lauantai 23. syyskuuta 2017

Kosteusvaurioita

Ani Kellomäki: Kosteusvaurioita - Kasvukertomuksia pullon juurelta
277 s., Otava 2017
kansi: Emmi Kyytsönen / Karppi Design, Aarni Holm
 
Sain jo viime viikonloppuna luetuksi Ani Kellomäen kirjan Kosteusvaurioita. Toisaalta en ole ehtinyt aiemmin koneen ääreen kirjoittamaan siitä mitään, mutta toisaalta on myös vaatinut jonkin aikaa pohtia lukemaansa ja sitä mitä siitä voisi sanoa. Kosteusvauroita on lukijaansa todella lähelle hiipivä kirja, joka koskettaa, herättää empatioita ja tavallaan myös järkyttää. Sanon "tavallaan" siksi, että olen näitä tarinoita ennenkin kuullut. Ei ole minun asiani kertoa mistä olen niitä kuullut, mutta sen sanon, että tästä syystä aihe tuli minua hyvin lähelle.
 
Kosteusvaurioita kertoo alkoholistien lapsien tarinoita lapsuudesta, nuoruudesta ja aikuisuudesta. Kellomäki on itsekin varttunut kosteassa kodissa ja aikuisena hän oivalsi, että ei halua eikä hänen tarvitsekaan salata kosteaa taustaansa. Kerrottuaan asiasta blogissaan hän alkoi saada paljon yhteydenottoja, joissa hänelle tuntemattomat ihmiset kertoivat omia tarinoitaan. Siitä hän sai idean koota kokemukset kirjaksi, joka sai nimekseen Kosteusvaurioita. Teos rakentuu alkoholistien lapsien kertomuksista ja faktatiedosta, jolla Kellomäki taustoittaa aihettaan: sen tyypillisimpiä ilmiöitä, nykytilaa, historiaa ja syitä miksi asioihin reagoidaan tietyillä tavoilla. Rakenne on toimiva ja äärimmäisen kiinnostava.
 
Kosteusvaurioita on toisaalta hyvin ahmittava kirja, sillä se on kirjoitettu niin sujuvasti ja kiinnostavasti, että sitä vain haluaisi lukea eteenpäin. Toisaalta aihe on niin iso, että se pakottaa jarruttelemaan: ei näin tärkeää asiaa käsittelevää kirjaa voi hotkaista yhdeltä istumalta, vaikka teksti kuinka vetäisi mukaansa. Mieli vaatii hengähdystaukoja ja luetun pohdiskelua.
 
Mielestäni Kellomäki on tehnyt tärkeän avauksen toteamalla, että kenenkään ei pitäisi joutua häpeämään ja salailemaan kosteaa taustaansa. Tällä avauksella ja tällä teoksella hän on toivoakseni onnistunut luomaan uudenlaista avoimuuden kulttuuria koskien alkoholismia. Usein alkoholistin läheinen kokee tarpeelliseksi suojella alkoholistia salailemalla asioiden todellista laitaa. Kellomäki osoittaa omalla tarinallaan, että ei tosiasioiden kertominen välttämättä ole loukkaavaa, vaan se voi olla myös hyvin tärkeää ja terapeuttista. Arvostan.
 
♠♠♠♠♠

torstai 14. syyskuuta 2017

Taisit narrata, Stella

Niina With: Taisit narrata, Stella
198 s., Myllylahti 2013
kansi: Satu Kontinen
 
Olen jo jonkin aikaa ajatellut lukea Niina Within chick lit -kirjat, joten lainasin niistä ensimmäisen. Taisit narrata, Stella osoittautui loppujen lopuksi hyvin hauskaksi kirjaksi, vaikka aluksi minua hieman tympi Stellan jatkuva ajautuminen valheisiin.
 
Stella Kaarnisto on hieman alle kolmikymppinen nuori nainen, joka työskentelee assistenttina ohjelmistofirmassa. Stella haaveilee salaa pomostaan Petri Puumalasta, mutta samaan aikaan deittisivuston salaperäinen Figaro ja toisaalta myös naapurissa asuva Markus kiehtoo. Ennen kuin Stella huomaakaan, hän on onnistunut luomaan ympärilleen oikean valheiden verkoston, mikä johtaa yhä uusiin valheisiin. Töissäkään Stella ei oikein tiedä mitä tuumia esimiehestään Petristä, joka osaa olla välillä erittäin miellyttävä ja toisaalta hyvin tyly.
 
Stellan elämä voisi olla hyvinkin tavallista arkea päivätöineen ja jumppaharrastuksineen, mutta Stellalla on lievää taipumusta säheltämiseen. Toisaalta Stella on menestyvä ja pärjäävä nainen, joka luovii suvereenisti tilanteesta toiseen ja hoitaa työnsä erittäin hyvin. Henkilökohtaisessa elämässä ilmenee sitten sitäkin enemmän sähellystä, kun Stella yrittää selvittää itselleenkin kenet hän oikein haluaakaan. Noloja tilanteita riittää, mutta sädehtivä Stella osaa yleensä selittää ne parhain päin.
 
Aluksi minua toisaan hieman tympi Stellan jatkuvat valheet, mutta sitten tarina alkoi vetää oikein kunnolla. With kirjoittaa hyvin nokkelasti ja humoristisesti, mikä sai minut tyrskähtelemään nauruun useamman kerran. Mitä tilannekomiikkaa! Vähitellen juonesta siis muotoutui sellainen, että siihen mahtui muutakin kuin valheita, joita etenkin alussa oli mielestäni todella paljon. Stella hahmona on myös hurmaava: hauska, luova ja fiksu, ei siis pelkästään mikään onneton tunari. Stella tuntui välittömältä hahmolta, jonka seurassa varmasti viihtyy lukija kuin lukija. Pidin siitä, että Stella kasvoi teoksen edetessä entistä vahvemmaksi ihmiseksi, joka tuntee oman arvonsa. Aion kyllä lukea myös jatko-osan jossain sopivassa kohtaa. 
 
♠♠♠♠½

lauantai 9. syyskuuta 2017

En ikinä luovuta

Päivi Lukkarila & Emilia Mäkinen: En ikinä luovuta
261 s., Karisto 2017
kannen valokuva: Emilia Mäkinen
kannen suunnittelu: Mari Villanen
 
Bongasin Päivi Lukkarilan ja Emilia Mäkisen teksteistä koostuvan En ikinä luovuta -teoksen jo jokin aika sitten ennakkolistoilta ja laitoin varaukseen. Alunperin huomioni kiinnitti Päivi Lukkarilan nimi, mutta kiinnostuksen herätti myös se miten teos on syntynyt: se on fiktiiviseen muotoon kirjoitettu tarina vakavasti sairastuneen ja nuorena kuolleen Emilia Mäkisen elämästä. Mukana on suoria otteita Emilian blogikirjoituksista ja teoksen tapahtumissa kuvataan samoja tapahtumia kuin mitä tosielämän Emilian elämässä tapahtui.
 
Hevosia ja ratsastusta suuresti rakastava Emilia alkaa yllättäen kärsiä lonkkakivuista. Se ei tunnu olevan mitään vakavaa, mutta kun sitkeän flunssan vuoksi otetuissa verikokeissa paljastuu leukemia, elämä heittää kuperkeikkaa. Alkaa aika sairaalassa Tampereella. Rankat hoidot vievät voimat, mutta palava halu palata vielä rakkaan hevosharrastuksen ja oman Hurri-ponin luo tuovat Emilialle voimaa taistella sairautta vastaan. Sairaalassa Emilia aloittaa aikansa kuluksi myös blogin kirjoittamisen. 
 
Sairaus saadaan väistymään ja elämä tuntuu jatkuvan, mutta lukija tietää jo mitä tulee tapahtumaan: en edes yritä peitellä sitä juonipaljastusten pelossa, sillä teoksen taustat tuntien se on ilmiselvää. Tekstin osalta tämä teos ei edusta mitään suurta taidokkuutta, ja tiedän Lukkarilan kyllä pystyvän parempaankin. Kuitenkin teoksen edetessä minua alkoi suorataan hengästyttää, kun sivut alkoivat käydä vähiin ja tiesin, että samalla myös Emilian aika käy vähiin: milloin tulee se vakava käänne, joka vie täyttä elämää eläneen tytön takaisin sairaalaan?
 
Tämä teos ei ole yllättävä eikä sen mielestäni ole tarkoituskaan olla. Tämä vain on nyt se kirjan kirjoittamisesta haaveilleen Emilian ensimmäinen kirja, joka sai alkunsa Emilian läheisten toivomuksesta. Tämä teos ei ole myöskään sairauskertomus, sillä tässä on paljon valoa ja muutakin kuin sairaalamaailmaa: poneja, ratsastusta, yökyläilyä ystävien kanssa, koulua ja elämäniloa. Siksi sairauden uusiminen tuntuukin niin väärältä. 
 
