sunnuntai 19. marraskuuta 2017

Hotellien henget

Tiina Hautala: Hotellien henget - Kummitustarinoita suomalaisista majapaikoista
kuvitus: Suvi Kari
117 s., Haamu 2017
a-kappale, kiitos kustantajalle!
 
Kun kuulin, että kummitustarinoista jo pari kirjaa kirjoittaneelta Tiina Hautalalta ilmestyy uusi teos, tiesin haluavani lukea sen. Sainkin ilokseni Hotellien henget arvostelukappaleena kustantajalta, kiitos siitä! Tässä teoksessa Hautala keskittyy suomalaisten hotellien henkiin. Tarkasteluun pääsee 10 hotellia, joissa joko asiakkaat ja/tai henkilökunta ovat todistaneet omistuisia ilmiöitä, nähneet hahmojen ilmestyvän tyhjästä ja tunteneet tyhjissä huoneissa, että eivät todellakaan ole yksin.
 
Teoksessa tarkasteltavat 10 hotellia ovat GLO Hotel Art Helsingistä, Park Hotel Turusta, Mukkulan kartano Lahdesta, Hotelli Vanajanlinna Hämeenlinnasta, Imatran Valtionhotelli, Grand Hotel Tammer Tampereelta, Hotelli Punkaharju, Hotelli Central Vaasasta,  Hotelli Seurahuone Kokkolasta ja Hotelli Lasaretti Oulusta. Osan hotellien historia ulottuu jo satojen vuosien taakse, mutta siitä huolimatta on voitu esittää teorioita keitä kummittelijat voisivat olla ja miksi he ovat jääneet vartioimaan entistä työ- tai majapaikkaansa. Osa hengistä näyttäisi nimittäin olevan matkustavaisia, osa taas työpaikkaansa kiintynyttä henkilökuntaa.
 
Mielestäni Hautala on jälleen onnistunut kaivamaan esiin kiinnostavia tarinoita ja hän kirjoittaa niistä hyvin. Välillä kuitenkin huomasin kaipaavani vielä lisää tietoa, sillä ainakin parissa tapauksessa viitattiin johonkin tapaukseen, joka voisi selittää hengen levottomuuden, mutta asia jätettiin sen kummemmin avaamatta. Se ehkä hieman ärsytti minua, sillä tähän teokseen olisi voitu hyvin mahduttaa lisääkin tietoa: tätä olisi kyllä jaksanut lukea enemmänkin kuin 117 sivua. 
 
Kun kirja saapui käsiini, ilahduin siitä, että se oli saanut kovat kannet ympärilleen. Haamun kirjathan usein ovat pehmeäkantisia, joten tämä kovakantisuus oli mukava yllätys. Kuvitusta olisin kuitenkin kaivannut jonkin verran enemmän, joskin teoksen kuvitus on kyllä hyvin onnistunutta ja luo mystistä tunnelmaa. Olisin kuitenkin mielelläni katsellut vanhoja tai vaikka uusiakin kuvia teoksen kuvaamista hotelleista, jotta tunnelma olisi välittynyt vieläkin paremmin ja olisi ollut helpompi miettiä millaisessa paikassa näitä salaperäisiä kokemuksia on koettu.

♠♠♠♠

perjantai 17. marraskuuta 2017

Sidotut

Enni Mustonen: Sidotut
9 cd-levyä, n. 11 h
Otava 2008, alkup. 2007
lukija: Erja Manto

Sidotut on Järjen ja tunteen tarinoiden neljäs osa. Se kuvaa ensimmäisiin naiskansanedustajiin lukeutuneiden (fiktiivisten) päähenkilöidensä Hilma Maria Rantamäen ja Anna Sofia Ahlstedtin vaiheita vuoden 1913 pettymykseksi muodostuneiden eduskuntavaalien jälkeen. Kun Anna Sofia Augusta-tätinsä kuoleman jälkeen suostuu järkiavioliittoon, muuttuu talossa myös joidenkin suhtautuminen sosialistisen puoleen kansanedustajana toimineen Hilman perheeseen. Hilma perheineen päättää lähteä Amerikkaan onneaan etsimään.

Helppo ei ole sen paremmin Anna Sofian kuin Hilmankaan tie. Elämä Amerikan kultamaassa ei ole herkkua ja Harlemilaisen vuokratalon olosuhteissa olisi toivomisen varaa, puhumattakaan skraappareiden vaarallisista työoloista, jotka koskettavat myös Hilman perhettä. Vaaraa löytyy myös Anna Sofian elämästä, sillä avioliitto muodostuu väkivaltaiseksi ja kylmäksi. Paljon ehtii tapahtua ennen kuin naiset kohtaavat jälleen toisensa, eikä silloin kummankaan elämässä mikään enää ole niin kuin ennen. Kestääkö kahden eri lähtökohdista tulevan naisten välinen side kaikki elämän myrskyt?

Sidotut on paljon käänteitätekevämpi kuin sarjan aiemmat osat, ja siinä päähenkilöiden elämää ravistelee monet myrskyt. Muutaman kerran kohtalo kolhaisi päähenkilöjä niin lujaa, että melkein itsellekin tuli kyyneleet silmiin. Erja Manto kyllä lukee tarinan erinomaisesti ja siitä välittyy hienosti tekstin tunne. Odotan mielenkiinnolla mitä viidennessä osassa tapahtuu. Käsittääkseni siinä on siirrytty ajassa jo reilusti eteenpäin, mutta pianhan se selviää: otan sarjan päätösosan kuunteluun heti seuraavaksi!

♠♠♠♠

tiistai 14. marraskuuta 2017

Neljäntienristeys

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys
9 cd-levyä, 10 h 23 min.
WSOY & BTJ 2014, alkup. 2014
lukija: Krista Putkonen-Örn

Luotsaamani lukupiirin marraskuun aiheena oli Tommi Kinnusen erinomainen esikoisteos Neljäntienristeys. Olen lukenut kirjan ensimmäisen kerran toukokuussa 2014, joten nyt päätin kerrata teoksen äänikirjana. Moni asia tosin oli jäänyt elävästi mieleen, mutta siitä huolimatta välillä yllätyin miten upean tarinan Kinnunen onkaan luonut.

Aiempi kirjoitukseni Neljäntienristeyksestä löytyy täältä, eikä minulla oikeastaan ole siihen suurestikaan mitään lisättävää. Olen edelleen samaa mieltä kaikesta tuolloin kirjoittamastani, mutta nyt tuplauskierroksella kiinnitin huomiota myös sellaisiin asioihin, jotka aiemmin eivät olleet jääneet mieleeni niin isoina asioina. Yksi esimerkki tästä on isyyden kuvaus, joka nyt toisella kierroksella näyttäytyi minun silmissäni vahvemmin kuin aiemmin. Onnin hahmosta oli aiemmin jäänyt mieleen lähinnä kipuilu oman identiteetin kanssa, nyt kiinnitin huomiota häneen isänä - sen roolin Onni hoiti erinomaisesti.

Neljäntienristeys on erinomainen lukupiirikirja, sillä se herätti paljon hedelmällistä ja vilkasta keskustelua. Erityisesti puhutti teoksen teemat, mutta myös henkilöhahmoja saatiin analysoitua yhdessä. Kaikista keskushahmoista löytyi sellaisia puolia, joista juteltavaa kyllä löytyi. Etenkin Onni ja Lahja olivat hahmoista ne tietyllä tapaa ristiriitaisimmat ja siksi piiriläisten silmissä myös mielenkiintoisimmat. Keskustelun tuoksinassa vielä kahden lukukerran jälkeenkin hämmästelin miten yksityiskohdissaan rikas teos Neljäntienristeys on. Monta asiaa nousi esiin ja niiden symboliikkaa pohdittiin yhdessä. Esimerkkinä voisin mainita Onnin halun rakentaa koko ajan ylöspäin, muita korkeammalle. Pohdimme josko se symboloi jotenkin Onnin halua saada vapautta ja ilmaa ympärilleen.

Neljäntienristeys siis todellakin kestää toisenkin lukukerran ja toisaalta jopa "paranee vanhetessaan". Äänikirjatoteutus ei kuitenkaan ollut läheskään niin puhutteleva kuin itse luettu teos. Vaikka Krista Putkonen-Örn onkin jo vakiinnuttanut asemansa suosikkilukijoideni joukossa, mielestäni luenta ei yllä samalle tiiviille tasolle, jonka itse luettaessa saavuttaa. Siitä huolimatta teos itsessään ansaitsee minulta edelleen täydet pisteet.

sunnuntai 12. marraskuuta 2017

Satumainen joulu

Ilona Pietiläinen: Satumainen joulu - kauneimmat sisustukset ja herkullisimmat reseptit
189 s., Docendo 2017
 
Tutustuin viime joulun aikaan ensimmäisen kerran Ilona Pietiläisen joulukirjaan, joiden sarjaan joka vuosi ilmestyy uusi kirja. Pidin viime vuonna ilmestyneestä Kaunein joulu -kirjasta, vaikka sen sievät asetelmat eivät minun kodissani olleet tuolloin eivätkä ole nytkään toteutuskelpoisia: kissat kyllä pitävät huolen siitä, että kauniit asetelmat ovat tuossa tuokiossa vähemmän kauniita. Fiilistely on kuitenkin mukavaa, ja tämänkin kirjan kohdalla pääsin tunnelmoimaan joulua jo näin hyvissä ajoin.
 
