lukijaa muun muassa ohjeistetaan tunnistamaan aitoja design-esineitä. Lisäksi teoksessa on runsas kuvitus, joka koostuu melko pitkälti edellisten kausien kaupantekotilanteista tai muista kuvauksista napsituista kuvista.

Suomen Huutokauppakeisarin kirja oli kiva kirja luettavaksi ja siinä oli sopivassa suhteessa niin viihdettä kuin tietoakin. Koska en ole seurannut sarjaa alusta asti, oli mielenkiintoista lukea sen alkuvaiheista sekä tutustua tämän kirjan myötä paremmin myös Akin, Helin ja Markun muodostomaan tehokolmikkoon. Mielestäni tämä on taattua lukemista paitsi sarjan faneille myös niille, joita kiinnostaa vanhat esineet. Mielestäni tässä teoksessa nämä "vanhat aarteet" tosin olivat vähän sivuosassa, mutta kyllä tässä niihinkin päästään hieman tutustumaan ja huutokauppakoulu sekä tietolaatikot olivat faktoineen kiinnostavia.

sunnuntai 21. toukokuuta 2017

Villi viikko

Tuula Kallioniemi: Villi viikko
92 s., Otava 2017
 
Koostin tällä viikolla töissä kirjavinkkilistaa nuorille ja päätin kollegan heitosta innostuneena laittaa yhden osion otsikoksi "lyhyet kirjat", joita yläastelaiset aina säännöllisin väliajoin kaipaavat. Pyysin apua kanssabloggaajilta, sillä halusin varmistua laittavani listalle oikeasti hyviä lyhyitä kirjoja. Yksi vinkki oli tämä Tuula Kallioniemen teos Villi viikko, jonka päätin itsekin lukea.
 
Villi viikko kertoo seiskaluokkalaisesta Viltsusta, joka lähetetään kesälomallaan viikoksi mummolaan auttelemaan. Mummola on oikein kunnon landella eikä Viltsu ole asiasta innoissaan. Samaan kohteeseen saapuu myös Viltsun mielestä ärsyttävän näsäviisas Pinja sekä oikein kunnon maalaisjuntilta vaikuttava Kassu. Perillä käy ilmi, että mummo lähtee viikoksi matkoille ja jättää nuoret huolehtimaan omin päin kanoista, vuohen lypsämisestä ja muusta huushollaamisesta. Kun kyseessä sattuu olemaan alkeellinen mökki ilman sisävessaa ja juoksevaa vettä tai edes sähköhellaa, on viikosta kehkeytymässä vähintäänkin mielenkiintoinen kaikkiin mukavuuksiin tottuneille nuorille. Lisäjännitystä viikkoon tuo lähistöllä liikuskeleva outo hiippari.
 
Villi viikko on nopsaan tahtiin etenevä ja helppolukuinen kirja, jossa keskitytään juonen kannalta oleellisiin asioihin ja jätetään muut asiat sivuun. Tapahtumissa on helppo pysyä mukana ja hahmotkin ovat ihan mukavia, joten heidän seurassaan viihtyy helposti tämän lyhyen kirjan verran. Kallioniemi kuvaa mielestäni hyvin nuorten keskinäistä kanssakäymistä ja suhtautumista maailmaan sekä kirjoittaa sutjakkaa tekstiä, jonka dialogit tuntuvat nuorten suuhun sopivilta. Kaiken kaikkiaan siis onnistunut kirja, jossa lyhyessäkin ajassa ehtii tapahtumaan vaikka mitä!

maanantai 15. toukokuuta 2017

Ruokarouvan tytär

Enni Mustonen: Ruokarouvan tytär
Syrjästäkatsojan tarinoita 5
496 s., Otava 2017
kansi: Timo Numminen
arvostelukappale, kiitos kustantajalle!
 
Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinat ovat onnistuneet vuosi vuoden jälkeenkin pitämään mielenkiintoni yllä ja usein olen jo alkanut odottamaan uutta osaa hyvissä ajoin. Tänä vuonna minulle kävi jokin lipsahdus ja päädyinkin varausjonossa ties mille sijalle, vaikka yleensä olen ollut ihan ensimmäisten joukossa jonossa. Päätin pyytää tästä arvostelukappaleen, sillä en millään malttanut odottaa omaa vuoroani kirjaston varausjonossa. Kiitos kustantajalle, että soitte tälle malttamattomalle mustosfanille mahdollisuuden jatkaa sarjan parissa heti teoksen ilmestyttyä!

Kirjoitin viime kesänä Ruokarouvan luettuani, että minusta toisaalta tuntuu kuin olisin lukenut sarjan viimeisen osan, vaikka samalla ounastelin ruokarouva-Idan tyttären Kirstin pääsevän seuraavaksi tarinan keskiöön. Jostain syystä olen erityisen ylpeä oivalluksestani sarjan jatkon suhteen, sillä todellakin tämän teoksen keskiössä on nimensä mukaisesti ruokarouvan tytär Kirsti. Vaikka toisaalta tuntuu hieman haikealta ettei sarjassa enää seurata niin kiinteästi Idan vaiheita, antaa päähenkilön vaihtaminen kirjailijalle mahdollisuuden kasvattaa tätä erittäin vetävää sarjaa vielä laajemmaksi. Päähenkilön vaihtamisesta johtuen lukija pääsee myös seuraamaan yhteiskunnallisia ja kulttuurisia virtauksia aitiopaikalta Kirstin mukana, ja se tuskin olisi ollut enää mahdollista perheellisen ja aloilleen asettuneen Idan kanssa.

Ruokarouvan tytär sijoittuu vuosiin 1924-1927 ja miljöönä nähdään niin Helsinki kuin Pariisikin. Kirsti on varttunut nuoreksi naiseksi ja opiskelee ranskaa Helsingin yliopistossa aivan kuten runoutta opiskeleva kasvattisisar Allikin. Ida toivoo tyttärilleen helpompaa tietä kuin itsellään ja kannustaa tyttöjä hankkimaan maisterin paperit. Kirsti kuitenkin huomaa viihtyvänsä paremmin Miilin ompelimossa hattuja somistamassa ja pukuja suunnittelemassa kuin yliopiston luennoilla. Opintojensa ja työnsä ohella Kirsti ehtii kokea myös ensirakkauden, jonka suhteen hänen täytyy tehdä vaikeitakin valintoja. Elämä näyttää Kirstille varjoisimpia puoliaan ja hakeakseen elämäänsä uusia tuulia hän matkustaa Pariisiin. Pariisissa hän pääsee keskelle tuoreimpia muotivirtauksia ja huomaa löytävänsä uutta suuntaa elämälleen.

Ruokarouvan tytär jatkaa samalla linjalla kuin sarjan aiemmatkin osat eli mielenkiinto pysyy yllä, juonenkäänteet ovat uskottavia ja lukija pääsee tutustumaan ajan keskeisiin henkilöihin päähenkilön tuttavapiirin kautta. Kirsti tuntuu edelleen samanlaiselta helposti lähestyttävältä luonnonlapselta, jollaiseksi hänet koin Ruokarouvassa. Muut teoksen keskeiset hahmot eivät kuitenkaan tuntuneet niin "läheisiltä" kuin etenkin edellisessä osassa, mutta onneksi kiinnostava miljöökuvaus ja Kirstin vaiheet muutenkin korvaavat tuon asian. Täytyy myöntää, että en aluksi ollut kovin innostunut Kirstin Pariisiin lähdöstä, mutta Mustonen onnistuu kuvaamaan Pariisinkin hyvin kiinnostavasti ja kodikkaasti.