Kokonaisuutena tämä teos oli toimiva lukupaketti, johon otteet Emilia Mäkisen blogiteksteistä toi vielä lisää aitoutta. Tuntuu vaikealta ja ehkä hieman väärältäkin pisteyttää teosta, jonka taustalla on näin surullisia vaiheita. Siitä syystä jätän pisteet antamatta, mutta suosittelen kuitenkin tutustumaan tähän teokseen.

maanantai 4. syyskuuta 2017

Elokuun luetut

Elokuu on ollut varmasti monille arjen alkamisen kuukausi, mutta minä vietin pari viikkoa lomailun merkeissä. Olin kuvitellut, että lomalla ehdin lukemaan mielinmäärin. Vaan niin aika kiisi eteenpäin kavereiden parissa, erilaisissa juhlissa, elokuvien ja tv-sarjojen parissa ja uudesta kodista nauttiessa. Pieni riessukin piti heittää, joten lähdettiin kaverin kanssa katsomaan Huutokauppakeisaria Uuraisille. Oli jännä kokemus päästä paikan päälle seuraamaan kaupankäyntiä! Tv-kameratkin olivat paikalla, joten on mielenkiintoista katsoa näkyykö oma naama ohjelmassa ohimennen. :-D

Kirjoihin ei siis juuri tullut tartuttua, joten en vieläkään päässyt Harry Pottereiden tai oman hyllyn lukemattomien pariin. Loman aikana kirjaston varausjonosta saapui kymmenkunta teosta luettavaksi, joten toviksi jos toiseksikin on tekemistä niissäkin. Tällä hetkellä kyllä tuntuu siltä, että lukeminen maistuu oikein hyvin! Yhden kirjan olen tälle kuulle jo ehtinyt lukeakin, mutta ensin on elokuun luettujen aika.

Luin elokuussa kuusi kirjaa, joista Paula Havasteen Lumen armo oli todellinen lukunälän herättelijä. Hieno lukukokemus oli myös suomalaisen rakkauden historiasta kertova teos Lemmen ilot ja sydämen salat, joka oli kerrassaan kiinnostava tietopaketti. Jessie Burtonin Nukkekaappi minulta sen sijaan jäi kesken jo ihan alussa, sillä tarina ei vain jotenkin lähtenyt vetämään. Vielä jokin kiinnostus sitä kohtaan kuitenkin jäi, joten ehkä joskus (vuosien päästä) yritän sen parissa uudelleen.

Elokuun luetut:
Anu Kangasniemi: Tavoitteesta tavaksi
 Kristiina Vuori: Siipirikko
Paula Havaste: Lumen armo
Leena Lehtolainen: Viattomuuden loppu

Syyskuulle olen jo ehtinyt lukemaan Päivi Lukkarilan ja Emilia Mäkisen teoksen En ikinä luovuta, joka oli lähestulkoon hengästyttävä lukukokemus tarinan osalta. Kirjoitan siitä tänne lähipäivinä. Nyt otin luettavakseni rentoa chick litiä, ja ainakin alun perusteella Niina Within Taisit narrata, Stella vaikuttaa hyvältä.

 Aurinkoisia syyspäiviä kaikille lukijoilleni!

lauantai 2. syyskuuta 2017

Lemmen ilot ja sydämen salat

Kirsi Vainio-Korhonen & Anu Lahtinen: Lemmen ilot ja sydämen salat - Suomalaisen rakkauden historiaa
265 s., WSOY 2015
grafiikka: Anna Makkonen
 
Millainen on suomalaisen rakkauden historia? Äkkiseltään minulle nousee päällimmäisenä mieleen siveellisyyden kunnioitus ja se, että aina avioliitto ei ole ollut kahden kauppa  vaan vaikutukset ovat olleet paljon laajemmat. Kirsi Vainio-Korhonen ja Anu Lahtinen osoittivat minulle tässä kirjassa, että mielikuvani juontaa juurensa 1800-luvun konservatiivisen viktoriaanisen ajan tavoista ja tyylistä. Todellisuudessa esimerkiksi 1700-luvulla oltiin hyvinkin vapaamielisiä ja romanttisia. Suomalaisen rakkauden historiaan mahtuu paljon erilaisia vaiheita, joiden taustalla vaikuttivat niin lait kuin kulttuurisetkin tyylisuunnat. Tämä teos on kattava tietopaketti kaikesta tästä.
 
Lemmen ilot ja sydämen salat on kiinnostava teos, joka runsaasta faktapitoisuudestaan huolimatta on kirjoitettu selkeäksi ja sujuvalukuiseksi paketiksi. Toisinaan teos tuntui jopa viihdyttävältä, sillä faktoja on maustettu aidoin kirjein ja päiväkirjamerkinnöin. Ajan autenttiset kuvaajat antavat hyvän käsityksen siitä miten asioihin on suhtauduttu eri aikoina. Rahvaan parista kirjallisia merkintöjä ei luonnollisestikaan juuri ole olemassa (ellei sitten päädytty poliisin tai lääkärin kirjoihin), mutta kirjailijat onnistuvat kuvaamaan heidänkin vaiheitaan todellisin esimerkein.
 
Tämän teoksen lukemalla opin taas jotain uutta sellaisesta historian osa-alueesta, jota ei koulujen hissantunnilla opiskella kuin korkeintaan pintaraapaisun tasolla. On aina kiinnostavaa, kun oma näkemys jostain historian ajanjaksosta kirkastuu ihan uudenlaiseksi uusien faktojen linkittyessä jo tiedossa olleisiin asioihin. Pidin tästä teoksesta oikein kovasti ja suosittelen kyllä tutustumaan tähän teokseen. Hyvän tietokirjan lukeminen on joskus yhtä suuri nautinto kuin hyvän romaanin lukeminen!
 
♠♠♠♠♠

perjantai 1. syyskuuta 2017

Viattomuuden loppu

Leena Lehtolainen: Viattomuuden loppu
11 cd-levyä, Tammi 2017
lukija: Krista Putkonen-Örn

Uusi Maria Kallio on täällä ja minä otin sen tuttuun tapaan lukulistalle äänikirjana. Maria Kallio on nykyään pomo osastolla, joka tutkii lapsiin ja nuoriin kohdistuvia rikoksia. Marian tiimiin kuuluu vanhan tutun Ville Puupposen ohella Kristo Pohjola ja Johanna Al-Sharif. Tiimi joutuu tekemään pitkää päivää, kun lukuisista lasten seksuaalisista hyväksikäytöistä tuomittu nainen surmataan heti tämän vapauduttua vankilasta. Maria tiimeineen pohtii kuka muu olisi halunnut naisen hengiltä kuin uhrit tai heidän läheisensä? Kun vyyhti alkaa lopulta purkautua, siitä paljastuu oletettua monisyisempi. 

Sarjan dekkareilla on kautta linjan ollut hyvin kuvaavia nimiä, ja niin on tälläkin osalla. Lehtolainen kuvaa uutuusdekkarissaan aihetta, josta ei haluaisi tietää mitään ja jota ei toivoisi olevan olemassakaan. Lasten hyväksikäyttö on puhuttava aihe ja tämä dekkari kieltämättä herätti ajatuksia, sillä teoksessa kuvataan kuvitteellisten hahmojen kautta monenlaista suhtautumista ja tapoja päästä eteenpäin tapahtuneesta. Aiheestaan huolimatta tarinaa voi mielestäni kuunnella myös puhtaasti rikoskertomuksena jäämättä sen kummemmin pohtimaan teemaa. 

Mielestäni tämän teoksen kohdalla Lehtolainen onnistuu tavoittamaan jotain siitä sarjan ensimmäisten osien vetävyydestä, joka on saanut minut lukemaan koko sarjan läpi, vaikka en aina olekaan ollut ihan varauksettoman ihastunut. Viattomuuden loppu on sujuvasti kulkeva dekkari, jossa minua ei ärsyttänyt mikään - ei edes Marian hahmo, joka yleensä aina onnistuu jotenkin ärsyttämään tuittupäisyydellään tai hankkiutumalla vaikeuksiin. Kuunnellessani huomasin kuitenkin välillä kaipaavani Pekka Koivun hahmoa, joka on liukunut tässä pieneen sivuosaan, samoin kuin monia muita tuttuja hahmoja Strömin Jennasta Ursulaan. Kuitenkin kuuntelukokemus oli ihan miellyttävä ja jos sarjaan tulee vielä jatkoa, aion kyllä tutustua niihin.

♠♠♠½

sunnuntai 27. elokuuta 2017

Mielensäpahoittajan Suomi

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittajan Suomi
277 s., WSOY 2017
 
Mielensäpahoittaja on täällä taas ja tällä kertaa hän kertoo mitä kaikkea mielensäpahoittamista on Suomen sadassa itsenäisyyden vuodessa. Tarina etenee vuosi kerrallaan eli teos sisältää sata tarinaa itsenäisyytemme ajalta. Tarinoissa Mielensäpahoittaja kiteyttää (ainakin omasta mielestään tärkeitä ja olennaisia) asioita Suomen historiasta ja nykypäivästä. Osa tapahtumista käsittelee lähinnä Mielensäpahoittajan omia elämänvaiheita, osassa on laajempi ote.
 
Mielensäpahoittajan Suomi on kirjaideana kertakaikkiaan kiinnostava ja houkutteleva, sillä sanojen mielensäpahoittaminen ja Suomi yhdistäminen on tietyllä tapaa "tabu". Tarkoitan sillä sitä, että mielestäni Suomessa on edelleen paljon sellaista ajatuskantaa, että pitää olla kiitollinen itsenäisyydestä (ja niin pitääkin, tietenkin) ja mitään historian pyörteissä tapahtunutta ei saisi kritisoida ainakaan kovin ankarasti - nykypäättäjille sen sijaan lauotaan täyslaidallisia surutta, mutta historia on pyhä ja koskematon. Siitä syystä mielestäni kyseessä on kiinnostava asetelma ja minua kiinnosti kovasti tietää mistä kaikesta Mielensäpahoittajalla (tai Kyröllä) on sanansa sanottavanaan.
 