Tuttuun tapaan Pietiläisen uudessa kirjassa on runsaasti ihania sisustusideoita, joissa keskitytään niin isoihin linjoihin kuin yksityiskohtiinkin. Ja voi kunpa jouluna olisi niin paljon lunta kuin kirjan kuvissa, sillä minulle se tuo enemmän joulufiilistä kuin kaikki koristeet yhteensä. Lunta odotellessa aion kuitenkin viritellä joulutunnelmaa ainakin herkkujen avulla. Yksi resepti, jota ehdottomasti haluan kokeilla, löytyy tästä kirjasta nimellä tuplafudget
 
Jos haluatte jo alkaa kutsumaan joulua kotiinne, kannattaa tutustua tähän kirjaan. Ideoita löytyy vaikka millä mitalla ja varmaan jokaiseen kotiin jotakin.

keskiviikko 8. marraskuuta 2017

Lokakuun luetut

Lokakuu meni ja pitkästä aikaa tuntuu, että vietin oikein kunnon lukukuun lukemalla ja kuuntelemalla peräti 11 kirjaa. Täytyy myöntää, että oli kyllä oikein mukavaa saada taas kunnolla luetuksi, sillä oikeastaan kesästä asti lukemiseni on ollut jonkinsorttista aaltoliikettä. Marraskuunkin puolella olen saanut pari kirjaa hyvään vauhtiin, mutta niistä kerron sitten ajallaan enemmän.

Lokakuun parhaita juttuja oli ehdottomasti ensilumi, joka tosin valitettavasti suli muutaman päivän kuluttua ja viimeistään nyt on enää muisto vain. Ensilumi on minulle aina inspiroiva kokemus ja siitä innostuneena joulujutut vetivät minua puoleensa, ja niinpä ikkunoillani valaisevat jo kausivalot, talven ensimmäinen riisipuurokattilallinen on syötynä ja ensimmäiset joulukirjat blogattuna. Ensilumi myös houkutteli minut käpertymään vilttiin sohvannurkkaan kirja kädessä, joten ihmekös tuo, että lukukuu tuntuu saldoltaan niin onnistuneelta.

Mitäkö siis luin? Koukuttavimpana voisin mainita Enni Mustosen Järjen ja tunteen tarinoita -sarjan, jota aloin kuunnella äänikirjana. Olen jo ihan koukussa ja neljäs osa on kuuntelussa. Ysärikirja puolestaan houkutteli esiin nostalgian tunteita, ja voisin vinkata siinä olevan hyvä joululahjaidea ysärilapsille ja -nuorille.

 Heidi Köngäs: Luvattu
Essi Huuhka ja Aino Tormulainen: Ysärikirja
Riikka Jäntti: Pikku hiiren joulu 
Enni Mustonen: Nimettömät
Enni Mustonen: Mustasukkaiset 
Olga Temonen: Olgan vegekirja 
Hanna Kinnunen ja Aino-Kuutamo Uusitorppa: Valtavan ihana 
Enni Mustonen: Lipunkantajat 

Lukupinoni alkavat taas huojua uhkaavasti, sillä sain juuri varauksesta 7 teosta, jotka yritän ehtiä joskus lukemaan jo lainassa olevien kirjojen lisäksi. Yhden laitoin jo suosiolla eteenpäin, koska tiesin siitä olevan muita varauksia. Yritän lukea rennolla otteella, jotta ei tulisi hirveää ahdistusta eräpäivien lähestyessä. Ottakaa tekin rennosti ja nauttikaa lukemista! Hauskaa lukukuuta, palailen taas piakkoin.

tiistai 31. lokakuuta 2017

Lipunkantajat

Enni Mustonen: Järjen ja tunteen tarinoita - Lipunkantajat
7 cd-levyä, n. 7 ½ h
Otava 2007, alkup. 2006
lukija: Erja Manto

Ehdin kuin ehdinkin kuuntelemaan lokakuun puolella Enni Mustosen Järjen ja tunteen tarinoiden kolmannen osan, Lipukantajat. Aiemmista osista tutut päähenkilöt Hilma Maria Mäkelä ja Anna Sofia Ahlstedt ovat tässä osassa läheisesti tekemisissä yhteiskunnallisen kuohunnan ja politiikan kanssa. Eletään aikaa, jolloin lakkoillaan ja aletaan vaatia uudenlaista päätöksentekoa säätyvaltiopäivien tilalle. Esiin nousee kysymys myös naisten äänioikeudesta.

Lipunkantajissa sekoittuu jälleen taitavasti historia, naisten arki, tunteet ja ystävyyssuhteet yli säätyrajojen. Erityisen paljon pidin siitä miten hyvin on kuvattu kahdesta eri näkökulmasta yhteiskunnallisia mullistuksia. Samalla kumpikin kokee omia henkilökohtaisia mullistuksia, kun Anna Sofian päätä sekoittaa samassa koulussa opettava naimisissa oleva mies ja Hilman elämään astuu taas Artturi Mäkelä, mies josta hän tahtoisi avioeron. Mukana kuvioissa kulkee omalta osaltaan myös Hilman nuorempi sisar Miina, joka on päässyt Ahlstedtien taloon piiaksi.

Naisten äänioikeuskysymys nousee tässä teoksessa keskeisesti esiin, kun uuden lain myötä sekä Hilma että Anna Sofia ryhtyvät ehdokkaiksi, kumpikin oman taustansa valossa. Siitä huolimatta heidän ystävyytensä kantaa, sillä kumpikin tuntuu ajattelevan olevansa nimen omaan naisten asialla - ei niinkään puolueen. Aatteet kuljettavat molempia naisia eri paikkoihin, joten kotoista arkea tässä kirjassa ei kuvata enää läheskään siinä määrin kuin aiemmissa kirjoissa.

Järjen ja tunteet tarinoita on jo tässä vaiheessa kehittynyt sangen kiehtovaksi sarjaksi, jonka parissa aika kuluu kuin huomaamatta. Odotan mielenkiinnolla mihin Hilman ja Anna Sofian tie tästä jatkuu, ja seuraava osa onkin minulla jo lainassa. Palataan sen kanssa sitten marraskuussa! 

♠♠♠♠½

maanantai 30. lokakuuta 2017

Valtavan ihana

Hanna Kinnunen & Aino-Kuutamo Uusitorppa: Valtavan ihana - Havaintoja naisen kehosta ja kiloista
190 s., Otava 2017
kansi: Sofia Pusa
 
Kehopositiivisuus on sana, joka tuntuu nousevan nykyään yhtä tiheämmällä tahdilla esiin. Mielestäni se sana kuvaa hyvin myös tätä Hanna Kinnusen ja Aino-Kuutamo Uusitorpan vastikään ilmestynyttä teosta Valtavan ihana. Teoksessa Kinnunen ja Uusitorppa kertovat omista kokemuksistaan ja nostavat esiin myös ystäviensä kokemuksia koskien kiloja (olipa niitä sitten paljon tai vähän), omaa kehoa ja omaa sekä muiden suhtautumista siihen. Sanomana on vahvasti kehotus rakastaa itseään ja olla itselleen armollinen olipa keho sitten millainen tahansa.
 
Tämä teos jakaantuu aihealueisiin, jotka ovat kauneusihanteet, lapsuus ja vanhemmuus, ruoka, terveys ja arki, naisen kehon keskipisteet, rakkaus ja tunteet. Itsestään välittämistä ja itsensä ymmärtämistä käsitellään siis monesta eri näkökulmasta ja varmaan jokainen joskus kehonsa kanssa kamppaillut pystyy löytämään kirjasta jonkin samaistuttavan kohdan. Takakannessa todetaan nyt olevan aika "uudistaa pinttyneitä käsityksiä siitä, millainen keho on sopiva ja millaisena nainen riittää". Kunnianhimoista!
 