Tämän teoksen kansiliepeessä todetaan, että sarja jatkuu. Se on hienoa se, ja Mustosen tahdin tuntien uskallan toivoa uutta osaa jo ensi vuodelle! Odotan suurella mielenkiinnolla millaiseksi saagaksi tämä sarja kasvaakaan ja päästäänkö vielä Kirstin jälkeen seuraamaan hänen jälkeläistensä vaiheita kuin sukutarinassa ikään. En lainkaan ihmettele, että kirjastoissa Mustosen uutuukaiseen ilmestyy salamannopeasti pitkät varausjonot, sillä hän osaa kirjoittaa hyvin elävästi ja tuo historian lähelle lukijaa.

♠♠♠♠½

keskiviikko 3. toukokuuta 2017

Maailman merkillisimmät kummitustarinat

Mervi Koski: Maailman merkillisimmät kummitustarinat
256 s., Minerva 2017
kansi: Taittopalvelu Yliveto Oy
 
Kummitusperinnettä löytyy eri puolilta maailmaa, vaikka eri maailmankolkissa siihen saatetaan suhtautua eri tavalla ja alueelliset erot tarinaperinteessä voivat olla suuriakin. Itseäni kiinnostaa eniten suomalainen kummitusperinne ja tarinat aaveiden kohtaamisista, mutta maailman kummitusjutut ja uskomukset ovat olleet minulle vieraampia. Mervi Kosken Maailman merkillisimmät kummitusjutut kertoo tunnetuimmista kummitusjutuista, poltergeist-ilmiöistä ja eri maanosien perinteistä, joten nyt pääsin tutustumaan minulle uusiin juttuihin.
 
Kummitustarinat ja kummittelu yliluonnollisena ilmiönä kiehtoo minua osittain siksi, että se nivoutuu yhteen historian kanssa. Toinen syy on se, että kukaan ei oikein voi sanoa onko vai eikö kummituksia oikeasti olemassa. Tässäkin teoksessa käy ilmi, että moni tunnettu kummittelutapaus on perustunut vahvasti yksilön ja joskus jopa useiden yksilöiden kokemuksiin eikä mitään järjellistä tai tieteellistä selitystä ole tapahtumille voitu antaa.
 
Mervi Koski on koonnut teokseensa laajan kirjon erilaisia yliluonnollisia tapahtumia eikä niissä aina ole ollut kyse kuolleen ihmisen kummittelusta: aavenäyissä on nähty mm. erilaisia menopelejä laivoista autoihin sekä eläimiä. Itselleni uutta asiaa olivat kaikenlaiset haamukulkuneuvot, vaikka kieltämättä edelleen levottomien ihmissielujen tarinat kiinnostavat eniten. Koski pohjustaa aihettaan esittelemällä perustietoa kummittelusta ilmiönä sekä luomalla jokaisen luvun alussa yleiskatsauksen  tapahtumiin tai ilmiöihin, joita luvussa käsitellään. 
 
Koski kirjoittaa teoksessaan myös siitä miten kummitusjutuista on tehty bisnestä hyödyntämällä aihetta kirjallisuudessa, elokuvissa ja matkailussa. Kieltämättä onhan siinä jotain kauhuromanttista jos hotellilla tai kuuluisalla rakennuksella on oma kotikummituksensa, sillä se on omiaan luomaan jännitystä ja hohtoa miljööseen. Itse en kuitenkaan taitaisi uskaltaa yöpyä tunnetussa kummitushotellissa!
 
Mielestäni Mervi Koski on tallettanut yksiin kansiin kiinnostavasti ja monipuolisesti tätä kiehtovaa kansanperinnettä. Koska kyseessä on eri ilmentymiä käsittelevä teos, ei mihinkään aiheeseen uppouduta kovinkaan syvällisesti. Koski on kuitenkin tehnyt hienoa työtä kerätessään kaiken tämän tiedon, ja kokonaisuus on hyvin toimiva. Yleisviesti on myös hyvin selvä: kummitusjuttujen ja yliluonnollisten kokemusten kirjo on laaja ja niitä esiintyy kaikkialla maailmassa. Luin tämän kirjan parilla istumalla, joten otteessaan pitävästä teoksesta on kyse. Suosittelen kyllä kaikille aiheesta kiinnostuneille!
 