Siinä missä ensimmäiset Mielensäpahoittaja-kirjat olivat mielestäni todella hauskoja ja aiheuttivat naurunpurskahduksia, nämä uudemmat kirjat tuntuvat kantaaottavammilta ja vakavahenkisemmiltä. Tässäkin kirjassa on toki huumoria, mutta ei enää siinä määrin kuin ensimmäisissä teoksissa. Huumori pilkahtelee esiin, kun Mielensäpahoittaja kommentoi erittäin osuvasti milloin mitäkin asiaa. Myös hänen hahmonsa perusolemus, vanha itsepäinen mies, on tietyllä tapaa koominen, sillä siinä on niin paljon tuttua ja todellista. Siitä huolimatta komiikka tuntuu tässä teoksessa hukkuvan osuvien kommenttien ja sen seikan alle, että Mielensäpahoittajan osoittamissa asioissa on itse asiassa paljon totta.
 
En tarkoita, että Suomen historian käsittelyä tarvitsisi edes kaunokirjallisessa muodossa lyödä leikiksi, mutta jotenkin sitä huumoriaa odottaa ja kaipaa, kun tietää sitä sarjassa olleen runsaissakin määrin. Lukukokemuksena tämä oli kuitenkin ihan kelpo kirja ja pidin kovasti sen "tarina per vuosi" -rakenteesta. Mielensäpahoittaja hahmona tulee tämän kirjan myötä hieman aiempaa tutummaksi, kun hän kertoo tarkemmin oman elämänsä käännekohdista ja suhtautumisestaan niihin. Hahmossa on jotain sanoisinko jopa rakastettavaa.
 
♠♠♠½

torstai 24. elokuuta 2017

Lumen armo

Paula Havaste: Lumen armo
455 s., Gummerus 2017
Vihat 4
 
Lumen armo on päätösosa Kertestä kertovaan Vihat-sarjaan. Olen tempautunut aikaisempien osien matkaan vauhdilla ja niin kävi myös tämän osan kanssa, vaikka minun onkin sanottava, että yhtä jännittävä ja dramaattinen tämä teos ei ollut. Kokonaisuus kuitenkin toimi ja tunsin oikein pitkästä aikaa suurta halua vain lukea ja lukea.
 
Kertte on kulkenut pitkän matkan kotitorpastaan ensin suureen Turukylään ja siitä vielä isompiin kaupunkeihin merien taakse. Nähty on niin Tokholmin piispanlinna ja Koluvanin upeat kauppapaikat, mutta Kerten mieli palaa takaisin kotiin Larrin luokse. Monta vuotta on kulunut siitä, kun Kertte ja Larri lähtivät tahoilleen pakomatkalle suojellakseen kotitorppaansa ja perhettään. Odottaako Larri yhtä Kertteä, millaiset mahdollisuudet heillä on jatkaa entistä elämäänsä vuosien jälkeen, kun molempia seuraa kirkon viha ja aseistetut miehet? Miten Kertte pystyy palaamaan merten takaa, kun veden vihat eivät ota leppyäkseen? Monta mutkaa on matkassa ennen kuin Kertte voi kokea lumisen maan armollisuuden, joka peittää kaikki menneiden vuosien vihat alleen.
 
Kerten paluu kotitanhuville ei tapahdu ihan niin suoraviivaisesti kuin hän olisi toivonut. Kotona Mimerka ei otakaan emaansa avosylin vastaan ja kysymyksiä herättää myös pieni Usva, joka Kertellä on tuomisinaan Koluvanista. Mikään ei tunnu sujuvan niin kuin Kertte toivoisi ja lopulta näyttää siltä, että Sule-veljen ennustus Kerten matkan jatkumisesta pitää kuin pitääkin paikkansa, vaikka Kertte ei sitä aluksi tahdokaan hyväksyä. Kun näyttää siltä, että Kerten ja Larrin vanhoja rikkomuksia ei ole unohdettu, lähtee pari jatkamaan yhdessä matkaa kohti pohjoisen valkeaa maata, jossa Larri on vuosia kuljeskellut piispanlinnan väkeä paossa.
 
Vaikka Kertte ja Larri ovat lopultakin yhdessä jälleen, ei miehen ole helppo hyväksyä Kerten mukanaan tuomaa lasta eikä Kerttekään mustasukkaisuudelta välty, kun hän ymmärtää Larrinkin lohduttautuneen muiden naisten vieressä. Lumen armossa olennaisena osana onkin parisuhdeproblematiikka, kun toisilleen niin tutut mutta silti vieraiksi käyneet mies ja nainen yrittävät jälleen oppia toimimaan yhdessä paitsi olosuhteiden pakosta myös rakkaudesta ja kaipuusta, jota ovat vuosikausia joutuneet kestämään.
 
Vaikka Lumen armo ei olekaan niin dramaattinen ja jännittävä kuin sarjan muut osat, sopii se hyvin sarjan päätökseksi. Kertte pääsee lopultakin pakoon kaikkia häntä seuraavia vihoja ja tulevaisuus alkaa näyttää varmemmalta. Teoksen nimi Lumen armo selittyy teoksessa hienosti ja Kerten ja Larrin matka onkin mielestäni sangen kekseliäs käänne maailman meriä matkanneen Kerten tarinaan. Tarinan päätöksessä on tiettyä seesteisyyttä myös Kerten hahmon suhteen. En ole aikaisemmin pitänyt hänen hahmostaan, mutta nyt lopultakin hänestä löytyy myös uusia kiinnostavia ja positiivisia puolia. Kertte tuntuu lopultakin kasvaneen oikeasti aikuiseksi kaikkien vuosien jälkeen. Vihat on kokonaisuudessaan hieno sarja, jonka lukeminen on ollut ilo!
 
♠♠♠♠

sunnuntai 20. elokuuta 2017

Siipirikko

Kristiina Vuori: Siipirikko
14 cd-levyä, 16 h 13 min.
Tammi ja Silecio 2013
kannen kuvat: Elisa de Valdez / Corbis, SKOY ja Getty Images
grafiikka: Markko Taina
lukija: Kaija Pakarinen

Jokin tovi sitten mietin minkä äänikirjan kuuntelisin seuraavaksi. En oikein tiennyt minkä tyyppistä äänikirjaa olisin halunnut kuunnella, mutta koska historia genrenä toimii minulle yleensä hyvin, päädyin valitsemaan Kristiina Vuoren Siipirikon. Se osoittautui hyvin mukaansatempaavaksi äänikirjaksi, jota kuunteli oikein mielellään.

Siipirikko sijoittuu 1300-luvulle ja sen päähenkilönä nähdään lapsena orjaksi Karjalaan kaapattu Selja. Ahtilassa orjana oleva Selja on sinänsä onnekas, että hän sentään selvisi raskaasta matkasta hengissä vaikkakin elämään orjuudessa. Huonommin kävi hänen kaimalleen, joka menehtyi matkalla. Peruuttamattomasti näiden kahden toisilleen lähes tuntemattomaksi jääneen nuoren tytön tarinat kuitenkin kietoutuvat toisiinsa, kun Selja huomaa mahdollisuuden päästä pois orjuuden ikeestä. Metsästyslinnuistaan tunnettu Ahtila nimittäin saa vieraakseen ritari Aijon miehineen, ja heidän on määrä neuvotella kaupat Seljan kouluttamasta Priimus-kotkasta. Aijo ottaisi mieluusti mukaansa jotain muutakin kuin kotkan, mutta paljon tapahtuu ennen kuin mies palaa Seljan elämään.

Siipirikko on mukaansatempaava kirja, mutta paikoitellen juoni tuntuu hieman junnaavan ja sitten taas mennään vauhdilla eteenpäin. Mielenkiinto pysyy kuitenkin onneksi hyvin yllä, sillä halusin tietää miten Seljan loppujen lopuksi käy ja pääseekö hän koskaan viettämään rauhallista ja turvallista elämää ilman jatkuvaa painostavaa uhkan tunnetta. Kiinnostavien, vaikkakin välillä hieman epäuskottavien, juonenkäänteiden kehittelyssä Vuori on elementissään ja tarinasta kehkeytyy lähestulkoon seikkailu, jossa punnitaan erilaisten tekojen oikeutusta ja moraalista puolta.

♠♠♠♠

lauantai 12. elokuuta 2017

Tavoitteesta tavaksi

Anu Kangasniemi: Tavoitteesta tavaksi - Tietoisesti kohti terveyttä ja hyvinvointia
135 s., Kirjapaja 2017
kansi: Maria Appelberg
 
Tavallisesti aina kun syksy alkaa antaa ensimmäisiä merkkejä itsestään, minua alkaa kiinnostaa enemmän terveysasioita käsittelevä kirjallisuus ja lehtiartikkelit. Anu Kangasniemen uutuusteos Tavoitteesta tavaksi houkutteli pirteällä kannellaan, joten päätin kokeilla millainen tämä kirja mahtaisi olla.
 
Tavoitteesta tavaksi on kokonaisuus, jossa on mukana niin tositarinoita monenlaisista elämäntilanteista, faktoihin pohjautuvia selityksiä sille miksi ihminen toimii siten kuin toimii, vinkkejä siitä miten omaa tilannettaan voi muuttaa ja saavuttaa tavoitteensa sekä metaforia ja pohdintoja, joiden avulla voi työstää tilannettaan. Pohdintatehtävien tarkoituksena on tukea tavoitettaan kohti pyrkiviä ja laittaa heidät todella miettimään totuttuja tapoja ja niiden muuttamista.
 