Vaikka tämän teoksen perusajatus rohkaista kaikenlaisia ja etenkin kilojensa kanssa kamppailleita naisia rakastamaan itsestään ja olemaan itselleen armollisia on erittäin hyvä, ei se mielestäni toimi kovin hyvin. Itse koin kehopositiivisuuden välittämisen välillä jopa "lässyttämisenä", vaikka en osaakaan perustella tuntemustani tarkemmin. Ehkä kyse on siitä hieman opettavaisesta otteesta, joka tuntuu välillä nousevan esiin. Lisäksi pyrkimys ravistella kauneusihanteita ei mielestäni oikein täyty.
 
Valtavan ihana on sujuvalukuinen kirja, mutta ei mitenkään ihmeellinen. Nyt pari päivää lukemisen jälkeen minun on jopa hieman vaikea palautella mieleen mitä juuri luinkaan. Vaikka perusajatus onkin jäänyt mieleen, ei tämä kirja jättänyt suurempaa muistijälkeä. Ehkä tämä kirja voisi puhutella enemmän jotakuta sellaista, jolla on lukuhetkellä meneillään "kehokriisi". Itse en ole aina ollut tyytyväinen kehooni enkä ole sitä täysin vieläkään, mutta olen jo sinut itseni kanssa, joten tämä teos ei voi toimia minulle tsemppikirjana samalla tavalla kuin ehkä jollekulle muulle.
 
♠♠♠

sunnuntai 29. lokakuuta 2017

Olgan vegekirja

Olga Temonen: Olgan vegekirja - Kasvisruokaa läheltä koko perheelle
159 s., Tammi 2017
 
Olen testaillut Olgan vegekirjan reseptejä satunnaisesti jo jonkin aikaa ja ajattelin, että lokakuu olisi hyvä aika esitellä tämä kirja: moni on varmaan kuullut ja osa ehkä osallistunutkin Lihaton lokakuu -kampanjaan. Olgan vegekirja on inspiroinut minua kovasti ja taatusti muutama resepti jää vakiokäyttöön. Aluksi olin kyllä hieman pettynyt, sillä vasta kirjan käsiini saatuani tajusin, että kyseessä on uudistettu laitos Emäntänä Olga -kirjasta. Koin oloni jopa hieman huijatuksi, sillä etukäteen tätä seikkaa ei ollut juuri tuotu esiin. Loppujen lopuksi tämä kirja inspiroi minua kokeilemaan reseptejä ihan eri tavalla kuin Emäntänä Olga aikoinaan.
 
Arvelin vuosia sitten, että tulisin joskus ostamaan Emäntänä Olga -kirjan itselleni. En kuitenkaan ole sitä tehnyt, vaikka jotkin reseptit ovat jääneet houkuttelemaan. Muistan Emäntä-kirjasta erityisesti nuudelikeiton, joka houkutteli, mutta jota en kuitenkaan kokeillut. Saatuani uudistetun laitoksen käsiini testasin ensimmäisenä nuudelikeittoa ja ai että oli muuten hyvää! Olen tehnyt sitä jo pariin otteeseen ja jo pelkkä ajatus ihanasta kookosmaito-mausteliemestä saa veden kielelle. Testiin pääsi myös soijalihapiirakka, kasvislasagne ja soijapullat, joista etenkin soijapullat vei kielen mennessään.
 
Olgan vegekirja tuntuu edeltäjäänsä freesimmältä kokonaisuudelta, vaikka ohjeet ovat pitkälti samoja kuvia myöten. Nyt olen myös ollut innokkaampi ja varmempi testailemaan reseptejä, sillä ruokavalioni on vuosien kuluessa muuttunut entistä kasvispainotteisemmaksi ja oma kokemukseni kasvisruokien tekemisestä ja etenkin maustamisesta on kehittynyt. Olgankin ohjeita hieman soveltelin oman makuni mukaisiksi, vaikka pääosin teinkin kuten ohjeessa sanottiin.
 
Mielestäni Olgan vegekirja on innostava keittokirja myös niille, joille kasvisruoka on vieraampaa. Pienen tutustumisen jälkeen ruokien kaikki ainekset ovat löydettävissä ihan tavallisesta marketista, joten erikoisliikkeisiin ja suuriin automarketteihin ei tarvitse sännätä erikoisuuksia etsimään. Suosittelen kokeilemaan rohkeasti tämän kirjan ohjeita, minä en ainakaan joutunut pettymään testaamieni ohjeiden kohdalla!

lauantai 28. lokakuuta 2017

Nimettömät & Mustasukkaiset

Enni Mustonen: Järjen ja tunteen tarinoita - Nimettömät
7 cd-levyä, 8 h 30 min.
Otava 2006, alkup. 2004
lukija: Erja Manto
***
Enni Mustonen: Järjen ja tunteen tarinoita - Mustasukkaiset
6 cd-levyä, n. 7 h
Otava 2006, alkup. 2005
lukija: Erja Manto
 
Etsin jälleen jotain äänikirjaa kuunneltavakseni ja tutkailtuani valikoimaa päätin tarttua Enni Mustosen Järjen ja tunteen tarinoita -sarjaan, jossa on kaikkiaan viisi osaa. Varovaisesti lainasin ensin ensimmäisen, mutta heti ensimmäisestä levystä asti se oli menoa ja kirja tuli kuunneltua parissa päivässä. Nyt minulla on meneillään jo kolmas osa, mutta kirjoitan siitä sitten aikanaan.
 
Nimettömät kertoo kahden naisen tarinaa. Tavallista kansaa ja palvelusväkeä edustaa Hilma Maria Perämäki, joka on Haapajärvellä apteekkarilassa piikana. Kun apteekkari yrittää käydä kähmimään ja Hilma puolustautuu, täytyy hänen lähteä palveluspaikastaan. Tie vie hänet kauas Helsinkiin asti, apteekkarinrouvan sisaren huusholliin piiaksi. Augusta Ahlstedt on emäntänä vahvatahtoinen ja pitää mieluusti langat omissa käsissään. Tarinan toinen päähenkilö, Anna Sofia Ahlstedt, kuuluu niin ikään Augusta-neidin talokuntaan. Anna Sofia on Augustan velivainaan tytär ja Hilman kanssa suunnilleen samanikäinen. Hän edustaa parempiosaista väkeä. Molemmilla nuorilla naisilla on unelmansa ja omat esteensä raivattavana tieltään.
 
Eletään 1800-luvun loppua ja nuoret naiset elävät kovin erilaisissa maailmoissa ikätoveruudestaan huolimatta. Säätyjaosta huolimatta he jollain tapaa ystävystyvätkin. Hilma on kipakka nainen ja uskaltaa sanoa suorat sanat jopa Augusta-neidille. Anna Sofia on paljon arempi ja etsii vielä omaa tietään. Raittiusiltamissa Hilma kohtaa vaikuttavan puhujan, Artturi Mäkelän, joka vähitellen vie Hilmalta jalat alta. Kun suhde paljastuu, Anna Sofia nousee ensimmäistä kertaa tätiään vastaan hiljaisessa kapinassaan ompeluttamalla Hilmalla vaatteita, vaikka Augusta-täti kieltää yhteydenpidon langenneeseen entiseen piikaansa.
 
Hilman tie kuitenkin kulkee takaisin Augusta-neidin talouteen ja Mustasukkaisissa hän onkin jo vihitty vaimo ja pienen pojan äiti. Artturi on paljastunut itsekin viinaanmeneväksi mieheksi raittiuspuheistaan huolimatta, mutta rakkaus kantaa. Anna Sofia puolestaan jatkaa opiskelujaan kohti maisterintutkintoa ja toimii siinä sivussa opettajana. Elämä heittelee ja poliittisessa kuohunnassa Hilmakin saa tuntea kuinka mies vähitellen liukenee hänen rinnaltaan muiden asioiden pariin. Anna Sofia puolestaan kantaa sydämessään rakkautta, joka ei voi täyttyä.
 
Molemmissa näissä kirjoissa kerrotaan hienosti Suomen historiasta kahden erilaisen naisen näkökulmasta. Nämä ovat mukaansatempaavia kirjoja, joiden parissa viihtyy. Nämä ovat niin paljon muutakin kuin romantiikkaa: asiaansa uskomista, selviytymistä, vahvuutta, ystävyyttä, uskallusta ja aitoa rehellisentuntuista historiaa. Olen ihan lumoutunut Järjen ja tunteen tarinoista ja ennustanpa, että tulen kuuntelemaan tämän sarjan pikavauhtia loppuun! 
 
♠♠♠♠♠

perjantai 27. lokakuuta 2017

Pikku hiiren joulu

Riikka Jäntti: Pikku hiiren joulu
42 s., Tammi 2017
 
Ihana Pikku hiiri -sarja on saanut jatkoa! Ihastuin Hiiru-hiireen heti ensimmäisessä kirjassa pari vuotta sitten, joten täytyihän minun päästä lukemaan myös tämä uutukainen, jossa Hiiru odottaa kärsimättömästi joulua ja ahertaa jouluvalmisteluissa äitinsä kanssa.
 