♠♠♠♠

maanantai 1. toukokuuta 2017

Huhtikuun luetut

Olen huomannut ajattelevani kuukauden lopussa yleensä, että menipäs kuukausi nopeaa. Tällä kertaa en ajattele niin, vaan huhtikuu tuntui todella poikkeuksellisen pitkältä. Loppukuusta satanut lumi vaikutti mielialaani yllättävän paljon, sillä rupesin pohtimaan mm. ehtiikö kesä tulla kunnolla ja jos niin milloin, mihin hyönteissyöjäpikkulinnut joutuvat ja miksi oi miksi ei voi paistaa aurinko. Kokonaisuutena huhtikuu oli ihan kiva kuukausi ja luin hyviä kirjoja, mutta kaipasin kevään edistymistä ja valoa. Onneksi kuun vaihtuminen toukokuuksi näyttää jo tuoneen muutoksen säätilaan, sillä lähes kaikki satanut lumi on poissa ja aurinko on paistanut koko päivän. Energiatasoni nousi huimasti auringon myötä ja kevät näyttää edistyvän nyt reippaasti.

Huhtikuuhuni mahtui hyvien kirjojen lisäksi myös pääsiäisjuhlintaa kaikkine herkkuineen, kaverimenoja, töitä, ulkoilua ja elokuvia. Katsoin pääsiäisen aikaan molemmat tuotantokaudet Naisten paratiisia, joka perustuu Emile Zolan teokseen, ja tykästyin siihen kovin. On täysin mahdollista, että jossain vaiheessa luen myös kirjan, mutta vielä en yritä sen pariin ehtiä. Kirjaston lainapinot ovat jonkin verran madaltuneet, mikä on huojentavaa: kesällä haluaisin ehtiä lukemaan omasta hyllystäni lukemattomia kirjoja ja palata vanhojen suosikkien, kuten Harry Pottereiden, pariin.

Huhtikuussa luin yhdeksän kirjaa, joista yksi tosin on lasten kuvakirja. Alkukuusta aloitin äänikirjana Liane Moriartyn Tavalliset pikku pihajuhlat, mutta se jäi kesken oikeastaan kahdesta syystä ja niiden yhteisvaikutuksesta. Ensimmäinen syy oli mp3-muoto, josta johtuen jouduin kuuntelemaan kirjaa läppärin kautta. Samaan kuvioon kuuluu toisto-ohjelman kieltäytyminen toistamasta levyä sujuvasti, sillä jouduin valitsemaan jokaisen raidan erikseen kuunneltavaksi. Toisekseen kun tarina ei kaikista uteliaisuutta herättelevistä vihjeistä huolimatta lähtenyt liikkelle kovinkaan vetävästi, en jaksanut enää nähdä vaivaa klikkailla seuraavaa raitaa toistoon. Huhtikuussa aloitin myös Mila Teräksen uutta romaania Jäljet, joka niin ikään on edelleen alkutekijöissään. Sen aion kyllä lukea loppuun toukokuussa.

Huhtikuussa luin:
Honkasalo: Pöytä yhdelle
Saarikoski: Kesä kasiysi 
Pietiläinen: Talossa ja taivasalla

Nyt alussa oleva lukukuuni on lähtenyt reippaasti käyntiin, vaikka olenkin viettänyt tänään aikaa ulkona auringosta nauttien: olen ehtinyt lukemaan jo yli puolenvälin kiinnostavaa teosta maailman merkillisimmistä kummitusjutuista. Kirjoitan siitä blogiini lähipäivinä. Mielessä risteilee jo ideat mitä sen jälkeen haluan lukea, mutta aion myös seurata jääkiekon mm-kisoja, mikä varmasti vähentää lukuaikaani. Katsotaan mitkä kaikki kirjat ehdin toivelistaltani lukemaan. Aurinkoista lukukuuta kaikille!