Jos haluat lukea jonkin nopealukuisen kirjan, jossa on helppoja täsmäniksejä karkinsyönnin lopettamiseen tai liikunnan lisäämiseen, on tämä väärä kirja. Kuten Anu Kangasniemi loppusanoissaan toteaa, ei tämä kirja ole mikään helposti lukaistava teos, vaan pikemminkin harjoitus- tai opaskirja pitkällä matkalla. Tätä kirjaa ei minun kokemukseni mukaan voi lukea kovin nopeasti, koska tässä on niin valtavasti sisältöä. Mitään täsmävinkkejä tässä ei myöskään ole, vaan teos pyrkii tukemaan muutoksen todellisessa sisäistämisessä niin että tavoitteesta todella tulee tapa.
 
Täytyy myöntää, että minulle tämä kirja ei ihan valtavasti mitään antanut. En aina jaksanut keskittyä metaforiin ja pohdintoihin, vaikka niiden anti olisi varmasti sinänsä voinut olla melko mielenkiintoista. Tämä oli varmaan minulle hieman väärä lukuvalinta, sillä elämäntavoissani ei oikeastaan ole mitään sellaista, jota pitäisi aktiivisesti pyrkiä muuttamaan.

keskiviikko 2. elokuuta 2017

Heinäkuun luetut ja muita kuulumisia

Heinäkuu meni vauhdilla ja aikani kului pitkälti muuttopuuhissa. Muuttamisessa on aina oma urakkansa, mutta kun muuttaa liki kuuden vuoden asumisen jälkeen huomattavasti pienempään asuntoon, on urakka melkoinen. Jouduin karsimaan tavaroitani jonkin verran, mutta kaiken olennaisen sain helposti mahtumaan uuteen kotiini. Onneksi sain avaimet jo hyvissä ajoin heinäkuulla, niin pääsin tuomaan ensimmäisiä tavaroita ja laittamaan niitä paikoilleen. Viihdyn täällä jo nyt todella hyvin ja kissatkin tuntuvat ottaneen uuden kämpän kodikseen hyvin, joten meillä on nyt ihan mahtavat oltavat.

Pakkaamisen, purkamisen ja siivoamisen ohella ehdin lukemaan yllättävän paljon, vaikka loppukuusta tahti hidastui huomattavasti muuton lähtiessä todenteolla käyntiin. Pääsin blogini kanssa heinäkuussa ensimmäistä kertaa oikein lehden palstoillekin, kun paikallislehden toimittaja otti yhteyttä ja halusi tehdä jutun blogistani. Aikaisemmin olen pitänyt blogistani melko matalaa profiilia, vaikka en ole harrastustani toki mitenkään salannutkaan: en ole sitä vain tuonut kauheasti julki. Juttu oli oikein hyvä ja sinä päivänä blogin kävijämäärät kyllä pomppasivat reippaasti ylöspäin. Olen saanut monilta jutun tiimoilta hyvää palautetta blogistani ja se toki lämmittää mieltäni kovasti. :) Kesä on ollut muuton ja rakkaan kissani poismenon johdosta osittain rankkakin, mutta kyllä tällaisia valonpilkahduksiakin on paljon.

Heinäkuussa luin tai kuuntelin kahdeksan kirjaa:
Mervi Heikkilä: Uppalan kartanon aarre 
Anna-Leena Härkönen: Valomerkki 
Elena Ferrante: Loistava ystäväni 
Tina Finn: Sankarikoirat 
Leena Lehtolainen: Tuulen puolella 
Anni Swan: Ollin oppivuodet 

Tällä hetkellä minulla on kova lukuvimma, mutta en oikein osaa päättää mitä lukisin. Minulla on lainalla vaikka mitä ja oman hyllyn lukemattomat ja joskus luetutkin kirjat kutsuvat puoleensa. Nytkin on kesken kolme kirjaa ja äänikirja, joten saa nähdä milloin loppujen lopuksi saan jotain luettua loppuun asti. Palaan blogiin toivottavasti piakkoin, kun saan jotain luetuksi. Eläväistä elokuuta kaikille! :)

maanantai 31. heinäkuuta 2017

Klassikkohaaste 5: Ollin oppivuodet


Kirjabloggaajien klassikkohaaste on täällä taas! Olin päättänyt ottaa tälle vuodelle haasteteemakseni naiskirjailijoiden klassikot, koska viime vuonna keskityin molemmissa haasteissa (tammikuussa ja heinäkuussa) mieskirjailijoiden teoksiin. Minun oli melko vaikea päättää mitä loppujen lopuksi lukisin, mutta päädyin sitten valitsemaan lukulistallani iät ja ajat olleen Anni Swanin nuortenkirjaklassikon Ollin oppivuodet. Heti ensimmäisistä sivuista lähtien tarina lähti kulkemaan hyvin ja sai napatuksi mielenkiintoni, vaikka heti alussa tapahtui kaikenlaista ikävää ja mietin jo haluanko lukeakaan tarinaa niin epäreilun kohtelun saaneesta pojasta. Luin kuitenkin ja viihdyin, vaikka Ollin oppivuosiin mahtui paljon ikäviä asioita.

***

Anni Swan: Ollin oppivuodet
197 s., WSOY 1981, 15. p.
 1. p. 1919

Olli on 9-vuotias kiivasluontoinen mutta kuitenkin kiltti poika, jonka isä on vaikutusvaltainen tehtaanpatruuna ja äiti hieno nainen. Olli päättää karata kotoaan saatuaan mielestään epäreilun rangaistuksen tappelustaan voudin Pentti-pojan kanssa. Uhmakkaalla matkallaan Olli kohtaa Harmaalassa asuvan Kaarle-serkkunsa, jolla on katalat tuumat. Hän onnistu pelottelemaan Ollin taipuvaiseksi lähteä hänen matkassaan aina kauas Tukholmaan asti, ja sinne Olli sitten päätyykin suutarin oppipojaksi. Olli viettää teillä tietymättömillä vuosia, kunnes ainoan ystävänsä Ränni-Pellen avustuksella pääsee karkaamaan merille ja matka jatkuu lopulta myös Suomeen, joskin monta mutkaa on edelleen matkassa.
Anni Swanin teos on klassinen esimerkki teoksesta, jossa oikeus voittaa ja paha saa palkkansa tai ainakin nöyrtyy omatuntonsa soimatessa ja tunnustaa pahat tekonsa. Ollin oppivuodet vaikutti mielestäni aluksi hieman ankealta teokselta, jossa vaikeudet seuraavat toistaan. Kuitenkin tässä teoksessa oli jotain sellaista valoa ja Ollin hahmossa lannistumattomuutta, jotka olivat omiaan tekemään teoksesta kuitenkin mukavan luettavan. Swan kirjoittaa hyvin sujuvaa tekstiä, jossa on helppo pysyä mukana ja joka vie helposti mennessään. Hänen hahmonsa ovat osittain hyvin stereotyyppisiä, kuten suutari Simolin, jossa tiivistyy kaikki ilkeän ihmisen ominaisuudet jo ulkonäöstä lähtien, mutta stereotyyppisyys ei haittaa lainkaan, kun juoni vie mennessään.

Kokonaisuutena pidin tästä teoksesta, jossa kaikki päättyy parhain päin. Tykästyin Anni Swaniin siinä määrin, että aion kyllä lukea lisääkin hänen teoksiaan, kun vain joskus ennätän. Minusta hieman tuntuu, että Anni Swan alkaa vähitellen painua unholaan, mikä on tämän kirjan luettuani mielestäni harmillista. Tämän teoksen perusteella hän tuntuu kirjoittavan ikävistäkin asioista viehättävästi, hän osaa rakentaa tiiviiseen pakettiin monenmoisia juonenkäänteitä ja luoda ainakin tässä teoksessa oikean seikkailutarinan henkeä.

sunnuntai 23. heinäkuuta 2017

Tuulen puolella

Leena Lehtolainen: Tuulen puolella
10 cd-levyä, 10 h 29 min.
BTJ äänikirjat/Tammi 2014
alkup. Tammi 1998
lukija: Krista Putkonen-Örn

Nyt on kuunneltuna/luettuna koko Maria Kallio -sarja! Joskus sarjan parissa aloittaessani en pitänyt todennäköisenä, että koskaan saisin käytyä koko sarjaa läpi, mutta niin siinä vain kävi. Nämä äänikirjat ovat pääsääntöisesti olleet niin hyviä, että niiden kuuntelemiseen on jäänyt lähestulkoon koukkuun, joten hyvin sujuvastihan tämä projekti lopulta meni. Uusi osa on tosin tulollaan, mutta olen senkin jo ennättänyt varaamaan.

Tuulen puolella on kuudes osa Maria Kallio -dekkarisarjaan. Olen kuunnellut sarjan epäjärjestyksessä, mutta se ei ole haitannut lainkaan, etenkään kun osa jutuista on ollut tuttuja jo samannimisestä tv-sarjasta. Tuulen puolellakin oli minulla hyvässä muistissa tv-sarjan vuoksi, mutta se ei haitannut lainkaan äänikirjaa kuunnellessa. 