Pikku hiiren joulu kertoo niistä asioista, joita varmsti monessa lapsiperheessä koetaan joulun alla: odotetaan koska saa avata kalenterin ensimmäisen luukun, leivotaan pipareita, hankitaan ja koristellaan kuusi ja odotetaan joulupukkia. Hiirunkin äiti joutuu välillä ojentamaan pikkuistaan, joka on välillä hyvin kärsimätön odotuksessaan. Kun Hiiru on salaa avannut joulukalenterista viimeisen luukun, ymmärtää äiti odotuksen käyneen Hiirulle ylivoimaiseksi.
 
Tässäkin Hiiru-kirjassa on aivan hurmaava ja lämminhenkinen kuvitus, josta välittyy kodin lämpö ja joulunajan hohto. Kuvituksen maltilliset yksityiskohdat päästävät fiilistelemään sen asian kanssa, että joulu ei ole pelkkää materiaa, vaan myös välittämistä ja yhdessäoloa. Erityisesti mieleeni jäi se, että Hiiru sai jouluna kolme lahjaa ja oli niin tyytyväinen niistä: nykyään kun lahjakasat kasvavat usein ihan hurjan korkeiksi. Hiirun joulusta kertova kirja on ihanan sympaattinen lisä sarjaan.

maanantai 23. lokakuuta 2017

The Time-Traveling Fashionista and Cleopatra, Queen of the Nile

Bianca Turetsky: The Time-Traveling Fashionista and Cleopatra, Queen of the Nile
 242 s., Little, Brown and Company 2013
kuvitus: Sandra Suy
 
Luin keväällä Muotimatkaaja-sarjan toisen osan "Marie Antoinetten palatsissa" englanniksi, koska sitä eikä tätä kolmattakaan osaa ole suomennettu. Siinä missä sarjan ensimmäinen ja toinen osa olivat kiinnostavia ja mukaansatempaavia kirjoja, tämä kolmas osa oli vähän tylsähkö ja rakenne oli osin erilainen aikamatkustuksen osalta. Kuten kuvasta näkyy, tarkoitus oli lukea tämä jo kesällä, mutta asia siirtyi syksyyn, mikä johtuu osittain siitä ettei tarina meinannut lähteä kulkemaan kunnolla heti alussa.
 
12-vuotias muotimatkaaja Louise Lambert on jälleen saanut kutsun Marlan ja Glendan vintagevaatemyyntiin. Jännityksestä kihisten Louise saapuu määräpäivänä paikalle, sillä hänellä on useampikin päämäärä vaatemyynnin suhteen: hän haluaa tietysti löytää mieluisan mekon eräisiin juhliin, mutta hän haluaa myös tietää onko hänen äitinsä joskus aikamatkannut muodin avulla. Lisäksi Louise tietysti toivoo pääsevänsä taas huikaisevalle matkalle sujautettuaan jonkin taianomaisen vintagemekon ylleen. Asiat saavat kyllä ratkaisunsa, kun Louise on ensin päätynyt upean mekon kautta Kleopatra-elokuvan kuvauksiin avustajaksi ja sieltä edelleen Egyptiin Kleopatran palvelukseen.
 
Kuten sanottu, rakenne tässä tarinassa on hieman erilainen eli yhdessä kirjassa Louise tekee oikeastaan kaksi aikamatkaa. Mielestäni oli hieman puuduttavaa odotella, että päästiin itse asiaan eli aikamatkustukseen. Lisäksi kesti mielestäni todella pitkään odottaa, että päästäisiin kirjan nimen enteilemään muinaiseen Egyptiin. Egyptissä Louise päätyy Kleopatran palvelijattareksi, jonka tehtäväksi muodostuu suojella kuningatarta salamurhalta. Hovielämä paljastuukin melkoiseksi juonitteluksi ja muinaiset egyptiläiset tavat hämmentävät Louisea melkoisesti. Sen Turetsky kyllä kirjoittaa elävästi ja historia saa hieman uudenlaista näkökulmaa Louisen matkassa.
 
Tämän kirjan lopussa käy melko varmasti ilmi, että sarja ei jatku. Tässä vaiheessa sitä voinee jo pitää varmana, sillä neljään vuoteen sarja ei ole jatkoa saanut. Toisaalta hyvä niin, sillä kuten sanottu, tämä teos alkoi jo kääntyä tylsähkön puolelle. Tämä oli kuitenkin ihan hyvä lopetus sarjalle, sillä on viisautta osata lopettaa ajoissa. Jotkin asiat jäivät mielestäni hieman avoimiksi tai niihin ei annettu kovin tyydyttävää vastausta ottaen huomioon miten suuresti niitä oli käsitelty aiemmin. Toisaalta lopussa jo mielenkiintoni vähän alkoi karkailla muille maille, joten ehkä jotain meni siksikin ohi. Tarinan jännite ei selkeästikään kanna alusta loppuun.
 
♠♠♠ 
 
Summary in English
I red this book in English since this hasn't been translated into Finnish. I want  write something about this also in English in case somebody googles this and turns out to find my blog and this text.
 
This book is third part of Time-Traveling Fashionista serie. I believe this is last part of serie and I think it is quite good: this book wasn't as interesting as other two books. Pictures are really beautiful again, but plot was rather boring since it get quite a while to start the time-traveling part in this book. I also might have wanted to read more about the history part.
 
This time Louise travels to Egypt and she founds herself as Cleopatras maid. Before she gets to Egypt, she spend a little time in Hollywood assisting filmmakers of movie Cleopatra. I think that part wasn't at all needed. Shortly I can say, that this book has good things and boring things. I don't feel I've wasted my time, but I have red many better books than this.

torstai 19. lokakuuta 2017

Ysärikirja

Essi Huuhka & Aino Tormulainen: Ysärikirja
174 s., Atena 2017
grafiikka: Aino Ahtiainen
Olen ysärilapsi, joten Essi Huuhkan ja Aino Tormulaisen Ysärikirja alkoi kiinnostaa minua heti, kun bongasin sen kirjalistoilta. Tätä kirjaa lukiessa sain huomata miten moni ysärin ilmiö elää edelleen, ja kirjan loppusanoissa (s. 160) kiteytetäänkin hyvin: "Ysäri ei ole mennyt minnekään. Sen ilmiöt ovat ajan saatossa liudentuneet osaksi populaarikulttuuria ja arkea.". Aikamatka ysäriin tuntui nostalgiselta, kuten varmasti kaikille muillekin ysärin eläneille.

Ysärikirja on jaettu kahdella tavalla. Siinä käsitellään infoaukeamina jokaista ysärivuotta kertomalla sen ajankohtaisista tapahtumista, elokuvista, musiikista ja ilmiöistä. Toinen jako on aiheittainen, ja omat lukunsa saavat mm. ruoat, kirjat, elokuvat/tv-sarjat, musiikki, pelit, vaatetus ja sisustus. Jako on toimiva ja selkeä. Tämän teoksen luettuaan taatusti tyypistä kuin tyypistä tulee ysäritietäjä, vaikka ihan jokaista yksityiskohtaa ei voisikaan vuoden tarkkuudella sijoittaa. Nyt ainakin minun on helpompi hahmottaa mitä kaikkea ysärillä tapahtuik ja mitä ilmiöitä ysärillä sai alkunsa.

Olen syntynyt helmikuussa 1992, joten ysäristä on jäänyt muisto jos toinenkin. Lapsuudessa minulla oli ihan oikea Tamagotchi, ei mikään halpaversio. Se oli vaalean mintunvihreä ja sen asukki oli munasta kuoriutuva dinosaurus, jonka nimesin Katjaksi. Jos Katja-dinoa ei hoitanut, se lähti lätkimään: pakkasi kamansa ja ruudulla marssi dinosaurus aurinkolasit päässä ja nyytti olalla. Uskon, että äitini arvosti suuresti, kun sai aamulla hoitaa Katjaa minun vielä nukkuessa.

Lapsuudessani rakastin Aino-kirjoja, jotka olivat minulla kirjastosta jatkuvasti lainassa. Kuuluimme veljeni kanssa Lasten parhaat kirjat -kirjakerhoon ja postilaatikkoon saapui säännöllisesti paketti, jonka avaaminen oli aina jännää. Lukemisen lisäksi pelasimme, meillä oli Nintendo 8, Nintendo 64 ja lopulta myös Play Station. Super Mario oli suosikkipelini. Televisiosta katsottiin Vili Vilperiä ja Muumeja. Varmaan monella ysärilapsella on samanlaisia muistoja! Lisäksi muistan jo ysäriltä Metsolat, Ruusun ajan, Puhtaat valkeat lakanat ja Blondi tuli taloon -sarjat.