Maria Kallio palaa äitiyslomaltaan takaisin pestiinsä Espoon poliisin väkivaltajaoksen päälliköksi. Ihan kivuttomasti töihin paluu ei suju, sillä Marian sijaisuutta tehnyt Pertti Ström aiheuttaa mutkia matkaan. Koko jaoksella on kuitenkin kädet niin täynnä töitä, että vähitellen arki lutviintuu ja Ström menettelee siinä sivussa. Jaosta työllistävät ympäristöaktivistien väkivaltaiseksi äitynyt toiminta sekä henkirikokseksi paljastunut kuolemantapaus. Juttu tulee Mariaa lähelle, että viimeisenä viikonloppunaan äitiyslomalla hän on perheineen tutustunut Rödskärin saarella uhriksi päätyneen Juha Merivaaran perheeseen. Juhan velipuoli Mikael Sjöberg kiinnostaa Mariaa hieman liikaakin. Miten Maria pystyy asettumaan täysin ammattimaiseen rooliin työtä tehdessään?

Tuulen puolella on yhtä varmaa laatua kuin muutkin sarjan varhaisemmat osat. Vaikka meri ei ole minulle läheinen maisema ja juonikin oli tuttu, kuuntelin tätä vahvasti veden äärelle sijoittuvaa dekkari tarkkaavaisesti ja mielenkiinnolla. Lehtolainen osaa kuljettaa juonta taitavasti ja hän kuvaa miljöötä elävästi. Myös henkilöhahmojen kuvaus on varmaa, eikä Maria jostain syystä tässä osassa ärsyttänyt minua niin kuin useissa muissa kirjoissa. Mutta jokin siinäkin täytyy olla jujuna, kun Marian herättämästä välillä suurestakin ärsytyksestä huolimatta olen aina jatkanut sarjan parissa. Ehkä voisi sanoa, että Lehtolainen on saanut minut koukkuun.

♠♠♠♠

maanantai 17. heinäkuuta 2017

Sankarikoirat

Tina Finn: Sankarikoirat - Tarinoita poliisikoirien arjesta
144 s., Docendo 2017
kansi: Jarkko Lemetyinen / Katse Design
kannen kuva: Jan Tanskanen

Olen selkeästi kissaihminen, mutta törmätessäni tähän poliisikoirien arjesta kertovaan kirjaan, mielenkiintoni heräsi oitis. Poliisikoirien toiminta on minulle tuttua lähinnä Poliisikoira Rexistä, joten mitään käsitystä koirien käymästä koulutuksesta tai varsinaisista oikeaoppisista työtavoista minulla ei ollut. Tina Finnin teos paikkasi hyvin tietovajeeni ja luin tarinoita mielenkiinnolla. Olisin kuitenkin ehkä halunnut lukea enemmän teoksessa esiteltyjen yksittäisten koirien tarinoista ja niiden tekemistä ansiokkaista työkeikoista kuin koulutusvaiheista.

Sankarikoirissa esitellään 12 erilaisissa työtehtävissä toimivia tai toimineita koiria. Osa koirista toimii partiokoirina ja osalla on erikoistehtäviä, kuten esimerkiksi huumekoirilla ja ruumiskoirilla. Rotujen kirjo on niin ikään yhtä moninainen kuin tehtävienkin: löytyy niin monenmoista paimenkoiraa, noutajaa kuin terrieriäkin. Eläkeikä poliisikoirilla on 10 vuotta, mutta kuten kirjasta käy ilmi, jotkut koirat kaipaavat takaisin työpaikalleen. Yleensä koirat jäävät ohjaajansa perheen luo asumaan myös eläkeiän saavutettuaan.

Tämä teos oli mielestäni sujuvalukuinen ja jopa koirista mitään ymmärtämättömälle mielekästä luettavaa, vaikka esimerkiksi koirien koulutusta tai jalostusta koskevat osiot eivät minua kovin paljoa kiinnostaneet. Eniten minua kiinnosti kirjassa esitellyt valloittavat sankarikoirat, joista osa on jo päässyt ansaitulle eläkkeelle tai jopa siirtynyt sateenkaarisillalle. Oikeastaan minä jopa joissain määrin pelkään isoja koiria, mutta kirjan kuvat ohjaajiensa rinnalla kulkevista paimenkoirista jotenkin liikuttivat minua. Mietin millaiseen vaaraan koirat joskus joutuvatkaan ja välillä saattaa käydä huonostikin. Koirien ohjaajilta vaaditaan kylmähermoisuutta päästää uskolliset työtoverinsa ja asuinkumppaninsa riskialttiitakin tehtäviä suorittamaan. Tämän kirjan luettuani huomasin arvostavani kovasti poliisikoirien ja heidän ohjaajiensa työtä.

sunnuntai 16. heinäkuuta 2017

Karhukirjeitä kesäleiriltä

Jukka Parkkinen: Karhukirjeitä kesäleiriltä
94 s., WSOY 2004
kansi: Mika Tuominen
 
Kyselin pari viikkoa sitten kirjabloggaajilta vinkkejä hyvistä lyhyistä tarinoista, joita voisin lukea alakouluikäisille pitämässäni kirjastokerhossa. Kriteerinä oli, että tekstin pitäisi olla hauskaa, sillä aiheena oli vitsit ja huumori. Minulle vinkattiin mm. Parkkisen Karhukirjeitä, joihin en ollut ennemmin tutustunutkaan. Kun valikoin sopivia tarinoita kerhoon, tiesin heti lukevani kirjan vielä kokonaan ja oikein ajatuksen kanssa. Karhukirjeistä välittyi heti tekstin monitasoisuutta, huumoria ja hyviä juonikuvioita.
 
On kesä ja Otso viettää kesäänsä Amalia-tädin hoivissa omien vanhempiensa huidellessa ties missä. Tädin mukana Otso pääsee VPK:n kesäleirille, jossa harjoitellaan katastrofeihin valmistautumista ja tietysti paloturvallisuusasioita. Kirjeensä Otso osoittaa ystävälleen Karvoselle, joka on jäänyt kaupunkiin. Kommelluksilta leirillä ei todellakaan vältytä, sillä vapaapalokuntalaisille sangen epätyypillinen lausahdus "antaa palaa" näyttäisi toteutuvan hyvin kirjaimellisesti. Muutenkin erilaisten taitojen harjoittelu on vähän niin ja näin, sillä Amalia-täti on oikea sähläri eikä suunniteltu ohjelma onnistu yleensä läheskään niin kuin piti.
 
Karhukirjeissä on monitasoista huumoria, joka huvittaa sekä lapsilukijaa että aikuistakin. Parkkinen käyttää sanoja taitavasti ja niistä välittyy aikuisille paljon sellaista, mitä lapset eivät välttämättä huomaa. Nokkelasta sanankäytöstä kertoo jo sarjan nimi Karhukirjeitä. Tämän kirjan perusteella sanoisin, että nämä ovat mitä oivallisinta luettavaa lasten ja aikuisten yhteisiin satuhetkiin, sillä Karhukirjeiden äärellä viihtyy kaikki. Meillä ainakin oli kerhossa hauskaa lukemieni tarinoiden  parissa! Voisin jossain vaiheessa lukea vaikka lisääkin näitä ihan omaksi ilokseni.
 
♠♠♠♠♠

perjantai 14. heinäkuuta 2017

Loistava ystäväni

Elena Ferrante: Loistava ystäväni
10 cd-levyä, 12 h 4 min.
BTJ:n äänikirja 2016 (WSOY 2016)
alkup. L'amica geniale, 2011
suom. Helinä Kangas
lukija: Erja Manto

Erja Manto on suosikkini äänikirjanlukijoista, ja oikeastaan juuri siksi päätin ryhtyä kuuntelemaan Elena Ferranten suuren suosion saavuttanutta teosta Loistava ystäväni. Kieltämättä minua kiinnosti myös teoksen italialainen miljöö ja sodanjälkeiset yhteiskunnalliset muutokset, joita Ferrante kuvaa kahden erilaisen ystävyksen ohessa ja heidän kauttaan.

Suutarin tytär Lila on peloton ja uhmakas, kun taas Elena on enemmän sivustaseuraaja ja miellyttämisenhaluisempi. Lilalla on unelmia, jollaisia kohti Elena ei ikinä uskaltaisi kurkottaa ilman ystäväänsä. Vaikka tyttöjen ystävyys on ristiriitaista ja kilpailuhenkistä, yhdistää heitä kuitenkin halu selviytyä miehisessä maailmassa ja löytää oma paikkansa. Köyhyydessä kasvaneet tytöt toivovat tulevalta parempaa, Lila kiihkeämmin ja laskelmoidummin ja Elena realistisemmin ja varovaisemmin. 

Loistava ystäväni, joka kantaa alaotsikossa nimeä Lapsuus ja nuoruus, kuvaa Elenan ja Lilan varttumista lapsista nuoriksi naisiksi. Tarina jatkuu vielä kolmen kirjan verran, mutta en ole varma jaksanko ja haluanko tutustua niihin, sillä tämä teos ei oikein vastannut odotuksiani. Minusta tuntuu, että tarinan imuun oli vaikea päästä eikä juoni oikein kiinnostanut, mutta kuuntelin kirjan loppuu sen kerran aloitettuani. Täytyy myöntää, että minun on vaikea nähdä miksi tämä kirja on noussut niin suosituksi, sillä minuun tämä ei tehnyt mitään ihmeempää vaikutusta. Kuitenkin kirjan loppuratkaisussa oli jotain sellaista, joka lopultakin onnistui herättämään mielenkiintoni siinä määrin, että toisaalta minua kiinnostaisi tietää mitä seuraavaksi tapahtui.

Mielestäni Loistava ystäväni on jokseenkin tasapaksu teos, jossa ei oikein tapahdu mitään huikeaa. Päivät seuraavat toistaan, naapuruston tytöt kilpailevat keskenään milloin milläkin elämän osa-alueella ja yrittävät löytää paikkansa maailmassa. En usko, että tasapaksuuden tuntuun vaikuttaisi millään tavalla äänikirjan lukija, sillä poikkeuksetta Erja Manto on aina ollut minulle mieleen. En mielestäni myöskään ladannut tälle kirjalle liikaa odotuksia, sillä en oikeastaan odottanut tältä mitään ihmeellistä: kunhan sattumien oikusta päädyin kuuntelemaan. Tämä ei yksinkertaisesti vain tainnut olla minun kirjani, mutta eipä sitä vaan aina onnistu löytämään huippusuositun teoksen suosion salaisuutta.

♠♠♠

torstai 13. heinäkuuta 2017

Valomerkki

Anna-Leena Härkönen: Valomerkki
252 s., Otava 2017
kansi: Kirsti Maula
 
Anita on viisikymppinen kirjailija, joka potee masennusta. Erityisesti masentaa uutta kirjaa aloittaessa, mutta olo ei ole hyvä muutenkaan. Väsyttää, surettaa eikä mikään auta - paitsi ehkä hieman oloa turruttava viinilasillinen tai diapam. Syntymäpäivillään Anita kysyy ystäviltään kuka olisi valmis auttamaan häntä kuolemaan. Kysymys herättää monia tunteita hänen ystävissään, mutta itse Anita tietää ettei enää jaksa muttei silti uskalla lähteä viimeiselle matkalle ilman  läsnäolevaa läheistä.
 
Anna-Leena Härkösen kirjoissa olen aina pitänyt monestakin asiasta, kuten tekstin nasevuudesta, värikkäistä dialogeista ja huumorista, jossa on häivähdys mustuutta ja ironiaa. Valomerkki ei kuitenkaan oikein vienyt minua mennessään, vaikka siinäkin on juuri mainitsemiani asioita. Ehkä se johtuu osittain siitäkin, että omassa elämässäni on meneillään suruaika kissani poismenon vuoksi, ja Valomerkki tuntui sen vuoksi hyvin raskaalta kirjalta. Ei tietenkään ole kirjan syy, että en luin sen ehkä väärällä hetkellä. Härkösen kirjoissa on lähes poikkeuksetta ollut jotain minua puhuttelevaa, vaikka päähenkilö tai päähenkilön elämäntilanne olisi tyystin toisenlainen kuin minun. Tässä kirjassa minun oli hieman vaikea löytää puhuttelevia asioita eikä lukeminen imaissut minua mukaansa tämän teoksen kohdalla.
 
Olen lehdistä lukenut, että tässä kirjassa on peilautuvuutta Härkösen omaan elämään. Härkönen on itsekin kärsinyt masennuksesta, joten hän osaa kuvata masentuneen ihmisen elämää taitavasti - ehkä tässä tapauksessa liiankin taitavasti, sillä tarina oli vähällä uuvuttaa minut. Onneksi tarinassa kukkii myös huumoria, joka välillä hyrähdytti ulos naurahduksen. Härkösen tavassa kirjoittaa on rohkeutta, joka ei kuitenkaan mielestäni yritä shokeerata. Siitä syntyy aitoutta, jolla Härkönen kuvaa aikaamme, jossa niin moni ihminen masentuu. Kanssaihmiset eivät ehkä halua nähdä masennusta, eikä juuri kukaan halua ajatella kuolemaansa toisin kuin Anita.
 
Melko raskaalta tuntuneen teoksen lopussa onneksi välkähtää jonkinlainen valomerkki positiivisessa mielessä. Se antaa toivoa ja liennyttää lukemisen aikana mahdollisesti syntynyttä ahdistusta. Se pelastaa paljon, mutta ei silti tee tästä minun kirjaani. Ymmärrän kuitenkin kirjan ansiot, eikä minua lainkaan kaduta, että luin tämän kirjan.
 
♠♠♠½

maanantai 10. heinäkuuta 2017

Uppalan Kartanon aarre

Mervi Heikkilä (teksti) & Marjo Nygård (kuvitus): Uppalan Kartanon aarre
37 s., Haamu 2017
arvostelukappale kustantajalta, kiitos!
 
Seinäjoella sijaitseva Uppalan kartano oli minulle lapsena jonkinlainen haavetalo. Kartanon ohi ajaessamme kyselin aina mikä tuo mielenkiintoiselta näyttävä suuri vaaleanpunainen talo oikein on. Hieman villiintynyt puutarha oli omiaan ruokkimaan mielenkiintoani vielä lisää. Olen oikeastaan aina tuntenut mielenkiintoa kartanoita kohtaan, mutta Uppala siinä kerrostalojen keskellä oli jotenkin erityisen kiehtova. Voitte varmaan uskoa, että olin onneni kukkuloilla, kun pääsin muutama vuosi sitten käymään ensimmäistä kertaa tuossa lapsuushaaveideni kartanossa, joka toimii nykyään ravintolana. Kun kuulin, että on ilmestymässä Uppalan kartanoon sijoittuva lastenkirja, oli itsestäänselvää, että minä lukisin sen.
 
Uppalan Kartanon ikioma kummitus Kosti on vaipumassa epätoivoon, sillä hän on hukannut aarrearkkunsa avaimen. Hän ei kertakaikkiaan muista minne avain on jäänyt, mutta onneksi Kuuvoiman avulla taikoja tekevä Silkki-kissa lupaa auttaa. Silkki-kissan selässä Kosti Kummitus pääsee kulkemaan ajassa aina 1800-luvulle asti. Avain ei kuitenkaan ota löytyäkseen, vaikka monenlaista ystävykset matkallaan kohtaavatkin. Löytävätkö he avaimen ja ennen kaikkea onko aarre jotain herkullista syötävää, kuten Silkki toivoo? Lähde matkalle Seinäjoen historiaan Kostin ja Silkin kanssa, niin saat tietää!
 
Uppalan Kartanon aarre on mielestäni viehättävä kuvakirja, joka tarjoaa lukijalleen paikallishistoriaa mielikuvituksellisen tarinan ohessa. Tässä teoksessa on aika paljon tekstiä, joten kovin pienille lapsille tämä ei välttämättä ole oikea valinta - se on toki yksilöllistä. Heikkilän teksti on kuitenkin niin eloisaa ja värikästä, että uskon sen huvittavan lukijaansa/kuulijaansa ja auttavan pitämään mielenkiintoa yllä pidempienkin tekstipätkien kohdalla. Eloisaa ja värikästä on myös Nygårdin luoma kuvitus, joka miellyttää minun silmääni suuresti. Suosittelen kovasti tutustumaan tähän teokseen! Tämä kirja olisi myös varmasti mainio tuliainen Etelä-Pohjanmaalta, jos matkaat jonnekin ja haluat viedä jotain kotiseutuusi liittyvää lahjaksi jollekulle.

torstai 6. heinäkuuta 2017

Linnaisten kartanon viheriä kamari

Zachris (Sakari) Topelius: Linnaisten kartanon viheriä kamari
205 s., WSOY 1992, 5.p. (1.p. 1928)
alkup. Gröna kammaren i Linnais gård, 1859
suom. Ilmari Jäämaa
 
Linnaisten kartanon viheriä kamari on kauhuromanttinen tarina Linnaisten kartanon salaperäisestä kummituksesta, joka tuntuu viihtyvän erityisen hyvin viheriässä kamarissa. Kartanoa asuttaa ylhäinen leskimies eversti Littow, hänen kaksi nuorta tytärtään Anna ja Ringa, tyttöjen kotiopettajatar sekä everstin iäkäs täti, joka viihtyy yksikseen. Littowin aatelissuvussa kiertää monenlaisia sukutarinoita, joista osa liittyy läheisesti perheen kotikartanoon. Entistä salaperäisemmän kartanosta tekee viheriä kamari, jossa moni voi todistaa tapahtuneen omituisia ja selittämättömiä asioita. Kun nuori arkkitehti Lithau saapuu kartanoon suunnittelemaan sokkeloisen rakennuksen remontti, joutuu hän majoitetuksi viherään kamariin tilanahtauden vuoksi. Mutta mitä arkkitehti kokee viheriässä kamarissa? Ja miten käy useammankin nuoren sydämessä heräävälle rakkaudelle? Kuka rakastaa ja ketä?
 
Ajattelin, että Linnaisten kartanon viheriä kamari voisi olla sopivaa luettavaa kesäiltoihin huolimatta siitä, että sen miljöö on talvinen. Olin oikeassa, kauhuromanttinen tarina soveltuu mainiosti luettavaksi tähän vuodenaikaan. Tarina lähti mielestäni melko hitaanlaisesti liikkeelle ja aluksi teksti tuntui hieman sekavalta, mutta kun tarinaan pääsi hieman kiinni, pysyi mielenkiinto hyvin yllä. Kyseessä on liki 90 vuotta vanha suomennos, mikä varmasti osaltaan vaikutti siihen, että alussa oli hieman vaikea saada tekstistä kunnolla selkoa. Tarina kuitenkin kokonaisuudessaan oli ihan mielenkiintoinen, vaikka kauhua tässä ei mielestäni ollut oikein nimeksikään eikä romantiikkaakaan ihan valtavissa määrin. Mutta käsitykset muuttuvat, Stephen Kingiin tottuneet nykylukijat toki mieltävät kauhuksi ihan muuta kuin ihmiset vuonna 1859.
 