Noin viikko sitten Valion facebook-sivulle oli nuori nainen kirjoittanut pyynnön saada Fanny-vanukas takaisin kauppoihin. Olen itsekin kaivannut sitä monesti, se oli niin hyvää, samoin kuin Naminami-vanukkaat. Muistan myös pienet karkkirasiat, Känkän ja Ränkän. Lauantaisin saunan jälkeen saatiin juoda limsat, joista muistikuviini on jäänyt niin muumilimsa kuin spidermankin, josta jäi sininen jälki veljeni ylähuuleen joka kerta. :-D Muistelisin myös juoneeni Hessu Hopon kuvalla varustettua limsaa, lasipullosta tottakai! Meillä kotona syötiin aika perusruokia, perunoita ja kastikkeita, keittoja ja makaronilaatikkoa. Joskus oli pitsapäivä, jolloin tehtiin aina jauhelihapitsaa.

Meillä oli aika tyypillinen ysärisisustus, kuten nyt tiedän. Luulin tähän asti, että kinder-keräilyhahmojen laittaminen ikkunanväleihin oli jokin erityisjuttu, mutta ilmeisesti se olikin aika yleistä. Meidän huoneen ikkunanvälissä seikkaili mm. virtahepoja. Leluja meillä oli muutenkin tosi paljon ja Barbie-kokoelmani oli monen mittapuulla sangen mittava. Yksi ikimuistoisimmista lahjoistani oli saada barbi, jonka mukana tuli sininen hiusväri, jolla sai värjätä nuken hiukset. Eräänä jouluna sain Simba-pehmolelun, josta myöhemmin tuli veljeni kanssa jopa riitaa - hänelle piti ostaa oma leijonapehmolelu, jotta sain pitää Simban itselläni.

Menin kouluun syksyllä 1999 ja aloitin opintoni Iloisen aapisen Onnin ja Ennin kanssa. Noihin aikoihin Pokémonit nousivat ilmiöksi ja suuri haave oli saada Pikachu-kortti keräilykorttipaketista. Veljelläni sellainen oli, mutta minulla olikin sitten Raichu. Kaikenlaisia karkkeja myytiin Pokémon-lelujen kyljessä tai leluja karkkien, miten vain. Spice Girls löytyi myös karkkihyllyltä tikkarina, jonka sisällä oli purkka ja paketissa tarra. Ystäväkirjoihin kirjoitettiin lempibändiksi Spice Girls vaikkei varmaan kellään ollut hajuakaan mistä viisikko lauloi. Kouluun puettiin collegevaatteita ja talvella päähän painettiin hiippapipo, joka ei meinannut millään pysyä kunnolla päässä. Muistan hyvin elävästi miten ärsyttävää se oli!

Tästä tekstistä tuli nyt tällainen muistojen luettelo enemmän kuin kirja-arvio, mutta toisaalta tästä näkee miten suuri vaikutus tällä kirjalla minuun oli. Oli ihanaa päästä oikein kunnolla muistelemaan ysäriä tämän kirjan kautta, sillä harvoin tulee muisteltua noita vuosia niin suurena kokonaisuutena. Olisin mielelläni kuvittanut tätä juttua ysärijutuilla, joista esimerkiksi leluista melkeinpä kaikki ovat edelleen tallessa lapsuudenkodissani. En kuitenkaan lähtenyt niitä kaivelemaan, sillä veikkaanpa, että olisin syventynyt niihin pieteetillä ja kuluttanut niiden parissa tovin jos toisenkin.

Jos haluatte nostalgiamatkalle, lukekaa tämä kirja!

♠♠♠♠♠

sunnuntai 15. lokakuuta 2017

Heinähattu ja Vilttitossu rosvojahdissa & Heinähattu, Vilttitossu ja jouluvintiö

Sinikka ja Tiina Nopola: Heinähattu ja Vilttitossu rosvojahdissa
110 s., Tammi 2001, 3.p.
1.p. 1995
kuvitus: Markus Majaluoma
***
Sinikka ja Tiina Nopola: Heinähattu, Vilttitossu ja jouluvintiö
 77 s., Tammi 2017
kuvitus: Salla Savolainen
 
Olen juuri saanut luetuksi kaksi Heinähattu ja Vilttitossu -kirjaa, jotka ovat melkolailla erilaisia keskenään. Äkkiseltään näkyvin ero on kuvittajan vaihtuminen, mutta eroja on muitakin. Väkisinkin reilussa 20 vuodessa tyyli hieman vaihtuu, vaikka päähenkilöt pysyvätkin samoina. Kun näin eri-ikäiset kirjat lukee peräkkäin, huomaa selkeästi etenkin sen, miten uudemmasta kirjasta ei enää löydy samalla tavalla tasoja, jotka tekevät sarjasta aikuislukijallekin mieluisen. Se on mielestäni menetys.
 
Olen tainnut aikaisemminkin tuoda julki, että lapsena Heinähatut ja Vilttitossut tuntuivat melko työläiltä luettavilta. Varmasti nykyinen värikkäämpi ja runsaampi kuvitus puhuttelee lapsilukijaa enemmän kuin Markus Majaluoman kuvitus. Ikävää, että samaan pakettiin ei olla saatu sekä värikästä lapsia puhuttelevaa kuvitusta että aikuisille lukijoille suunnattuja tasoja, sillä tämä sarja olisi mielestäni oikein toimiva aikuisen ja lapsen yhteisiin lukuhetkiin. Lapsena olisin ehkä ollut toista mieltä, mutta nyt olen myös taipuvaisempi pitämään enemmän Majaluoman kuvituksesta.
 
Heinähatun ja Vilttitossun elämänpiiriä koskettaa yllättäen rikollisuus, kun heidän äitinsä Hanna pidätetään varkaudesta epäiltynä. Alibullenin neitien mailla on tehty arkeologisia kaivauksia ja eräänä yönä yksi löydöksistä varastetaan. Samana yönä Heinähattu ja Vilttitossu hiippailevat pihamaalla tarkoituksenaan tehdä omia tutkimuksia. Paikalla on myös Alibullenin neideillä väliaikaisesti asusteleva hankala lapsi Torsti Tattari, josta tulee Heinähatun asiapari rikoksen selvittämisessä - Vilttitossu on jo tärvellyt välinsä Torstiin. Neuvokkaiden lasten ansiosta vyyhti alkaa selvitä, mutta matkaan mahtuu jos jonkinlaisia syytöksiä, ammattirikollisuutta, jopa pienoinen parisuhdekriisi ja maineen menetystä ja puhdistusta. Heinähattu ja Vilttitossu rosvojahdissa oli melkoisen huvittavaa lukemista ja erityisesti nauratti Hannan ja Matin sanailu.
 
Heinähattu, Vilttitossu ja jouluvintiö on kirja, jonka kohdalla en voi olla kysymättä miksi se on tehty. Sarjassa on jo mielestäni paljon tunnelmallisempi ja sisältörikkaampi jouluinen teos Heinähattu ja Vilttitossu joulun jäljillä, joten minun on vaikea nähdä tämän kirjan funktiota. Eikö olisi parempi jättää ideat kierrättämättä? Minusta tuntuu muutenkin, että nämä uudemmat teokset osaltaan "rikkovat" sitä mitä aiemmista kirjoista on luettu. Osuuhan tämä tietysti mainiosti "markkinarakoon" ja löytyy varmasti monesta pukinkontista jouluna, mutta olisi mieluumin sitten otettu uusintapainos vanhasta kuin kirjoitettu uusi.
 
Joulun alla Vilttitossu pohtii saako hän tarpeeksi lahjoja. Hieman itsekäs ja lahjojen perään oleva Vilttitossu on kateellinen Heinähatulle, jota aina kehutaan. Vilttitossu tietää, että kiltit lapset saavat enemmän lahjoja kuin tuhmat, joten hän päättää ryhdistäytyä ja ryhtyy superkiltiksi. Ennen sitä hän tosin ehtii esittää orpolasta kadunkulmassa, jotta hän saisi joululahjoja häntä säälitteleviltä ohikulkijoilta. Heinähattu haistaa heti palaneenkäryä, mutta niin Hanna-äiti kuin Alibullenin neiditkin ovat ihastuksissaan Vilttitossun kilttiydestä. Jouluaattona tilanne kärjistyy, kun ekstrakilttinä ollut ja siivoamisessa auttanut Vilttitossu hoksaa, että Heinähattu saa yhtä paljon lahjoja kuin hänkin. Jouluvintiö pääsee valloilleen, mutta miten hänet pysäytetään? Tämäkin kirja oli ihan hauska lukuelämys, vaikka juoni tuntui jäävän heppoiseksi.

maanantai 9. lokakuuta 2017

Luvattu

Heidi Köngäs: Luvattu
188 s., Otava 2000
kansi: SKS/KRA I.K. Inha (kuva), Anna Lehtonen (suunnittelu)
 
Lukupiirissä, jonka ohjaajana toimin, käsitellään tänään Heidi Köngäksen tuotantoa. Minulle Luvattu oli aika itsestäänselvä valinta luettavaksi, sillä olen jo vuosia törmännyt siihen aina hyllyttäessäni ja aina se on saanut jäädä odottamaan vuoroaan jonnekin hamaan tulevaisuuteen. Se hetki on nyt ja lukukokemus oli kyllä mieluinen.
 
Maija elää piikana hyvässä talossa ja odottaa sulhastaan Anttia saapuvaksi ratatyömaalta, jossa hän on tienaamassa talorahoja. Kun Antti saapuu ja rahat ovat kasassa, on parin määrä mennä vihille ja rakentaa uusi talo palaneen torpan paikalle. Vaan mies viipyy ja Maija huomaa ajattelevansa yhä enenevissä määrin samassa talossa työskentelevän toisen miehen täyttävän hänen ajatuksensa. Maija yrittää parhaansa mukaan sulkea tämän pois ajatuksistaan ja arjestaan ja keskittyä odottamaan Anttia, mutta tilanne ei ole helppo - ei vaikka mieskin on tahollaan naimisissa. Kun Antti lopulta saapuu, tapahtuu jotain niin peruuttamatonta, että se muuttaa kaikki suunnitelmat.
 
Teos sijoittuu aikaan, jolloin lemmentaiat ja uskomukset elivät vahvana kansan keskuudessa ja kiertäviin kansanlääkitsijöihin luotettiin. Samaan aikaan kihlalupausta pidettiin sitovana jopa ilman papin aamenta, ja sen saa Maija karulla tavalla kokea. Siinä kohtaa on vaikea ymmärtää kanssaihmisten armottomuutta Maijaa kohtaan, sillä jopa yleensä ankarana näyttäytyvä kirkollinen esivalta tuntuu ymmärtäväisemmältä kuin Maijan kanssa työtä tehneet ja hänen kanssaan asuneet ihmiset.
 
Luvattu on nopealukuinen teos, jonka tarina etenee sujuvasti eteenpäin. Aluksi tosin oli hieman totuttelemista kerrontaan, jossa vierasta miestä nimitettiin yksinkertaisesti termillä "hän". Esimerkiksi sivulla 72-73 kerrotaan näin: "Paras työ tämä minusta on ja Isäntäkin viheltelee pellolla kun heinän korjuu lähtee rivakasti liikkeelle. Antti ajaa hevosta, ja Isäntä määrää hänet minulle pariksi. Se pilaa vähän päivääni, mutta päätän, etten välitä." Tässä kohtaa hetken mietin, että miksi Antin pariksi joutuminen pilaa Maijan päivää, kunnes seuraavan virkkeen jälkeen tajusin kyseessä olevan nyt taas se toinen hän. Tällaisia kohtia oli muutamia muitakin, mutta aika nopeasti siihen tottui.
 
Luvattu on hätkähdyttävä kirja. Sivuja siinä ei ole paljon, mutta tarinassa on melkoisia käänteitä ja voimaa, joka herättää ajatuksia. Maijaa käy sääliksi ja hänen itsesyyllistyksensä tuntuu raskaalta kaiken muun hänen niskaansa satavan kurjuuden vuoksi. Mikään hupikirja tämä ei siis mielestäni ole, eikä edes miljöö tunnu puhaltavan tähän lämminhenkisyyttä. Samaan aikaan tämä oli lukukokemuksena kuitenkin melko tyhjentävä ja hyvä. Aiheesta huolimatta lukemisen jälkeen ei jäänyt kurja olo, vaikka tarina jääkin pyörimään mieleen vielä toviksi. 
 
♠♠♠♠

sunnuntai 8. lokakuuta 2017

Syyskuun luetut & muita kuulumisia

Syyskuu vilahti ohi nopeasti, sillä niin työ kuin arkikin oli melkoista hyörinää. Töissä alkoi kunnon tapahtumasyksy, joka jatkuu edelleen. Syyskuun puolella meillä ehti käydä kaksi kirjailijavierasta, Anna Kortelainen ja Kirsti Manninen, jotka molemmat osoittautuivat hyvin eläväisiksi puhujiksi. Molemmilla oli vaikka millä mitalla mielenkiintoista kerrottavaa niin taustoistaan kuin työstäänkin. Manninen alias Enni Mustonen kertoi, että Syrjästäkatsojan tarinoita saa odotetusti jatkoa ensi keväänä ja sarja tulee kasvamaan kaikkiaan kymmenosaiseksi. Tulee olemaan jännittävää nähdä mitä kaikkea sarjassa vielä tapahtuukaan!

Työhön liittyen olen myös uuden asian äärellä, sillä toteutin pitkäaikaisen ammatillisen haaveeni ja laitoin pystyyn lukupiirin. Olen jo vuosikausia kuulunut naapurikaupungissa toimivaan lukupiiriin, mutta piirin vetäjän rooli on minulle uusi. Nyt muut lukupiirit jäävät ja keskityn "omaan" piiriini ainakin tämän syksyn ajan. Ensimmäisellä kerralla sovimme yhdessä tulevia aiheita ja päädyimme valitsemaan lokakuulle Heidi Köngäksen tuotannon. Siitä keskustellaan huomenna ja odotan sitä jo kovasti. Toivottavasti porukkaa tulee edelleen paikalle. :)
 
Tuntuu, että en syyskuussa ehtinyt juurikaan lukemaan, ja tunnetta vahvistaa luettujen kirjojen määrä. Sen sijaan tulikin tehtyä kaikenlaista muuta: askartelin joulukortit (kyllä, olen aikaisessa tänä vuonna :D), katsotsoin elokuvia ja tv-sarjoja, hengailin kavereiden kanssa ja opiskelin uutta. Syyskuussa luin tai kuuntelin yhteensä 6 kirjaa, joista karkeasti jaettuna puolet on viihdettä. Toinen puoli sitten onkin vaikeammin määriteltävissä, sillä niin Lukkarilan & Mäkisen, Kellomäen ja Westön kirjoissa käsitellään isoja teemoja. Kuukauden isoimmaksi lukukokemukseksi tuntuu jäävän Kellomäen Kosteusvaurioita. 

Päivi Lukkarila & Emilia Mäkinen: En ikinä luovuta 
R.L. Stevenson: Aarresaari 

Syyskuun sumu ruokkii mielikuvitusta.
Lokakuu tuntuu alkaneen yhtä kiireisissä merkeissä kuin mennyt syyskuu, mutta olen kuitenkin ehtinyt lukemaan jo yhden kirjankin. Kyseessä on Heidi Köngäksen Luvattu, josta kirjoitan lähipäivinä. Tänään kävin tutustumassa itselleni uuteen asiaan, kun kansalaisopiston Shindo-rentoutusvenyttelykurssi alkoi. Ehkä odotin hieman enemmän erilaisia venytyksiä enkä niin paljon "henkistä tutkiskelua" venytyksissä. Aion kuitenkin jatkaa kurssilla, sillä se tuntuu tehneen hyvää: minä kun todella tarvitsen jonkun sanomaan mitä tehdä ja miten pitkään.

Lokakuussa aloitan todennäköisesti joulufiilistelyt ja minulla on jo monta joulukirjaa lainassa. Yritän kuitenkin säästellä niitä tutkittavaksi pitkin joulunalusaikaa, ettei tule ihan jouluähkyä jo tässä vaiheessa syksyä. Paljon kaikenlaista luettavaa on muutenkin kotiin kertynyt, mutta en vielä yhtään tiedä mihin tarttuisin seuraavaksi. Saas nähdä! 
Hauskaa lokakuuta kaikille!

lauantai 7. lokakuuta 2017

Rikinkeltainen taivas

Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas
459 s., Otava 2017
alkup. Den svavelgula himlen, 2017
suom. Laura Beck
 
Vielä pitää kirjoittaa tästä syyskuun viimeisestä luetusta kirjasta ennen kuin on aika käsitellä syyskuuta kokonaisuutena. Kjell Westön Rikinkeltainen taivas oli kiehtova lukuelämys, jota kuitenkaan ei voinut ahmaista kerralla vaan tarina ja kerrontatapa vaati makustelua vähän kerrassaan. Uskaltaisin kirjan luettuani jopa veikata, että tämä saattaa hyvinkin olla ehdolla Finlandia-palkinnon saajaksi.
 