Tuntui viehättävältä lukea vaihteeksi oikeasti vanhaa teosta kaikkien uutuuksien keskellä. Yleisesti ottaen klassikoiden lukeminen on minulle mieluista, mutta niitä tulee nykyään luettua hyvin harvoin. Aion kuitenkin palata klassikkojen pariin vielä heinäkuun aikana, kun osallistun kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen. En ole vielä päättänyt mitä lukisin, mutta ehtiihän tässä!

lauantai 1. heinäkuuta 2017

Kesäkuun luetut ja muita kuulumisia

Kesäkuu kului osaltani surullisissa merkeissä. Jouduin alkukuusta tekemään yhden elämäni vaikeimmista päätöksistä, sillä minun täytyi tehdä lopullinen päätös 3-vuotiaan tyttökissani elämästä. Sydämeni on toden totta murtunut kaikista niistä vaiheista, jotka liittyivät päätöksen tekemiseen. Minun on kauhea ikävä typykkääni, ja vaikka seuranani on vielä kaksi kissaa, eivät ne voi koskaan korvata tätä menetystä: jokainen kissani on minulle yhtä rakas ja yhden puuttuminen sattuu todella pahasti. Olen pohtinut kerta toisensa jälkeen teinkö varmasti kaiken voitavani ja teinkö varmasti oikean päätöksen, vaikka kipeässä sydämessäni tiedän valinneeni viimeisen vaihtoehdon vasta tarkan harkinnan jälkeen. Rakas typy on nyt sateenkaarisillalla ja katselee sieltä meitä kaikkein rakkaimpiaan omana suojelusenkelinämme. Yritän lohduttautua ajatuksella, että nyt typykällä on aina hyvä olo, mutta menee varmasti vielä aikaa ennen kuin voin sanoa päässeeni surun muurin yli.

Koska mieleni on ollut niin sekaisin ja toisaalta keskittynyt lähinnä vain tähän yllättävään surulliseen elämänmuutokseen, en ole juurikaan jaksanut keskittyä lukemiseen ja kirjoihin. Onneksi töissä on saanut muuta ajateltavaa ja olen kiitollinen kaikesta saamastani tuesta niin työyhteisössä kuin lähipiirissänikin. Sain kesäkuussa luettua/kuunneltua neljä kirjaa. On ollut yllättävän vaikea tarttua kirjoihin, jotka olivat kesken typykän poismenon aikoihin, mutta kun sain ne luetuksi, tuntuu kuin olisin jollakin tavalla päässyt surutyössänikin eteenpäin. Eniten olen lukenut ja katsellut typykän vaiheista kertovaa tilaamaani Ifolorin kuvakirjaa, jonka kokosin akuuteimman suruni aikaan. Se on lohduttanut, itkettänyt ja hymyilyttänytkin välillä. Muut lukemani kirjat ovat

Kristiina Vuori: Filippa
Leena Lehtolainen: Ennen lähtöä
Marja Korhonen: Sydämeen tatuoitu 

Vaikka suru saattaa pulpahtaa pintaan yhtäkkiä, on kesäkuussa ollut hyviäkin hetkiä. Vähitellen mieli hoitaa itse itseään ja huomaan asteittain palautuvani enemmän omaksi itsekseni. Keskittymiskykykin tuntuu vähitellen palautuvan, joten blogin puolelle tulee varmaan tekstiä luetuista kirjoista piakkoin. Nyt palaan Linnaisten kartanon viheriän kamarin pariin. Kaikkea hyvää heinäkuuhun teille lukijani!

tiistai 27. kesäkuuta 2017

Sydämeen tatuoitu

Marja Korhonen: Sydämeen tatuoitu
184 s., Myllylahti 2017
 
Kun Marja Korhosen toinen teos Sydämeen tatuoitu alkoi kiertää kirjastossa ahkerasti lainalla, en tiennyt lainkaan mikä tämä kysyntää herättänyt teos oikein on. Kerran pysähdyin lukemaan takakansitekstiä ja kiinnostuin minäkin, sillä teoksessaan Marja Korhonen kertoo elämästään locked-in-syndrooman kanssa.
 
Korhonen oli 42-vuotias saadessaan vuonna 2004 aivorunkotukoksen, joka hoitovirheen vuoksi pääsi aiheuttamaan hänelle locked-in-syndrooman. Syndroomaan kuuluu, että potilaan keho halvaantuu, mutta mieli pysyy entisellään. Puhumisesta ja nielemisestä tulee syndrooman myötä mahdotonta, mutta Marja Korhonen viestii kirjaintaulun avulla ja kirjoittaa kirjansa ihan itse näpytellen otsahiirellä tarinansa kirjain kirjaimelta. Korhosen teos osoittaa, että vakavastakin tilanteesta voi selvitä eteenpäin ja elämään löytää uusia ilonaiheita sairauden myötä menetettyjen tilalle. Hänestä henkii sellainen elämänmyönteisyys, jota yleensä tapaa turhan harvoin.
 
Tämä teos sai minut ajattelemaan paljon vaikeuksien voittamista, esteiden ylittämistä ja elämänmyönteisyyden valtavaa voimaa. Marja Korhonen ei ole katkera eikä nurise tilastaan. Hän kertoo rehellisesti kokemuksistaan ja myöntää, että joistain asioista - kuten saunomisesta -luopuminen on ollut haikeaa, mutta paljon on tullut tilalle. Korhosen ensimmäinen kirja Häivähdyksiä kertoo hänen sairastumisestaan ja paluustaan omaan kotiinsa. Esikoisteos teki hänet tunnetuksi ja Korhonen onkin kiertänyt ahkerasti kertomassa sairaudestaan ja ajanut suvaitsevaisuuden asiaa.
 
En ole lukenut Korhosen aiempaa teosta, mutta vaikka hän tässä teoksessa kertoo lähinnä elämästään nyt, välittyy tästä silti vahvasti miten valtavan toipumisprosessin hän on käynyt läpi. Tuntuu kyllä todella uskomattomalta, että kenellekään voi sattua mitään sellaista kuin mitä Korhoselle on käynyt. Ehkä jonain päivänä lääketiede pystyy auttamaan myös halvaantuneita potilaita. Sitä Korhonen ei kuitenkaan jää odottelemaan vaan elää elämäänsä täysin palkein. Korhonen osaa olla kiitollinen elämänsä iloisista asioista eikä vaivu synkkyyteen. Se olisi hyvä oppi itse kunkin muistaa! Suosittelen tutustumaan tähän elämänmyönteiseen lukupakettiin.

sunnuntai 25. kesäkuuta 2017

Ennen lähtöä

Leena Lehtolainen: Ennen lähtöä
10 cd-levyä, 12 h 24 min.
BTJ Finland, 2014
alkup. Tammi 2000
lukija: Krista Putkonen-Örn

Kuuntelin suurimmaksi osaksi jo kesäkuun alussa dekkariviikolla Leena Lehtolaisen teoksen Ennen lähtöä. Blogini kuitenkin laahaa tällä hetkellä hieman jälkijunassa, joten saatte lukea tästä vasta nyt. Ennen lähtöä on Maria Kallio -sarjan 7. osa.

Tässä teoksessa Maria tiimeineen saa selvitettäväkseen kaupunginvaltuutettu Petri Ilveskiven surman. Tiimi pääsee nopeasti tekijän jäljille, vaikka Ilveskiven kimppuun hyökättiinkin metsäisellä polulla katseiden ulottumattomissa. Tapaus mutkistuu, kun oletettu tekijäkin näyttää olevan kadoksissa. Lisäksi näyttää siltä, että kuolemaan johtanut pahoinpitely on ollut tilaustyö, joten herää kysymys kuka ja miksi tilasi Ilveskiven pahoinpitelyn. Syitä voisi olla moniakin: Ilveskiven homous herättää närää, mutta toisaalta Ilveskivi saattoi tietää jotain sellaista, josta olisi ollut parempi olla täysin tietämätön.

Marian tiimi toimii jälleen kerran ansiokkaasti, mutta ylemmältä taholta suhtaudutaan tutkimuksiin karsaasti ja niiden keskeyttämistä vaaditaan. Marian epäilyt salakähmäisestä päätöksenteosta yltyvät entisestään, kun erästä juttuun keskeisesti liittyvää vaikuttajaa tunnutaan tiedottavan tutkimusten edistymisestä tiiviiseen tahtiin. Jutun ripeä selvittäminen on Marian tiimissä etusijalla, vaikka tutkinnan keskeyttämisestä puhutaan, sillä uhka näyttää kohdistuvan jo Marian perheeseenkin. 

Poliisin työn ohella sarjan tässäkin osassa on keskiössä myös Marian ja Antin perhe-elämä. Perheeseen kuuluu jo pieni Iida, mutta ajatus toisesta lapsesta elää etenkin Antin haaveissa. Maria luovii erilaisten tulevaisuudentoiveidensa ristipaineessa eikä oikein itsekään tiedä mitä tulevalta kaikkein eniten toivoo. Huolia aiheuttaa myös työn riskialttius, joka näyttää ulottuvan jo Marian kotiin asti.