Rikinkeltainen taivas kertoo paitsi minäkertojasta myös hyvin vahvasti hänen elämäänsä kuuluneesta Rabellin varakkaasta porvarissuvusta. Minäkertoja on tavallisen työläisperheen poika, joka viettää kesäänsä perheen vuokratulla kesäpaikalla, jota Metsätorpaksi kutsutaan. Eräänä kesäpäivänä hän kohtaa kaupalla Alex Rabellin, joka kutsuu hänet vieraakseen perheen upeaan kartanoon. Tuosta vierailusta alkaa vuosikausien ystävyys, joka aaltoilee vuosien varrella, mutta kestää kuitenkin. Rabellien Ramsvik-kartanosta sekä kaupunkikodista tulee kertojalle tuttuja paikkoja ja läheisemmin hän liittyy Rabellien perheeseen Stella Rabellin kautta. Vuosien varrella mielikuva Rabellien yltäkylläisyydessä elävästä täydellisestä perheestä rakoilee ja samalla kertoja joutuu pohtimaan myös omaa itseään suhteessa muihin.
 
Rikinkeltaisen taivaan tarina kantaa vuosikymmenien läpi aina 1960-luvulta nykypäivään. Vuosiin mahtuu paljon käänteitä, suhdanteiden muutoksia ihmissuhteissa ja kasvun vuosia aikuistuessa ja omaa paikka etsiessä. Kerronta on paikoitellen melko hidastempoista ja pohdiskelevaa, mutta tasaisuudessaan kuitenkin viehättävää. Tunnelma on välillä lähes pysähtyneen nostalginen. Koko teos tuntuu kasvutarinalta.
 
Kjell Westön teoksia on mielestäni melko vaikea luonnehtia ja keriä auki, sillä niissä on jotain sellaista, jonka jokaisen pitäisi itse lukea ymmärtääkseen mitä toinen tarkoittaa. Vaikkei tässä teoksessa ollut mitään erityisen shokeeraavaa tai jännittävää, mielenkiinto pysyi yllä koko ajan. Hyvä lukukokemus kaiken kaikkiaan.
 
♠♠♠♠

sunnuntai 1. lokakuuta 2017

Särkyneen pyörän karjatila

Peter Franzén: Särkyneen pyörän karjatila
5 cd-levyä, 6h 12 min.
Tammi 2017
lukija: Peter Franzén
kansi: Jussi Karjalainen
 
Peter Franzénin uusi romaani Särkyneen pyörän karjatila on tyyliltään aivan erilainen kuin Franzénin kaksi aikaisempaa omaelämäkerrallista romaania. Särkyneen pyörän karjatila on tyyliltään humoristinen ja hieman tragikoominenkin sukuilottelu. Ennen tämän äänikirjan kuuntelemista ehdin lukemaan yhden kritiikin, jossa teosta arvosteltiin siitä, että yksiin kansiin on ympätty niin paljon asiaa, että siitä riittäisi moneksi kirjaksi. Kritiikkiä sai myös henkilöhahmojen jääminen pinnallisiksi. Minä en tuota kritiikkiä säikähtänyt ja täytyy myöntää, että vaikka ymmärrän mistä se on lähtöisin, niin kyllä tämä viihdyttävä teos oli. Kuvaavaa on, että kuuntelin tämän teoksen yhden päivän aikana.
 
Särkyneen pyörän karjatilalla asustelee 80-vuotispäiviään viettävä vanhaemäntä Kaino, tämän lähes aikamiespojaksi jäänyt Eemeli sekä Eemelin vaimo Mari, joka tuli taloon Kainon toimittua puhemiehenä. Kaino on melkoisen piikikäs matroona, joka ei epäröi sanoa suoraan mitä mieleen tulee. Viinaanmenevä Eemeli ei ole kummoinenkaan isäntä ja Mari hoitaa tilan työt ja joutuu sietämään ja hoitamaan vielä anoppiaankin. Kun koko suku kokoontuu Särkyneen pyörän karjatilalle juhlimaan Kainoa, läikkyy malja yli yhdeltä jos toiseltakin.
 
On totta, että karjatilalla vilisee jos jonkinlaista porukkaa uteliaista naapureista mukaviin naapureihin, Kainon koko aikuistunut lapsikatras puolisoineen ja vielä lapsenlapsetkin. On totta, että erityisen syvästi ei pureuduta yhdenkään hahmon sielunmaisemaan, mutta paljon heistä silti saa irti. Tilanteissa on komiikkaa, tragiikkaa ja kaikkea siltä väliltä. Koko karjatilan väki tuntuu kaikista sählingeistä huolimatta todelliselta. En oikein osaa sanoa mikä se fiilis on, mutta jotain menneiden vuosikymmenten hohtoa tässä tyylilajista huolimatta on.
 
Mielestäni Peter Franzén osoittaa tällä kirjalla jälleen lahjakkuutta kirjoittamisen suhteen. Särkyneen pyörän karjatila tuntui sujuvalta, värikkäältä ja kiinnostavalta kirjalta. Tämä ei yllä sävähdyttävyydessään miehen esikoisteoksen Tumman veden päällä tasolle, mutta siihen vaadittaisiinkin hyvin paljon. Omassa lajissaan tämä on kuitenkin mainio kirja, johon suosittelen tutustumaan. Oman säväyksensä äänikirjalle antaa se, että Franzén itse lukee teoksensa.

♠♠♠♠

lauantai 30. syyskuuta 2017

Aarresaari

R.L. Stevenson: Aarresaari
8 h 5 min., 7 cd-levyä
WSOY 2006
alkup. Treasure Island, 1886
suom. Hannes Korpi-Anttila
lukija: Lars Svedberg

Nyt syyskuun loppupuolella minusta alkoi tuntua, että en ollut kuunnellut äänikirjaa melkein ikuisuuksiin, vaikka todellisuudessa oli mennyt vain pari viikkoa. Päätin siis lainata äänikirjan ja valitsin Robert Louis Stevensonin Aarresaaren. Olen joskus lukenut Mauri Kunnaksen kuvakirjatulkinnan tästä teoksesta, joten jotain tuttua tässä oli. Seikkailukirjan jännitys kantoi kuitenkin loppuun asti. 

Nuori Jim Hawkins on majataloa pitävien vanhempien ainoa poika. Majatalo on sangen hiljainen, mutta siitä huolimatta Jim pääsee tutustumaan siellä rähjäiseen merimies Flintiin, joka tuntuu jostain syystä olevan varsin mielissään siitä, että majatalo ei ole muiden merimiesten suosiossa. Flintin saapumisen myötä kuvaan astuu myös omituisia kulkijoita sokeasta kerjäläisestä alkaen. Kun Flint sitten kuolee, löytyy tämän papereista kartta kätkeystä aarteesta kaukaisella saarella.  Jim päätyy mukaan matkalle kohti aarresaarta. Porukka on monenkirjavaa, mutta tuttu tohtori sekä tämän patruunaystävä ovat Jimin tuttuja ja hän pääsee laivapojaksi. Sattumalta kesken matkan Jim kuulee salaisen keskustelun, joka enteilee kapinaa laivalla: osa miehistöstä paljastuu merirosvoiksi, jotka aikovat viedä aarteen itselleen.

Matka ja aarresaarelle saapuminen on täynnä taisteluita, väkivaltaa ja jännitystä. Toisinaan tarina tuntui hyvinkin rajulta ja mietinkin miten moiseen tappamiseen nykynuortenkirjallisuudessa mahdettaisiin suhtautua. Tarina oli minulle joiltakin osilta ehkä hieman liiankin brutaali, mutta toisaalta tässä tarinassa oli todellista seikkailunmakua ja heti ensimmäisistä minuuteista lähtien viehätyin Stevensonin (ja Svedbergin) tarinankerronnasta ja tiesin tulevani viihtymään.

Aarresaarta on luonnehdittu maailman parhaaksi seikkailuromaaniksi ja sen ansiot on kyllä helppo nähdä. Tämä on nimittäin hyvin mielikuvitusta ruokkiva ja reippaasti etenevä romaani, jossa on hohtoa. En ole lukenut seikkailuromaaneja niin paljoa, että uskaltaisin kuitenkaan lähteä tätä luonnehtimaan niistä parhaaksi. Sen kuitenkin voin sanoa, että seikkailukirjallisuus tuntuu minulle melko mieluiselta ainakin näin satunnaisina lukukokemuksina!

♠♠♠♠

lauantai 23. syyskuuta 2017

Kosteusvaurioita

Ani Kellomäki: Kosteusvaurioita - Kasvukertomuksia pullon juurelta
277 s., Atena 2017
kansi: Emmi Kyytsönen / Karppi Design, Aarni Holm

Sain jo viime viikonloppuna luetuksi Ani Kellomäen kirjan Kosteusvaurioita. Toisaalta en ole ehtinyt aiemmin koneen ääreen kirjoittamaan siitä mitään, mutta toisaalta on myös vaatinut jonkin aikaa pohtia lukemaansa ja sitä mitä siitä voisi sanoa. Kosteusvauroita on lukijaansa todella lähelle hiipivä kirja, joka koskettaa, herättää empatioita ja tavallaan myös järkyttää. Sanon "tavallaan" siksi, että olen näitä tarinoita ennenkin kuullut. Ei ole minun asiani kertoa mistä olen niitä kuullut, mutta sen sanon, että tästä syystä aihe tuli minua hyvin lähelle.

Kosteusvaurioita kertoo alkoholistien lapsien tarinoita lapsuudesta, nuoruudesta ja aikuisuudesta. Kellomäki on itsekin varttunut kosteassa kodissa ja aikuisena hän oivalsi, että ei halua eikä hänen tarvitsekaan salata kosteaa taustaansa. Kerrottuaan asiasta blogissaan hän alkoi saada paljon yhteydenottoja, joissa hänelle tuntemattomat ihmiset kertoivat omia tarinoitaan. Siitä hän sai idean koota kokemukset kirjaksi, joka sai nimekseen Kosteusvaurioita. Teos rakentuu alkoholistien lapsien kertomuksista ja faktatiedosta, jolla Kellomäki taustoittaa aihettaan: sen tyypillisimpiä ilmiöitä, nykytilaa, historiaa ja syitä miksi asioihin reagoidaan tietyillä tavoilla. Rakenne on toimiva ja äärimmäisen kiinnostava.

Kosteusvaurioita on toisaalta hyvin ahmittava kirja, sillä se on kirjoitettu niin sujuvasti ja kiinnostavasti, että sitä vain haluaisi lukea eteenpäin. Toisaalta aihe on niin iso, että se pakottaa jarruttelemaan: ei näin tärkeää asiaa käsittelevää kirjaa voi hotkaista yhdeltä istumalta, vaikka teksti kuinka vetäisi mukaansa. Mieli vaatii hengähdystaukoja ja luetun pohdiskelua.

Mielestäni Kellomäki on tehnyt tärkeän avauksen toteamalla, että kenenkään ei pitäisi joutua häpeämään ja salailemaan kosteaa taustaansa. Tällä avauksella ja tällä teoksella hän on toivoakseni onnistunut luomaan uudenlaista avoimuuden kulttuuria koskien alkoholismia. Usein alkoholistin läheinen kokee tarpeelliseksi suojella alkoholistia salailemalla asioiden todellista laitaa. Kellomäki osoittaa omalla tarinallaan, että ei tosiasioiden kertominen välttämättä ole loukkaavaa, vaan se voi olla myös hyvin tärkeää ja terapeuttista. Arvostan.

♠♠♠♠♠

torstai 14. syyskuuta 2017

Taisit narrata, Stella

Niina With: Taisit narrata, Stella
198 s., Myllylahti 2013
kansi: Satu Kontinen
 
Olen jo jonkin aikaa ajatellut lukea Niina Within chick lit -kirjat, joten lainasin niistä ensimmäisen. Taisit narrata, Stella osoittautui loppujen lopuksi hyvin hauskaksi kirjaksi, vaikka aluksi minua hieman tympi Stellan jatkuva ajautuminen valheisiin.
 
Stella Kaarnisto on hieman alle kolmikymppinen nuori nainen, joka työskentelee assistenttina ohjelmistofirmassa. Stella haaveilee salaa pomostaan Petri Puumalasta, mutta samaan aikaan deittisivuston salaperäinen Figaro ja toisaalta myös naapurissa asuva Markus kiehtoo. Ennen kuin Stella huomaakaan, hän on onnistunut luomaan ympärilleen oikean valheiden verkoston, mikä johtaa yhä uusiin valheisiin. Töissäkään Stella ei oikein tiedä mitä tuumia esimiehestään Petristä, joka osaa olla välillä erittäin miellyttävä ja toisaalta hyvin tyly.
 
Stellan elämä voisi olla hyvinkin tavallista arkea päivätöineen ja jumppaharrastuksineen, mutta Stellalla on lievää taipumusta säheltämiseen. Toisaalta Stella on menestyvä ja pärjäävä nainen, joka luovii suvereenisti tilanteesta toiseen ja hoitaa työnsä erittäin hyvin. Henkilökohtaisessa elämässä ilmenee sitten sitäkin enemmän sähellystä, kun Stella yrittää selvittää itselleenkin kenet hän oikein haluaakaan. Noloja tilanteita riittää, mutta sädehtivä Stella osaa yleensä selittää ne parhain päin.
 
Aluksi minua toisaan hieman tympi Stellan jatkuvat valheet, mutta sitten tarina alkoi vetää oikein kunnolla. With kirjoittaa hyvin nokkelasti ja humoristisesti, mikä sai minut tyrskähtelemään nauruun useamman kerran. Mitä tilannekomiikkaa! Vähitellen juonesta siis muotoutui sellainen, että siihen mahtui muutakin kuin valheita, joita etenkin alussa oli mielestäni todella paljon. Stella hahmona on myös hurmaava: hauska, luova ja fiksu, ei siis pelkästään mikään onneton tunari. Stella tuntui välittömältä hahmolta, jonka seurassa varmasti viihtyy lukija kuin lukija. Pidin siitä, että Stella kasvoi teoksen edetessä entistä vahvemmaksi ihmiseksi, joka tuntee oman arvonsa. Aion kyllä lukea myös jatko-osan jossain sopivassa kohtaa. 
 
♠♠♠♠½

lauantai 9. syyskuuta 2017

En ikinä luovuta

Päivi Lukkarila & Emilia Mäkinen: En ikinä luovuta
261 s., Karisto 2017
kannen valokuva: Emilia Mäkinen
kannen suunnittelu: Mari Villanen
 
Bongasin Päivi Lukkarilan ja Emilia Mäkisen teksteistä koostuvan En ikinä luovuta -teoksen jo jokin aika sitten ennakkolistoilta ja laitoin varaukseen. Alunperin huomioni kiinnitti Päivi Lukkarilan nimi, mutta kiinnostuksen herätti myös se miten teos on syntynyt: se on fiktiiviseen muotoon kirjoitettu tarina vakavasti sairastuneen ja nuorena kuolleen Emilia Mäkisen elämästä. Mukana on suoria otteita Emilian blogikirjoituksista ja teoksen tapahtumissa kuvataan samoja tapahtumia kuin mitä tosielämän Emilian elämässä tapahtui.
 
Hevosia ja ratsastusta suuresti rakastava Emilia alkaa yllättäen kärsiä lonkkakivuista. Se ei tunnu olevan mitään vakavaa, mutta kun sitkeän flunssan vuoksi otetuissa verikokeissa paljastuu leukemia, elämä heittää kuperkeikkaa. Alkaa aika sairaalassa Tampereella. Rankat hoidot vievät voimat, mutta palava halu palata vielä rakkaan hevosharrastuksen ja oman Hurri-ponin luo tuovat Emilialle voimaa taistella sairautta vastaan. Sairaalassa Emilia aloittaa aikansa kuluksi myös blogin kirjoittamisen. 
 
Sairaus saadaan väistymään ja elämä tuntuu jatkuvan, mutta lukija tietää jo mitä tulee tapahtumaan: en edes yritä peitellä sitä juonipaljastusten pelossa, sillä teoksen taustat tuntien se on ilmiselvää. Tekstin osalta tämä teos ei edusta mitään suurta taidokkuutta, ja tiedän Lukkarilan kyllä pystyvän parempaankin. Kuitenkin teoksen edetessä minua alkoi suorataan hengästyttää, kun sivut alkoivat käydä vähiin ja tiesin, että samalla myös Emilian aika käy vähiin: milloin tulee se vakava käänne, joka vie täyttä elämää eläneen tytön takaisin sairaalaan?
 
Tämä teos ei ole yllättävä eikä sen mielestäni ole tarkoituskaan olla. Tämä vain on nyt se kirjan kirjoittamisesta haaveilleen Emilian ensimmäinen kirja, joka sai alkunsa Emilian läheisten toivomuksesta. Tämä teos ei ole myöskään sairauskertomus, sillä tässä on paljon valoa ja muutakin kuin sairaalamaailmaa: poneja, ratsastusta, yökyläilyä ystävien kanssa, koulua ja elämäniloa. Siksi sairauden uusiminen tuntuukin niin väärältä. 
 
Kokonaisuutena tämä teos oli toimiva lukupaketti, johon otteet Emilia Mäkisen blogiteksteistä toi vielä lisää aitoutta. Tuntuu vaikealta ja ehkä hieman väärältäkin pisteyttää teosta, jonka taustalla on näin surullisia vaiheita. Siitä syystä jätän pisteet antamatta, mutta suosittelen kuitenkin tutustumaan tähän teokseen.