Ennen lähtöä osoittautui yhtä sujuvasti eteneväksi dekkariksi kuin aikaisemmin lukemani/kuuntelemani sarjan vanhemmat osat: uudemmat osat eivät ole tuntuneet niin vetäviltä kuin tämä aikaisempi tuotanto. Olen nyt käynyt tämän sarjan lähestulkoon läpi, sillä enää yksi osa on kuuntelematta. Syksyllä sarjaan on toki tulossa jatkoa ja olenkin tulevan äänikirjan jo varannut. Vaikka Lehtolaisen kirjoissa on mielestäni usein jotain pientä hiomisen varaa, ovat ne kuitenkin viihdyttäviä ja mukaansatempaavia, ja niiden henkilöhahmojen parissa aika kuluu. Ehkäpä siis siirryn tämän sarjan jälkeen Lehtolaisen Hilja Ilveskero -sarjan pariin.

♠♠♠♠

keskiviikko 21. kesäkuuta 2017

Aino Kallas - Maailman sydämessä

Silja Vuorikuru: Aino Kallas - Maailman sydämessä
322 s., Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2017
kannen suunnittelu: Anne Kaikkonen, Timangi
kannen valokuva: Salon Strindberg, Historian kokoelma, Museovirasto
 
Kiinnostukseni Aino Kallaksen elämää ja tuotantoa kohtaan heräsi melko tarkalleen 9 vuotta sitten. Olin tuolloin ysiluokkalainen ja meidän piti koulussa tehdä äidinkielen kurssille isompi essee, joka käsittelisi jotakuta kotimaista kirjailijaa. Olisin alunperin halunnut aiheekseni Väinö Linnan, mutta se meni nenäni edestä. Toinen vaihtoehtoni oli Aino Kallas, jonka elämään uppouduin suurella mielenkiinnolla. Alkukipinä Kallasta kohtaan syttyi Raili Mikkasen kirjoittaman, Aino Kallaksen nuoruutta käsittelevän nuortenromaanin Ei ole minulle suvannot ansiosta. Kiinnostuin kovasti myös Kallaksen tuotannosta, josta luin kolme teosta vaaditun yhden sijaan. Käsittelin esseessäni teosnäytteenä pääosin Sudenmorsianta, mutta luin myös Reigin papin ja Barbara von Tisenhusenin. Kallaksen elämästä jäi paljon mieleen, mutta Silja Vuorikurun teoksessa Kallaksen henkilöstä avautuu paljon sellaisia puolia, joita en aiemmin ole osannut ajatella enkä muista hänestä ihmisenä oikeastaan edes kirjoitetun.
 
Silja Vuorikurun tietokirja on ansiokasta työtä. Se käsittelee Aino Kallaksen elämää lapsuudesta kuolemaan saakka monipuolisesti, kiinnostavasti ja selkeästi. Teoksessa kulkee rinnakkain Kallaksen yksityiselämä ja kirjailijan työ, jolloin lukijalle avautuu hyvin miten suuri vaikutus Kallaksen omalla elämällä ja kokemuksilla oli hänen tuotantoonsa. Vuorikuru toteaa, että monilla Kallaksen aikalaisilla oli mielikuva hieman itsekkäästä taiteilijasta, joka vain koreili strutsinsulissaan. Kieltämättä tuo mielikuva kantaa mielestäni edelleen ja minullakin on ollut sellainen mielikuva, vaikka Kallaksen elämään olenkin ollut perehtynyt jossain määrin. Kallas kohtasi elämässään monia suuria suruja, mutta hän kesti hämmästyttävän vahvasti. Ehkä juuri se on omiaan lisäämään tiukasti istuvaa mielikuvaa hänestä yleensä. Vaikka tämä teos ei pyri luomaan Kallaksesta kaunisteltua kuvaa, tuli hänestä minulle nyt entistä inhimillisempi kaikkine epäkohtineen.
 
Kirjailijan tuotantoa käydään tässä teoksessa läpi huolellisesti ja nostetaan esiin teosten saamat kritiikit ja kiitokset sekä se miten Kallas itse niihin suhtautui. Kallaksen kirjailijaminästä paljastui ainakin minulle paljon uusia puolia, sillä jotenkin olen aina ajatellut hänen teostensa syntyneen suhteellisen helposti. Kallas näyttää kuitenkin painiskelleen kirjoittamisen kanssa välillä hyvinkin paljon. Lukiessa tätä teosta Kallaksen tuotannon moninaisuus alkoi paljastua minulle, sillä en ollut aikaisemmin oikein käsittänytkään miten paljon Kallas ehti julkaista elämänsä aikana. Itseäni hämmästytti se, miten Kallasta kohdeltiin elinaikanaan: hänen tuotantoaan ei arvostettu läheskään sen ansaitsemissa määrin, hänestä tehtiin juureton niin Suomessa kuin Virossakin mieltämällä hänet toisen maan kansalaiseksi ja kirjailijaksi, ja häneen kohdistettiin ankaraakin kritiikkiä jo pelkästään syntyperän vuoksi. Mutta Kallas kirjoitti silti eikä lannistunut, vaikka välillä tuntuu kuin hänet olisi oikein yritetty nujertaa.

Tämä teos oli oikein mielenkiintoinen ja herätti paljon ajatuksia, joiden jäsentäminen tuntuu hieman hankalalta niiden runsauden vuoksi. Sen voin kuitenkin sanoa, että tämä on varmasti kiinnostavaa luettavaa muillekin kuin Kallaksen elämästä kiinnostuneille tai hänen tuotantoaan tunteville, sillä hänen elämäänsä mahtui niin monta kohtalon käännettä, että niissä riittää ihmeteltävää aivan kaikille. Mielestäni Kallas on menestyksekkään uransa vuoksi todella ansainnut elämäkerran, jota jo hänen eläessään alettiin kirjoittaa, mutta jota ei koskaan tehty sellaisenaan valmiiksi. Nyt Vuorikuru on tehnyt työn alusta loppuun, ja kiitos siitä hänelle!

lauantai 17. kesäkuuta 2017

Filippa

Kristiina Vuori: Filippa
13 h 26 min., 1 mp3-levy
Tammi 2017
lukija: Kirsti Valve
kansi: Mika Kettunen
 
Kuuntelin viime kesänä äänikirjana Kristiina Vuoren teoksen Kaarnatuuli. Se oli ensikosketukseni Vuoren teoksiin ja tykästyin kovasti, joten halusin kuunnella myös uutuusteoksen Filippa. Tämän jaksoin kuunnella keskittyneesti läpi, vaikka mp3-levyjen kuuntelu vaatiikin nyt kärsivällisyyttä: läppärini ei toista raitoja automaattisesti, vaan ne pitää aina erikseen valita pyörimään. Filippan tarina on kuitenkin sen verran hyvä, että jaksoin moisen vaivan nähdä sen kanssa!
 
Filippa kertoo Flemingin mahtisuvun tyttärestä, joka tuntuu jäävän etenkin Klaus-veljensä varjoon. Filippa on lain puitteissa veljensä holhousvallan alla, sillä sisarusten isä on kuollut. Asemastaan huolimatta Filippa on vahvatahtoinen ja luotsaa omaa osuuttaan perinnöstä taitavasti. Yläneen kartanossa Filippa tunnetaan herrattarena, joka on vankka mutta lempeä, mistä syystä hän on pidetty alustalaistensa keskuudessa. Omaa elämäänsä Filippa ei lain mukaan voi hallita kuten tilaansa, sillä ilman holhoojan suostumusta avioliiton solmiminen on vaikeaa ja suostumuksetta avioituminen tarkoittaa perintömaista luopumista. Miksi varakkaan perheen tyttären ei sallita pääsevän aviosäätyyn? Miltä Filippasta tuntuu olla oman elämänsä herratar, mutta ei kuitenkaan aivan? Kuka oikeastaan oli Filippa Fleming?
 
Tarinan kertojana toimii Filippa, joka kuvaa tuntojaan elämänsä varrelta. Hän purkaa sydäntää ja puhuu ikään kuin puhuu veljelleen Klausille, jonka hyväksyntää toisaalta janoaa, mutta jota toisaalta jossain määrin uskaltaa uhmatakin. Filippan tarinasta käy ilmi miltä tuntuu toisaalta pelätä veljensä mielipidettä, mutta kuitenkin tuntea pakottavaa tarvetta päättää omasta elämästään ja toisinaan uhmatakin veljensä mielipidettä. Teos loihtii esiin kuvan naisesta, joka ei ehkä ihan itsekään tiedä mitä haluaa. Se myös näyttää miten ahdas 1500-luvun yhteiskuntajärjestys oli naisen näkökulmasta.
 
Mielestäni Kristiina Vuori on kirjoittanut mielenkiintoisen tulkinnan mahtisuvun unohdetun tyttären elämästä. Historiantunneilta monille on varmasti jäänyt mieleen Klaus Flemingin nimi eikä siihen liitetyt mielikuvat ole välttämättä mukavia, mutta ainakaan itse en ole tullut aiemmin ajatelleeksi millaista mahtoi olla kuulua tuon miehen lähipiiriin. Tämä teos vastaa omalla tulkinnallaan siihen kysymykseen. Vaikka teos on suurimmaksi osaksi fiktiota, se tuntuu aidolta ja elävältä. Vuoren tulkinta Filippan elämästä on melko hätkähdyttävä ja mielestäni hieman inhottavakin, mutta samaan aikaan ehdottomasti myös mielenkiintoinen. Teos on kirjoitettu hyvin sujuvasti ja täytyy sanoa, että tarina vei mennessään.
 
♠♠♠♠